No olipas maneesikeikka! Käveltiin ensin reippaassa talvisäässä 3km maneesille. Seuraavat puoli tuntia seisottiin ihmettelemässä outoa paikkaa ja taluteltiin äijänä röhkivää otusta. Ne peilit olivat taas ihan kauheita. Tai siis se harmaa könsikäs, joka aina niiden kohdalla ilmestyi maisemiin.
Puolen tunnin ihmettelyn jälkeen selkään ja lisää seisomista. Jossain vaiheessa Lempuusilla nousi testosteronit oikein kunnolla päähän, käytiin kerran kynttilänä pystyssäkin. Sen jälkeen katsoin tarvitsevani taluttajan. Taluttajan kanssakin seistiin pääasiassa paikoillaan, vasta vikat 15min käveltiin ympyrää.
On aika kamala tunne, kun jalkojen välistä ei löydykään hevosta, vaan liukkaannotkea saippuapala. Pohkeiden alla ei ole mitään, ja ohjista ei ole mitään apua, koska otus kokoaa itsensä jonkinlaisen pre-pomppuasentoon niiden hipaisustakin. "Eteen" on suunta, joka on tyystin korvautunut "ylöspäin"-suunnalla. Onneksi Lempijäbä nousee takajaloilleen hyvin hitaasti ja varmasti, niin että ei ole suurtakaan riskiä että se kaatuisi selälleen. Se myös pysyttelee siellä korkeuksissa mielellään tovin, ennen kuin laskeutuu neljälle (tänään tosin viidelle) jalalle. Ja sillä on mukavan paksu ja luotettava kaula, jota halia sen keulimisen aikana.
Ensi kerralla kyllä juoksutan ensimmäiseksi, kun päästään maneesiin. En tajua, miksen sitä nyt tehnyt, kun kerran oli liinat sun muut vempaleet mukanakin. Kaipa mä ajattelin, että en viitsi häiritä muita ratsukoita sillä juoksuttamisella. Typerä minä, koska LP on nimenomaan tottunut siihen, että se saa purkaa jännittyneisyyden pois liinassa ennen selkäännousua.
Niin, ja olisinhan voinut ratsastaa tai edes juoksuttaa pollen edellisenä päivänä. Edellisestä ratsastus/liikutuskerrasta kun oli jo viikko. Mutta kun oli kylmä ja väsy ja vaikka mitä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti