Kaunispoika. Meidän goottitukkainen taiteilijasielumme, jonka ainoa tehtävä tällä hetkellä on toimia Lempipojan adjutanttina ja seuraherrana. Ei liity mitenkään kirjoituksen aiheeseen, mutta en jaksanut alkaa väkertämään kuvaa ratsukosta, joka liikkuu valaistussa ja lämmitetyssä maneesissa master- tason opettajan haukansilmien valvonnassa ja on peittynyt turvavarustevuoren, puna-musta-keltaisen ratsastusloimen ja muhkeiden pinteli-patjaviritysten alle. Läjästä olisi sojottanut ulospäin vain vähintään 120-senttinen kouluraippa.
Välillä tuntuu siltä, että ne alan huippuasiantuntijat, jotka hevoslehdissä kirjoittelevat ratsastusharrastuksen turvallisuusasioista ovat enemmän kuin hiukan etääntyneet kentältä eivätkä näe, mihin kehitys on meitä viemässä. Toteamukset tyyliin "hevoset pois liikenteestä", "maastoilua varten pitäisi saada omat (valaistut!) reitit", "ilman raippaa ei saa nousta hevosen selkään" ja "nuoren hevosen koulutus tulisi jättää ammattilaisille" kuulostavat täältä katsottuna lähinnä elitistiseltä pätemiseltä. Maassa on tuhansia talleja, joilla ei ole kunnollista kenttää tai sitten ratsastajat liikkuvat paljon maastossa sekä omaksi ilokseen että hevosen virkistykseksi. Väistämättäkin joutuu ratsastamaan muun liikenteen seassa, ellei halua jäädä pyörimään kotitallin nurkille. Kokemuksesta tiedän, että kotimaastot on koluttu muutamassa kuukaudessa, jonka jälkeen mieli halajaa uusille reiteille. Ja miten kummassa onnistuisi matkaratsujen treenaus ilman kymmenien kilometrien pituisia maastoreittejä, kysyn ma?
Mitä tulee rakennettuihin ratsastusteihin, niin tylsempää maastossa liikkumista on vaikeaa kuvitella. Toki reittejäkin tarvitaan, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla. Nuorten hevosten totutus maastossa liikkumiseen vaatii turvalliset olosuhteet, ja ratsastuskoulujen kliinisen turvallisten maastotuntien vetämiseen ne ovat omiaan. Aneemistahan se sellainen maastoilu on, mutta omiaan avuttomille ja koordinaatiokyvyttömille nykyratsastajille. Hupaisin kommentti, jonka olen maastoa vetäessäni saanut tuli eräältä aikuisratsastajalta. Hän ei halunnut poiketa hiekkatieltä metsäpolulle, koska pelkäsi että oksat saattaisivat osua silmään ja puhkaista sen. Huokaus.
Ennenvanhaan uskallettiin ottaa riskejä. 70-luvulla, kun aloitin ratsastusharrastuksen Husön kartanossa, maastoilimme suurinpiirtein joka toisella tai kolmannella ratsastuskerralla. Ei silloin kuultu näitä nykyisiä valituksia siitä, että asiakas ei halua maksaa turhasta metsässä kävelystä vaan vaatii opetusta. Parhaat opit mitä minä ratsastuskouluaikoinani sain, tapahtuivat maastolenkeillä. Kiipeilimme kallioilla ja metsäpoluilla, laukkasimme sänkipelloilla ja hiekkateillä, hyppäsimme ojien ja kaatuneiden puiden yli. Leveillä metsäpoluilla hypättiin pieniä maastoesteitä, joskus käytiin merenrannassa kahlaamassa. Rantalaitumilla järjestettiin leikkimielisiä laukkakilpailuja koulun hevosille, ja talvella käytiin ilman satulaa maastossa, joskus jopa jäällä laukkaamassa. Maastotunnit antoivat varmuutta hevosen käsittelyyn ja eväitä selvitä yllättävistä tilanteista kuten hirven kohtaamisesta tai traktorin ohittamisesta. Hevoset olivat vielä silloin suurimmaksi osaksi suokkeja, joukossa oli peräti 3 puoliveristä ja sekalainen lauma risteytysponeja ja islanninponeja, kuten niitä silloin vielä kutsuttiin. Hevosten koulutustaso oli mitä oli, mutta kyllä ne tehtävänsä hoitivat: opettivat satoja, ellei peräti tuhansia lapsia, näitä nykyajan tätiratsastajia ratsastamaan.
Raipasta, tai siis sen puutteesta olen minäkin saanut aikoinani kuulla törmätessäni maastolenkillä Ypäjän käyneeseen Neiti Parempaan Ratsastajaan. Neiti Paremmalle Ratsastajalle ei ollut varmaan kuunaan tullut mieleen, että on ratsastustyylejä (kuten lännenratsastus), joissa raippaa ei käytetä. Ihmettelen myös kovasti, että mitä ihmettä minä sillä raipalla oikein siellä maastossa olisin tehnyt? Miellän raipan hienosäätöavuksi kenttätyöskentelyssä; merkinantovälineeksi jolla saadaan esimerkiksi takapäätä työskentelemään paremmin. Ei suinkaan Neiti Parempi Ratsastaja tarkoittanut lausahduksellaan sitä, että raippaa tarvitaan hevosen kurissa pitämiseen? Kyllähän nyt hänen koulutettuna ratsastuksen ammattilaisena olisi pitänyt tietää, että raippa ei ole sitä varten.
Mitä nuorten hevosten kouluttamiseen tulee, niin voi hyvänen aika. Mistä ihmeestä se Kainuun takametsien ratsastaja & pienkasvattaja itselleen sen asiantuntijan hankkii, kun lähimmät muiden hevosia kouluttavat asiantuntijat ovat vähintään 200 kilsan päässä ja ylityöllistettyjä? Helsingin seudulta ei löydy ainoatakaan ammattimaista lännenratsun kouluttajaa, ja niitä oikeasti osaavia issikka- treenareitakaan ei ihan joka oksalla kasva. Tilanne tulee tulevaisuudessa vain pahenemaan, koska hevosten määrän lisääntyessä nykyvauhtia kokemattomien tai hyvin ohkaisella kokemuspohjalla olevien hevosenomistajien määräkin tulee kasvamaan. On aika utopistista olettaa, että hevoskannan kasvu osuisi isojen kaupunkien läheisyydessä olevien valmennuskeskusten tietotaidon läheisyyteen. Todennäköisin kehitysmalli tulee meillä olemaan saman suuntainen kuin Ruotsissa, eli että erikoisrotujen ja erikoislajien harrastajien määrä tulee kasvamaan rajusti. Perun pasoista tai haflingereista innostunut hevosihminen on harvoin mikään koulu- tai esteratsastuksen taitaja, vaan ennemminkin aloitteleva aikuisharrastaja tai sunnuntairatsasteleva täti- ihminen, joka päättää toteuttaa elinikäisen haaveensa ja hankkia kauniin ja kivan hevosen. Eikä aikaakaan, kun hänellä on niitä jo useampi, jonkin sorttista kasvatustoimintaa takapihalla ja luottamustoimi rotuyhdistyksessä.
Onneksi monet erikoisrodut, kuten islanninhevoset ja länkkärirotuiset hevoset ovat jotain ihan muuta kuin kovapäiset, hitaat ja lähes tunnottomat puoliveriset (juu, tiedän että on niitä toisenlaisiakin, mutta arabihevosiin, issikoihin ja länkkärirotuihin tottuneena ne tuntuvat todella vaikeilta otuksilta kaikin puolin), joista nämä lehdissä kirjoittavat kilparatsastajat ja ratsastuksenopettajat ilmeisesti kirjoittelevat. Tietenkin nämä marginaalirodut vaativat aivan yhtä asiantuntevan kouluttajan omassa lajissaan kuin mikä hevonen hyvänsä, mutta niiden kanssa tehdyt koulutusvirheet eivät useimmiten aiheuta samanlaista katastrofia kuin 175-senttisen, itsetietoisen, kilpailuviettisen ja erittäin korkean kipukynnyksen omaavan puokin tai suokin tapauksessa. Pahimmillaan näistä kolosseista tulee hengenvaarallisia jyriä, jotka eivät pysy omistajillaan käsissä edes kahdenkymmenen sentin kankikuolaimilla ja gramaneilla, ja jotka kaiken lisäksi tietävät sen itse erittäin hyvin. Jos joku ei usko niin voi mun puolesta ihan vapaasti käydä seuraamassa ratsastelua jollakin pääkaupunkiseudun yksityistalleista. Veikkaan että viimeistään puolen tunnin kuluttua maneesiin ilmestyy joku omasta mielestään pätevän oloinen daami keventelemään liian isolla ja lihavalla puoliverisellä, ja ratsukosta näkyy kilometrin päähän, että se on heppa kun vie ja akka vaan vikisee. Jos joltakin lähtee arabi tai issikka totaalisesti käsistä, suosittelen lämpimästi ratsastusharrastuksen vaihtamista vaikkapa pitsinnypläämiseen. Onnistunut ryöstäminen on tapahtumana lähes täysi mahdottomuus, jos ratsastaja on edes sen verran kokenut että pysyy kiitolaukassa kyydissä. (Ai niin joo, eihän nykyratsastuskouluissa kiitolaukkaa opeteta, kun ei uskalleta viedä asiakkaita pelloille laukkaamaan ja kokemaan sitä oikeaa ratsastamista ja vaudin huumaa...)
Sitten on tietysti erikseen tämä kiistelty ja parjattu tapausryhmä ex- ravurit. Useimmat radoilla juosseet hevoset ovat jo elämässään sen verran kovan koulun käyneitä, että eivät hätkähdä kovin pienistä asioista. Joissain suhteissa ne ovat kokemattoman hevosenomistajan, varsinkin jos hänellä ei ole asiantuntija- apua käytettävissään kotitallilla, unelmahevosia. Helppo kengittää, rokottaa, raspata, kuljettaa ja ovat tottuneet liikenteeseen ja hälinään. Jos joku tyytyy siihen ratsastukselliseen tasoon, jonka ne pystyvät tarjoamaan, niin mikäs siinä. Kokemuksen ja tiedon karttuessa moni lämppäriratsu- ihminen hankkii itselleen seuraavaksi hevosekseen ratsurotuisen, koska huomaa, että niillä nyt vaan on yksinkertaisesti helpompi ratsastaa paremman rakenteen ja parempien askellajien vuoksi. Eivätkä kaikki lämppärit nyt niin toivottomia tapauksia ole, joillakin on luonnostaan siedettävän tahtinen laukka ja niitä loppujakin voi tiettyyn pisteeseen asti työstää paremmaksi. Ei kaikista ratsuista ole tarkoituskaan tulla kisatykkejä kansalliselle tasolle, mikä seikka näyttää asiantuntijoilta helposti unohtuvan. Tosissaan kilpailevat huippuratsastajat ovat aivan yhtä pieni marginaaliryhmä kuin lännenratsastuksen tai klassisen kouluratsastuksen harrastajat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti