Tämä kesä on kulunut tammojen kiimoja seuraillessa niitä astutellessa. Pikkutammaa en ole ehtinyt ratsastaa oikeastaan ollenkaan, koska olen nauttinut Lempipojan ihanuudesta aina, kun olen hevosen selkään halunnut. Ihan älytön ero kahden hevosen välillä! PT suhtautuu ihan jo periaatteen vuoksi epäilevästi ja vastahankaisesti kaikkeen, mikä vaatii siltä vaivautumista tai keskittymistä. Lemppari taas on ihan toista maata. Se on yhteistyöhaluinen ja nöyrä, keskittyy enemmän ratsastajaan kuin ympäristöön. Eilen istuin sen selässä, kun pidin tuntia kahdelle tammaratsukolle. Toinen tammoista sattui vielä kaiken lisäksi olemaan ihan järisyttävässä kiimassa. LP ei sanonut sanaakaan koko kentälläoloaikana, mitä nyt aina vähän hidastui kun ohitettiin jompikumpi tammoista. Vasta kun duuni oli ohi ja mentiin tammalaitumen ohi, se kaulasteli ja höpötteli vaimean elvismäisesti. Vähän niinku ilmoittaakseen, että kyllä mulla pallit on, vaikka osaankin käyttäytyä.
Ensi viikonloppuna pitäisi osallistua PT:llä näyttelyn ratsastusluokkaan, eli joudun nyt tämän viikon ratsastamaan sitä. Käytännössä mulla on 4 päivää aikaa saattaa se sellaiseen kuosiin, että toimii yhdellä kädellä. Edes siedettävästi. Ei kyllä yhtään huvittaisi, koska vaikka se menisi kotona kuinka loistavasti, heittäytyy se taas näyttelypaikalla ihan siaksi. Toisaalta kun tuon tiedän jo ennakolta, niin en hirveästi ota paineita sen esiintymisestä. Kunhan selässä pysyn niin hyvä on.
Läikkiksen Omistaja on treenannut Vanhaatammaa ihan tosissaan, ja nyt alkaa työ tuottaa tuloksia. Eilen sain nähdä niin upeaa jogia yhdellä kädellä ratsastettuna, ettei ole tosikaan. Hevonen kulki höyhenenkevyellä kuolaintuella erittäin kauniissa muodossa, siirtymiset olivat loistavia ja pysähdyksissä se niiasi takapäällä kuin reininghevonen. Laukassa se pyrkii vielä poistumaan kuolaimelta ja sitä täytyy hiukan säätää kahdella kädellä, mutta muuten sekin askellaji alkaa olla hyvällä mallilla. Nyt alkaa takapäässä ja selässä olla jo tarpeeksi voimaa hitaaseen, pyöreään laukkaan. Alkukeväästähän se vielä mennä viipotti pitkänä ja matalana, kun ei kunto kestänyt kokoamista. Niin että kyllä yli kaksikymppinen hevonenkin treeniä kestää, kunhan se vaan on mitoitettu sille oikein. Ei liikaa työtä kerralla, ja tehtävät on pidettävä mielenkiintoisina. Ja palkintojen tulee olla niin selkeitä, että vanha ja kaikenkokenutkin hevonen jaksaa niistä motivoitua. VT:n kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että ratsastaja nousee välittömästi onnistuneiden suoritusten jälkeen pois selästä ja antaa sen olla hetken aivan rauhassa.
Se on tässä rodussa kaikkein parasta, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Ja se, että ne ovat järjestään terveitä, hyväjalkaisia ja kovakavioisia, ruoansulatuskin on ihan huippuluokkaa. Tulevat vähällä rehulla toimeen, mutta sietävät silti tarvittaessa suuriakin väkirehumääriä. Ne ovat helppoja käsitellä ja kouluttaa, koska ovat poikkeuksellisen ihmisorientoituneita. Eikä se kauneuskaan ole paha asia. Miinuspuoliakin löytyy, tietenkin: Hidas kehittyminen, keskittymiskyvyttömyys, reaktioherkkyys, kuumenemistaipumus ja säheltäminen ovat ne pahimmat. Pieni koko on ongelma joillekin, mutta lännenratsastuksessa hevosen koolla ei ole niin suurta merkitystä kuin englantilaisessa. Kehitysnopeudelle ei voi mitään, se on perinnöllinen ominaisuus, samoin reaktioherkkyys ja keskittymiskyvyttömyys. Mutta säheltäminen ja kuumeneminen ovat estettävissä asianmukaisella koulutuksella. Ja keskittymiskyky paranee ja reaktioherkkyys vähenee hevosten vanhetessa, ne alkavat olla tuossa 10 ikävuoden paikkeilla siedettäviä. 15 vuotiaina ovat hyviä ja kaksikymppisinä loistavia. Näiden kanssa pitää olla kärsivällinen potenssiin kymmenen muihin rotuihin verrattuna. Mutta palkinto onkin sitten sen arvoinen.
Alla pari kuvaa Talliorjasta ja Pikkutammasta. Reenaavat english pleasure- näyttelyluokkaa varten. Minen tuolla roiskeläpällä suostu ratsastamaan, kunnon satula sitä pitää olla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti