Jos hevoset olisivat ihmisiä...
niin Vanhatamma olisi ehdottomasti Rouva Stiff Upperlip. Sellainen fiini, äkäisenreilu, vanhempi, englantilaista maalaisaatelia edustava rouvashenkilö, joka ei siedä sinuttelua ja pitää ehdottoman tarkasti kiinni yhteiskunnallisesta luokkajaosta. Se on omassa mielessään jakanut muut hevoset ja ihmiset neljään luokkaan: hyödyllisiin ja hyödyttömiin sekä sinuteltaviin ja teititeltäviin, ja käyttäytyykin sitten niitä kohtaan jaon mukaisesti. Hyödyllisten ryhmään pääsevät ihmisistä ruokkijat ja hevosista muut samanlaiset luokkatietoiset pokerinaamat. Hyödyttömien ryhmään kuuluvat satunnaiset ihmistuttavuudet ja alempiarvoiset hevoset, joista jälkimmäisiä se simputtaa ihan vaan omaksi huvikseen. Erinomaista anoppi- ja työpaikkakiusaajamateriaalia siis.
Sinuteltavien joukkoon pääsee, jos osaa käyttäytyä ja omaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. Ihmisiltä sinutteluvälit vaativat kohteliasta, pidättyväistä sekä johdonmukaista käyttäytymistä, toisten hevosten on ihan turha yrittää sinutella. Missään tilanteessa. Alempiarvoisia hevosia se puhuttelee kuin 1800-luvun kartanonrouva: "Pikkupuokki on hyvä ja poistuu, ja muistaakin sitten käyttää kyökin ovea", ja samassa yhteiskuntaluokassa olevia kohteliaan pidättyväisesti tituleeraamalla:"Ottaako Rouva vielä lisää paakelsia vai pyydänkö sisäkköä korjaamaan pois?" tai "Te Nuorimies siellä, olkaa hyvä ja poistukaa alueelta. Tämä on vain naisille."
Työpaikan kahvihuoneeseen se ehtii aina ensimmäisten joukossa, jos pullaa on tarjolla. Sillä on pokkaa ottaa se viimeinen kursailusiivu, vaikka ilman jääneen tsupparin tai jonkun muun alemman olion nenän edestä. Se on olevinaan nirso ja hienostunut, mutta kun kukaan ei ole näkemässä se tunkee herkkuja suun täyteen ja yrittää niellä ne ennen kuin muut huomaavat. Keskustelee kyllä mielellään tietäväisesti haute cuisinesta, mutta kiskoo kotona salaa keittössä läskisoosia kaksin käsin suoraan paistinpannulta. Sitten onkin hyvä mennä ystävättärien kanssa kello viiden teelle ja närkkiä pienenpieniä kurkkuvoileipiä ja inkiväärikeksejä nirsosti valikoiden. Pyylevyydestään se syyttää tietenkin hidasta aineenvaihduntaa ja perintötekijöitä.
Se harrastaa mielellään pitkiä kävelyretkiä perienglantilaiseen maalaistyyliin. Päällä tweedkankainen kävelypuku ja jalassa järkevät, paksupohjaiset kävelykengät ja päässä korkeahko tubeerattu nuttura, jonka se käy kerran viikossa uusimassa luottokampaajallaan. Jos sillä olisi koira, se olisi musta metsästyslinjainen labradorinnoutaja tai lauma cockerspanieleita. Maalaisaatelisena se suorastaan leuhkii sillä, että kykenee kulkemaan maastossa kuin maastossa, eikä tietenkään eksy koskaan. Kärryajelut maaseudulla ovat sen mielestä sivistyneisyyden huippu, tosin keskustan kauppakadutkin ovat sille tuttuja paikkoja.
Säädylleen uskollisena se ei ikinä näytä päällepäin tunteita. Tai ainakin se kuvittelee toimivansa niin. Se haluaa antaa itsestään viileän ja harkitsevan kuvan, mutta toisinaan se innostuu hiukan liikaa ja häpeää sitä silmät päästään jälkikäteen. Mannerheimintien liikenne, lähelle laskeutuva helikopteri tai ohiajava traktori eivät sitä hetkauta, mutta putoava lehti tai pikkulinnun pyrähdys saattavat aiheuttaa perinaisellisen hätkähdyksen, jota seuraa moittiva silmäys lornjetin läpi ja tuohtunut huomautus: "Hyvänen aika sentään!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti