Huomaa kyllä, että kevät on tullut: millään ei ehtisi istua koneelle ja näpytellä blogeihin. Kenttä, ihana, iso, hiekkainen, SULA kenttä huhuilee tuossa talon takana kuin seireeni, varsinkin aurinkoisina päivinä. Niinpä suurin osa ajasta (siitä mikä jää yli työpaikalta, opiskelulta [hah...] ja perheeltä) kuluu hinkatessa hevosia kesäterään.
Tein toissatalvena periaatepäätöksen: en ratsasta talvisin. Paitsi jos huvittaa. Sellaisina kauniina ja aurinkoisina päivinä vain, mutta kovalla tuulella tai pakkasella, pimeässä tai räntäsateessa EN ratsasta. Ja ihan hyvin on jo 2 talvea tällä systeemillä mennyt. Kaikki hevoset ovat hengissä, kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole kuukahtanut liikunnan puutteeseen. Suurin yllätys on ollut se, että yksikään kokopäivätarhatuista hevosista ei ole menettänyt 4 kuukauden loman aikana lihaksiaan, ja kaikki ratsastuskelpoiset eli 3 tammaa sekä 1 ori olivat jopa parempia kuin syksyllä kun laitoin ne lomalle. Lomanjälkeiseen sisäänratsastukseen meni noin viikon verran, sen jälkeen liika energia olikin pukiteltu pois ja pahimmat möröt tapettu lähimetsistä.
Vanhatamma on ollut loistava. Ainoa mikä vielä vaatii kovasti hiomista (koska homma jäi syksyllä kesken) on laukka. Molemmat laukat nousevat kyllä, mutta vauhti on melkoinen. Asiaa ei hirveästi auta notkoselkäinen ja riippusiltamainen rakenne, takajalkoja on todella vaikea saada rungon alle laukassa. VT yrittää koko ajan fuskata juoksemalla litteänä ja lujaa. Toisaalta taas se on jogissa todella miellyttävä, parhaimmillaan sen saa koottua ja takapään alle pelkällä istunnalla.
Kilttitamma, jota Hoitaja1 "rääkkää" kouluratsastuksella, on myös ollut erityisen rento ja tasaisen eteenpyrkivä. Sen ryhti on loman jälkeen ollut hyvä, eikä se rentoutuessaan valu niin helposti etupainoikseksi kuin mitä viime syksynä. Hoitaja1 on luvannut aloittaa länkkärin opettelun kesän alussa (sinnikäs aivopesu on näet tuottanut tulosta), which is nice koska hän on ainoa ihminen maailmassa, joka osaa tuota hevosta kunnolla ratsastaa. Nykytilannehan on sellainen, että Hoitaja1 ensin hioo polleparkaa ulko- ohjalle ja tiiviille istunnalle. Sitten tulen minä, ja vaadin päätä alas ja vien sen ohjastuen pois. Ei siinä mitään, toimiihan se, kunhan vaan antaa hepalle vartin aikaa kalibroitua erilaisiin apuihin. Reilumpaa kuitenkin olisi, jos me Hoitaja1:sen kanssa ratsastettaisiin samanlaisilla avuilla ja tähdättäisiin samoihin päämääriin. Varsinkin kun KT on aika yksioikoinen hevonen, Equus putkiaivo.
Pikkutamma, jota Hoitaja1 on lopputalven aikana silloin tällöin kouluratsastellut palasi länkkäriruotuun hyvin vaivattomasti. Se oli ilmeisesti miettinyt asioita talviloman aikana, ja päättänyt että länkkäri rulettaa. Laukannostot ovat parantuneet (vaikkakin vielä aivan liian innokkaita ja energisiä), jogi on hyvää ja spinit parantuneet huomattavasti. Suurin ongelma on stopit, se kyllä pysähtyy kaikista askellajeista hyvin, mutta minkäänlaista slideä ei olla saatu aikaiseksi. Tarkoitus olisi kohtapuoliin laittaa sille takakavioihin slaidarit, eiköhän se pysähdys siitä pikkuhiljaa parane.
Lempipoika alkaa olla jo ihan ratsu. Se on kentällä laiskahko (ihanaa, ensimmäinen laiska hevoseni!), ja osaa jo jotenkuten nostaa laukan. Ainakaan toistaiseksi meillä ei ole ollut ongelmia väärän tai ristilaukan kanssa. Viikko sitten se myös pääsi jyvälle spinistä, ja mongertaa hyvin keskittyneesti ja suu viivana jonkinmoisen käännöksen takaosan ympäri. Lempparin laukka on mukavan pyöreä ja rullaava, varsinkin kun sitä kokoaa vähäsen. Ravi on suorastaan taivaallinen: tarvittaessa se osaa mennä erittäin tasaista ja pehmeää jogia, mutta löytyy sieltä sitten ihan liikettäkin: meinasi täti ihan pudota kun Lemppari otti ja rynkäisi maastossa lisättyyn raviin kesken jogirupeaman.
Sitten kävin myös Kauniinpojan selässä, ekaa kertaa. Se meni yllättävän hyvin, kunhan sinne ensin pääsi. Suurin ongelma nimittäin on KP:n panikointi selkäännousuvaiheessa. Nousin sinne tuolilta, koska jalustimelta nousten ei homma onnistunut sitten millään. Niin, ja oikealta kyljeltä, KP:llähän on ongelmia tuon vasemman kylkensä kanssa: kaikki mitä siellä tapahtuu on pelottavaa. Ja sitä hevosta ON säkitetty ja lääpitty ja totutettu, ei se siitä kiinni ole. KP:llä vaan on tapana "unohtaa", että se on jo tottunut johonkin.*) Esim. se ulkoili koko viime talven markiisiloimi päällään, kuten kahtena edellisenä talvenakin. Joka syksy on sama rumba edessä: loimi on kauhistuttava kapine ainakin kuukauden ajan, ja lopputalvenkin saa olla varovainen sitä pukiessa ja riisuessa, ettei silmitön paniikki iske. Se oli ehtinyt tarhailla kuukauden ajan ilman markiisiaan, kun viime viikolla puin sille sen taas päälle. Joo ei, sanoi KP. Ei ainakaan karsinassa, koska siellä tulee pakokauhu ja klaustrofobia**). Polle oli laitettava käytävälle loimituksen ajaksi, ja siellä se onnistuikin ihan hyvin.
*) Ihan oikeastihan se ei ole unohtanut yhtään mitään. En vain ole onnistunut totuttamaan sitä loimeen tai muihin asioihin miljoonista eri yrityksistä huolimatta. Heti ollaan hevosta syyttämässä, jos itse on mokattu... :o(
**) KP on ahtaanpaikankammoisin hevonen, jonka tunnen. Sillä ei ole varsinaista laitakammoa, se matkustaa trailerissa oikein tyytyväisenä, meneekin sinne aina suoraan ekalla yrittämällä. Oviaukoissa se tuppaa olemaan vähän hätäinen, mutta karsinassa se on todella klaustrofobinen. Muutaman kerran on ollut aika vaarallinen tilanne, kun KP on säikähtänyt jotain ja yhtäkkiä täydessä paniikissa rynnännyt karsinan takaosaan jäykistelemään, sitten kiepauttanut takaosan käytävää kohti ja latassut oikein kunnon pukkipotkun. Viime kerralla kohtaus tuli heinäverkosta, jota olin (poikkeuksellisesti, mutta en ensimmäistä kertaa) kiinnittämässä sen karsinassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti