Käytöskukkasia

Huomasin tuossa jokunen aika sitten, että yksikään meidän omista hevosista ei kuovi lattiaa tai potki seiniä ruokaa odotellessaan. Oikeastaan en ollut aikaisemmin kiinnittänyt koko hommaan huomiota, koska pidin niin itsestään selvänä että hevoset eivät häiriköi ruoka- aikoina. Orit kyllä pitävät ruoka- aikoina reipasta poikamaista möykkää, mutta eivät uskalla potkia tai kuopia nekään. Tietävät hyvin, että kolistelu vie ruoka- astiat ja heinäkärryt poispäin. Mut sit noissa vuokralaisissa on pari joista huomaa että ovat jossain vaiheessa asuneet tallilla, jossa mekastamisesta on palkittu safka- annoksella. Kovanaama kuopi ja kolisteli ovea oikein olan takaa kun se tuli meille. Tiedän, että sen edellisessä paikassa oli hevosilla ruoka- aikaan ihan asiallinen roti, joten se ilmeisesti kokeili, toimiiko sitä edeltävällä tallilla opittu meininki meilläkin. Nyt se osaa jo odottaa ruokaansa hiljaa seisten, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Vanhat pahat tavat puhkeavat kukkaan heti, jos sillä on jostain syystä epämukava olo (märkä, viluinen, nälkäinen, tms.).

Hienohelma puolestaan tuli kuopivana ja on edelleen kuopiva, onneksi lattianraapimisen määrä ja kesto on koko ajan pienentynyt. Nykyään se aloittaa kuopimisen, mutta lopettaa sen ja menee seisomaan kuppitelineen eteen heti kun huomaa, että ruokaa on tulossa. Meille tullessaan se saattoi jopa kutoa hermostuessaan, esim. jos ruoka- astia ei läpsähtänyt sen turvan alle juuri sillä siunaaman sekunnilla kuin se halusi. Myös kaverista erottaminen sai sen kutomaan. Nykyään se ei enää kudo ruoka- aikoina ja osaa olla tarvittaessa yksikseenkin. Tosin me mieluummin pidämme sillä koko ajan seuraa, koska se ihan selvästi ahdistuu jos sen jättää ilman seuraa.

Vanhatamma on vähän samanlainen tapaus, se inhoaa yksin jäämistä ja huutelee sellaisella kamalalla sumusireenin tapaisella äänellä jäädessään yksin talliin. Sekä HH että VT ovat molemmat luonteeltaan pomotyyppiä, joten kyse ei ole siitä etteikö niiden henkinen kantti kestäisi yksinoloa. Luin joskus jostain, että tuollainen käyttäytyminen olisi tyypillistä johtajaluonteisille hevosille. Ne leimautuvat laumaansa hyvin voimakkaasti ja ovat ilmeisesti sitä mieltä, että muut eivät pärjää ilman niitä.

Kilttitammakin inhoaa yksinoloa, mutta eri tavalla. Se on armoton nössö ja ilmeisen läheisriippuvainen. Se haluaa aina olla laumassa, vaikkei oikeastaan välitä kenestäkään hevosesta yksilönä sen enempää. Paitsi esim. kisoissa, joissa se kiljuu pää punaisena jokaisen oman tallin hevosen perään. Tarhassa se mieluummin eristäytyy muista ja seisoo omassa nurkassaan tyhjyyteen tuijottaen. Se on just niitä hevosia, jotka menevät helposti tolaltaan ja hätääntyessään sotkeentuvat omiin jalkoihinsa.

Oripojat olivat jo pienestä pitäen itsenäisempiä olemaan yksin. Niiden kanssa oli jo varsana paljon helpompi lähteä kävelylle ja pois tutulta tallinpihalta. Lemppari on aina ollut hyvin itsetietoinen ja cool tyyppi, kun taas Kaunispoika on ollut epävarmempi ja yllättävämpi reaktioissaan. KP on niitä tyyppejä, joiden mielestä maailmassa, tai vähintäänkin tallinpihassa, ei saisi mikään muuttua ikinä. Kaikkien esineiden ja asioiden olisi sijaittava täsmälleen samassa paikassa ja samalla tavalla kuin eilenkin. Auran jättämät lumipenkat saa sen puhisemaan päiväkausia, pihalla kävelevä koira saa sen kavahtelemaan silmät pullollaan, juuri avattu säilöheinäpaali saa sen jäykistelemään epäluuloisena, jne jne jne loputtomiin. Näistä ääliömäisyyksistä huolimatta se on joissain muissa asioissa hyvin järkevä, esim. lastaaminen ja kuljetus ei ole koskaan ollut ongelma sen kanssa.

Näistä kahdesta KP on ollut se, jonka kanssa on joutunut taittamaan peistä tässä ruoka- aikaisessa kolistelukysymyksessä. Lemppari puolestaan keksi jossain vaiheessa kuopimisen, ja pahimmillaan se kuopi toisen etukavionsa ihan tärviölle, niin että se piti kengittää kavion suojaamiseksi. Onneksi eivät ole enää viime aikoina harrastaneet moisia juttuja. Lempparilla on kyllä tapana röhkiä kuin pahkasika ja keulia karsinassa matalia levadeja aina siinä vaiheessa, kun se näkee sen ruokakuppia tuotavan. Tapa on musta lähinnä huvittava, varsinkin kun se laskeutuu nätisti neljälle jalalle heti kun avaan oven ja väistää sivuun että pääsen antamaan ruoka- astian.

Jotkut haluaa hevosistaan täysin eleettömiä jököttäjiä, mutta mä tykkään siitä että niissä on elämää ja luonnetta. Pikkutamma esimerkiksi on todella valloittava persoona, eikä jätä ketään kylmäksi. Se osallistuu, pelleilee, on utelias ja aina perillä siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Se olisi varmasti luotettavampi ratsu, jos sen kanssa oltaisiin koko ajan tiukkana ja asiallisena, mutta silloin koko hommasta tulisi tylsää. Aina joskus täytyy palauttaa mieleen, miksi mä oikeastaan raahaan kaiket illat hevosenpaskaa ja hyväksyn sen, että ei ole olemassakaan sellaisia asioita kuin vapaapäivä tai kapakkakierros. Ei siksi, että haluaisin päteä kilparadoilla. Eikä siksi, että olisin intohimoinen kasvattaja. Vaan siksi, että haluan viettää aikaani hevosten kanssa. Ja mieluummin tietenkin hyvien tyyppien kuin tylsimysten kanssa.

Lempparin loma loppus

Piti tänään mennä töihin ja gradua vääntämään, mutta sitten Läikkiksen omistaja tuli tallille ja jäin suustani kiinni. Niinpä ajattelin katsoa, mitä Lempparille kuuluu, noin niinku ratsastusmielessä. Hyväähän sille, mikäs siinä pollen elellessä, kun on saanut lomailla parisen kuukautta. Juoksutin hetken aikaa selvittääkseni, onko orissa liikaa pomppua. Ihan cool oli, muutaman reippaan pukin heitti liinassa, mutta muuten oli oma ittensä. Sitten vaan selkään ja voilá, polle oli kuin eilen ratsastettu. No ei nyt ihan, mutta melkein.

Kenttä oli lumen alta paikoitellen liukas, joten otettiin ihan rauhallisesti ja tehtiin hommia käynnissä. En viitsinyt lähteä pilaamaan Lempparin hyvää itseluottamusta vaatimalla siltä jotain, missä se tuntee itsensä epävarmaksi. Yhden kerran se sai jonkinsorttisen yhdistetyn loikkimis- ynnä venkoilukohtauksen, todennäköisesti siksi että huomasi Kovanaaman poistuvan kentältä. Olisi kai halunnut mukaan. Kerran se kokeili, josko pääsisi kentältä pois peruuttamalla porttia kohti, mutta lopetti senkin pian kun en mennyt mukaan leikkiin. Olen hyvin tyytyväinen sen herkkyyteen avuille. Kun aloitin ratsastamaan sitä se oli aika tunnoton ja tuppasi päin apuja. Nyt se myötää oikein kauniisti ohjalle, ja asettuu sisäänpäin painolla ja ulkopohkeella käännettäessä kunhan sisäkäsi hieman nousee ylöspäin. Spiniavutkin näyttivät olevan vielä muistissa, vaikkei me mennäkään vielä kuin 2 askelta kerrallaan. Peruuttaminen sujui paremmin kuin syksyllä ja istunnalla pysäyttäminenkin toimi moitteettomasti. Siis nämä käynnissä ja -stä, kun en ravia tai laukkaa kokeillutkaan.

Vitsi se on kyllä lunki jätkä ollakseen rotuisensa ja ikäisensä, koulutustasosta nyt puhumattakaan. Toisaalta kun tiedän, miten helpolla rauhallisesta hevosesta saa torpeedon, ja ihan vahingossa vielä, niin en viitsisi niin kauheasti tuota sen kuuliutta vielä hehkuttaa. Saattaa olla, että vuoden päästä poika on ihan eri kaliiberia. Pikkutammahan oli aloittaessa tosi rauhallinen ja helppo, mutta kun se alkoi tottua ratsuna olemiseen, alkoivat myös mielenosoitukset. Mun oma vikahan se oli, että siinä vaiheessa kun mun olisi pitänyt viedä sitä jämäkästi eteenpäin, eteninkin omaa epävarmuuttani aivan liian hitaasti ja se saamarin luupää tottui siihen, ettei duunia tartte tehdä jos ei halua. Sitten kun piti tehdä jotain vähän vaivalloisempaa, meillä olikin jo täysi rähinä päällä. Rähinöinti vei siltä sekä itseluottamuksen että luottamuksen muhun, vaikka se aika kova tyyppi noin muuten onkin. Niitä luottamuksia nyt sitten tässä ollaan rakenneltu uudestaan viimeiset pari vuotta. No, oppia ikä kaikki. Mikään pakkohan mun ei ole toistaa samoja virheitä Lempparin kanssa. Toivottavasti.

Jäykkää touhua

Ekaa kertaa hevosen selässä sitten marras- joulukuun vaihteen. Käytiin Vanhantamman kanssa käpsyttelemässä lyhyt maastolenkki ilman satulaa ja sitten mentiin kentälle vähän ravailemaan. Jostain syystä VT:n sisäistä harmoniaa häiritsi orien tarhan vieressä oleva säilöheinäpaali, mentiin mennen tullen loivaa sivuluisua sen ohi. Pojilla oli tietysti hauskaa, kun pääsivät sivustaseuraajiksi tähän mahdottoman mielenkiintoiseen steppausnäytökseen.

Vielä on lunta sen verran niukasti, että kentän muhkurat tuntuivat läpi. Toisaalta sitä näyttää leijuvan koko ajan lisää, niin että eiköhän huomenna jo ole parempi pohja. VT on varma- ja vahvajalkainen matami, eikä pieni alustan epätasaisuus sitä juurikaan häiritse, mutta mulla oli pieniä vaikeuksia pysyä selässä kun pollen meno oli epätasaista. Laukkaa en tohtinut nostaa, olisin varmaankin löytänyt itseni lumihangesta. Melkein kuukauden tauko ratsastuksessa on jumittanut koko selän ihan totaalisesti, ja varsinkin ilman satulaa sen huomasi hyvin: selkä ei sitten millään meinannut elää hevosen liikkeiden mukana. Samoin huomasin valuvani koko ajan etukenoon, kiitos päätetyöskentelyn kutistamien etupuolen lihasten. Pakko päästä hierojalle ennen kuin alan taas ratsastaa säännöllisesti, tällaisessa kuosissa en saa muuta kuin vinoja hevosia aikaiseksi. Veikkaisin, että huomenna on lihakset kipeinä.

Pollekebab

Pikkutamman ja Läikkäpollen pihattoon asennettiin jokin aika sitten infrapunalämmittimet. Kävin ekana yönä katsomassa, miten pollet pärjäilevät lämppäreidensä kanssa, ja tapasin kaksi hyvin onnellisen näköistä karvapalloa, kumpikin oman punahehkuisen grillinsä alla. Korvat tyytyväisesti hiukan takaviistossa, silmissä sellainen nautinnollinen aaah- ilme ja suupielet muikeana ne seisoskelivat pitkulaisten lämmittimiensä suuntaisesti niin, että lämpösäteet osuivat suurinpiirtein siihen, mihin satula tulee. Läikkis on niin ihastunut omaan grilliinsä, että unohtaa jopa syömisen paistatellessaan sen alla. Pikkutammahan ajattelee aina ja ensimmäisenä syömistä, ja valitsi sen vuoksi lämmittimen, joka on heinänsyöntipaikkaa lähempänä. Nyt se voi samaan aikaan sekä syödä että ottaa infrapunasolariumia.

Vaikka IR- säteilijät eivät lämmitäkään ilmaa, vaan kiinteän kohteen johon säteet osuvat, kahta 1000 W:n lämmitintä ei raaski huudattaa kun pyhätön ovet ovat auki. Niinpä pollet suljetaan yöksi sisään, mistä ne eivät ole olleet moksiskaan. Ilmeisesti uusi lisävaruste on niiden mielestä sopiva palkkio menetetystä vapaudesta. PT:lla on lisäksi toppaloimi pakkasilla, se ei kertakaikkiaan osaa kasvattaa kovin tiheää talvikarvaa, vaikka pörröiseltä näyttääkin. Sen emä on vielä huonompi siinä hommassa, ei edes näytä talvikarvaiselta, joten ominaisuus lienee perinnöllinen. Tosin käytän tallissa lämpimänsävyisiä loisteputkia ja reipasta valaistusta, mikä osaltaan vähentään kaikkien tallissa olevien hevosten karvankasvua (pihattolaiset poislukien).

En kauhean mielelläni loimita hevosia, mikä tarkoittaa että vain jos on pakko. Jos kaikki hevoset tarvitsisi loimittaa aamuisin, lisääntyisivät aamuhommelit ratkaisevasti, siis ajallisesti laskettuna. Loimen saavat yllensä ne vilukissat, jotka eivät kertakaikkiaan tokene ilman. Ihan kamalalla säällä pokut jäävät suosiolla sisälle, hittoako niitä kiusaamaan jos ei ole ihan pakko. Vanhatamma esimerkiksi on hyvin tarkka säätilasta, vaikkei sillä ole varsinaisesti tapana palella. Se siirtyy huonolla ilmalla portin pieleen bostaamaan mahdollista sisäänhakua, ja potkii kiukkuisesti muita hevosia jos änkeävät liian lähelle. Osaltaanhan tuo on opittua, eli se tietää pääsevänsä sisään, kun vaan tarpeeksi kauan norkoilee. Toisaalta se myös kertoo sen, että hepalla ei ole mukavaa siellä missä se on.

Jotkut ovat hyvin ehdottomia tässä ei- saa- loimittaa- kysymyksessä, samoin kokopäivätarhauspolitiikassa. Pollehan seisoo loimetta ulkona klo 8 - 20, vaikka pieniä akkoja sataisi. Karaistuu, kuulemma. Pahkat sanon mä. Menisivät itse karaistumaan, esim. Siperiaan pariksi vuodeksi. Huomaisivat varmasti aika nopeasti, että palelemalla karaistuminen on aika tehotonta. Puhumattakaan sen epämiellyttävyydestä.

Yhtä älyttömiä ovat ne toisen ääripään hevostelijat, jotka käärivät ratsuluokkaan ylennetyn ex- ravurinsa toppabucakseen ensimmäisten keltaisten lehtien leijaillessa maahan. Tallissa tuo otusparka seisoo jotakuinkin ympäri vuoden sesonkiin sopiva blanketti päällä, ja kesäisin se laiduntaa (mieluummin yksinään) kivanvärisen kärpäsloimen alta. Tähän hoitopolitiikkaan kuuluvat myös jalkasuojat tarhassa ja lämpöpintelit sisällä, liian vähäinen tarhausaika liian pienessä tarhassa, päivittäinen lisäravinne- ja vitskukimara, kalliit mutta ah niin turhat ulkomaiset myslirehut ja alfapelletit, värisuora uusimpia ja tuoksuvimpia linimenttejä, kemiallinen kiillotus kesällä ja mekaaninen klippaus talvella sekä ahdistuneen välinpitämätön hevonen, joka suorastaan räjäyttää ratsastajan pois selästään iltaisin maneesilla.

Että tolta vaihteluväliltä sitten pitäisi löytyä se järkevä linja paapoa karvaooppeleitaan.

Tammojen muuttopuuhia

Siirrettiin toissapäivänä Vanhatamma ja sen tarhakaveri Hienohelma toiselle puolelle tallia. Molemmat tammat tunsivat suurta antipatiaa vastapäätä asuvaa Kovanaamaa kohtaan. Varsinkin iltaisin, kun odottivat ruokiaan, pitivät hirveää möykkää. Tammojen mielestä Kovanaama ei olisi saanut pitää päätään tallin käytävällä, ja Kovis taas ei korvaansa lotkauttanut pahansisuisten akkojen irvistelyille. Tammat ärsyyntyivät siitä lopulta niin kiukkuisiksi, että hyökkäilivät karsinan etuseinää vasten ja mylvivät kuin hirvet. Ja Kovanaama sen kun tuijotti, roikotti päätään käytävän puolella, täysin välinpitämättömänä hullujen akkojen kotkotuksille. Siirsin Pikkupuokin ja Kiltintamman Koviksen naapureiksi, ne kun muutenkin ovat kavereita keskenään, samassa tarhassa ja silleen.

Hienohelmalle muutto oli iso järkytys ja puhinan aihe. Uuteen karsinaan mentiin niin että hippulat vinkuivat, ja perillä lukaalissa touhotettiin ihan kybällä. Pollen järkyttynyt ilme kertoi selvästi, mitä mieltä se oikein oli uudesta asunnostaan: "Siis eikö tässä läävässä ole EDES automaattista vesikuppia? Joudunko MÄ juomaan ämpäristä? Pöyristyttävää, kertakaikkiaan." Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin huomasi, että uusi kämppä on ämpärijuotosta huolimatta parempi kuin entinen: se on hiukan hämärämpi, paljon suurempi ja mikä tärkeintä, naapurustossa ei enää asu sivistymättömiä ruunanroikaleita, niistä kamalista metelöivistä oreista nyt puhumattakaan. Vanhatammakin näytti tyytyväisemmältä uudessa osoitteessaan. Se kotiutui entiseen karsinaansa samantien, varsinkin kun muisti, että hei, tämähän on se paikka, josta näkee rehuhuoneeseen. Polle seurasi silmä kovana mun iltasafkanlaittopuuhia ja tohkeili kovasti, kun sai ruokansa ekana.

Rauha palasi toisaalle talliin. Kovanaama hiplasi tyytyväisen näköisenä Pikkupuokin turpaa ja Kilttitamma nyhjötti tyytyväisenä vieressä. PP oli tyytyväinen, kun pääsi leikkikaverinsa Koviksen lähelle, oreista nyt puhumattakaan. Se on aina ollut ihan lääpällään poikiin, tuijotellut ehdottelevasti ja huhuillut niille haikeasti.

Ku jäitä polttelis

Tuulinen sää on ehkä kaikkein kamalin pollestelusää. Varsinkin jos maa on jäässä ja tuuli on kylmää, kuten eilen. Hevoset muuttuu ihan ääliöiksi, ne säpsähtelee, sinkoilee ja tepsuttaa kuin kaksivuotiaat kaapissakasvaneet. Tepsuttaminen lisää liukastumisriskiä aika vahvasti, ja jotkut hevoset menevät ihan tolaltaan, kun huomaavat että jalka ei pidä. Meidän omat hevoset ovat tottuneet liikkumaan liukkaalla paljain jaloin, Kauniillapojallahan ei edes ole ikinä ollut kenkiä jalassa. Vanhallatammalla on aina etukengät, joten se saa niihin hokit talveksi. Sitäpaitsi on parempi, että vanhalla ja kankealla hevosella on pitävä ote maanpinnasta. Se ei ole enää niin notkea tekemään tasapainonkorjausliikkeitä kuin nuoremmat pollet, niin että kaatumisriskikin on suurempi. Eikä se ole yhtään sen rauhallisempi, se saattaa tuulisella säällä leijua häntä tötteröllä kuin 15 vuotta nuorempi otus.

Pikkutamma ja sen pihattokaveri Läikkis kiskoivat eilen illalla pihaton aitanarut irti, ja rikkoivat siinä samalla muutaman tolpan. Pysyivät kiltisti sisäpuolella, mutta olivat äärettömän tuohtuneita mokomasta tapauksesta. Ei nähty, mitä ja miten tapahtui, mutta todennäköisesti ne olivat tuulen innoittamina juosseet vähän liian lennokkaasti ja osuneet aitaan. Toinen vaihtoehto on, että tuuli oli heittänyt heinät aidan toiselle puolelle, ja hevoset olivat yrittäneet kurkottaa niitä sieltä. Siitä sitten ottaneet säkäriä itteensä ja riuhtaisseet poistuessaan narut mukaansa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun ei ole tullut lunta. Heinäkärryjen työntäminen tarhaan on lumihangessa ihan hanurista. Tarhojen aidat muuttuvat arveluttavan mataliksi, kun hevosten talloma lumi pakkautuu maahan. Aitalankoja täytyy kaivella lumihangesta esiin ja lunta tampata matalemmaksi, että sähköt kulkee. Auraus maksaa maltaita, lisäksi ulkonaolevat hevoset pelkäävät auraavaa traktoria, juoksevat sitä pakoon tarhan takanurkkaan. Saa aina olla hädissään siitä, pysyvätkö aidoissa vai lähtevätkö kylille. Lisäksi lumisateella hevoset on loimitettava, mikä lisää aamuhommia aika radikaalisti. Puhumattakaan märkien loimien kuivatusrumbasta, se on jokatalvinen ongelma. Ne kun olisi saatava kuiviksi seuravaan aamuun mennessä, että pollet pääsisivät ulos.

Toisaalta sitä lunta odottaa vähäsen. Kentän muhkurat katoavat lumen alle, ja lumisella pellolla on kiva käydä laukkailemassa. Vanhantamman kanssa ollaan harrastettu aina talvisin maastoiluja ilman satulaa, ja makeinta on, kun pääsee laukkaamaan puuterilumessa. Aaaah.

Vanhaaherraa katsomassa

Käytiin sunnuntaina katsastamassa Vanhaherra. Se oli huonommassa kunnossa kuin olin kuvista päätellyt, mutta muuten parempi kuin olin uskonut toivoakaan. Rakenne oli hyvä, kuten olin jo kuvista päätellytkin, ja liikkeet toisen etusen melomista lukuunottamatta todella hienot. Lapa liikkui sen rotuiseksi harvinaisen hyvin ja takapää työnsi voimakkaasti. Se oli myös mukavan kokoinen, sen papereissa luki että 155 cm, mutta saattaa se olla korkeampikin. Koolla nyt ei minulle muuten ole väliä, länkkärissä tarvittavat hevosethan ovat yleisesti ottaen pieniä, mutta en kuitenkaan halua käyttää oria, joka on ponin kokoinen. Itse tunnen oloni kotoisimmaksi juuri noin 155- 160 cm korkean hevosen selässä. Rotutyyppiä pollelta löytyi riittävästi, mikä ei aina samanlinjaisilla ole asianlaita. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä ori silloin, kun se oli nuori ja paremmassa kunnossa, se on varmasti ollut todella hieno.

VH jää nykyiseen hoitopaikkaansa kuntoutumaan, ja muuttaa sitten keväällä toisen omistajansa hoteisiin maneesitallille. Se tarvitsee rutkasti lisää massaa, ja sen kaviot ja keuhkot täytyy saada parempaan kuntoon, ennenkuin sillä voi aloittaa kevyttäkään työskentelyä. On järkevämpää jättää se keräämään massaa sen nykyiseen paikkaan, koska sen kanssa ei maneesia vielä tarvita pitkään aikaan.

Maa oli sunnuntaina niin kova ja jäinen, joten emme edes yrittäneet ratsastaa sitä. Ehkä sitten seuraavalla kerralla, jos vaikka silloin olisi jo lunta maassa vähän enemmän. Jospa sen kylkiluut olisivat vaikka siihen mennessä kadonneet kylkisilavan alle, niin kuin terveellä hevosella konsanaan.

Lauantain leperryksiä

Hirmuinen kiire ollut taas, hevonselkään ei ole ollut asiaa sitten viime viikonlopun PP Rodeo Shown. Ihmettelin pitkin viikkoa, miksi ihmeessä kaikkia lihaksia ja niveliä kolottaa, kunnes tajusin että syy löytyy siitä alle 10 sekunnin rodeosessiosta. Ilmeisesti PP onnistui kuitenkin vatkaamaan mun lihakset irti luista tai jotain, vaikkei se silloin tapahtumahetkellä tuntunut oikein miltään.




Olen huomenna menossa katsastamaan Vanhanherran ihan henkilökohtaisesti, toivottavasti ei tullut ostettua luuskaa säkissä. Vaan tuskinpa, luotan kyllä toisen omistajan arviointikykyyn tässä asiassa. Ei ikä hevosesta huonoa tee, jos se on tervejalkainen ja fertiili. Kun kuitenkin on ratsuksi ja siitoseläimeksi hankittu.




Meillä päin ei lunta ole tullut kuin sentti pari, vaikka muutaman kymmenen kilsan päässä on sähkötkin olleet poikki lumisateen vuoksi. Piha on ihan jäässä ja hevoset joudutaan taluttamaan nurmikon kautta tarhaan ja sieltä talliin, etteivät kaadu. Kriittiset kohdat hiekoitetaan, mutta koko pihan hiekoittaminen on ihan toivoton urakka sekä työmäärällisesti että rahallisesti. Hiekoitushiekka nimittäin on aika kallista tavaraa, jopa irtokamana. (Tämä vaan tähän ihan pikku vinkkinä vuokrapaikalla hevostaan pitäville, ihmettelin meinaan tätä asiaa aikoinani ollessani toisten ihmisten talleissa asiakkaana, siis että miksi pihoja ei voida hiekottaa kunnolla. Nyt tiedän syyn.)

Omat hevoset ovat lähes kaikki ilman kenkiä ympäri vuoden, niitä ratsastetaan talvella niin vähän ettei maksa vaivaa kengittää pelkkien hokkien vuoksi. Hyvin ovat kuitenkin aina pysyneet pystyssä, ja lumisella tai täysin jäättömällä pohjalla pystyy ratsastamaan ihan normaalisti. Tuntuu myös tyhmältä lyödä kesän aikana hyvin kovettuneet kaviot täyteen reikiä vaan siksi, että joku ehkä mahdollisesti haluaisin lähteä juuri jäisellä kelillä sunnuntairatsastukselle maastoon. Sitä paitsi tulee helkkarin kalliiksi pitää viittä, kuutta hevosta kengässä ihan vaan varmuuden vuoksi.

Eivät kuitenkaan ole missään strasser- tai natural trim- vuolussa, vaan ihan normaalin, Ypäjällä opiskelleen kengityssepän vuolemia ovat. Niin kauan, kun Dr. Strasser kieltäytyy noudattamasta tiedemaailman käytäntöjä ja suoltaa todistamattomia väitteitään hevosen fysiologiasta, pitäköön vuolunsa. En nimittäin käsitä, miksi tieteellisen koulutuksen saanut eläinlääkäri ei pelaa yleisesti hyväksyttyjen sääntöjen mukaan, ellei hänellä sitten ole jotain salattavaa systeemissään. Kuten esim. että se on täyttä puppua. En halua tuomita menetelmää suoralta kädeltä enkä väitä etteikö se ainakin yksittäisten hevosten kohdalla toimisi, koska ihan oikeasti, keskivertopullapollehan saattaa kulkea suhteellisen puhtaasti NIIN kauheilla kengityksillä ja vuoluilla, että ihan pahaa tekee. Niin että eiköhän yksi kannat veks ja varpaat pitkäksi- menetelmäkin toimi joillakin kopukoilla, ainakin tyydyttävästi. Niin kauan kun asioiden syvempi perustelu lepää mutu- pohjalla ja kerää ympärilleen fanaattisia lahkolaisia, ei kiitos sanon ma.

PP Rodeo Show

Sunnuntaina selkäydyin 14. kertaa Pikkupuokin selkään. Humma oli vähän tepastelevaisella tuulella, mutta yksilön tuntien en niin hirveästi laittanut painoa asialle. PP on tepastelevaisenakin hiiiidas ja tankea.

Kenttä oli ohuen lumikerroksen alta ikävästi koppurainen (väli- itsesyytös: ja kenen on syy, kenen? Kuka ei lanannut sitä ennen maan jäätymistä, kuka??), joten päätettiin Hoitaja1:n eli siis Talliorjan kanssa tehdä vain käyntihommeleita. Kaik män hienosti, tosin jarrut olivat kadonneet viime kerrasta, kunnes PP äkkäsi lumihangessa kirmailevan koiran. Siinä sitten koikkelehdittiin muutama hallitsematon pukkiloikka, kunnes PP hoksasi rauhoittua. Täytyy kyllä sanoa, että Pikkutamman pikaloikkapukkeihin tottuneena nuo PP:n avuttomat kehitelmät eivät tuntuneet yhtään missään. Ei tainnut takapuoli irrota satulasta kertaakaan. Hyvä, että oltiin tukevasti liinassa, en näet tiedä mihin saakka oltaisiin jouduttu ilman sitä: PP on relanakin aika tunnoton avuille, joten epäilen että paniikissa se ei olisi lotkauttanut korvaakaan mun tekemisille. Roodeon jälkeen tuijoteltiin tovi tappajakoiraa, jonka jälkeen jatkettiin taas harjoituksia tositarkoituksella. Tehtiin niitä onnettoman huonoja pysäytyksiä, muutamia peruutusaskelia ja jouhevahkoja suunnanvaihtoja. Harmittaa, ettei päästy ravaamaan, koska PPssä olisi kerrankin ollut ihan ilmaista puhtia tarjolla. Tarttee varmaan tehdä sen kanssa lisää myötäämisharjoituksia maasta käsin, kun selästä ei oikein onnistu. Tai siis onnistuu, mutta kovin hankalaa se tuntuu kuitenkin PPlle olevan.

Sunnuntai- iltana käväisin Valmentajan luona hakemassa uuden satulan. Se on 16 tuumainen close contact reiningsatula, kihisen innosta päästä kokeilemaan sitä Lempipojalle. Taitaa kuitenkin jäädä joululomaan saakka, koska seuraavat viikot ja viikonloput tulevat olemaan kiireisiä. Tuossa se nyt kuitenkin kököttää keittiöjakkaran päällä odottamassa öljykäsittelyä.

Pikkupuokki edistyy

Pikkupuokin sisäänajo jatkuu pienen tauon jälkeen. Eilen oli vuorossa 13 ratsastuskerta, ja ekaa kertaa irti liinasta. Kuulostaa hitaalta etenemiseltä, mutta oikeastaan me ollaan oltu aika nopeita. Tai siis oltaisiin oltu jos oltaisiin ehditty häärätä sen kanssa useammin. Jokainen ratsastuskerta on kestänyt korkeintaan 15 minuuttia ja mennyt jotakuinkin niin, että ensin on hiukan kerrattu edellisen kerran juttuja, sitten otettu jotain uutta mukaan. Pitkät tauot ratsastamiskertojen välillä ovat aiheuttaneet sen, että ollaan jouduttu aika lailla varmistelemaan muistaako polle vielä edellisen kerran hommelit. Pahin mitä tässä vaiheessa voisi tehdä, olisi ahneuttaan tai hätäisyyttään säikäyttää tai hämmentää hevonen niin, että se alkaisi jännittää selkäännousua. Tähän saakka PP on ollut todella lunki tyyppi, eilinen liinasta irrottaminenkaan ei ollut sen mielestä mikään juttu. Odoteltiin tuota irrottamisjuttua siksikin niin kauan, että PP ymmärtäisi että sen tulee kuunnella selässä olijaa enemmän kuin maassa kävelijää.

Länkkärihevosen ja kouluratsun aloituksessa ei kai periaatteessa ole suurtakaan eroa, lännenhevosen kohdalla on vaan varmistettava paljon huolellisemmin että hevonen ei jännitä, kiihdy eikä menetä itseluottamustaan. Pitkin ohjin, pelkillä painoavuilla ratsastaminen ei jatkossa yksinkertaisesti tule onnistumaan jos hevonen kokee olonsa epämukavaksi tai on jossain vaiheessa koulutusta menettänyt itseluottamuksensa. Jotkut käyttävät mieluummin turruttamista, pakottamista ja alistamista, ja saavat niillä aikaiseksi rauhallisesti liikkuvan, sulkeutuneen hevosen, joka ei enää reagoi mihinkään mitä ympärillä tapahtuu. Helppo kisahevonen ehkä, mutta ei hevonen minun makuuni. Haluan mieluummin, että hevonen liikkuu aidon rennosti, suorittaa liikkeet vapaasta tahdostaan ja selviytyy pelottavista tilanteista sisäisen tasapainonsa avulla. Samasta syystä en hirveästi tykkää juoksuttaa hevosia pyöröaitauksessa pitkiä aikoja yhteen menoon. Käytän pyöröä kyllä, se on loistava apuväline, mutta aika säästeliäästi. Mieluumminkin näkisin sen paikkana kommunikaation ja yhteisymmärryksen rakentamiseen, enkä jonkinlaisena kidutuskammiona, jossa pollelta pomotetaan ja väsytetään sen oma tahto pois.

Takaisin Pikkupuokkiin ja sen koulutukseen. Tehtiin käännöksiä, harjoiteltiin ohjalle myötäämistä, pysähdyttiin, peruuteltiin pieniä pätkiä ja ravattiin lyhyitä rupeamia kevyessä ravissa. Vaikka opetankin hevoset kääntymään ensisijaisesti ratsastajan katseen ja ylävartalon liikkeen mukana, käytän silti alusta pitäen pohkeita. Niin ne oppivat kääntymään poispäin ulkopohkeesta ja asettumaan sisäpohkeen ympärille. Ulko- ja sisäpohkeet määrittelee istunta, eli se mihin suuntaan ratsastaja on hevosta oman kehonsa painolla viemässä. Uskoisin, että laukkaamaan päästään aikaisintaan ratsastuskerralla 20, ellei PP sitten ihan omatoimisesti päätä laukata jo aikaisemmin. Esim. Lempparin kanssa kävi juuri sillä tavoin, eli se nosti pyytämättä ravista laukan, niinpä lykkäsin kerkeästi sille laukka- avut päälle ja annoin mennä jonkin matkaa. Tässä vaiheessa koulutusta hepat*) ovat yleensä vielä niin epävarmoja, että hidastavat raviin tai jopa pysähtyvät pienellä pidätteellä tai pelkästä istunnan muutoksesta.

*) Puhun nyt tässä omista kokemuksistani, en yleisesti. Mulla on tähän mennessä ollut ratsastettavana vain herkkiä ja suhteellisen hyvin hanskassa olevia polleja, joten tämä ei välttämättä päde ollenkaan vahvatahtoiseen, jyräämään oppineeseen otukseen.

PP:n kanssa tavoitteena on saada se tämän syksyn aikana sellaiseen kuosiin, että Hoitaja1 pääsisi sillä muiden kanssa maastoon. Talvi olisi tarkoitus viettää harvakseltaan lähimetsiä ja peltoja koluten, totuttaa se tähän ratsuhommaan sille mielekkäällä tavalla. Keväällä, kun lumet sulavat kentältä ja kaikilla on kauhea ratsastusinto päällä, voidaankin sitten sujuvasti jatkaa kentällä työskentelyä hevosella, joka on rento ja innokas oppimaan.

Vanhassa vara parempi

Uusi heppa, Vanhaherra, saapui perjantaina uuteen kotiinsa. Se on kuulemma vielä hienompi kuin sen toinen omistaja muistikaan. Minähän en ole koko eläintä vielä nähnytkään, paitsi tietenkin kuvissa, joten odotan kovasti maanantaita että saan siitä tuoreita kuvia ja videokuvaa. Varsinkin nauhoite kutkuttaa, herra liikkuu kuulemma upeasti. Oli juossut tammalauman ja nuorten orien lauman välissä kaula kaarella ja pitänyt touhukkaasti vahtia. Pojat on hassuja.

Vanhaherra on asunut viime vuodet isossa siittolassa ja viettänyt siellä kissanpäiviä. Astunut tammoja harvakseltaan, pääasiassa vaellellut isolla laitumella ja nauttinut elämästä. Nyt sitä aletetaan pikkuhiljaa taas ratsastaa, nostetaan kuntoa ja syötetään hyvin. Sillä on nuorna miesnä kilpailtu esteitä, onpa kuskina ollut jossain vaiheessa ihan huippuratsastajakin. Herralla voi hyvinkin olla edessään vielä uusi ja mielenkiintoinen elämä kisahevosena, se on pitkäikäistä rotua ja jaloistaan terve. Ja jos ikää on kisaamiseen liikaa, niin hyvän harrastepollen siitä saa jokatapauksessa, lisäksi komian ja huippusukuisen sulhon omille tammoille.

Syväanalyysi

Tekstiiliurheilu yhdistetään aina kouluratsastukseen, vaikka länkkärissä on paaaljon paremmat mahikset pullistella varusteilla ja ratsastusvaatteilla. Kouluratsastajien kilpaunivormuhan on aika tarkkaan määritelty, samoin hevosten kilpavarusteet. Sooloilua esiintyy lähinnä rastsastajan vapaa- ajan vaatetuksessa ja hevosen treenipinteleiden ja tarhaloimien väreissä, paitsi että nekin on yleensä jotain tummansinistä tai metsänvihreää. Aika mälsää siis loppujenlopuksi.

Länkkärissä sitä vastoin saa koristella itseään ja hevostaan niin paljon kun sielu sietää, varsinkin pleasure- ja trail- ratsukoiden tälläytyminen on ihan omaa luokkaansa. Satuloissa on niin paljon kiiltävää hopeaa, että paikkakunnan harakat putoavat sähkölangoilta silkasta ekstaasista, värikkäässä satulahuovassakin voi olla kilotolkulla nahkaefektiä, hopeaisia conchoja ja kirjailua. Satulahuovan kanssa yhteensopivat vaatteet kimaltevat paljetteja ja lasitimantteja, kokochapseissa voi olla vaikkapa kultaiset tereet ja yläosa monimutkaisesti kirjailtua nahkaa hopeaisin soljin. Vyönsolkikin on lautasen kokoinen, kullan- ja hopeanvärinen ja muistuttaa monimutkaisimpia filigraanitaideteoksia mitä maailman museoista löytyy. Satuloiden, niiden hienoimpien show- mallien siis, hinnat pyörivät jossain 10 000 euron tietämillä, suitsimallit ovat tietenkin painotettuine ohjineen ja kaiverreittuine, hopeoituine kankikuolaimineen yhteensopivia satuloiden kanssa.

Reiningissä ja karjalajeissa (cutting, roping etc…) sekä nopeuslajeissa (barrel race ja polebending) ei yleensä juurikaan koristauduta, mutta ei se hommaa silti sen halvemmaksi tee. Satulat ovat kalliita, hinnat alkavat jostain 1500 eurosta. Lajin harrastajan kannattaa kuitenkin panostaa vähän hintavampaan versioon, koska oikeasti kaikki alle 2000 euron satulat ovat jostain kohtaa kompromisseja. Reiningiin, ropingiin ja barrel raceen tarvitaan kuhunkin omanlaisensa satula. Syväharrastajalla saattaa olla monta erilaista saman lajin satulaa tai usemman lajin satulat kaikkine muine roippeineen, eli satulahuoneen sisällölle kertyy aikalailla hintaa.

Pelkkä satulanalunen, padi, siis jos haluaa jotain muuta kuin perusmallin, maksaa jotain 100 euron ja äärettömän väliltä. Neopreenisuojat eteen ja sliding- (tai skid) bootsit (reining- hevosille liukupysähdyksiä varten) taakse maksavat helpostikin 200 euroa. Päitsiä ja kuolaimia saa suhteellisen edullisesti, hyviä alkaen 50 euroa, mutta lisäksi on ostettava ohjat. Kunnollisia ohjia ei saa alle 60 euron, mutta monet sen hintaisetkin ovat aika kyseenalaista kamaa. Ohjat tekee kalliiksi niiden paksuus, leveys, pituus ja tietenkin nahkan tasalaatuisuus. Bosalit (eli hackamoret eli kuolaimettomat suitset) vasta ovatkin kalliita, pelkkä raakavuodasta punomalla valmistettu kuonokappale maksaa jo reilusti toista sataa euroa, siihen lisäksi hevosenjouhista punotut ohjat eli mecate- köysi saman verran lisää. Kolmen ja puolensadan euron hintainen mecate ei ole mikään harvinaisuus.

Varusteiden lisäksi pihalla täytyy tietenkin nököttää tukevarakenteinen pyöröaitaus, sillä eihän tästä hommasta muuten mitään tule. Paras olisi tietenkin katettu malli, ainakin meidän ilmastossa. Ja reiningissä ratsastetaan isolla, siis todella ISOLLA kentällä, eli sellainenkin olisi hyvä olla. Pleasuressa kenttä saisi olla kova ja sileä, reining taas vaatii löysemmän hiekkapinnan, niin että sama kenttä ei tietenkään käy. Ja jos haluaa oikein rypeä lajissa ja sen aiheuttamissa laskuissa ja velkakirjoissa, kannattaa hankkia muutama hieho nurkkiin kasvamaan, että pääsee harrastamaan niitä karjahommeleitakin. Niin ja tottakai trail-radan harjoittelemista varten pitää olla satakunta puomia korotuspaloineen, portti, silta ja ainakin kymmenkunta keilaa.

Ai niin joo, se hevonenkin pitäisi hankkia. Eihän nyt kukaan koulua vakavissaan vääntävä millään ex- ravurilla tai eestinponilla porskuttele vaan hankkii puoliverisen, mieluummin tietysti saksalaisen. Länkkärissä on vähän sama juttu eli pollen täytyy ehdottomasti olla QH, PH tai ApH. Kyllähän niitä kotimaassakin kasvatetaan, mutta hei, ulkomailta sen pitää olla. Saksassa on isot markkinat ja sieltä saa hyvällä tuurilla 4000 eurolla keskivertovarsan tänne pilattavaksi. Huippusukuinen reining- tykki maksaakin sitten jo 8 000 – 15 000 euroa vieroitusikäisenä. Spesiaaliväreistä, kuten esim. quartereilla ruunivoikosta tai –hallakosta joutuu luonnollisesti maksamaan luksuslisää. Jos jenkeistä haluaa humman tuoda, niin hintaan täytyy lisätä päälle kuljetuskustannukset, jotka nousevat helposti yli 5 000 euron.

Niin, ja ne valmennukset. Suomessa ramppaa jos minkäsorttista spesiaalijannua valmentamassa, vaikka suurimman osan ratsukoista näkee ilmiselvästi kaipaavan perusopetusta eikä mitään valmennusta. Ainakin minun vokabulaariossani valmennus tarkoittaa kilpailevan ratsukon johdonmukaista ja säännöllistä opetusta, eikä mitään ”kuinka käytät länkkäriapuja oikein”- beisikkiä. Sitä paitsi enpä ole juurikaan nähnyt näiden ulkomaanihmeiden puuttuvan siihen oleelliseen eli istuntaan: on vähän paha opetella hienosäätöhommeleita, jos ei ole hajuakaan miten satulassa tulisi istua. Vika on siinä, että useimmat meillä käyvät valkut ovat reinareita. Reining- ratsastajat eivät useinkaan ole kiinnostuneita pikkuseikoista, lähes kaikki on sallittua kunhan polle pelittää. Vähän sama meininki kuin enkkutyylissä esteratsastajilla: sileällä työskentely sucks. Pleasuressa opetellaan enemmän sitä perusasiaa eli istuntaa, apujen hienovaraista käyttöä ja hevosen saamista niin täydelliseen psyykkiseen peräänantoon kuin mahdollista. Suomalaiset vaan eivät oikein osaa arvostaa muita lajeja kuin reiningiä, mikä johtunee siitä että sitä harrastavat miehet ja siinä pyörivät ne suurimmat rahasummat.

Muutenkin suomalaiset naisratsastajat muistuttavat ulkoisesti enemmän miehiä kuin naisia. Kisapaikoilla näkee pääasiassa askeettista androgyynivaatetusta kuten ruutupaitaa ja likaisia, ruttuisia bootseja. Niin ja tietenkin ne wranglerit, ne on must. Kilisevät kannukset pitää olla ja, niillä sitten saapastellaan kukonaskelin kuin sukupuolenvaihdosleikkaukseen jonottavat rekkalesbotransseks… oho, toi ehkä oli vähän liian rankasti sanottu, but anyway, you gotta picture. Ei tartte mennä kuin Ruotsiin, niin homma on muuttuu paljon esteettisemmäksi. Onneksi lajin kasvun myötä on odotettavissa, että meilläkin alkaa enemmän näkyä muihin kuin reiningiin erikoistuneita ratsastajia. Tai no, kasvuodotukset saattavat kyllä olla turhan optimistisia, ainakin niin kauan kuin eri porukat riitelevät keskenään ja esim. kieltäytyvät menemästä toistensa järjestämiin kisoihin. Joka sakilla on oma vankka visionsa siitä, mitä laji on ja miten sitä pitäisi markkinoida, ja ne toiset on tietenkin aivan väärässä. Siinä vaan unohtuu se tosiasia, että mitään yhtä ja ainoaa lännenratsastusta ei ole edes Amerikassa, vaan laji on valtavan laaja ja sisältää monia eri tyylisuuntia ja tapoja tehdä asioita. Ja joskus on viisaampaa tinkiä omista periaatteistaan yhteisen hyvän vuoksi.

Lajeissa ON eroja.

Hippoksessa oli hyvä artikkeli lännenratsastustunnista. Mukavinta oli, että siinä oli oivallettu juuri ne tärkeimmät syyt, miksi laji esim. mua kiinnostaa: selkeys, rauhallisuus, rentous ja jatkuva ajatteleminen. Tai sitten tunnin ope, Kirsi T. oli osannut välittää tuntilaisille juuri sen olennaisen. Mikä ei ole helppo tehtävä, kun aikaa on vain tunti, pari. Hauskin kohta jutussa oli, kun kirjoittaja aprikoi, vähentääkö lännenratsastuksen harrastaminen eteenpyrkimystä. No tietenkin vähentää, sehän sen juju onkin. Kun lajissa haetaan kyytiä, joka ratsastajasta tuntuu mukavalta, ei intopiukeana kahtasataa luukuttava polle ole yhtään kiva juttu.

Tästä tulikin mieleeni yleensä pelkästään länkkäriä harrastava kaverini, joka taannoin osallistui enkkutunnille kaverinsa hevosella. Polle laukkasi ratsastajan mielestä ihanaa, rentoa louppia, mutta ope kiljui, että lisää eteenpyrkimystä, pohjetta, pohjetta, pohjetta! Oli kuulemma tuntunut ihan tyhmältä kiusata kilttiä ja rauhallista hevosta sellaisella. Samoin erilaiset painoavut olivat aiheuttaneet ongelmia. Esim. laukannostossa paino sisäpuolelle ja nosto sisäjalalla oli tuntunut todella kummalliselta, kun me länkkärissä tehdään se paino ulkona ja ulkopohkeella. Heppa oli kuulemma punkenut koko ajan uralta sisään, koska kaverini ei ollut pitänyt sisäpohjetta aktiivisesti toiminnassa ja jatkuvaa ulko- ohjan tukea päällä (lue: roikkunut rystyset valkeina 15 cm lyhyessä ulko- ohjassa). Samoin ole enkkuope huutanut suoristamaan hevosen, koska se poikittaa. No totta mooses poikittaa, jos sitä ratsastetaan ulkopohkeella takapää alle, eli siis englanniksi hip over. Heponen oli kuulemma ollut myös aika raskas ratsastaa, minkälainen kokemus mullakin on enkkutyylipollukoista.

Länkkärissä sitä on tottunut siihen, että hevonen etenee ja toimii itsenäisesti, ratsastaja käyttää apuja vaan kun on tarvis. Sen jälkeen avut pois kokonaan, ja keskitytään istumaan niin, ettei olla hevosen tiellä. Lännenhevonen myötää hemmetin paljon herkemmin apuihin, koska sitä ei ole turrutettu jatkuvilla avuilla eikä se -siis ihannetilanteessa- punkea apua vastaan, vaan myötää automaattisesti. Toisaalta omien huomiotteni perusteella väittäisin, että monet länkkärihevoset ovat aika vinoja. Iso, painava ja korkea satula aiheuttaa sen, että ratsastajan on paljon hankalampi tuntea vinoutta. Alan kirjallisuudessa ei koko suoristamishommalle anneta samanlaista painoarvoa kuin kouluratsastuksessa, joka oikeastaan on pääasiassa hevosen suoristamista ja muokkaamista symmetriseksi. Siksi ratsastankin säännöllisesti (no, YRITÄN ratsastaa säännöllisesti) enkkusatulalla, että saan paremman kuvan siitä, miten suorassa/ vinossa hevonen kulkee. Eikä se tee pahaa istunnallekaan, siis se enkkusatulassa ratsastaminen. Varsinkin koulupenkissä istuminen on sikatehokasta, sen jälkeen kyllä nivuset soi ja reisilihakset laulaa. Noin niinku kuvainnollisesti.

Toi eteenpyrkimys on kyllä suuri ongelma, jos meinaa hevosesta monikäyttöpollea. Siis että kisaisi sekä westerniä että koulua. Ainakin omista hevosista olen huomannut, että on aika väärin vaatia niiltä sellaista työntöä ja lennokkuutta kuin mitä koulussa vaaditaan, jos ne muuten pääasiassa ratsastetaan niin, että matala ja lyhyehkö askel on in. Siis tottakai koulua voi mennä western- hevosella ja päinvastoin, en minä sitä, mutta jos haluaisi hevosen liikkuvan todella hyvin, koko kapasiteetillään. Yhdessä vaiheessa lueskelin liudan sh- tammojen kantakirjauslausuntoja, joiden seassa oli parin länkkärikoulutetun hevosen arvostelut. Hevoset olivat oikein mainioita lännenratsuja, joilla oli hyviä kilpailutuloksia monista eri luokista. Kantakirjauslausunnon mukaan ne kuitenkin olivat ihan kauheita olentoja, varsinkin ratsastaa. Niin varmaan jos koeratsastajien painoavut ja pohjeavut ovat olleet vastakkaiset kuin hevoselle opetetut. Ja arvostelulla "maahansidotut, lyhyet liikkeet" tarkoitettiin negatiivisia ominaisuuksia. Puhumattakaan "puutteellisesta eteenpyrkimyksestä", mikä ainakin näiden hevosten tapauksessa oli pitkällisen kouluttamisen tulosta.

Sillisalaattia

Voi perhana, mitä menin tekemään? No ostamaan puolikkaan hevosen. Kun niitä ei ennestään ollut kaiketi tarpeeksi. Hyvä pahvi.

Tämä uusi kimppakiva ei onneksi muuta meille asumaan, vaan tulee olemaan yhden kaverin käytössä ainakin aluksi. Omien hevosten kanssa en ole vikojen kisojen jälkeen ehtinyt tehdä mitään, muutaman kerran käynyt maastossa pyörähtämässä Pikkutamman kanssa. Se onkin valmistautunut tulevaan talveen kerryttämällä aika muhkean rasvakerroksen uumansa ympärille. En ole viitsinyt ottaa siitä mitään sen suurempaa paniikkia, koska pakkasten alkaessa se tulee tarvitsemaan lisälämmikkeitä. Luuviulut ei pihatossa tarkene, epäilen.

***

Lankesin rehukaupassa joihinkin kammottaviin ja kalliisiin ulkomaisiin mysleihin, ilmeisesti mulla on viime aikoina ollut liikaa rahaa. Siis kun lykkään sitä kakkakoneisiin ihan vapaaehtoisesti. Hoitaja1 nimittäin on vakaasti sitä mieltä, että HIENOJA hevosia pitää ruokkia mintulta, rosmariinilta ja ties miltä tuoksuvilla ulkomaisilla myslityyppisillä rehuilla. Niin kuulemma Sveitsissäkin aina tehtiin. Ilmeisestikin meidän puskaratsu- tasoisista pihtikinttuisista karvapalloista tulee -ainakin sisäisesti?- niiden hienojen sveitsiläisten GP- hevosten tasoisia, kun niille annetaan samaa rehua.

Tapahtumasta toiseen

Käytiin Hoitaja1sen ja Läikkiksen omistajan kanssa perjantai- iltana hississä. Saivat houkuteltua mut mukaan, edellisen kerrasta onkin aikaa useita vuosia. Ratsastusluokkien suhteen olisin voinut tänäkin vuonna jättää ihan hyvin menemättä, maalattujen keppien yli loikkiminen kun ei hirveästi jaksa kiinnostaa. Mut sitten se expo- alue, se oli erinomainen! Viimeksi hississä käydessäni tapahtuma oli juuri muuttanut Hartwall- areenalle, eivätkä järjestäjät olleet keksineet toimivaa ratkaisua expo- alueen sijainnille.

Mitä tarttui mukaan? Kahdet ruutusukat, tummanpunaiset villapintelit, helvetin pitkä dööbertti (näyttelyesittämistä ja mahdollisia piffipaffiharjoituksia varten) ja hyvätpahatjarumat- takki (ruskea, sopii sikahyvin mun buutsien kaa). Sitten me kaikki 3 ostettiin vielä samanlaiset fleecet, että ollaan tarvittaessa samikset. Esim. kisoissa, jos pitää olla keekona. Hoitaja1 osti yhden hyvin tingityn loimen ja huokeat mutta näyttävät western- suitset. Niin ja käsittämättömän ryssän näköisen tekokarvareuhkan tallihatuksi. Läikkiksen omistaja puolestaan keskittyi pinteleihin, sillä kun ei suhteellisen tuoreena hevosenomistajana vielä ole sitä täydellistä koko värikartan kattavaa valikoimaa kauniinvärisiä ja ah niin turhia pinteleitä kuin eräillä. *nolostus*

Lauantaiaamuna raahauduttiin harjoituskisoihin, jotka ... noh... menivät. Pikkutamma oli ärsyttävimmillään, se huusi ja kuikuili koko ajan Kiltintamman perään, täpisi ja pelkäsi ihan kaikkea. Ulkokenttä oli tällä kertaa parempi paikka, maneesi taas maailman kamalin mörköluola. Ekassa luokassa vedettiin tuhattajasataa, pukiteltiinkin. Tokassa luokassa steppailtiin ihan omia kuvioita ja kieltäydyttiin pysähtymästä. Kolmannessa luokassa oli laukan jälkeinen ravi hukassa ja neljännessa luokassa ongelmia aiheutti mm. maassa näkyvä aurinkoläikkä. Huoah. Mut kai nää kuviot on vaan pakko käydä läpi, eihän se mokoma opi ikinä käyttäytymään kisoissa jos sitä kotimetsissä hautoo. Sitä vaan en yhtään ymmärrä, mikä saa ihmisen (lue: minut) väen vängällä änkeytymään kisoihin hevosella, joka on V-A-I-K-E-A? Voisin ihan hyvin keskittyä Vanhaantammaan tai Lemppariin, molemmat täysjärkisiä ja reloja polleja. Vaan kato ei, ilmeisesti henkinen pään seinään hakkaaminen tuottaa jotain tyydytystä, koska sinnikkäästi jaksan väitellä PTn kanssa. Loputtomiin näemmä.

Ihan oikeastihan juttu on niin, että tykkään PTstä enemmän kuin suurimmasta osasta maailman ihmisiä. Olkoon kauhea, vaikea ja ärsyttävä, kunhan säilyy yhtä hauskana ja vallattomana. Sen kanssa ei ole koskaan tylsää.

Kisakonkarien kootut selitykset

Hengissä ollaan. Pikkutamma käyttäytyi yllättävän hyvin kisapaikalla, se hikeentyi ainoastaan kerran kun Hoitaja1 ja Kilttitamma poistuivat suorittamaan omaa rataansa ja jättivät meidät yksinään seisoskelemaan. Muuten PT oli hyvinkin cool, verkassa se oli lähestulkoon kotinormaali ja radalla sikapinkeä ja pomppuisa mutta kuitenkin ihan käsissäpysyvä.

Vielä kun sais sen nostamaan vasemman laukan silloin kun MINÄ haluan. Verkassa vasen nousi ihan kivasti, mutta annas olla kun oltiin radalla. Sellasta askellajia ollutkaan kun vasen laukka. Sinnikkäästi vaan tarjosi oikeaa, eikä piru vaihtanut lennossa vaikka tykitin sitä ulkopohkeella kuin asfalttipora. Nooh, ei me sinne voittamaan oltu menossakaan, vaan totuttamaan heppaa kisaamiseen. Uskoisin, että sille jäi hommasta ja kisapaikasta ihan miellyttävät fiilarit, joten seuraavalla kerralla samassa paikassa se saattaa jo pystyä keskittymään suoritukseenkin.

KT puolestaan oli vielä eilen iltapäivällä elämänsä vedossa, mutta tänään se ei oikein jaksanut laittaa parastaan. Yhden luokan se pilasi väärällä laukalla, toisen se otti vähän turhan löysin rantein ja kolmannessa se mylvi pää punaisena kentän ulkopuolella seisoville hevosille. Muuten se oli oikein hieno ja tyylikäs, parempana päivänä se ja H1 olisivat hyvinkin sijoittuneet. KT on niitä sellaisia tuuli- hevosia. Sen hyvät ja huonot tuulet vaihtelevat jyrkästi, se on joko todella jees tai maailman kamalin. Maanis- depressiivinen hevonen??

Kisakammo iskee

Iiik, pelottaa. Ensi viikonloppuna pitäisi lähteä kisoihin, Pikkutamma on täysin vaiheessa ja kisapaikkakin on sille uusi. Käytiin sen kanssa kuukausi sitten debytoimassa harjoituskisoissa, ja selvittiin siitä hengissä mutta kunniatta. Siitä rohkaistuneena, tai mahdollisesti hetkellisen debilismin seurauksena, menin ja ilmoitin meidät ihan oikeisiin kisoihin. Nyt juttu ei enää tunnu yhtään niin hyvältä idealta. Päinvastoin, se tuntuu täysin idioottimaiselta ja yltiötyperältä. Jos en olisi niin pihi, jättäisin kisat väliin ja menettäisin vain rahani, en henkeäni että mainettani.

Hoitaja1 tulee mukaan Kiltillätammalla. Niillä on 7 vuotta etumatkaa, mitä hevosen kouluttamiseen ja rauhoittumiseen tulee. KT:n lope on nykyään ihan mahdottoman makeeta, toivottavasti se on ensi viikonloppuna vieraskorea ja esittää parastaan. Se on nimittäin hevonen, joka pahimmillaan osaa olla todella ... kauhea. Ei ilkeä, vaan totaalinen idiootti.

Lempparin debyytti tuntipolle(a)na

Lempipoika oli eilen ensimmäistä kertaa mukana tunnilla. Ori käyttäytyi loistavasti, ainuttakaan pöhpöhhiä ei kuulunut, vaikka tammat menivät välillä aika lähelta ohi. Hoitaja1, joka naama messingillä ratsasti Lempparia, nimesi pollen uudestaan Liikkuvaksi Nojatuoliksi. Sinänsä osuva nimitys, koska sillä on erittäin pehmeät, joustavat ja pyöreät liikkeet,varsinkin sellaisissa hitaissa askellajeissa kuin jogi ja lope. Nopeammissa askellajeissa, kuten esim. keskiravissa se on varsin lennokas, minkä vuoksi H1 yrittikin vakuuttaa minut siitä, että Lemppari on loistavaa kouluratsastusainesta. Laukka taas on todella pyöreää, se kantaa itsensä niin hyvin että ratsastajasta tuntuu siltä kuin istuisi keinumalla etenevän kukkulan harjalla: pää on eteen-alas ja takapää rungon alla. Ja mikä parasta, pollella ei ole kiire mihinkään.

Pohjustin Lempparin tuntipollen elämän aloitusta sunnuntaina lähtemällä sen kanssa maastoon tammaporukassa. Pari kertää pöhisi, kun tammat tulivat liian lähelle. "Liian lähelle" oli metrin päähän, kun tammat pysyivät sitä kauempana, poika käyttäytyi kuin vanha ruuna. Olen viimeksi maastoillut sillä viime talvena, mutta se käyttäytyi todella asiallisesti; aivan kuin sillä oltaisiin maastoiltu joka viikko. On se vaan hienoa omistaa asiallinen ja järkevä polle, varsinkin kun kaksi edellistä koulutettavaa ovat olleet ihan kamalia lentokoneita.

Liukuja ja laukanvaihtoja

No nyt sai Pikkutamma liukkarit alle! Jos ei ala stopit pelittää, niin... sitten ei. Ollaan sen kanssa edistytty viime aikoina kivasti, eilen tehtiin muutama laukanvaihtoa kasilla. Suht hyvin onnistui, ottaen huomioon ettei olla tehty niitä pariin kolmeen vuoteen kuin joitain yksittäisiä silloin tällöin.

Tehtiin niitä koulutuksen alkuaikoina jonkin verran, että se oppisi vaihtamaan matalasti ja luonnollisesti. En halunnut tehdä sitä virhettä, että opettaisin sille vastalaukan ennen vaihtoja. Siinä meinaan käy helposti silleen, että hevosta on vaikeaa saada enää oppimaan vaihtoa askeleessa, kun se on tottunut menemään vastalaukkaa luontevasti. Hevosesta tulee helposti sellainen ikuinen ravin kautta vaihtaja, tai sitten se voi oppia vaihtamaan väärin, kouluratsastustyyppisesti: vaihto on liian korkea ja laukkaan tulee hidastus (tai jopa pysähdys) vaihdon kohdalle.

Nyt sitten jatketaan vaihdon hiomista. Heppa on saatava vaihtamaan täsmälleen halutusa kohdassa, myös suoralla uralla ratsastettaessa, ja vaihdon jälkeinen ryysääminen on saatava kitkettyä pois.

Epätoivosta seitsemänteen taivaaseen

Ratsastin PTn toissapäivänä enkkukamoilla ja enkkutyylillä, ja voi jestas että oli vaikeeta. Sattui vielä olemaan tuulinen päivä, niin että se näki ja kuuli mörköjä joka puun, kiven ja kannon kohdalla (ja niitähän riittää, kun kenttä sijaitsee metsän laidassa...). PT ei myöskään ole tottunut jatkuvaan kuolaintukeen, ja oli hyvin hämmentynyt lyhyistä ohjista. Epätoivon fiiliksistä huolimatta hommasta oli kyllä paljon hyötyä, koska saatiin aikaiseksi hyvä rento laukka ja jopa pari hyvää laukanvaihtoa.

Eilen ratsastin PTn taas länkkärivehkeillä, ja polle toimi kuin unelma! Mentiin kangilla yhdellä kädellä hiiiidasta jogia ja rentoa laukkaa, peruuttaminenkin onnistui pelkällä painolla. Mitäs se otus nyt oikein hautoo, tämä ei kyllä ole sen normaalia käytöstä?! Ei vaan vitsailu sikseen, nämä tällaiset eilisen kaltaiset ratsastuskerrat ovat juuri niitä, joita odotellessa jaksaa taas venyttää hermoa ja laskea sataan seuraavat 10 ratsastuskertaa. Muut hevoset, joilla yleensä ratsastan, kehittyvät ja toimivat asteittain ja ovat paremmin ennalta arvattavia. PT (ja itse asiassa myös sen emä KT) taas on kuin vuoristorata, tänään ollaan huippuhyviä, huomenna ei onnistu yksinkertaisesti mikään. Jossain vaiheessa seurasin sellaiset puoli vuotta sen käyttäytymistä ja merkitsin aina ratsastuksen jälkeen ylös miten se käyttäytyi. Kiukuttelukohtaukset eivät näyttäneet korreloivan mitenkään kiimojen kanssa, vaan elivat ihan omaa biorytmiään. Ne olivat pahimmillaan siinä 4-5 vuoden iässä, ja alkoivat helpottua 6 vuotiaana. Nykyään PT on jo ihan siedettävä, "raivareita" se ei ole saanut enää kahteen vuoteen.

Monet nuoria hevosia paljon ratsastaneet sanovat, että hevosilla on murrosikä juuri tuossa 4-5 vuoden iässä, jonka jälkeen ne aikuistuvat ja muuttuvat helpommiksi ratsastaa. Ainakin meidän hevosten kohdalla tuo on pitänyt hyvin paikkansa, ne ovat ihania 3 vuotiaana, sitten ne ovat 1 - 2 vuotta ihan kamalia. Vasta tuon murrosiän jälkeen ne kykenevät hallitsemaan hermonsa ja keskittymään työntekoon kunnolla.