Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.

tiistaina, helmikuuta 08, 2005

Kaunispoika 8-2-05 satulaan totuttelua

Harjoiteltiin tänään Kauniinpojan kanssa satulointia. Otin sen tallin käytävälle ja harjasin ensin enimmät irtokarvat pois. Niitä riitti, koska KP alkoi pudottaa talvikarvaansa jo heti talvipäivän seisauksen jälkeen, kuten joka vuosi aikaisemminkin. Sitten otin satulan (ilman mitään lisävarustuksia eli ei jalustimia, satulavyötä tai huopaa) ja annoin KP:n tutustua siihen rauhassa. Kun se lopettin satulan nuuskimisen, nostin satulaa vähän ylemmäksi ja rapsuttelin hevosta samalla. Alussa se yritti kiskoa itsensä irti narusta, sitten se yritti kääntää takapäänsä itsensä (=oman päänsä) ja satulan väliin. Kun jatkoin rapsuttelemista ja poistuin satulan kanssa kauemmaksi aina kun se seisoi kiltisti paikoillaan, se käsitti pian, että kannattaa vaan seistä. Sitten nostin satulaa pikkuhiljaa ylemmäksi ja ylemmäksi, heiluttelin sitä ylös alas ja läpsyttelin vähän sen siipiäkin. Tarkkailin siinä samalla vaivihkaa KP:n ilmeitä, kun se rentoutui vähäsen, eikä enää ollut niin kovin kiinnostunut satulasta, laitoin sen sen selkään. Tein sen oikean kyljeltä, koska jostain syystä KP hyväksyy uudet asiat helpommin siltä puolelta. Sitten rapsuttelin sitä harjan juuresta ja kehuin kovasti, ja kun tuntui rennolta ja seisoi paikoillaan, otin satulan pois. Toistin satuloinnin sellaiset 7-8 kertaa, viimeisellä kerralla otin sen pois vasemmalta kyljeltä. Se vähän arvelutti KP:a, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut enää mitään steppailua tms.

Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.

Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.

perjantaina, helmikuuta 04, 2005

Tätipahkeinen & Vanhatamma 4-2-05

Maastoilua transsissa

Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.

Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.

Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).

Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)

Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.

Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).

tiistaina, helmikuuta 01, 2005

Minkälainen on hyvä ratsastaja?

Ratsastaja voi olla teknisesti vaikka kuinka loistava, mutta jos häneltä puuttu kyky lukea eri tyyppisiä hevosia, ei hänestä voi tulla hyvää ratsastajaa. Tuo onkin mielenkiintoinen juttu, tuo hyvän ratsastajan määritelmä. Mielestäni ratsastajasta ei tee hyvää se, että hän kisaa aktiivisesti ja/tai voittaa kisoissa (kuten suurin osa ratsastajista näyttää ajattelevan). Tottakai se mittaa ratsastajan taitoja, mutta mikään absoluuttinen mittari se ei tosiaankaan ole. Jokainen näissä hevoskuvioissa tarpeeksi kauan mukana ollut tietää, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Lajissa kuin lajissa pääsee suhteellisen pitkälle, varsinkin näissä kotimaan ympyröissä, ostamalla valmiiksi koulutetun huippuhevosen ja käyttämällä hyviä valmentajia ja ratsuttajia. Vasta ihan korkeimmalla huipulla päästään vertailemaan sitä ratsastajan todellista osaamista, kun kaikilla kilpailijoilla on allaan huippuhevoset ja huippuvalmentajien tuki.

Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.

Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.

Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.

maanantaina, tammikuuta 31, 2005

Pahatamma 30-1-05 edistymistä tapahtuu

Pahis on viimeisen parin kuukauden aikana edistynyt todella hyvin. Tai oikeastaan sen ratsastaja. Mulla on ärsyttävä taipumus keskittyä vain hevoseen ja unohtaa, kuka sen työn siellä oikein tekee.

Oikeastihan juttu on kiinni siitä, miten ratsastaja oppii käyttämään kehoaan. Hevonen osaa kyllä, kunhan sille antaa siihen mahdollisuuden. Ehkä tärkeintä on se, että hevonen uskaltaa alkaa luottaa ratsastajan apuihin. Sen ei enää tarvitse pelätä, että ratsastaja vetää yhtäkkiä ohjista tai keikahtaa pois tasapainosta. Istunnan parantuessa ratsastajan avut muuttuvat pikkuhiljaa varmemmiksi ja tietty apu alkaa pikkuhiljaa merkitä hevoselle jotain eksaktia, kun virhesignaalit vähenevät.

Takaisin Pahikseen ja sen ratsastajaan. Ratsukolle tapahtui puolitoista vuotta sitten ikävä onnettomuus, joka aiheutti ratsastajalle kivuliaan ja elinikäisen vamman. Tämän johdosta ratsastaja alkoi pelätä ratsastamista, ja roikkui ohjissa ettei heppa vaan liikkuisi liian lujaa. Jatkuva varuillaanolo vaikutti koko istuntaan: selkä muuttui jäykäksi, katse liimautui hevosen kaulaan ja päähän, nyrkit vetäytyivät vaistomaisesti kohti vatsaa. Lopputuloksena oli hevonen, joka pakeni kuolaimen taakse, kokosi itsensä ihan rullalle ja askel muutui tosi korkeaksi. Eli siis kaikki alkoi mennä ihan päinvastoin kuin suunniteltiin. Mehän etsittiin matalaa kaulaa, luotiviivaa sekä tasaista ja lyhyttä askeltä. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, mistä Pahis on nimensä ansainnut: röyhkeä ja itseään täynnä oleva otus, joka ei tosiaankaan anna mitään ilmaiseksi.

Jossain vaiheessa oltiin Pahiksen ratsastajan kanssa aika epätoivoisia, kun edistymistä ei vaan tapahtunut. Ihankuin se ennen onnettomuutta ollut hevonen olisi muuttunut "huonommaksi", avut eivät menneet läpi tai hevonen reagoi ihan päinvastoin kuin aiemmin. Hevosta syynättiin ja hierottiin, josko se olisi satuttanut itsensä siinä onnettomuudessa. Satulaa vaihdettiin, mutta ei sekään pitemmän päälle auttanut. Minä ratsastin hevosella muutaman kerran, ja se oli aina alussa tosi hankala, ja alkoi toeta loppua kohti.

Homma lähti etenemään oikeastaan vasta sitten, kun tajusin kuinka paljon ratsastaja oikeasti pelkäsi hevosen selässä. Suuri osa siitä pelosta oli tiedostamatonta, sen vuoksi kaikki ne takertumis- ja jarrutusreaktiot olivat niin hankalia saada pois. Ne kun tulivat aina ihan itsestään, suoraan selkärangasta.

Nyt ratsukko alkaa taas toimia hyvin, puolentoista vuoden paikoillaanjauhamisen jälkeen. Hevonen kulkee pää alhaalla, ei kiihdytä eikä ala kasata itseään kippuralle. Ratsastajan istunnassa on tapahtunut kuitenkin se suurin muutos: käsi pysyy satulanupin edessä ja matalalla, selkä suorana ja katse ylhäällä.

Kaunispoika 30-1-05

Juoksutusta ja maastakäsin työskentelyä. otin KP:n tallinkäytävälle harjattavaksi ja "satuloitavaksi". Laitoin sille ison ja paksun satulan alustan ja sen juoksutusvyöllä kiinni. Lennätin sitä puolisen tuntia liinassa, väittelimme aika laikka oikean kierroksen kanssa. Se ei ollut kovin innokkaalla juoksutuulella, joten teimme aika paljon maastakäsinharjoituksia. Takaosan väistättäminen sujuu jo aika kivasti, se laskee päänsä, siirtää painon takaosalle ja astuu rauhallisesti takajaloilla ristiin. Homma pitää saada vielä paljon rauhallisemmaksi, mutta suuntaus on hyvä. Etupään väistättäminen on aina hankalampaa, mutta KP on onneksi niin herkkä, että siirtää myös etuosaa sivulle aika pienestä paineesta. Se ei vaan siirrä painoa tarpeeksi takaosalle sitä tehdessä, joten harjoitella täytyy.

KP:n kanssa hääräily on mukavaa, koska se on oriksi ihan kamalan kiltti. Se ei ala pullistella eikä väitä vastaan, kuten Lemppari toisinaan. Vielä kun se saisi jostain lisää itseluottamusta, niin pääsisin sen selkään. Ainakin toistaiseksi se on niin epävarma, että suhtautuu kaikkeen uuteen pelokkaasti. No, hiljaa hyvä tulee. Ei mulla sen kanssa mikään kiire ole, kun on muutenkin noita ratsastettavia hevosia enemmän kuin ehtii millään. Ärsyttää vaan välillä, kun ihmiset kyselee, että oletko jo noussut selkään. Kun vastaan, että en ole, niin alkaa kummastunut silmien levittely ja ihmettely. Tämä taitaa taas olla niitä "pakko- tehdä- koska- kaikki- muutkin- tekee- niin"- asioita tämä hevosen aloittaminen. Jos sitä ei tee hevosen ollessa 3 vuotta, niin eihän siitä ikinä hevosta tule. Entäpä jos hevonen ei ole valmis? Siitähän se vasta pilalle meneekin, jos se pakotetaan johonkin mihin sen psyyke ei ole valmis.

Lempipoika 30-1-05

Ajattelin ensin juoksuttaa Lempparin liinassa, ja kavuta sitten hetkeksi selkään. Olen ratsastanut sillä viimeksi joskus syys-tai lokakuussa, joten ajattelin että olisi hyvä tarkistaa ennen selkään nousua, mikä on meininki. Kenttä oli liian liukas, joten yritin juoksuttaa sitä tarhassa. Ei siitäkään oikein mitään tullut, koska sielläkin oli lumen alla liukkaita jääläikkiä. Eihän siinä muu auttanut, kun nousta selkään ja lähteä pellolle kävelemään.

En ole ennen ollut Lempparin kanssa "maastossa" yksinään, kerran ollaan käyty kokeilemassa samalla pellolla sen emän seurassa, mutta eihän siitä silloin mitään tullut. Koko ajan piti pullistella ja olla isoa miestä. Niin, ja kerran käytiin viime kesänä hiekkatiellä kävelemässä taluttajan kanssa.

Lemppari talsi lumihangessa kuin juna, ja rentouttaakseni sitä (ja itseäni) lauleskelin sille kulkuset, kulkuset- biisiä. Se sovitti aika pian askeleensa kappaleeseen, ja siinä me sitten mentiin musiikin (jos sitä nyt musiikiksi voi sanoa) tahdissa, minä ja mun Lemppari. Ei kävelty kuin sellainen kilometri, koska lumihanki oli raskas kävellä ja hevonen ratsastettavana ekaa kertaa moneen kuukauteen. Takaisin tullessa nostin ravin, jonka Lemppari rikkoi laukalle. Annoin laukata pehmeällä kuolaintuntumalla, otin kiinni vain silloin kun yritti tehdä niitä hassuja hitaita oriloikkiaan. Siirtyi laukasta raviin pienellä pidätteellä ja ravista käyntiin pidätteellä ja "raviiin"- komennolla. Oli ihan samantien aivan rela, ja loppumatka käveltiin pitkähköin ohjin.

perjantaina, tammikuuta 28, 2005

Tätipahkeinen & Vanhatamma 28-1-05

Mukkelismakkelis

Tätiratsastajathan ovat tunnetusti varovaista ja pelkääväistä porukkaa. Tädit pitävät kaikenkarvaiset varustekauppiaat leivänsyrjässä hankkimalla vaikuttavan kokoelman turvakypäriä, turvaliivejä, turvakenkiä ja "saisinko vielä kattavimman tapaturmavakuutuksenne, kiitos".

Tädit pelkäävät putoamista ja suosivat rauhallisia, mieluiten puolinukuksissa laahustavia, maastossa pomminvarmoja jokamiehen ratsuja. Ja joka tädin kamalin pelko ja kauhistus, josta öisin nähdään tuskanhikisiä painajaisia, on tietenkin kumoonratsastus elikkäs kaatuminen heposen kanssa.

No, tämä tätipä sitten männä viikolla otti ja kaatui hevosen kanssa. Ihan kesken rauhallista ravihölköttelyä. Hups vaan, vanhantamman kengättömät takajalat luiskahtivat alta pois ja molemmat pyllähdimme mukkelismakkelis paksuun, pehmeään lumihankeen.

Hölmistyneinä kömmimme pystyyn ja tuijottelimme tammamamman kanssa toisiamme.
"Mitä hittoa tapahtui?"
"En mä vaan tajua. Mitä sä siellä alhaalla teet?"
"Sattuks sua?"
"Ei, entäs sua?"
Osapuilleen tällaista äänetöntä keskustelua käyden käveltiin tamman kanssa vähän aikaa reippaasti eestaas kentällä (halusin tietenkin tarkistaa ettei tamma ontunut tms., mutta olisin voinut vannoa, että myös se tarkkaili minua yhtä huolestuneesti tarkistaakseen saman asian).

Selvisimme siis säikähdyksellä. Lopputunti kului rattoisasti rauhallisella maastokävelyllä. Tästä lähin täti muistaa hiukan tutkiskella jalkaisin kentän pintarakennetta ennen ratsastusta. Lumihangen alla saattaa vaania jäinen vaara.

tiistaina, tammikuuta 25, 2005

Pikkutamma 29-1-05 sekä ajatuksia ratsastamisesta

Mielettömän upea ilma, joten lähdin Pikkutammalla maastoon HoitajaYkkösen ja Kiltintamman kanssa. Pikkutammalla on ratsastettu viimeksi joskus marras- joulukuun vaihteen tienoilla, joten arvelin sen olevan menokenkä ojossa. Tehtiin pitkä kävelylenkki maastossa, otettiin vain pari lyhyttä ravipätkää. Lumessa kahlaaminen oli kuitenkin sen verran raskasta, että oli parasta varoa rasittamasta polleja liikaa. Lihaskunto ei ole kummallakaan paras mahdollinen pitkän loman jäljiltä. Lopussa laukattiin pellolla lyhyt pätkä, Pikkutamma olisi mielellään päästellyt niin lujaa kuin jaloista lähtee, mutta ajattelin että parempi köpötellä näin aluksi. Tuli ihan issikkaratsastus- fiilis, koska hevonen oli pieni ja eteenpyrkivä ja kulki ravissa ja laukassa pää ylhäällä.

HoitajaYkkönen alkaa jatkossa ratsastaa enemmän Pikkutammaa, jotta minä pääsen keskittymään nuorempiin polleihin. Harmittaa luovuttaa PT kouluratsastukseen, koska se edistyi viime vuonna lännenratsastushommissa aika kivasti. Suurin ongelma tässä kahden lajin systeemissä on ulko- ohjan tuki. Länkkärissä hevosen pitäisi kyetä liikkumaan ilman ulko- ohjan tukea ja koota itsensä pelkällä istunnalla ja pohkeilla. Kouluratsastuksessa taas hevonen oppii luottamaan siihen, että ulko- ohja on työskennellessä aina päällä. Samoin olen huomannut, että valitettavasti herkkyys istunnalle ja pohkeille katoaa, ja hevosesta tulee helposti tahmea. Tämä on sinänsä aika yllättävää, koska kouluratsastuksen tarkoitushan on tuottaa keveitä, avuille herkkiä hevosia. Toisaalta lännenratsastuksen herkkyys ja kouluratsastuksen herkkyys poikkeavat toisistaan, ensimmäisessä haetaan pelkällä istunnalla toimivia, itsestään suorittavia ratsuja. Jälkimmäisessä lajissa taas suoritettavat tehtävät ovat hevoselle vaikeampia, ja ratsastajat käyttävät enemmän apuja hevosen liikkumisen kontrolloimiseen.

maanantaina, tammikuuta 24, 2005

Isoruuna 23-1-05

Hieno tunti! Aloitettiin reippaasti reining- harjoituksilla. Harjoiteltiin laukanvaihtoja kahdeksikolla, ensin käynnissä ja ravissa, lopuksi laukassa. Harjoittelu hitaammissa askellajeissa ennen varsinaisia laukanvaihtoja oli aika hedelmällistä puuhaa, koska siinä ehti muuttaa istuntaa "asteittain", vaihe kerrallaan. Laukassa vauhti on sen verran kova, että keskialueella kahden pääty- ympyrän välissä loppuu tila kesken, jos avut eivät osu kohdalleen. Tehtiin myös joitain vaihtoja laukkaamalla uralta keskihalkaisijalle ja kääntymällä siltä pääty- ympyrälle. Harjoiteltiin myös laukan eri "vaihteita" eli perusistunnassa hidasta laukkaa ja kakkosvaihteella, lievässä etukenossa nopeampaa laukkaa. Maneesissa ei valitettavasti riitä tila kolmosvaihteeseen, joten sen harjoitteleminen täytyy siirtää keväämmälle (kunnes ulkokenttä on lumeton ja jäätön).

Lopussa pleasurea, Valmentaja laittoi minut ratsastamaan "radan" ja tarkkaili, miten siirtymiset sujuvat. Plösö kuulostaa varsinkin lajiin vihkiytymättömistä lapsellisen helpolta, kyllähän nyt kuka tahansa ratsastaja osaa mennä uralla käyntiä, ravia ja laukkaa sekä vaihtaa suuntaa ja peruuttaa. Homman juju onkin siinä, että ratsastajan täytyy osata ratsastaa hevonen mahdollisimman rennoksi, askellajit täytyy hioa todella hitaiksi mutta silti oikean tahtisiksi ja siirtymiset tapahtua niin eleettömästi kuin mahdollista. Ja tämä kaikki pitkin ohjin. Niin ja hevosen täytyy tietysti liikkua oikeassa muodossa: takapää hyvin alla ja kaulan ylälinja sään korkeudella.

sunnuntaina, tammikuuta 16, 2005

Isoruuna 16-1-05

Huh huh, pitkästä aikaa hevosen selässä. Onneksi Valmentaja oli inhimillinen eikä laukkuuttanut tuntikausia. Harjoittelimme tänään istunnalla ja sisäohjalla kokoamista sekä hevosen valmistelemista hyvään laukannostoon, mahdollisimman koottua laukkaa pitkin ohjin sekä joitain trail- juttuja. Olin niin kertakaikkisen jumissa selästäni, että osa ajasta oli käytettävä venyttelemiseen.

Laukkasessiot sujuivat yllättävän hyvin, ratsastustauko tuntui eniten jalkojen voimissa: laukkapätkät oli pidettävä aika lyhyenä ettei heppa ehtinyt huomata kontrollin hiipuvan. Isoruuna oli mukavan kevyt ratsastaa, ja tein pari oikein näppärää laukannostoa. (Ja pari aika kamalaa, mutta niistä ei nyt puhuta.. ;o) Jogia mentiin sen verran, että saatiin lihakset lämpimiksi. Se on osa- alue, jossa minun ei tarvitse enää nykyään tehdä kovin paljon töitä. Olen sen verran paljon jogannut vuosien varrella erilaisilla hevosilla, että homma alkaa olla suht hyvin hanskassa. Varsinkin Isollaruunalla, joka on kone.

Trail- harjoituksissa tehtiin muutamia peruutuksia puomikujassa, sidepassia puomin päällä, 360 asteen käännöksiä puomiruudussa ja käyntipuomeja. Valmentaja pienensi ruutua, sitä mukaa kun selvitin tehtävän, lopulta ruutu oli enää vajaat 7 askeleenmittaa pitkä. AQHA:n kisoissa se on kuulemma 8, joten tulin pyöritelleeksi isoa ruunanrohjaketta postimerkin kokoisella alueella. Kivaa oli, ja trail oli ihan omiaan pitkän tauon päälle.

lauantaina, tammikuuta 15, 2005

Löysin neljän lokakuisen tekstin luonnokset, joten laitoin nekin blogiin. Tekstit ovat päiviltä 22.10. - 24.10.04.

Kaunispoika 15-1-05

Kaunispoika oli oikein innoissaan, kun lähdimme tallista kentälle. Se on eläin, jolla on niin paljon toimintatarmoa ja energiaa, että sillä lämmittäisi ja valaisisi vaikka pienen kylän. Panin tyytyväisenä merkille, että se käveli oikein rentona (ollakseen KP) kentälle. Liinassa se oli aluksi todella vauhdikas, ja lensi häntä tötteröllä. Annoin sen purkaa energiaansa juoksemiseen ja vaihdoin suuntaa, kun se oli tarpeeksi rauhoittunut. Ei meinannut millään pysyä oikeassa kierroksessa, vaan yritti vaihtaa suuntaa jos herpaannuin hetkeksikin. Lopetettiin, kun se alkoi venyttää eteen- alas ja tempo oli jotakuinkin järkevä. KP:llä on ihan uskomattoman hyvä tasapaino, se ei liukastunut tai horjahtanut kertaakaan, vaikka pohja oli paikoitellen liukas ja sillä ei ole kenkiä. Itse asiassa sen laukka oli aika hauskan näköistä jänisloikkaa, se suorastaan istui kintereittensä päällä yrittäessään välttää liukastumista.

Juoksutuksen loputtua KP keksi, että ympäristössä voisi olla vaikka mitä kivaa tuijotettavaa. Niinpä laitoin sen seuraamaan ja väistämään minua, kun kävelin täysin ennalta arvaamattomia kiekuroita. Aina kun sen huomio siirtyi pois minusta, nyin tai ravistin liinaa kunnes sen huomio oli taas siirtynyt minuun. KP on ihan hirveän herkkä ympäristöstä tuleville ärsykkeille, joten sen kanssa saa koko ajan tehdä kaikenlaisia keskittymisharjoituksia. Sen yleisin asento on pää ylhäällä ja katse kaukaisuudessa, valmiina loikkaamaan sivuun ja karauttamaan karkuun. Jos sen pään pystyy pitämään alempana, sen koko vireystaso on matalampi ja sen kanssa työskentely on paljon helpompaa ja turvallisempaa. KP on herkkyydessään ja vaikeudessaan yksi liikkiksimmistä hevosista, mitä olen ikinä tavannut. Se pitää ihan hirveästi ihmisistä ja on kamalan kiltti, sitäpaitsi se on silmiä hivelevän kaunis. Eräs ystäväni sanoikin minulle, että KP:tä ei ole tehty ihmisen ratsuksi, vaan laukkaamaan arolla villinä ja vapaana.

Lempipoika 15-1-05

Tänään tuntui siltä, että alkaa olla aika kaivaa pollet naftaliinista. Juoksutin Lempipoikaa liinassa sellaiset puoli tuntia, minkä jälkeen teimme joitain harjoituksia maasta käsin. Kenttä oli jotakuinkin kauttaaltaan jäässä, onneksi yhdessä nurkassa oli sellainen öbaut ison juoksutusympyrän kokoinen luminen ja jäätön kohta. Uskaltauduin juoksuttamaan pelkällä naruriimulla, koska oripojat ovat viime aikoina olleet todella rauhallisia.

Lemppari on uskomattoman cool eläin. Siitä ei kyllä huomannut oikeastaan ollenkaan, että se on viime aikoina joutunut jäisten kelien vuoksi seisomaan karsinassa normaalia enemmän. Tai että se on ollut lomalla viime lokakuusta lähtien. Muutamia pää- alas-ja- leikitään- isoa- oria- elkeitä, joitain pukkiloikkia ja pari laitonta suunnanvaihtoa, muuten meno oli erittäin asiallista. Aina vaan jaksan ihailla sen laukkaa: rento, hidas, koottu, hakee eteen- alas. Jäät pois, hus hus, että pääsen pian ratsastamaan!

Tehtiin vielä juoksutuksen päätteeksi joitain takaosan väistätyksiä (parempi vasemmalta oikealle), etuosan väistätyksiä (parempi oikealta vasemmalle) ja peruutuksia. Ei meinannut aluksi peruuttaa millään, vaan yritti nousta takajaloilleen (silleen laiskasti ja matalasti, levade- tyyppisesti). Vika oli liinan toisessa päässä, eli käytin liikaa voimaa: polle kokosi itseään enemmän kuin oli tarkoitus ja peruuttamisesta tulikin jotain ihan muuta. Kun vähensin voimaa liinakädessä ja työnsin kevyesti ryntäistä, se peruutti aivan asiallisesti.

lauantaina, tammikuuta 08, 2005

Pahantamman tunti 8-1-05

Olin tänään pitämässä tuntia Pahalletammalle ja sen omistajalle. Omat hevoseni toimivat paljon paremmin, jos ne juoksuttaa liinassa ennen ratsastusta, joten olemme kokeilleet Pahiksen kanssa samaa juttua. Se on toiminut aika hyvin, koska kapinointi apuja vastaan on vähentynyt huomattavasti (tosin syynä saattaa osittain olla myös talviaika ja kiimojen puuttuminen).

Two trackin sinnikäs harjoitteleminen on selkeästi vaikuttanut käyntiin: heti kun takaosa on alla, askel lyhenee ja rauhoittuu. Samoin ravin suhteen on tapahtunut huomattavaa edistymistä tämän syksyn ja talven aikana. Tänään mentiin jo pitkiä pätkiä hyvää jogia ilman ryntäilyä ja pääkin pysyi tarpeeksi alhaalla. Ollaan päästy myös aika hyvin eroon rullaamisesta; viime keväänä Pahis keksi reagoida jopa pienimpiin mahdollisiin pidätteisiin rullaamalla itsensä ihan kaarelle ja kokoamalla itseänsä liikaa ja väärin. Päästiin tavasta eroon, kun vieroitettiin se kokonaan ohjastuesta ja yhtäjaksoisista, taaksepäin suuntautuvista pidätteistä. Nykyään tarvitaan jo todellinen erikoistilanne, että se vetää itsensä kasaan ja lähtee "pönkimään" vinttikoirana.

Laukka on vielä arvoitus, tuleeko se onnistumaan ja minkälaatuisena (Pahis on lv). Maastossa suoralla laukka nousee, mutta on helposti nelitahtista. Kentällä tilaa on vielä toistaiseksi liian vähän, ja pohjan pitäisi olla todella hyvässä kunnossa, ennenkuin laukkaa uskaltaisi edes yrittää. Pahiksen tasapaino laukassa ei ole paras mahdollinen, joten se saattaa kaatua kaarteessa. Olen nähnyt ja kokenut siltä myös 3-tahtisen laukan, mutta se vaatii voimakkaan kokoamisen ja paljon apua ratsastajalta. Tavoitteet laukan suhteen ovatkin varmuuden vuoksi mahdollisimman matalalla: hepo oppii nostamaan laukan avuista ja pystyy ainakin suoralla laukkaamaan turvallista ja kontrolloitavissa olevaa laukkaa. Kaikki, mikä tulee tuon päälle on sitten bonusta.

keskiviikkona, tammikuuta 05, 2005

Hiljaista näin talvisin

Pollelassa on näin talvisaikaan hiljaista, koska hepat ovat lomalla. Inhoan niin kauheasti kylmää ja epämiellyttävää säätä, että en enää nykyään viitsi kiusata itseäni yrittämällä ratsastaa tavoitehakuisesti talvella. Hepat voivat mitä mainioimmin, ainakin omasta mielestään, kun ne saavat viettää parin kuukauden talviloman. Liikuskelemme maastossa silloin kun sää sallii, käväisemme ehkä pikaisesti ja lievän välinpitämättömästi kentällä muistelemassa two trackiä ja sidepassia.

Oman ratsastusmotivaation nostattamisessa tällainen tauko on loistava työkalu: odotan helmikuun aurinkoa ja sen lunta sulattavaa lämpöä malttamattomana. Mielessä pyörii jo Lempipojan tuleva valmennussuunnitelma ja Kauniinpojan ratsukoulutuksen aloittaminen. Mielikuvaratsastan päivittäin Lempipojalla, käyn läpi laukannostoapuja ja väistöjä. Mietin, miten saan sen pysähdykset terävämmiksi. Uskaltaisinko jo aloittaa spinnaamisen, vai odotanko vielä syksyyn, että tiedän varmasti sen pitävän kaikki 4 jalkaa lähellä maata. Lempipoika on hyvin orimainen, ja esittelee mielellään parhaita puoliaan, oli naisia läsnä tai ei. Olen toistaiseksi välttänyt turhaa provosoimista, kuten liikkeitä, joilla paino siirtyy voimakkaasti takaosalle. Asiassa ei olisi mitään hämminkiä, jos olisin kouluttamassa siitä este- tai kouluratsua, tällöin kokoamisaste saisi ajoittain ollakin korkea. Lännenhevosen kohdalla juttu on vähän toinen, sillä kokoamisaste on matalampi, eikä etuosan voimakas lyheneminen ole suotavaa. Jos hevosta ratsastaa voimakkaasti kooten, se kasvattaa paksut kaulalihakset, ja alkaa kantaa itseään hyvin kouluhevosmaisessa muodossa. Tällöin etuosan elastisuus kärsii, ja hevonen näyttää liikkuvan pitkillä ohjillakin koottuna. Ei hyvä. Tämän lisäksi länkkärissä ratsastajan ei ole tarkoitus kontrolloida hevosen liikkumista jatkuvalla ohjastuntumalla, vaan istunnalla. Kärjistetysti sanottuna: mitä vähemmällä suuhunkoskemisella pääsen hevosen kanssa, sen parempi lännenhevonen siitä tulee.

Lempipoika ei onneksi ainakaan toistaiseksi tunnu liian herkkänahkaiselta tai eteenpyrkivältä, mutta tilanne saattaa vielä muuttua, kun se on tottuneempi ratsastajaan. Kokemukseni mukaan monet aloitettavat hevoset ovat alkuvaiheessa rauhallisia, jopa laiskoja. Sitten, kun ne tottuvat ratsastajaan ja niiltä aletaan vaatia työntekoa, muuttuu asenne aivan päinvastaiseksi. Varsinkin jos ne ovat tottuneet pääsemään helpolla liian pitkään. Hyvän hevosenkouluttajan pitää tietää, missä vaiheessa siirtyä eteenpäin uusiin ja astetta vaativampiin tehtäviin. Alkuvaiheessa tehdyt mokat kun seuraavat pahimmassa tapauksessa mukana koko hevosen loppuiän. Onneksi on asiantuntijoita, joilta voi tarvittaessa kysyä neuvoa. No, länkkäriosaajia on meillä Suomessa harvemmassa, mutta kyllä niitäkin löytyy.

perjantaina, joulukuuta 31, 2004

Tätipahkeinen & vanhatamma 31-12-04

Laukk… eikun ravia, eikun….

Mammahan oli menopelipäällä! Täti oli päättänyt (onneksi) edellisestä kerrasta lähes itsemurhan partaalle masentuneena laittaa hevolle satulan selkään, jotta kykenisi menemään muutakin askellajia kuin käyntiä. Alkukäynnissä ei vielä mitään hätää, toki tammamamman askellus oli pitkää ja reipasta, mutta niinhän se aina on. Mutta kun täti alkoi pyydellä tammalta kevyttä ravia, alkoi tapahtua. Tamma päätteli saavansa laukka-avut joten laukkaa siis. Tämä toistui muutaman kerran, jonka jälkeen täti heitti kannuksensa kentän laidalle. Sen jälkeen alkoi ravivaihdekin löytymään. Ilmeisesti tammamamma vain kertakaikkiaan oli niin menopäällä, että kannuksen kosketus kylkeen toimi sille sopivana tekosyynä vähän päästellä höyryjä.

Mitä siitä muuten tulee kun jäykkä täti ratsastaa jäykkää mammahevosta? En tiedä, mutta tunne oli vähän niin kuin sokea taluttaisi toista sokeaa ;) Tädin on ilmeisesti laitettava itsensä venyttely-vanuttelu-taivuttelukuurille, josko sitä hevostakin sitten joskus olisi helpompi taivutella.

Ja kyllä se tamma lopputunnista jo meni ihan säällistä jogiakin, pitkin ohjin ja rentona. Toivo elää.

perjantaina, joulukuuta 17, 2004

Tätipahkeinen & vanhatamma 17-12-04

Kadonnutta ratsastustaitoa muistelemassa

Tädillä on ollut vähän stressiä viime aikoina, joten täti päätti viettää rentouttavan ratsastelukerran vanhalla tammalla ilman satulaa. Viimeksi täti on istunut hevosen selässä satulatta joskus…öööö…. tuota… taisi olla vuonna 2002? Joka tapauksessa vielä tuolloin tädin ja vanhan tamman yhteispeli sujui ihan mallikkaasti ilman satulaa ja suitsiakin.

No, enää kyseinen taito on muisto vain. Täti huomasi kauhukseen pysyvänsä hädin tuskin hiljakseen hölköttelevän hevosen selässä, puhumattakaan mistään korkeamman tason toiminnasta. Ei helvata, sanonpahan vaan. Ilmeisesti joka-toinen-viikko-ratsimistahti on tehnyt tehtävänsä ja ruostuttanut tädin vähäisetkin taidot.

Vettä satoi, maa oli musta ja tunnelma ankea. Tammakin oli vastaanvänkäyspäällä (mikä ei sinänsä ihme, raahata nyt viaton elukkaparka moiseen ilmaan). No, tästähän ei päästä kuin ylöspäin, täti tuumasi, ja päätti jatkossa muistella kadonnutta ratsastustaitoaan hiukan tiuhemmassa tahdissa.

maanantaina, lokakuuta 25, 2004

Kilttitamma 24-10-04

Juoksutin Kilttiätammaa noin 20 min. Toimi liinassa oikein kivasti, harjoittelimme myös peruuttamista liinassa. Varsinkin laukka oli suorastaan erinomaista: hidasta, rentoa ja kaula oli suurimman osan aikaa vaakatasossa.

Ratsastin vajaan tunnin. Menimme aluksi two trackiä käynnissä, toimi erinomaisesti pelkästä pohkeen hipaisusta ja yhdellä kädellä. Ratsastan Kilttiätammaa nivelillä, mutta usein yhdellä kädellä. Se on suustaan niin herkkä, että kapinoi kankikuolaimilla pienintäkin pidätettä. Se ei myöskään nostanut päätään kuin pari kertaa, ja silloinkin se laski sen heti alas, kun heilautin tai ravistin ohjia. Teimme aika paljon pysähdyksiä ja peruutuksia, ne onnistuivat paremmin kuin edellisillä kerroilla. Ilmeisesti liinassa peruututtaminen auttoi.

Jogi oli suorastaan taivaallista! Kilttitamma pysyi helposti takapää alla, kevyellä ulkopohkeella. Tempo ja tahti alkavat olla hallussa, vain lievä passitahtisuus vaivaa ajoittain. Passikin katoaa, kun takapään saa kunnolla käyttöön.

Laukkasin yhden ympyrän molempiin suuntiin. Kilttitamma laukkasi niin nätisti hidasta, kaunista lopea, että en kiusannut sitä laukalla sen enempää vaan poistuttiin maastoon kävelemään. Pään asennossa oli vielä korjaamisen varaa, mutta muuten laukka oli ok: heppa pysyi hyvin pohkeiden välissä eikä sillä ollut kiire mihinkään. Vitsi, kun aina menisi ratsastus näin hyvin!

Pikkutamma 23-10-04

Juoksutin Pikkutammaa noin puoli tuntia, kunnes se laukkasi rauhallisessa tempossa ja pää laski alas.

Ratsastin sillä noin tunnin, menimme aluksi taas käännöksiä ja two trackia, varsinkin käännökset onnistuivat hyvin. Two trackistä saattaa olla sellainenkin lisähyöty, mitä en ollut ajatellut: voi olla että se saa Pikkutamman hyväksymään satulavyön taakse osuvat pohjeavut vähän paremmin. Tarkkailin sen häntää käännöksissä ja two trackissä, enkä huomannut että se olisi kapinoinut pohjetta vastaan viuhtomalla häntää. Jog oli ok, ei menty sitä kuin vähän koska Pikkutamma tuntui liian reippaalta.

Laukka oli ihan siedettävää: nopeus oli ok mutta pää oli vielä liian ylhäällä. Teimme pysähdyksiä laukasta: laukkaympyrä - pysähdys - peruutus. Stopit ovat päässeet huonontumaan, kun en ole harjoitellut niitä pitkään aikaan kunnolla. Oli molemmissa kierroksissa suurinpiirtein samanlainen, eli juoksutus on auttanut parantamaan vasemman laukan laatua.

Teimme muutamia spinejä, tällä kertaa ne sujuivat yllättävän hyvin. Tosin se spinnaa vasta vain yhden kierroksen kunnolla, mutta parantaa koko ajan. Ihan lopussa harjoiteltiin sidepassia puomi rungon alla. Lopetettiin, kun sujui siedettävästi.

Pikkutamma ei selvästikään ole mikään pleasurehevonen, se on siihen liian ryhdikäs ja nopealiikkeinen. Se jopa häiriintyy liian löysinä roikkuvista ohjista, ja toimii paremmin kun ne ovat vähän lyhyemmät. Kuolaintuntumaa ei kuitenkaan tarvita, paitsi laukannostoissa sisäohjaa ja sitäkin hetkellisesti asetukseen ja kokoamiseen.

Vanhatamma 23-10-04

Käytiin ensin rämpimässä metsässä ja etsimässä umpeen kasvaneita polkuja. Viime talvena hakkuiden jälkeen kalliolle syntynyt polku oli näköjään edelleen käytössä. Sen toisessa päässä oleva ylösnousu oli ilman lumipeitettä aika kauhea: mutaa, juuria ja oksia sikinsokin, alta paistoi liukas kalliopinta. Vanhatamma tuli mäkeä alas ihan hyvin, mutta minä en enää uskaltanut kiivetä sitä hevosen selässä ylös. Niinpä talutin Vanhantamman ylämäkeen, ja ihan hyvä olikin. Maasta käsin näin, miten kovaa työtä se joutui tekemään kiivetessään. Vanhatamma näytti mäen päällä tyytyväiseltä ja kiitolliselta. Ihan selvästi se käsitti, että en ollut pyytänyt sitä kantamaan ratsastajaa niin vaikeassa paikassa. Se nimittäin kiipeää vaikka puuhun, jos pyydän kauniisti. Niinpä saan olla aika tarkkana, että en pyydä liikaa.

Mentiin vielä maastolenkin jälkeen kentälle, ja laukattiin muutama kierros ympyrällä ja uralla. Molemmat laukat olivat erittäin hyviä ja hitaita, myös vasen. Laukkasin hyvin pitkillä ohjilla, pitäen hevosen ulkopohkeella ympyrällä. Vasemman laukan kanssa on vielä pienenpieni ongelma; se nimittäin nostaa lähes aina oikean, mutta vaihtaa sen vasemmaksi jo toisella tai kolmannella askeleella. Nyt täytyisi keksiä jokin keino, jolla sen saa nostamaan vasemman laukan suoraan. Selkeät avut eivät auta, ei myöskään two trackistä (eli siis sulkutaivutuksesta) nosto. Täytyy vielä yrittää voltilta nostoa ja ulospäin asettamista, niistä voi olla apua. Enää sillä ei selvästikään ole mitään kipuja, jotka estäisivät vasemman laukan. Se saattaa kuitenkin vanhasta muistista nostaa oikean, ja vaihtaa sen vasempaan kun huomaa että vasen onnistuukin helpommin eikä enää satu.

Lopussa harjoittelimme sidepassia puomi pollen rungon alla. Vanhalletammalle on aina ollut sellaiset liikkeet vaikeita, joissa se joutuu kulkemaan sivuittain tai takaperin puomien keskellä. Tälläkin kertaa se yritti aluksi kiemurrella ja peruuttaa pois puomin päältä, mutta lopuksi antoi periksi. Mentiin yhdet onnistuneet sidepassit suuntaansa ja lopetettiin siihen.