Taas laukattiin, ja paljon. Vasen laukka oli hukassa, mutta 1,5 tunnin hinkkaamisen jälkeen sekin lopulta onnistui. Lopussa mentiin vähän trail-puomeja. Meni ok, mutta ei niin hyvin että olisin ollut tyytyväinen suoritukseeni.
Laukkaamisesta pitkin ohjin
On se vaan kumma, miten paljon vaikeampaa on laukkaaminen pitkin ohjin. Sen lisäksi, että vauhti- ja suuntakontrolli on vaikeampaa, se on myös henkisesti rankempaa. Sitä on vaan luotettava hevoseen, ja uskottava että se tosiaan tottelee. Samoin se on aivan eri tuntuista kouluratsastuslaukkaan verrattuna: edestä lyhyeksi vedetty (no, ei välttämättä vedetty, mutta pyydetty) hevonen laukkaa pyöreää, keinuvaa laukkaa, missä on helppo istua. Pitkin ohjin laukatessa laukasta tulee matalampaa ja aluksi myös nopeampaa. Hevosen ja ratsastajan kehittyessä laukka muuttuu hitaammaksi, lopulta se on niin hidasta että se vastaa reipasta kävelynopeutta. Ja hevosen päänhän täytyy olla alhaalla, niskalinjan suurinpiirtein sään korkeudella. Hevosen pään asento (luotiviivalla vai ei) riippuu aika paljon hevosen kaulan rakenteesta ja siitä, haluaako ratsastaja taivuttaa hevosen niskaa. Monet ovat sitä mieltä, että parempi antaa pään olla luotiviivan edellä ettei yläniskan lihakset kehity liian suuriksi. Siinä on riskinä, että hevonen alkaa kantaa itseään kouluratsutyyppisesti, ja liikkeiden elastisuus kärsii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti