Liikenteessä

Klassisen tunti peruuntui, mutta menimme maneesille isommalla porukalla, kun se kerran oli varattu meille. Meiltä on sinne pari kilsaa, josta puolet kiemurtelevan ja mäkisen asfalttitien reunaa, loput pientä hiekkatietä (jossa autoja ei juuri kulje). Onneksi täällä meillä päin on hevosia vähän joka pihalla, joten autoilijat osaavat kyllä periaatteessa varoa ja hidastaa hevosia nähdessään. Jännitin silti hiukan asfalttiosuutta, koska porukassa oli 2 täysin liikennekokematonta hevosta (Hienohelma ja Lempipoika) sekä Pikkutamma, joka muuten vaan on arvaamaton, vaikkei autoja pelkääkään. Lempparin tiedän olevan järkevä ja autoja pelkäämätön hevonen, mutta kokemuksen puute saattaa aiheuttaa ylimääräistä hötkyilyä. Hienohelma taas on erittäin fiksu ja itsevarma hevonen, mutta runsas täykkäriveri (50% lähisukupuussa ja ties kuinka paljon lisää niiden quarter-esi-isien kaukaisemmissa sukupolvissa) kuohahtaa aina välillä pintaan.

Yleensä juoksutan Lempparin ennen selkäännousua, mutta nyt siihen varattu aika hupeni hevosen siistimiseen: se oli mahaan saakka savikuorettunut, ja varsinkin jalat olivat ihan kauheassa ravassa. Niinpä kiireessä hyppäsin suoraan tallin pihalla kyytiin ja lähdin "maastoon" kylmiltäni. Aika typerästi tehty näin jälkikäteen ajateltuna (hevosella on ratsastettu viimeksi 2 viikkoa sitten..), mutta onneksi kaikki sujui hyvin. Matka maneesitallille mentiin erittäin kootussa muodossa: piffissä, paffissa ja puffissa. Puffi onkin ihan uusi korkean koulun liike, joka johdetaan piffistä rohkaisemalla ratsua köyryselkäiseen pukkiloikkaan suoraan ylöspäin takapään ollessa erittäin syvällä rungon alla. Muistuttaa vähän croupadea, mutta köyrymmällä selällä. Toisentyyppisiä piffejä ja paffeja löytyy muuten täältä.

Maneesissa piti tietenkin pullisteleman peileissä isottelevalle komealle kimo-orille, rääkyä jokaiselle tammalle kuin tuntemattomalle naimaprospektille, kiemurrella lasiseinäisen kanttiinitilan kohdalla kaula käärmeenä, heittää aina silloin tällöin väliin pienet puffit. Mutta se sallittakoon hevoselle, joka ennen tätä päivää ei ole ollut maneesissa muuta kuin vuosia sitten näyttelyissä. Kotimatkalla mentiinkin sitten jo letkeää ghetto walkia, paitsi alla kuvaillun mopedikohtauksen aikana. Pikkutamma käväisi pari kertaa löysällä pientareella (ja otti siitä palkokasvia sieraimeensa), mutta maneesissa se oli oikein asiallinen. Hienohelmaa jännitti kai niin paljon, että se sipsutteli epätahtista hilipannytkyä paskajäykkänä mennen tullen. Maneesissa, turvassa maailman pahuudelta ja sekavuudelta, se käyttäytyi täysin normaalisti. Ihan hyvin hevoselta, jonka elämänkokemukset ovat koostuneet lähinnä laitumella kuljeskelusta New Mexicossa ja tiineenä olemisesta, varsomisesta ja imettämisestä Suomessa. Vanhatamma ja Kilttitamma vain kävelivät, työskentelivät ja taas kävelivät, mitäs sitä vanhat turhia hörhöilemään.

Kaikki autoilijat noudattivat ystävällisesti hidasta- pyyntöä, jonka näytimme sekä takaa että edestä tuleville. Muutamilla vaan tuntui olevan ihan älyttömän pitkät piuhat, tai sitten keskittyminen oli jossain ihan muussa kuin liikenteen seuraamisessa. Ensin ne ajoivat lähes hevoskaravaaniin kiinni, jotkut osittain jopa meidän puoleisella kaistalle, ja sitten kun hoksasivat hidastaa, niin eivät tajunneet mennä tien toista laitaa vaan ajoivat tien keskiviivaa pitkin. Takaa tuli kerran myös iso joukko kilpapyöräilijöitä, jotka onneksi hidastivat kiltisti kun pyysimme. Selitin heille, että hevoset saattavat pelätä polkupyöristä kuuluvaa ääntä, pyöräköt itsessään eivät olleet niin pelottavia. Pari isompaa moottoripyörääkin meni ohitse ilman sen kummempia reaktiota, isotkin nykypyörät kun ovat aika äänettömiä. Voimakkaimman reaktion saivat aikaiseksi kaksi mopoilijaa, joiden ajopelit pitivät aika karmeaa ääntä, eivätkä he ilmeisesti ymmärtäneet näyttämääni hidasta- merkkiä (johtuisiko siitä, että mopoilija ei ole käynyt autokoulua eikä siis välttämättä tiedä, miten hevospeli ohitetaan?). Ensimmäisen mopon karauttaessa läheltä ohitse Lempparilla keitti salamana, se teki muutaman todella nopean sivuttaisen väistöliikkeen suoraan keskelle tietä, jonka johdosta toinen mopoilija ymmärsi pysäyttää rakkineensa. Tosin se pysähdys kesti noin nanosekunnin (eli tasan niin pitkään, kun kuskilta kului aikaa löytää vapaa ajoväylä jostain Lempparin jalkojen, huiskivan hännän ja tienpientareen välimaastosta), jonka jälkeen tyypille tuli armoton kiire päästä eteenpäin. Liikennekasvatusta näköjään kaivattaisiin vähän enemmän.

Kotona kokeilin vielä Vanhalletammalle Wintecin koulusatulaa (IW Cair), mutta se ei sopinut. Kun tarvitsen koulusatulaa niille klassisen tunneille. Levein kaari oli kyllä ok, mutta VTn säkä on aika perkeleen korkea ja selkä kaareva ja laskeutunut. Kokeilin vielä jonkun typerän varmistusvimman valtaamana ratsastaakin sillä, mutta eihän siitä mitään tullut kun istuin kuin kirahvin selässä, etukaari ylhäällä ja takakaari jossain puoli metriä alempana. Ainakin jonkun romaanin olisin tarvinnut väliin, todennäköisesti viisi. Osasyy kokemuksen kammottavuuteen oli varmasti se, että en ole taas istunut enkkusatulassa kuukausiin (ellei peräti vuoteen?). Ratsastaminen tuntui IHAN KAMALALTA. Miten kukaan voi ihan oikeasti sanoa nauttivansa ratsastuksesta sellaisen kiikkerän lätyskän kanssa, kun jalustimetkin heiluvat joidenkin ihme narujen varassa? Panee kyllä harkitsemaan erittäin tarkkaan, että haluanko ihan oikeasti mennä kiduttamaan itseäni joka toinen viikko tunnille, jolla käytetään moisia varusteita. Sitäpaitsi, jos olisin tänään ollut Lempparin kanssa liikenteessä enkkusatulalla, olisin pudonnut ainakin 3 kertaa. Lempparin Tex Tanin AQHA Reinerissä perse pysyy mokassa kiinni kuin täi puolikuivassa tervassa, vaikka hevonen uisi selkää. Niin se vaan on että turvallisuus (ja mukavuus) ennen kaikkea.

Vanhatamma on aika mamma

Saatiin vihdoin ja viimein varsomiskarsina jaettua kahdeksi yhden hevosen yksiöksi, niin että tammat pääsivät yöksi sisään. Ei niillä oikeastaan mitään hätää ulkonakaan olisi ollut, kun olisivat päässeet halutessaan pellolta metsään sateen suojaan. Nukun vaan paljon paremmin, kun tiedän, että tallessa ovat. Tosin tulipalokammoisena pelkään ajoittain lähes hysteerisesti sitä, että talli syttyy tuleen (esim. rottien mahdollisesti pureskelemien sähköjohtojen vuoksi), mutta onneksi vain ajoittain. ;o)

Vanhatamma joutui asumaan oripuolella olevaan tyhjään karsinaan, koska se on tiine eikä siten innosta vieressä asuvaa Vanhaaherraa liikaa. Samoin sen itseluottamus on sen verran kova, ettei se mene tolaltaan osastossa ajoittain runsaanakin hyökyvästä testosteronin ja uhon määrästä, kuten nuoret tammat saattaisivat mennä. Eilinen ensitapaaminen Vanhojen kesken oli hupaisa: molemmat möykkäsivät, potkivat ja nakkelivat niskojaan. Sitten ne rauhoittuivat, kunnes taas laittoivat sieraimensa kaltereiden välistä yhteen ja sama peli alkoi alusta. Vielä yöllä, valojen sammuttamisen jälkeen kuului tallista Vanhantamman rekantorvelta kuulostavia törähdyksiä.

(Ählämithän ovat rotuna erittäin äänekkäitä, niillä on voimakas ja syvä hirnumisääni ja ne möykkäävät mielellään pienemmästäkin syystä. Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa asui maneesitallilla, jossa oli 6 puoliverioria, eron huomasi hyvin. Orit asuivat kaikki saman tallinkäytävän varrella, ja kun talutin tammaani niiden ohi, sieltä kuului kimeää ja pientä iha-haa-ta kuudesta suusta yhtäaikaa. Tamma vastasi pojille, että O-HO-HOOOO niin että taluttajan korvissa soi vielä puolen tunnin kuluttuakin.)

No, takaisin asiaan eli tänään kun otettiin hevoiset illalla sisään, oli hirnumiset näköjään hirnuttu. Vanhaherra siellä vähän pöhelsi ja Appisruuna tapansa mukaan kiekui pää punaisena, mutta Vanhatamma ei enää vaivautunut sanomaan yhtään mitään. Meni vaan heinäkasalle ja alkoi rouskuttaa. Kai se oli huomannut, että ei niiden putkiaivojen kanssa saa älykästä keskustelua millään aikaiseksi, vaikka kuinka painottaisi ja alleviivaisi sanomaansa.

Vanhatamma kunnostautui tänään työasioissa. Ensin se eskorteerasi pelokasta aloittelijaa tunnin verran kentällä, esitteli parasta ja tasaisinta mahdollista jogiaan ja oli kaikille mahdollisille avuille erittäin herkkänä ja nöyränä. Sen jälkeen se tarjoili Läikkiksen Omistajalle ensin kentällä parhaimpia laukkojaan ja sen jälkeen opetti pihatiellä, miten hevosta ohjastetaan* maastakäsin. VT on siitä hauska otus, että sen kanssa on aikojen kuluessa tehty jotakuinkin kaikkea mahdollista (ajettu kärryillä, hiihtoratsastettu, hypätty esteitä, menty koulua, laukattu kiitoa kilvan, maastoiltu mitä kummallisemmissa paikoissa, kahlattu vedessä, lanattu kenttää, kisattu länkkäriä, ratsastettu maastossa pelkällä riimulla ja riimunnarulla, harrastettu hevos-cuttingia [kun Pikkupuokki ja oripojat karkasivat, ja ne oli jollain keinoin saatava naapurin pellolta kotio...], oltu paraateissa, taluteltu lapsia selässä, ratsastettu kaksi päällä jne. ). Aika harva asia yllättää sen, ja yleensä se suhtautuu uusiinkin asioihin tyynen varmasti. Vuosia sitten, kun se oli mukana erään tallin jouluratsastuksella, se oli ainoa hevonen, joka suostui ensimmäisenä ylittämään sellaisen metallisen tietyösillan ja kulkemaan alikulkutunnelista. Ei todellakaan mikä hullu arabi, kuten usein kuulee sanottavan. On niitä hullujakin, mutta useimmiten silloinkin taitamattoman käsittelyn vuoksi kuin luontaista hulluuttaan. Ei ole hevosen eikä rodun vika, jos käsittelijä on amatööri.

Mitäs vielä VTstä? Niin joo, se on myös yliäidillinen superemo, joka omii muidenkin varsat jos vaan saa tilaisuuden, ja jopa imettää niitä. Lisäksi sillä on hormonihäiriö, jonka vuoksi se ei koskaan mene kokonaan umpeen, vaan alkaa herua maitoa jos sitä lypsää. Samoin jos sen ruoka on liian sokeripitoista, sen utareet täyttyvät niin, että niitä on pakko hieroa ja lypsää. Muuten se ei enää mene maaten niiden kipeiden tissiensä vuoksi, ja muuttuu väsymyksestä ärtyisäksi. Niin että aikaisin korjattu säilörehu on sen kohdalla kokonaan poissa kuvioista, samoin suuret väkirehuannokset, varsinkin melassi. Se on äärettömän perso kaikelle ruoalle, ja sen syömisiä saa vahtia varsinkin talvella (kun ratsastetaan vähemmän). Kuukausi tarhassa norkoilua ja holtitonta heinänsyöntiä, ja hevonen muistuttaa lähinnä virtahepoa.

Tyyppinä se on suuri persoona ja diiva, mutta siitä huolimatta aina ystävällinen ja lempeä ihmisiä kohtaan. Muita hevosia se kyllä kurmoottaa, koska on hyvin herkkähipiäinen omasta asemastaan ja tilastaan. Silti se on erittäin laumasosiaalinen ja sitoutunut johtajuuteensa, menettää helposti mielenrauhansa jos joutuu porukastaan eroon. Tosin vain kotona, koska kun sen vie yksin klinikalle tai toiseen talliin, se on itse rauhallisuus. Esimerkki- potilas tai -yövieras. VT onkin Oikea Kaikkien Hevosten Äiti, The Horse.

*Mikään ei ole niin typerä termi kuin "ajaa hevosta takaa", niin että kieltäydyn käyttämästä sitä sekä julkisesti että salaisesti. Mieluummin ohjastan takaa tai ajan/ohjastan maastakäsin. Jos haluaa ajaa hevosta takaa, kannattaa ottaa vaikka maastopyörä alleen, ettei hevonen juokse karkuun... Toinen lähes yhtä typerä termi on "eteenpäinpyrkimys". Mitä ihmettä se -päin- siinä välissä tekee? Pelkkä eteenpyrkimys on paljon parempi ja nasevampi.

Klassista ja länkkäriä

Vääntäydyttiin tänään Talliorjan ja Kiltintamman kanssa kauhialla innolla Nurmijärvelle klassisen kouluratsastuksen tunnille, mutta kun hevoselle saatiin satula selkään, alkoi ukkonen ja kaatosade. Eikä siellä tietenkään mitään maneesia ollut. Shit. Ei muuta kuin tamma koppiin ja takaisin kotiin. Sen verran ehdittiin ajomatkalla kehityskeskustelua käydä, että päätettiin pyytää ope seuraavan kerran tänne meille päin, tuohon naapuriratsastuskoulun maneesiin. Nyt vaan pitäis saada TO:lle kaveriksi joku toinen ratsukko, jotta opelle olisi kannattavaa ajaa tännepäin.

****

Sen verran hyötyä tästä olemattomasta tunnista oli, että pidin länkkätunnin jo puolenpäivän aikaan, jolloin sää oli vielä siedettävä. Otin myös harkitun riskin yhden ratsastajaparan puolesta ja laitoin Lempipojan tunnille, oriilla kun ei ole ennen eilistä iltapäivää ratsastettu kahteen kuukauteen. Ratsastajan nielusta kuului tukeva glump, kun ilmoitin kellä pitäis mennä. Vaan tunnin jälkeen oli saman tyypin naama onnesta soikeana, oli kyyti ollut sen verran mukavaa. Ja mikäs sillä Lempparilla on ratsastaessa, ponny etenee vakaan miellyttävästi kuin pyörillä liikkuva moottoroitu leposohva. Samalla tunnilla oli myös kaksi tammaa, Pikku- ja Vanha-. Niiden läsnäolo ei häirinnyt sen keskittymistä ollenkaan, mitä nyt välillä rinta kävi rottinkilla ja liikkeet muuttuivat äijämäisen notkeiksi ja kimmoisiksi. Mutta vain, jos tamma liippasi ohi ihan vierestä. Oli mukava pitää tuntia, kun kaikki kolme pokua oli hyvätapaisia ja suhteellisen helppoja ratsastajalle. Itse koulutettujen kanssa on aina helppoa, kun tietää ne erikoisnapit, joista kyseisen pollen saa toimimaan parhaiten. Vaikeinta tunnin pitäminen on, jos ratsastajalla on täysin vieras hevonen, jolla ei ole ikinä ennen menty lännenratsastusta. Pahimmillaan kyseessä on ex- tahi nykyinen ravuri, joka lähtee välittömästi kiitämään niska paksuna tuhatta ja sataa, kun ottaa vähän suusta kiinni. Lämppäreillä on myös usein niin pitkät ja matkaavoittavat askeleet, että pelkkää säällistä jogia saa työstää kuukausitolkulla. Kyllähän ne lönkyttämään saa helpolla, mutta jos jonkinsorttista peräänantoa haluaa, niin töitä saa tehdä ihan tuhottomasti. Niiden kanssa on toisinaan tehtävä kompromissin kompromissejä, ja ratsastajan on itse ymmärrettävä hevosensa rajoitukset ja päätettävä, millä tasolla sitä länkkäriä oikein haluaa mennä: joko vähän "vääräoppisesti" mutta niin, että heposta saadaan mahdollisimman turvallinen maastoratsu tyyliin sidepullit ja luomuhevostelu, vai "oikeaoppisesti" niin, että hevonen todellakin tekee töitä, kantaa itsensä ja on eteenpyrkivä. Eka vaihtoehto on helppo ja nopea, eikä oikeastaan vaadi ratsastajalta muuta kuin yhtäaikaista pehmeyttä ja jämäkkyyttä, toka taas perkeleellistä vääntöä ja lähes epäinhimillisiä hermoja ja uskoa siihen, että kyllä se hepo lopulta kykenee. Hattua nostan kaikille jälkimmäisen polun kulkijoille. Oikein isoa hattua.

****

Kaveri oli kuvaamassa eilen, kun tunnustelin sen kahden kuukauden tauon jälkeen, miltä Lemppari tuntuu selästä käsin. Kuvia otettiin jotain 200 kappaletta, ja muistaakseni vain yhdessä kuvassa hevoinen oli rumassa asennossa. Senkin miedon pukkilaukan jälkeisessä kurinpalautuspidätteessä, josta poku pyrki laimeasti kapinoiden läpi. Itse en kyennyt yhtä kauniiseen suoritukseen, koska jouduin normaalia enemmän säätelemään Lempparin nopeutta, suuntaa ja muotoa. Osassa kuvista näytti siltä, että ratsastaja harjoittelee hevon seljässä jonkin sortin uimakoululiikkeitä ja sellaista hiphopparihapuilulta näyttävää kauhontaa.

Voisko joku hei tehdä mun kandin, niin että mä saisin ratsastaa? Mulla on tuolla tallissa mahdottoman hyvä hevonen, joka tuolla huhuilee päivittäin ratsastamaan kuin pahinkin seireeni, ja mä vaan joudun istumaan koneella ja naputtelemaan jotain tieteellisenkuivakkaa tekstiä. Nuivaa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Käyn nykyään aika harvoin muilla talleilla, ja varsinkin ratsastuskoulut ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Yksäritalleilla tulee silloin tällöin poikettua, yleensä katsomassa jonkun kaverin hevosta. En juurikaan ole kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä, mutta toisinaan joutuu todistamaan mitä ihmeellisimpiä älyttömyyksiä, ja vielä ihan aikuisten ihmisten toimesta. Jotenkin kuvittelen aina, että koska itse olen ratsastajana ja hevosen käsittelijänä kehittynyt tiettyyn suuntaan vuosien varrella, niin täytyyhän niiden muidenkin olla. Lähinnä tarkoitan tässä hevosen käsittelytaitoa, joka on mielestäni se tärkein juttu. On aika vaikeaa olla hyvä ratsastaja, jos ei ole hajuakaan siitä miksi hevonen reagoi ja toimii niin kuin toimii erilaisissa tilanteissa. Valmiiksi koulutetun, vanhemman ja rauhallisen hevosen kanssa voi vielä pärjätä joten kuten, mutta nuorten, vahvaluonteisten tai säikkyjen hevosten kanssa tulee ihan varmasti ongelmia jos perustiedot hevosen käyttäytymisestä eivät ole hallinnassa.

Monet näistä ongelmista ovat sellaisia, joihin lännenratsastuspiireissä harvemmin törmää. Tarkoitan tässä lännenratsastajalla nyt lajia ”vakavissaan” harjoittavia ihmisiä, jotka ovat syvällisesti perehtyneet lajiin ja kouluttaneet hevosensa sen vaatimalla tavalla. Avainsana on nimittäin juuri tuo koulutus. Vaikka laji sisältää monia toisistaan paljon poikkeavia alalajeja ja koulutusmenetelmiä on yhtä monta kuin on kouluttajiakin, on yksi asia niille kaikille yhteinen: ensin haetaan hevosen huomio, sitten ansaitaan johdonmukaisella työskentelyllä sen kunnioitus. Sen jälkeen voidaan aloittaa varusteille ja ratsastajaan siedättäminen, mikä nykypäivänä kestää yleensä huomattavasti kauemmin kuin enkkupuolella. Toisin siis kuin yleinen käsitys on, minkä mukaan laumasta otetaan käsittelemätön hevonen, isketään sille satula ja cowboy selkään ja odotetaan että kyllä se talttuu kunhan pukittelee itsensä väsyneeksi. Kyllä tätäkin vielä tapahtuu, mutta harvemmin kisahevosten kanssa, jotka ovat erittäin pitkälle lajiinsa jalostettuja suoritushevosia. Ratsukoulutuksessa lännenhevoselle ei opeteta niin vaikeita asioita ja liikesarjoja kuin esimerkiksi kouluratsastuksessa, mutta se mitä opetetaan, opetetaan lyhyen ajan sisällä mutta erittäin perusteellisesti ja siten, että hevonen osaa suorittaa vaaditut liikkeet ja liikesarjat vaikka unissaan. Kaikki koulutus perustuu siihen, että hevonen säilyttää aina sekä itseluottamuksensa että luottamuksen ratsastajaan. Tämä luottamus itse asiassa on koko homman avain. Ilman luottamusta ei ole mahdollista saada aikaiseksi hevosta, jonka itsehillintä pitää kisatilanteen jännityksestä ja metelistä huolimatta, koska länkkärikisoissa, varsinkin reiningissä yleisö pitää usein kovaa meteliä ja kannustaa suosikkejaan viheltämällä ja tömistämällä. Lisäksi hevosen tulee liikkua löysin ohjin, takapää alle koottuna, ”moottori” hyrräten, pää alhaalla, välillä lujaakin laukkaa, ja silti pystyä siirtymään salamannopeasti siitä mihin tahansa askellajiin tai liikkeeseen ratsastaja sen sitten haluaakin.

Periaatteessa kaikki hevoset koulutetaan tuon saman kaavan mukaisesti, mutta eri osioiden painotus vaihtelee eri lajien välillä. Englantilaisissa lajeissa voidaan mennä tietyt osiot nopeammassa tahdissa, koska hevosen liikkumista voidaan säädellä enemmän ohjilla, eikä siis siten tarvita pelkille painoavuille hyvin herkäksi koulutettua, erittäin itsevarmaa hevosta. Se, mitä tässä itse asiassa lähdin alun perin ihmettelemään, on se tiedon puute enkkutyylin ratsastajien keskuudessa. Syy saattaa olla siinä, että valtaosa ratsastajista on aloittanut harrastuksensa ratsastuskoulussa. Siellä ihmiset laitetaan –ainakin ihannetilanteessa- valmiiksi koulutettujen, osaavien hevosten selkään ja opettaja sanelee, mitä milloinkin tehdään. Se, mikä minua pistää nykysysteemissä erityisesti silmään, on hevosen ”käsittelyopin” puuttuminen lähes täysin. Käsittely ja tutustuminen hevoseen lajina jää pakostakin vähemmälle, ja monta kertaa ihan järkevistä syistä. En minäkään haluaisi (jos siis omistaisin ratsastuskoulun), että joku älhoosta innostunut heppatäti alkaisi omatoimisesti ”maastakäsittelemään” hyvin toimivaa tuntipollea, ja saisi raukan aivan sekaisin päästään. Länkkäripuolella suurin osa harrastajista ovat yksityisratsastajia ja joutuneet lajin harvinaisuuden ja vähäisen opetuksen vuoksi perehtymään lajiinsa huomattavasti syvemmin kuin keskiverto-enkkuratsastaja. Kyllähän heistäkin suurin osa on aloittanut ratsastusharrastuksensa tavallisessa ratsastuskoulussa, mutta lajin vaihdon yhteydessä on jouduttu tekemään hyppäys aika lailla erilaiseen hevoskulttuuriin ja ajattelutapaan.

Lännenratsastuksessa hevoset totutetaan erilaisiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi riimunnarun tai ohjan päälle astumiseen, jalkoihin kietoutuvaan juoksutusliinaan, kummaltakin puolelta selkään nousevaan ratsastajaan, läpättäviin ja rapiseviin pressuihin, puomiin sitomiseen, toisiin hevosiin yms. niin, että ne eivät aiheuta paniikkia ja vaaratilanteita. Väittäisin omien kokemuksieni ja havaintojeni perusteella, että lännenratsuksi koulutettu hevonen on selkeästi turvallisempi olento kuin englantilaiseen tyyliin pidetty eläin. Poikkeuksia suuntaan jos toiseenkin löytyy tietenkin kummastakin porukasta, mutta keskimäärin juttu menee näin. Enkkupuolella proot osaavat tietenkin hommansa ja hanskaavat hevosensa, mutta harrastajatasolla, siinä suuressa massassa, tilanne on jotain ihan muuta.

Esimerkki 1. Päälle tunkeva hevonen. Aika yleinen ongelma, jota hämmästyttävän monet eivät edes tajua ongelmaksi. Tämä kattaa kaikenlaisen hevosen taholta tulevan tunkeilevaisuuden. Useimmiten hevonen kävelee ihmisen yli, tyrkkää lavalla kumoon tai sitten se huitoo päällään niin että ihmiseen osuu. Lännenratsu opetetaan jo varsana siihen, että ihmisen tilaan ei tulla ilman lupaa ja että sen tulee aina ensisijaisesti kiinnittää huomionsa ihmiseen, ja vasta toissijaisesti siihen mitä ympärillä tapahtuu. Kukin tietenkin kokee tämän tilan erilaiseksi, minulle se tarkoittaa sitä, että hevonen ei vahingossakaan osu minuun tai vaikeuta minun liikkumistani olemalla tiellä tai kiinnittäessään huomionsa johonkin ympäristössä tapahtuvaan.

Esimerkki 2. Taluttaessa ryöstävä hevonen. Tämä näyttäisi myös olevan aika yleinen juttu. Tämä yleensä tiedostetaan kyllä ongelmaksi, muttei osata tehdä sille mitään. Useimmiten temppu pyritään kyllä estämään kuolaimilla, raipalla ja ketjutaluttimilla, mutta tulokswt eivät välttämättä ole pysyviä. Länkkärissä yksi tärkeimmistä opetettavista asioista on sanallinen pysähtymiskäsky. Toinen on automaattinen myötäys ohjalle, riimunnarulle, pohkeelle tai mille tahansa avulle. Kun hevonen myötää riimunnarulle mieluummin kuin vetää vastaan ja väistää lavalle kevyesti laitettua sormea tai ihmisen takaosaa kohti siirtyvää kehoa, mihin lisätään se jatkuva huomion kiinnittäminen ihmiseen, ei mitään ryöstämisongelmaa yksinkertaisesti ole.

Esimerkki 3. Vetopaniikkinen hevonen. Näitä on yksäreissä aika paljon. Jo syntynyttä vetopaniikkia on vaikeaa ja vaarallistakin alkaa työstää pois, varsinkin jos ei ole ihan varma mitä on tekemässä, mutta alunperinkin paineeseen myötäämään ja rauhallisesti kiinni sidottuna seisomaan opetettu hevonen on huomattavasti epätodennäköisempi panikoija kuin opettamaton.

Usein kuvitellaan, että kyllä se hevonen nämä tällaiset perusasiat oppii opettamattakin. Tällöin kyllä valitettavasti kuvitellaan hevonen huomattavasti älykkäämmäksi ja syy-seuraussuhteita ajattelemaan kykeneväksi olennoksi kuin mitä se oikeasti on. Hevosparan pitäisi jotenkin kyetä päättelemään ihmisen epämääräisistä vihjeistä, mikä on oikea tapa toimia. Kuinka siltä voi vaatia paikallaan olemista, jos sille ei ole sitä edes opetettu? Rankaisemalla väärästä käytöksestä mutta tarjoamatta tilalle mahdollisuutta oivaltaa sitä oikeata tapaa saadaan vain ihmiseen tympääntyneitä, happamia ja yhteistyöhaluttomia hevosia. Ja se ei kaiketi ole kenenkään tarkoitus?

Syyskuun satoa

Molemmat omat tammat ultrattiin ja todettiin tiineiksi, samoin kaikki vierailevat daamit. Vanhantamman tiinehtyminen on sen verran suuri ihme (syynä ikä, 6 vuoden tauko varsomisessa ja lievä cushingintauti), että en ollenkaan kummastele jos se sikiö sieltä vielä häviää. Mutta PT ainakin näyttäisi olevan erittäin vahvasti rouvana. Se on alkanut komennella bestistään Läikkistä enemmän ja liikkua hitaan arvokkaasti.

Olin pari viikkoa sitten naapuritallilla pitämässä länkkärileiriä ja PT oli mukana tuntihevosena. Että on luupää kuulkaas rauhoittunut sitten viime kesän, toissavuodesta puhumattakaan! Vielä viime kesänä se kuikuili vieraalla kentällä koko ajan ympäristöään, ja muuttui sitä kuumemmaksi ja nopeammaksi, mitä kauemmin sillä ratsasti. Toissavuonna taas se ei voinut olla vieraassa tarhassakaan huutamatta ja juoksematta tauotta edestakaisin, kun oli niin pelottavaa. Nyt se lampsi samaisessa kauhutarhassa kuin kotonaan ja kentällä oltiin ihan asialinjalla. Vieraat hevoset ja kaukana tiellä liikkuvat autot saivat tulla ja mennä miten halusivat, ne eivät enää saaneet aikaiseksi jähmettymis- tai ryntäyskohtauksia. Kyllä siitä vielä kelpo tulee, vaikka välillä olenkin ollut vajoamaisillani epätoivon suohon sen kanssa.

Harmittaa, että aika ei tällä hetkellä riitä ratsastamiseen. Opiskeluissa on nyt sellainen vaihe, että kaikki mahdollinen liikenevä aika on laitettava kandiin ja graduun. Säät nimittäin olisivat aivan megabuenot ja kentän pohja säännöllisten sateiden vuoksi loistava. Kävin viime viikonloppuna PTn selässä, mikä tahtoo sanoa että istuin siellä tuntia pitäessäni ja spinnailin sillä seuratessani uralla liikkuvaa ratsukkoa. Lopussa sitten laukkasin yhdet mukavat, hitaat ja kootut laukat molempiin kierroksiin, tein yhden laukanvaihdon ja stopit suoraan laukasta. Jostain käsittämättömästä syystä se on alkanut tämän kesän aikana vaihtamaan ristilaukalle ja vasta sieltä pyydettyyn laukkaan, toisinaan pukin kanssa. Se ei ole ikinä ennen tehnyt moista, vaan on aina suorittanut erittäin siistejä, litteitä vaihtoja. Mulla oli tarkoitus alkaa nyt syksyllä hiomaan juuri noita vaihtoja western riding- luokkia varten, joten takapakki kyllä vähän harmittaa. No, sen siitä saa, kun laittaa hevosensa yleiseen käyttöön. Alkaa heti ilmaantua kummallisia virhetoimintoja. Toisaalta se on myös muuttunut epäherkemmäksi, mikä tämän pollen kohdalla on vaan hyvä juttu.

Olen pikkuhiljaa päässyt sinuiksi Vanhanherran kanssa, kesällähän me ei juurikaan ehditty tutustumaan toisiimme astutushommien vuoksi. Minut nähdessään ori pudotti vehkeensä ulos, kun luuli että taas mennään naisiin. Nyt se on viisaana pollena hoksannut, että astumiset on tältä vuodelta ohi, vaikka 4 tammaa edelleenkin kiimapäissään sitä vokottelee. Hienohelman varsan muuttaessa Viroon vapautui sille laidun ja se pääsi kahden tammalaitumen väliin. Arvatkaa vaan, onko se nyt tyytyväinen tilanteeseen: naisia siellä, naisia täällä, naisia jokasäällä! Tosin nää tammat on vaan syvällisiä keskusteluja ja platonista suhdetta varten, koska osa niistä on jo naituja ja osa kiellettyä kamaa. Nyt se pystyy pitämään kaikki tallin tammat samalla kertaa näköpiirissään ja puolustamaan niitä rintakehä rottingilla kiljuvaa Appisruunaa vastaan. Jälkimmäinen kun ei millään meinaa uskoa, että pallit puuttuu ja tammat ovat entistä elämää, vaikka ruunauksesta on jo vuosi. Tyypillä on enemmän orielkeitä kuin mun nuorilla oreilla, Lempparilla ja Kauniillapojalla. Vaikka saman ikäisiähän nuo kaikki kolme ovat, Appis, Lemppari ja KP. AR vaan on jo kuudessa ja puolessa vuodessa ehtinyt elää sekä siitosoriin että kisahevosen elämän, kun taas meidän pojat ovat vain viettäneet villiä teinielämää, jonka lisäksi niillä on vähän ratsasteltu. Näitten ählämien kanssa on eduksi jos omistaa buddhan kärsivällisyyden ja malttaa olla aloittamatta liian aikaisin. Mutta toisaalta sitten jaksavatkin vanhaksi, hyvänä esimerkkinä VT, jota alettiin ratsastaa vasta 6,5-vuotiaana. Frouva on nyt 23-vee ja täydessä vedossa.

Ainoa ongelma tässä VHn tarhaamisessa tammojen väliin on se, että se ei iltaisin millään haluaisi lähteä sisään talliin, kun tammat jäävät vielä yöksi ulos. Onneksi nyt on omenasesonki parhaimmillaan, koska se tykkää ompuista melkeinpä enemmän kuin naisista. Kiinnisaamisprobleemat pysyvät poissa niin kauan, kun muistaa aina silloin tällöin viedä sille omenan. Omenia antaessani muuten huomasin, että se on joskus oikein opetettu kerjäämään etujalalla. Aluksi luulin, että se yrittää huitoa niillä silleen orityyppisesti, mutta sitten hoksasin, että omeniahan se vaan pyytelee. Olen kyllä vähän sitä mieltä, että tapa ei ole paras mahdollinen. Toisaalta niin kauan, kun se ei tähtäile niillä etusillaan ihmisiä eikä kolistele karsinanovea (mikä on yksi maailman ärsyttävimmistä tavoista) ei tuo maneeri niin hirveästi haittaa. Lisäksi tuota etusella hapuilua vähän jalostamalla siitä olisi helppo opettaa sille espanjalainen käynti. Hmm, en kyllä tiedä, mitä se sillä taidolla tekisi. Toisaalta kyllähän nyt kaikkien valkoisten pitkätukkaisten oriiden pitää vähintäänkin sitä osata, se kuuluu vähän niinku imagoon. Selässä en ole vieläkään käynyt, kun ei ole ollut aikaa esitellä sille länkkärijuttuja. Se on helposti jännittyvää tyyppiä, kulkee mielellään pää ylhäällä eikä kovin innokkaasti venytä itseään eteen- alas, joten länkkä vois tehdä sille erityisen hyvää. Noin niinku kouluratsastuksen tueksi. Mutta kaikki aikanaan, ehtiihän sitä myöhemminkin. Tällä haavaa suunnitelmissa olisi viedä se maneesitallille ratsastettavaksi marraskuun ajaksi, jotta nuo keväällä hyvin alkaneet kouluhommelit eivät ihan kokonaan unohtuisi.

Ja tapahtui niinä elokuun päivinä

Vanhanherran panohommat alkavat olla pulkassa. Huomenna tulee eläinlääkäri ultraamaan Pikkutamman ja Haminanheitukan, ainakin jälkimmäinen näyttäisi olevan pieniin päin. PTstä en tiedä, koska sillä oli viime viikon lopulla joitain kiimahtavia oireita. Vihdinvosu ja Pohjanmaanprinsessa ovat jo lähteneet tiineinä kotio, ja Hämähäkkijalkainen varsakin muutti viime viikolla eestiin kasvamaan. Hevoslukumäärä alkaa olla jo lähellä normaalia, nurkissä pyörii enää yksi ylimääräinen otus.

Vanhatamma ei ole tullut kantavaksi, kuten jo keväällä epäilinkin. Sillä on lieviä cushingintaudin oireita, joten sen tiinehtyminen on aika epätodennäköistä. Mietin tuossa vielä yhtä vaihtoehtoa, eli että laittaisin Vanhantamman ja Vanhanherran samalle laitumelle, saisivat kutea ja sosialiseerata mielin määrin. Ei haittaisi, vaikka tamma ei siitä tiinehtyisikään. Saisivat vanhukset edes nauttia yhdessä elämästä. Täytyy vielä neuvotella tästä VHn toisen omistajan kanssa, että uskalletaanko ottaa riski. VT on nimittäin sen verran kipakka kosittava, että oriin etujalat ovat aikamoisessa vaaravyöhykkeessä.

Näyttelyssäkin käytiin, ja VT yllätti tulemalla luokassaan toiseksi. VH sai näyttelyn viidenneksi parhaat pisteet ja PTn pisteetkin olivat hyvää keskitasoa. Kilttitamma uusi viimevuotisen voittonsa ratsastusluokassa, niin että oikein hyvillä mielin tultiin näyttelystä kotiin. Saaliina oli esinepalkintojen lisäksi 2 pokaalia, yksi championaattinauha ja kassillinen ruusukkeita. Hyvä me! Tässä kohdin mun kuuluu kyllä kiittää kaikkia niitä osallisia, jotka jaksoivat koko viime talven ja kevään ulkoiluttaa hevosia, siivota karsinoita, raahata heinää tarhoihin, treenata ratsastusta tosissaan ja auttaa mua lukemattomin eri tavoin. Thanx!

Samalla kun vietiin varsa eestiin katseltiin myytäviä hevosia. Ihastuin yhteen trakehner-oriiseen niin maan perusteellisesti, että. Juu, en aio sitä ostaa (kun ei ole rahaa eikä tallissa tilaa), mutta kyllä mieli tekisi! Kaikenlisäksi kys. polle on estehevonen, eli siis täysin käyttökelvoton otus mun laiselle ratsastajalle, jolle maksimiestekorkeus on kauhiat 30cm. Mutkun se oli NIIN KAUNIS.

Kesäraporttia ja ählämien ylistystä

Kesä on siitä kumma vuodenaika, että ensin sitä odottaa koko talven ja ajattelee sitten kesällä ehtivänsä tekemään kaikki talveen mahtumattomat hommat. Sitten kun se kesä ihan oikeesti tulee, niin huh huh, se onkin vielä kiireisempää aikaa kuin talvi! Koko talven sitä funtsaa, että nyt ei ole hyvä aika ratsastaa, koska on niin pimeää ja liukasta. Pohjakin on liian kova. Räntää sataa ja on kylmä tuuli. Joo ei. Sitten tulee kevät ja iskee ihan hirmuinen ratsastusinto, joka kesäkuuhun puoleenväliin mennessä on hiipunut pois. Yleensä syynä on jatkuva vesisade ja hyttyset, tänä vuonna läkähdyttävä helle ja paarmat. En oikein usko, että maneesi ratkaisi tätä ongelmaa kovinkaan tehokkaasti. Talvella se olisi kolkko ja hyytävä jääkaappi, kesällä tukahduttava, pölyinen uuni. Tai jotain.

Tämä kesä on kulunut tammojen kiimoja seuraillessa niitä astutellessa. Pikkutammaa en ole ehtinyt ratsastaa oikeastaan ollenkaan, koska olen nauttinut Lempipojan ihanuudesta aina, kun olen hevosen selkään halunnut. Ihan älytön ero kahden hevosen välillä! PT suhtautuu ihan jo periaatteen vuoksi epäilevästi ja vastahankaisesti kaikkeen, mikä vaatii siltä vaivautumista tai keskittymistä. Lemppari taas on ihan toista maata. Se on yhteistyöhaluinen ja nöyrä, keskittyy enemmän ratsastajaan kuin ympäristöön. Eilen istuin sen selässä, kun pidin tuntia kahdelle tammaratsukolle. Toinen tammoista sattui vielä kaiken lisäksi olemaan ihan järisyttävässä kiimassa. LP ei sanonut sanaakaan koko kentälläoloaikana, mitä nyt aina vähän hidastui kun ohitettiin jompikumpi tammoista. Vasta kun duuni oli ohi ja mentiin tammalaitumen ohi, se kaulasteli ja höpötteli vaimean elvismäisesti. Vähän niinku ilmoittaakseen, että kyllä mulla pallit on, vaikka osaankin käyttäytyä.

Ensi viikonloppuna pitäisi osallistua PT:llä näyttelyn ratsastusluokkaan, eli joudun nyt tämän viikon ratsastamaan sitä. Käytännössä mulla on 4 päivää aikaa saattaa se sellaiseen kuosiin, että toimii yhdellä kädellä. Edes siedettävästi. Ei kyllä yhtään huvittaisi, koska vaikka se menisi kotona kuinka loistavasti, heittäytyy se taas näyttelypaikalla ihan siaksi. Toisaalta kun tuon tiedän jo ennakolta, niin en hirveästi ota paineita sen esiintymisestä. Kunhan selässä pysyn niin hyvä on.

Läikkiksen Omistaja on treenannut Vanhaatammaa ihan tosissaan, ja nyt alkaa työ tuottaa tuloksia. Eilen sain nähdä niin upeaa jogia yhdellä kädellä ratsastettuna, ettei ole tosikaan. Hevonen kulki höyhenenkevyellä kuolaintuella erittäin kauniissa muodossa, siirtymiset olivat loistavia ja pysähdyksissä se niiasi takapäällä kuin reininghevonen. Laukassa se pyrkii vielä poistumaan kuolaimelta ja sitä täytyy hiukan säätää kahdella kädellä, mutta muuten sekin askellaji alkaa olla hyvällä mallilla. Nyt alkaa takapäässä ja selässä olla jo tarpeeksi voimaa hitaaseen, pyöreään laukkaan. Alkukeväästähän se vielä mennä viipotti pitkänä ja matalana, kun ei kunto kestänyt kokoamista. Niin että kyllä yli kaksikymppinen hevonenkin treeniä kestää, kunhan se vaan on mitoitettu sille oikein. Ei liikaa työtä kerralla, ja tehtävät on pidettävä mielenkiintoisina. Ja palkintojen tulee olla niin selkeitä, että vanha ja kaikenkokenutkin hevonen jaksaa niistä motivoitua. VT:n kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että ratsastaja nousee välittömästi onnistuneiden suoritusten jälkeen pois selästä ja antaa sen olla hetken aivan rauhassa.

Se on tässä rodussa kaikkein parasta, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Ja se, että ne ovat järjestään terveitä, hyväjalkaisia ja kovakavioisia, ruoansulatuskin on ihan huippuluokkaa. Tulevat vähällä rehulla toimeen, mutta sietävät silti tarvittaessa suuriakin väkirehumääriä. Ne ovat helppoja käsitellä ja kouluttaa, koska ovat poikkeuksellisen ihmisorientoituneita. Eikä se kauneuskaan ole paha asia. Miinuspuoliakin löytyy, tietenkin: Hidas kehittyminen, keskittymiskyvyttömyys, reaktioherkkyys, kuumenemistaipumus ja säheltäminen ovat ne pahimmat. Pieni koko on ongelma joillekin, mutta lännenratsastuksessa hevosen koolla ei ole niin suurta merkitystä kuin englantilaisessa. Kehitysnopeudelle ei voi mitään, se on perinnöllinen ominaisuus, samoin reaktioherkkyys ja keskittymiskyvyttömyys. Mutta säheltäminen ja kuumeneminen ovat estettävissä asianmukaisella koulutuksella. Ja keskittymiskyky paranee ja reaktioherkkyys vähenee hevosten vanhetessa, ne alkavat olla tuossa 10 ikävuoden paikkeilla siedettäviä. 15 vuotiaina ovat hyviä ja kaksikymppisinä loistavia. Näiden kanssa pitää olla kärsivällinen potenssiin kymmenen muihin rotuihin verrattuna. Mutta palkinto onkin sitten sen arvoinen.

Alla pari kuvaa Talliorjasta ja Pikkutammasta. Reenaavat english pleasure- näyttelyluokkaa varten. Minen tuolla roiskeläpällä suostu ratsastamaan, kunnon satula sitä pitää olla...

Pelimiehen ikävä elämä

Parittajan hommia on hoideltu ahkerasti eli tässä on parisen viikkoa tuijotettu hevonperää silmä kovana. Vanhallaherralla on yhteensä 5 morsiota: Vanhatamma, Pikkutamma, Haminanheitukka, Pohjanmaanprinsessa ja Vihdinvosu. Lisäksi kuviota sotkevat tallin muut tammat (4 kappaletta), joita ei ole tarkoituskaan astuttaa, mutta jotka ovat jatkuvasti tukevassa myötätuntokiimassa ja siten huudattavat oriparkaa ihan kiusallaan.

VH on onneksi ihan pro näissä ajohommissa, joten astumisten suhteen ei ole ollut ongelmia. Jopa äärettömän ujo ja siveä Haminanheitukka on saatu väkisinmaattua, vaikka jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että se on siemennyskamaa se tamma. Vaikka jalostusoriin elämä on naisia, naisia ja vielä kerran naisia, niin ei se silti mitään ruusuilla tanssimista ole. Ensin miesparkaa kiusataan viikkotolkulla PMS:n kourissa tuskailevilla äkäpusseilla, ja sitten kun aletaan hommiin niin naidaan niin että polvet on ruvella eivätkä jalat enää kanna. Ja loppuvuosi haistellaan kiellettyjen tammojen kiimoja ja muistellaan, miten kivaa oli.

Tämmöinen elämä on isäpollelle niin stressaavaa, että ilottelusesongin huipulla on vaikeaa säilyttää normaali lihavuusaste. Ruoka ei kiinnosta, koska tammat pitää laskea minuutin välein. Paikoillaan ei voi seisoa rentona, koska tammat saattavat sillä välin kadota näkyvistä. Hiljaa ei voi olla, koska tammat saattavat unohtaa who's The Man. Lisäksi kuuma latistaa ja kärpäset häiritsee, puhumattakaan muiden, vähempiarvoisten orien ja ruunanretaleitten harrastamasta kateellisten panettelusta.

Joo, olen mä nähnyt erilaisia orejakin. Seisovat kuin vanhat lehmät tarhassa ja toljottavat tammoja tylsämielisen näköisinä. Kiiman kokeilu tapahtuu kohteliaan kysyvästi, ainoana äänenä nuuhkimisesta syntynyt vaimea puhina. Astutustapahtuma itsessään on laiskanvetelä ja vailla sen suurempaa tunteen paloa. Ja astutuksen jälkeen voi pikkutytöt lähteä oripojan kanssa maastoilemaan ilman satulaa. VH ei todellakaan ole tätä sorttia, vaan sillä latinorakastajan ote työhönsä: ääntä lähtee kuin satamahinaajasta, kosiotanssi esitetään laukassa kahdella jalalla heppi tanassa ja tamma otetaan sellaisella intohimolla, että moni mies olisi kateellinen. Lyhyestä aktista huolimatta tammat ovat hyvin tyydytettyjä, tokalla kerralla ne jo muikeana peruuttavat oriin alle ja coituksen jälkeen jämähtävät niille sijoilleen ja silmäävät selästä huohottaen jalkautuvaa pelimiestä rakastuneen blondin ilmein.

Tulisuudestaan huolimatta VH on uskomattoman helppo käsitellä. Siinä on kaksi asentoa, on ja off. Normaalisti se on offilla, paitsi jos näkee naisen odottavan sovitulla treffipaikalla. Silloin se syttyy salamannopeasti ja meno on yllä kuvatun mukaista. Se pysyy sähkölangoissa paremmin kuin tammat, sen voi tarhata tammalaitumen viereen (mikä itse asiassa se onkin sen mieleisin ulkoilupaikka) ja ihmisiä kohtaan se on hyvin kohtelias ja lempeä. Toisista oreista (tai orimaisista ruunista) se ei tykkää, mutta kukapa sitä kilpailijoistaan pitäisi.

Haaremin valtias

Vanhaherra tuli ja vaiensi kertalaakista Lempipojan ja Kauniinpojan. Kun äijien äijä testosteronia tihkuen ja silmät päästä pullistuen alkaa laulaa kosioserenadia, kutistuvat nuoret oriit pienenpieniksi ja vaatimattomiksi poniruuniksi. Appisruunalla sen sijaan riittää pokkaa VH:n uhmaamiseen, voi olla että näiden kahden egot eivät ikinä tule mahtumaan samaan talliin ilman pullistelu- ja mahtailuelkeitä. Molemmat sonnit vaikenevat kuitenkin aika helpolla, riittää että niitä ohjeistaa sanallisesti pitämään turpansa kiinni. (kirjaimellisesti! ;o)

VH on jo viikossa ehtinyt laihtua, mikä ei ole kivaa. Sille ei oikein ruoka maistu, kun maailma on täynnä mahdollisia naimakumppaneita. Mitkään mössöt eivät tällä helteellä putoa, joten sen kanssa ollaan pelkän heinän ja kuivamuonan varassa. Heinää ja tuoretta ruohoa se syö, kunhan se tarjotaan sisälle talliin. Väkirehutkin putoavat kyllä, mutta hii-taaas-ti natustellen. Ikäänkuin sillä olisi tallin ikkunassa ikioma telkkari, josta se katsoo vähäpukeisia naisia ja napostelee samalla pikkusuolaista purtavaa. Ulkona sitä ei voi muutamaa tuntia pitempään pitää, koska se pasteeraa vain eestaas tarhanlaitaa, eikä suostu syömään eikä juomaan. Sisään otettaessa se on aivan hikinen ja janoinen, niin että sitä pitää ensimmäiseksi viilentää kylmällä vedellä ja juottaa kunnolla.

Mutta kiltti se on, aivan ihana. Vähän se tuppaa änkeämään ihmisen tilaan ja punkee taluttaessa helposti eteen, mutta sehän ei todellakaan ole sen vika, ettei ole opetettu väistämään ja kunnioittamaan ihmistä. Se on niin lempeä ja ihmisystävällinen, että uskon sen oppivan nämäkin asiat ajan kanssa. Niin ja mainitsinko jo, että se on lähes ylimaallisen kaunis?

Eilen kävi ell ultraamassa tammat, ja ensi viikolla se tulee törkkäämään niihin kiimapiikin. Pikkutamma oli ok, mutta Vanhallatammalla oli toinen munasarja nukuksissa. Onneksi sentään toisessa oli vielä elämää. VH saattaa kauden ekalla astumisella olla tarpeettoman innokas, joten olis kiva, jos VT tulis ekana kiimaan, koska se on näissä hommissa vanha tekijä: se suorastaan peruuttaa oriin alle eikä pelästy innokkainta machoiluakaan. PT sen sijaan on vielä impye, niin että sillä saattaa astutustilanteessa mennä pupu pahasti pöksyyn.

Arvatkaa vaan, olenko ratsastanut? No en, kato ku laiska ei tässä ilmastossa millään jaksa. Se kostautuu vielä, sano mun sanoneen, viimeistään seuraavissa kisoissa.

Kisaväsymystä

Kisat oli ja meni, ja nyt on sitten kauhea kisaväsymys päällä. Peräti kaksien kisojen ja yhteensä neljän luokan jälkeen. Huoah. Lauantaina olisi ollut seuraavat mahdolliset, mutta kun Vanhaherra muuttaa juuri sinä pänä meille asumaan niin ei päästä.

VH on muuttunut todella paljon siitä, minkälaisena me se marraskuussa ostettiin: ohuesta kirahvinkaulasta on tullut kaareva orikaula, entiset pyykkilautakyljet ovat nykyään sileät ja lihaksikkaat, notkolle painunut selkälinjakin on suoristunut työskentelemällä hankittujen selkälihasten ansiosta. VH:lla on käyty kouluvalmennuksessa ja valmentajalta on tullut hyvien neuvojen lisäksi kasapäin kehuja. Hänen mukaansa on todellinen harmi, että oria ei löydetty edes viisi vuotta sitten, koska jos se olisi nuorempi, siinä olisi ollut ainesta vaativiin luokkiin asti. Nyt se on jo niin vanha, että kisaamisesta tuskin enää tulee mitään. Sitä ratsastetaan siksi, että se pysyisi kunnossa ja tietenkin myös siksi, että saataisiin selville sen todellinen kapasiteetti. Vasta viiden, kuuden vuoden päästä tiedetään enemmän, kun sen hyvistä puhdasverisistä tammoista saadut jälkeläiset ovat kilpailuiässä. Hidasta puuhaa tämä hevosjalostus.

Niin, niistä kisoista. Olin molemmissa luokissa viimeinen hyväksytyn tuloksen saanut ratsukko. Kisat pidettiin ulkokentällä, mikä oli hieno juttu. Pikkutamma oli verkka- alueella ja muualla ihan ääliö, mutta suoritusten ajan se pysyi normaalia paremmin kasassa. Itseasiassa molemmat luokat menivät paremmin kuin koskaan aikaisemmin on mennyt. Plösössä se jopa myötäsi muutaman kerran rentoutuneena alas, ja kulki erittäin kauniissa rotutyypillisessä muodossa. Yleensä horsemanship- luokissa muut ratsukot jäävät kentän laitaan lineuppiin siksi aikaa, kun ratsukot suorittavat yksilö- osuutensa. Juuri tämän vuoksi olin ilmoittautunut kyseiseen luokkaan, ettei PTn tarvitsisi mennä kentälle yksin. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan tehty, vaan ratsukot poistuivat kentältä viereiselle verkka- alueelle. Onneksi se oli niin lähellä, että PT ei omasta mielestään ollut kentällä yksin, ja toimi ihan… tai no, melkein hyvin.

Sitä vaan taas ihmettelin, että minkä ihmeen vuoksi kisat pidettiin kääpiökokoisella kentällä kun tilaa olisi ollut? Reiningissä kentän pitäisi olla suurinpiirtein kokoa 30 x 60m, jotta koko hommassa olisi mitään järkeä. Kuinka ihmeessä voi jollain noin 20m leveällä kentällä laukata ison ja nopean laukkaympyrän, kysyn vaan? Sama ongelma on useimmissa maneesikisoissa, koska maneesit ovat yleensä aivan liian ahtaita reiningiin. Sitten siitä tulee sellaista hemmetin kökkimisreininkiä, missä isot ja nopeat laukkaympyrät eivät mitenkään eroa pienistä ja hitaista. Samoin jäävät rundownit, rollbackit ja slidestopit ihan kämäsiksi, kun ei ole tilaa kiihdyttää, kääntyä tai liukua. Puhumattakaan laukanvaihdoista pääty- ympyröiden keskellä: kentällä pitäisi aivan ehdottomasti olla tilaa hevosen suoristamiseen ennen laukan- ja suunnanvaihtoa. Vauhtia pitää olla, tai ainakin mahdollisuus siihen. Vai ajattelevatko kilpailun järjestäjät, että ratsastajilla eivät pysy hevoset käsissä isommilla plaaneilla? Sitten ei mun mielestä pitäis kisoihin tullakaan, jos ei hevonen ole hanskassa. PT esim. on kaikinpuolin hankala hevonen, mutta käsistä se ei lähde. Se tietää varsin hyvin, että kaikki ryöstämisyritykset päätyvät poikkeuksetta johonkin ikävään, kuten esim. kyykytyslaukkaan tai perkeleenmoiseen kokoamiseen ja rimpanpullaan.

No, onneksi tämä kenttäkoko ei ole mulle mikään akuutti ongelma, koska en vielä kisaa reiningiä. PT on kuitenkin koulutettu reininkiin, tässä vaan odotellaan että sen pää kestäisi yksinoloa ja nopeaa laukkaa. Tällä hetkellä kentän kokoa todellisempi ongelma on huonot kentänpohjat. Kisoissa voi joutua verkkaamaan tai suorittamaan vaikka minkälaisilla kammoalustoilla. Useimmat maneesit ovat pohjaltaan aivan kivikovia, ja ulkokentillä taas pohja usein ikäänkuin aaltoilee irtohiekan alla. Tämä on asia, johon tallinpitäjät voisivat kyllä kiinnittää hiukan enemmän huomiota. On aika epäreilua hevosta kohtaan vaatia tasaista suoritusta, jos alustassa on ylä- ja alamäkiä tai upottavia hetteikköjä. Puhumattakaan siitä, mitä huonot alustat pitemmän päälle tekevät hevosen jaloille. Ei mikään ihme, että jalkavaivaisia hevosia on niin paljon.

Viisas oppii kerrasta, minä en näköjään millään...

...päätin nimittäin sittenkin osallistua seuraaviin kisoihin Pikkutammalla.

Pari ratsastuskertaa Kiltillätammalla sai mut vakuuttumaan siitä, että en tykkää. Se on mulle vähän niinku väärä prätkämerkki tai automalli, aiheuttaa kiemurtelua ja kiusaantumista, eikä hermokaan oikein tahdo pitää.

Toinen syy takinkäännökseen on täti pahkeisen ottamat kuvat edellisistä kisoista. Vasta niitä katsellessani tajusin, että ei siinä PTn toimivuudessa nyt NIIN suurta vikaa ole, etten voisi sillä kisata. Okei, hermostunut ja jäykkähän se kisoissa on aina, mutta eihän muuta voi odottaakaan metsän keskellä kasvaneelta täysveriseltä, joka vielä sattuu olemaan yliherkkä, luonteeltaan nopeasti syttyvä ja omapäinen. Kolmas syy on, että yksinkertaisesti tykkään ratsastaa PTllä, sen hankaluudesta ja epätasaisuudesta huolimatta. Sitäpaitsi, sen pienestä koosta (säkä 150cm) huolimatta mä vaan jotenkin sovin sen selkään. Se on niin ryhdikäs ja isorunkoinen, että mun hämähäkinkoivet eivät näytä yhtään liian pitkiltä sen selässä istuessani. Hauska kommentti yhdeltä tyypiltä viime kisoista, kun laskeuduin verkka- alueen vieressä hevosen selästä: "Herranjestas, ootko sä NOIN pitkä?!"

Niin että huomenna olis taas yhdet kisat, osallistutaan kahteen luokkaan (plösö ja horsemans shit). Ollaan harjoiteltu hirvittävän vähän, koska PT näytti tarvitsevan muutaman päivän toipumislomaa edellisistä kisoista. Sitten Talliorja ratsasti sillä enkkua (siinä välissä kun kuvittelin osallistuvani Kiltillätammalla kisoihin, hah). Tällä viikolla olen käynyt selässä 3 kertaa, ja PT on ollut oikein miellyttävä ratsastaa. Liekö syynä se, että ollaan maanantaista saakka jätetty ne laitsalle yöksi, kun sain metsätarhan silloin valmiiksi. Se ei näköjään enää jaksa väittää vastaan, kun on joutunut vaeltamaan kaikki yöt Vanhantamman komennuksessa ees taas laitumelta metsään, ja takaisin.

Tillitys

= tilityksen ja nillityksen sekoitus

Siis ihan oikeesti, tsiisus, piru, jumbe ja kaikki muut! Voiko ratsastaminen olla tämän epäpalkitsevampaa?

*huokaus*

Ei vaan, ei ne kisat ihan noin huonosti menneet. Ekassa luokassa Pikkutamma käyttäytyi paremmin kuin koskaan aikaisemmin kisatilanteessa, laukat nousivat oikein ja heppa pysyi myös hanskassa. Kauhean jännittynyt se oli kaikissa askellajeissa, varsinkin käynti oli kamalaa. Mutta joka tapauksessa sen elämän paras kisasuoritus. Ilmeisesti siksi, että en verkannut sitä ollenkaan ja menin suoraan traikulta maneesiin, niin se ei ehtinyt kerätä kierroksia. Vanhatamma tuli samassa luokassa tokaksi, joten Läikkiksen Omistajalla oli naama erittäin hyvin kiillotetulla messingillä monta tuntia.

Toka luokka, pleasure open, oli vasta iltapäivällä, joten annettiin polleille niiden sima- annokset* ja vettä, ja laitettiin ne takaisin traikkuun syömään heinää. Siellä ne pönöttivät tyytyväisinä siihen saakka, kunnes satuloitiin ne uudestaan ja mentiin verkkaamaan tokaan luokkaan. Hevosia kuntoon laitettaessa huomattiin, että PTn vasen takavuohinen oli turvoksissa ja hiukan lämmin, mutta se ei kuitenkaan aristanut sitä eikä ontunut. Trailerissa oli pörrännyt joku amppari tai sellainen, joten arvelimme että se olisi pistänyt PT:a. VT toimi verkassa niin nätisti, että LO vain kävi kaikki askellajit läpi ja antoi hevosen olla rauhassa. PT oli paljon rauhattomampi kuin aamulla, ja Appisruunan saapuminen verkka- alueelle sai sen vielä enemmän tolaltaan. AR:n poistuminen ei kuitenkaan saanut sitä rauhoittumaan yhtään, vaan PT muuttui koko ajan hankalammaksi ja hankalammaksi.

Siinä vaiheessa, kun siirryttiin verkkaamaan maneesiin, PT oli jo ihan hysteerinen, eikä reagoinut pohkeisiin enää ollenkaan. Se vaan liukui hallitsemattomasti paikasta toiseen, ja yritti koko ajan paeta tilanteesta ryntäämällä eteenpäin. Mietin siinä vaiheessa, että ratsastanko suosiolla maneesista ulos, enkä osallistu koko luokkaan, mutta sitten pihiys** iski ja päätin ratsastaa. Koko luokka oli täydellinen katastrofi. Hevoset sinkoilivat laukassa hirveätä vauhtia ja muodostivat ohitsepääsemättömiä klimppejä. Ilmeisesti juuri sen vuoksi tuomari joutui laukkuuttamaan porukkaa normaalia pitempään, josta hevoset kuumenivat entisestään. VT meni aika lujaa, mutta ikivanhana ja kaiken kokeneena se pysyi rauhallisena ja mennä liihotteli omaa sisärataansa rentona. PT taas oli kaamea. Se oli niin paniikissa, että ainoa keino pitää se kasassa oli estää sitä ryntäämästä eteenpäin. Luokan lopussa lineuppiin tultaessa se oli jo niin hajalla, että pelkäsin sen ihan oikeasti kuolevan sydäriin tai johonkin. Sen sydän hakkasi niin lujaa, että tuntui että pohkeetkin heiluivat sykkeen tahdissa. Lineupissa seistiin melkein kiinni VTn kyljessä, jos sitä paikallaan tepastelua nyt seisomiseksi voi sanoa…

Syy panikointiin löytyi, kun riisuttiin polleilta varusteet pois: PTllä oli pienenpieni hankauma satulavyön reunan kohdalla oikeassa kyljessä. Niin pieni, että tunti satulan pois ottamisen jälkeen sitä ei enää edes löytynyt. Niin pieni, ettei average horse olisi edes huomannut koko lyöttymää. Mutta PT- parka on varmaan maailman kipuherkin hevonen, se menee ihan tolaltaan pienestäkin epämukavuudesta. Oli hei VÄHÄN huono omatunto, kun huomasin sen hankautuman. Pitäishän mun tietää, että kun se menee tuollaiseen tilaan, kyseessä on kipu eikä pelkää uuden tilanteen aiheuttama jännitys. Huono, huono, huono ihminen. Huono.

Seuraaviin kisoihin menen todennäköisesti Kiltillätammalla, koska en viitsi kiusata PT:a yhtään enempää. Itse asiassa päätin jo viime syksynä, että en enää edes yritä kilpailla sillä pariin vuoteen, mutta sitten jotenkin jotkut saivat puhuttua mut ympäri ja ajattelin kokeilla vielä kerran, josko se onnistuisi. Ja oikeastaanhan se onnistuikin, koska se eka luokka meni ihan hyvin. Ja PT käyttäytyi muuten oikein hyvin. Satuloinnin yms. aikana se seisoi ihan kuulisti trailerin perässä kiinni ja söi heinää verkosta. Autoja, jopa trailereita meni takaa ja välillä todellä läheltäkin, eivätkä ne häirinneet kumpaakaan meidän hevosista. Ajomatkan aikana traikussa oli aivan hiljaista, eivätkä hevoset olleet hikoilleet ollenkaan kummallakaan ajokerralla. PT myös suostui ekaa kertaa juomaan kisapaikalla, aikaisemmin se ei ole suostunut juomaan suurinpiirtein desiäkään, kun ollaan oltu pois kotoa. Niin että paljon positiivisiä asioitakin tapahtui, mutta jotenkin ne negatiiviset aina tuppaavat jäämään mieleen päällimmäiseksi. Tälle on muuten olemassa ihan evolutiivinen selityskin: virheet ja monet muut epämiellyttävät kokemukset olisivat voineet aiheuttaa kaukaisille hominidi- esi- isillemme hengenmenetyksen, joten niiden välttämiseksi tarvittiin mekanismi, joka jätti niistä erittäin voimakkaat muistijäljet. Muistissa olevat mokat puolestaan aiheuttavat voimakkaita ja epämiellyttäviä fyysisiä tuntemuksia, joita välttääkseen ihmiset (ja ne hominidit) pyrkivät suoriutumaan tehtävistä mahdollisimman virheettömästi. Vaikka nykyihminen ei enää kuolekaan siksi, että esim. vähän epäonnistuilee ratsastuskisoissa, niin elimistö väittää toisin ja siitä tuleekin yhtäkkiä maailman vakavin asia. (No, onneks on tää teoriapuoli hanskassa niin voi yrittää välttää noita atavistisia ylilyöntejä ;o)

Täti pahkeinen voikin sitten kertoa groomin näkemyksen päivästä, ja siitä, miten hevosia lastataan ihan guruna. Jos vaan ehtii ja viitsii.

* Desi melassisiirappia ämpäriin ja ämpäri täyteen vettä. Joskus me laitetaan sekaan elektrolyyttipulveria, mutta kisatilanteessa sen maku olisi voinut häiritä

** Luokkamaksu 15e, eihän nyt sellaista rahasummaa voi heittää hukkaan siksi että hevonen tuntuu hysteeriseltä, eihän??

Näin nätisti se pirun tamma kulkee kotona, kisoissa meininki onkin sitten vähän eri näköistä...

Joo eiku ei eiku joo eiku siis ei- viikko

Sydänfilmissä on käyty ja keuhkot tsekattu, eikä mitään löytynyt. Niinpä saatoin hyvällä omallatunnolla taas jatkaa ratsastamista. Pikkutamma jäi mun sairastelun vuoksi parina päivänä ratsastamatta, mikä kostautui oikein korkojen kanssa. Se oli maanantaina kamalampi kuin ikinä, mikään askellaji tai suunta ei sopinut sille sitten millään. Metsä oli mörköjä pullollaan, ja Appisruunalle oli mitä ilmeisimmin kasvanut pallit uudestaan, koska PT oli siitä suorastaan sairaalloisen kiinnostunut. Yritä nyt siinä sitten ratsastaa, kun hevonen haistattaa paskat kaikille mahdollisille avuille niiden voimakkuudesta riippumatta, ja tuijottaa vaan kaihoisasti toisen hevosen perään. Että vitutti, ekaa kertaa elämässäni tuli sellainen fiilis ja apinanraivo hevosen selässä, että voisin hutkia kaakkia kakkosnelosella päähän, eikä yhtään surettais vaikka se siihen kupsahtaisi. Itseasiassa olisin siinä tapauksessa mielelläni jäänyt hutkimaan sitä raatoakin siihen pariksi tunniksi. No, onneksi ei ollut mitään kättä pidempää käsillä, joten jouduin kuosittamaan sen ääliön ratsastamalla. Mutta oli sekin silti K-18- kamaa, ei heikkohermoisille.

Tiistaina mokoma olikin sitten paras ikinä. Käynti oli verkkaista, ravi hidasta ja keinuvaa ja laukat onnistuivat yhdellä kädellä kuin vettä vaan. Apuja kuunneltiin korvat kuuliaisena ratsastajaa kohden, Appisruuna oli kuin ilmaa ja maailma hymyili. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, ajattelin.

Kunnes. Keskiviikkona valmentajan pitämällä tunnilla. Voi tsiisus mikä pässinpää ja idiootti voikaan hevonen olla. Luojan kiitos se maanantainen revohka ei täysin toistunut, mutta kamala se silti oli. Appisruuna oli niiden uusiopallien lisäksi kasvattanut itselleen jonkun ihme supermagneetin, joka imi itseensä ruunikonkimoja karvaooppeleita, mutta jätti rautiaat rauhaan (koska Vanhatamma ei kerta ollut ollenkaan kiinnostunut siitä). Illalla nukkumaan mennessäni kihisin pyhää vihaa mokomaa kusipäähevosta kohtaan, suurinpiirtein näin untakin hevosteurastamoista ja lihakoukuista.

Torstaisella eli siis eilisellä tunnilla PT yllättäen olikin oikein mainio. Se oli vähän turhan kiireinen ravissa ja tuppasi ennakoimaan laukannostoja, mutta muuten se oli ihan ok. Jotain oli myös loksahtanut kohdalleen vasemman laukan suhteen, koska se oli parempaa kuin ikinä aikaisemmin. Saas nähdä mikä on meininki tunnilla tänään, ja tietenkin miten se käyttäytyy viikonlopun kisoissa. Yleensä huonosti, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

PT:n kisatreeni tauolla

Kesän ensimmäiset kisat lähestyy, ja minä makaan sisällä angiinassa ja kärsin rintakivuista. Ihan kiva. Pikkutamma näetsen on otus, joka vaatii säännöllistäkin säännöllisemmän ratsastuksen pysyäkseen edes jonkinlaisessa kurissa, saatika että se kykenisi keskittymään suorittamiseen. Ehdittiin hioa jogi ennen taukoa tosi hienoon kuosiin, mutta plösökäyntiä en edes viitsi yrittää koska se on PT:lle aivan liian hidas askellaji. Hiihtäköön omaa nopeuttaan, jostain on vaan kertakaikkiaan tingittävä.

Laukkaa ollaan veivattu oikein urakalla, nyt PT malttaa jo laukata hitaasti, yhdellä kädellä tosin lähinnä muodossa "kirahvi". Kotona saan sen pään alas pohkeilla ja ohjia ravistamalla, mutta tiedän että se menee kisoissa niin kipsiin ettei tunne apuja lainkaan. Toinen kisapaniikin aiheuttama ongelma, joka johtuu kaiketi juuri tästä jähmettymisestä, on se, että se nostaa vääriä laukkoja. Jostain ihmeen syytä se tuppaa nostamaan kisoissa AINA oikean laukan, oli kierros, asetus, mun paino tai tähtien asento mikä hyvänsä.

Jos kisat edes pidettäisiin ulkokentällä, muttakun ei. Aina ne perkeleet ratsastetaan maneesissa, vaikka sää olisi kuinka hyvä. Maneesissa PT menee vielä pahempaan tilaan, se tuijottelee paskajäykkänä yleisöä (mitä se ei juurikaan tee ulkokentällä), imeytyy ovea kohti ja tökkii menemään kammottavaa suorajalkalaukkaa. Yritä siinä sitten istua satulassa, kun munuaiset pyrkii kilpirauhasen paikalle. Käpylehmälaukka johtunee siitä, että jostain syystä useimmissa maneeseissa on kamalan kova pohja ja kaikki meidän hevoset ovat tottuneet pehmeäpohjaiseen kenttään. Raskashan se sellainen on, mutta pitää konit hirmuisessa lihaskunnossa, jänteet vahvoina ja säästää niveliä. Nää kun on rotua, joka elää kauemmin kuin metusalem, ja pysyy myös käyttökelpoisena jos vaan jalat kestää. Siksi siis se pehmeä pohja. Esim. vanhantamman ikä lähentelee neljännesvuosisataa, mutta se on edelleen loistavassa kunnossa. Niin hyvässä, että on myös tulossa kisoihin. Ja jos saan sen vielä tänä vuonna tiineeksi, ajattelin syksyllä viedä sen tammanäyttelyyn kantakirjattavaksi. Kun en ole aiemmin ehtinyt/ viitsinyt.

Tänään pitäisi päästä PT:n selkään, mutta en tiedä kykenenkö ja onko siinä mitään järkeä. En nyt viitsisi ihan tahallaan hankkia sydäriä vaan siksi, että hevonen toimisi kisoissa paremmin.

Lempo soikoon mikä polyyppi!

Takana hevostelun kannalta onnistunut viikonloppu. Ratsastin Lempipoikaa molempina päivinä, ja se oli most ooossom evö. Vieläkin nipistelen itseäni, että onko totta vai ei. Vuosikausia vastentahtoisilla ja hankalilla tammoilla ratsastaneena en voi millään uskoa, että noin suuri mäihä on voinut käydäkin. Muikeutta lisää kakssataa prossaa se, että polle on oma kasvatti. Uumoilin kyllä aikoinaan astutuspäätöstä tehdessäni, että tamman ja oriin sukulinjojen perusteella voisi olla namia tiedossa, jos vaan alleelirekombinaatiot osuvat kohdalleen. Ja osuivathan ne, kerrankin. Hevoisella on hyvä pää(sisältä ja ulkoa), tarpeeksi massava, sopusuhtainen runko, riittävä luusto, rennot liikkeet, erinomainen ratsastettavuus ja luontainen kyky kantaa isseään matalassa muodossa. Nuo yllämainitut ominaisuudet korvaavat pari ärsyttävää rakennevirhettä sen verran hyvin, että poitsu on saanut pitää palleroisensa. Harvalla samanrotuisella on liikkeet tai pää luokkaa Lemppari, ja vielä harvemmalla ne on samoissa nahkoissa.

Jos täällä haisee, se ei ole omakehu vaan tyytyväisyyden mirhami mikä suitsuaa. Löyh löyh.

Lempparin erinomaisuutta lisää se, että vaikka en olisi ratsastanut sitä kuukauteen, se on aivan asiallinen kun kiipeän selkään. Vähän vino korkeintaan, mutta muuten kuin säännöllisesti ratsastettu. Mukavaksi sen tekee se, että jos haluan länkkäröidä sillä (kuten 99,9 prossasesti joo), se on pehmeä ja tasainen kuin nojatuoli. Jos taas haluan liikettä, niin sitähän löytyy. Lapa liikkuu ja takaosa työntää, niin että lantiossa tuntuu. Oikeastaan välillä vähän harmittaa, ettei se pääse esittämään parastaan westernissä. Tai siis joo, westernin kannalta kyllä, mutta kuinka moni sen päälle oikein Suomessa ymmärtää? Jospa vaikka haluaisin tarjota poitsua kantakirjaan, niin ei se orilautakunta kyllä lännenratsastetusta oriista hirveästi innostuisi. Kommentit olisivat luokkaa ”maahansidotut liikkeet, eteenpyrkimys puuttuu, etupainoinen*, ponnettomat askellajit”, ainakin sen perusteella, mitä olen lännenratsastettujen suokkien kantakirjauslausuntoja lukenut. Ne oli ihan hirveää luettavaa, ei siksi että hevoset olisivat olleet surkeita vaan siksi, että tuomarit olivat arvioineet ne enkkutyylin vaatimusten mukaisesti. Mikä tietenkin on oikein ja ymmärrettävää, koska suurin osa suomalaisesta ratsukasvatuksesta tähtää tuottamaan hyviä koulu- tai estehevosia. Muutaman lännenratsastajan vuoksi tuskin kannattaa perustaa esim. suokeille virallista LännenRatsu- jalostussuuntaa, mihin sitten kaikki laahustajat voitaisiin tunkea…

Lempparin naapurikarsinassa asuu Herra Appisruuna. Se on ystävällinen ja kiltti mutta aika macho tyyppi, ollut astuvana oriina vielä viime kaudella. Pojat nuuhkivat yleensä toisiaan kaltereiden välistä ja pöhisevät vaimeasti. Eilen ne laitettiin karsinoiden siivouksen ajaksi vastapäiselle puolelle, missä ei ole kaltereita ovissa. Pääsivät ekaa kertaa nuuhkimaan toistensa päitä ja kauloja. Siitä seurasi hirVEE puhina ja poh poh poh, mutta kaikessa kaveruudessa. Hypistelivät toisiaan huulista ja höpöttivät tohkeisina, korvat ystävällisesti hörössä ja silmissä raukea ilme. Homma näytti siltä, että saattaisivat jopa tulla toimeen samassa tarhassa, ainakin Lemppari (joka tarhailee ja laiduntaa Kauniinpojan kanssa samoissa aidoissa). Ruuna näytti olevan tapaamisen Pomohenkilö, ilmeisesti Lemppari tajusi että pallittomuus ei estä olemasta kurkoa tyyppiä.


* eikä se edes ole etupainoinen, mutta kun matala muoto hämää jos ei ole tottunut arvostelemaan matalalle koottuja hevosia.

VT saa kyytiä

Voi vanhaa tammaparkaa. Se on näes joutunut kisatreeniin. Läikkiksen Omistaja on lähdössä sillä mukaan kisoihin kuukauden päästä (mikäli polle saadaan edes jonkunlaiseen kuosiin ennen sitä). Vanhatamma on viettänyt koko talven auvoisia tätiratsunpäiviä, maastoillut ja köpötellyt kaula pitkänä ja takajalat kilsan jäljessä muusta konista. Kävin eilen selässä tsekkaamassa, mikä tilanne sen kanssa on ja täytyy kyllä sanoa, että on. Siis Tilanne.

VT oli aivan tyrmistynyt ajatuksesta, että taivutettaessa etuosaa pitäisi myös takaosan astua samalle kaarelle.* Yritti livauttaa perspuolen ympyrän ulkopuolelle, ja ihan tavallinen suora urakin muistutti enemmän trigonometrisen funktion kuvaajaa kuin janaa. Pohkeet oli absolute no-no, samoin frouva tykkäsi reagoida ohjiin livauttamalla päätä kiukkuisesti ylöspäin. Pääongelmaa saatiin kuriin aika hyvin muutamalla tiukalla käytännönesimerkillä, mutta suoruuden ja venymisen kanssa (kuuliaisuudesta puhumattakaan) on kyllä puuhaa muutamaksi kuukaudeksi.

Positiivista kehitystäkin oli talven aikana tapahtunut, kiitos täti pahkeisen ja LO:n. Hilipannytkyä ei esiintynyt, ei edes silloin kuin VT vetäisi vähän isompaa meloonia nenään. Molemmat laukat nousivat erittäin hyvin, tosin vasemmassa vauhti ja asento oli kuin suoraan barrelrace- kisoista. Lopulta tunnin puskemisen, pistelyn, kiskomisen, nykimisen ja suostuttelutyyppisen ahistamisen jälkeen saatiin aikaiseksi paljon hikeä ja muutama todella hidas, kontrolloitu jogiaskel. Suoraan. Pää alhaalla. Tasaisessa tempossa.

Ens viikolla jatkan harjoituksia, sillä välin LO ratsastaa sillä muutaman kerran. Tavoitteena ihan oikeesti taipuva hevonen, joka EI tappele kuolaimia ja pohkeita vastaan, ja antaa ratsastajan päättää, mitä vauhtia mennään. Pelkäsin, että olen rumbauttanut vanhaa otusparkaa liian brutaalisti, mutta VT oli ratsastuksen jälkeen oikein tyynen ja levollisen näköinen. Nautti alahuuli lerpallaan pesusta ja ryysti päälle ämpärillisen kuohuvaa melassimehua.

*Tähän väliin täytyy tasapuolisuuden nimissä sanoa, että kyllä ne täditkin ovat VT:tä hyvin taivutelleet, mutta tyyliin ”tehtäiskö me nyt vähän tätä, jooko?” eikä kuten minä: ”Eteeeeen- mars. Kuolaintuella, mars. Taipukaaa vasemmalle, mars. Selityksiä ei kuunnella, tämä on armeija eikä mikään lepokoti”.

Sianporsaan kurittamista

On säitä pidellyt. Mikä tarkoittaa että hevosen selässä on tullut istuttua kerran jos toisenkin. Pikkutamma on talviloman aikana taas muuttunut muuten kovasti edukseen, mutta sen megalomaaninen ego olisi voinut jättää lisäkasvun sikseen. Ollaan neuvoteltu kaikissa mahdollisissa askellajeissa (raivopukkiloikka eteen ja hyrräpyörintä sivuttain mukaan lukien) siitä, kuka sen askellajin ja nopeuden tässä ratsukossa oikein määrää. Neiti näyttää mielellään ujoa ja herkkää naamaa, mutta on itsetietoinen ja omapäinen kuin pahin hollywood- diiva. Naomi C:kin kalpenee pikku raivareineen PT:n rinnalla.

Sanoo paremmin tietävät mitä tahansa, mutta kyllä se vaan niin on, että kannus ja kanki rulaa kun polle pullistelee omaa jättiegoaan kuin pallokala. Menin PT:llä kuukauden ajan pelkillä nivelillä, että sain paremmin jumpattua sitä. Kyllähän se siinä tapellessa jumppautui joo, oppi ainakin painamaan kädelle ja viskomaan päätä alas, niin että takapäällä oli enemmän tilaa nousta taivaisiin. Voitte vaan kuvitella, kuinka huvittava näky oli, kun minisianporsaan muotoinen ihrapallo sätki ja haroi takailmatilaa kiukkuisesti pikku takasorkillaan ja röhki mennessään kuin keinosiemennysasemalta karannut valiokarju.

Viime viikonloppuna panin lisää rautaa suuhun (eli vaihdoin 3-palanivelet billyalleneihin [holkkiniveliset, hyvin pehmeät kanget lyhyillä varsilla]), ja pollehan oli ihan että mitkä pukit ja mikä ryysintä, missä? Mentiin niin sievästi niillä pikkupikkusorkilla maata myöten, itse asiassa päästeltiin parasta jogia ever. Laukassakin pysyttiin kohtuullisessa vauhdissa, yhtään kertaa ei peräpää käynyt sallittua korkeammalla. Mieletön muutos viime viikkoiseen, jolloin järjestin muille paikallaolijoille parempaa katseltavaa eli rodeoshown á la Sianporsas. Yllä mainitut kanget on todella miedot, joten kyseessä ei todellakaan ole tilanne, jossa poku pakotettaisiin raudalla väkisin kuosiin. Se vaan on oppinut, että kanki suussa tehdään duunia ja nivelet on lomailua varten. Niillä kun yleensä maastoillaan, hypellään kavaletin korkuisia ”esteitä”, laukkaillaan pellolla ja muuta estotonta. Kanget suussa on aina reenattu Asioita Kolmella Isolla Koolla, eli Käyttäytymistä, Keskittymistä ja Kontrollia.

Viime viikonlopun kisoihin ei päästy, mutta ehkäpä kesäkuun alussa järjestettäviin? Lupailin vähän että osallistuisin, joten kaipa sinne sitten on mentävä. Vaikka polyyppi olisi miten huonossa vaiheessa. Eihän mulla ole mitään menetettävää, maine on mennyt jo ajat sitten ja kunniasta nyt ei ole muutenkaan tietoakaan.. ;o)















Laukkakuva viime kesältä, kahdella kädellä ja nivelillä. Ihannetapauksessa homman pitäisi hoitua kuvan tyyliin, eli ohjaaminen ja vauhdin sekä asetuksen kontrollointi tapahtuisi pelkästään istunnalla ja pohkeilla.

Huolehtiva Täti Huojuvalla Tammalla

Täti ja Kilttitamma joskus viime kesänä.

Ratsastin vaihteeksi Kiltillätammalla, koska vakkaripolleni Vanhatamma oli juuri jonottamassa mr. Kenkääjämiehen vastaanotolle tallille saapuessani.

En ollut KT:n selässä ollutkaan kuin joskus syksyllä, muistaakseni. Ja kylläpä se taas tuntuikin erilaiselta kuin VT! Jo hevosen kuntoon laitto oli jotenkin outoa, kun otus heilui ja pyörähteli ja tepasteli sinne tänne. VT:n kanssa ollaan niin tottuneita toisiimme, että kaikkinainen hypistely ja varustelu käy kuin vanhan pariskunnan yhteiselo. Toisen pienestä eleestä toinen jo tietää, mitä seuraavaksi tehdään.

(Tosin osasyy KT:n tepasteluun ja pyörimiseen oli viereisen karsinan Rouva Hienohelma, joka oli päättänyt että KT on valepukuinen lapsenryöstäjä, joka on tullut kidnappaamaan rouvan suloisen hämähäkkijalkaisen varsan. HH:n hyökkäillessä viereisessä karsinassa seinät ryskien KT luonnollisesti yritti aina väistellä mahdollisimman kohteliaasti. Vaikka sitten tädin varpaille.)

Maastoilukeli oli märkä, mutainen ja tuulinen. Alkumatkasta luulin, että tuuli vie tammaparan mukanaan kuin kuolleen lehden, sen verran oudosti se huojui ja heilahteli mennessään (plus teki sivuloikan jokaisen lentävän roskan ja kahisevan puskan kohdalla).

Vaikka Kilttitamma on äärettömän kiltti ja nöyrä ja pidän siitä kovasti, maastossa se heittäytyy aina jotenkin ärsyttävän avuttomaksi. Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa, opastusta, tukea ja ohjausta. Mennään nyt tästä, ja sitten tuosta, ja tuossa on kuoppa, varo. Äläkä nyt hyvä hevoinen kävele sitä puuta päin. Kierretään se, katsos näääääin.

Tien mutkassa tammarukka lampsii ulos, jos en jatkuvasti ohjasta ja paimenna sitä oikealle reitille. Pienikin kuoppa saa KT-paran kompastumaan, toisin kuin äitinsä joka on itse varmajalkaisuus.

No, puolessa välissä lenkkiä tamma kuitenkin selvästi alkoi rentoutua (ehkä sekään ei pitkän tauon jälkeen oikein luottanut Tädin ohjastustaitoihin). Ja ehdottomasti positiivista KT:n kanssa on se seikka, että voi huoletta ottaa pienen reippaan laukan puolivälissä lenkkiä, ilman että koko loppumatka menee puhkumiseksi ja häntä tötteröllä tepasteluksi.

Lenkin lopuksi kentällä ravaillessamme Kilttitamma oli paikka paikoin oikein muikea ja mukava, vaikka totuuden nimissä selkeästi vaatisikin selkäänsä miljoona kertaa herkemmän ratsastajan kuin hytkyvä Täti on. Loppu hyvin, kaikki hyvin, siis.

Gigolo ja jumppapallo

Lemppari hmm.. hiukan laihempana kuin todellisuudessa.

Sää oli niin loistava, ettei tekosyitä ratsastamattomuudelle enää löytynyt. Kentälle ei kuitenkaan voinut mennä, koska se on aivan hiekkavellinä. Salaojaputkista ei paljon hyötyä ole, kun maa on edelleen roudassa ja ojarummut umpijäässä. Perskele, kuvittelin että kenttä ehtisi sulaa ja kuivua pääsiäisen aikana, mutta mihinpä se siitä kuivuisi kun vesi seisoo ojissa.

Takaosassa kenttää oli kuitenkin vielä sen verran lunta, että pystyin juoksuttamaan Lempparia lyhyesti ennen selkään nousua ja maastoon lähtöä. Poika oli täynnä äijäenergiaa kuin kaljapullo ja muisti pullistella kaikille tapaamilleen olennoille, minä ja koirat mukaanlukien. Talliorja lähti messiin Kiltillätammalla, mutta joutuivat pysyttelemään noin kymmenen metrin päässä meistä, koska Lemppari kulki lähinnä ylöspäin ja sitäkin sivuluisussa, jos tamma tuli metrinkin lähemmäksi. Yhtään letkeää ghettowalk- askelta ei tänään otettu, koska oli gigolo- päivä. Liihotettiin parkettien partaveitsenä, notkeasti ja kukkoillen kuin paraskin lattaritanssijapari. KT ja TO rohkenivat laukkailla pellolla, mutta me passattiin, koska tädiltä loppui kanttinauha. Ja hyvä niin, koska KT riehaantui töräyttelemään ja puhisemaan siihen malliin, että voi jee jos oltaisiin lähdetty mukaan.

Ratsastusinnosta pinkeänä satuloin Lempparin jälkeen Pikkutamman, joka on muuten lihonut entisestään. Nyt sen selässä, siis siinä missä selkärangan pitäisi sijaita, on ihan oikeesti sadesäällä pikkulintujen kylpyallas. Aika noloa. Vyötin satulan sen ihraisille uumille joten kuten, nousin selkään ja katso, oli kuin jumppapallolla olisin istunut. TO lähti Pikkupuokkinsa kanssa messiin, ja me tehtiin sellainen vajaan tunnin kävelylenkki maastoon. Tämä oli TO:n ja Pikkupuokin ensimmäinen yhteinen maastolenkki, eläköön sille! Edelleenkin nolostellen kerron, että PP 4vee oli ekalla (ei vaan kolmannella, mut enivei) maastolenkillään kuulimpi kuin PT 8vee on ikinä ollut. PT jaksoi sipsuttaa, pöyristellä ja tehdä kaikenmaailman sivuloikkakoreografioita epäilyttävien vaaleiden kivien kohdalla valtavasta ylipainostaan huolimatta, mikä on kyllä uskomatonta. Kuvittelisi sitä hevosen edes iän myötä rauhoittuvan, mut kato ei. *huokaus*

Huomenna pitäis uusia tämänpäiväinen paketti, toivottavasti paremmalla menestyksellä. Jos sitä vaikka ravia tohtisi mennä?

Keuliva kimo

Koska en ole viime aikoina ehtinyt hevostella mitään mainittavaa, ajattelin ilahduttaa teitä viereisellä piirtolevyn käyttöharjoitelmalla. Keuliva kimo syntyi nopeasti, kun hahmottelin paper...äh, ei vaan näytölle jonkinlaista mielikuvaa barokkioriista. Piirtäminenkin on näköjään laji, jota pitäisi harjoittaa koko ajan, ettei taso pääsisi laskemaan. Eli ensi kesänä parkkiin orilaitumen viereen ja luonnoslehtiö käteen...