Koko kesän jatkunut sateinen sää on tehnyt laitumella olleista hevosista epämääräisiä mutaklimppejä. Niinpä päätin käyttää tilannetta hyväkseni ja opettaa nuoret herrat, varsinkin Kauniinpojan, letkupesuun.
Lempipoikaa on pesty säännöllisesti jo kuukauden päivät, koska sen ötököiden syömä harjamarto ja hännäntyvi kutiavat likaisena. Käytännössä tämä on tarkoittanut jokailtaista letkupesua, ja sen jälkeistä kutiavien kohtien rasvausta. Lempipoika päätti 1,5-vuotiaana, eli siis samoihin aikoihin kun se huomasi olevansa mies, ryhtyä araksi takajaloistaan. Sen takajalkojen nostaminen oli kahden vuoden ajan aika hankalaa, kunnes se viime keväänä yhtäkkiä päätti sallia kyseisen toimenpiteen. Edelleenkin se antaa vain kolmen ihmisen nostaa sen takakaviot, muilla ei ole sinne mitään asiaa. Vesisuihku on ollut erittäin hyvä keino totuttaa se "kosketukseen". Alussa kun sitä suihkutti takajalkoihin, se peruutti, potki, yritti istua ja vaikka mitä. Viikossa se hoksasi, että vesisuihku katoaa aina kun se seisoo paikoillaan kaikki 4 jalkaa maassa. Nykyään pesutapahtuma on jo rutiinia, ja sen sivuvaikutuksena takajalatkin sietävät paremmin kosketusta.
Kaunistapoikaa ei juurikaan ole tarvinnut pestä, koska sillä on sellainen likaahylkivä liukkaankiiltävä karvapeite. Niinpä sen ja vesiletkun suhde on oikeastaan tähän kesään saakka ollut arvoitus. Koska Kaunispoika on hyvin herkkä, arvelin sen pelkäävän letkusta tulevan veden ääntä. Vaan väärinpä olin taas pikku goottipoikani ajatukset arvannut. Kyllähän se vähän arasteli suihkusuuttimen suhinaa, enemmän se oli kuitenkin kiinnostunut juomaan suoraan letkusta!
Nyt sitten ollaan suihkutettu melkein joka ilta jalat puhtaiksi, ja pari kertaa ollaan pesty koko hevonen. Takajalkojen suihkuttaminen on Kauniistapojastakin kiusallista, mutta muu osa hevosta menee jo aika vaivattomasti. Poikia ei vielä ole sidottu suihkun ajaksi kiinni, vaan niillä on käytetty omaa henkilökohtaista lakeijaa pitämässä riimusta kiinni. Näin ollaan välttetty mahdollisen vetopaniikkitilanteen syntyminen*. Toisinaan olen pessyt ne yksinäni, riimunnaru toisessa ja vesiletku toisessa kädessä.
Luonnollisestikin molemmat pojat saavat suihkun jälkeen muutaman suihkauksen partavettä, nyt on menossa pullo "hevosten axea" eli sitruunantuoksuista hyönteiskarkotetta.
* Voihan ne tosiaan opettaa myötäämään paineelle ja-niin-poispäin, ja niin meillä on itse asiassa tehtykin. Mutta nuorten oriiden aivoitukset ovat niin naisvoittoisia, että niiden keskittymis- tai huomiokykyyn ei ihmisen parane mennä luottamaan. Nyt aneeminen laama, sekunnin päästä mylvivä siitossonni. Mielessä pyörii vain seuraavanlaisia ajatuksia: "Höööö, tuo nainenhan vilkaisi minua! Kaula kaarelle, vatsa sisään ja vehje ulos! Ja möykkää kans, että vilkaisee vielä toisenkin kerran! Vitsi että mä oon komee sälli...".
tiistaina, elokuuta 31, 2004
lauantaina, elokuuta 28, 2004
Isoruuna 28-8-04
Tunnilla Valmentajan hevosella. Ratsastin noin kaksi tuntia, josta suurinpiirtein puolet hip over- ja two track-harjoituksia käynnissä ja jogissa. Toinen puolisko laukkaa sekä trail-harjoituksia: sidepassia, käännöksiä ja peruutuksia. Two trackit sujuivat paremmin vasemmassa kierroksessa, varsinkin ravissa. Huomaa kyllä, että olen oikeajalkainen.
Nyt tuntui ekaa kertaa siltä, että lantio toimii laukassa oikein ja että hevonen menee lopea omalla painollaan, ilman että sitä "tarvitsee" ajaa voimakkaasti istunnalla eteen. Tuo "tarvitseminen" on ollut vain minun päässäni, oikeasti hevonen on koko ajan liikkunut hyvin eteen. En vain ole tottunut niin hitaaseen laukkaan ja olen koko ajan varmistellut laukassa pysymistä ajamalla hevosta istunnalla eteen. Valmentaja on yrittänyt karsia minulta tätä kouluratsastajan istuntaa pois, toivottavasti vielä joskus pääsen siitä kokonaan eroon.
Toinen kammottava istuntavirhe, mitä olemme työstäneet pois, on alas katsominen. Tänäänkin laukkasin täydellistä lopea, katse eteenpäin, selkä suorana ja lantio pehmeästi hevosen liikkeitä myötäillen. Vilkaisin (täysin tiedostamattani) alaspäin ja poks, hevonen pudotti raviin. Ilmeisesti pelkäsin että hevonen menee liian lähelle maneesin seinää, menetin keskittymiskykyni sekunniksi ja siinä se oli: katse putosi alas hevosen kaulalle ja hevonen ymmärsi sen hidastavaksi avuksi. Vasta kolmannella kerralla sain itseni pakotettua laukkaamaan kyseisen kohdan ohi ilman että pudotin raviin. Sen siitä saa, kun tottuu ratsastamaan aidattomalla kentällä ja kaikenmaailman sänkipelloilla.
Aika rankkaa lantionseudun lihaksille nuo two trackit ja hip overit, parin tunnin ratsastuksen jälkeen ainoa ajatus oli, että where's me sofa, pakko päästä vaaka-asentoon. Isoruuna on todella kevyt ratsastaa, mitenköhän huonossa kunnossa olisin tunnin jälkeen ollut, jos alla olisi joku jähmeämpi hevonen?
Nyt tuntui ekaa kertaa siltä, että lantio toimii laukassa oikein ja että hevonen menee lopea omalla painollaan, ilman että sitä "tarvitsee" ajaa voimakkaasti istunnalla eteen. Tuo "tarvitseminen" on ollut vain minun päässäni, oikeasti hevonen on koko ajan liikkunut hyvin eteen. En vain ole tottunut niin hitaaseen laukkaan ja olen koko ajan varmistellut laukassa pysymistä ajamalla hevosta istunnalla eteen. Valmentaja on yrittänyt karsia minulta tätä kouluratsastajan istuntaa pois, toivottavasti vielä joskus pääsen siitä kokonaan eroon.
Toinen kammottava istuntavirhe, mitä olemme työstäneet pois, on alas katsominen. Tänäänkin laukkasin täydellistä lopea, katse eteenpäin, selkä suorana ja lantio pehmeästi hevosen liikkeitä myötäillen. Vilkaisin (täysin tiedostamattani) alaspäin ja poks, hevonen pudotti raviin. Ilmeisesti pelkäsin että hevonen menee liian lähelle maneesin seinää, menetin keskittymiskykyni sekunniksi ja siinä se oli: katse putosi alas hevosen kaulalle ja hevonen ymmärsi sen hidastavaksi avuksi. Vasta kolmannella kerralla sain itseni pakotettua laukkaamaan kyseisen kohdan ohi ilman että pudotin raviin. Sen siitä saa, kun tottuu ratsastamaan aidattomalla kentällä ja kaikenmaailman sänkipelloilla.
Aika rankkaa lantionseudun lihaksille nuo two trackit ja hip overit, parin tunnin ratsastuksen jälkeen ainoa ajatus oli, että where's me sofa, pakko päästä vaaka-asentoon. Isoruuna on todella kevyt ratsastaa, mitenköhän huonossa kunnossa olisin tunnin jälkeen ollut, jos alla olisi joku jähmeämpi hevonen?
Pikkutamma 27-8-04
Pikkutamma toimi tuntihevosena yksityistunnilla. Kävin neidin selässä tunnin jälkeen, oli kokeiltava onnistuuko laukka ilman pukittelua. Hyvin onnistui, mutta huomasi kyllä että sillä ei ole viime aikoina ratsastettu säännöllisesti. Laukka tuppasi olemaan jotain ihan muuta kuin rauhallista lopea, mutta tokeni loppua kohti kun sain hevosen liikkumaan sen verran tasaisesti että istunta pysyi vakaana. Minulla ei ollut chapsejä eikä kypärää, joten ratsastin vain sen aikaa, että sain sen kulkemaan siedettävästi. Pitkät jogipätkät tunnilla olivat tehneet sille hyvää, sillä sen pää pysyi nätisti alhaalla ja askel oli matala ja rento. Sillä oli tunnilla ongelmia käännösten kanssa, ja syy löytyi niskasta. Pikkutammalla on taipumusta kehittää itselleen jäykkyyttä kaulalihaksiin, heti sään yläpuolelle. Sieltä se syy löytyi tälläkin kertaa, joten taivuttelin sitä kunnes se pehmeni edestä ja myötäsi vapaaehtoisesti syvään ja oikein, lihaksia venyttäen.
Pikkutamma on äärimmäisen herkkä sekä painonvaihteluille että pohkeille, joten ratsastajan täytyy todellakin keskittyä olemaan puristamatta tai heilumatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen enimmäkseen ratsastanut sillä, ja se on opettanut minulle todella paljon ratsastamisesta. Toisaalta se on myös aiheuttanut salamannopeilla tempauksillaan minulle tiettyjä virheliikkeitä, joita valmentajani nyt yrittää karsia minulta pois.
Pesimme hevosen tunnin jälkeen vedellä ja hieroin ongelmakohtaan lämmittävää linimenttiä. Olisi pitänyt akupainella jäykkää lihasta, mutta tietenkin unohdin.
Pikkutamma on äärimmäisen herkkä sekä painonvaihteluille että pohkeille, joten ratsastajan täytyy todellakin keskittyä olemaan puristamatta tai heilumatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen enimmäkseen ratsastanut sillä, ja se on opettanut minulle todella paljon ratsastamisesta. Toisaalta se on myös aiheuttanut salamannopeilla tempauksillaan minulle tiettyjä virheliikkeitä, joita valmentajani nyt yrittää karsia minulta pois.
Pesimme hevosen tunnin jälkeen vedellä ja hieroin ongelmakohtaan lämmittävää linimenttiä. Olisi pitänyt akupainella jäykkää lihasta, mutta tietenkin unohdin.
perjantaina, elokuuta 27, 2004
Kaunispoika 26-8-04
Kaunispoika on nimensä veroinen: värisevän herkkä pitkätukka, jonka taiteilijasielu ahdistuu työnteon ajatuksestakin. Sen huomio lepattaa aiheesta toiseen kuin perhonen, eikä se jaksa keskittyä silmänräpäystä isompiin asioihin. Kaunispoika on sellainen hevonen, josta voisi väärässä seurassa tulla ns. ongelmahevonen, hullu ja vaarallinen. Se on nimittäin hyvin lähellä villihevosta, sen reaktiot tulevat salamannopeasti ja suoraan selkäytimestä. Se on hevonen, jonka käyttäytymistä on hyvin vaikea ennustaa etukäteen. Tänään rauhallinen, huomenna pussillinen palavia sähikäisiä. Suuri haaste omistajalle, ja vielä suurempi ihmiselle, joka aikoo kesyttää sen.
Suitsienpukemisen vaikeus
Harjasin sen ja avasin harjaan ilmestyneet rastat. Kaunispoika nautti huomiosta ja oli hyvin rentoutunut. Hain kaikessa rauhassa satulahuoneesta suitset ja palasin niiden kanssa karsinaan. Huomatessaan kädessäni jotain UUTTA ja VAARALLISTA se nuuhkaisi esinettä, tunnisti sen ja vetäytyi takaseinälle. Kaunispoika ei vetäydy kuten muut hevoset, vaan liikkeeseen liittyy aina suurta kiihtymystä ja epäluuloista kaula kaarella jäykistelyä. Se myös käänsi takapäänsä minua kohti, ihan varmuuden vuoksi. Ei potkaistakseen, vaan suojatakseen päätään. On aivan turha lähteä karsinassa jahtaamaan sen etuosaa, sillä sen sisäinen villieläin vain nostaa siitä päätään. Klaustrofobia on ominaisuus, joka on kirjoitettu kaikkien hevosten perimään. Kauniillapojalla se on vain kirjoitettu tavallista isommilla kirjaimilla.
Niinpä laitoin suitset pois, ja otin pelkän tutun tarhariimun käteeni. Edelleen tavattoman voimakasta epäluuloa ilmassa. Seisoin hetken selin siihen ja katselin toisia hevosia, niin että Kaunispoika sai aikaa miettiä. Kohta niskassa tuntui lämmin henkäys ja samettinen turpa hiveli korvaa. Jaaha, nyt on riimu ja sen kantaja todettu vaarattomaksi. Käännyin, avasin riimun ja se pujotti päänsä sen sisään. Laski pään alas ja maiskutti suutaan. Otin riimun pois ja rapsutin korvan takaa. Avasin riimun uudestaan, ja se laittoi päänsä sen sisään. Jätin riimun päähän ja rapsutin. Otin ne pelottavat suitset ja laitoin Kauniillepojalle. - No big deal, onhan näitä ennenkin pidetty, näkyi sen silmistä.
Kävimme pimenevällä kentällä, tarkoituksena ei ollut juoksuttaa hevosta vaan työskennellä sen kanssa rauhallisesti käynnissä. Loppujen lopuksi jouduin ravauttamaan Kaunistapoikaa enemmän kuin olin ajatellut, se tuntui olevan niin täynnä patoutunutta energiaa. Muutama tiukansävyinen väittely liikkeen suunnasta ja keskittymisestä tehtävään, lopussa väistöjä. Palautin talliin mielestäni ihan kohtuullisen rennon ja tasapainoisen eläimen.
Suitsienpukemisen vaikeus
Harjasin sen ja avasin harjaan ilmestyneet rastat. Kaunispoika nautti huomiosta ja oli hyvin rentoutunut. Hain kaikessa rauhassa satulahuoneesta suitset ja palasin niiden kanssa karsinaan. Huomatessaan kädessäni jotain UUTTA ja VAARALLISTA se nuuhkaisi esinettä, tunnisti sen ja vetäytyi takaseinälle. Kaunispoika ei vetäydy kuten muut hevoset, vaan liikkeeseen liittyy aina suurta kiihtymystä ja epäluuloista kaula kaarella jäykistelyä. Se myös käänsi takapäänsä minua kohti, ihan varmuuden vuoksi. Ei potkaistakseen, vaan suojatakseen päätään. On aivan turha lähteä karsinassa jahtaamaan sen etuosaa, sillä sen sisäinen villieläin vain nostaa siitä päätään. Klaustrofobia on ominaisuus, joka on kirjoitettu kaikkien hevosten perimään. Kauniillapojalla se on vain kirjoitettu tavallista isommilla kirjaimilla.
Niinpä laitoin suitset pois, ja otin pelkän tutun tarhariimun käteeni. Edelleen tavattoman voimakasta epäluuloa ilmassa. Seisoin hetken selin siihen ja katselin toisia hevosia, niin että Kaunispoika sai aikaa miettiä. Kohta niskassa tuntui lämmin henkäys ja samettinen turpa hiveli korvaa. Jaaha, nyt on riimu ja sen kantaja todettu vaarattomaksi. Käännyin, avasin riimun ja se pujotti päänsä sen sisään. Laski pään alas ja maiskutti suutaan. Otin riimun pois ja rapsutin korvan takaa. Avasin riimun uudestaan, ja se laittoi päänsä sen sisään. Jätin riimun päähän ja rapsutin. Otin ne pelottavat suitset ja laitoin Kauniillepojalle. - No big deal, onhan näitä ennenkin pidetty, näkyi sen silmistä.
Kävimme pimenevällä kentällä, tarkoituksena ei ollut juoksuttaa hevosta vaan työskennellä sen kanssa rauhallisesti käynnissä. Loppujen lopuksi jouduin ravauttamaan Kaunistapoikaa enemmän kuin olin ajatellut, se tuntui olevan niin täynnä patoutunutta energiaa. Muutama tiukansävyinen väittely liikkeen suunnasta ja keskittymisestä tehtävään, lopussa väistöjä. Palautin talliin mielestäni ihan kohtuullisen rennon ja tasapainoisen eläimen.
torstaina, elokuuta 26, 2004
Lempipoika 25-8-04
Lempipoika on ollut juhannuksesta lähtien lomalla. Se on hinkannut säänsä ja lapansa hyönteisten takia ruvelle, joten en ole voinut satuloida sitä. Sillä on ratsastettu vasta parisenkymmentä kertaa, joten en ole viitsinyt leikkiä hengelläni ja mennä ilman satulaa (apua, tuo kuulostaa todella tätiratsastajamaiselta kommentilta...)
Nyt iho näytti jo paremmalta, joten rohkenin satuloida Lempipojan. Sille on kehittynyt ärsyttävä tapa kiertää karsinassa satuloitaessa, olen mitä ilmeisemmin onnistunut itse opettamaan sen sille vahingossa. Suhtautui kuitenkin asiaan ihan positiivisesti ja satulointi sujui asiallisesti. Se jännittää satulointitapahtumaa aika paljon, tai sitten se liittää sen ratsastuksen aloittamiseen (mikä tietenkin on nuorelle hevoselle vielä jännittävämpää). Siinä vaiheessa, kun satula on selässä, alkaa yleensä kova haukottelu. Jännityksen purkaannuttua se on oma, eleetön itsensä.
Kuolaimet ja suitset Lempipoika ottaa jo ihan tyynenä, seisoo paikoillaan ja pitää pään alhaalla. Jotkut jaksavat tehdä tämänkin monen pikkuvaiheen kautta, jotta hevonen oppisi asian oikein. Minä olen sen verran laiska ja suoraviivainen, että meidän hevoset on vaan suitsittu rauhallisen päättäväisesti ja sillä hyvä. Muutaman kerran jälkeen ne hyväksyvät toimenpiteen eikä asiasta tarvitse enää juurikaan keskustella. Luulen, että asiaan vaikuttaa myös se, että kuolaimet eivät automaattisesti merkitse kuolaintuntumaa, saatika suusta repimistä.
Juoksutin Lempipoikaa delta-kappaleen avulla. Tiedän, että se ei ole paras mahdollinen väline hommaan, mutta se on tämän hevosen kanssa toiminut hyvin. Naruriimussa tms. en sitä viitsi ainakaan toistaiseksi juoksuttaa, sillä se on kuitenkin nuori ori ja saattaa singota uralta sadasosasekunnissa maan kiertoradalle. Pari naruriimujuoksutusta päätyi iloisena sinne tänne riekkuvan oriin ja happamana liinassa roikkuvan juoksuttajan kommunikaatiokatkokseen, joten rauhallisempia juoksutuksia odotellessa kuolaimet rulettavat.
Siitä deltasta sen verran, että se estää tehokkaasti kuolaimia tulemasta toisesta suupielestä ulos mahdollisen vedon kohdistuessa molempiin kuolainrenkaisiin. Lännensuitsissa ei yleensä ole turparemmiä, vain pelkkä leukaremmi, joten kuolaimen paikoillaanpysyminen voi olla ongelma. Kuolaimia ei myöskään mielellään kiristetä yhtä tiukalle kuin englantilaisessa suitsituksessa. En kuitenkaan juoksuttaisi perinteisesti koulutettua/ratsastettavaa kouluhevosta deltalla, koska sen avulla saatu ohjastuntuma on tunnoton.
Kun nyt varusteista kerran aloin puhua, niin minkä ihmeen vuoksi näissä nykyisissä juoksutusliinoissa on se sellainen raivostuttava nahkakovike ennen hevoseen kiinnitettävää lukkoa? Se estää kiinnittämästä liinaa sisäkuolainrenkaan läpi ulkorenkaaseen, samoin se vispaa liinaa hevosen liikkeiden tahdissa ellei liina ole aivan kireänä. Tähän mennessä ne liinat, joista tämä hemmetin vahvike puuttuu, ovat olleet sellaisia lötköjä nailonvirityksiä, millä ei tee juoksutushommissa mitään. Valtakunta hyvästä liinasta! Tai oikeastaan kunnollisesta pyöröaitauksesta, mutta se on kai jo liikaa toivottu.. :o(
Takaisin asiaan eli juoksutukseen. Lempipoika on mukava juoksutettava, se oppi hyvin nopeasti juoksuttajan kehonkielen ja niihin liittyvät verbaaliset avut kuten käynti, ravi, laukka, whoa. Nyt on menossa kootumpien askellajien ja niihin liittyvien merkkien opettelu: jog ja lope. Tämänkertainen juoksutus oli normaalia vauhdikkaampi, koska tuota taukoa oli kertynyt. Vanhantamman ja Hoitaja II:n poistuminen kentältä sai myös aikaan äänekkään machoilukohtauksen, mutta se meni nopeasti ohi.
Juoksutustyöskentelyn jälkeen vietimme hetken tehden lateraalisia taivutuksia maasta käsin. Sekä etuosa että takaosa molempiin suuntiin. Peruutimme myös muutaman askeleen.
Nyt iho näytti jo paremmalta, joten rohkenin satuloida Lempipojan. Sille on kehittynyt ärsyttävä tapa kiertää karsinassa satuloitaessa, olen mitä ilmeisemmin onnistunut itse opettamaan sen sille vahingossa. Suhtautui kuitenkin asiaan ihan positiivisesti ja satulointi sujui asiallisesti. Se jännittää satulointitapahtumaa aika paljon, tai sitten se liittää sen ratsastuksen aloittamiseen (mikä tietenkin on nuorelle hevoselle vielä jännittävämpää). Siinä vaiheessa, kun satula on selässä, alkaa yleensä kova haukottelu. Jännityksen purkaannuttua se on oma, eleetön itsensä.
Kuolaimet ja suitset Lempipoika ottaa jo ihan tyynenä, seisoo paikoillaan ja pitää pään alhaalla. Jotkut jaksavat tehdä tämänkin monen pikkuvaiheen kautta, jotta hevonen oppisi asian oikein. Minä olen sen verran laiska ja suoraviivainen, että meidän hevoset on vaan suitsittu rauhallisen päättäväisesti ja sillä hyvä. Muutaman kerran jälkeen ne hyväksyvät toimenpiteen eikä asiasta tarvitse enää juurikaan keskustella. Luulen, että asiaan vaikuttaa myös se, että kuolaimet eivät automaattisesti merkitse kuolaintuntumaa, saatika suusta repimistä.
Juoksutin Lempipoikaa delta-kappaleen avulla. Tiedän, että se ei ole paras mahdollinen väline hommaan, mutta se on tämän hevosen kanssa toiminut hyvin. Naruriimussa tms. en sitä viitsi ainakaan toistaiseksi juoksuttaa, sillä se on kuitenkin nuori ori ja saattaa singota uralta sadasosasekunnissa maan kiertoradalle. Pari naruriimujuoksutusta päätyi iloisena sinne tänne riekkuvan oriin ja happamana liinassa roikkuvan juoksuttajan kommunikaatiokatkokseen, joten rauhallisempia juoksutuksia odotellessa kuolaimet rulettavat.
Siitä deltasta sen verran, että se estää tehokkaasti kuolaimia tulemasta toisesta suupielestä ulos mahdollisen vedon kohdistuessa molempiin kuolainrenkaisiin. Lännensuitsissa ei yleensä ole turparemmiä, vain pelkkä leukaremmi, joten kuolaimen paikoillaanpysyminen voi olla ongelma. Kuolaimia ei myöskään mielellään kiristetä yhtä tiukalle kuin englantilaisessa suitsituksessa. En kuitenkaan juoksuttaisi perinteisesti koulutettua/ratsastettavaa kouluhevosta deltalla, koska sen avulla saatu ohjastuntuma on tunnoton.
Kun nyt varusteista kerran aloin puhua, niin minkä ihmeen vuoksi näissä nykyisissä juoksutusliinoissa on se sellainen raivostuttava nahkakovike ennen hevoseen kiinnitettävää lukkoa? Se estää kiinnittämästä liinaa sisäkuolainrenkaan läpi ulkorenkaaseen, samoin se vispaa liinaa hevosen liikkeiden tahdissa ellei liina ole aivan kireänä. Tähän mennessä ne liinat, joista tämä hemmetin vahvike puuttuu, ovat olleet sellaisia lötköjä nailonvirityksiä, millä ei tee juoksutushommissa mitään. Valtakunta hyvästä liinasta! Tai oikeastaan kunnollisesta pyöröaitauksesta, mutta se on kai jo liikaa toivottu.. :o(
Takaisin asiaan eli juoksutukseen. Lempipoika on mukava juoksutettava, se oppi hyvin nopeasti juoksuttajan kehonkielen ja niihin liittyvät verbaaliset avut kuten käynti, ravi, laukka, whoa. Nyt on menossa kootumpien askellajien ja niihin liittyvien merkkien opettelu: jog ja lope. Tämänkertainen juoksutus oli normaalia vauhdikkaampi, koska tuota taukoa oli kertynyt. Vanhantamman ja Hoitaja II:n poistuminen kentältä sai myös aikaan äänekkään machoilukohtauksen, mutta se meni nopeasti ohi.
Juoksutustyöskentelyn jälkeen vietimme hetken tehden lateraalisia taivutuksia maasta käsin. Sekä etuosa että takaosa molempiin suuntiin. Peruutimme myös muutaman askeleen.
Vanhatamma 24-8-04
Kaiken maailman kiireiden vuoksi ehdin hyvin harvoin viettää aikaa Hänen Arvokkuutensa seurassa. Sen liikunta on viime aikoina ollut lähes täysin Hoitaja II:n varassa. Hoitaja II on tehnyt hyvää työtä, sillä Vanhatamma on päässyt eroon viime talvena kertyneistä liikakiloista. Se oli myös pehmeä ja yhteistyöhaluinen ratsastaa, ehkä hiukan kiireinen. Nuoruutensa päivinä Vanhatamma oli varsinainen tykki eikä se hidas ole vieläkään. Rouvalla on yli 20 vuotta mittarissa, ja se saattaa vieläkin innostuessaan yrittää kiikuttaa ratsastajaa.
Menimme kangilla ja yhdellä kädellä. Ajoittain jouduin korjaamaan toisella kädellä, kun ohjien ravistaminen ei riittänyt kiinnittämään sen huomiota ratsastajaan. Punkee edelleen uralta sisäänpäin oikeassa kierroksessa, mutta ei niin pahasti kuin puoli vuotta sitten. Jogi oli vähän kiireistä, mutta siedettävää ja tasaista. Lateraalisissa taivutuksissa laiska astumaan ristiin, yritti välttää homman kankeamalla isommalle ympyrälle tai heittäytymällä katkaravuksi. Peuuttaminen edelleenkin vähän hankalaa, mikä johtunee vinoudesta: oikea pohje ottaa helpommin kiinni ja kääntää peruutuksen suuntaa. Pään asento kuitenkin hyvä ja tahti rauhallinen.
Laukassa vauhti oli vielä liian kova, jouduin taivuttamaan sisäohjalla voimakkaasti että hidasti.Pysyi jonkin aikaa hitaammassa laukassa istunnan avulla, kunnes takapää väsyi ja vauhti kiihtyi liikaa. Vasemmassa kierroksessa edelleen epävarmuutta laukannostossa, nostaa mielellään oikean mutta vaihtaa kyllä lennossa vasempaan. (otj:ssä oli pari vuotta sitten akillesjännevamma ja vej kaviossa on ollut vikaa. Näiden ja eräiden muiden syiden vuoksi vuoksi hevonen oli päässyt pahasti vinoutumaan. On nyt parantunut viime vuotisesta huomattavasti.)
Hoitaja II muuttaa toiselle paikkakunnalle muutaman viikon päästä, mitä teen? Tiedän, että en ehdi itse liikuttamaan Vanhaatammaa tarpeeksi, jos ollenkaan. En kuitenkaan halua enää ikinä antaa sitä huonon ratsastajan käsiin, sen verran paljon olen sille velkaa.
Menimme kangilla ja yhdellä kädellä. Ajoittain jouduin korjaamaan toisella kädellä, kun ohjien ravistaminen ei riittänyt kiinnittämään sen huomiota ratsastajaan. Punkee edelleen uralta sisäänpäin oikeassa kierroksessa, mutta ei niin pahasti kuin puoli vuotta sitten. Jogi oli vähän kiireistä, mutta siedettävää ja tasaista. Lateraalisissa taivutuksissa laiska astumaan ristiin, yritti välttää homman kankeamalla isommalle ympyrälle tai heittäytymällä katkaravuksi. Peuuttaminen edelleenkin vähän hankalaa, mikä johtunee vinoudesta: oikea pohje ottaa helpommin kiinni ja kääntää peruutuksen suuntaa. Pään asento kuitenkin hyvä ja tahti rauhallinen.
Laukassa vauhti oli vielä liian kova, jouduin taivuttamaan sisäohjalla voimakkaasti että hidasti.Pysyi jonkin aikaa hitaammassa laukassa istunnan avulla, kunnes takapää väsyi ja vauhti kiihtyi liikaa. Vasemmassa kierroksessa edelleen epävarmuutta laukannostossa, nostaa mielellään oikean mutta vaihtaa kyllä lennossa vasempaan. (otj:ssä oli pari vuotta sitten akillesjännevamma ja vej kaviossa on ollut vikaa. Näiden ja eräiden muiden syiden vuoksi vuoksi hevonen oli päässyt pahasti vinoutumaan. On nyt parantunut viime vuotisesta huomattavasti.)
Hoitaja II muuttaa toiselle paikkakunnalle muutaman viikon päästä, mitä teen? Tiedän, että en ehdi itse liikuttamaan Vanhaatammaa tarpeeksi, jos ollenkaan. En kuitenkaan halua enää ikinä antaa sitä huonon ratsastajan käsiin, sen verran paljon olen sille velkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)