Vanhaaherraa katsomassa

Käytiin sunnuntaina katsastamassa Vanhaherra. Se oli huonommassa kunnossa kuin olin kuvista päätellyt, mutta muuten parempi kuin olin uskonut toivoakaan. Rakenne oli hyvä, kuten olin jo kuvista päätellytkin, ja liikkeet toisen etusen melomista lukuunottamatta todella hienot. Lapa liikkui sen rotuiseksi harvinaisen hyvin ja takapää työnsi voimakkaasti. Se oli myös mukavan kokoinen, sen papereissa luki että 155 cm, mutta saattaa se olla korkeampikin. Koolla nyt ei minulle muuten ole väliä, länkkärissä tarvittavat hevosethan ovat yleisesti ottaen pieniä, mutta en kuitenkaan halua käyttää oria, joka on ponin kokoinen. Itse tunnen oloni kotoisimmaksi juuri noin 155- 160 cm korkean hevosen selässä. Rotutyyppiä pollelta löytyi riittävästi, mikä ei aina samanlinjaisilla ole asianlaita. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä ori silloin, kun se oli nuori ja paremmassa kunnossa, se on varmasti ollut todella hieno.

VH jää nykyiseen hoitopaikkaansa kuntoutumaan, ja muuttaa sitten keväällä toisen omistajansa hoteisiin maneesitallille. Se tarvitsee rutkasti lisää massaa, ja sen kaviot ja keuhkot täytyy saada parempaan kuntoon, ennenkuin sillä voi aloittaa kevyttäkään työskentelyä. On järkevämpää jättää se keräämään massaa sen nykyiseen paikkaan, koska sen kanssa ei maneesia vielä tarvita pitkään aikaan.

Maa oli sunnuntaina niin kova ja jäinen, joten emme edes yrittäneet ratsastaa sitä. Ehkä sitten seuraavalla kerralla, jos vaikka silloin olisi jo lunta maassa vähän enemmän. Jospa sen kylkiluut olisivat vaikka siihen mennessä kadonneet kylkisilavan alle, niin kuin terveellä hevosella konsanaan.

Lauantain leperryksiä

Hirmuinen kiire ollut taas, hevonselkään ei ole ollut asiaa sitten viime viikonlopun PP Rodeo Shown. Ihmettelin pitkin viikkoa, miksi ihmeessä kaikkia lihaksia ja niveliä kolottaa, kunnes tajusin että syy löytyy siitä alle 10 sekunnin rodeosessiosta. Ilmeisesti PP onnistui kuitenkin vatkaamaan mun lihakset irti luista tai jotain, vaikkei se silloin tapahtumahetkellä tuntunut oikein miltään.




Olen huomenna menossa katsastamaan Vanhanherran ihan henkilökohtaisesti, toivottavasti ei tullut ostettua luuskaa säkissä. Vaan tuskinpa, luotan kyllä toisen omistajan arviointikykyyn tässä asiassa. Ei ikä hevosesta huonoa tee, jos se on tervejalkainen ja fertiili. Kun kuitenkin on ratsuksi ja siitoseläimeksi hankittu.




Meillä päin ei lunta ole tullut kuin sentti pari, vaikka muutaman kymmenen kilsan päässä on sähkötkin olleet poikki lumisateen vuoksi. Piha on ihan jäässä ja hevoset joudutaan taluttamaan nurmikon kautta tarhaan ja sieltä talliin, etteivät kaadu. Kriittiset kohdat hiekoitetaan, mutta koko pihan hiekoittaminen on ihan toivoton urakka sekä työmäärällisesti että rahallisesti. Hiekoitushiekka nimittäin on aika kallista tavaraa, jopa irtokamana. (Tämä vaan tähän ihan pikku vinkkinä vuokrapaikalla hevostaan pitäville, ihmettelin meinaan tätä asiaa aikoinani ollessani toisten ihmisten talleissa asiakkaana, siis että miksi pihoja ei voida hiekottaa kunnolla. Nyt tiedän syyn.)

Omat hevoset ovat lähes kaikki ilman kenkiä ympäri vuoden, niitä ratsastetaan talvella niin vähän ettei maksa vaivaa kengittää pelkkien hokkien vuoksi. Hyvin ovat kuitenkin aina pysyneet pystyssä, ja lumisella tai täysin jäättömällä pohjalla pystyy ratsastamaan ihan normaalisti. Tuntuu myös tyhmältä lyödä kesän aikana hyvin kovettuneet kaviot täyteen reikiä vaan siksi, että joku ehkä mahdollisesti haluaisin lähteä juuri jäisellä kelillä sunnuntairatsastukselle maastoon. Sitä paitsi tulee helkkarin kalliiksi pitää viittä, kuutta hevosta kengässä ihan vaan varmuuden vuoksi.

Eivät kuitenkaan ole missään strasser- tai natural trim- vuolussa, vaan ihan normaalin, Ypäjällä opiskelleen kengityssepän vuolemia ovat. Niin kauan, kun Dr. Strasser kieltäytyy noudattamasta tiedemaailman käytäntöjä ja suoltaa todistamattomia väitteitään hevosen fysiologiasta, pitäköön vuolunsa. En nimittäin käsitä, miksi tieteellisen koulutuksen saanut eläinlääkäri ei pelaa yleisesti hyväksyttyjen sääntöjen mukaan, ellei hänellä sitten ole jotain salattavaa systeemissään. Kuten esim. että se on täyttä puppua. En halua tuomita menetelmää suoralta kädeltä enkä väitä etteikö se ainakin yksittäisten hevosten kohdalla toimisi, koska ihan oikeasti, keskivertopullapollehan saattaa kulkea suhteellisen puhtaasti NIIN kauheilla kengityksillä ja vuoluilla, että ihan pahaa tekee. Niin että eiköhän yksi kannat veks ja varpaat pitkäksi- menetelmäkin toimi joillakin kopukoilla, ainakin tyydyttävästi. Niin kauan kun asioiden syvempi perustelu lepää mutu- pohjalla ja kerää ympärilleen fanaattisia lahkolaisia, ei kiitos sanon ma.

PP Rodeo Show

Sunnuntaina selkäydyin 14. kertaa Pikkupuokin selkään. Humma oli vähän tepastelevaisella tuulella, mutta yksilön tuntien en niin hirveästi laittanut painoa asialle. PP on tepastelevaisenakin hiiiidas ja tankea.

Kenttä oli ohuen lumikerroksen alta ikävästi koppurainen (väli- itsesyytös: ja kenen on syy, kenen? Kuka ei lanannut sitä ennen maan jäätymistä, kuka??), joten päätettiin Hoitaja1:n eli siis Talliorjan kanssa tehdä vain käyntihommeleita. Kaik män hienosti, tosin jarrut olivat kadonneet viime kerrasta, kunnes PP äkkäsi lumihangessa kirmailevan koiran. Siinä sitten koikkelehdittiin muutama hallitsematon pukkiloikka, kunnes PP hoksasi rauhoittua. Täytyy kyllä sanoa, että Pikkutamman pikaloikkapukkeihin tottuneena nuo PP:n avuttomat kehitelmät eivät tuntuneet yhtään missään. Ei tainnut takapuoli irrota satulasta kertaakaan. Hyvä, että oltiin tukevasti liinassa, en näet tiedä mihin saakka oltaisiin jouduttu ilman sitä: PP on relanakin aika tunnoton avuille, joten epäilen että paniikissa se ei olisi lotkauttanut korvaakaan mun tekemisille. Roodeon jälkeen tuijoteltiin tovi tappajakoiraa, jonka jälkeen jatkettiin taas harjoituksia tositarkoituksella. Tehtiin niitä onnettoman huonoja pysäytyksiä, muutamia peruutusaskelia ja jouhevahkoja suunnanvaihtoja. Harmittaa, ettei päästy ravaamaan, koska PPssä olisi kerrankin ollut ihan ilmaista puhtia tarjolla. Tarttee varmaan tehdä sen kanssa lisää myötäämisharjoituksia maasta käsin, kun selästä ei oikein onnistu. Tai siis onnistuu, mutta kovin hankalaa se tuntuu kuitenkin PPlle olevan.

Sunnuntai- iltana käväisin Valmentajan luona hakemassa uuden satulan. Se on 16 tuumainen close contact reiningsatula, kihisen innosta päästä kokeilemaan sitä Lempipojalle. Taitaa kuitenkin jäädä joululomaan saakka, koska seuraavat viikot ja viikonloput tulevat olemaan kiireisiä. Tuossa se nyt kuitenkin kököttää keittiöjakkaran päällä odottamassa öljykäsittelyä.

Pikkupuokki edistyy

Pikkupuokin sisäänajo jatkuu pienen tauon jälkeen. Eilen oli vuorossa 13 ratsastuskerta, ja ekaa kertaa irti liinasta. Kuulostaa hitaalta etenemiseltä, mutta oikeastaan me ollaan oltu aika nopeita. Tai siis oltaisiin oltu jos oltaisiin ehditty häärätä sen kanssa useammin. Jokainen ratsastuskerta on kestänyt korkeintaan 15 minuuttia ja mennyt jotakuinkin niin, että ensin on hiukan kerrattu edellisen kerran juttuja, sitten otettu jotain uutta mukaan. Pitkät tauot ratsastamiskertojen välillä ovat aiheuttaneet sen, että ollaan jouduttu aika lailla varmistelemaan muistaako polle vielä edellisen kerran hommelit. Pahin mitä tässä vaiheessa voisi tehdä, olisi ahneuttaan tai hätäisyyttään säikäyttää tai hämmentää hevonen niin, että se alkaisi jännittää selkäännousua. Tähän saakka PP on ollut todella lunki tyyppi, eilinen liinasta irrottaminenkaan ei ollut sen mielestä mikään juttu. Odoteltiin tuota irrottamisjuttua siksikin niin kauan, että PP ymmärtäisi että sen tulee kuunnella selässä olijaa enemmän kuin maassa kävelijää.

Länkkärihevosen ja kouluratsun aloituksessa ei kai periaatteessa ole suurtakaan eroa, lännenhevosen kohdalla on vaan varmistettava paljon huolellisemmin että hevonen ei jännitä, kiihdy eikä menetä itseluottamustaan. Pitkin ohjin, pelkillä painoavuilla ratsastaminen ei jatkossa yksinkertaisesti tule onnistumaan jos hevonen kokee olonsa epämukavaksi tai on jossain vaiheessa koulutusta menettänyt itseluottamuksensa. Jotkut käyttävät mieluummin turruttamista, pakottamista ja alistamista, ja saavat niillä aikaiseksi rauhallisesti liikkuvan, sulkeutuneen hevosen, joka ei enää reagoi mihinkään mitä ympärillä tapahtuu. Helppo kisahevonen ehkä, mutta ei hevonen minun makuuni. Haluan mieluummin, että hevonen liikkuu aidon rennosti, suorittaa liikkeet vapaasta tahdostaan ja selviytyy pelottavista tilanteista sisäisen tasapainonsa avulla. Samasta syystä en hirveästi tykkää juoksuttaa hevosia pyöröaitauksessa pitkiä aikoja yhteen menoon. Käytän pyöröä kyllä, se on loistava apuväline, mutta aika säästeliäästi. Mieluumminkin näkisin sen paikkana kommunikaation ja yhteisymmärryksen rakentamiseen, enkä jonkinlaisena kidutuskammiona, jossa pollelta pomotetaan ja väsytetään sen oma tahto pois.

Takaisin Pikkupuokkiin ja sen koulutukseen. Tehtiin käännöksiä, harjoiteltiin ohjalle myötäämistä, pysähdyttiin, peruuteltiin pieniä pätkiä ja ravattiin lyhyitä rupeamia kevyessä ravissa. Vaikka opetankin hevoset kääntymään ensisijaisesti ratsastajan katseen ja ylävartalon liikkeen mukana, käytän silti alusta pitäen pohkeita. Niin ne oppivat kääntymään poispäin ulkopohkeesta ja asettumaan sisäpohkeen ympärille. Ulko- ja sisäpohkeet määrittelee istunta, eli se mihin suuntaan ratsastaja on hevosta oman kehonsa painolla viemässä. Uskoisin, että laukkaamaan päästään aikaisintaan ratsastuskerralla 20, ellei PP sitten ihan omatoimisesti päätä laukata jo aikaisemmin. Esim. Lempparin kanssa kävi juuri sillä tavoin, eli se nosti pyytämättä ravista laukan, niinpä lykkäsin kerkeästi sille laukka- avut päälle ja annoin mennä jonkin matkaa. Tässä vaiheessa koulutusta hepat*) ovat yleensä vielä niin epävarmoja, että hidastavat raviin tai jopa pysähtyvät pienellä pidätteellä tai pelkästä istunnan muutoksesta.

*) Puhun nyt tässä omista kokemuksistani, en yleisesti. Mulla on tähän mennessä ollut ratsastettavana vain herkkiä ja suhteellisen hyvin hanskassa olevia polleja, joten tämä ei välttämättä päde ollenkaan vahvatahtoiseen, jyräämään oppineeseen otukseen.

PP:n kanssa tavoitteena on saada se tämän syksyn aikana sellaiseen kuosiin, että Hoitaja1 pääsisi sillä muiden kanssa maastoon. Talvi olisi tarkoitus viettää harvakseltaan lähimetsiä ja peltoja koluten, totuttaa se tähän ratsuhommaan sille mielekkäällä tavalla. Keväällä, kun lumet sulavat kentältä ja kaikilla on kauhea ratsastusinto päällä, voidaankin sitten sujuvasti jatkaa kentällä työskentelyä hevosella, joka on rento ja innokas oppimaan.

Vanhassa vara parempi

Uusi heppa, Vanhaherra, saapui perjantaina uuteen kotiinsa. Se on kuulemma vielä hienompi kuin sen toinen omistaja muistikaan. Minähän en ole koko eläintä vielä nähnytkään, paitsi tietenkin kuvissa, joten odotan kovasti maanantaita että saan siitä tuoreita kuvia ja videokuvaa. Varsinkin nauhoite kutkuttaa, herra liikkuu kuulemma upeasti. Oli juossut tammalauman ja nuorten orien lauman välissä kaula kaarella ja pitänyt touhukkaasti vahtia. Pojat on hassuja.

Vanhaherra on asunut viime vuodet isossa siittolassa ja viettänyt siellä kissanpäiviä. Astunut tammoja harvakseltaan, pääasiassa vaellellut isolla laitumella ja nauttinut elämästä. Nyt sitä aletetaan pikkuhiljaa taas ratsastaa, nostetaan kuntoa ja syötetään hyvin. Sillä on nuorna miesnä kilpailtu esteitä, onpa kuskina ollut jossain vaiheessa ihan huippuratsastajakin. Herralla voi hyvinkin olla edessään vielä uusi ja mielenkiintoinen elämä kisahevosena, se on pitkäikäistä rotua ja jaloistaan terve. Ja jos ikää on kisaamiseen liikaa, niin hyvän harrastepollen siitä saa jokatapauksessa, lisäksi komian ja huippusukuisen sulhon omille tammoille.

Syväanalyysi

Tekstiiliurheilu yhdistetään aina kouluratsastukseen, vaikka länkkärissä on paaaljon paremmat mahikset pullistella varusteilla ja ratsastusvaatteilla. Kouluratsastajien kilpaunivormuhan on aika tarkkaan määritelty, samoin hevosten kilpavarusteet. Sooloilua esiintyy lähinnä rastsastajan vapaa- ajan vaatetuksessa ja hevosen treenipinteleiden ja tarhaloimien väreissä, paitsi että nekin on yleensä jotain tummansinistä tai metsänvihreää. Aika mälsää siis loppujenlopuksi.

Länkkärissä sitä vastoin saa koristella itseään ja hevostaan niin paljon kun sielu sietää, varsinkin pleasure- ja trail- ratsukoiden tälläytyminen on ihan omaa luokkaansa. Satuloissa on niin paljon kiiltävää hopeaa, että paikkakunnan harakat putoavat sähkölangoilta silkasta ekstaasista, värikkäässä satulahuovassakin voi olla kilotolkulla nahkaefektiä, hopeaisia conchoja ja kirjailua. Satulahuovan kanssa yhteensopivat vaatteet kimaltevat paljetteja ja lasitimantteja, kokochapseissa voi olla vaikkapa kultaiset tereet ja yläosa monimutkaisesti kirjailtua nahkaa hopeaisin soljin. Vyönsolkikin on lautasen kokoinen, kullan- ja hopeanvärinen ja muistuttaa monimutkaisimpia filigraanitaideteoksia mitä maailman museoista löytyy. Satuloiden, niiden hienoimpien show- mallien siis, hinnat pyörivät jossain 10 000 euron tietämillä, suitsimallit ovat tietenkin painotettuine ohjineen ja kaiverreittuine, hopeoituine kankikuolaimineen yhteensopivia satuloiden kanssa.

Reiningissä ja karjalajeissa (cutting, roping etc…) sekä nopeuslajeissa (barrel race ja polebending) ei yleensä juurikaan koristauduta, mutta ei se hommaa silti sen halvemmaksi tee. Satulat ovat kalliita, hinnat alkavat jostain 1500 eurosta. Lajin harrastajan kannattaa kuitenkin panostaa vähän hintavampaan versioon, koska oikeasti kaikki alle 2000 euron satulat ovat jostain kohtaa kompromisseja. Reiningiin, ropingiin ja barrel raceen tarvitaan kuhunkin omanlaisensa satula. Syväharrastajalla saattaa olla monta erilaista saman lajin satulaa tai usemman lajin satulat kaikkine muine roippeineen, eli satulahuoneen sisällölle kertyy aikalailla hintaa.

Pelkkä satulanalunen, padi, siis jos haluaa jotain muuta kuin perusmallin, maksaa jotain 100 euron ja äärettömän väliltä. Neopreenisuojat eteen ja sliding- (tai skid) bootsit (reining- hevosille liukupysähdyksiä varten) taakse maksavat helpostikin 200 euroa. Päitsiä ja kuolaimia saa suhteellisen edullisesti, hyviä alkaen 50 euroa, mutta lisäksi on ostettava ohjat. Kunnollisia ohjia ei saa alle 60 euron, mutta monet sen hintaisetkin ovat aika kyseenalaista kamaa. Ohjat tekee kalliiksi niiden paksuus, leveys, pituus ja tietenkin nahkan tasalaatuisuus. Bosalit (eli hackamoret eli kuolaimettomat suitset) vasta ovatkin kalliita, pelkkä raakavuodasta punomalla valmistettu kuonokappale maksaa jo reilusti toista sataa euroa, siihen lisäksi hevosenjouhista punotut ohjat eli mecate- köysi saman verran lisää. Kolmen ja puolensadan euron hintainen mecate ei ole mikään harvinaisuus.

Varusteiden lisäksi pihalla täytyy tietenkin nököttää tukevarakenteinen pyöröaitaus, sillä eihän tästä hommasta muuten mitään tule. Paras olisi tietenkin katettu malli, ainakin meidän ilmastossa. Ja reiningissä ratsastetaan isolla, siis todella ISOLLA kentällä, eli sellainenkin olisi hyvä olla. Pleasuressa kenttä saisi olla kova ja sileä, reining taas vaatii löysemmän hiekkapinnan, niin että sama kenttä ei tietenkään käy. Ja jos haluaa oikein rypeä lajissa ja sen aiheuttamissa laskuissa ja velkakirjoissa, kannattaa hankkia muutama hieho nurkkiin kasvamaan, että pääsee harrastamaan niitä karjahommeleitakin. Niin ja tottakai trail-radan harjoittelemista varten pitää olla satakunta puomia korotuspaloineen, portti, silta ja ainakin kymmenkunta keilaa.

Ai niin joo, se hevonenkin pitäisi hankkia. Eihän nyt kukaan koulua vakavissaan vääntävä millään ex- ravurilla tai eestinponilla porskuttele vaan hankkii puoliverisen, mieluummin tietysti saksalaisen. Länkkärissä on vähän sama juttu eli pollen täytyy ehdottomasti olla QH, PH tai ApH. Kyllähän niitä kotimaassakin kasvatetaan, mutta hei, ulkomailta sen pitää olla. Saksassa on isot markkinat ja sieltä saa hyvällä tuurilla 4000 eurolla keskivertovarsan tänne pilattavaksi. Huippusukuinen reining- tykki maksaakin sitten jo 8 000 – 15 000 euroa vieroitusikäisenä. Spesiaaliväreistä, kuten esim. quartereilla ruunivoikosta tai –hallakosta joutuu luonnollisesti maksamaan luksuslisää. Jos jenkeistä haluaa humman tuoda, niin hintaan täytyy lisätä päälle kuljetuskustannukset, jotka nousevat helposti yli 5 000 euron.

Niin, ja ne valmennukset. Suomessa ramppaa jos minkäsorttista spesiaalijannua valmentamassa, vaikka suurimman osan ratsukoista näkee ilmiselvästi kaipaavan perusopetusta eikä mitään valmennusta. Ainakin minun vokabulaariossani valmennus tarkoittaa kilpailevan ratsukon johdonmukaista ja säännöllistä opetusta, eikä mitään ”kuinka käytät länkkäriapuja oikein”- beisikkiä. Sitä paitsi enpä ole juurikaan nähnyt näiden ulkomaanihmeiden puuttuvan siihen oleelliseen eli istuntaan: on vähän paha opetella hienosäätöhommeleita, jos ei ole hajuakaan miten satulassa tulisi istua. Vika on siinä, että useimmat meillä käyvät valkut ovat reinareita. Reining- ratsastajat eivät useinkaan ole kiinnostuneita pikkuseikoista, lähes kaikki on sallittua kunhan polle pelittää. Vähän sama meininki kuin enkkutyylissä esteratsastajilla: sileällä työskentely sucks. Pleasuressa opetellaan enemmän sitä perusasiaa eli istuntaa, apujen hienovaraista käyttöä ja hevosen saamista niin täydelliseen psyykkiseen peräänantoon kuin mahdollista. Suomalaiset vaan eivät oikein osaa arvostaa muita lajeja kuin reiningiä, mikä johtunee siitä että sitä harrastavat miehet ja siinä pyörivät ne suurimmat rahasummat.

Muutenkin suomalaiset naisratsastajat muistuttavat ulkoisesti enemmän miehiä kuin naisia. Kisapaikoilla näkee pääasiassa askeettista androgyynivaatetusta kuten ruutupaitaa ja likaisia, ruttuisia bootseja. Niin ja tietenkin ne wranglerit, ne on must. Kilisevät kannukset pitää olla ja, niillä sitten saapastellaan kukonaskelin kuin sukupuolenvaihdosleikkaukseen jonottavat rekkalesbotransseks… oho, toi ehkä oli vähän liian rankasti sanottu, but anyway, you gotta picture. Ei tartte mennä kuin Ruotsiin, niin homma on muuttuu paljon esteettisemmäksi. Onneksi lajin kasvun myötä on odotettavissa, että meilläkin alkaa enemmän näkyä muihin kuin reiningiin erikoistuneita ratsastajia. Tai no, kasvuodotukset saattavat kyllä olla turhan optimistisia, ainakin niin kauan kuin eri porukat riitelevät keskenään ja esim. kieltäytyvät menemästä toistensa järjestämiin kisoihin. Joka sakilla on oma vankka visionsa siitä, mitä laji on ja miten sitä pitäisi markkinoida, ja ne toiset on tietenkin aivan väärässä. Siinä vaan unohtuu se tosiasia, että mitään yhtä ja ainoaa lännenratsastusta ei ole edes Amerikassa, vaan laji on valtavan laaja ja sisältää monia eri tyylisuuntia ja tapoja tehdä asioita. Ja joskus on viisaampaa tinkiä omista periaatteistaan yhteisen hyvän vuoksi.

Lajeissa ON eroja.

Hippoksessa oli hyvä artikkeli lännenratsastustunnista. Mukavinta oli, että siinä oli oivallettu juuri ne tärkeimmät syyt, miksi laji esim. mua kiinnostaa: selkeys, rauhallisuus, rentous ja jatkuva ajatteleminen. Tai sitten tunnin ope, Kirsi T. oli osannut välittää tuntilaisille juuri sen olennaisen. Mikä ei ole helppo tehtävä, kun aikaa on vain tunti, pari. Hauskin kohta jutussa oli, kun kirjoittaja aprikoi, vähentääkö lännenratsastuksen harrastaminen eteenpyrkimystä. No tietenkin vähentää, sehän sen juju onkin. Kun lajissa haetaan kyytiä, joka ratsastajasta tuntuu mukavalta, ei intopiukeana kahtasataa luukuttava polle ole yhtään kiva juttu.

Tästä tulikin mieleeni yleensä pelkästään länkkäriä harrastava kaverini, joka taannoin osallistui enkkutunnille kaverinsa hevosella. Polle laukkasi ratsastajan mielestä ihanaa, rentoa louppia, mutta ope kiljui, että lisää eteenpyrkimystä, pohjetta, pohjetta, pohjetta! Oli kuulemma tuntunut ihan tyhmältä kiusata kilttiä ja rauhallista hevosta sellaisella. Samoin erilaiset painoavut olivat aiheuttaneet ongelmia. Esim. laukannostossa paino sisäpuolelle ja nosto sisäjalalla oli tuntunut todella kummalliselta, kun me länkkärissä tehdään se paino ulkona ja ulkopohkeella. Heppa oli kuulemma punkenut koko ajan uralta sisään, koska kaverini ei ollut pitänyt sisäpohjetta aktiivisesti toiminnassa ja jatkuvaa ulko- ohjan tukea päällä (lue: roikkunut rystyset valkeina 15 cm lyhyessä ulko- ohjassa). Samoin ole enkkuope huutanut suoristamaan hevosen, koska se poikittaa. No totta mooses poikittaa, jos sitä ratsastetaan ulkopohkeella takapää alle, eli siis englanniksi hip over. Heponen oli kuulemma ollut myös aika raskas ratsastaa, minkälainen kokemus mullakin on enkkutyylipollukoista.

Länkkärissä sitä on tottunut siihen, että hevonen etenee ja toimii itsenäisesti, ratsastaja käyttää apuja vaan kun on tarvis. Sen jälkeen avut pois kokonaan, ja keskitytään istumaan niin, ettei olla hevosen tiellä. Lännenhevonen myötää hemmetin paljon herkemmin apuihin, koska sitä ei ole turrutettu jatkuvilla avuilla eikä se -siis ihannetilanteessa- punkea apua vastaan, vaan myötää automaattisesti. Toisaalta omien huomiotteni perusteella väittäisin, että monet länkkärihevoset ovat aika vinoja. Iso, painava ja korkea satula aiheuttaa sen, että ratsastajan on paljon hankalampi tuntea vinoutta. Alan kirjallisuudessa ei koko suoristamishommalle anneta samanlaista painoarvoa kuin kouluratsastuksessa, joka oikeastaan on pääasiassa hevosen suoristamista ja muokkaamista symmetriseksi. Siksi ratsastankin säännöllisesti (no, YRITÄN ratsastaa säännöllisesti) enkkusatulalla, että saan paremman kuvan siitä, miten suorassa/ vinossa hevonen kulkee. Eikä se tee pahaa istunnallekaan, siis se enkkusatulassa ratsastaminen. Varsinkin koulupenkissä istuminen on sikatehokasta, sen jälkeen kyllä nivuset soi ja reisilihakset laulaa. Noin niinku kuvainnollisesti.

Toi eteenpyrkimys on kyllä suuri ongelma, jos meinaa hevosesta monikäyttöpollea. Siis että kisaisi sekä westerniä että koulua. Ainakin omista hevosista olen huomannut, että on aika väärin vaatia niiltä sellaista työntöä ja lennokkuutta kuin mitä koulussa vaaditaan, jos ne muuten pääasiassa ratsastetaan niin, että matala ja lyhyehkö askel on in. Siis tottakai koulua voi mennä western- hevosella ja päinvastoin, en minä sitä, mutta jos haluaisi hevosen liikkuvan todella hyvin, koko kapasiteetillään. Yhdessä vaiheessa lueskelin liudan sh- tammojen kantakirjauslausuntoja, joiden seassa oli parin länkkärikoulutetun hevosen arvostelut. Hevoset olivat oikein mainioita lännenratsuja, joilla oli hyviä kilpailutuloksia monista eri luokista. Kantakirjauslausunnon mukaan ne kuitenkin olivat ihan kauheita olentoja, varsinkin ratsastaa. Niin varmaan jos koeratsastajien painoavut ja pohjeavut ovat olleet vastakkaiset kuin hevoselle opetetut. Ja arvostelulla "maahansidotut, lyhyet liikkeet" tarkoitettiin negatiivisia ominaisuuksia. Puhumattakaan "puutteellisesta eteenpyrkimyksestä", mikä ainakin näiden hevosten tapauksessa oli pitkällisen kouluttamisen tulosta.

Sillisalaattia

Voi perhana, mitä menin tekemään? No ostamaan puolikkaan hevosen. Kun niitä ei ennestään ollut kaiketi tarpeeksi. Hyvä pahvi.

Tämä uusi kimppakiva ei onneksi muuta meille asumaan, vaan tulee olemaan yhden kaverin käytössä ainakin aluksi. Omien hevosten kanssa en ole vikojen kisojen jälkeen ehtinyt tehdä mitään, muutaman kerran käynyt maastossa pyörähtämässä Pikkutamman kanssa. Se onkin valmistautunut tulevaan talveen kerryttämällä aika muhkean rasvakerroksen uumansa ympärille. En ole viitsinyt ottaa siitä mitään sen suurempaa paniikkia, koska pakkasten alkaessa se tulee tarvitsemaan lisälämmikkeitä. Luuviulut ei pihatossa tarkene, epäilen.

***

Lankesin rehukaupassa joihinkin kammottaviin ja kalliisiin ulkomaisiin mysleihin, ilmeisesti mulla on viime aikoina ollut liikaa rahaa. Siis kun lykkään sitä kakkakoneisiin ihan vapaaehtoisesti. Hoitaja1 nimittäin on vakaasti sitä mieltä, että HIENOJA hevosia pitää ruokkia mintulta, rosmariinilta ja ties miltä tuoksuvilla ulkomaisilla myslityyppisillä rehuilla. Niin kuulemma Sveitsissäkin aina tehtiin. Ilmeisestikin meidän puskaratsu- tasoisista pihtikinttuisista karvapalloista tulee -ainakin sisäisesti?- niiden hienojen sveitsiläisten GP- hevosten tasoisia, kun niille annetaan samaa rehua.

Tapahtumasta toiseen

Käytiin Hoitaja1sen ja Läikkiksen omistajan kanssa perjantai- iltana hississä. Saivat houkuteltua mut mukaan, edellisen kerrasta onkin aikaa useita vuosia. Ratsastusluokkien suhteen olisin voinut tänäkin vuonna jättää ihan hyvin menemättä, maalattujen keppien yli loikkiminen kun ei hirveästi jaksa kiinnostaa. Mut sitten se expo- alue, se oli erinomainen! Viimeksi hississä käydessäni tapahtuma oli juuri muuttanut Hartwall- areenalle, eivätkä järjestäjät olleet keksineet toimivaa ratkaisua expo- alueen sijainnille.

Mitä tarttui mukaan? Kahdet ruutusukat, tummanpunaiset villapintelit, helvetin pitkä dööbertti (näyttelyesittämistä ja mahdollisia piffipaffiharjoituksia varten) ja hyvätpahatjarumat- takki (ruskea, sopii sikahyvin mun buutsien kaa). Sitten me kaikki 3 ostettiin vielä samanlaiset fleecet, että ollaan tarvittaessa samikset. Esim. kisoissa, jos pitää olla keekona. Hoitaja1 osti yhden hyvin tingityn loimen ja huokeat mutta näyttävät western- suitset. Niin ja käsittämättömän ryssän näköisen tekokarvareuhkan tallihatuksi. Läikkiksen omistaja puolestaan keskittyi pinteleihin, sillä kun ei suhteellisen tuoreena hevosenomistajana vielä ole sitä täydellistä koko värikartan kattavaa valikoimaa kauniinvärisiä ja ah niin turhia pinteleitä kuin eräillä. *nolostus*

Lauantaiaamuna raahauduttiin harjoituskisoihin, jotka ... noh... menivät. Pikkutamma oli ärsyttävimmillään, se huusi ja kuikuili koko ajan Kiltintamman perään, täpisi ja pelkäsi ihan kaikkea. Ulkokenttä oli tällä kertaa parempi paikka, maneesi taas maailman kamalin mörköluola. Ekassa luokassa vedettiin tuhattajasataa, pukiteltiinkin. Tokassa luokassa steppailtiin ihan omia kuvioita ja kieltäydyttiin pysähtymästä. Kolmannessa luokassa oli laukan jälkeinen ravi hukassa ja neljännessa luokassa ongelmia aiheutti mm. maassa näkyvä aurinkoläikkä. Huoah. Mut kai nää kuviot on vaan pakko käydä läpi, eihän se mokoma opi ikinä käyttäytymään kisoissa jos sitä kotimetsissä hautoo. Sitä vaan en yhtään ymmärrä, mikä saa ihmisen (lue: minut) väen vängällä änkeytymään kisoihin hevosella, joka on V-A-I-K-E-A? Voisin ihan hyvin keskittyä Vanhaantammaan tai Lemppariin, molemmat täysjärkisiä ja reloja polleja. Vaan kato ei, ilmeisesti henkinen pään seinään hakkaaminen tuottaa jotain tyydytystä, koska sinnikkäästi jaksan väitellä PTn kanssa. Loputtomiin näemmä.

Ihan oikeastihan juttu on niin, että tykkään PTstä enemmän kuin suurimmasta osasta maailman ihmisiä. Olkoon kauhea, vaikea ja ärsyttävä, kunhan säilyy yhtä hauskana ja vallattomana. Sen kanssa ei ole koskaan tylsää.

Kisakonkarien kootut selitykset

Hengissä ollaan. Pikkutamma käyttäytyi yllättävän hyvin kisapaikalla, se hikeentyi ainoastaan kerran kun Hoitaja1 ja Kilttitamma poistuivat suorittamaan omaa rataansa ja jättivät meidät yksinään seisoskelemaan. Muuten PT oli hyvinkin cool, verkassa se oli lähestulkoon kotinormaali ja radalla sikapinkeä ja pomppuisa mutta kuitenkin ihan käsissäpysyvä.

Vielä kun sais sen nostamaan vasemman laukan silloin kun MINÄ haluan. Verkassa vasen nousi ihan kivasti, mutta annas olla kun oltiin radalla. Sellasta askellajia ollutkaan kun vasen laukka. Sinnikkäästi vaan tarjosi oikeaa, eikä piru vaihtanut lennossa vaikka tykitin sitä ulkopohkeella kuin asfalttipora. Nooh, ei me sinne voittamaan oltu menossakaan, vaan totuttamaan heppaa kisaamiseen. Uskoisin, että sille jäi hommasta ja kisapaikasta ihan miellyttävät fiilarit, joten seuraavalla kerralla samassa paikassa se saattaa jo pystyä keskittymään suoritukseenkin.

KT puolestaan oli vielä eilen iltapäivällä elämänsä vedossa, mutta tänään se ei oikein jaksanut laittaa parastaan. Yhden luokan se pilasi väärällä laukalla, toisen se otti vähän turhan löysin rantein ja kolmannessa se mylvi pää punaisena kentän ulkopuolella seisoville hevosille. Muuten se oli oikein hieno ja tyylikäs, parempana päivänä se ja H1 olisivat hyvinkin sijoittuneet. KT on niitä sellaisia tuuli- hevosia. Sen hyvät ja huonot tuulet vaihtelevat jyrkästi, se on joko todella jees tai maailman kamalin. Maanis- depressiivinen hevonen??

Kisakammo iskee

Iiik, pelottaa. Ensi viikonloppuna pitäisi lähteä kisoihin, Pikkutamma on täysin vaiheessa ja kisapaikkakin on sille uusi. Käytiin sen kanssa kuukausi sitten debytoimassa harjoituskisoissa, ja selvittiin siitä hengissä mutta kunniatta. Siitä rohkaistuneena, tai mahdollisesti hetkellisen debilismin seurauksena, menin ja ilmoitin meidät ihan oikeisiin kisoihin. Nyt juttu ei enää tunnu yhtään niin hyvältä idealta. Päinvastoin, se tuntuu täysin idioottimaiselta ja yltiötyperältä. Jos en olisi niin pihi, jättäisin kisat väliin ja menettäisin vain rahani, en henkeäni että mainettani.

Hoitaja1 tulee mukaan Kiltillätammalla. Niillä on 7 vuotta etumatkaa, mitä hevosen kouluttamiseen ja rauhoittumiseen tulee. KT:n lope on nykyään ihan mahdottoman makeeta, toivottavasti se on ensi viikonloppuna vieraskorea ja esittää parastaan. Se on nimittäin hevonen, joka pahimmillaan osaa olla todella ... kauhea. Ei ilkeä, vaan totaalinen idiootti.

Lempparin debyytti tuntipolle(a)na

Lempipoika oli eilen ensimmäistä kertaa mukana tunnilla. Ori käyttäytyi loistavasti, ainuttakaan pöhpöhhiä ei kuulunut, vaikka tammat menivät välillä aika lähelta ohi. Hoitaja1, joka naama messingillä ratsasti Lempparia, nimesi pollen uudestaan Liikkuvaksi Nojatuoliksi. Sinänsä osuva nimitys, koska sillä on erittäin pehmeät, joustavat ja pyöreät liikkeet,varsinkin sellaisissa hitaissa askellajeissa kuin jogi ja lope. Nopeammissa askellajeissa, kuten esim. keskiravissa se on varsin lennokas, minkä vuoksi H1 yrittikin vakuuttaa minut siitä, että Lemppari on loistavaa kouluratsastusainesta. Laukka taas on todella pyöreää, se kantaa itsensä niin hyvin että ratsastajasta tuntuu siltä kuin istuisi keinumalla etenevän kukkulan harjalla: pää on eteen-alas ja takapää rungon alla. Ja mikä parasta, pollella ei ole kiire mihinkään.

Pohjustin Lempparin tuntipollen elämän aloitusta sunnuntaina lähtemällä sen kanssa maastoon tammaporukassa. Pari kertää pöhisi, kun tammat tulivat liian lähelle. "Liian lähelle" oli metrin päähän, kun tammat pysyivät sitä kauempana, poika käyttäytyi kuin vanha ruuna. Olen viimeksi maastoillut sillä viime talvena, mutta se käyttäytyi todella asiallisesti; aivan kuin sillä oltaisiin maastoiltu joka viikko. On se vaan hienoa omistaa asiallinen ja järkevä polle, varsinkin kun kaksi edellistä koulutettavaa ovat olleet ihan kamalia lentokoneita.

Liukuja ja laukanvaihtoja

No nyt sai Pikkutamma liukkarit alle! Jos ei ala stopit pelittää, niin... sitten ei. Ollaan sen kanssa edistytty viime aikoina kivasti, eilen tehtiin muutama laukanvaihtoa kasilla. Suht hyvin onnistui, ottaen huomioon ettei olla tehty niitä pariin kolmeen vuoteen kuin joitain yksittäisiä silloin tällöin.

Tehtiin niitä koulutuksen alkuaikoina jonkin verran, että se oppisi vaihtamaan matalasti ja luonnollisesti. En halunnut tehdä sitä virhettä, että opettaisin sille vastalaukan ennen vaihtoja. Siinä meinaan käy helposti silleen, että hevosta on vaikeaa saada enää oppimaan vaihtoa askeleessa, kun se on tottunut menemään vastalaukkaa luontevasti. Hevosesta tulee helposti sellainen ikuinen ravin kautta vaihtaja, tai sitten se voi oppia vaihtamaan väärin, kouluratsastustyyppisesti: vaihto on liian korkea ja laukkaan tulee hidastus (tai jopa pysähdys) vaihdon kohdalle.

Nyt sitten jatketaan vaihdon hiomista. Heppa on saatava vaihtamaan täsmälleen halutusa kohdassa, myös suoralla uralla ratsastettaessa, ja vaihdon jälkeinen ryysääminen on saatava kitkettyä pois.

Epätoivosta seitsemänteen taivaaseen

Ratsastin PTn toissapäivänä enkkukamoilla ja enkkutyylillä, ja voi jestas että oli vaikeeta. Sattui vielä olemaan tuulinen päivä, niin että se näki ja kuuli mörköjä joka puun, kiven ja kannon kohdalla (ja niitähän riittää, kun kenttä sijaitsee metsän laidassa...). PT ei myöskään ole tottunut jatkuvaan kuolaintukeen, ja oli hyvin hämmentynyt lyhyistä ohjista. Epätoivon fiiliksistä huolimatta hommasta oli kyllä paljon hyötyä, koska saatiin aikaiseksi hyvä rento laukka ja jopa pari hyvää laukanvaihtoa.

Eilen ratsastin PTn taas länkkärivehkeillä, ja polle toimi kuin unelma! Mentiin kangilla yhdellä kädellä hiiiidasta jogia ja rentoa laukkaa, peruuttaminenkin onnistui pelkällä painolla. Mitäs se otus nyt oikein hautoo, tämä ei kyllä ole sen normaalia käytöstä?! Ei vaan vitsailu sikseen, nämä tällaiset eilisen kaltaiset ratsastuskerrat ovat juuri niitä, joita odotellessa jaksaa taas venyttää hermoa ja laskea sataan seuraavat 10 ratsastuskertaa. Muut hevoset, joilla yleensä ratsastan, kehittyvät ja toimivat asteittain ja ovat paremmin ennalta arvattavia. PT (ja itse asiassa myös sen emä KT) taas on kuin vuoristorata, tänään ollaan huippuhyviä, huomenna ei onnistu yksinkertaisesti mikään. Jossain vaiheessa seurasin sellaiset puoli vuotta sen käyttäytymistä ja merkitsin aina ratsastuksen jälkeen ylös miten se käyttäytyi. Kiukuttelukohtaukset eivät näyttäneet korreloivan mitenkään kiimojen kanssa, vaan elivat ihan omaa biorytmiään. Ne olivat pahimmillaan siinä 4-5 vuoden iässä, ja alkoivat helpottua 6 vuotiaana. Nykyään PT on jo ihan siedettävä, "raivareita" se ei ole saanut enää kahteen vuoteen.

Monet nuoria hevosia paljon ratsastaneet sanovat, että hevosilla on murrosikä juuri tuossa 4-5 vuoden iässä, jonka jälkeen ne aikuistuvat ja muuttuvat helpommiksi ratsastaa. Ainakin meidän hevosten kohdalla tuo on pitänyt hyvin paikkansa, ne ovat ihania 3 vuotiaana, sitten ne ovat 1 - 2 vuotta ihan kamalia. Vasta tuon murrosiän jälkeen ne kykenevät hallitsemaan hermonsa ja keskittymään työntekoon kunnolla.

Laukkatreeniä ja kisahöpinöitä

Viime viikolla löytyi syy Pikkutamman huonoille oikean kierroksen spineille. Hieroja sanoi, että kopukalla on vasemmanpuoleiset iso selkälihas ja lapa todella kireänä. Tänään hierottiin tokaa kertaa ja uusi satulakin on, niin että toivottavasti saadaan ongelma poistettua. Muuten PT toimii oikein kivasti, se ei enää näe mörköjä joka pusikossa ja jaksaa keskittyä työntekoon ihan aikuisesti.
Ollaan nyt työstetty laukkaa aika paljon, ensin haettiin rentoutta ja nyt säädetään vaihteita kohdalleen: hidas plösölaukka, laukka ja nopea reining- laukka. Kaksi vaihdetta löytyy jo istunnalla, ne nopeammat, mutta hitaan kanssa ollaan vielä vaiheessa. Plösölaukka vaatii hevosen vatsa- ja selkälihaksilta todella paljon, joten sitä ei ihan parissa kuukaudessa saavuteta.

Läikkiksen omppa höpötteli toissapäivänä Hoitaja1selle, että kuinka kauan toi tyyppi aikoo oikein hautoa tota pollea täällä takapihalla, menis nyt piru vieköön sillä kisoihin reinaamaan. Juu, mennään mennään, mutta vasta sitten, kun laukanvaihto on kunnolla hanskassa. Ollaan nyt niin kauan harjoiteltu tasapainoista laukkaa, että vaihto on huonontunut ihan kamalaksi, polle loikkaa vaihtaessaan kuin tykinammus, poissa on ihanan litteä ja huomaamaton reining- vaihto. Nyyh. No, ehkä se sieltä vielä löytyy. Itse asiassa ollaan lähiaikoina menossa harjoituskisoihin plösöttämään, että polli oppisi käyttäytymään kisapaikoilla. En ole asettanut sijoittumistavoitteita kovin korkealle, koska PT ei todellakaan ole mikään pleasure- hevonen, sen on ihan liian nopea ja sähäkkä siihen hommaan. Ja ensi viikolla se saa alleen slaidarit, niin että päästään reenaamaan liukupysähdyksiä. Ehditään reenata niillä pari kolme kuukautta, ennenkuin tulee hokkikelit.

Hevosten välisestä ystävyydestä

Meidän Pikkutamma on äärettömän sosiaalinen otus, joka tulee toimeen kaikkien muiden hevosten kanssa, riippumatta niiden asemasta laumahierarkiassa. Niinpä laitoimme sen Läikkäpollen kaveriksi pihattoon. Läikkis on vuotias tammavarsa, joka oli ennen meille tuloa ehtinyt asua syntymäpaikkansa lisäksi kahdella muulla tallilla. Läikkiksen ja PT:n välille syntyi nopeasti hyvin voimakas kiintymys, ja nyt ne ovat kuin emä ja varsa. Sosiaalisuudestaan huolimatta PT osaa olla ihan luontevasti välillä yksinkin, mutta Läikkis on aivan murheen murtama, jos sen uusi kaveri viedään pois.

Sunnuntaina pollet joutuivat olemaan erossa toisistaan muutaman tunnin, ja Läikkis sai sen aikaa olla muiden tammojen kanssa samalla laitumella. Kun hepat taas illalla laitettiin yhdessä pihattoon, Läikkis oli niin innoissaan parhaan kaverinsa tapaamisesta, että se nuoli PT:a kaulasta. Se liimautui PT:n pykälään niin tiiviisti, että PT:kin alkoi jo vähän ahdistaa moinen tunkeilu.

Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa, VT ja KT, olivat vieraassa tallissa vuokralaisena, nuorempi niistä kiintyi hyvin voimakkaasti samanikäiseen kaveriinsa. Kaveri kuitenkin katkaisi laitumella jalkansa ja se jouduttiin lopettamaan. KT oli monta kuukautta hyvin masentuneen oloinen, se oli niin apaattinen, että luulimme sen olevan sairas. Samoin PT menetti kaksivuotiaana varsakaverinsa, ja oli sen jälkeen hyvin pitkään muissa maailmoissa ja apaattinen. Joskus, kun VT ja KT ovat joutuneet olemaan pitkään erossa toisistaan, jälleennäkemisen riemua on hauska katsella. Ne laittavat kaulat kaarella ja nenänsieraimet vastakkain, höpöttävät toisilleen matalalla äänellä ja pyrähtävät yhtä aikaa joustavaan raviin. Sitten ne juoksevat palan matkaa rinnakkain, pysähtyvät ja höpöttävät taas toisilleen nenät vastakkain. Juoksevat taas, kääntyvät yhtä aikaa ja välillä pysähtyvät höpöttämään. Tätä kestää vartin verran, sitten mennään yhdessä syömään, samalle heinäkasalle tai ruohotuppaalle.

Ilmeisestikin nuorena solmituista ystävyyssuhteista muodostuu hyvin kiinteitä, ja hevoset kokevat kaverin menetyksen voimakkaasti. Kuinkakohan moni hevosen omistaja miettii tätä, kun vaihtaa hevosensa uuteen tallipaikkaan? Useimmiten ihmiset tekevät tallinvaihtopäätöksen sen perusteella, missä talli sijaitsee ja mikä on kuukausivuokra. Tai onko tallilla maneesi vai ei. Tai keitä muita ihmisiä tallilla liikkuu. Kaikki tekijöitä, jotka ovat hevosen kannalta merkityksettömiä. Entä sitten ne hevoset, joilta on viety mahdollisuus kaverisuhteiden solmimiseen, koska ne on aina tarhattu yksin, ja karsinassakin on kiinteät seinät niin että ne eivät pääse koskettelemaan muita hevosia? Hevosen laumavietti on todella voimakas, todennäköisesti paljon voimakkaampi kuin ihmisellä. Siitä huolimatta me tuomitsemme ne hyvin kevyin perustein elämään eristyssellissä, ilman ainuttakaan fyysistä kontaktia lajitovereihin. Kuinkahan moni meistä ihmisistä selviäisi täyspäisenä moisesta?

Maastoilua ponien kanssa

Pikkutamma ja minä lähdettiin sunnuntaina issikoiden kanssa pitkälle maastolenkille. Käytiin koluamassa reittejä, joita kukaan meistä ei aikaisemmin ollut ratsastanut. Reissu kesti 3,5 tuntia ja matkaa kertyi sellaiset 20 kilsaa. Pidettiin aika rauhallista tahtia, pääasiassa mentiin kävellen, sopivat pätkät ravattiin hillitysti (issikat tölttäsivät).

Vähän jännitti lähteä kyseiseen suuntaan, koska sielläpäin nimittäin vaikuttaa eräs maanviljelijä, joka inhoaa hevosia. On hätyytellyt suurilla työkoneilla ajaessaan hevosen kanssa tiellä liikkuneita ja kuulemma kehoittanut perheenjäseniäänkin kiusantekoon. Juorut kertovat, että tyyppi olisi keväällä ajanut jollain kauhakuormaajalla tms. hevosen päälle, ja hevonen jouduttiin sen vuoksi lopettamaan. Niin että äijän muodostama uhka on ihan todellinen. Kyseinen hemmo on joskus käynyt meillä urakoimassa, ja olen jokunen vuosi sitten ostanut silti heinää ja olkia, niin että ajattelin että pystyn kyllä puhumaan sen järkiinsä, jos joudutaan lenkillä vastakkain.

Ei törmätty kuitenkaan yhteenkään kiusaajaan, vaan lenkki sujui mainiosti. Pikkutamma alkaa pikkuhiljaa oppia suhtautumaan erilaisiin kulkuneuvoihin, eikä enää yritä loikata auton eteen tai peruuta ojaan pelästyessään. Autoilijat eivät käsitä sitä, että hevonen painaa saman verran kuin hirvi ja toimii pelästyessään täsmälleen samalla tavoin: hyökkää pelkoa aiheuttavan kohteen eteen. Moni autoilija vetää kapealla tiellä hevosten ohi normaalia ajonopeutta, mutta en oikein usko että kukaan niistä tekisi samoin jos tienvarressa liikkuisi hirvi. Joo, onhan sillä hevosella se ratsastaja selässä, mutta ihan oikeasti, mitä joku 50-80 kiloinen ratsastaja pystyy tekemään, jos 400-600 kiloa hevosta päättää hypätä auton eteen? Sellaista otusta kuin täysin liikennevarma hevonen ei olekaan, rauhallisin ja varminkin polle saattaa yhtäkkiä säikähtää jotain ja loikata ajoradalle.

Jaa, miksi sinne liikenteeseen sitten on tungettava hevosen kanssa? No ensinnäkin siksi, että hevoset tarvitsevat vaihtelua työskentelyynsä, pelkällä kenttä/ maneesityöskentelyllä niistä tulee joko sikalaiskoja, hysteerikkoja tai elämäänsä kyllästyneitä robotteja. Pääkaupunkiseudulta ei juurikaan enää löydä maastolenkkejä, jotka eivät ainakin osittain menisi autoteitä pitkin. Toisekseen vaihtelu tekee hyvää ratsastajallekin, koska ainainen suu viivana/ otsa rypyssä työskentely vie kivasta harrastuksesta kaiken ilon ja hommasta tulee ennen pitkää ilotonta tahkoamista (joidenkin ratsastajien homma on aina ollut sitä, joten he eivät edes tiedä, mitä on mukava yhteistyö hevosen kanssa). Kolmanneksi liikenteeseen ja muuttuvaan ympäristöön tottumaton hevonen on aina ja jokapaikassa vaarallinen, ja ainoa paikka, jossa sen voi siihen totuttaa, on liikenne. Neljäntenä ja mun mielestä tärkeimpänä syynä liikenteessä ratsastamiseen on se, että alunperin hevonen kuului liikenteeseen. Hevoset olivat teillä ennen autoja, itse asiassa ne ovat kulkuneuvoja siinä missä autotkin. Jos minä haluaisin alkaa käyttää hevoskyytiä vaikkapa kauppareissulla, minulla pitäisi kaiken tasapuolisuuden nimissä olla siihen mahdollisuus. Esim. Unkarissa käydessäni olin aivan haltioissani siitä, että kaupunkien liikenteessä liikuttiin hevoskärryillä ihan luontevasti, ja muu liikenne huomioi hevoset kohteliaasti. No, Unkarin liikennekulttuuri oli suomalaiseen verrattuna muutenkin huomattavasti kohteliaampaa, ja sitä myöten myös hitaampaa.

Illalla kolusin karttaa läpi ja etsin uusia, pitempiä ja parempia maastoilureittejä. Löysin yhden lyhyemmän, sellaisen 10 kilsan mahdollisen reitin, sekä muutaman pidemmän , 20-30 kilsan mittaisen ehdokkaan. nyt sitten vaan pitäisi jostain löytyä sitä aikaa että pääsisi tutkimaan, josko reitit olisivat käyttökelpoisia ja turvallisia.

Pikkupuokin korkkaus

Pikkupuokki on Hoitaja1sen omapolle. Se on just niin tyypillinen saksalaisen suoritushevoskasvatuksen tulos, kun vaan olla voi. Tyypillinen puurtaja, joka ei korvaansa pikkuasioista lotkauta. Niinpä en hirveästi jännittänyt etukäteen ensimmäistä selkäännousua. H1 juoksutti sitä ensin pyörössä, että saatiin siitä ylimääräiset höyryt ulos. Tietenkin sen piti juuri tällä kerralla esittää ekaa kertaa elämässään, että kyllä rodeoloikatkin onnistuvat. Katselin esitystä lievän hämmentyneenä, että tollaisen lingon selkäänkö sitä tässä pitäisi kavuta. Rodeo taisi johtua siitä, että Pikkupuokilla oli eri satula kuin aikaisemmin, totuttuaan siihen se oli taas oma tasainen itsensä.

Roikuin ensin molemmissa jalustimissa, sitten nousin makuulleen sen selkään ja H1 talutti meitä muutamia metrejä. PP ei juurikaan maindannut, joten jatkettiin proseduuria. Nousin selkään sellaiset 6 kertaa, istuin satulaan ja tulin jotakuinkin samoin tein alas kun polle kerran seisoi niin nätisti paikoillaan. Ratsautumisten välissä talutettiin sitä muutama askel eteenpäin, jos se vaikutti hermostuneelta ja yritti purkaa hämmennystään kuopimalla tms. Tällä tavalla se pääsi purkamaan toimintatarpeensa ja oli rauhallinen siinä vaiheessa, kun kiipesin selkään. PP oli vähän varautunut, mutta suhtautui hommaan kuitenkin ihan asiallisesti. Seuraavana päivänä taas sellaiset 6-8 selkäännousua, mutta nyt istuin siellä kauemmin ja PP:a talutettiin pyörössä. Pysäytyksissä ja liikkeellelähdöissä oli jo painoavut mukana, jotta PP oppisi heti alussa kuuntelemaan niitä. Samoin kevyet pohkeet, neck rein ja johtava ohja olivat jo käytössä, mutta hyvin mietoina, ikäänkuin ehdottelevina.

PP on tyypillisen puokkitapaan lankkusuora pökkelö, joka mieluummin puskee painetta vastaan kuin myötää sille, joten pyöröstä tullaan pois vasta, kun se on ymmärtänyt miten myödätään taivuttavalle ohjalle ja mikä on pidäte. Pieni tila ei rohkaise liikkumaan lujaa, ja hevosen rauhallisena pitäminen on helpompaa. Tällä tavoin pystyy välttämään turhaa ohjien käyttöä ja polle oppii kuuntelemaan enemmän istuntaa. Homman voisi toki tehdä nopeamminkin, mutta oman kokemuksen mukaan hiljaa parempi hyvä tulee. Kun alussa toimitaan perusteellisesti, ei myöhemmässä vaiheessa enää tulee paniikkireaktioita huonosti opituista perusasioista.

Niin että tästä se lähtee, Pikkupuokin työrupeama aluksi länkkäri-, myöhemmin kouluratsuna.

Maastoilua maaseudulla

Pakattiin lauantaiaamuna Hoitaja1sen kanssa Pikkutamma ja Kilttitamma traikkuun ja ajettiin reilun sadan kilsan päähän maastoilemaan. Siinä oli sekä hevosilla että ratsastajilla ihmettelemistä, kun hiekkatietä ja metsäpolkua näytti jatkuvan loputtomiin.

Lauantaina mentiiin hieman rauhallisempi parinkymmenen kilsan lenkki. Ravattiin paljon hiekkateillä, käveltiin metsäpoluilla ja laukattiinkin muutaman kerran lyhyehkö pätkä. Sunnuntaina ratsastettiin pitempi reissu ja mentiin lujempaa. Maasto oli myös vaihtelevampaa, rämmittiin umpivesakossa ja kahlattiin tuoreella hakkuualueella. Ja laukattiin niin pitkään ja niin kovaa, että hevosetkin alkoivat jo kyselellä jotta voisko mennä vähän hiljempää välillä.

Kilttitamma otti koko reissun rauhallisesti, mutta Pikkutamma kävi välillä kuumana kuin höyrykone. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten kohiseva koski, kopiseva silta, lukuisia erivärisiä ja -muotoisia postilaatikoita, epäilyttäviä maatalouskoneita, pelottavia kivenlohkareita ja kummallisia sarvekkaita hevosia. Ensikohtaaminen laiduntavien lehmien kanssa tapahtui kesken reippaan laukan, mikä aiheutti akuuttia jähmettymistä ja sitä kautta myös äkkipysähdyksen (myös kaikille meidän takana ratsastaneille). Onneksi sentään pysyttiin kaikki pollejemme selässä, vaikka energian häviättömyyden lain mukaan ratsastajien olisi kyllä pitänyt jatkaa matkaa vielä muutaman metrin verran.

Meillä on oman tallin liepeillä ihan kohtuulliset, pääkaupunkiseudun mittapuun mukaan jopa hyvät maastot, mutta ne kalpenevat viikonloppuisiin maastoihin verrattuna. On monia asioita, joita hevonen ei opi muualla kuin maastossa (liikennevarmuus, erilaisiin asioihin tottuminen, erilaisilla pinnoilla liikkuminen, ryhmässä laukkaaminen, kahlaaminen ja uittaminen, siltojen ylittäminen, kiipeäminen, ojien ylittäminen...) joten on sääli jos sillä ei koskaan maastoilla. Kyllähän polle toimeen tulee pelkällä kenttätyöskentelylläkin, mutta sellainen elämä on sille aika tylsää ja virikkeetöntä.

Oman kokemuksen mukaan nuoren hevosen kouluttaminen on paljon helpompaa, kun osa siitä tehdään maastossa. Metsässä hevoset oppivat aivan itsestään taipumaan ja myötäämään avuille, muutenhan ne törmäilisivät päin puita ja kiviä. Hiekkateillä ne oppivat laukkaamaan ja ravaamaan suoraan ja pitämään tasaista tahtia. Kiipeilymäet opettavat niitä ottamaan takapäätä alle ja käyttämään selkää. Sileällä ja tyhjällä kentällä kiemurtelu ja taipuminen voi olla joillekin, varsinkin normaalia älykkäämmille hevosille vaikeaa, koska ne eivät näe touhussa mitään järkeä. Maastossa hevosen motivointi tapahtuu automaattisesti, ja hommasta selviää vähemmällä suostuttelulla tai pakottamisella.

Kesäkuulumisia

Long time no see. Duunia pukkaa siihen malliin, että hyvä kun ehtii pollen selkään. Kirjallinen osuus jääkin sitten siinä kiireessä toteuttamatta. Lueskelin noita menneitä bloggauksiani, ja totesin, että pollikkaat ovat kaikki edenneet kovasti viime syksyisistä merkinnöistä.

Vanhatamma nostaa taas laukan kuin laukan, vauhtikin pysyy kontrollissa. Kilttitamma siirtyi kokonaan länkkärihommiin, ja on tätänykyä loistava pleasurehevonen. Pikkutamma on edelleen kuuma ja omapäinen, mutta laukkaa ympyrällä kuin unelma ja spinit ovat kehittyneet ihan valtavasti. Lempipoika nostaa jo korrektin laukan, ja osaa alkeet kaikesta tarvittavasta. Kaunispoika on korkattu selästä, ja toimii pyörössä loistavasti. Pahatamma löysi vihdoinkin jogin, ja oikea laukahko nousee oikein nätisti jopa kentällä. Isoruunaa olen ratsastanut viimeksi öö... ehkä toukokuussa, lisäksi olen tutustunut kahteen uuteen pollikkaaseen: Kauniiseen ruunaan ja Ihanaan ruunaan. Molemmat ovat täysin ja pelkästään western- hevosia, Kaunisruuna herkkä, kuuma ja hyvin hienostunut, Ihanaruuna taas itsevarma ja kiltti söpöläinen.

Kisoissa käytiin alkukeväästä, ja taisin jopa voittaa yhden luokankin. Voitto vaan ei tuntunut niin makialta kuin olisi voinut luulla, lähinnä kai siksi että alla oli valmentajan kouluttama lainahevonen. Sinä päivänä, kun sijoitun itse kouluttamallani pollella, tuuletan kunniakierroksella niin että Rafael Sotokin kalpenee hörökorviaan myöten. Sitäpaitsi olen armoton perfektionisti. Vasta täydellinen suoritus kelpaa, pelkkä voitto ei sinällään riitä. No, ongelmansa kullakin. ;o)

Tallin hevosmäärä kasvoi parilla tammukalla, molemmat kivoja otuksia. Pikkutamma lyöttäytyi välittömästi nuoremman uuspollen pykälään, ja hepat ovat olleet siitä asti bestiksiä. Vanhempi tamma on yli 50- prossasesti täykkäri ja siten hyyyyvin herkkä ja sofistikoitunut olento. Nirsoilee ruoan kanssa, saa henkisiä näppylöitä ötököistä ja valikoi seuransa värin perusteella. Niin kaunis eläin, että kun se laskeutui kuljetusautosta tallinpihalle, arvatkaakenen leuka loksahti 20 senttiä lähemmäksi maata. Hoitaja1 suorastaan masentui, koska omistaa tähän hienohelmaan verrattuna niiin ruman hevosen. No, mitäs meni aikanaan ostamaan saksalaisen puokin. Ne kun ovat järjestään pitkäpäisiä ja pienisilmäisiä rumiluksia, jotka tarvitsevat osaavan ratsastajan laittamaan ne esteettisempään muotoon. Olisi vaan uskonut viisaampiaan ja hankkinut sievän ja hyväluonteisen lännenhevosen. Varsinkin kun pitkällisen aivopesun tuloksena siirtyi lopulta länkkäriin itsekin.