Pahis on viimeisen parin kuukauden aikana edistynyt todella hyvin. Tai oikeastaan sen ratsastaja. Mulla on ärsyttävä taipumus keskittyä vain hevoseen ja unohtaa, kuka sen työn siellä oikein tekee.
Oikeastihan juttu on kiinni siitä, miten ratsastaja oppii käyttämään kehoaan. Hevonen osaa kyllä, kunhan sille antaa siihen mahdollisuuden. Ehkä tärkeintä on se, että hevonen uskaltaa alkaa luottaa ratsastajan apuihin. Sen ei enää tarvitse pelätä, että ratsastaja vetää yhtäkkiä ohjista tai keikahtaa pois tasapainosta. Istunnan parantuessa ratsastajan avut muuttuvat pikkuhiljaa varmemmiksi ja tietty apu alkaa pikkuhiljaa merkitä hevoselle jotain eksaktia, kun virhesignaalit vähenevät.
Takaisin Pahikseen ja sen ratsastajaan. Ratsukolle tapahtui puolitoista vuotta sitten ikävä onnettomuus, joka aiheutti ratsastajalle kivuliaan ja elinikäisen vamman. Tämän johdosta ratsastaja alkoi pelätä ratsastamista, ja roikkui ohjissa ettei heppa vaan liikkuisi liian lujaa. Jatkuva varuillaanolo vaikutti koko istuntaan: selkä muuttui jäykäksi, katse liimautui hevosen kaulaan ja päähän, nyrkit vetäytyivät vaistomaisesti kohti vatsaa. Lopputuloksena oli hevonen, joka pakeni kuolaimen taakse, kokosi itsensä ihan rullalle ja askel muutui tosi korkeaksi. Eli siis kaikki alkoi mennä ihan päinvastoin kuin suunniteltiin. Mehän etsittiin matalaa kaulaa, luotiviivaa sekä tasaista ja lyhyttä askeltä. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, mistä Pahis on nimensä ansainnut: röyhkeä ja itseään täynnä oleva otus, joka ei tosiaankaan anna mitään ilmaiseksi.
Jossain vaiheessa oltiin Pahiksen ratsastajan kanssa aika epätoivoisia, kun edistymistä ei vaan tapahtunut. Ihankuin se ennen onnettomuutta ollut hevonen olisi muuttunut "huonommaksi", avut eivät menneet läpi tai hevonen reagoi ihan päinvastoin kuin aiemmin. Hevosta syynättiin ja hierottiin, josko se olisi satuttanut itsensä siinä onnettomuudessa. Satulaa vaihdettiin, mutta ei sekään pitemmän päälle auttanut. Minä ratsastin hevosella muutaman kerran, ja se oli aina alussa tosi hankala, ja alkoi toeta loppua kohti.
Homma lähti etenemään oikeastaan vasta sitten, kun tajusin kuinka paljon ratsastaja oikeasti pelkäsi hevosen selässä. Suuri osa siitä pelosta oli tiedostamatonta, sen vuoksi kaikki ne takertumis- ja jarrutusreaktiot olivat niin hankalia saada pois. Ne kun tulivat aina ihan itsestään, suoraan selkärangasta.
Nyt ratsukko alkaa taas toimia hyvin, puolentoista vuoden paikoillaanjauhamisen jälkeen. Hevonen kulkee pää alhaalla, ei kiihdytä eikä ala kasata itseään kippuralle. Ratsastajan istunnassa on tapahtunut kuitenkin se suurin muutos: käsi pysyy satulanupin edessä ja matalalla, selkä suorana ja katse ylhäällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti