Luonnollinen hevostaito- käsitteestä tulee nykyään ensimmäisenä mieleen yliempaattinen tätiratsastaja, joka ymmärtää hevostaan niin pitkälle, että saa polleparkansa totaalisen hämmennyksen partaalle. Yleensä tällainen LH-täti on käynyt parissa Vepsän pyöröaitausdemossa ja Tuikun heppaluennoilla. Molemmat ihmiset ovat alallaan päteviä ja tekevät loistavaa työtä, mutta yleisön joukossa on valitettavasti aina henkilöitä, joiden kapasiteetti ei riitä käsittelemään opittuja asioita oikeassa kontekstissa. Pahin tapaus on näissä tilaisuuksissa itsensä pikakurssittanut tyyppi, joka alkaa guruilla ja neuvoa muita, ja ehtii siinä sivussa sekoittaa muutaman hevosen pään ennen kuin kukaan tajuaa, että eihän se tyyppi mitään osaa. Toiseksi pahin on fundamentalisti, joka tuomitsee ehdottomalla oikeassa olemisen varmuudella kaikki muut tavat käsitellä ja kouluttaa hevosia. Fundamentalistityypeillä on muuten tapana hurahtaa kaikkiin muihinkin ismeihin, jotka viittaavat luonnonmukaisuuteen ja pehmeyteen.
Kuoliaaksiymmärtäjien ryhmä tuleekin sitten hyvänä kolmosena. Heidän mielestään hevoselta ei saa vaatia mitään, vaan pitää kysyä että mennäänkö tänään töihin vai ei? Jos hevonen näyttää vähänkään hapanta naamaa tai näyttää nauttivan metsään katselusta, niin ei sitten. Heidän mielestään kaikenlainen fyysisen voiman käyttäminen on ehdottomasti kielletty, koska se on väkivaltaa. Hevoset kun ovat äärettömän herkkiä olentoja, joiden sielun saa revittyä rikki yhdellä ainoalla poikkipuolisella sanalla.
Kuinkahan moni kuoliaaksiymmärtäjätäti on koskaan tullut ajatelleeksi, että heidän harrastamansa ”pehmeys” onkin usein hevosen kannalta epäloogisuutta ja kyvyttömyyttä johtaa? Ei hevosilla ole mitään inhimillistä käsitystä demokratiasta tai yksilön oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen. Jos tammalauman pomo alkaisi ehdotella pikaneuvottelua siitä, että mennäänkö tuota irti päässyttä oria karkuun vai ei, niin laumaan saataisiin aika pian uusi pomopolle. Samoin kävisi jos samainen johtajatamma kursailisi fyysisen kontaktin suhteen ja pyrkisi pitämään uhmakkaat pissikset kurissa neuvottelutaidoin. Sekä liiallinen pehmeys ja kykenemättömyys johtaa aiheuttavat molemmat hevoselle epätietoisuutta ja sen seurauksena hämmennystä, joka helposti kehkeytyy ahdistukseksi. Ahdistus sitten aikanaan purkautuu ei-toivottuna käyttäytymisenä tai fyysisenä sairastumisena, minkä LH-täti tietenkin tulkitsee olevan hevosen julman ex-elämän kaikuja ja traumoja.
Keskivertopolle on samanlainen laumahierarkian keskivaiheen eläjä kuten keskivertoihminenkin: pitää siitä, että joku muu vie ja itse saa vain vikistä. Olen vuosien varrella saanut parinkin LH-henkisen tädin suunnalta moitteita siitä, että olen joissain tilanteissa pakottanut hevosen tottelemaan tyylillä ”nyt teet, tai itket ja teet”. Joskus vaan yksinkertaisesti tulee eteen tilanteita, joissa ei voi enää perääntyä. Se, että näitä tällaisia konflikteja pääsee syntymään on tietenkin kouluttajan (eli siis tässä tapauksessa minun) vika, mutta kun ihmisiä ollaan niin täydellistä kouluttajaa ei tähän maailmaan ole vielä syntynytkään. Onhan tietenkin niitä huippuja, kuten Kyra K tai Bob A, mutta niistä tyypeistä puhutaankin ihan eri päivänä kuin jostain Itä-Uudenmaan takametsissä räpeltävästä osapäivätallinpitäjästä, jonka kokemuspiiri rajoittuu muutamaan arabiin, jokuseen ex-ravuriin ja pariin länkkärirotuiseen polleen.
Sitten on niitä kakkosnelosella kouluttajia, joiden mielestä taas ratsastus- ja koulutustyylini on auttamattomasti pielessä, kun en silmä tarkkana kyttää hevosta ja ole joka välissä rankaisemassa. Heidän näkökulmastaan katsottuna hevonen kuin hevonen niskoittelee lähes koko ajan, ja sitä pitää tietenkin ojentaa ettei se vaan rupea hengenvaaralliseksi. Todisteeksi väitteen pitävyydestä käy tietenkin heidän omat hevosensa: jos niitä ei tasaisin väliajoin pane kovalla kädellä kuriin, niin ne muuttuvat hengenvaarallisiksi.
Eli teet niin tai näin, niin aina on joku moittimassa ja neuvomassa. Neuvojen vastaanottaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Aina pitäisi olla avoin uusille ajatuksille, jotta voisi kehittyä. Toisaalta taas useimmiten ne, joilta neuvoja tiheimmin sataa, ovat juuri niitä joilla ei ole kokemusta kuin korkeintaan yhdestä hevosesta, ja he olettavat samojen temppujen toimivan kaikilla hevosilla. Aina ei voi luottaa edes kokeneen valmentajan neuvoihin. Jos oma hevonen on koulutettu täysin erilaisella menetelmällä kuin mitä valmentaja käyttää, voi neuvojen noudattamisesta seurata katastrofi ja koulutuksellinen takapakki, jonka korjaamiseen meneekin sitten pahimmassa tapauksessa vuosia.
Perinteisiä enkkulajeja harrastavat eivät voi kuvitellakaan, kuinka suuren mokan voi tehdä esimerkiksi käyttämällä ohjia väärin tai laukkaamalla hevosella, jonka mieli ei vielä ole kypsä siihen. Koulu- ja esteratsastuksessa haetaan voimakasta eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, mutta lännenratsun tärkeimmät ominaisuudet ovat sen henkinen tasapaino ja luottamus ratsastajaan. Kaksi asiaa, jotka on äärettömän helppo pilata ja jotka tulevat vaikuttamaan hevosen ratsastettavuuteen koko sen loppuelämän ajan. Ilman niitä on ihan turha kuvitella saavansa koulutettua hevosen, joka toimii lähes ilman ohjia ja reagoi ratsastajan painopisteen muutoksiin luottavaisen tottelevaisesti.
Lännenratsastuskisojen säännöissä sanotaan, että ratsastajaa tulee rangaista virhepisteillä tai jopa hylkäämisellä hevosen pakoreaktioista. Hännällä viuhtova, suutaan aukova, kuolaimia kilkuttava, pukitteleva, käsistä lähtemään pyrkivä tai niskojaan nakkeleva hevonen kapinoi apuja vastaan, joten sen koulutuksessa ja/tai ratsastuksessa on jotain pielessä. Oikeassa elämässähän tätä hyvää tarkoittavaa sääntöä ei aina jakseta noudattaa. Suomessa monien kisojen taso on sitä luokkaa, että jos tuomarit alkaisivat karsia ratsukkoja hännän viuhdonnan tai kuolainten kilkuttamisen vuoksi, ei kehään jäisi kuin 1 tai 2 ratsukkoa. Koko kisapäivältä. Ja suuressa maailmassa, missä reining-kisoissa liikkuvat isot miehet ja suuret rahasummat, katsotaan hevosten kapinointia aika lailla läpi sormien. Riittää, että vauhtia piisaa ja hevoset suorittavat vaaditut liikkeet täsmällisesti. Aika huonoa esimerkkiä siis näyttävät meille harrastelijoille.
Pleasure-kisoissa taas hevosten askellajit on viety niin äärimmäisen hitaiksi, että katsoja saa ihan tosissaan arpoa, että mitäs tässä nyt mentiinkään, käyntiä vai ravia. Huumaavien aineiden kuten valeriaanan käyttö ei ole mitenkään harvinainen juttu, varsinkin kun nykypäivänä pleasure-hevosen ihannetyyppi on sievä pienipäinen otus, jolla on quarterin runko mutta täysverisen luustolla. Monissa pleasure-hevosissa onkin paljon täykkäriverta, mikä tuo mukanaan myös kuuman ja nopeasti reagoivan luonteen. Sinänsä erittäin epäjohdonmukaista, koska tässä lajissahan hevosen pitää olla etanaakin hitaampi keinuhevonen.
Täällä esimerkki pleasuren askellajeista.
Jos määrittelee kouluratsastuksen tai reiningin kilpailusääntöjen ja ihanteellisten koulutusmetodien perusteella, ne näyttävät ihan eri lajeilta kuin mitä oikeasti harrastetaan. Tosiasia on, että keskiverto koulunylpyttäjä helsinkiläiseltä yksäritallilta on ihan yhtä hukassa oman lajinsa päämäärien ja koulutusmenetelmien suhteen kuin omassa pikku tallissaan länkkäriä vääntävä toisinajattelija, joka suuressa tietämättömyydessään luulee harrastavansa eettisesti korkeatasoisempaa ratsastusta kuin em. nylpyttäjä. Kaikissa lajeissa on omat hyvät puolensa ja ne pimeät nurkkansa, joita ei haluta esitellä ulkopuolisille. Koulu- ja esteratsastuksessa on roppakaupalla hyviä asioita, joita kannattaa soveltaa lännenratsastukseen ja varsinkin lännenhevosen lihaksiston ja kunnon huoltoon ja ylläpitoon. Länkkärin lahja koulu- ja esteratsastukselle voisi puolestaan olla hevosen maasta käsin tapahtuva tapakasvatus, mikä on mielestäni enkkupuolen tavistasolla aika pahasti hakusessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti