Pikkupuokki on Hoitaja1sen omapolle. Se on just niin tyypillinen saksalaisen suoritushevoskasvatuksen tulos, kun vaan olla voi. Tyypillinen puurtaja, joka ei korvaansa pikkuasioista lotkauta. Niinpä en hirveästi jännittänyt etukäteen ensimmäistä selkäännousua. H1 juoksutti sitä ensin pyörössä, että saatiin siitä ylimääräiset höyryt ulos. Tietenkin sen piti juuri tällä kerralla esittää ekaa kertaa elämässään, että kyllä rodeoloikatkin onnistuvat. Katselin esitystä lievän hämmentyneenä, että tollaisen lingon selkäänkö sitä tässä pitäisi kavuta. Rodeo taisi johtua siitä, että Pikkupuokilla oli eri satula kuin aikaisemmin, totuttuaan siihen se oli taas oma tasainen itsensä.
Roikuin ensin molemmissa jalustimissa, sitten nousin makuulleen sen selkään ja H1 talutti meitä muutamia metrejä. PP ei juurikaan maindannut, joten jatkettiin proseduuria. Nousin selkään sellaiset 6 kertaa, istuin satulaan ja tulin jotakuinkin samoin tein alas kun polle kerran seisoi niin nätisti paikoillaan. Ratsautumisten välissä talutettiin sitä muutama askel eteenpäin, jos se vaikutti hermostuneelta ja yritti purkaa hämmennystään kuopimalla tms. Tällä tavalla se pääsi purkamaan toimintatarpeensa ja oli rauhallinen siinä vaiheessa, kun kiipesin selkään. PP oli vähän varautunut, mutta suhtautui hommaan kuitenkin ihan asiallisesti. Seuraavana päivänä taas sellaiset 6-8 selkäännousua, mutta nyt istuin siellä kauemmin ja PP:a talutettiin pyörössä. Pysäytyksissä ja liikkeellelähdöissä oli jo painoavut mukana, jotta PP oppisi heti alussa kuuntelemaan niitä. Samoin kevyet pohkeet, neck rein ja johtava ohja olivat jo käytössä, mutta hyvin mietoina, ikäänkuin ehdottelevina.
PP on tyypillisen puokkitapaan lankkusuora pökkelö, joka mieluummin puskee painetta vastaan kuin myötää sille, joten pyöröstä tullaan pois vasta, kun se on ymmärtänyt miten myödätään taivuttavalle ohjalle ja mikä on pidäte. Pieni tila ei rohkaise liikkumaan lujaa, ja hevosen rauhallisena pitäminen on helpompaa. Tällä tavoin pystyy välttämään turhaa ohjien käyttöä ja polle oppii kuuntelemaan enemmän istuntaa. Homman voisi toki tehdä nopeamminkin, mutta oman kokemuksen mukaan hiljaa parempi hyvä tulee. Kun alussa toimitaan perusteellisesti, ei myöhemmässä vaiheessa enää tulee paniikkireaktioita huonosti opituista perusasioista.
Niin että tästä se lähtee, Pikkupuokin työrupeama aluksi länkkäri-, myöhemmin kouluratsuna.
torstaina, heinäkuuta 28, 2005
tiistaina, heinäkuuta 19, 2005
Maastoilua maaseudulla
Pakattiin lauantaiaamuna Hoitaja1sen kanssa Pikkutamma ja Kilttitamma traikkuun ja ajettiin reilun sadan kilsan päähän maastoilemaan. Siinä oli sekä hevosilla että ratsastajilla ihmettelemistä, kun hiekkatietä ja metsäpolkua näytti jatkuvan loputtomiin.
Lauantaina mentiiin hieman rauhallisempi parinkymmenen kilsan lenkki. Ravattiin paljon hiekkateillä, käveltiin metsäpoluilla ja laukattiinkin muutaman kerran lyhyehkö pätkä. Sunnuntaina ratsastettiin pitempi reissu ja mentiin lujempaa. Maasto oli myös vaihtelevampaa, rämmittiin umpivesakossa ja kahlattiin tuoreella hakkuualueella. Ja laukattiin niin pitkään ja niin kovaa, että hevosetkin alkoivat jo kyselellä jotta voisko mennä vähän hiljempää välillä.
Kilttitamma otti koko reissun rauhallisesti, mutta Pikkutamma kävi välillä kuumana kuin höyrykone. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten kohiseva koski, kopiseva silta, lukuisia erivärisiä ja -muotoisia postilaatikoita, epäilyttäviä maatalouskoneita, pelottavia kivenlohkareita ja kummallisia sarvekkaita hevosia. Ensikohtaaminen laiduntavien lehmien kanssa tapahtui kesken reippaan laukan, mikä aiheutti akuuttia jähmettymistä ja sitä kautta myös äkkipysähdyksen (myös kaikille meidän takana ratsastaneille). Onneksi sentään pysyttiin kaikki pollejemme selässä, vaikka energian häviättömyyden lain mukaan ratsastajien olisi kyllä pitänyt jatkaa matkaa vielä muutaman metrin verran.
Meillä on oman tallin liepeillä ihan kohtuulliset, pääkaupunkiseudun mittapuun mukaan jopa hyvät maastot, mutta ne kalpenevat viikonloppuisiin maastoihin verrattuna. On monia asioita, joita hevonen ei opi muualla kuin maastossa (liikennevarmuus, erilaisiin asioihin tottuminen, erilaisilla pinnoilla liikkuminen, ryhmässä laukkaaminen, kahlaaminen ja uittaminen, siltojen ylittäminen, kiipeäminen, ojien ylittäminen...) joten on sääli jos sillä ei koskaan maastoilla. Kyllähän polle toimeen tulee pelkällä kenttätyöskentelylläkin, mutta sellainen elämä on sille aika tylsää ja virikkeetöntä.
Oman kokemuksen mukaan nuoren hevosen kouluttaminen on paljon helpompaa, kun osa siitä tehdään maastossa. Metsässä hevoset oppivat aivan itsestään taipumaan ja myötäämään avuille, muutenhan ne törmäilisivät päin puita ja kiviä. Hiekkateillä ne oppivat laukkaamaan ja ravaamaan suoraan ja pitämään tasaista tahtia. Kiipeilymäet opettavat niitä ottamaan takapäätä alle ja käyttämään selkää. Sileällä ja tyhjällä kentällä kiemurtelu ja taipuminen voi olla joillekin, varsinkin normaalia älykkäämmille hevosille vaikeaa, koska ne eivät näe touhussa mitään järkeä. Maastossa hevosen motivointi tapahtuu automaattisesti, ja hommasta selviää vähemmällä suostuttelulla tai pakottamisella.
Lauantaina mentiiin hieman rauhallisempi parinkymmenen kilsan lenkki. Ravattiin paljon hiekkateillä, käveltiin metsäpoluilla ja laukattiinkin muutaman kerran lyhyehkö pätkä. Sunnuntaina ratsastettiin pitempi reissu ja mentiin lujempaa. Maasto oli myös vaihtelevampaa, rämmittiin umpivesakossa ja kahlattiin tuoreella hakkuualueella. Ja laukattiin niin pitkään ja niin kovaa, että hevosetkin alkoivat jo kyselellä jotta voisko mennä vähän hiljempää välillä.
Kilttitamma otti koko reissun rauhallisesti, mutta Pikkutamma kävi välillä kuumana kuin höyrykone. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten kohiseva koski, kopiseva silta, lukuisia erivärisiä ja -muotoisia postilaatikoita, epäilyttäviä maatalouskoneita, pelottavia kivenlohkareita ja kummallisia sarvekkaita hevosia. Ensikohtaaminen laiduntavien lehmien kanssa tapahtui kesken reippaan laukan, mikä aiheutti akuuttia jähmettymistä ja sitä kautta myös äkkipysähdyksen (myös kaikille meidän takana ratsastaneille). Onneksi sentään pysyttiin kaikki pollejemme selässä, vaikka energian häviättömyyden lain mukaan ratsastajien olisi kyllä pitänyt jatkaa matkaa vielä muutaman metrin verran.
Meillä on oman tallin liepeillä ihan kohtuulliset, pääkaupunkiseudun mittapuun mukaan jopa hyvät maastot, mutta ne kalpenevat viikonloppuisiin maastoihin verrattuna. On monia asioita, joita hevonen ei opi muualla kuin maastossa (liikennevarmuus, erilaisiin asioihin tottuminen, erilaisilla pinnoilla liikkuminen, ryhmässä laukkaaminen, kahlaaminen ja uittaminen, siltojen ylittäminen, kiipeäminen, ojien ylittäminen...) joten on sääli jos sillä ei koskaan maastoilla. Kyllähän polle toimeen tulee pelkällä kenttätyöskentelylläkin, mutta sellainen elämä on sille aika tylsää ja virikkeetöntä.
Oman kokemuksen mukaan nuoren hevosen kouluttaminen on paljon helpompaa, kun osa siitä tehdään maastossa. Metsässä hevoset oppivat aivan itsestään taipumaan ja myötäämään avuille, muutenhan ne törmäilisivät päin puita ja kiviä. Hiekkateillä ne oppivat laukkaamaan ja ravaamaan suoraan ja pitämään tasaista tahtia. Kiipeilymäet opettavat niitä ottamaan takapäätä alle ja käyttämään selkää. Sileällä ja tyhjällä kentällä kiemurtelu ja taipuminen voi olla joillekin, varsinkin normaalia älykkäämmille hevosille vaikeaa, koska ne eivät näe touhussa mitään järkeä. Maastossa hevosen motivointi tapahtuu automaattisesti, ja hommasta selviää vähemmällä suostuttelulla tai pakottamisella.
maanantaina, heinäkuuta 11, 2005
Kesäkuulumisia
Long time no see. Duunia pukkaa siihen malliin, että hyvä kun ehtii pollen selkään. Kirjallinen osuus jääkin sitten siinä kiireessä toteuttamatta. Lueskelin noita menneitä bloggauksiani, ja totesin, että pollikkaat ovat kaikki edenneet kovasti viime syksyisistä merkinnöistä.
Vanhatamma nostaa taas laukan kuin laukan, vauhtikin pysyy kontrollissa. Kilttitamma siirtyi kokonaan länkkärihommiin, ja on tätänykyä loistava pleasurehevonen. Pikkutamma on edelleen kuuma ja omapäinen, mutta laukkaa ympyrällä kuin unelma ja spinit ovat kehittyneet ihan valtavasti. Lempipoika nostaa jo korrektin laukan, ja osaa alkeet kaikesta tarvittavasta. Kaunispoika on korkattu selästä, ja toimii pyörössä loistavasti. Pahatamma löysi vihdoinkin jogin, ja oikea laukahko nousee oikein nätisti jopa kentällä. Isoruunaa olen ratsastanut viimeksi öö... ehkä toukokuussa, lisäksi olen tutustunut kahteen uuteen pollikkaaseen: Kauniiseen ruunaan ja Ihanaan ruunaan. Molemmat ovat täysin ja pelkästään western- hevosia, Kaunisruuna herkkä, kuuma ja hyvin hienostunut, Ihanaruuna taas itsevarma ja kiltti söpöläinen.
Kisoissa käytiin alkukeväästä, ja taisin jopa voittaa yhden luokankin. Voitto vaan ei tuntunut niin makialta kuin olisi voinut luulla, lähinnä kai siksi että alla oli valmentajan kouluttama lainahevonen. Sinä päivänä, kun sijoitun itse kouluttamallani pollella, tuuletan kunniakierroksella niin että Rafael Sotokin kalpenee hörökorviaan myöten. Sitäpaitsi olen armoton perfektionisti. Vasta täydellinen suoritus kelpaa, pelkkä voitto ei sinällään riitä. No, ongelmansa kullakin. ;o)
Tallin hevosmäärä kasvoi parilla tammukalla, molemmat kivoja otuksia. Pikkutamma lyöttäytyi välittömästi nuoremman uuspollen pykälään, ja hepat ovat olleet siitä asti bestiksiä. Vanhempi tamma on yli 50- prossasesti täykkäri ja siten hyyyyvin herkkä ja sofistikoitunut olento. Nirsoilee ruoan kanssa, saa henkisiä näppylöitä ötököistä ja valikoi seuransa värin perusteella. Niin kaunis eläin, että kun se laskeutui kuljetusautosta tallinpihalle, arvatkaakenen leuka loksahti 20 senttiä lähemmäksi maata. Hoitaja1 suorastaan masentui, koska omistaa tähän hienohelmaan verrattuna niiin ruman hevosen. No, mitäs meni aikanaan ostamaan saksalaisen puokin. Ne kun ovat järjestään pitkäpäisiä ja pienisilmäisiä rumiluksia, jotka tarvitsevat osaavan ratsastajan laittamaan ne esteettisempään muotoon. Olisi vaan uskonut viisaampiaan ja hankkinut sievän ja hyväluonteisen lännenhevosen. Varsinkin kun pitkällisen aivopesun tuloksena siirtyi lopulta länkkäriin itsekin.
Vanhatamma nostaa taas laukan kuin laukan, vauhtikin pysyy kontrollissa. Kilttitamma siirtyi kokonaan länkkärihommiin, ja on tätänykyä loistava pleasurehevonen. Pikkutamma on edelleen kuuma ja omapäinen, mutta laukkaa ympyrällä kuin unelma ja spinit ovat kehittyneet ihan valtavasti. Lempipoika nostaa jo korrektin laukan, ja osaa alkeet kaikesta tarvittavasta. Kaunispoika on korkattu selästä, ja toimii pyörössä loistavasti. Pahatamma löysi vihdoinkin jogin, ja oikea laukahko nousee oikein nätisti jopa kentällä. Isoruunaa olen ratsastanut viimeksi öö... ehkä toukokuussa, lisäksi olen tutustunut kahteen uuteen pollikkaaseen: Kauniiseen ruunaan ja Ihanaan ruunaan. Molemmat ovat täysin ja pelkästään western- hevosia, Kaunisruuna herkkä, kuuma ja hyvin hienostunut, Ihanaruuna taas itsevarma ja kiltti söpöläinen.
Kisoissa käytiin alkukeväästä, ja taisin jopa voittaa yhden luokankin. Voitto vaan ei tuntunut niin makialta kuin olisi voinut luulla, lähinnä kai siksi että alla oli valmentajan kouluttama lainahevonen. Sinä päivänä, kun sijoitun itse kouluttamallani pollella, tuuletan kunniakierroksella niin että Rafael Sotokin kalpenee hörökorviaan myöten. Sitäpaitsi olen armoton perfektionisti. Vasta täydellinen suoritus kelpaa, pelkkä voitto ei sinällään riitä. No, ongelmansa kullakin. ;o)
Tallin hevosmäärä kasvoi parilla tammukalla, molemmat kivoja otuksia. Pikkutamma lyöttäytyi välittömästi nuoremman uuspollen pykälään, ja hepat ovat olleet siitä asti bestiksiä. Vanhempi tamma on yli 50- prossasesti täykkäri ja siten hyyyyvin herkkä ja sofistikoitunut olento. Nirsoilee ruoan kanssa, saa henkisiä näppylöitä ötököistä ja valikoi seuransa värin perusteella. Niin kaunis eläin, että kun se laskeutui kuljetusautosta tallinpihalle, arvatkaakenen leuka loksahti 20 senttiä lähemmäksi maata. Hoitaja1 suorastaan masentui, koska omistaa tähän hienohelmaan verrattuna niiin ruman hevosen. No, mitäs meni aikanaan ostamaan saksalaisen puokin. Ne kun ovat järjestään pitkäpäisiä ja pienisilmäisiä rumiluksia, jotka tarvitsevat osaavan ratsastajan laittamaan ne esteettisempään muotoon. Olisi vaan uskonut viisaampiaan ja hankkinut sievän ja hyväluonteisen lännenhevosen. Varsinkin kun pitkällisen aivopesun tuloksena siirtyi lopulta länkkäriin itsekin.
lauantaina, huhtikuuta 30, 2005
PT:n spinikoulu
Pikkutamma on parhaimmillaan loistava otus, mutta huonona päivänä lähes hengenvaarallinen. Niinpä mietin muutamaan kertaan, ennenkuin laitoin sen tunnille viime tiistaina. Juoksutin ja koeratsastin sen ennen tuntia, joten olin melko varma, että se käyttäytyy hyvin kyseisellä ratsastajalla. Ja hyvinhän kaikki menikin.
On aina mielenkiintoista nähdä oma polle jonkun toisen ratsastamana, samalla pääsee tarkkailemaan hevosen oppimia asioita sivustakatsojana. Kun pääasiassa ratsastelee itsekseen, saattaa vahingossa opettaa hevoselle jotain väärin. Ja kuten kaikki nuoria hevosia ratsastaneet hyvin tietävät, jonkun väärin opetetun liikkeen korjaaminen voi olla todella työlästä, joskus jopa mahdotonta.
Tällä kertaa huomasin, että PT:llä on taipumus spinnata oikealle väärin. Se siirsi vasemman etujalan oikean taakse, kun sen pitäisi astua etukautta ristiin. Jotkut ameriikanreinarit kyllä opettavat hevosensa spinnaamaan niin, että ulkojalka astuu sisäjalan viereen, eikä ristiin, koska sillä tavoin saa aikaiseksi erittäin pehmeän ja sujuvan, mutta vähän hitaamman spinin. Mutta että takakautta? Iiik...
Heti tilaisuuden tullen tarkistin homman maasta käsin ja nakitin Hoitaja1:n tarkkailemaan, kun ratsastin PT:a. Hän kyllä vakuutti, että olisi jo aiemmin huomauttanut, jos olisin spinnannut väärin. Onneksi kyse ei sitten lopulta ollutkaan muusta kuin liian kireästä ulko- ohjasta. Jos ratsastaja yrittää ohjilla pitää PT:n takapään "väkisin" paikoillaan, se siirtää painon hyvin takaosalle, mutta samalla lyhenee edestä liikaa ja spinnaa ulkojalka sisäkautta.
Itselläni on muutamia todella ärsyttäviä tapoja ja virheitä, jotka tuppaavat näkymään ratsastamissani hevosissa. PT on myös hevonen, jolla ratsastaminen kehittää helposti kaikenmaailman lisämaneereita. Pahimpia sellaisia ovat paniikkitakertumiset, kun se yhtäkkiä päättää singahtaa päinvastaiseen suuntaan kuin olin suunnitellut. PT on ollut yksi vaikeimpia hevosia, joita olen ratsastanut: se on pieni, pyöreä, lyhyt, sikanopea, notkea, sähäkkä, omapäinen, älykäs, yliherkkä ja kovasti täynnä itseään. Kesät se tuppaa kiekumaan kiimoissaan, syksyisin ja keväisin se saa tuulisella säällä selkänsä jumiin, jolloin se on ihan mahdoton ratsastaa. Mutta silloin kun se suostuu toimimaan, se on ihan uskomattoman hyvä. Yksikin onnistunut PT- kokemus kuukaudessa riittää pitämään addiktiota yllä, vaikka ne muut 10-20 kertaa olisivat painajaismaisia.
On aina mielenkiintoista nähdä oma polle jonkun toisen ratsastamana, samalla pääsee tarkkailemaan hevosen oppimia asioita sivustakatsojana. Kun pääasiassa ratsastelee itsekseen, saattaa vahingossa opettaa hevoselle jotain väärin. Ja kuten kaikki nuoria hevosia ratsastaneet hyvin tietävät, jonkun väärin opetetun liikkeen korjaaminen voi olla todella työlästä, joskus jopa mahdotonta.
Tällä kertaa huomasin, että PT:llä on taipumus spinnata oikealle väärin. Se siirsi vasemman etujalan oikean taakse, kun sen pitäisi astua etukautta ristiin. Jotkut ameriikanreinarit kyllä opettavat hevosensa spinnaamaan niin, että ulkojalka astuu sisäjalan viereen, eikä ristiin, koska sillä tavoin saa aikaiseksi erittäin pehmeän ja sujuvan, mutta vähän hitaamman spinin. Mutta että takakautta? Iiik...
Heti tilaisuuden tullen tarkistin homman maasta käsin ja nakitin Hoitaja1:n tarkkailemaan, kun ratsastin PT:a. Hän kyllä vakuutti, että olisi jo aiemmin huomauttanut, jos olisin spinnannut väärin. Onneksi kyse ei sitten lopulta ollutkaan muusta kuin liian kireästä ulko- ohjasta. Jos ratsastaja yrittää ohjilla pitää PT:n takapään "väkisin" paikoillaan, se siirtää painon hyvin takaosalle, mutta samalla lyhenee edestä liikaa ja spinnaa ulkojalka sisäkautta.
Itselläni on muutamia todella ärsyttäviä tapoja ja virheitä, jotka tuppaavat näkymään ratsastamissani hevosissa. PT on myös hevonen, jolla ratsastaminen kehittää helposti kaikenmaailman lisämaneereita. Pahimpia sellaisia ovat paniikkitakertumiset, kun se yhtäkkiä päättää singahtaa päinvastaiseen suuntaan kuin olin suunnitellut. PT on ollut yksi vaikeimpia hevosia, joita olen ratsastanut: se on pieni, pyöreä, lyhyt, sikanopea, notkea, sähäkkä, omapäinen, älykäs, yliherkkä ja kovasti täynnä itseään. Kesät se tuppaa kiekumaan kiimoissaan, syksyisin ja keväisin se saa tuulisella säällä selkänsä jumiin, jolloin se on ihan mahdoton ratsastaa. Mutta silloin kun se suostuu toimimaan, se on ihan uskomattoman hyvä. Yksikin onnistunut PT- kokemus kuukaudessa riittää pitämään addiktiota yllä, vaikka ne muut 10-20 kertaa olisivat painajaismaisia.
perjantaina, huhtikuuta 22, 2005
Huhtikuun raportti
Huomaa kyllä, että kevät on tullut: millään ei ehtisi istua koneelle ja näpytellä blogeihin. Kenttä, ihana, iso, hiekkainen, SULA kenttä huhuilee tuossa talon takana kuin seireeni, varsinkin aurinkoisina päivinä. Niinpä suurin osa ajasta (siitä mikä jää yli työpaikalta, opiskelulta [hah...] ja perheeltä) kuluu hinkatessa hevosia kesäterään.
Tein toissatalvena periaatepäätöksen: en ratsasta talvisin. Paitsi jos huvittaa. Sellaisina kauniina ja aurinkoisina päivinä vain, mutta kovalla tuulella tai pakkasella, pimeässä tai räntäsateessa EN ratsasta. Ja ihan hyvin on jo 2 talvea tällä systeemillä mennyt. Kaikki hevoset ovat hengissä, kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole kuukahtanut liikunnan puutteeseen. Suurin yllätys on ollut se, että yksikään kokopäivätarhatuista hevosista ei ole menettänyt 4 kuukauden loman aikana lihaksiaan, ja kaikki ratsastuskelpoiset eli 3 tammaa sekä 1 ori olivat jopa parempia kuin syksyllä kun laitoin ne lomalle. Lomanjälkeiseen sisäänratsastukseen meni noin viikon verran, sen jälkeen liika energia olikin pukiteltu pois ja pahimmat möröt tapettu lähimetsistä.
Vanhatamma on ollut loistava. Ainoa mikä vielä vaatii kovasti hiomista (koska homma jäi syksyllä kesken) on laukka. Molemmat laukat nousevat kyllä, mutta vauhti on melkoinen. Asiaa ei hirveästi auta notkoselkäinen ja riippusiltamainen rakenne, takajalkoja on todella vaikea saada rungon alle laukassa. VT yrittää koko ajan fuskata juoksemalla litteänä ja lujaa. Toisaalta taas se on jogissa todella miellyttävä, parhaimmillaan sen saa koottua ja takapään alle pelkällä istunnalla.
Kilttitamma, jota Hoitaja1 "rääkkää" kouluratsastuksella, on myös ollut erityisen rento ja tasaisen eteenpyrkivä. Sen ryhti on loman jälkeen ollut hyvä, eikä se rentoutuessaan valu niin helposti etupainoikseksi kuin mitä viime syksynä. Hoitaja1 on luvannut aloittaa länkkärin opettelun kesän alussa (sinnikäs aivopesu on näet tuottanut tulosta), which is nice koska hän on ainoa ihminen maailmassa, joka osaa tuota hevosta kunnolla ratsastaa. Nykytilannehan on sellainen, että Hoitaja1 ensin hioo polleparkaa ulko- ohjalle ja tiiviille istunnalle. Sitten tulen minä, ja vaadin päätä alas ja vien sen ohjastuen pois. Ei siinä mitään, toimiihan se, kunhan vaan antaa hepalle vartin aikaa kalibroitua erilaisiin apuihin. Reilumpaa kuitenkin olisi, jos me Hoitaja1:sen kanssa ratsastettaisiin samanlaisilla avuilla ja tähdättäisiin samoihin päämääriin. Varsinkin kun KT on aika yksioikoinen hevonen, Equus putkiaivo.
Pikkutamma, jota Hoitaja1 on lopputalven aikana silloin tällöin kouluratsastellut palasi länkkäriruotuun hyvin vaivattomasti. Se oli ilmeisesti miettinyt asioita talviloman aikana, ja päättänyt että länkkäri rulettaa. Laukannostot ovat parantuneet (vaikkakin vielä aivan liian innokkaita ja energisiä), jogi on hyvää ja spinit parantuneet huomattavasti. Suurin ongelma on stopit, se kyllä pysähtyy kaikista askellajeista hyvin, mutta minkäänlaista slideä ei olla saatu aikaiseksi. Tarkoitus olisi kohtapuoliin laittaa sille takakavioihin slaidarit, eiköhän se pysähdys siitä pikkuhiljaa parane.
Lempipoika alkaa olla jo ihan ratsu. Se on kentällä laiskahko (ihanaa, ensimmäinen laiska hevoseni!), ja osaa jo jotenkuten nostaa laukan. Ainakaan toistaiseksi meillä ei ole ollut ongelmia väärän tai ristilaukan kanssa. Viikko sitten se myös pääsi jyvälle spinistä, ja mongertaa hyvin keskittyneesti ja suu viivana jonkinmoisen käännöksen takaosan ympäri. Lempparin laukka on mukavan pyöreä ja rullaava, varsinkin kun sitä kokoaa vähäsen. Ravi on suorastaan taivaallinen: tarvittaessa se osaa mennä erittäin tasaista ja pehmeää jogia, mutta löytyy sieltä sitten ihan liikettäkin: meinasi täti ihan pudota kun Lemppari otti ja rynkäisi maastossa lisättyyn raviin kesken jogirupeaman.
Sitten kävin myös Kauniinpojan selässä, ekaa kertaa. Se meni yllättävän hyvin, kunhan sinne ensin pääsi. Suurin ongelma nimittäin on KP:n panikointi selkäännousuvaiheessa. Nousin sinne tuolilta, koska jalustimelta nousten ei homma onnistunut sitten millään. Niin, ja oikealta kyljeltä, KP:llähän on ongelmia tuon vasemman kylkensä kanssa: kaikki mitä siellä tapahtuu on pelottavaa. Ja sitä hevosta ON säkitetty ja lääpitty ja totutettu, ei se siitä kiinni ole. KP:llä vaan on tapana "unohtaa", että se on jo tottunut johonkin.*) Esim. se ulkoili koko viime talven markiisiloimi päällään, kuten kahtena edellisenä talvenakin. Joka syksy on sama rumba edessä: loimi on kauhistuttava kapine ainakin kuukauden ajan, ja lopputalvenkin saa olla varovainen sitä pukiessa ja riisuessa, ettei silmitön paniikki iske. Se oli ehtinyt tarhailla kuukauden ajan ilman markiisiaan, kun viime viikolla puin sille sen taas päälle. Joo ei, sanoi KP. Ei ainakaan karsinassa, koska siellä tulee pakokauhu ja klaustrofobia**). Polle oli laitettava käytävälle loimituksen ajaksi, ja siellä se onnistuikin ihan hyvin.
*) Ihan oikeastihan se ei ole unohtanut yhtään mitään. En vain ole onnistunut totuttamaan sitä loimeen tai muihin asioihin miljoonista eri yrityksistä huolimatta. Heti ollaan hevosta syyttämässä, jos itse on mokattu... :o(
**) KP on ahtaanpaikankammoisin hevonen, jonka tunnen. Sillä ei ole varsinaista laitakammoa, se matkustaa trailerissa oikein tyytyväisenä, meneekin sinne aina suoraan ekalla yrittämällä. Oviaukoissa se tuppaa olemaan vähän hätäinen, mutta karsinassa se on todella klaustrofobinen. Muutaman kerran on ollut aika vaarallinen tilanne, kun KP on säikähtänyt jotain ja yhtäkkiä täydessä paniikissa rynnännyt karsinan takaosaan jäykistelemään, sitten kiepauttanut takaosan käytävää kohti ja latassut oikein kunnon pukkipotkun. Viime kerralla kohtaus tuli heinäverkosta, jota olin (poikkeuksellisesti, mutta en ensimmäistä kertaa) kiinnittämässä sen karsinassa.
Tein toissatalvena periaatepäätöksen: en ratsasta talvisin. Paitsi jos huvittaa. Sellaisina kauniina ja aurinkoisina päivinä vain, mutta kovalla tuulella tai pakkasella, pimeässä tai räntäsateessa EN ratsasta. Ja ihan hyvin on jo 2 talvea tällä systeemillä mennyt. Kaikki hevoset ovat hengissä, kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole kuukahtanut liikunnan puutteeseen. Suurin yllätys on ollut se, että yksikään kokopäivätarhatuista hevosista ei ole menettänyt 4 kuukauden loman aikana lihaksiaan, ja kaikki ratsastuskelpoiset eli 3 tammaa sekä 1 ori olivat jopa parempia kuin syksyllä kun laitoin ne lomalle. Lomanjälkeiseen sisäänratsastukseen meni noin viikon verran, sen jälkeen liika energia olikin pukiteltu pois ja pahimmat möröt tapettu lähimetsistä.
Vanhatamma on ollut loistava. Ainoa mikä vielä vaatii kovasti hiomista (koska homma jäi syksyllä kesken) on laukka. Molemmat laukat nousevat kyllä, mutta vauhti on melkoinen. Asiaa ei hirveästi auta notkoselkäinen ja riippusiltamainen rakenne, takajalkoja on todella vaikea saada rungon alle laukassa. VT yrittää koko ajan fuskata juoksemalla litteänä ja lujaa. Toisaalta taas se on jogissa todella miellyttävä, parhaimmillaan sen saa koottua ja takapään alle pelkällä istunnalla.
Kilttitamma, jota Hoitaja1 "rääkkää" kouluratsastuksella, on myös ollut erityisen rento ja tasaisen eteenpyrkivä. Sen ryhti on loman jälkeen ollut hyvä, eikä se rentoutuessaan valu niin helposti etupainoikseksi kuin mitä viime syksynä. Hoitaja1 on luvannut aloittaa länkkärin opettelun kesän alussa (sinnikäs aivopesu on näet tuottanut tulosta), which is nice koska hän on ainoa ihminen maailmassa, joka osaa tuota hevosta kunnolla ratsastaa. Nykytilannehan on sellainen, että Hoitaja1 ensin hioo polleparkaa ulko- ohjalle ja tiiviille istunnalle. Sitten tulen minä, ja vaadin päätä alas ja vien sen ohjastuen pois. Ei siinä mitään, toimiihan se, kunhan vaan antaa hepalle vartin aikaa kalibroitua erilaisiin apuihin. Reilumpaa kuitenkin olisi, jos me Hoitaja1:sen kanssa ratsastettaisiin samanlaisilla avuilla ja tähdättäisiin samoihin päämääriin. Varsinkin kun KT on aika yksioikoinen hevonen, Equus putkiaivo.
Pikkutamma, jota Hoitaja1 on lopputalven aikana silloin tällöin kouluratsastellut palasi länkkäriruotuun hyvin vaivattomasti. Se oli ilmeisesti miettinyt asioita talviloman aikana, ja päättänyt että länkkäri rulettaa. Laukannostot ovat parantuneet (vaikkakin vielä aivan liian innokkaita ja energisiä), jogi on hyvää ja spinit parantuneet huomattavasti. Suurin ongelma on stopit, se kyllä pysähtyy kaikista askellajeista hyvin, mutta minkäänlaista slideä ei olla saatu aikaiseksi. Tarkoitus olisi kohtapuoliin laittaa sille takakavioihin slaidarit, eiköhän se pysähdys siitä pikkuhiljaa parane.
Lempipoika alkaa olla jo ihan ratsu. Se on kentällä laiskahko (ihanaa, ensimmäinen laiska hevoseni!), ja osaa jo jotenkuten nostaa laukan. Ainakaan toistaiseksi meillä ei ole ollut ongelmia väärän tai ristilaukan kanssa. Viikko sitten se myös pääsi jyvälle spinistä, ja mongertaa hyvin keskittyneesti ja suu viivana jonkinmoisen käännöksen takaosan ympäri. Lempparin laukka on mukavan pyöreä ja rullaava, varsinkin kun sitä kokoaa vähäsen. Ravi on suorastaan taivaallinen: tarvittaessa se osaa mennä erittäin tasaista ja pehmeää jogia, mutta löytyy sieltä sitten ihan liikettäkin: meinasi täti ihan pudota kun Lemppari otti ja rynkäisi maastossa lisättyyn raviin kesken jogirupeaman.
Sitten kävin myös Kauniinpojan selässä, ekaa kertaa. Se meni yllättävän hyvin, kunhan sinne ensin pääsi. Suurin ongelma nimittäin on KP:n panikointi selkäännousuvaiheessa. Nousin sinne tuolilta, koska jalustimelta nousten ei homma onnistunut sitten millään. Niin, ja oikealta kyljeltä, KP:llähän on ongelmia tuon vasemman kylkensä kanssa: kaikki mitä siellä tapahtuu on pelottavaa. Ja sitä hevosta ON säkitetty ja lääpitty ja totutettu, ei se siitä kiinni ole. KP:llä vaan on tapana "unohtaa", että se on jo tottunut johonkin.*) Esim. se ulkoili koko viime talven markiisiloimi päällään, kuten kahtena edellisenä talvenakin. Joka syksy on sama rumba edessä: loimi on kauhistuttava kapine ainakin kuukauden ajan, ja lopputalvenkin saa olla varovainen sitä pukiessa ja riisuessa, ettei silmitön paniikki iske. Se oli ehtinyt tarhailla kuukauden ajan ilman markiisiaan, kun viime viikolla puin sille sen taas päälle. Joo ei, sanoi KP. Ei ainakaan karsinassa, koska siellä tulee pakokauhu ja klaustrofobia**). Polle oli laitettava käytävälle loimituksen ajaksi, ja siellä se onnistuikin ihan hyvin.
*) Ihan oikeastihan se ei ole unohtanut yhtään mitään. En vain ole onnistunut totuttamaan sitä loimeen tai muihin asioihin miljoonista eri yrityksistä huolimatta. Heti ollaan hevosta syyttämässä, jos itse on mokattu... :o(
**) KP on ahtaanpaikankammoisin hevonen, jonka tunnen. Sillä ei ole varsinaista laitakammoa, se matkustaa trailerissa oikein tyytyväisenä, meneekin sinne aina suoraan ekalla yrittämällä. Oviaukoissa se tuppaa olemaan vähän hätäinen, mutta karsinassa se on todella klaustrofobinen. Muutaman kerran on ollut aika vaarallinen tilanne, kun KP on säikähtänyt jotain ja yhtäkkiä täydessä paniikissa rynnännyt karsinan takaosaan jäykistelemään, sitten kiepauttanut takaosan käytävää kohti ja latassut oikein kunnon pukkipotkun. Viime kerralla kohtaus tuli heinäverkosta, jota olin (poikkeuksellisesti, mutta en ensimmäistä kertaa) kiinnittämässä sen karsinassa.
perjantaina, maaliskuuta 11, 2005
Kiirettä pitää...
... niin ettei ehdi tänne kirjoitella. Pollejen ratsastus lähti hyvin käyntiin, mutta taas kerran kariutui koviin pakkasiin. Siis eihän niitä pitäisi enää maaliskuussa tulla! Epistä!
Valmennuksessa on käyty, ja Isoruuna on toiminut hyvin. Puhuttiin Valmentajan kanssa, että osallistuisin ensi kuun kisoissa kahteen tai kolmeen eri luokkaan. Jaa-a, en tiedä riittääkö oma keskittymiskyky niin moneen luokkaan. Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, pääsee meidän tiimi loppukesän kisoihin laajemmalla kalustolla eli kisakuntoisten pollejen määrä noussee parilla luupäällä.
Lemppari sai eilen etusiinsa kengät, kun oli kuopinut toisen etukavion ihan tärviölle. Mitä sekin mokoma kuopii, heinää aina nenän edessä. Taitaa moinen häiriötoiminto liittyä kevääseen ja hormonien hyrinään. Kengitys olikin mielenkiintoinen tapahtuma. Se pilallinen kavio meni kenkään ihan asiallisesti, mutta sitten toisen kanssa olikin NIIN vaikeata, että. Kengittäjäparka roikkui sinnikkäästi kintussa, jota polle heivaisi vimmatusti eestaas. Välillä kengittäjä- hevonen- yhdistelmä oli jonkinlaisessa levadessa, paitsi että pollella oli kengittäjä ylimääräisenä tukijalkana. Välillä mentiin seinää päin, mutta onneksi kengittäjälle ei käynyt kuinkaan. Ja mikäs sille olisikaan, kun sen ja seinän välissä oli 60- kiloa toppavaatteista Olmia. Hemmetin kaakki, varsinkin kun edellinen kenkäys sujui aivan asiallisessa hengessä.
Pikkutamma on nostattanut Hoitaja1:sen verenpainetta olemalla mahdottoman epälooginen ja täpinäpäinen. Se johtuu osaksi varmaan pakkasista, mutta toisaalta Pikkutamma tarvitsisi säännöllistä liikuntaa päivittäin, jotta saisi purettua ylimääräisen energiansa. Odottakoon vaan, kunhan lumet tästä vaan sulaa. Viikon kentällä hinkkaamisen jälkeen sekin on niin rauhallista tammaa, että.
Misu on muuten muuttanut maalle, uskoisin että tulevaisuudessa saadaan Blogistaniaan lisää heppa- aiheisia blogikirjoituksia. Taidankin kerätä tuohon oheen listan hevostelublogeista.
Valmennuksessa on käyty, ja Isoruuna on toiminut hyvin. Puhuttiin Valmentajan kanssa, että osallistuisin ensi kuun kisoissa kahteen tai kolmeen eri luokkaan. Jaa-a, en tiedä riittääkö oma keskittymiskyky niin moneen luokkaan. Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, pääsee meidän tiimi loppukesän kisoihin laajemmalla kalustolla eli kisakuntoisten pollejen määrä noussee parilla luupäällä.
Lemppari sai eilen etusiinsa kengät, kun oli kuopinut toisen etukavion ihan tärviölle. Mitä sekin mokoma kuopii, heinää aina nenän edessä. Taitaa moinen häiriötoiminto liittyä kevääseen ja hormonien hyrinään. Kengitys olikin mielenkiintoinen tapahtuma. Se pilallinen kavio meni kenkään ihan asiallisesti, mutta sitten toisen kanssa olikin NIIN vaikeata, että. Kengittäjäparka roikkui sinnikkäästi kintussa, jota polle heivaisi vimmatusti eestaas. Välillä kengittäjä- hevonen- yhdistelmä oli jonkinlaisessa levadessa, paitsi että pollella oli kengittäjä ylimääräisenä tukijalkana. Välillä mentiin seinää päin, mutta onneksi kengittäjälle ei käynyt kuinkaan. Ja mikäs sille olisikaan, kun sen ja seinän välissä oli 60- kiloa toppavaatteista Olmia. Hemmetin kaakki, varsinkin kun edellinen kenkäys sujui aivan asiallisessa hengessä.
Pikkutamma on nostattanut Hoitaja1:sen verenpainetta olemalla mahdottoman epälooginen ja täpinäpäinen. Se johtuu osaksi varmaan pakkasista, mutta toisaalta Pikkutamma tarvitsisi säännöllistä liikuntaa päivittäin, jotta saisi purettua ylimääräisen energiansa. Odottakoon vaan, kunhan lumet tästä vaan sulaa. Viikon kentällä hinkkaamisen jälkeen sekin on niin rauhallista tammaa, että.
Misu on muuten muuttanut maalle, uskoisin että tulevaisuudessa saadaan Blogistaniaan lisää heppa- aiheisia blogikirjoituksia. Taidankin kerätä tuohon oheen listan hevostelublogeista.
torstaina, helmikuuta 24, 2005
22-2-05 Lempipoika, maastoilua naisseurassa
Tätipahkeisen ja Vanhantamman kanssa maastossa, loistava sää vaikkakin vähän kylmä: siinä -12 astetta. Ehdittiin lähteä juuri ennen auringonlaskua, joten valoa riitti hyvin sellaiseen tunnin ratsastukseen. Lemppari kävi tosi kovilla kierroksilla, johtui varmaan pakkasesta. Lähdettiin tallin pihasta pellolle päin, ja kaikkien sääntöjen vastaisesti aloitettiin reissu reippaalla laukalla syvässä lumessa. Ajattelin sen hiukan rauhoittavan Lempparia, mutta eipä se juurikaan auttanut. Mentiin vielä metsässäkin häntä tötteröllä piffiä ja paffia. Vasta kun päästiin vaikeammalle polulle, missä pitää katsoa mihin kavionsa laittaa, muuttui eteneminen normaalimmaksi.
Ihan metsäpolun loppupäässä Lemppari jäykistyi patsaaksi ja katoi epäileväisenä etuvasemmalle. Hiihtäjähän se siellä suhisi. Polle patsasteli sydän pampattaen aikansa, annoin sen miettiä asiaa, ja pyysin sitten eteenpäin. Se empi hetken, ja jatkoi sitten matkaa, kohti tuota pelottavaa suhisevan mörön ilmestymiskohtaa.
Kun päästiin metsästä hiekkatielle, ravailtiin ja laukkailtiin lyhyitä pätkiä. Oriit on kyllä loistoporukkaa, tai ainakin Lemppari. Sen kanssa laukatessa ei tarvitse koskaan pelätä, että se pillastuisi ohi lentävän linnun tai putoavan puunlehden vuoksi. Kerran se teki sivuloikan pienen kuusen kohdalla, mutta kun tulimme samasta kohtaa toista kertaa, se hidasti yhden askeleen kohdalla raviaan ja jatkoi kuin siinä ei olisi ikinä mitään ollutkaan. Tosin Vanhatamma oli aivan samanlainen nuorempana, se meni minne vaan ja milloin vaan, ikinä ei tarvinnut pyydellä anteeksi että "sori mut tää mun hevonen ei nyt suostu tulemaan sitä siltaa pitkin" tms.
Viimeksi kesällä, kun yritin Lempparin kanssa maastoilla Vanhantamman kanssa, se kävi aika kuumana. Tällä kertaa mentiin ihan ruunana, ei höpöttänyt kertaakaan koko reissun aikana. Jopa tamma- aitauksen ohittaminen sujui normaalilla askelella ja suu supussa. Tosin takana ratsastava tätipahkeinen sanoi, että pojalle oli putkahtanut viides jalka takasten välistä.
Ihan metsäpolun loppupäässä Lemppari jäykistyi patsaaksi ja katoi epäileväisenä etuvasemmalle. Hiihtäjähän se siellä suhisi. Polle patsasteli sydän pampattaen aikansa, annoin sen miettiä asiaa, ja pyysin sitten eteenpäin. Se empi hetken, ja jatkoi sitten matkaa, kohti tuota pelottavaa suhisevan mörön ilmestymiskohtaa.
Kun päästiin metsästä hiekkatielle, ravailtiin ja laukkailtiin lyhyitä pätkiä. Oriit on kyllä loistoporukkaa, tai ainakin Lemppari. Sen kanssa laukatessa ei tarvitse koskaan pelätä, että se pillastuisi ohi lentävän linnun tai putoavan puunlehden vuoksi. Kerran se teki sivuloikan pienen kuusen kohdalla, mutta kun tulimme samasta kohtaa toista kertaa, se hidasti yhden askeleen kohdalla raviaan ja jatkoi kuin siinä ei olisi ikinä mitään ollutkaan. Tosin Vanhatamma oli aivan samanlainen nuorempana, se meni minne vaan ja milloin vaan, ikinä ei tarvinnut pyydellä anteeksi että "sori mut tää mun hevonen ei nyt suostu tulemaan sitä siltaa pitkin" tms.
Viimeksi kesällä, kun yritin Lempparin kanssa maastoilla Vanhantamman kanssa, se kävi aika kuumana. Tällä kertaa mentiin ihan ruunana, ei höpöttänyt kertaakaan koko reissun aikana. Jopa tamma- aitauksen ohittaminen sujui normaalilla askelella ja suu supussa. Tosin takana ratsastava tätipahkeinen sanoi, että pojalle oli putkahtanut viides jalka takasten välistä.
20-2-05 Isoruuna, tunti
Tunnilla taas, pitkän tauon jälkeen. Isoruuna oli aika reippaalla tuulella, enkä oikein saanut omaa istuntaani vakaaksi. Hevonen kulki ja kukkui kuitenkin aivan mallikkaasti, joten en vaivautunut laskeutumaan ratsailta ja tarkistamaan satulointia.
Valmentaja laittoi ratsastamaan ilman käsiä, se sadisti ;o). Jouduin pitämään käsiäni selän takana kaikissa askellajeissa, two trackissä sekä peruutuksessa. Varsinkin peruuttaminen oli alussa vaikeaa, which was nice, koska päästiin työstämään yhtä heikoista kohdistani (ja niitä on leegio...). Peruuttaminen pelkällä istunnalla on aina ollut mielestäni hankalaa, olen jotenkin onnistunut välttämään sen oppimisen ja mennä syyhkinyt hevosella takaperin milloin milläkin avuilla. Nyt sitten pakitettiin, kunnes Valmentaja oli ihan satavarma, että tiedän mitä siellä selässä oikein väsäilen.
Vaativimmassa harjoituksessa ratsastin n. 8-10 metrin voltilla keskellä pystyssä olevan kepin ympäri, naru kädessä. Narun toinen pää oli sidottu keppiin, eli hevosen oli pysyttävä voltilla tai keppi kaatui. Ohjia ei saanut käyttää, tietenkään, ne riippuivat löysänä hevosen kaulalla. Ja tietenkin hommaa harjoiteltiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa.
Laukkasimme myös aika paljon uralla ja ohjat kädessä/ käsissä. Jotenkin laukka tuntui tällä kertaa helpolta ja kevyeltä, vielä ennen joulua olin aika epätoivoinen sen kanssa. Se on jännä, miten tuollaiset osaamisasiat kytevät tauon aikana, ja onnistuvat sen jälkeen aivan kuin ongelmaa ei ikinä olisi ollut edes olemassakaan. Sama pätee hevosiinkin. Olen huomannut, että jos joku juttu ei millään onnistu ja hevonen alkaa olla asenteellinen (ratsastus sucks), parin viikon loma tekee hyvää. Tauon jälkeen hevonen todennäköisesti suorittaa sen ongelmajutun kuin vettä vaan, ja minä olen pelkkänä kysymysmerkkinä tyyliin "oliko meillä muka tämän kanssa joskus joku ongelma vai, häh?"
Tunnin jälkeen, kun otin hepalta satulaa pois, huomasin että kappas vaan, satula oli aika löysällä. Ei ihme että istunta oli tuntunut hiukan epävakaalta. Isoruuna ei kuitenkaan aristanut selkäänsä, eikä sen karvakaan ollut rypyssä tai hiertynyt mistään. Niin että kai se satula sitten oli pysynyt jotakuinkin paikoillaan.
Valmentaja toi minulle jenkeistä kahdet kuolaimet ja yhdet ohjat. Toiset kuolaimet ovat ns. correction bits ja toiset show- kuolaimet. Molemmissa sellainen ihan hillityn kokoinen portti, niissä ongelmankorjauskuolaimissa se on nivelletty. Ohjat ovat aivan mielettömät: noin 2cm leveät ja 3mm paksut, todella hyvälaatuista ja tasapaksuista nahkaa. Suomesta on aika vaikeaa löytää niin paksuja ja painavia ohjia, parhaimmatkin ovat joko liian kapeita tai sitten aika ohutta nahkaa. Varsinkin plösössä painavista ja paksuista ohjista on hyötyä, ne eivät läpätä laukassa niin pahasti kuin kevyet ohjat.
Valmentaja laittoi ratsastamaan ilman käsiä, se sadisti ;o). Jouduin pitämään käsiäni selän takana kaikissa askellajeissa, two trackissä sekä peruutuksessa. Varsinkin peruuttaminen oli alussa vaikeaa, which was nice, koska päästiin työstämään yhtä heikoista kohdistani (ja niitä on leegio...). Peruuttaminen pelkällä istunnalla on aina ollut mielestäni hankalaa, olen jotenkin onnistunut välttämään sen oppimisen ja mennä syyhkinyt hevosella takaperin milloin milläkin avuilla. Nyt sitten pakitettiin, kunnes Valmentaja oli ihan satavarma, että tiedän mitä siellä selässä oikein väsäilen.
Vaativimmassa harjoituksessa ratsastin n. 8-10 metrin voltilla keskellä pystyssä olevan kepin ympäri, naru kädessä. Narun toinen pää oli sidottu keppiin, eli hevosen oli pysyttävä voltilla tai keppi kaatui. Ohjia ei saanut käyttää, tietenkään, ne riippuivat löysänä hevosen kaulalla. Ja tietenkin hommaa harjoiteltiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa.
Laukkasimme myös aika paljon uralla ja ohjat kädessä/ käsissä. Jotenkin laukka tuntui tällä kertaa helpolta ja kevyeltä, vielä ennen joulua olin aika epätoivoinen sen kanssa. Se on jännä, miten tuollaiset osaamisasiat kytevät tauon aikana, ja onnistuvat sen jälkeen aivan kuin ongelmaa ei ikinä olisi ollut edes olemassakaan. Sama pätee hevosiinkin. Olen huomannut, että jos joku juttu ei millään onnistu ja hevonen alkaa olla asenteellinen (ratsastus sucks), parin viikon loma tekee hyvää. Tauon jälkeen hevonen todennäköisesti suorittaa sen ongelmajutun kuin vettä vaan, ja minä olen pelkkänä kysymysmerkkinä tyyliin "oliko meillä muka tämän kanssa joskus joku ongelma vai, häh?"
Tunnin jälkeen, kun otin hepalta satulaa pois, huomasin että kappas vaan, satula oli aika löysällä. Ei ihme että istunta oli tuntunut hiukan epävakaalta. Isoruuna ei kuitenkaan aristanut selkäänsä, eikä sen karvakaan ollut rypyssä tai hiertynyt mistään. Niin että kai se satula sitten oli pysynyt jotakuinkin paikoillaan.
Valmentaja toi minulle jenkeistä kahdet kuolaimet ja yhdet ohjat. Toiset kuolaimet ovat ns. correction bits ja toiset show- kuolaimet. Molemmissa sellainen ihan hillityn kokoinen portti, niissä ongelmankorjauskuolaimissa se on nivelletty. Ohjat ovat aivan mielettömät: noin 2cm leveät ja 3mm paksut, todella hyvälaatuista ja tasapaksuista nahkaa. Suomesta on aika vaikeaa löytää niin paksuja ja painavia ohjia, parhaimmatkin ovat joko liian kapeita tai sitten aika ohutta nahkaa. Varsinkin plösössä painavista ja paksuista ohjista on hyötyä, ne eivät läpätä laukassa niin pahasti kuin kevyet ohjat.
20-2-05 Lempipoika, maastoilua
Lemppari oli niin seesteisen oloinen, että otin riskin ja jätin juoksuttamatta. Eipä tuota huomannut mitenkään, se antoi ihan asiallisesti nousta selkään tallin edessäkin. Joka muuten olikin eka kerta, olen ain aikaisemmin noussut selkään vasta kentällä. Nyt ei huvittanut kahlata lumessa parin sadan metrin matkaa kentälle, joten lainasin pihalla autoaan lumen alta kaivavaa Koirasta pitelemään hevosta kiinni. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaan eipä tuota olisi tarvittu, Lemppari steppasi askeleen kaksi ja seisoi sen jälkeen nätisti aloillaan.
Käveltiin ja ravattiin jonkin aikaa kentällä, mutta lunta oli liikaa ja pohja epätasainen. Se sai Lempparin hiihtelemään aivan liian nopeaa ravia, mikä ei tosiaankaan ole millään lailla suotavaa lännenhevoselle. En halua, että se oppii huonot kenttätavat, joten poistuttiin maastoon.
Laukkasimme pellon poikki, sellaiset 300 metriä, ravasimme peltotien ja sukelsimme metsään. Pollea ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän, että se oli elämänsä ensimmäistä kertaa yksin maastossa. Niinpä jatkoimme metsäpolkua eteenpäin ja tulimme kotiin toista kautta. Tamma- aitaus ohitettiin taas röhkien ja kaula kaarella, mutta hyvässä järjestyksessä.
Lempipoika on jo näin nopeasti, muutamalla ratsastuskerralla, oppinut ratsastuksen jälkeisrituaalit: pesukarsinaan seisomaan ja kahdelta puolelta kiinni. Vekkaat pois ja kevyt harjaus. Karsinaan ja pieni väkirehuannos. Ämpärillinen "kaljaa" turvan alle. Eihän se nyt mitään bisseä oikeasti saa, vaan melassisiirapista tehtyä mehua. Melassimehu vaan näyttää kermaisine vaahtoineen aivan kuin pollella olisi nenänsä edessä ämpärillinen Guinnessin stouttia. Nam.
Käveltiin ja ravattiin jonkin aikaa kentällä, mutta lunta oli liikaa ja pohja epätasainen. Se sai Lempparin hiihtelemään aivan liian nopeaa ravia, mikä ei tosiaankaan ole millään lailla suotavaa lännenhevoselle. En halua, että se oppii huonot kenttätavat, joten poistuttiin maastoon.
Laukkasimme pellon poikki, sellaiset 300 metriä, ravasimme peltotien ja sukelsimme metsään. Pollea ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän, että se oli elämänsä ensimmäistä kertaa yksin maastossa. Niinpä jatkoimme metsäpolkua eteenpäin ja tulimme kotiin toista kautta. Tamma- aitaus ohitettiin taas röhkien ja kaula kaarella, mutta hyvässä järjestyksessä.
Lempipoika on jo näin nopeasti, muutamalla ratsastuskerralla, oppinut ratsastuksen jälkeisrituaalit: pesukarsinaan seisomaan ja kahdelta puolelta kiinni. Vekkaat pois ja kevyt harjaus. Karsinaan ja pieni väkirehuannos. Ämpärillinen "kaljaa" turvan alle. Eihän se nyt mitään bisseä oikeasti saa, vaan melassisiirapista tehtyä mehua. Melassimehu vaan näyttää kermaisine vaahtoineen aivan kuin pollella olisi nenänsä edessä ämpärillinen Guinnessin stouttia. Nam.
maanantaina, helmikuuta 21, 2005
19-2-05 Kaunispoika, maastakäsintyöskentelyä
Laitettiin tällä kertaa satula selkään. Satulointi sujui jo paljon helpommin kuin viime kerralla, KP kyllä yritti heittää "voi vitsi mua pelottaa"- vaihteen päälle satulahuopaa laitettaessa, mutta satulasta se ei sanonut mitään. Se satulahuopakin pelotti vain siksi, ettäse oli musta. KP suhtautuu kaikkeen mustaan todella epäluuloisesti. Laitoin sille suitset päähän, ihan vaan kuolaimiin totuttelun vuoksi, vaikka juoksutinkin sen naruriimulla.
Liinassa se oli aluksi oikein rauhallinen, mutta sinkoili aika lailla ravissa. Annoin sen siirtyä käyntiin aina, kun se rauhoittui ja laski pään alas. Tällaisen hevosen kanssa voi mennä aika helposti siihen vipuun, että kuvittelee sen haluavan juosta. Mitä enemmän se juoksee, sen kihtyneemmäksi se kuitenkin muuttuu, kunnes se lopulta väsähtää ja antaa periksi. Haluaisin sen kuitenkin keskittyvän minuun ja opeteltaviin hommiin vapaaehtoisesti, joten yritän saada sen ensin oppimaan, että käveleminen ja/tai seisominen on hyvä asia. Monet kuumat hevoset nimittäin eivät tiedä haluavansa olla paikoillaan. Sitten kun ne oppivat, että rauhallisesti liikkumisesta ja paikallaan seisomisesta tulee hyvä olo, ne myös oppivat pitämään sitä palkintona. Sen jälkeen ne on helpompi rauhoittaa, jos ne sattuvat kiihtymään liikaa.
Teimme lopuksi etu- ja takaosan väistöjä, varsinkin takaosa menee jo kivasti. Se astuu hyvin ristiin ja pitää rauhallisen tahdin monta väistöä peräkkäin. Jos joku ihmettelee, miksi me tuollaisia opettelemme, niin siitä on apua pariinkin eri juttuun: ensimmäinen ja tärkein asia on, että hevonen oppii tekemään liikkeen, jota yhden ohjan pysäytyksessä tarvitaan katkaisemaan eteenpyrkimys. Toinen syy liikkeen tekemiselle on takaosan lihasten vahvistaminen two trackia varten (jota taas tarvitaan hevosen vauhdin ja kokoomisasteen säätelyyn, asettamiseen, laukannostoihin, sidepassiin...). Etuosan väistötkin sujuivat jo paremmin kuin edellisellä kerralla, tosin hyviä ristiinastumisia tulee vielä lähinnä yksittäin. Tämä liike auttaa myös two trackiin, mutta myös käännösten tekemiseen sekä spineihin.
Liinassa se oli aluksi oikein rauhallinen, mutta sinkoili aika lailla ravissa. Annoin sen siirtyä käyntiin aina, kun se rauhoittui ja laski pään alas. Tällaisen hevosen kanssa voi mennä aika helposti siihen vipuun, että kuvittelee sen haluavan juosta. Mitä enemmän se juoksee, sen kihtyneemmäksi se kuitenkin muuttuu, kunnes se lopulta väsähtää ja antaa periksi. Haluaisin sen kuitenkin keskittyvän minuun ja opeteltaviin hommiin vapaaehtoisesti, joten yritän saada sen ensin oppimaan, että käveleminen ja/tai seisominen on hyvä asia. Monet kuumat hevoset nimittäin eivät tiedä haluavansa olla paikoillaan. Sitten kun ne oppivat, että rauhallisesti liikkumisesta ja paikallaan seisomisesta tulee hyvä olo, ne myös oppivat pitämään sitä palkintona. Sen jälkeen ne on helpompi rauhoittaa, jos ne sattuvat kiihtymään liikaa.
Teimme lopuksi etu- ja takaosan väistöjä, varsinkin takaosa menee jo kivasti. Se astuu hyvin ristiin ja pitää rauhallisen tahdin monta väistöä peräkkäin. Jos joku ihmettelee, miksi me tuollaisia opettelemme, niin siitä on apua pariinkin eri juttuun: ensimmäinen ja tärkein asia on, että hevonen oppii tekemään liikkeen, jota yhden ohjan pysäytyksessä tarvitaan katkaisemaan eteenpyrkimys. Toinen syy liikkeen tekemiselle on takaosan lihasten vahvistaminen two trackia varten (jota taas tarvitaan hevosen vauhdin ja kokoomisasteen säätelyyn, asettamiseen, laukannostoihin, sidepassiin...). Etuosan väistötkin sujuivat jo paremmin kuin edellisellä kerralla, tosin hyviä ristiinastumisia tulee vielä lähinnä yksittäin. Tämä liike auttaa myös two trackiin, mutta myös käännösten tekemiseen sekä spineihin.
lauantaina, helmikuuta 19, 2005
Lempipoika 19-2-05, lumessa rämpimistä
Katselin lauantaina epätoivoisena tallinpihalta kentälle johtavaa reittiä: lunta ainakin polviin saakka. En kuitenkaan viitsinyt nousta hevosen selkään juoksuttamatta ensin, joten rämmin pollea taluttaen kentälle. Siellä oli ihan sama tilanne, niin paljon lunta että polle huohotti kevyesti jo 5 minuutin juoksuttamisen jälkeen. Eikä suostunut laukkaamaan, vaikka olisin tehnyt mitä. Kerran nosti -ilmeisesti vaan ihan saadakseen minut lopettamaan hätistelyn- kolmen askeleen pituisen laukan, ja pudotti takaisin raviin. Ovela polle: se huomasi hyvin nopeasti, että minä en kovin innokkaasti poistu juoksutusympyrän keskustasta (liikaa lunta) ja piiskakin oli vain tavallinen kouluraippa (en yletä). Ja viisas polle myös, sillä juoksutusympyrän kohdalla olikin yllättäen liukas kohta.
Noin 15 minuutin juoksuttamisen jälkeen ratsastin kentällä sellaiset 20 min. käyntiä ja ravia, tein jotain pysähdyksiä, half circlejä ja voltteja. Yrittelimme myös peruuttamista ja väistöjä, mutta lunta oli liikaa.
Käytiin vielä lopuksi pellolla laukkaamassa ja maastossa kävelemässä, tosin laukkaaminen muistutti lähinnä jäniksen loikkimista syvän lumen vuoksi. Ohitettiin tamma- aitaus kahdesti ja molemmilla kerroilla mentiin ohi sivuluisussa ja kaula kaarella & häntä korkealla. Oriin vakuuttava "pöh pöh" tuli niin syvällä rinta- äänellä, että koko humma heilui sen tahdissa. Suurimman intohimon aiheuttaja siellä naisten leirissä on Pikkupuokki, joka on tallin uusin asukas ja asuu eri puolella tallia. Pikkupuokki vikittelee poikia varsinaisella teiniprinsessan idolinpalvontakiihkolla, mikä lienee aika imartelevaa miehuutensa voimissa pullistelevalle Lempparille .
Noin 15 minuutin juoksuttamisen jälkeen ratsastin kentällä sellaiset 20 min. käyntiä ja ravia, tein jotain pysähdyksiä, half circlejä ja voltteja. Yrittelimme myös peruuttamista ja väistöjä, mutta lunta oli liikaa.
Käytiin vielä lopuksi pellolla laukkaamassa ja maastossa kävelemässä, tosin laukkaaminen muistutti lähinnä jäniksen loikkimista syvän lumen vuoksi. Ohitettiin tamma- aitaus kahdesti ja molemmilla kerroilla mentiin ohi sivuluisussa ja kaula kaarella & häntä korkealla. Oriin vakuuttava "pöh pöh" tuli niin syvällä rinta- äänellä, että koko humma heilui sen tahdissa. Suurimman intohimon aiheuttaja siellä naisten leirissä on Pikkupuokki, joka on tallin uusin asukas ja asuu eri puolella tallia. Pikkupuokki vikittelee poikia varsinaisella teiniprinsessan idolinpalvontakiihkolla, mikä lienee aika imartelevaa miehuutensa voimissa pullistelevalle Lempparille .
keskiviikkona, helmikuuta 16, 2005
Vanhatamma 16-2-05, hämärähommia
Käytiin taas Hoitaja1:n kanssa pikamaastoilemassa pimeässä ilman satulaa. Olikin luksusta tulla siivottuun talliin, missä odotti hevonen valmiiksi "satuloituna". Kyseinen termi piti tässä tapauksessa sisällään villaloimitetun ja riimuun puetun eläimen. Maanantaina ei liukkaiden housujen ja liukkaan hevosenkarvan välissä ollut mitään karhennetta, mikä aiheutti muutamia oho- tilanteita. Siksi se villaloimi sinne väliin. Tällä kertaa Hoitaja1 ehti napata sidepullit omalle ratsulleen, joten hän oli armeliaasti virittänyt Vanhalletamman nahkariimuun kaksi riimunnarua ohjiksi.
Vanhassa Karvasäkissä oli aika paljon meininkiä, joten ravattiin ja laukattiin kaikki sellaiset pätkät joissa oli sopiva pohja. Me laukkasimme, VT ja minä, mutta Hoitaja1 ja Kilttitamma tulivat tikittävää poniravia perässä. KT on ihan onneton syvässä lumessa, se ei oikein osaa sijoittaa tikkujalkojaan sopiviin paikkoihin, vaan huojuu ja pykii kuin lannehalvautunut humalainen.
VT on aina kovin innoissaan, jos se huomaa että ollaan lähdössä maastoon ilman satulaa ja kuolaimia. Ne ovat kaksi asiaa, jotka saisi sen mielestä poistaa maailmasta vaikka kokonaan. Se "pukee itse" kuolaimettomat suitset päähänsä ja katselee sitten karsinan oviaukosta malttamattomana, että joko mennään, joko? Nousen sen selkään aina samasta paikasta, ison kiven päältä (silloin kun satula puuttuu), ja se seisoo kuin paikoilleen juurtunut täsmälleen oikeassa paikassa, kunnes olen päässyt selkään. Normaalisti se ei tosiaankaan ole niin lenseä, vaan saattaa aivan viime sekunneilla siirtyä ne kriittiset 20cm, eli että jalka ei millään yletä selän yli. Kuolaimet kun jättää pois, niin yhteistyökykyä löytyy. Johtuu varmaan siitä, että useimmiten satulatta ja kuolaimitta ratsastaminen on sellaista rentoa köpöttelyä. Se on oppinut, että silloin ei tehdä töitä, ainakaan kovin rankasti.
Tänään oli paljon kylmempää kuin maanantaina, ja varsinkin alussa tuntui siltä että äkkiä takaisin sisään, hyi olkoon. Ekan ravipätkän jälkeen alkoi veri kiertää raajoissa ja laukkaaminen lämmitti oikein tosissaan.
Lottovoitto auttaisi kyllä kovasti, meinaan maneesinhankinnassa. Ratsastaminen tässä ilmastossa talvisin on pääsääntöisesti tuskallista, joskus harvemmin siedettävää. Vaikeaa se on varsinkin silloin, jos yrittää olla Kelpo Ratsastaja ja liikuttaa hevosta säännöllisesti tai jopa noudattaa jotain valmennusaikataulua. Yäk, pelkkä ajatus että joutuisin tuuliselle kentälle säässä kuin säässä on masentava. Pullapollet rulettavat talvisin, ehdottomasti.
ps. Muistin vasta tallinpihassa, että eihän mulla ollut edes kypärää päässä. Otsalampun kuminauha kun puristaa päätä samalla tavalla kuin kypärä. Olisin ehkä jättänyt ne laukkasessiot vähemmälle...
Vanhassa Karvasäkissä oli aika paljon meininkiä, joten ravattiin ja laukattiin kaikki sellaiset pätkät joissa oli sopiva pohja. Me laukkasimme, VT ja minä, mutta Hoitaja1 ja Kilttitamma tulivat tikittävää poniravia perässä. KT on ihan onneton syvässä lumessa, se ei oikein osaa sijoittaa tikkujalkojaan sopiviin paikkoihin, vaan huojuu ja pykii kuin lannehalvautunut humalainen.
VT on aina kovin innoissaan, jos se huomaa että ollaan lähdössä maastoon ilman satulaa ja kuolaimia. Ne ovat kaksi asiaa, jotka saisi sen mielestä poistaa maailmasta vaikka kokonaan. Se "pukee itse" kuolaimettomat suitset päähänsä ja katselee sitten karsinan oviaukosta malttamattomana, että joko mennään, joko? Nousen sen selkään aina samasta paikasta, ison kiven päältä (silloin kun satula puuttuu), ja se seisoo kuin paikoilleen juurtunut täsmälleen oikeassa paikassa, kunnes olen päässyt selkään. Normaalisti se ei tosiaankaan ole niin lenseä, vaan saattaa aivan viime sekunneilla siirtyä ne kriittiset 20cm, eli että jalka ei millään yletä selän yli. Kuolaimet kun jättää pois, niin yhteistyökykyä löytyy. Johtuu varmaan siitä, että useimmiten satulatta ja kuolaimitta ratsastaminen on sellaista rentoa köpöttelyä. Se on oppinut, että silloin ei tehdä töitä, ainakaan kovin rankasti.
Tänään oli paljon kylmempää kuin maanantaina, ja varsinkin alussa tuntui siltä että äkkiä takaisin sisään, hyi olkoon. Ekan ravipätkän jälkeen alkoi veri kiertää raajoissa ja laukkaaminen lämmitti oikein tosissaan.
Lottovoitto auttaisi kyllä kovasti, meinaan maneesinhankinnassa. Ratsastaminen tässä ilmastossa talvisin on pääsääntöisesti tuskallista, joskus harvemmin siedettävää. Vaikeaa se on varsinkin silloin, jos yrittää olla Kelpo Ratsastaja ja liikuttaa hevosta säännöllisesti tai jopa noudattaa jotain valmennusaikataulua. Yäk, pelkkä ajatus että joutuisin tuuliselle kentälle säässä kuin säässä on masentava. Pullapollet rulettavat talvisin, ehdottomasti.
ps. Muistin vasta tallinpihassa, että eihän mulla ollut edes kypärää päässä. Otsalampun kuminauha kun puristaa päätä samalla tavalla kuin kypärä. Olisin ehkä jättänyt ne laukkasessiot vähemmälle...
maanantaina, helmikuuta 14, 2005
Vanhatamma 14-2-05
Pyörähdettiin pieni maastolenkki Hoitaja1:n ja Kiltintamman kanssa ilman satulaa. Ei menty ollenkaan autotielle, vaan kahlattiin käynnissä ja ravissa lumisella metsätiellä ja hiekkakuopalla. Laitettiin kuitenkin otsalamput päähän ja vikkuvat punaiset valot käsivarteen, lähinnä siltä varalta että kohdattaisiin moottorikelkkailijoita. Hoitaja1 joutui viime talvena todella vaaralliseen tilanteeseen aivan pihamme viereisessä metsikössä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista valoa mukanaan. Joku oli iltapimeässä kokeilemassa kelkkaansa, ja tottakai kuvitteli olevansa liikenteessä yksinään. Oli kuulemma sujahtanut todella läheltä ohi, eikä ilmeisesti edes huomannut meinanneensa kolaroida hevosen kanssa. Sen jälkeen ollaan aika visusti pidetty heijastimia ja vilkkuvaloja pimeässä.
Lunta oli aika paljon, ajoittain hevoset joutuivat oikein tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli aika kylmä, mutta satulattoman hevosen selässä on lämmin istua. Ja pehmeä. Vanhatamma on kuin ruskealla karvalla päällystetty liikkuva sohvatuoli, jonka kyyti on miellyttävän tasaista ja luotettavaa. Nuorempien hevosten kanssa saa aina olla varuillaan sivuloikkien ja muiden asiaankuulumattomien tempausten varalta, joten en niin hirveän usein leiki hengelläni ja ratsasta niillä ilman satulaa. Vanhantamman kanssa ei välttämättä tarvita edes suitsia, maastossa pärjää riimulla ja riimunnarulla, kentällä voi mennä pelkällä kaulanarulla.
Lunta oli aika paljon, ajoittain hevoset joutuivat oikein tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli aika kylmä, mutta satulattoman hevosen selässä on lämmin istua. Ja pehmeä. Vanhatamma on kuin ruskealla karvalla päällystetty liikkuva sohvatuoli, jonka kyyti on miellyttävän tasaista ja luotettavaa. Nuorempien hevosten kanssa saa aina olla varuillaan sivuloikkien ja muiden asiaankuulumattomien tempausten varalta, joten en niin hirveän usein leiki hengelläni ja ratsasta niillä ilman satulaa. Vanhantamman kanssa ei välttämättä tarvita edes suitsia, maastossa pärjää riimulla ja riimunnarulla, kentällä voi mennä pelkällä kaulanarulla.
lauantaina, helmikuuta 12, 2005
Lempipoika 12-2-05 maastoilua
Taas uusi yritys aloittaa hevosten säännöllinen liikuttaminen. Sama juttu joka talvi, heti kun pääsee hommiin käsiksi, iskee flunssa tai sää muuttuu ihan kamalaksi.
Juoksutin Lempparin ihan vaan tarkistaakseni, ettei polle ole liian reipas. Liikkui aika kivasti (se on just sellanen peruslaiska oriinketale, joka lintsaa aina kun vaan voi), eikä pukitellut liinassa kertaakaan. Muutaman riehakkaan oriloikan teki, mutta ne syntyivät ihan silkasta elämisen ilosta, sekä syystä, että parinkymmenen metrin päässä sipsutti Pikkutamma selässään Hoitaja1.
Käärin liinan (huom, se ei ole yhdyssana ;o) kiepille ja sidoin sen satulan skirtissä olevaan takavyön D-renkaaseen. Lemppari on niin ihanan miehekäs, se ei ota kierroksia vaikka liinavyyhti läpsyttäisikin kylkeen. Pikkutamma tai Kaunispoika saisivat sellaisesta vähintäänkin kollerikohtauksen. Kahlattiin pellolla lumihangessa, Pikkutamma ja Hoitaja1 tulivat 5-10 metrin päässä perässä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska Lemppari ei ole ennen maastoillut naisseurassa (paitsi kerran, emänsä kanssa, mutta sitä ei lasketa). Käytiin kerran matalan ojan pohjallakin, mutta teräshermoinen oripoika ei siitä hirveästi hätkähtänyt. Pellon loppupäässä jouduttiin vaihtamaan järjestystä, koska Pikkutamma ja Hoitaja1 tunsivat ojien välistä menevän reitin paremmin kuin me. Loppureissu mentiinkin sillä tavalla, että tamma kulki edellä ja ori perässä. Kaksi kertaa Lemppari kaulasteli ja sanoi miehekkäästi pöh pöh. Ekalla kerralla tilanteessa, jossa tultiin liian lähelle tammaa ja tokalla kerralla siksi, että Pikkutamma katsoi kohti. Pidettiin sellaista 2-5 metrin väliä tamman takamukseen, ja se riitti oikein hyvin.
On tosi huvittavaa, että tamman peräpää ei saa niin isoa reaktiota aikaiseksi kuin sen naama. Ollaan tallissa monta kertaa naurettu samalle jutulle: orit ovat ihan rauhassa, vaikka tamma seisoo pesukarsinassa takapuoli niihin päin. Annas olla, kun naikkoset erehtyvät vilkuilemaan miehiin päin: alkaa hirveä pyöriminen, röhkiminen ja pullistelu. Ihan kuin ihmisiä. Tai sitten ne ihmismiehet käyttäytyvät kuten hevoset, tiedä häntä.
Selviydyttiin hyvin metsäpolusta, vaikka jännitinkin sitä vähän etukäteen. Polku on paikoin aika vaikeakulkuinen, ja menee hyvin läheltä puunrunkoja. Lemppari ei vielä reagoi apuihin kovin luotettavasti eikä ole tottunut liikkumaan ratsastaja selässä, joten ajattelin että sillä saattaisi olla vaikeuksia tasapainon kanssa. Sillä mitään ollut, kiipeili mäet ja sovitteli kinttunsa polun koloihin kuin vanha tekijä. Ravattiin pari lyhyttä pätkää ja ihan lopussa laukattiin sellaiset 50 metriä. En malta olla hehkuttamatta Lempparin laukkaa, se on hidas, rauhallinen, pehmeä, pyöreä, matala, rullaava... ahhh.
Pihaan tultaessa pistettiin pystyyn lyhyt macho- näytös, kun käveltiin tammojen tarhan ohi. Tammat tulivat norkoomaan aidan vierelle, mistä Lemppari sai kimmokkeen pullisteluun. Olin tyytyväinen, että oli raippa mukana. Lemppari on jo ihan pienenä opetettu tottelemaan raipalla annettuja merkkejä, joten päästiin sen avulla hankalasta tilanteesta nopeasti eteenpäin.
Juoksutin Lempparin ihan vaan tarkistaakseni, ettei polle ole liian reipas. Liikkui aika kivasti (se on just sellanen peruslaiska oriinketale, joka lintsaa aina kun vaan voi), eikä pukitellut liinassa kertaakaan. Muutaman riehakkaan oriloikan teki, mutta ne syntyivät ihan silkasta elämisen ilosta, sekä syystä, että parinkymmenen metrin päässä sipsutti Pikkutamma selässään Hoitaja1.
Käärin liinan (huom, se ei ole yhdyssana ;o) kiepille ja sidoin sen satulan skirtissä olevaan takavyön D-renkaaseen. Lemppari on niin ihanan miehekäs, se ei ota kierroksia vaikka liinavyyhti läpsyttäisikin kylkeen. Pikkutamma tai Kaunispoika saisivat sellaisesta vähintäänkin kollerikohtauksen. Kahlattiin pellolla lumihangessa, Pikkutamma ja Hoitaja1 tulivat 5-10 metrin päässä perässä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska Lemppari ei ole ennen maastoillut naisseurassa (paitsi kerran, emänsä kanssa, mutta sitä ei lasketa). Käytiin kerran matalan ojan pohjallakin, mutta teräshermoinen oripoika ei siitä hirveästi hätkähtänyt. Pellon loppupäässä jouduttiin vaihtamaan järjestystä, koska Pikkutamma ja Hoitaja1 tunsivat ojien välistä menevän reitin paremmin kuin me. Loppureissu mentiinkin sillä tavalla, että tamma kulki edellä ja ori perässä. Kaksi kertaa Lemppari kaulasteli ja sanoi miehekkäästi pöh pöh. Ekalla kerralla tilanteessa, jossa tultiin liian lähelle tammaa ja tokalla kerralla siksi, että Pikkutamma katsoi kohti. Pidettiin sellaista 2-5 metrin väliä tamman takamukseen, ja se riitti oikein hyvin.
On tosi huvittavaa, että tamman peräpää ei saa niin isoa reaktiota aikaiseksi kuin sen naama. Ollaan tallissa monta kertaa naurettu samalle jutulle: orit ovat ihan rauhassa, vaikka tamma seisoo pesukarsinassa takapuoli niihin päin. Annas olla, kun naikkoset erehtyvät vilkuilemaan miehiin päin: alkaa hirveä pyöriminen, röhkiminen ja pullistelu. Ihan kuin ihmisiä. Tai sitten ne ihmismiehet käyttäytyvät kuten hevoset, tiedä häntä.
Selviydyttiin hyvin metsäpolusta, vaikka jännitinkin sitä vähän etukäteen. Polku on paikoin aika vaikeakulkuinen, ja menee hyvin läheltä puunrunkoja. Lemppari ei vielä reagoi apuihin kovin luotettavasti eikä ole tottunut liikkumaan ratsastaja selässä, joten ajattelin että sillä saattaisi olla vaikeuksia tasapainon kanssa. Sillä mitään ollut, kiipeili mäet ja sovitteli kinttunsa polun koloihin kuin vanha tekijä. Ravattiin pari lyhyttä pätkää ja ihan lopussa laukattiin sellaiset 50 metriä. En malta olla hehkuttamatta Lempparin laukkaa, se on hidas, rauhallinen, pehmeä, pyöreä, matala, rullaava... ahhh.
Pihaan tultaessa pistettiin pystyyn lyhyt macho- näytös, kun käveltiin tammojen tarhan ohi. Tammat tulivat norkoomaan aidan vierelle, mistä Lemppari sai kimmokkeen pullisteluun. Olin tyytyväinen, että oli raippa mukana. Lemppari on jo ihan pienenä opetettu tottelemaan raipalla annettuja merkkejä, joten päästiin sen avulla hankalasta tilanteesta nopeasti eteenpäin.
tiistaina, helmikuuta 08, 2005
Kaunispoika 8-2-05 satulaan totuttelua
Harjoiteltiin tänään Kauniinpojan kanssa satulointia. Otin sen tallin käytävälle ja harjasin ensin enimmät irtokarvat pois. Niitä riitti, koska KP alkoi pudottaa talvikarvaansa jo heti talvipäivän seisauksen jälkeen, kuten joka vuosi aikaisemminkin. Sitten otin satulan (ilman mitään lisävarustuksia eli ei jalustimia, satulavyötä tai huopaa) ja annoin KP:n tutustua siihen rauhassa. Kun se lopettin satulan nuuskimisen, nostin satulaa vähän ylemmäksi ja rapsuttelin hevosta samalla. Alussa se yritti kiskoa itsensä irti narusta, sitten se yritti kääntää takapäänsä itsensä (=oman päänsä) ja satulan väliin. Kun jatkoin rapsuttelemista ja poistuin satulan kanssa kauemmaksi aina kun se seisoi kiltisti paikoillaan, se käsitti pian, että kannattaa vaan seistä. Sitten nostin satulaa pikkuhiljaa ylemmäksi ja ylemmäksi, heiluttelin sitä ylös alas ja läpsyttelin vähän sen siipiäkin. Tarkkailin siinä samalla vaivihkaa KP:n ilmeitä, kun se rentoutui vähäsen, eikä enää ollut niin kovin kiinnostunut satulasta, laitoin sen sen selkään. Tein sen oikean kyljeltä, koska jostain syystä KP hyväksyy uudet asiat helpommin siltä puolelta. Sitten rapsuttelin sitä harjan juuresta ja kehuin kovasti, ja kun tuntui rennolta ja seisoi paikoillaan, otin satulan pois. Toistin satuloinnin sellaiset 7-8 kertaa, viimeisellä kerralla otin sen pois vasemmalta kyljeltä. Se vähän arvelutti KP:a, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut enää mitään steppailua tms.
Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.
Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.
Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.
Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.
perjantaina, helmikuuta 04, 2005
Tätipahkeinen & Vanhatamma 4-2-05
Maastoilua transsissa
Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.
Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.
Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).
Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)
Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.
Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).
Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.
Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.
Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).
Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)
Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.
Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).
tiistaina, helmikuuta 01, 2005
Minkälainen on hyvä ratsastaja?
Ratsastaja voi olla teknisesti vaikka kuinka loistava, mutta jos häneltä puuttu kyky lukea eri tyyppisiä hevosia, ei hänestä voi tulla hyvää ratsastajaa. Tuo onkin mielenkiintoinen juttu, tuo hyvän ratsastajan määritelmä. Mielestäni ratsastajasta ei tee hyvää se, että hän kisaa aktiivisesti ja/tai voittaa kisoissa (kuten suurin osa ratsastajista näyttää ajattelevan). Tottakai se mittaa ratsastajan taitoja, mutta mikään absoluuttinen mittari se ei tosiaankaan ole. Jokainen näissä hevoskuvioissa tarpeeksi kauan mukana ollut tietää, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Lajissa kuin lajissa pääsee suhteellisen pitkälle, varsinkin näissä kotimaan ympyröissä, ostamalla valmiiksi koulutetun huippuhevosen ja käyttämällä hyviä valmentajia ja ratsuttajia. Vasta ihan korkeimmalla huipulla päästään vertailemaan sitä ratsastajan todellista osaamista, kun kaikilla kilpailijoilla on allaan huippuhevoset ja huippuvalmentajien tuki.
Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.
Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.
Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.
Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.
Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.
Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.
maanantaina, tammikuuta 31, 2005
Pahatamma 30-1-05 edistymistä tapahtuu
Pahis on viimeisen parin kuukauden aikana edistynyt todella hyvin. Tai oikeastaan sen ratsastaja. Mulla on ärsyttävä taipumus keskittyä vain hevoseen ja unohtaa, kuka sen työn siellä oikein tekee.
Oikeastihan juttu on kiinni siitä, miten ratsastaja oppii käyttämään kehoaan. Hevonen osaa kyllä, kunhan sille antaa siihen mahdollisuuden. Ehkä tärkeintä on se, että hevonen uskaltaa alkaa luottaa ratsastajan apuihin. Sen ei enää tarvitse pelätä, että ratsastaja vetää yhtäkkiä ohjista tai keikahtaa pois tasapainosta. Istunnan parantuessa ratsastajan avut muuttuvat pikkuhiljaa varmemmiksi ja tietty apu alkaa pikkuhiljaa merkitä hevoselle jotain eksaktia, kun virhesignaalit vähenevät.
Takaisin Pahikseen ja sen ratsastajaan. Ratsukolle tapahtui puolitoista vuotta sitten ikävä onnettomuus, joka aiheutti ratsastajalle kivuliaan ja elinikäisen vamman. Tämän johdosta ratsastaja alkoi pelätä ratsastamista, ja roikkui ohjissa ettei heppa vaan liikkuisi liian lujaa. Jatkuva varuillaanolo vaikutti koko istuntaan: selkä muuttui jäykäksi, katse liimautui hevosen kaulaan ja päähän, nyrkit vetäytyivät vaistomaisesti kohti vatsaa. Lopputuloksena oli hevonen, joka pakeni kuolaimen taakse, kokosi itsensä ihan rullalle ja askel muutui tosi korkeaksi. Eli siis kaikki alkoi mennä ihan päinvastoin kuin suunniteltiin. Mehän etsittiin matalaa kaulaa, luotiviivaa sekä tasaista ja lyhyttä askeltä. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, mistä Pahis on nimensä ansainnut: röyhkeä ja itseään täynnä oleva otus, joka ei tosiaankaan anna mitään ilmaiseksi.
Jossain vaiheessa oltiin Pahiksen ratsastajan kanssa aika epätoivoisia, kun edistymistä ei vaan tapahtunut. Ihankuin se ennen onnettomuutta ollut hevonen olisi muuttunut "huonommaksi", avut eivät menneet läpi tai hevonen reagoi ihan päinvastoin kuin aiemmin. Hevosta syynättiin ja hierottiin, josko se olisi satuttanut itsensä siinä onnettomuudessa. Satulaa vaihdettiin, mutta ei sekään pitemmän päälle auttanut. Minä ratsastin hevosella muutaman kerran, ja se oli aina alussa tosi hankala, ja alkoi toeta loppua kohti.
Homma lähti etenemään oikeastaan vasta sitten, kun tajusin kuinka paljon ratsastaja oikeasti pelkäsi hevosen selässä. Suuri osa siitä pelosta oli tiedostamatonta, sen vuoksi kaikki ne takertumis- ja jarrutusreaktiot olivat niin hankalia saada pois. Ne kun tulivat aina ihan itsestään, suoraan selkärangasta.
Nyt ratsukko alkaa taas toimia hyvin, puolentoista vuoden paikoillaanjauhamisen jälkeen. Hevonen kulkee pää alhaalla, ei kiihdytä eikä ala kasata itseään kippuralle. Ratsastajan istunnassa on tapahtunut kuitenkin se suurin muutos: käsi pysyy satulanupin edessä ja matalalla, selkä suorana ja katse ylhäällä.
Oikeastihan juttu on kiinni siitä, miten ratsastaja oppii käyttämään kehoaan. Hevonen osaa kyllä, kunhan sille antaa siihen mahdollisuuden. Ehkä tärkeintä on se, että hevonen uskaltaa alkaa luottaa ratsastajan apuihin. Sen ei enää tarvitse pelätä, että ratsastaja vetää yhtäkkiä ohjista tai keikahtaa pois tasapainosta. Istunnan parantuessa ratsastajan avut muuttuvat pikkuhiljaa varmemmiksi ja tietty apu alkaa pikkuhiljaa merkitä hevoselle jotain eksaktia, kun virhesignaalit vähenevät.
Takaisin Pahikseen ja sen ratsastajaan. Ratsukolle tapahtui puolitoista vuotta sitten ikävä onnettomuus, joka aiheutti ratsastajalle kivuliaan ja elinikäisen vamman. Tämän johdosta ratsastaja alkoi pelätä ratsastamista, ja roikkui ohjissa ettei heppa vaan liikkuisi liian lujaa. Jatkuva varuillaanolo vaikutti koko istuntaan: selkä muuttui jäykäksi, katse liimautui hevosen kaulaan ja päähän, nyrkit vetäytyivät vaistomaisesti kohti vatsaa. Lopputuloksena oli hevonen, joka pakeni kuolaimen taakse, kokosi itsensä ihan rullalle ja askel muutui tosi korkeaksi. Eli siis kaikki alkoi mennä ihan päinvastoin kuin suunniteltiin. Mehän etsittiin matalaa kaulaa, luotiviivaa sekä tasaista ja lyhyttä askeltä. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, mistä Pahis on nimensä ansainnut: röyhkeä ja itseään täynnä oleva otus, joka ei tosiaankaan anna mitään ilmaiseksi.
Jossain vaiheessa oltiin Pahiksen ratsastajan kanssa aika epätoivoisia, kun edistymistä ei vaan tapahtunut. Ihankuin se ennen onnettomuutta ollut hevonen olisi muuttunut "huonommaksi", avut eivät menneet läpi tai hevonen reagoi ihan päinvastoin kuin aiemmin. Hevosta syynättiin ja hierottiin, josko se olisi satuttanut itsensä siinä onnettomuudessa. Satulaa vaihdettiin, mutta ei sekään pitemmän päälle auttanut. Minä ratsastin hevosella muutaman kerran, ja se oli aina alussa tosi hankala, ja alkoi toeta loppua kohti.
Homma lähti etenemään oikeastaan vasta sitten, kun tajusin kuinka paljon ratsastaja oikeasti pelkäsi hevosen selässä. Suuri osa siitä pelosta oli tiedostamatonta, sen vuoksi kaikki ne takertumis- ja jarrutusreaktiot olivat niin hankalia saada pois. Ne kun tulivat aina ihan itsestään, suoraan selkärangasta.
Nyt ratsukko alkaa taas toimia hyvin, puolentoista vuoden paikoillaanjauhamisen jälkeen. Hevonen kulkee pää alhaalla, ei kiihdytä eikä ala kasata itseään kippuralle. Ratsastajan istunnassa on tapahtunut kuitenkin se suurin muutos: käsi pysyy satulanupin edessä ja matalalla, selkä suorana ja katse ylhäällä.
Kaunispoika 30-1-05
Juoksutusta ja maastakäsin työskentelyä. otin KP:n tallinkäytävälle harjattavaksi ja "satuloitavaksi". Laitoin sille ison ja paksun satulan alustan ja sen juoksutusvyöllä kiinni. Lennätin sitä puolisen tuntia liinassa, väittelimme aika laikka oikean kierroksen kanssa. Se ei ollut kovin innokkaalla juoksutuulella, joten teimme aika paljon maastakäsinharjoituksia. Takaosan väistättäminen sujuu jo aika kivasti, se laskee päänsä, siirtää painon takaosalle ja astuu rauhallisesti takajaloilla ristiin. Homma pitää saada vielä paljon rauhallisemmaksi, mutta suuntaus on hyvä. Etupään väistättäminen on aina hankalampaa, mutta KP on onneksi niin herkkä, että siirtää myös etuosaa sivulle aika pienestä paineesta. Se ei vaan siirrä painoa tarpeeksi takaosalle sitä tehdessä, joten harjoitella täytyy.
KP:n kanssa hääräily on mukavaa, koska se on oriksi ihan kamalan kiltti. Se ei ala pullistella eikä väitä vastaan, kuten Lemppari toisinaan. Vielä kun se saisi jostain lisää itseluottamusta, niin pääsisin sen selkään. Ainakin toistaiseksi se on niin epävarma, että suhtautuu kaikkeen uuteen pelokkaasti. No, hiljaa hyvä tulee. Ei mulla sen kanssa mikään kiire ole, kun on muutenkin noita ratsastettavia hevosia enemmän kuin ehtii millään. Ärsyttää vaan välillä, kun ihmiset kyselee, että oletko jo noussut selkään. Kun vastaan, että en ole, niin alkaa kummastunut silmien levittely ja ihmettely. Tämä taitaa taas olla niitä "pakko- tehdä- koska- kaikki- muutkin- tekee- niin"- asioita tämä hevosen aloittaminen. Jos sitä ei tee hevosen ollessa 3 vuotta, niin eihän siitä ikinä hevosta tule. Entäpä jos hevonen ei ole valmis? Siitähän se vasta pilalle meneekin, jos se pakotetaan johonkin mihin sen psyyke ei ole valmis.
KP:n kanssa hääräily on mukavaa, koska se on oriksi ihan kamalan kiltti. Se ei ala pullistella eikä väitä vastaan, kuten Lemppari toisinaan. Vielä kun se saisi jostain lisää itseluottamusta, niin pääsisin sen selkään. Ainakin toistaiseksi se on niin epävarma, että suhtautuu kaikkeen uuteen pelokkaasti. No, hiljaa hyvä tulee. Ei mulla sen kanssa mikään kiire ole, kun on muutenkin noita ratsastettavia hevosia enemmän kuin ehtii millään. Ärsyttää vaan välillä, kun ihmiset kyselee, että oletko jo noussut selkään. Kun vastaan, että en ole, niin alkaa kummastunut silmien levittely ja ihmettely. Tämä taitaa taas olla niitä "pakko- tehdä- koska- kaikki- muutkin- tekee- niin"- asioita tämä hevosen aloittaminen. Jos sitä ei tee hevosen ollessa 3 vuotta, niin eihän siitä ikinä hevosta tule. Entäpä jos hevonen ei ole valmis? Siitähän se vasta pilalle meneekin, jos se pakotetaan johonkin mihin sen psyyke ei ole valmis.
Lempipoika 30-1-05
Ajattelin ensin juoksuttaa Lempparin liinassa, ja kavuta sitten hetkeksi selkään. Olen ratsastanut sillä viimeksi joskus syys-tai lokakuussa, joten ajattelin että olisi hyvä tarkistaa ennen selkään nousua, mikä on meininki. Kenttä oli liian liukas, joten yritin juoksuttaa sitä tarhassa. Ei siitäkään oikein mitään tullut, koska sielläkin oli lumen alla liukkaita jääläikkiä. Eihän siinä muu auttanut, kun nousta selkään ja lähteä pellolle kävelemään.
En ole ennen ollut Lempparin kanssa "maastossa" yksinään, kerran ollaan käyty kokeilemassa samalla pellolla sen emän seurassa, mutta eihän siitä silloin mitään tullut. Koko ajan piti pullistella ja olla isoa miestä. Niin, ja kerran käytiin viime kesänä hiekkatiellä kävelemässä taluttajan kanssa.
Lemppari talsi lumihangessa kuin juna, ja rentouttaakseni sitä (ja itseäni) lauleskelin sille kulkuset, kulkuset- biisiä. Se sovitti aika pian askeleensa kappaleeseen, ja siinä me sitten mentiin musiikin (jos sitä nyt musiikiksi voi sanoa) tahdissa, minä ja mun Lemppari. Ei kävelty kuin sellainen kilometri, koska lumihanki oli raskas kävellä ja hevonen ratsastettavana ekaa kertaa moneen kuukauteen. Takaisin tullessa nostin ravin, jonka Lemppari rikkoi laukalle. Annoin laukata pehmeällä kuolaintuntumalla, otin kiinni vain silloin kun yritti tehdä niitä hassuja hitaita oriloikkiaan. Siirtyi laukasta raviin pienellä pidätteellä ja ravista käyntiin pidätteellä ja "raviiin"- komennolla. Oli ihan samantien aivan rela, ja loppumatka käveltiin pitkähköin ohjin.
En ole ennen ollut Lempparin kanssa "maastossa" yksinään, kerran ollaan käyty kokeilemassa samalla pellolla sen emän seurassa, mutta eihän siitä silloin mitään tullut. Koko ajan piti pullistella ja olla isoa miestä. Niin, ja kerran käytiin viime kesänä hiekkatiellä kävelemässä taluttajan kanssa.
Lemppari talsi lumihangessa kuin juna, ja rentouttaakseni sitä (ja itseäni) lauleskelin sille kulkuset, kulkuset- biisiä. Se sovitti aika pian askeleensa kappaleeseen, ja siinä me sitten mentiin musiikin (jos sitä nyt musiikiksi voi sanoa) tahdissa, minä ja mun Lemppari. Ei kävelty kuin sellainen kilometri, koska lumihanki oli raskas kävellä ja hevonen ratsastettavana ekaa kertaa moneen kuukauteen. Takaisin tullessa nostin ravin, jonka Lemppari rikkoi laukalle. Annoin laukata pehmeällä kuolaintuntumalla, otin kiinni vain silloin kun yritti tehdä niitä hassuja hitaita oriloikkiaan. Siirtyi laukasta raviin pienellä pidätteellä ja ravista käyntiin pidätteellä ja "raviiin"- komennolla. Oli ihan samantien aivan rela, ja loppumatka käveltiin pitkähköin ohjin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)