Keikkuen kevät tulevi

Moi mä oon Keikku ja oon ollut aina. Tiedän sen siitä, että en muista sellaista aikaa jolloin en olisi ollut. Mä olen nyt 4 vuotta, mitä se sitten tarkoittaakin, ja meidän ruokkija sanoo että mä oon nyt teini. Sitäkään en tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta jotain kivaa sen täytyy olla. Kaikki on kivaa, paitsi se kun Vanhatamma ja Kimotamma kiusaa mua. Mä en haluu olla niiden kaa pihatossa, kun ne aina hätistää mua. Onneks ne menee aina yöksi omiin koteihinsa, niin että mä saan nukkua rauhassa.

Mun ruokkija on alkanu leikkiin mun kanssa aika usein. Me ollaan käyty kentällä juoksentelemassa ja sit me ollaan käyty maailmallakin. Se maailma alkaa sukulaismiesten tarhan takaa ja siellä on teitä ja mäkiä. Ja niitä vaanijoita, jotka kykkii ihmisten tallien lähellä. Ne on sellasia pienehköjä kulmikkaita juttuja jotka haisee paperille, ja niiden vieressä on isompia, tumman ruohon värisiä juttuja, jotka haisee tosi pahalle, yök. Mä olenki itse asiassa tosi kokenu matkailija, oon nimittäin lapsena matkustanu mun veljen kaa jopa trailerissa, kelatkaapa sitä! Maailmassa on kuulemma hevosia, jotka ei oo ikinä matkustanu kopissa! Hiukan noloo niille. Mä nimittäin oon käyny siis ihan kaikkialla, niinq esim. Savijärvellä ja Ypäjällä.

Viime aikoina oon alkanu kattoon poikia sillä silmällä. Ruokkija sanoo, että se silmä on mun hännän alla. Mua aina pissattaa ihan hirveesti kun joudun poikien lähelle. Meillä on täällä paljon poikia: kaks mun setää, jotka on ihan überpervoja, koska ne vikittelee mua, vaikka oon sukulainen ja ihan pieni vielä. Joskus niillä jopa näkyy SE kun ne pöhisee. Ne on kyllä kauheen kiinnostavia, mutta aika pelottavia. Sitten on sellanen hirmu iso poika, joka on ihan mukava. Se luulee olevansa joku laumanjohtaja ja osallistuu omasta aitauksestaan meidän akkojen tohinoihin. Toisella puolen meitä asuu Mustaruuna, joka on jo kauheen vanha. Mä en tajuu, miks mun äiti ja isoäiti aina intoilee siitä ja haluu notkuu sen lähellä ja pissaakin sille, koska se on ihan pattipolvinen kalkkis, ainaki satakymmentä vuotta. Yök. Mä aina yritän purra sitä, kun se illalla kävelee sisään talliin meidän pihaton vierestä. Sitäpaitsi se on varattu, se hengailee sellasen tosi ison mustan naikkosen kaa, joka on jotenki sillee gootti tai jotain hevarigenree, vähän arveluttava henkilö mun mielestä.

Vikaks mä säästinki kaikista ihanimman pojan, joka on Espanjanpoika. Me osuttiin yks päivä yhtä aikaa kentälle ja vitsi et se katteli mua sillä silmällä, ihan varmana katteli! Mäkin silmäilin sitä ja sit me molemmat piehtaroitiin ja vähäx oli siistii! Se kuopi mulle ja esitti äijää, ja tyhmät ihmiset luuli että se vaan ettii uutta piehtaroimispaikkaa. No mä voin kertoo että not. Sit se vietii pois ja mulla oli siellä kentällä ihan mälsää, vaikka yleensä siellä on tosi kivaa. Mä yritin juosta sen peräänkin, mutta ruokkija hätisti mua narulla ja sit mun oli pakko leikkii sen kaa hätistys-ja-joinuppaus-leikkii. Se olis muuten varmaan tullu surulliseks, jos en olis kaartanu juosten sen luokse niinku mä yleensä teen (jos mullei oo mitää parempaa tekemistä..). Hiukan yksinkertasii noi ihmiset.

Nyt tulee sit mun tän viikon kohokohta: Eilen mä pääsin taas talliin hengaileen pariks tunniks. Mä notkuin mun pedosedän himas (oikeesti sen nimi on Kaunispoika mut mä sanon sitä pedofiiliks kun se on aina yrittäny päästä mun kimppuun vaikka siis oon sen siskontytär), pedosetä siis oli ite ulkona, mähän en sen kämpäs ois jos se olis ite himassa! Yök! Sit tuli se urospuolinen ruokkija ja siirsi mut sen mustan dominan mestaan ja IIIIIK, mä olinki yhtäkkii Espanjanpojan vieressä! Siis IIIIIIIK IIIIIIIIK IIIIIIIIK! Meillä oli huulikontaktii ja kaikkee!!!!! Nyt mä olen ihan yhtä kokenut näissä asioissa kun noi vanhemmat tammatkin. Voinkohan mä nyt saada varsan Espiksen kaa?

Kilttitamma kisahevosena

Kun viime keväänä aloitin Touhiksen jäljiltä ratsastaa Kilttiätammaa, huomasin ilokseni että se oli erinomaisessa kuosissa. Sillä oli hyvä lihaskunto ja se toimi todella hienosti pienin avuin. Päätin katsoa, miten kisahommat luontuisivat sen kanssa. KT:n suurin ongelma kisahevosena on sen nössö luonne: se pelkää lähes kaikkea ja on erittäin ääniarka. Niinpä kisa- ja valmennuskalenterin koostamisessa on ollut päällimmäisenä asiana KTn totuttaminen kisapaikkoihin, yleisöön ja vieraisiin hevosiin.

Ehdittiin loppukesän ja syksyn aikana käydä kahdet kisat ja kaksissa valmennuksissa. Kisa- ja valmennuspaikkojen suhteen ei ollut isompia ongelmia, yleisöönkin se tottui nopeasti. Suurin ongelma olikin vieraat hevoset. Sitä itse asiassa osasin vähän uumoillakin, sillä nelisen vuotta sitten osallistuin sillä hetken mielijohteesta harjoituskisoihin, ja siellä se pelästyi oria, joka kesken pleasure-luokan hyökkäsi kohti. Ori ei missään vaiheessa ollut viittä metriä lähempänä, mutta KTn maailmanjärjestys meni siitä aivan sekaisin. Sehän on koko ikänsä asunut styrankimaisen emänsä turvallisessa laumassa, eikä ollut aikaisemmin joutunut yhtä rankkaan tilanteeseen. Ennen hyökkäystä se oli varsin luottavainen muiden hevosten suhteen, mutta tapahtuman jälkeen se on suhtautunut vieraisiin hevosiin todella voimakkaalla varauksella. Takaa lähestyvät ovat kaikista kamalimpia, ja niitä kohti se yleensä suuntaa paniikkipukkipotkun. Enkkuhevoselle tuo nyt ei olisi sen kummempi ongelma, kuin että punainen rusetti häntään ja verkkaaminen niin, ettei joudu liian lähelle muita hevosia. Länkkärissä taas moinen taipumus on Todella Iso Ongelma.

Lännenratsujen tulee sietää muita hevosia lähellään. Sukupuolesta, rodusta, mielentilasta, ihan mistä vaan selityksestä huolimatta. Piste. Kisoissa seistään line upissa* palkintojenjaossa sekä esim. western horsemanship-luokassa omaa vuoroa odotettaessa. Western pleasure-luokassa (ja western horsemanship-luokan rail workissa) kaikki ratsukot ovat yhtä aikaa radalla, ja nopeammin liikkuvan hevosen tulee ohittaa hitaampi sisäkautta, volttia ei saa tehdä. Vaikeusastetta lisää se, että hevosta tulee ratsastaa löysin ohjin, ilman näkyvää kuolaintuntumaa**. Ja koska olen perfektionisti, en halua mennä radalle liian lyhyellä ohjalla (koska muoto ja liike kärsivät). Ratsastan kangilla mieluiten romal-ohjilla, joilla ohjaspituutta voidaan säätää kesken suorituksen, jos katastrofi uhkaa. Romaleja käytetään yleensä arabihevosten pleasureluokissa ja vaquero-tyylin*** lännenratsastuksessa, joka siis on se minun juttuni.

KooTeen kanssa olen tässä kisaamistouhussa joutunut ihan erilaisten eettisten ongelmien eteen kuin aikaisemmin Vanhantamman tai Pikkutamman kanssa, jotka molemmat ovat aika itsetietoisia otuksia. Tiedän, että KooTee haluaa miellyttää ja tekee parhaansa, mutta ei voi mitään pelokkuudelleen ja ääniherkkyydelleen. Valmennuksissa se tekee kaiken mitä pyydetään, vaikka sitä jännittää ihan hirveästi. Valmennus- ja kisaviikonloppujen jälkeen se on henkisesti aika loppu ja syö monta päivää huonosti. Tämän vuoksi sille on aktiviteettiviikonloppujen jälkeen annettava 5 päivää täydellistä lomaa ja lepoa, eli ei ratsastusta, ei juoksutusta, ei lääppimistä, ei mitään muuta kuin pelkkää laumailua pihatossa ja pariksi yöksi karsinaan nukkumaan. Tämäkin on huomioitava jo siinä vaiheessa, kun sitä valmennus- ja kisakalenteria suunnittelee. Käytännössä sen kanssa ei voi lähteä mihinkään peräkkäisinä viikonloppuina, ei oikeastaan edes kahden viikon välein, ja kaksi jännittävää päivää putkeen on maksimi ainakin tällä hetkellä.

Se menee aina kiltisti traileriin lähettämällä, vaikka tiedän sen inhoavan trailerissa matkustamista. Kisapaikalla se käyttäytyy hillitysti, vaikka tunnen sen sydämen jyskyttävän pohjetta vasten kun ohitamme pelottavaa mainostaulua tai vierasta hevosta. Se jaksaa keskittyä parin, enintään kolmen luokan ajan, joten kaikkien 5 sallitun luokan suorittaminen per kisapäivä ei onnistu. Pelottavien asioiden kohdalla se jähmettyy hetkeksi ja tekee yleensä tahti- tai askellajirikon. Se ei kuitenkaan pyrähdä karkuun, vaikka todennäköisesti se haluaisi tehdä juuri niin. Se vain kääntää korvat tiiviimmin minua kohti ja pyytää nöyränä, että autatko mut tuon pelottavan jutun ohi, jooko? Mielestäni se on iso juttu. Kamalan iso. Joudun lupaamaan itselleni, että en edes yritä pakottaa sitä enempään kuin mihin se pystyy. Tämä onkin minulle se haastavin juttu, osata antaa periksi oikeassa paikassa. Osaan olla äärettömän itsepäinen, ja sellaisena yleensä myös äärettömän typerä. Tulee olemaan mielenkiintoista selvittää, kuinka pitkälle voin KooTeen kanssa mennä ja missä on se kääntöpiste, jossa joudun antamaan periksi.



*Line upissa hevoset seisovat rivissä rinnakkain, vähän niinkuin ratsastuskoulussa kun opettaja komentaa tunnin jälkeen "Kaaartooon ja seis".
**No okei, SRL:n lännenratsastussäännöissä sanotaan, että kevyellä kuolaintuntumalla. Se ei kuitenkaan tarkoita niitä suoria, kireitä ohjia suupielestä käteen, mitä kisoissa usein näkee seuraluokissa. Herkällä kädellä ja hyvinkoulutetulla hevosella ratsastettaessa kuolaintuntuman voi ottaa täysin löysinä roikkuvilla ohjillakin, varsinkin jos on kanget ja painavat ohjat. Se on vaan täysin erilainen kuolaintuntuma kuin mitä me olemme enkkuratsastuksessa oppineet. Enkä juurikaan noista SRL:n säännöistä muutenkaan perusta vaan ratsastan pääsääntöisesti AQHA:n sääntöjen mukaisesti, koska niitä useimmat tuomaritkin käyttävät.
***Vaquero- tyyli on californialaista, espanjalaiseen ratsastustaitoon perustuvaa lännenratsastusta ja eroaa aika lailla nykyisistä kilpailulajeista, jotka ovat kehittyneet teksasilaisesta, alunperin englantilaistyyppisesta ratsastustaidosta. Vaquero-tyyli on lähellä nykyistä Iberian niemimaan klassista kouluratsastusta, josta se siis on alunperin kehittynytkin.

Olosuhteiden merkityksestä

Tammojen pihatto on ollut pari viimeistä vuotta pois käytöstä, koska pihattotarhan omi käyttöönsä vuokralaishevonen, joka oli omistajan mielestä aivan liian herkkä ja arvokas tarhailemaan savipohjaisissa peltotarhoissa. Tuo ansarikukkanen vaihtoi tallia kesän alussa ja sain taas kaikki 4 omaa tammaa pihattoon. Teimme sisätiloihin yhden hevosen lisätilan, koska Vanhatamma tunnetusti tuppaa varaamaan koko karsinan omaan käyttöönsä muiden jäädessä värjöttelemään ulos säässä kuin säässä. Laajennusosa on Vanhantamman entinen kesäkarsina, ja sen ja pihattokarsinan välissä on pieni, lähinnä ihmisten kulkemiseen tarkoitettu ovi. Kerrankin kaikki meni kuten oli suunniteltukin, eli Vanhatamma tyytyi omaan osioonsa ja jätti isomman karsinan muille. Väliovi oli kuitenkin avattava, koska kaksi erillistä sisätilaa aiheutti Vanhalletammalle ylimääräistä stressiä, sen kun oli rampattava vähän väliä toisella puolella tarkistamassa, että lauma on tallessa. Huolimatta siitä, että karsinoiden välisessä oviaukossa on kaksiosainen ovi, jonka ylempi luukku oli koko ajan auki. Ilmeisesti reikä seinässä ei ollut tarpeeksi, vaan piti olla myös kulkuyhteys.

Aikaisemmista pihattoajoista muistin, että sellainen ei todellakaan säästä työtä tai rahaa. Meidän hevoset on niin sivistyneitä, että ne saattavat hölkätä pellolta sisään pissalle. Ja kun 3-4 aikuista luupäätä lorottaa koko vuorokauden kuset samaan paikkaan, niin märkäähän siellä on. Turvetta kuluu kaksinverroin enemmän, kuin jos olisivat normitapaan päivät tarhassa. Toisaalta kakkojen kerääminen helpottuu, kun otukset suosivat sisätiloja siinäkin hommassa.

Kuluneen kesän helteillä vapaa pääsy viileään sisätilaan on ollut VT:lle elinehto. Jos se ei olisi päässyt aurinkoa pakoon, se olisi varmaan tuupertunut lämpöhalvaukseen. Mietin keväällä, josko klippaisin sen takkuisen cushing-turkin, mutta sitten päätin että parempi sen on olla karvainen ja vähän kuumissaan kuin hyönteisten jatkuvasti kiusaama. Turkki suojelee hyvin ötököiltä, ja hellettä vastaan on olemassa keinonsa: vettä letkulla niin että koko turkki kastuu läpimäräksi. Märän turkin kanssa on jaksettu mennä helteillä pellollekin, ja hevonen on pitkään virkeämpi ja reippaampi.

Pihaton paras puoli on sen positiivinen vaikutus hevosen psyykeen. Hevoset silminnähden nauttivat siitä, että saavat itse päättää missä ovat. Aikoinaan, kun laitoin kaksi vanhinta tammaa ekaa kertaa pihattoon, ne kulkivat pari ensimmäistä viikkoa sisään ja ulos, jääden välillä pollean näköisinä seisoskelemaan oviaukkoon. Ilmeisesti niiden mielestä oli tosi kova juttu että sai tulla ja mennä mielensä mukaan.

Tutkimusten mukaan hevosilla niin kuin ihmisilläkin on tarve päästä vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Jos yksilön ei anneta päättää itse mistään itseensä liittyvästä, se muuttuu pikkuhiljaa aloitekyvyttömäksi ja apaattiseksi möllöttäjäksi. Tilaa nimitetään opituksi avuttomuudeksi, ja se on tuttua kauraa psykiatreille, jotka ovat työskennelleet vankileireiltä vapautuneiden ihmisten kanssa. Itse asiassa kun tarkastelee normiratsun elämää kaupungin lähellä sijaitsevissa vuokratalleissa, ei voi välttyä tietyiltä vankileiriassosiaatioilta: hevosia säilötään yksityisselleissä, joissa on sivuilla suljetut seinät ja käytävälle päin kalterit. Hevoset pääsevät ulkoilemaan niin ikään yksityisaitauksessa vanginvartijan taluttamana, ja instituutio päättää, kauanko ulkoilurupeama kestää. Ohjattua liikuntaa järjestetään lähinnä sisätiloissa, ja käyttäytymiskuri on kova. Ruoka-aikaan ei juurikaan pääse valitsemaan mitä söisi, koska vankilaruoka on pääasiassa tarkkaan viljeltyä tasalaatuista heinää, jota annostellaan ravitsemuksellisten, eikä psyykkisten tarpeiden mukaisesti. Selviytyäkseen tästä sekä mahdollisista kilpailemisen ja siihen liittyvän treenin aiheuttamasta stressistä monet hevoset pakenevat stereotypioiden euforiseen maailmaan. Samaa tekevät vankeudessa elävät ihmisapinat, papukaijat kuin ihmisetkin.

Okei, myönnän, yllä oleva on aika rankkaa yleistystä ja jossain määrin myös hevosen inhimillistämistä. Kaikkia hevosia ei pihattoon voisi edes laittaa, eivätkä kaikki hevoset viihdy laumassa tai ulkona. On hevosia, jotka eivät voi pihatto-olosuhteissa rentoutua ollenkaan, vaan vaativat sen oman sellinsä levätäkseen kunnolla. Ja on myös sellaisia hevosia, jotka kehittävät niitä stereotypioita ja vatsahaavaa vapaalla heinäruokinnalla pihatossakin. Omista hevosista kaksi (molemmat oreja) asuvat omissa karsinoissaan, mutta ulkoilevat samassa tarhassa. Edesmennyt Vanhaherra oli aikamoinen mahtisonni joten se asui ja tarhasi yksinään, mutta sillä oli tallissa kosketusyhteys viereisiin hevosiin, ja ulkona oma tammalauma viereisessä tarhassa. Aina voi kuitenkin miettiä, miten voisi parantaa oman hevosensa elämänlaatua. Kosketuskontakti toiseen hevoseen? Tarhakaveri? Enemmän heinää? Suurempi tarha, jossa rykäistä parit kiitolaukat? Aivojumppaa vaativia tehtäviä, joissa hevonen saa tehdä valintoja ja kokea oivaltavan oppimisen riemun? Olkea, havuja tai kerppuja naposteltavaksi ruoka-aikojen välillä? Rentoa, mukavaa yhdessäoloa oman ihmisen kanssa ilman suorituspaineita?

Yllä lueteltuja kikkakolmosia tärkeämpi seikka on kuitenkin jokapäiväiset ihmiskontaktit. Valitettavan monella vuokratallilla käytetään laumallista amatöörejä (tallivuokraansa työllä pienentäviä vuokralaisia) iltatallin tekoon. Mikä tarkoittaa sitä, että hevosta saattaa viikon aikana käsitellä useampi kädetön, jolla ei ole hajuakaan siitä, kuinka hevosia oikeasti käsitellään. Maanantain tyyppi antaa hevosen syödä maasta ruohoa matkalla talliin, kun taas tiistain tyyppi saa siitä kilarit ja rankaisee hevosta. Keskiviikkotyyppi päästää hevosen etuilemaan oviaukoissa ja tarhan portilla, ja torstaityyppi simputtaa hevosta kun pelkää jäävänsä ahtaissa tiloissa hevosen jalkoihin. Käsittelijöiden epäjohdonmukaisuus ja mahdollinen aggressiivisuus aiheuttaa hevoselle valtavasti stressiä, joka sitten purkautuu kullekin yksilölle tyypillisellä tavalla: joku hevonen ryöstää taluttaessa, toinen jäkittää paikoilleen, kolmas kehittää oviaukoissa laitakammon, neljäs ei anna tarhassa kiinni ja viides potkii seiniä karsinassa.

Asiaa ei ollenkaan auta se, että ruoka-aikoina se hevosen suuresti arvostama väkirehuannos tulee kuin Manulle illallinen. Iltatallin tekijöillä on kiire, koska ruokittavia suita on useampi kymmenen ja kotiinkin pitäisi ajoissa päästä. Niinpä hevosia palkitaan toistuvasti herkuilla seinien potkimisesta, luimimisesta, hyökkäilystä, kielenpyörittämisestä, karsinankiertämisestä, kutomisesta, kuopimisesta ja ties mistä häiriökäyttäytymisestä, ajattelematta ollenkaan että niiden suorittaminen laukaisee hevosessa voimakkaan stressireaktion, joka voimistuu kun siitä palkitaan.

Meidän tallissa oli kerran hevonen, jota oli vuosikausia palkittu kuopimisesta ja joka kehitti kuopimalla itselleen jonkinlaisen henkisen hypetystilan. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että sen omistaja oli suorastaan käsittämättömän epäjohdonmukainen. Kun omistaja estyi muutaman kuukauden ajan tulemasta tallille, aloitin tuon hevosen kohdalla tiukan kuopimattomuuskuurin. Meni useampi kuukausi, ennenkuin se viimein luovutti ja uskoi, että kuopimisesta seuraa AINA ruoan loittoneminen (vaikka se hoksasi syy-yhteyden jo toisella tai kolmannella kerralla). Ja silti sen piti kokeilla säännöllisesti noin kahden viikon välein, onko kuopimiskielto edelleenkin voimassa. Kuopiminen oli niin perusteellisesti opittu asia, että vaikka se tiesi että ei saa kuopia, se saattoi ruoanjakotilanteessa nytkäytellä etujalkojaan sentin pari eteenpäin, kunnes se lopulta seisoi pissausasennossa. Mielenkiintoista oli, että päädyttyään "vahingossa" virtsausasentoon sen oli pakko pusertaa tippa tai pari, ennen kuin keräsi jalkansa normaaliin seisontaan. Hevonen kuitenkin rauhoittui huomattavasti, kun se oppi ettei ihminen ole manipuloitavissa ja että samat säännöt pätevät aina ja kaikkialla. Mystiset ripuloinnit hävisivät, eikä enää ollut "kuuma", kuten sen omistaja hevosen käytöstä kuvasi. (Voisin tähän samaan hengenvetoon jatkaa hevosten oletetusta kuumuudesta ja mistä siinä oikeasti on kysymys, mutta taidanpa säästää sen johonkin toiseen kertaan.)

Toisin sanoen kesyhevosen elämän merkittävin ympäristötekijä on ihminen. Ihmisestä riippuu, minkälaisissa olosuhteissa hevonen elää, minkätyyppistä liikuntaa sille tarjotaan ja kuinka paljon ja minkälaista stressiä sen elämään kuuluu. Tähän mennessä ei ole vielä tullut vastaan ongelmahevosta, jonka ongelman alku ja juuri ei olisi ihminen. Poislukien tietenkin sellaiset tapaukset, joissa ongelman syy on kivussa. Toisaalta sekin on periaatteessa ihmisestä lähtöisin oleva ongelma: ihmisen vastuulla on tunnistaa hevosen kiputilat, epäsopivat varusteet tai kohtuuton stressi, ja puuttua siihen ennen kuin tilanne pääsee niin pahaksi että hevosen täytyy vääntää se ihmiselle rautalangasta.

Niinpä tietysti

No niin, siinähän kävi just niinku epäilin tässä taannoin. Hevosharrasteohjaajatutkinto, jonka lisäpaketiksi SRL on suunnitellut lännenratsastusosiota, on ainakin tälle tädille lähes saavuttamattomissa. Ratsastuksenohjaajatutkinnosta puhumattakaan. Edellisen sisäänpääsyvaatimuksena on (soveliaan hevosen lisäksi) joku helpposee-tasoinen kouluohjelma (no problem) ja 80 sentin estehyppely. Jälkimmäisessä piti kait nylpyttää jotain vähän haastavampaa ja suorittaa 90 sentin rata. Loppukokeissa sitten 110 sentin rata.

Mullahan on -siis periaatteessa- hevosia, joilla voisi hypätä, kun eivät ole "aitoja" länkkärirotuisia (joilla voi niilläkin hypätä, mutta rotuja ei ole varsinaisesti jalostettu siihen puuhaan, niillä hypätään lähinnä rotukohtaisissa tyyliluokissa, joissa esteet on matalia ja radat helppoja) vaan kuuluvat rotuun, joka yleensä hyppää varsin mielellään, ja joiden kapasiteetti riittää helposti seura- ja aluetasolle. Mutkunmutkun. Ongelma nro 1 on, että meidän hevosilla ei ole käytännössä koskaan hypätty, mikäli ei lasketa jotain kavaletteja kentällä ja kaatuneita puunrunkoja maastossa. Kakkosprobleemi tulee siitä, että pitäisi hypätä jossain vieraassa maneesissa vieraiden hevosten läsnäollessa. Voip olla aika lennokasta puuhaa, tosin kaikkialla muualla kuin esteiden lähellä (jonne hevosta tuskin edes saa). Nää kun tuppaa oleen sellasia jännittäjätyyppejä nää mun pallosilmät (ratsastajasta puhumattakaan). Kolmosongelma on se, että tätä tätiä huimaa jo maapuomit, jos hevonen laahustaa niitten yli liian reippaassa tempossa. Neljäs sudenkuoppa syntyi siitä, että edes kouluosuuteen ei kuulemma saa osallistua lännenvermeissä. Kun pannaan yhteen pitkäjalkainen hujoppi, kapea ponikokoinen hevonen ja lituska koulusatula, saadaan aikaiseksi suhteellisen hupaisa ratsukko: alapohkeet heiluu tyhjän päällä ja kantapäät kolisee jossain hevosen polvien tietämillä. Jooei. Totesin, että opetusministeriön vaatima panostus hevosenhoitajan amistasoiseen tutkintoon olis vähän liian ylimitoitettua. Varsinkin kun itsellä on plakkarissa jo yhet paperit, joilla vois vaikka leikkiä teoria-aineiden opettajaa kyseisessä oppilaitoksessa.

Toinen vaihtoehto saada jonkinasteista koulutusta tällä länkkäopen armoitetulla saralla on SRL:n lännenratsastusvalmentajan tutkinto. Sitä varten ei tartte vuoden ajan raahata polyyppiaan Ypikselle viideksi päiväksi kuukaudessa, kuunnella perustason luennointia jostain hevosenhoidosta eikä hypätä esteen estettä. Koulutukseen ei kuitenkaan pääse ihan tosta noin vaan, vaan tarttee hankkia kilpailutuloksia kansalliselta tasolta. Helppo nakki sanoo toiveikas ja positiivinen ihminen. Voi apua sanoo ylikriittinen perfektionisti-Olmi. Että pitäisi mennä julkisesti suorittamaan, vaikkei olekaan -vielä- ihan täydellinen? Varsinkin kun hevoskalusto on tätä pallosilmä/sinkoilija/pinkiö-tyyppiä, joka vaatii 5-10 harjoitteluläsnäolon vieraassa paikassa suoriutuakseen suuremmitta traumoitta kilpailurupeamasta. Satunnaisen lukijan mieleen saattaa putkahtaa sellainen kerettiläinen ajatus, jotta vaihahan täti sitä kalustoa. Se on kuitenkin kuolleena syntynyt voin jo heti tässä sanoa, mä nimittäin ihan oikeesti tykkään ratsastaa näillä hermokimpuilla. Ei tuu aika pitkäksi, kun jokainen ratsastuskerta on yllätyksiä täynnä. Ajatustyötä joutuu tekemään monin verroin enemmän kuin vähemmän herkkien ratsujen kanssa, ja virheitä ei sais tehdä. Ainakaan samaa virhettä montaa kertaa, koska nopealiikkeinen hevonen on yleensä myös äärimmäisen nopea oppimaan. Näin ollen ihan tavallinen arkiratsastus on jo hirmuisen jännää ja haastavaa, kilpatreeni suorastaan mahottoman jännää ja haastavaa ja kilpailutilanne, noh, varsin mielenkiintoinen ja yleensä myös vauhdikas (mikä ei siis olen jutun juoni, kuten alla olevista videoista näkee).

Tässä AQHAn video western pleasuren askellajeista:


Ja tässä oikea todellisuus eli se mitä tuomarit palkitsevat:

Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö

Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.

Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.

Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.

Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.

Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).

Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.

Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.

Vanhuus ei ole sairaus

Vanha hevonen on äärimmäisen miellyttävä otus. Siinä on samaa liikuttavaa ihmismäisyyttä kuin vanhassa koirassa. Se osaa lukea hyvin ihmistä ja tuntuu toimivan ajatuksella. Sille voi suoda erilaisia etuoikeuksia ilman, että se menisi mitenkään pilalle siitä. Ja vaikka vähän menisikin, niin entäs sitten. Se mikä nuorella hevosella on kurittomuutta on vanhalla vain persoonallista käytöstä. Vanhaa hevosta on helppo inhimillistää, varmaankin osittain siksi että kommunikaatio on hioutunut vuosien saatossa sellaiselle tasolle, että välillä ihan unohtaa toisen osapuolen olevan hevonen.

Vanhatamma on parin viime vuoden aikana vanhentunut paljon. Sen karva on muuttunut pitkäksi ja tumppuiseksi, lihakset kadonneet ja olemuskin on hieman poissaoleva. Kunnes tapahtuu jotain sen mielestä tärkeää, silloin syttyy taas vanha kipinä silmiin ja tamma toimii kuin 10 vuotta nuorempana. Se pitää edelleen laumansa rautaisessa kurissa ja vahtii tarhan orin puoleista sivua tarkkana. Sen tytär Kilttitamma on ainoa, jolla on lupa notkua Vanhanherran aidan vieressä, muut saavat kiukkuista kyytiä jos eksyvät väärään paikkaan. Samoin on illalla portinseudun kanssa. Siitä saa äkkilähdön hyvin nopeaan. Myös heinäkasat ovat sille tärkeitä, sillä on oikeus syödä mistä kasasta se haluaa ja muiden on väistettävä nöyrästi. Asiaan perehtymättömän mielestä se saattaa olla kamala despootti, mutta sen oma lauma arvostaa sen jämäkkää johtamista. Päivinä jolloin lauma on ulkona ilman Vanhaatammaa, on tammalaumassa koko ajan pieni härdelli päällä: wannabe-leaderit kiusaavat alempiaan ja nokittelevat ylempiään, muodostavat klikkejä toisiaan vastaan ja muutenkin meininki on rauhatonta. Pienikin häiriötekijä saa aikaan puolihysteerisiä juoksupyrähdyksiä, joita säestää raikuvat puuh- ja trööt- äänet.

Tällä haavaa näyttäisi siltä, että mikäli Vanhatamma saa elää tarpeeksi pitkään, siirtyy johtajuus suoraan Keikkuvarsalle. Keikku on hyvin itsetietoinen otus ja jos se saa kasvaa tarpeeksi vanhaksi isoisoäitinsä ohjauksessa, se noussee arvojärjestyksessä emänsä ja isoäitinsä edelle. Edellinen on nousukasmainen pullistelija ja jälkimmäinen anteeksi-että-olen-olemassa-tyyppiä, ja kummaltakin puuttuu se sisäinen vahvuus, jota johtaja tarvitsee. Mutta aika näyttää.

Vanhantamman etuoikeuksiin kuuluu mm. ylimääräiset makupalat, se saa liikkua tallissa ja joskus myös pihalla vapaana, toisinaan sen annetaan kävellä tarhasta talliin omia aikojaan, sitä ei komennella varsinkaan sen lauman nähden ja muutenkin huolehditaan, että sen arvokkuutta ei loukata. Yritän myös noudattaa sen toivomusta, että se saisi asua tallissa Vanhanherran vieressä, koska ori on sille tärkeä. Ja koska se on viisas eläin, se osaa ottaa nämä etuoikeudet kohteliaasti vastaan eikä käytä niitä hyväkseen, ainakaan kovin usein. Sen pyyntöihin myös suhtaudutaan paljon vakavammin kuin muiden hevosten, koska se pyytää jotain yleensä vain silloin kun asia on sille tärkeä. Se on muun muassa ystävällisesti ja kärsivällisesti sietänyt allekirjoittaneen epäjohdonmukaista ja välillä suorastaan huonoa käytöstä jo 20 vuotta, joten katson että se on ansainnut erikoiskohtelunsa.

Vanhan hevosen liikunta on toisinaan aika hankala toteuttaa, koska sitä ei saa rasittaa liikaa. Vanhantamman selkä on pudonnut niin notkolle, että sinne ei enää kovin painavaa ihmistä laiteta. Hankitreeneihin siitä ei enää ole, ei edes käynnissä. Laukkarupeamat täytyy pitää lyhyinä, jotta se jaksaisi kantaa itsensä kolmitahtisessa laukassa. Hankalinta on, että Vanhatamma ei itse aina muista olevansa seniori, vaan touhottaa ja kuumenee kuin nuori varsa. Varsinkin maastossa se saattaa heittää puhina-vaihteen päälle, ja sen jälkeen mennäänkin keula pystyssä teputepu-ravia sivuttain. Ja sitten ollaan kiukkuisia monta päivää, kun lihaksia särkee ja niveliä kolottaa. Sen vuoksi hankin Vanhalletammalle kärryt, niiden edessä se ei kuumene niinkuin ratsastettaessa. Naapurit saavat kevään kuluessa tottua näkyyn, missä takkuinen notkoselkä lampsii kärryt perässä käyntiä alahuuli roikkuen. Pitää varmaan laittaa kärryjen taakse iso kyltti, jossa seisoo että "Tämä ei ole eläinrääkkäystä vaan senioriliikuntaa", ettei joku helläsydäminen eläinystävä soita kunnaneläinlääkäriä, poliisia ja hevostallinetin asiantuntijoita paikalle. Vanhuus ei ole sairaus ja vanhalla hevosellakin voi olla vielä tärkeä tehtävä tässä maailmassa, vaikkei siitä ratsuksi tai siitoshevoseksi enää olisikaan.

Jo on aikoihin eletty

Viime kuukausien lehtikirjoitusten, foorumikirjoittelujen ja ihan henkilökohtaisten kontaktienkin perusteella olen tässä talven ajan asiaa mietittyäni muodostanut mielipiteen, että pahasti ollaan metsään menty. Kun ei osata omilla aivoilla ajatella ja se alan tietotaitokin on pääasiassa polluksin kirjoista ja hevostallinetistä hankittua, täytyy uusavuttoman ottaa lakiteksti käteen ja tulkita sanaa kuin piru raamattua.

Surkuhupaisin ja ehkä myös tunnetuin esimerkki taitaa olla se kuuluisa "pihaton yövalojuttu". Jos pihatossa pitäisi pystyä yövalon avulla vaivattomasti lukemaan hesaria, kuten kys. tapauksessa vaikuttaneen eläinsuojeluviranomaisen lausunto kuului, niin väittäisin että sen ennemminkin huonontavan kuin edistävän hevosten hyvinvointia. Ensinnäkin hevonen näkee pimeässä paljon paremmin kuin ihminen, joten a) pihatossa asuvat hevoset eivät astu toistensa päälle ilman yövaloa ja b) hevonen itse näkisi lukea sitä hesaria aika lailla hämärämmässä kuin ihminen (tallihan siis oli hevosen koti eikä ihmisen hesarinlukupaikka, eiks vaan?). Toisekseen jokainen vähänkään hevosten lisääntymisfysiologiaan perehtynyt tietää, että valolla on erittäin suuri merkitys hormonikierron säätelyyn, sekä oreilla että tammoilla. Valon tuntimäärää/vrk käytetään siittoloissa tammojen kiimojen ajastukseen vuositasolla, ja systeemin kriittisen vaihe on talvella, jolloin tallissa olisi oltava täydellinen pimeys yöaikaan jotta valorytmihoito toimisi. Ei mikään ihme, että tammat tiinehtyy nykyään huonosti, jos niitä tosiaan pidetään hesarilukuvalaistuksessa ympäri vuorokauden ja vuoden. Kolmas valon aiheuttama ongelma liittyy talvikarvan kehittymiseen. Valoisassa tallissa vs. hämärässä/pimeässä tallissa pidettyjen hevosten talvikarvan pituudella saattaa olla eroa jopa pari senttiä. Valo, varsinkin lämminsävyinen keltainen valo, nimittäin ehkäisee talvikarvan kasvua varsin tehokkaasti. Pihattohevoselle aika ikävä tilanne, jos kunnollinen talvikarva jää kehittymättä siksi, että kunnaneläinlääkäri haluaa käydä lukemassa hesarinsa niiden kotona... Neljäs liian kirkkaan yövalaistuksen aiheuttama ongelma on hevosen rauhattomuus. Kaikki tallia pitäneet tietävät hyvin, että sammuttamalla illalla valot saadaan hevoset rauhoittumaan ja keskittymään oleelliseen eli lepäämään ja syömään iltaheiniä. Pienet yövalot esim. ovien vieressä tai päällä ovat asia erikseen, ne lisäävät tallissa työskentelevien ihmisten työturvallisuutta ja helpottavat esim. varsovan tamman tai sairaan hevosen valvontaa, kun ei tarvitse säikäyttää koko tallillista hevosia räppäämällä täysvalaistusta päälle joka tarkastuskäynnin yhteydessä.

Toinen ihmetystä herättänyt asia on läänineläinlääkärin tulkinta eläinsuojelulaista: jos hevosten omistaja/tallinpitäjä on muualla päiväsaikaan, tulisi hevosilla olla tarhassa katos säänsuojaksi. Puut eivät kuulemma riitä, eikä myöskään loimitus. Nykyiset fullneck- sadetoppaloimet ovat kuitenkin niin hyviä, että sellaisen alta kuoriutuu räntämyrskylläkin lämmin ja kuiva hevonen. Ja hevoset osaavat kyllä seistä sadekelillä takamus tuulta vasten ja valuttaa veden kaulaa pitkin alas. Niin ne ovat tehneet jo vuosimiljoonia. Ainakin meillä metsätarhoissa olevia hevosia ei yleensä tarvitse edes loimittaa, sillä ne etsiytyvät sateella puiden alle, ja puusto myös estää tuulta puhaltamasta tarhaan samalla volyymillä kuin pellolla. Rankat syyssateet ja lumimyrskyt ovat eri asia, mutta silloin meillä jäävät kaikki hevoset sisään.

Mistä päästäänkin ilman aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen eli sisällä pitämiseen. Se näyttää olevan heppafoorumeilla kauhistelun ja moralisoinnin ykköskohteita, hevonen koko päivän sisällä, OMG! Meidän tallilla on sellanen systeemi, että jokainen hevonen saa luvan oppia seisomaan kaverin kanssa sisällä, oman terveytensä ja turvallisuutensa vuoksi. On nimittäin aika hankalaa saada koppihoitoon joutunutta jalkavammaista paranemaan, jos se potkii kaikki neljä jalkaansa paskaksi, talloo ruununrajat palkeenkielille ja riehuu stressipäissään hulluna kun ei pääsekään ulos. Yksikään hevonen ei vielä toistaiseksi ole ollut oppimatta, kunhan hössöttävien omistajien haittavaikutus on saatu jotenkin eliminoitua. ("Meidän Puppe ei sitä-ja-tätä.."- jutut johtuvat yleensä siitä, että ihmiset ovat muuttuneet hevosiensa lakeijoiksi ja rynnänneet hysteerisinä toteuttamaan niiden jokaisen vaatimuksen, "ettei se vaan riko itteensä". "No, on aika helevetin tyhmä hevonen jos rikkoo, saa sitte lähteäkin hevosten taivaaseen", on mun vastaukseni siihen. Minä en omassa tallissani siedä tyhmiä enkä prinsessoita, oli ne sitten ihmisiä, koiria tai hevosia. Mutta minähän en otakaan talliini tuntemattomia vuokralaisia vapailta markkinoilta, vaan majoitan järkeviksi havaittujen tuttujen järkeviksi havaittuja hevosia. Paskanlappaamisvelvollisuus ja mutaiset tarhat karsivat nekin mukavasti hienostelijat ja muut velttokätiset kermaperseet potentiaalisista tulokkaista.)

Oliko vielä jotain, mistä piti avautua? Niin joo, piti tuohon ulkoiluasiaan vielä semmonen lisätä, että hevosille on käynyt samalla tavalla kuin nykykakaroille: on totuttu liian helppoon elämään. Pieni epämukavuus, kuten ajoittainen ja lyhytkestoinen jano, nälkä tai vilu kasvattaa luonnetta ja karaisee yhtä lailla lasta kuin hevosta. Jatkuvalla paapomisella saadaan aikaiseksi hirviöitä, ja hevosen tapauksessa se hirviö saattaa painaa jopa 600 kiloa. Että vähän sitä maalaisjärkeä käyttöön näitten eläinten kanssa. Ei ne hajoo käsiin ja jos hajoo, niin laadussa täytyy olla jotain vikaa. Silloin täytyy vaihtaa se pilalle jalostettu suoritussukuinen johonkin alkuperäisrotuun, joka selviää tästä elämästä vähemmällä pelleilyllä ja hössöttämisellä.

Oikeutta tätien hevosille!

Olen tässä viime aikoina sellaista miettinyt, että tämä meidän koulu/estepainotteinen hevoskulttuurimme on niin perkeleen epäreilu hevosta kohtaan. Jos polle ei ole iso, puoliverinen liitokavio, on se ihan paska kiva ja sen on hitto vieköön opittava liikkumaan kuin se puoliverinen liitokavio. Mikä siis tarkoittaa, että kun valkku huutaa pää punaisena "eteen-eteen-ETEEN", keski-ikäisyyden jäykistämä täti puristautuu kouristuksenomaisesti eläinparan notkoon selkään ja lopputuloksena on jotain epämääräistä alakaulaista liikettä karkuunjuoksemisen ja paikalleenjähmettymisen välimaastosta. Tätä sitten jatketaan vuosikausia eli niin pitkään kun täti uskaltaa tai polle pysyy hengissä, mutta mihinkään se ei näytä johtavan. Lisäksi valmentajien nihkeät kommentit hevosen kapasiteetista -ts. sen puutteesta- jäytävät tädin itsetuntoa. Eihän nyt kukaan huonoa hevosta halua omistaa.

Nooh, sitten paikalle marssii yks lännenratsastaja, pitää tunnin pari ja sanoo tädille, että sulla on aivan ihana hevonen! On sopivan pieni, ei ole liikaa eteenpyrkimystä ja liikkeetkin ovat aivan taivaallisen matalat. Että tää sun poni on kuule kuin tehty länkkärin hitaisiin lajeihin. Täti on ihan että häh? ja sen koko maailmankuva romuttuu, kun sen täytyy oppia ymmärtämään, että yllä luetellut ominaisuudet on plussapuolia eikä miinuksia. Jos täti on oikein fiksu, se vaihtaa kokonaan länkkään ja lopettaa kapasiteettivammaisen kouluratsunsa kiusaamisen.

Se alussa mainitun epiksen ydin on, että kun tän maan kouluvalmentajat eivät tiedä mitään lännenratsastuksesta, ne eivät osaa ohjata näitä maneesin pohjaa kyntäviä paikallaanjauhajia oikealle opelle, vaan oman kuoliaaksituskastumisensa uhallakin jatkavat ratsukon valmentamista. Jos lännenratsastus olisi yleisempää ja siihen törmäisi vähän joka vuokratallilla (olettaen siis, että puhutaan laadukkaasta, metodeiltaan terveestä länkkäristä eikä mistään wintecin synteettisellä maastoilusta tai kaiva -ne -kannukset -kylkiluiden -väliin -ja -pidä -ne -siellä -systeemistä), olisi harrastajaprospektin helpompi kokeilla lajia. Tällä hetkellä homma yleensä lähtee siitä, että joku muita ennakkoluulottomampi täti soittaa länkkäriopelle, länkkäriope tulee vuokratallille tunnittamaan, tädin ennen niin toivoton heppa alkaa yhtäkkiä pelittämään (myös siellä koulutunnilla), lisää tätejä pyrkii tunnille ja lopulta länkkäriope ei tiedä, mihin kaikki tätinsä sijoittaisi muutenkin täydessä kalenterissa.

Se, että tädin polle alkaa yhtäkkiä toimia paremmin, ei suinkaan johdu länkkäopen kertakaikkisesta erinomaisuudesta, vaan siitä aivan yksinkertaisesta tosiasiasta, että hepan on paljon kivempi tehdä töitä kun sen suussa ei roikuta koko tuntia keskimäärin 70 kilon voimalla. Ja kun sitä ei koko ajan läpsytetä ja puristella pohkeilla, se alkaa reagoida niihinkin paremmin. Puhumattakaan siitä, että palkitseminen on suorastaan ylenpalttista siihen 2 millimetrin ja 2 nanosekunnin sisäohjan myötäykseen, mitä koulussa yleensä käytetään "palkintona". Lisäksi hevoselle annetaan todnäk ensimmäisiä kertoja eläissään sen sileäkuoristen tennispalloaivojen vaatima parin sekunnin miettimisaika, niin että se ihan oikeesti on mukana jutussa ja kartalla tehtävien suhteen. Siitäkään ei varmasti ole pollen oppimiselle haittaa, että apuja pyritään käyttämään one by one, eikä siis kaikkia tykitetä yhtäaikaa kuten yleensä on totuttu. Mainitsemattajättämättä sitä, että kun pedagoginen tyyli on länkässä se, että hevosen annetaan ihan itse ja estämättä tehdä virheitä, isojakin, ja sitten sille kerrotaan heti perään että hei, ei noin vaan näin.

Tätien ja niiden ratsujen opettaminen on länkkäopellekin erittäin palkitsevaa. On hieno nähdä ennen niin nihkeän pollen laukkaavan kaunista, pyöreää laukka, pitkin ohjin tietenkin. Selässä täti, jonka naama ei vois enempää olla messingillä. Tai seurata kiukkuisen ja hankalan hevosen asteittaista muuttumista yhteistyöhaluiseksi ja seesteiseiseksi otukseksi.

Nyt sitten on SRL:kin heräämässä asiaan ja suunnittelee opetusministeriön (vai mikäsenyt oli?) kanssa lännenratsastusosiota ratsastusopettajan tutkintoon. Ei siis puhtaasti lännenratsastusopettajien opetusta, vaan lisäpalikkaa jo enkkupuolen opettajiksi opiskelleille. Joo, hyvä tulee varmaan, tän paletinhan tosiaan oppii vaikka joltain nettikurssilta monimuotona. Lännenratsastushan on vähän niinku enkkuratsastusta erilaisilla varusteilla. Tsiisus. Lajeilla on TÄYSIN erilaiset ideologiset lähtökohdat, suurin ongelma useimmilla ratsastajilla on se perkeleen enkkupohja. Kun ei uskalleta antaa, ei osata ratsastaa tekemättä mitään, ei ymmärretä olla kontrolloimatta, ei sisäistetä mentaalista kontrollia, joka tulee vain ja ainoastaan "tottelevaisuuskoulutuksen" kautta. Ainoa mun näkemä hyöty tästä palikasta tulee siitä, että laji tulee edes hiukan tutummaksi näille enkkupuolen opeille ja valkuille. Jos vaikka 10 vuoden päästä nähtäisiin tilanne, jossa kouluvalmentaja ohjaa valikoituja oppilaitaan lajiin, joka sopii hevoselle paremmin?

Lisäksi on ollut puhetta lännenratsastusharrasteohjaajan tutkinnosta, mistä heti innostuin. Kunnes heräsin ja päästin kissan ulos. Lyödäänkö vetoa, että sinnekin vaaditaan se helppo-öö-tasoinen ja 110:ä hyppäävä hevonen? Ja hyvä kysymys myös on, kuka opettaa? Tässä maassa on aika harvassa ne tyypit, joiden juttuja kuuntelisin ilman että tarttis ajatella, että älä nyt hyvä ihminen ihan potaskaa suolla.

Pikkutamman jälki-istunto

En ole taas aikoihin kirjoitellut, kun on tämä jokavuotinen ratsastustauko meneillään. Se siis tarkoittaa sitä, että en ratsasta vakiopolleillani ollenkaan, vaan odottelen parempia kelejä. Muuten kyllä olen käynyt selässä, joko ratsastanut muiden hevosia tai sitten antanut kuuriluonteista kurinpalautusta jollekin omista hevosistani. Pikkutamma esimerkiksi on luonteeltaan sellainen, että vedättää vähän kiltimpää ihmistä ihan huomaamattomasti, pienen pienissä erissä. Tarpeeksi vedätettyään se muuttuu aivan siaksi. Vauhtikontrolli katoaa (on vain 1 vaihde, ja se on täysiä eteen). Tamma ei myöskään reagoi taivuttaviin apuihin oikein, vaan ignooraa ohjat ja pohkeet ylimielisen kiukkuisesti, viuhtoo hännällään ja kaatuu lapa edellä käännöksiin. Laukata ei tietenkään voi, koska laukka-avuista lähtee joko paikoillaan rykivä rodeoshow, tai sitten otus lähtee kuin tykin suusta: kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa eikä reagoi hiljentäviin apuihin muuten kuin ärsyyntymällä lisää. Maasta käsin se on ylimielinen ja saattaa jopa luimia, jos katsoo että ihmisellä ei ole oikeutta esim. kiristää satulavyötä tai pyytää väistämään.

Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.

Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.

Vuotta viisaampana, kiitos mainion Valkun

Täytyy varmaan pitkän tauon jälkeen kertoa Tädin ja Kiltintamman kuulumisia. Lähes vuosi onkin jo vierähtänyt siitä, kun viimeksi tänne runoilin.

Vuosi sitten oltiin jo hyvällä alkutaipaleella yhteisen kommunikoinnin saralla, vaikka takapakkejakin tuli. Talvella opettelin ahkerasti pyörössä työskentelyä ja tein kaikenlaisia maasta käsin -harjoituksia, paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Toki ratsastinkin, mutta samoihin ongelmiin tuli törmättyä aina uudestaan, eikä oikein mitään sen suurempaa edistystä tapahtunut. Toisaalta ratsastamaan ei opi kuin ratsastamalla, ja joskus ihan pelkkä kilsojen kerääminenkin kannattaa. Aikuisen hevostelu-urani tärkeimpiä oppeja kuitenkin on, ettei kukaan pysty kehittymään ilman apua. Maailmanmestareillakin on omat valmentajansa.

Keväällä pääsimme Kiltintamman kanssa Valkun oppiin. Sanoin muistaakseni Valkun ekalla tunnilla, että odotan jotain pieniä parannuksia lähinnä istuntaani, ja että kaikkea muuta kyllä voidaan tehdä, mutta ”mä en voi sit ollenkaan laukata tällä hevosella, ainakaan vielä tänä vuonna”. Valkku hymyili ja nyökytteli ja sanoi että "let's see".

Ensimmäisen kuukauden menin pyörössä ilman ohjia. Ekoilla kerroilla hevonen oli vielä varmuuden maksimoimiseksi liinassa. Saatettiin mennä puolitoista tuntia käyntiä, muutama suunnanvaihto, pysäytys ja ehkä pikkupikku pätkä jogia. Sivustaseuraajien mielestä varmaan yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivuminen.

Reenattiin ahkerasti oikeaa istuntaa, rentoutta ja painoapuja. Istunta ja kehonhallinta kehittyivätkin, ja samaa tahtia tamma muuttui tyynemmäksi. Olin ihan tyytyväinen, mutta välillä kaiken hitaus epäilytti. Ajattelin usein tunnin jälkeen, että tällä vauhdilla ehdin täyttää viiskyt ennen kuin pääsen edes kentälle menemään pätkän ravia. Luotin kuitenkin Valkkuun, ja toisaalta tuntui hyvältä tehdä kerrankin asiat todella hitaasti ja perusteellisesti.

Kevään mittaan päästiin ulos pyöröstä. Harjoiteltiin runsaasti trailia, edelleen etanavauhdilla (tai ainakin pyrkimys oli siihen, KT kyllä välillä pisteli menemään turhankin lennokkaasti). Näissä harjoituksissa kehittyivät etenkin ratsastajan henkiset taidot. Esteiden suorittaminen vaatii herpaantumatonta keskittymistä sataan asiaan yhtä aikaa. Paino, katse, pohkeet, kädet, asento ja sitten vielä kunkin esteen suorittamisen omat vaatimukset (ja vielä pitäisi muistaa olla rento ja hengittää). Valkku antoi usein tehdä ensin asiat väärin, sitten korjattiin. Välillä olin masennuksen alhoissa, mutta Valkku jaksoi aina kannustaa ja olla positiivinen.

Kesällä edettiin jo ratsastamaan uralla ja alettiin tapailla ”oikeaa” pleasure-ratsastusta. Minulle on aina ollut ehkä vaikeinta maailmassa ratsastaa suoraan, siitä huolimatta että KT on tallin hevosista varmaan suorin luonnostaan, joka jo sinällään on valtava apu (kaikki vinon hevosen omistajat varmaan yhtyvät tähän.) Tässä vaiheessa kuvioihin tulivat mukaan "hip over" ja "kulmien ratsastus" (joka on eri asia kuin kulmien ratsastus enkkutyyliin).

Muistan vieläkin ekat plösö-tunnit, joiden jälkeen olin ihan ranteet auki. En saanut hevosta kulkemaan hip overissa, kulmat möngerrettiin ihan väärin, hevonen tikutteli jogipätkät kiitoravia ja turpa taivaissa ja säikkyi joka tuulenhenkäystä. Valkku ei ollut moksiskaan, kiitteli vain kovasta työstä ja väitti että kyllä se siitä. Ja kun aikansa puursi, niin katso, edistystäkin tapahtui. Jossakin vaiheessa käynti, jogi, siirtymiset ja pysähdykset alkoivat jo olla kohtuullisia, ainakin joka kolmannella kerralla. Ja kun Valkku oli ehkä miljoona kertaa komentanut, että pidä nyt se hevonen hip overissa, alettiin olla siitäkin jujulla.

Sitten alkoivat laukkaharjoitukset, jotka alussa olivat enämpi pukkitappelua kuin laukkaamista. Vaan Valkulla oli lääkkeet tähänkin. Aina kun KT pisti ranttaliksi, palattiin pyöröön. Loppujen lopuksi laukkailin tammalla pyörössä ohjat satulanupissa kädet selän takana hiiiidasta keinuhevoslaukkaa, säädellen tempoa pelkällä istunnalla. Aikamoinen muutos. Sama pyrittiin siirtämään kentälle, jossa edettiin isoista laukkaympyröistä ajan kanssa suoralle uralle, joka sekin alkoi pikku hiljaa sujua (ainakin joka kolmannella kerralla siis). Toki takapakkeja tuli, mutta nyt en enää jäänyt pulaan, koska Valkku oli antanut hyviä työkaluja ongelmien ratkaisuun.

Mieleeni on jäänyt yksi kerta syksyltä, kun ratsastin itsekseni kentällä. Kilttitamma oli koko ajan kuulolla, tyyni ja tyytyväinen. Kaikki askellajit, kuviot ja suunnat onnistuivat pelkällä istunnalla ratsastaen, pitkin ohjin. Jos joku olisi sanonut minulle huhtikuussa liinatunnilla ährätessäni, että yhtenä kuulaana syksyisenä iltana laukkaan KT:llä hyräillen ympäri kenttää kauniissa pleasuremuodossa täysin pitkin ohjin, en varmaankaan olisi uskonut. Olen tyytyväinen, että luotin Valkkuun, joka koko ajan uskoi minuun.

Mies ja hevonen sekä hevonen ja mies

Tää oli IHAN pakko laittaa tänne:



Mun mielestä toi lännensetä fuskasi, koska ratsasti kahdella kädellä kangilla. Olisi ollut paljon vaikuttavampaa, jos olisi tehnyt kaikki manööverit yhdellä kädellä. Varsinkin kun ei edes mitään sarjavaihtoja esittänyt.

Taustamusasikermä (yök mikä sana..) muuten alkaa maailmanparhaalla länkkäbiisillä, Huuliharppukostajan tunnarilla.

Lujaa osaa lahjatonkin luukuttaa...

Hevosen ratsastaminen hitaaksi on kovaa duunia. Siis ilman ohjastuntumaa. Jos ohjilla saisi jarruttaa, olisi lännenratsastus helppoa. Sen kun pidättelisi pollea, kunnes sopivan hidas askellus löytyisi, ja sen jälkeen pitäisi hepan siinä tempossa ja tahdissa istunnalla. Korjaisi aina ohjilla, jos vauhti lähtisi kiihtymään. Alla video western ridingin maailmanmestaruuskisoista (luokka on non pro, miettikääs sitä miltä ne prot oikein näyttää!):



Pleasurevideoita viime aikoina katsoneelle tämä w.ridingin vauhtikin on jo aikamoista lasettamista. Tykkään tuosta yo. filmistä siksi, että siitä näkee aika hyvin ratsastajan käyttämät avut. Siis sen, kuinka minimaallisia ne ovat ja kuinka hyvin laukanvaihtoavut on ajoitettu kohdalleen. Oma laukka Quarterin kanssa suoralla uralla on tällä hetkellä parhaimmillaan tuon videon luokkaa (samalla ohjaspituudella), mutta laukanvaihtoihin saakka emme ole vielä päässeet. Viimeiset kolme viikkoa olen harjoitellut kulmien ratsastamista, Quarterinretku hankki nimittäin syksyn aikana itselleen ikävän tavan kaatua lapa edellä kulmiin ja ryysätä niistä tuhatta ja sataa läpi. Laukkaympyröitä ollaan tehty, samoin kaariuria vastalaukan kanssa. Hevonenhan on koulutettu Amerikassa ja toimii kyllä, eteneminen on kiinni lähinnä tädistä: kykenenkö hallitsemaan kehoni niin täydellisesti, etten häiritse hevosen suoritusta?

Kouluratsastajat pitävät tätä istunta-asiaa omana yksinoikeutenaan, kukaan koskaan ikinä missään ei ole niin tarkka näissä istuntajudansseissa kuin kouluratsastaja. Jos siis niiltä kysytään. Mutta mitäköhän sanoisi kouluratsastaja, kun se laitettaisiin pleasure-koulutetun ratsun selkään, ja otettaisiin ohjat pois? Ja sitten kerrottaisiin, että sun on nyt esitettävä hidas käynti, ravi ja laukka siirtymisineen täsmälleen samassa tempossa, samoin suunnanvaihdos, pysähtyminen ja peruuttaminen? Hevonen pysyy tietenkin siististi uralla ja liikkuu koottuna, pää alhaalla ja kaula suorana, hiukan muttei liikaa sisäänpäin asetettuna.

Muistan kihisevän raivoisat ja suorastaan masentuneet tunnelmat, kun muutama vuosi sitten menin valkun oppiin. Se otti multa samantien ohjat pois, ja sanoi että saan koskea niihin vasta, kun olen ansainnut sen. Seuraavat kaksi kuukautta ratsastin pari, kolme kertaa viikossa ilman ohjia, kädet selän takana tai sitten juoksutusliinassa. Valkku myös kielsi mua ratsastamasta omilla hevosillani, kunnes osaisin rauhoittaa istuntani ja käteni. Kun onnistuin kääntämään, pysäyttämään, peruuttamaan ja tekemään siirtymiset kaikkien askellajien välillä ilman ohjia, sain kunnian koskea niihin. Ja sain myös luvan alkaa taas ratsastaa omia hevosiani. Ne olivat ratsastuselämäni vaikeimmat, mutta samalla antoisimmat kuukaudet. Kyllä kävi muutaman kerran mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Sitten mietin, että enhän mä tässä muuta menetä kuin aikaa ja rahaa, eli antaa palaa vaan. Päätös luottaa valkkuun oli yksi ratsastusurani parhaimmista päätöksistä. Se on poikinut upeita kokemuksia hevosen selässä, ja olen saanut ratsastettavakseni hienon hevosen.

Olen nyt ratsastanut kyseistä hevosta lokakuun alusta saakka. Alku oli hankalaa, koska hevosella oli tiettyjä käyttäytymisongelmia, eli se siis sikaili ratsastaja selässä oikein kunnolla. Pari, kolme ekaa viikkoa kului kurinpidollisiin toimenpiteisiin, ja vasta niiden mentyä läpi päästiin treenaamaan sitä varsinaista taidollista puolta. Viime viikonloppuna oltiin kurssilla, ja Quarteri toimi kuin unelma. Se oli hidas ja pääkin pysyi suhteellisen matalana, laukannostot ja laukat sujuivat taivaallisesti, ravi oli pehmeää ja ravilisäykset olivat hienoja. Ja kiukuttelusta ei ollut tietoakaan!

Alla video pleasuren maailmanmestaruuskisojen 2008 voittajasta. Hevonen on 4-vuotias qh-tamma ja tietenkin pleasure-jalostuksen tuote.



Pleasuressahan tuomarit arvostelevat pääasiassa hevosta, joten hevosen liikkeiden laatu vaikuttaa sijoitukseen. Liikkeiden laatu taas on pitkälti jalostuksen tuotetta eli rahalla saa ja hevosella pääsee. Olisipa joskus varaa hankkia tuon tasoinen hevonen, ja osata vielä ratsastaa se niin, ettei se mene pilalle...

Hyvä hevosenhoitaja, katoava luonnonvara

Toisinaan kadehdin niitä, joilla on vain yksi hevonen täyshoitotallilla. Olisi niin helppoa tulla työpäivän jälkeen tallille, hakea se oma kullannuppu tarhasta, satuloida ja ratsastaa kaikessa rauhassa, ja sen jälkeen lähteä kotiin viettämään normaali-ihmisten iltaa. Eikä olisi koko ajan huonoa omatuntoa niistä tarhoissaan notkuskelevista oloneuvoksista, joita ei ehdi koskaan ratsastaa. Eihän se lomailu hevosia haittaa ollenkaan, ne ovat hyvinkin tyytyväisiä kun saavat olla rauhassa ja viettää loppumatonta laatuaikaa kaveriensa kanssa. Tosiasia kuitenkin on, että ratsastettavuus kärsii pahasti, jos hevosta ei ratsasteta säännöllisesti. Ensimmäinen ratsastuskerta pitemmän tauon jälkeen on aina vakuuttelua hevoselle, että ihan oikeesti pitäis nyt käyttäytyä. Tokalla kerralla päästään tekemään niitä asioita, joita hevonen jo osaa, ja vasta kolmannella kerralla voi alkaa uusien asioiden opettelun. Eli toisin sanoen harvemmin tai epäsäännöllisesti ratsastetun hevosen taidot junnaavat paikoillaan, kun koskaan ei päästä siihen pisteeseen, että niitä eteenpäin vieviä ratsastuksia tulisi useampi peräjälkeen.

Monet ovat ratkaisseet ongelman hankkimalla itselleen hevosenhoitajan. Itse asiassa se olisi ratkaisu tähän minunkin ongelmaani. Hoitaja valmistelisi minulle hevosen A satuloimalla ja juoksuttamalla, jonka jälkeen saisin keskittyä pelkästään ratsastukseen. Ja sillä aikaa kun ratsastaisin A:ta, hoitaja kävisi hakemassa hevosen B, ja valmistelisi sen minulle. Kun ratsastaisin B:tä, hoitaja purkaisi A:n ja laittaisi kuntoon C:n, ja niin edelleen. Tällä systeemillä ehtisin ratsastaa kaksi hevosta arki-iltoina ja kolmesta viiteen viikonloppuisin.

Hoitajan hankkiminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Periaate numero 1 omien hevosteni kanssa on ollut, että en yleensä anna alaikäisten käsitellä niitä yksin. Moni teini voi olla päteväkin hevosenkäsittelijä, ei siinä mitään, ongelman ydin piileekin tapaturma- ja vastuupuolella. Hevoset ovat kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vaarallisia ja arvaamattomia eläimiä, enkä halua kontolleni kenenkään lapsen loukkaantumista. Useimpien hoitajaehdokkaiden vanhemmilla ei ole minkäänlaista käsitystä hevosista, ja haluan myös välttää mahdolliset ikävät ja yleensä mihinkään johtamattomat keskustelut siitä, miksi meidän Riina-Anselmi ei saa lähteä yksin maastoon tai ratsastaa oreilla kun se on niin kauhean pätevä näiden hevosten kanssa. (Aikoinaan sanoin yhdelle yksin maastoon kärttävälle, hankala-asenteiselle teinix-prinsessalle, että antaakos sun isä sen auton sulle käyttöön? Tietenkin antais jos pyytäisin, vastasi rinsessa. Minä siihen, että ihanko totta, että alaikäiselle ja ajokortittomalle antaisi? ja typy siihen, että mun isä tekee kaiken mitä mä haluan. Juu mutta mä en, mä vastasin siihen. Ja tämän keskustelun jälkeen päätin, että kys. henkilö ei tolla asenteella ratsasta edes kentällä.) Harvempi täysikäinen kuitenkaan haluaa ryhtyä hevosenhoitajaksi. Sitäpaitsi täysikäisillä tuppaa olemaan se paljon puhuttu oma elämäkin työpaikkoineen, perheineen, lasten harrastuksineen, eli eivät yleensä ehdi käydä tallilla niin usein kuin olisi tarvetta.

Hoitajaprospektin pitäisi myös olla hyvä hevosenkäsittelijä. Harvempi ratsastuskoulutaustainen täti tai teini osaa käsitellä ittiään täynnä olevia oriita, hyvä kun puhinoissaan tepsutteleva vanhempi tamma pysyy luontevasti käsissä. Meidän tallin hevoset ovat kaikki suhteellisen rauhallisia ja helppoja käsitellä, mutta vain, jos käsittelijänä on osaava ihminen. Hevoset huomaavat tosi nopeasti, jos ihminen ei ole tilanteen tasalla, ja alkavat napsia itselleen pieniä erivapauksia. Joista sitten aika pian kasvaa isoja ongelmia.

Jotta hoitajan voisi päästä pyöröaitaukseen lämmittelemään hevosta, pitäisi sen pyörön käyttökin hanskata edes välttävästi. Ja hoitajan pitäisi pystyä näkemään hevosen käyttäytymisestä, minkälaista pyörötystä kyseinen hevonen juuri sillä hetkellä tarvitsee: liiallisen energian poisjuoksuttamista, ajatukset muualla lönkyttävän hevosen huomion kiinnittämistä ihmiseen vai hyvän fiiliksen ja kontaktin ylläpitoa ja laatuaikaa. Joskus -tai oikeastaan aika usein- tarvitsee käydä nuo kaikki kolme vaihtoehtoa saman hevosen kanssa.

Hoitajan pitäisi myös osata hoitaa hevonen ratsastuksen jälkeen oikein. Milloin tarvitaan pitempää jäähdyttelylenkkiä, milloin jalkoihin tai selkään on kiinnitettävä erityistä huomiota ja mitä niille pitäisi tehdä. On nimittäin melkeinpä helpompaa (ja nopeampaa) tehdä kaikki itse kuin ryhtyä ohjeistamaan toista henkilöä. Monissa hommissa on niin monta yksityiskohtaa ja eri vaihtoehtoa, joista valita, että menee vuosi opettaa uusi hoitaja tallin tavoille. Ja sitten ne yleensä lähtevätkin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, vaihtavat tallia tai pamahtavat paksuksi ja häipyvät jonnekin ei-hevostelu-tavisten onnelaan.

Lisäksi näissä heppahommissa on havaittavissa vissi vuodenaikaisvaihtelu. Useimmat alkusyksystä innostuneet hoitajakokelaat katoavat maisemista, kun tulee talvi. Tai edes marraskuu. Yhtäkkiä ei olekaan hinkua tallille, ja kauhea kiirekin on yksityiselämässä. Pitää mennä siskon kaa shoppaileen, töissä/koulussa on NIIN raskasta ja niin edelleen. Seuraavan kerran tyypeistä kuulee joskus maaliskuussa, kun aurinko alkaa taas paistaa ja on lämpimämpää. Tallilla niitä näkee toukokuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen hevoset lakkaa taas yhtäkkiä kiinnostamasta. Kun on lakkiaisjuhlaa, biitsillä loikomista, juhannushäätä ja serkun lapsen rippijuhlaa elokuun loppuun saakka. Tuollainen on tietenkin inhimillisessä mielessä ymmärrettävää, onhan ihmisillä oikeasti sukulaisia, perhettä ja tallin ulkopuolista elämääkin. Hevoset ovat kuitenkin olemassa ympäri vuoden, eikä anna kauhean hyvää kuvaa omasta innostuneisuudesta ja antaumuksesta, jos hommasta poimitaan röyhkeästi vain ne helpot ja kivat puolet. Ei tuollaisesta osa-aikaharrastajasta ikinä tule Oikeaa Hevosihmistä, koska tietty kurinalaisuus, nöyryys ja palava into puuttuu. Eli toisin sanoen, hyvää hoitaja-ainesta on liikkeellä todella vähän. Haahuilijoita ja haaveilijoita sitäkin enemmän.

Taidan sittenkin tyytyä tähän sillointällöinratsastamiseen. On paljon helpompaa tehdä asiat itse, kuin taiteilla haahuilijahoitajan alati muuttuvien aikataulujen kanssa.

Tallimatematiikkaa

Jokainen hevosten kanssa puuhastellut tietää, että koulussa opeteltu matematiikka ei tallilla päde. Johtuuko sitten hevosten aika-avaruuskenttää vääristävästä vaikutuksesta vai mistä, mutta suhteellisuusteoria muuttuu karvamopojen välittömässä läheisyydessä suhteettomuusteoriaksi. Muutamia esimerkkejä normialgebran pätemättömyydestä talliolosuhteissa:

Tehtävä 1. Hevosten viettäessä yön tallissa (12h), kertyy karsinasta siivottavaa 0,5 kottikärryllistä. Kuinka paljon siivottavaa kertyy, kun hevoset ovat sisällä 24h?

Vastaus: 3 kottikärryllistä. Paskan määrä lisääntyy kuusinkertaisesti tallissaoloajan tuplaantuessa.

Tehtävä 2. Hevosella on 4 jalkaa ja jokaisessa jalassa 4 niveltä, kuinka monta erilaista nivelvammaa se voi saada?

Vastaus: yhtälö 4 x 4 = 16 ei päde, koska joissain nivelissä on useampi nivelrako ja jokatapauksessa jokaiseen niveleen voi tulla vaurio etu-, taka-, sisä- ja/tai ulkopinnalle sekä niiden välimaastoon. Oikea vastaus on ääretön määrä.

Tehtävä 3. 500 kg:n painoiselle, kevyessä työssä olevalle hevoselle syötetään 10kg heinää (yht. 4,5 ry) ja 0,25 kg kauraa (0,23 ry) eli yht. 4,73 ry, ja sen päivittäinen energiantarve on 5-5,5 ry. Laihtuuko vai lihooko hevonen tällä ruokintamallilla?

Vastaus: Hevonen lihoo aivan muodottomaksi optimiruokinnan alittavasta dieetistä huolimatta. Sopiva heinänmäärä olisi 4kg (2,2 ry) ja kauraa ei anneta ollenkaan. Tällä dieetillä hevonen pysyisi sopivassa lihavuuskunnossa, mutta hankkisi itselleen mahahaavan ja hiekkaähkyn, jonka lisäksi se nakertaisi karsinanseinät tärviölle.

Tehtävä 4. Kuinka monta päivää kuukaudessa tammalla on mukava ratsastaa, kun sen kiima kestää 7 vrk?

Vastaus: 30 pv - 7 pv - 7 pv (PMS) - 7 pv (kiiman jälkeinen viikko) = 9 pv. Tämä yhtälö ei kuitenkaan päde, koska tästä 9 päivästä on vähennettävä ratsastajan PMS-päivät ja menstruaatio, jotka eivät osu yhteen hevosen kiimakierron kanssa, eli yhteensä 14 pv. Oikea vastaus on -5 pv.

Tehtävä 5. Jos hevosen kengitysväli on 6 vkoa ja kengityskerta maksaa keskimäärin 100 euroa, a) kuinka paljon rahaa kuluu vuodessa kavionhoitoon ja b) mikä on keskimääräinen kengityskulu kuukaudessa?

Vastaus: a) 52/6 = 8,67 => 8,67 x 100,- = 867,-. Tähän lisätään 6 irtokengänlyöntiä á 50,- eli 867 + 300 = 1167,-. Lisäksi kengittäjä joutuu paikkaamaan irronneiden kenkien aiheuttamia lohkeamia erittäin kalliilla, amerikkalaisvalmisteisella kaksoinkomponenttitöhnällä, joka maksaa 40,-/tuubi. Tuubeja kuluu vuodessa 6 kpl, eli 1167+240 = 1407. Edellisten lisäksi hevonen sairastaa yhden mystisesti ilmestyneen kaviopaiseen, jonka hoitoon kuluu 50e (sairaskengityslisä), pohjalliset 10,-/pari ja eläinlääkärin puhelinreseptillä (10,-) määräämää kipulääkettä 55,-/pullo x 2 eli siis yhteensä 1407+50+10+10+110= 1587,-
b) 1587/12 = 132,25.

Tehtävä 6. Jenni käy tallilla joka päivä, ja ratsastaa/liikuttaa hevosta tunnin verran päivässä ja hoitaa tunnin päivässä. Jenni asuu 30 kilometrin päässä tallilta ja ajomatkoihin kuluu aikaa yhteensä 1h/päivä. Kuinka monta tuntia viikossa Jenni käyttää hevosharrastukseensa?

Vastaus:
Ajomatka 7h
Ratsastus 7h
Hevosen harjaus ja satulointi 3,5h
Ratsastuksen jälkeinen hoito 3,5h
Juoruilu kaverien kanssa 3,5h
Epäsuosiossa olevien tallilaisten pahansuopa selkäänpuukotus 7h
Tallinpitäjän mielistely 3,5h
Hevostarvikkeiden shoppailu 2h
Hevosista lörpötteleminen puhelimessa 6h
Hevostallinetissä pyörimistä ja nimimerkillä "just joo" ilkeilyä 12h
Yhteensä 55 tuntia/viikko.

Hevosmatematiikka on helppoa, kunhan tietää tehtävien ansakuopat. Mikään ei ole niin halpaa, helppoa tai nopeaa kuin oppaissa ja tai alan oppilaitosten oppikirjoissa/luennoilla annetaan ymmärtää. Tämän vuoksi hevostalouskouluihin pitäisikin valita oppilaat soveltuvuustestien perusteella. Vain ns. hullun papereilla pääsisi opiskelemaan, ja hulluista vielä seulottaisiin se kerma, joka osaisi käsitellä käytännön probleemoita luovasti eikä ymmärtäisi ajan kulumista tai rahan arvoa ollenkaan. Suurin osa tallinpitäjistä täyttää yllämainitut kolme ehtoa, joten ilmeisesti ne ovat alalla toimimisen kannalta niitä ns. avainominaisuuksia.

Sukkahousumiesten kokoontumisajot

Eilinen HIHS-televisiointi pani muistelemaan niitä estekisoja, joita näytettiin telkkarissa kun olin lapsi. Sieltä piti aina poimia suosikkihevonen, joka useimmiten oli kimo. Ratsastajiin en kiinnittänyt oikeastaan mitään huomiota, yleensä siellä selässä kykki joku univormuun pukeutunut mieshenkilö. Hevoset olivat vielä 70-luvulla ja 80-luvun alussa sekalaisempaa sakkia verrattaessa näihin nykyjalostuksen tuottamiin kiveräkintereisiin vinttikoiriin, jotka alakaula pullollaan ryykivät esteeltä toiselle. Kauniiksi niitä ei voi edes kohteliaisuuden nimissä valehdella, mutta hyvä tavaton sentään, minkälaisia hyppykoneita!

HIHSissä olen käynyt aina silloin tällöin, yleensä lähinnä expo-alueen tarjonnan vuoksi. Estekilpailut eivät juurikaan kiinnosta, koska en ole esteratsastaja, enkä ymmärrä lajin hienouksia. Se pakollinen kouluratsastusosuuskin on yleensä osoittautunut pettymykseksi, joten en ole sen vuoksi viitsinyt maksaa kiskurihintaa lipusta. Messukeskuksen aikoina expo-alue oli parempi (tai ainakin yhtenäisempi), ja osastoilla myytiin ihan oikeasti spesiaalikamaa. Nykyään (tai siis kolme vuotta sitten, kun viimeksi kävin hississä) lähes joka osastolla myydään niitä samoja ruutusukkia, tummansinisiä loimia, perusraippoja ja Pikeurin takkeja. Minne ovat kadonneet ralliruudulliset pintelit, hauskanväriset talliloimet ja kiva krääsä? Messarin aikoina oli myös kiva istuskella baarissa viini- tai olutlasi kädessä ja seurata vieressä olevan verkka-alueen taåahtumia. Kun siirryttiin hjallishalliin, laitettiin verkka-alue piiloon ja myymälät hajautettiin kapeille ja ahtaille käytäville. Ei kiva, koska inhoan ruuhkia ja ihmismassoja. Pitää olla joku todella voimakas houkutin (ja vähintäänkin ilmaislippu), ennenkuin suostun änkeämään hikiseen tungokseen.

Säästän vähäiset roponi tänne, koska siellä on kokonainen hallillinen westerniä.

Kehityskaari

Oikeasti mulla kyllä oli ohjat. Ne katosivat kun muokkasin kuvaa.

Ihmisen hevosteluelämässä on erilaisia kausia. Tai ainakin mulla on ollut. Aina ei edes huomaa siirtyneensä seuraavaan kauteen, vaan muutoksen huomaa vasta jälkikäteen. Ainoa yhteinen asia eri kausissa on, että aikaisempien kausien toilailujen ja typeryyksien muisteleminen saa vajoamaan syvään häpeän tilaan. Onneksi häpeän syvyys ja kulunut aika ovat käänteisesti verrannollisia: enää ei vaiheen 4 toilailut jaksa kauhean paljon innostaa itseruoskinnan jaloon puuhaan.

1. Kausi: pikkukakaravaihe alkeisratsastajana ratsastuskoululla. Kaikki oli kamalan jännää ja pelottavaa: hevoset, ratsastusopet, tallitytöt, hevosten hoitajat. Hevoset talloivat vähän väliä varpaille ja söivät takista napit, tai ainakin eväsleivät. Hyvä ratsastus oli sitä, että pysyi hevosenselässä koko tunnin ajan. Suurin osa kertyneistä selästäsuistumisista osuukin tähän ajanjaksoon.

2. Kausi: jatkokurssilainen teini, joka ihmetteli että miksi tää on niin vaikeeta? Miksi mä en opi mitään ja noi muut oppii? Selässäpysyminen ei niinkään ollut enää ongelma, paitsi jos hypättiin esteitä tai hevonen pukitteli. Hyvä ratsastus oli sitä, että sai nostettua kunnollisen laukan tai hevonen meni hetkeksi kuolaintuntumalle. Kokeilua erilaisilla hevosilla eri talleilla. Loput putoamiset -paria harhalaukausta lukuunottamatta- osuvat tähän aikakauteen.

3. Kausi: myöhäisteininä/nuorena "aikuisena" (hah..) ei käy säännöllisesti tunneilla, mutta ratsastelee silloin tällöin siellä täällä. Hevoset silti mielessä päivittäin.

4. Kausi: Alkuvuodet oman hevosen kanssa. Selässäpysymisen taito hioutui huimilla maastoretkillä huippuunsa, mutta istunta ja ratsastustaito olivat vielä ihan hukassa. Kentällä jaksoi pyöriä just sen 20 minsaa, mikä meni siihen pakollisentylsään alkukävelyyn ja epätahtiseen kevyeenraviin, ryysivään laukkaan ja muutamaan epämääräiseen pohkeenväistöön ja etuosakäännökseen (juu, niitä tehtiin 70-luvulla ratsastuskouluissa ihan kamalasti!). Esteet ja laukkaaminen olivat hevostelun parasta antia, samoin mahdollisimman vaikeat maasto-olosuhteet. Kuolaintuntumaa ei ollut, syynä "tää hevonen on niin huono kun se ei osaa". Ongelmaa yritettiin ratkaista muunmuassa hissikuolaimilla ja gramaneilla. Kiinnostus länkkäriin virisi, mutta lähinnä siksi, että lännenleffoissa ratsastettiin aina laukkaa ja pysähdyttiin täydestä vauhdista. Luonnollinen hevostaito oli täysin käsittämätöntä: kuinka kukaan voi millään väittää ymmärtävänsä, mitä hevosen päässä liikkuu? Tällä kaudella ei putoiltu, mikä on otettujen riskien määrään verrattuna pienoinen ihme.

5. Kausi: Kohti orastavaa ratsastustaitoa: Opin myötäämisen taidon. Yhtäkkiä huomasin pystyväni ratsastamaan niin, että hevosen turpa osoitti alaspäin, eikä rykinyt taivasta kohti. Istunta tuotti suuria vaikeuksia, koska missään ei osattu kuvailla eikä kukaan osannut kertoa, MILTÄ hyvän istunnan pitäisi tuntua. Tämän vuoksi ratsastus oli pitkälti käsillä ratsastamista ja edestä kasaamista, hevonen kulki patenttimuodossa takapää puoli virstaa jäljessä. Länkkäröinti ja hevosen sielunelämän opiskelu pääsi kunnolla vauhtiin, tärkeimpänä asiana oivallus siitä, että hevosen liikkeellesaamiseen ja pysäyttämiseen tarvittavan voiman välillä on epäsuhta, ja että niin ei tarvitsisi olla. Jonkinlainen miniatyyrivalaistuminen.

6. Kausi: sinnikästä valmennuksissa käyntiä, treenaamista käsikirjan mukaan ja ihmettelyä, miksi hevonen ei siltikään toimi? Ei vielä mitään hajua siitä, kuinka opettaa hevoselle liikesarjatemppujen lisäksi työskentelyä. Koska en hahmottanut ratsastuksen syy- ja seuraussuhteita kunnolla, tein kasapäin koulutuksellisia emämokia. Vaikka olin ahkera, suunnitelmallinen ja kunnianhimoinen, saavutin tämän kauden aikana hyvin vähän edistymistä, mutta sitäkin enemmän pahaa mieltä. Vaikka olin tässä vaiheessa "pehmeimmilläni" hevostaitopuolella, sain pilattua välit senhetkiseen ratsuuni lähes lopullisesti. Hirveä hinku kilpailemiseen aiheutti täydellistä ääliöyttä ja aivotonta periksiantamattomuutta.

7. Kausi: Heittää epätoivoisena romukoppaan suurimman osan senhetkisistä valmentajista ja auktoriteeteistä, ja alkaa luottaa omaan fiilikseen. Edelleenkin epävarma siitä, mikä on hyvä istunta. Lukee vimmatusti alan kirjallisuutta ja katselee ratsastusvideoita. Alkaa pikkuhiljaa hahmottaa istunnan TODELLISEN merkityksen. Samoin hevosen sielunelämä sekä oppimistapa alkaa hahmottua. Ymmärtää, ei vaan sisäistää erään hyvän valmentajan opin: kun osaa liikutella hevosen jalkoja haluamaansa suuntaan ja haluamallaan nopeudella, on eväät kaikkien kisoissa nähtävien temppujen tekemiseen. Pehmeäpäisyys hevostaitopuolella jatkuu mutta hermo ei silti pidä hevosen selässä, mikä aiheuttaa edelleen konflikteja ratsun kanssa. Vieläkin hirveämpi hinku kilpailemiseen. Opettaminen tuntui ihan kamalalta, koska ulkoaopitut mutta sisäistämättömät asiat vaivaisivat ja aiheuttivat epävarmuutta.

8. Kausi: Tässä vaiheessa tielle osuu valmentaja, joka osaa näyttää ja selittää, miltä asioiden (kuten sen hyvän istunnan) kuuluu tuntua. Samoin apujen käyttö selkiytyy, ja varsinkin lantion käyttämisen taito avautuu. Tähän kun lisää tiedot oppimisen lainalaisuuksista, hevosten käyttäytymistä tutkivista tieteistä, fysiologiasta ja anatomiasta, syntyy Valaistumista muistuttava henkinen kokemus. Mikään ei ole niin ihanaa ja tärkeää kuin ratsastaminen, siitä näkee untakin. Autoa ajaessa ilmaratsastaa eli tekee laukanvaihtoja, pyörittää hevosta spinissä, opettelee lantiolla pysäyttämistä. Kilpaileminen.. no, se on ihan jees ja hauskaa, mutta ei sen takia isoäitiään möisi. Opettaminen on jo siedettävää, mutta lepää vielä monilla alueilla sisäistämättömän tiedon/taidon varassa.

9. Kausi: Edellisellä kaudella opitut asiat selkiytyvät järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi, josta myöhemmin (kaudella 10?) muotoutunee metodi. Käytännön kokemus erilaisista hevosista tuottaa jatkuvasti lisää uutta ymmärrystä, uusia lainalaisuuksia löytyy ja ratsastaminen on äärimmäisen mielenkiintoista. Oman kehon käyttö ja sen liikkeiden siirtäminen alla olevaan hevosenkehoon on silkkaa tekniikkaa, mutta hienovaraista sellaista. Koska se on vain tekniikkaa, se ei herätä raivoa, turhautumista tai pelkoa. Siksi häpeää silmät päästään aikaisempien vuosien maltinmenetyksiä hevosen selässä. Ymmärtää, että ne johtuivat turhautumisesta, siitä että tiesi ettei osaa. Ja osittain myös pelosta. Ymmärtää, että pelon tunnustaminen (edes itselleen) auttoi ison harppauksen eteenpäin. Opettaminen ei enää tunnu ollenkaan ahdistavalta tai epämiellyttävältä, koska on varma osaamisestaan. Eniten mielihyvää tuottaa nuorten hevosten kouluttaminen ja ongelmatapausten ratkominen. Ihmettelee itsekseen, riittääkö elinikä oppimaan kaiken sen, minkä vielä haluaa oppia? Tiedostaa omia puutteitaan sekä vahvuuksiaan ratsastajana, on kriittinen muttei (toivottavasti) liian perfektionisti. Kilpaileminen.. öö, mitä se on?

Kausi 9 on edelleen meneillään, ja seuraava kausi on vielä täysi arvoitus.

Poikien juttuja

On taas ehtinyt aika vierähtää edellisestä postauksesta. Se on nääs vähän niin, että jos on aikaa ratsastaa, ei jää aikaa koneella istumiseen. Und vice versa.

Tällä hetkellä hevoselämä on hyvin testosteronipitoista. Olen saanut onnistuneesti delegoitua tammojen liikutuksen muille tahoille, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä poikasten ratsastamiseen. Ykkösratsuna on tietenkin Lempipoika, jolla ratsastaminen on aina nautinto. Tosin hekumaa on hiukan himmentänyt Lempparin kiukuttelu, se kun on viimeisen kahden vuoden aikana ehtinyt tottua siihen, ettei mitään uutta ole vaadittu. En ole nimittäin nähnyt mitään järkeä alkaa opettaa uusia asioita hevoselle, jonka selkään olen ehtinyt noin kerran kuussa. No, nyt on taas aikaa ratsastaa, joten Lempparikin on saanut tuta progressiivisen ratsastuksen ihanuuden. Suurimmat ongelmat olivat aluksi laukannostoissa ja laukassa. Oikea ja vasen laukka näyttivät nousevan täysin randomina avuista riippumatta. Ja noston jälkeen alkoi armoton poukkoilu ja ravistelu, johon liittyi myös rodeotyyppistä kierrepukittelua. Eihän siihen muu auttanut, kun nostella niitä laukkoja niin kauan, että se pelleily loppui. Ja korrekti laukka löytyi pyöröaitauksen avulla. Hevosen on nimittäin aika hankala alkaa tarjota väärää laukkaa, kun aitaus pitää asetuksen sisäänpäin ja ulkotakajalan rungon alla. Eväät myötälaukkaan tulevat siellä ikäänkuin ilmaiseksi, ratsastajan ei tarvitse muuta kuin pyytää siirtymistä. Aitaus on myös ihan ykköspätevä väline liian vauhdin ja kaahotuksen poistamiseen, harvempi hevonen jaksaa kerrasta toiseen juosta viiripäänä, kun latu ei johda minnekään. Varsinkin, jos sitä on juoksutettu pyörössä, ja se on oppinut löytämään matalan muodon ja rauhallisen olotilan aitauksessa.

Laukan korjaamisen jälkeen aloitin väistötyöskentelyn. Oltiin Lempparin kanssa tehty kyllä paljon two trackia, sekä vasta- että myötätaivutuksella. Nyt aloitin sidepassin ja puhtaiden pivot-käännösten harjoittelemisen. Lemppari oli hyvin väkevästi sitä mieltä, että hittoon ne pohkeet sieltä kyljestä, ja potki ihan kamelina suoraan sivulle. Osui muutaman kerran mun buutsien pohjaankin niillä takajaloilla huitoessaan. Huitominen kesti tasan kaksi ratsastuskertaa, ja kolmannella sidepassattiin ja kääntyiltiin kuin vanhat tekijät. Mulla on Lempuusin kanssa periaatteena, että varsinaisia trail-treenejä puomeineen sun muineen ei aloiteta, ennen kuin systeemit pelaa ilman obstakkeleita. Ollaan tietenkin tehty joitakin puomiharjoituksia käynnissä ja jogissa, ja siltaanhan on hepo opetettu jo koulutuksen alkuvaiheessa. Sidepass on kuitenkin niin vaikea liike, että en halua hämmentää elukkaa jalkoihin sotkeutuvilla puomihässäköillä. Viime viikolla onnistuimme avaamaan pyörön metalliportin kauniisti sidepassaten ja peruuttaen, mutta sulkemista en vielä edes yrittänyt. Naruporttia emme ole vielä kokeilleet, koska haluan olla täysin varma, että hevonen liikkuu sivuttain asetuksessa kuin asetuksessa, antaa vaikka vain puoli askelta pyydettäessä, eikä hikeenny avuista. Eikä pelästy mukana seuraavaa narua tai kursaile parkkeerata takapäätään tolpan viereen.

Kakkosratsuni Vanhaherra on jäänyt vähemmälle liikutukselle, se nimittäin pääsi tammoja vahtiessaan pahasti laihtumaan kesällä, ja on nyt lihotuskuurilla. Luulin aluksi, että se on sairas tai jotain, mutta sitten ekaa kertaa (sitten kevään) juoksuttaessa huomasin, että sillä onkin ihan tajuton kunto, en saanut sitä edes kunnolla hengästymään puolen tunnin juoksutuksen aikana. Nyt VH on yöt sisällä, loimitettu ympäri vuorokauden ja saa paljon ruokaa, ja on lihonutkin jo vähän. Kun VH aikoinaan muutti meille, yritin aluksi pitää sitä kuten muita hevosianikin, eli ilman loimea mahdollisimman paljon. Sillä on kuitenkin niin ohut ja silkkinen karvapeite, että se palelee todella herkästi. Ja palelun seurauksena sen selkä menee niin jumiin, että sitä ei voi edes satuloida. Nyt on selkäjumit saatu avattua ja olen ratsastanut oria yhden kerran. Se oli ihan kamala. Kaikki, mitä se oli viime kevääseen mennessä oppinut länkkäristä näyttivät valuneen kesäsateiden mukana ties minne. Ori oli kiireinen, ei suostunut seisomaan paikoillaan, kilkutti kuolainta ja oli jäykkä kuin sorkkarauta: runko oli käppyrä vasemmalle, kaula oikealle ja pää taas vasemmalle. Olikin mielenkiintoista jumpata sitä suoremmaksi, koska kun yhden mutkan sai suoristettua, niin ne muut muuttuivat vielä pahemmiksi. Ratsastuksen lopussa se oli jotakuinkin siedettävä, tosin jogi oli edelleenkin tyystin kadoksissa. VH:lla on sellainen kouluhevostyyppinen, munuaiset irroittava poing poing-ravi, joten haluan sen pehmeän ja hitaan jogin nopeasti takaisin, tai en kyllä enää ala. Kouluhevosen liikkeet, iso ja leveä lännensatula ja liukkaat farkut ei ole kovin innostava yhdistelmä, ja koska kahta en vaihda, on ravin muututtava.

Kolmosprojektini on maailman herkin paniikkipolle Kaunispoika. Kun se oli 3-vuotias, totesin että tuo tarvitsee lisää aikaa. Kun se oli 5-vuotias, kävin muutaman kerran sen selässä ja totesin hevosen yksinkertaisesti liian vaaralliseksi ratsastaa. Päätin, että hevonen tullaan aloittamaan täysin alusta, ja että sen kanssa edetään pitkän, tai siis todella pitkän kaavan mukaisesti. Viime syksynä Kaunispoika sai Omahoitajan, joka on sinnikkäästi jaksanut työstää kokonaisen vuoden hevosta maasta käsin. Koko talvikausi meni talutellessa ja pyörötyöskentelyssä, ja kevään aikana saatiin KP säkitettyä monille pelottaville asioille. Nyt on oltu selässä ehkä jotain vajaat 10 kertaa, en tiedä tarkalleen koska en ole pitänyt kirjaa ratsastuskerroista. En nimittäin halua edes tietää, mones kerta on menossa etten aseta sen perusteella vaatimuksia itselleni tai hevoselle. Etenen intuition/fiiliksen perusteella, enkä halua saada paineita siitä, mitä sen pitäisi osata tehdä tokalla tai kymmenennellä ratsastuskerralla. Olemme edistyneet jokaisella ratsastuskerralla aina jossakin asiassa. Välillä se on ollut niinkin pieni juttu kuin se, että hevonen on oppinut hyväksymään pehmeän kuolaintuntuman, eikä jännitä niskaa. Tai että se uskaltaa kävellä kokonaisen metrin päässä taluttajasta. Nyt ollaan vaiheessa, että mennään lyhyitä pätkiä rauhallista jogia liinassa. Osataan kääntyä sekä kohti taluttajaa että pois päin siitä. Siedetään pohkeita saamatta paniikkikohtausta. Pysytään kauniisti matalassa muodossa kevyellä kuolaintuntumalla. Ja selkään nousu tai sieltä poistuminen ei enää aiheuta minkäänlaista reaktiota. Olen täysin vakuuttunut, että napakalla kurilla, ystävällisyydellä, reiluudella ja kärsivällisyydellä KP:stäkin saadaan tehtyä rauhallinen ja miellyttävä ratsu. KP:ssä olisi sisäänrakennettuna kaikki ainekset hermostuneeseen, ratsastajan alta karkuun juoksevaan painajaiseen, joka kutoisi, imppaisi ja olisi vähän väliä stressiripulilla. Sellaisia hevosia on maailmassa ihan liikaa.

Hevosissa ON eroja

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että on olemassa yhtä rajaton määrä hevospersoonallisuuksia kuin erilaisia ihmisiäkin, ja että suurin haaste on löytää parhaiten yhteensopivat hevonen- ihminen- yhdistelmät. Tämän tajuaa varmasti ilman tutkimuksiakin jokainen, joka on vähänkään enemmän puuhastellut erilaisten hevosten kanssa. Haastetta vaikeuttavat ihmisten erilaiset odotukset hevosen kyvykkyydestä sekä hevosharrastuksen lajien kirjo erilaisine vaatimuksineen. Objektiivisesti ajatellen on silkkaa typeryyttä hankkia lämppäri kouluratsuksi tai arabi lännenratsuksi, kun parempia vaihtoehtojakin on tarjolla. Ihmiset elävät kuitenkin subjektiivisessa todellisuudessa, ja ihannehevosen ja sen todellisen hevosen väliin mahtuu jos jonkinlaista häiriötekijää ja rajoitetta: raha, omat taidot ja tiedot, mieltymykset, tottumukset, tarjonta jne...

Sanotaan, että hyvät hevoset maksavat paljon. Se pitää paikkansa, kun puhutaan kyvykkäistä, tehtäväänsä jalostetuista kilpahevosista. Puoliveriset, lämminveriravurit, laukkahevoset ja quarterit ovat kalliita, ja mitä paremmin ne tai niiden sukulaiset ovat suorittaneet, sitä korkeammaksi hinta nousee. On hyvin epätodennäköistä, sanoisin suorastaan unennäköä, kuvitella löytävänsä huippusuorittajaa, sanotaan nyt vaikka 2500 eurolla. Sen hintaisessa hevosessa on aina jotain "vikaa" vaikka se olisi muuten aivan terve: keskinkertaiset liikkeet, surkea hyppytekniikka tai -kapasiteetti, hitaampi kuin etanan ja kilpikonnan risteytys, kaikenkaikkiaan väärä rakenne tai pään sisältö siihen lajiin, mihin se on alunperin tarkoitettu. Sama hevonen saattaa silti olla aivan täysosuma ratsastuskouluhevosena, puskaratsuna, vaellushevosena tai harrasteravurina. Toisin sanoen: laji sekä ratsastajan vaatimustaso ja osaaminen määrittelevät, minkälainen hevonen on hyvä hevonen.

Hevosihmisen tietotaitoon kuuluu myös ymmärtää, mitkä piirteet hevosessa ovat perintötekijöiden aiheuttamia ja mitkä ympäristön muokkaamia. Urheiluun tarkoitetut hevosrodut on yleensä jalostettu sukupolvien saatossa suorittamaan jotain tiettyä lajia: laukkahevoset laukkaavat ja ravurit ravaavat mahdollisimman lujaa, estehevoset hyppäävät kivitalon kokoisia esteitä, kouluratsut keikailevat upeilla liikkeillään, reining-sukuiset quarterit spinnaavat ja ovat nopeita, pleasure-lajeihin jalostetut quarterit liikkuvat hitaasti ja elegantisti. Yleisesti ottaen on erittäin harvinaista(ks. Bey Tspark*//), että jonkun lajin huipulla on "väärän" rotuisia tai -sukuisia hevosia. Ne eivät yksilöinä yleensä edusta rotunsa keskivertohevosta, ja vielä harvemmin huippusuorittajaa. Ne ovat poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Silti monet ihmiset uskovat, että hankkimalla -sanotaan nyt vaikka lämminveriravurin estehevoseksi- he voivat yltää huipputasolle, kunhan vain kouluttavat hevosen kunnolla ja treenaavat ahkerasti. Lisähaastetta projektiin tuo, että mitä sopimattomampi hevonen on suunniteltuun lajiin, sitä vaikeampaa sen kouluttaminen siihen on. Toisinsanoen saavuttaakseen "väärällä" hevosella jotain täytyy ratsastajan olla erittäin kyvykäs ja taitava. Valitettavasti ne kyvykkäät ja taitavat pitäytyvät kuitenkin mieluummin lajiin jalostetuissa hevosissa kuin hankkivat epätoivoisen ja epävarman ikuisuusprojektin.

Aivan liian usein näkee myös kavioliittoja, joissa hevosen kapasiteetti ylittää ihmisen kapasiteetin. Huippukyvykkäät primadonnahevoset eivät yleensä ole mitään jokatädin tai -sedän helppoja nakkeja, vaan vaativat erikoisolosuhteita ja erikoishoitoja. Eläinorganismin kestävyys tai elinkelpoisuus on vakio: jos resurssit kohdennetaan jalostuksella ja/tai valmennuksella voimakkaasti yhteen ominaisuuteen, heikkenevät muut ominaisuudet samassa suhteessa. Pienikin häiriö ympäristössä saattaa saada huippuunsa viritetyn eläimen elimistön tolaltaan. Kaikkea ei voi saada samaan eläimeen, vaan on valittava haluaako kisatykin vai kivan, helppohoitoisen harrastekaverin.

Fyysisten rajoitusten lisäksi hevosilla tuppaa olemaan henkisiä rajoitteita: Hevosia, jotka ovat kerta kaikkiaan liian kuumia johonkin tiettyyn lajiin. Hevosia, joilta puuttuu eteenpyrkimys ja henkinen vireys. Hevosia, jotka oppivat liian hitaasti tai jopa liian nopeasti. Hevosia, jotka ovat liian pehmeitä kilpahevosiksi, tai liian kovia useimmille ratsastajille. Hevosia, jotka ovat niin stressiherkkiä, etteivät kestä kilpailemista.

Stressiherkkyyttä tai kuumuutta ei voida koskaan kokonaan poiskouluttaa hevosesta, se voidaan korkeintaan siedättää kestämään stressiä hiukan enemmän. Laumassa alhaisessa asemassa olevasta, pehmeästä hevosesta ei saa edes piiskaamalla kovaa ja voitontahtoista kilpailijaa. Vaikka yllä mainitut ovat henkisiä ominaisuuksia, ne ovat sisäänrakennettuina myös hevosen fyysiseen olemukseen: aktiivisen, herkän hevosen koko aineenvaihdunta on erilainen kuin laiskan ja paksunahkaisen, niiden kehot toimivat kertakaikkiaan eri volyymeillä. Tätä ei huolellisinkaan koulutus voi peittää kokonaan. Ei tarvita kuin yksi epäpätevä ratsastaja tai hevosenkäsittelijä, ja käsissä on rauhallisen, herkän ratsun sijasta hankala ja vaarallinen ongelmahevonen. Muun muassa juuri tämän vuoksi neuvotaan hevosenostajia ottamaan valmentaja tai joku muu asiantuntija mukaan kokeilemaan hevosta. Lukuisia erilaisia hevosia ratsastanut, kokenut hevosihminen näkee sivistyksen pintasilauksen alle ja osaa myös todennäköisesti päätellä ostajaa paremmin, onko hevonen luonteeltaan sopiva vai ei. Puhumattakaan siitä, vastaako hevosen koulutustaso ratsastajan tasoa ja realistisia vaatimuksia. Hyvinkoulutettu hevonen pystyy opettamaan ratsastajalleen samat asiat parissa vuodessa, joihin huonostikoulutettujen tai kouluttamattomien kanssa menee 20 vuotta. Pahimmassa tapauksessa väärä hevonen estää ratsastajaa oppimasta oikeaa ratsastusta, ja opettaa tukkukaupalla vääriä asioita. Suomalaisten käsittämätön hinku tehdä kaikki itse aiheuttaa sen, että jokainen tee-se-itse-ratsastaja keksii sen saman pyörän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja... Jos tähän pään seinäänhakkaamiseen panostettu vaivannäkö, raha ja energia laitettaisiin hyvään hevoseen ja hyvään valmentajaan, saattaisi meikäläisiä näkyä Euroopan kisakentillä nykyistä enemmän.

Mielipiteet ja tottumukset vaikuttavat myös yllättävän paljon hevosvalintoihin. Ikänsä ravureiden kanssa puljanneella on valtava kynnys hankkia puoliverinen tai joku muu ratsurotu. Vannoutunut puoliveri-ihminen ei halua koskea tikullakaan suokkiin, vaikka se olisikin ominaisuuksiltaan hänelle paljon sopivampi ratsu. Minä en pysty hankkimaan itselleni quarteria, koska olen tottunut arabeihin ja pidän niiden luontaista kohteliaisuutta ja sosiaalisuutta ehkä tärkeimpinä ominaisuuksina, mitä hyvällä hevosella voi olla. Jos haluaa kehittyä ratsastajana ja pärjätä kilpailuissa, on kuitenkin pakko luopua ennakkoluuloista ja hankkia hevonen, joka on ennemminkin hyvä lajissaan kuin kiva seurustelukumppani.

Silläkin on merkitystä, minkälaisia hevosia sattuu olemaan tarjolla. Aika harva lähtee loppujen lopuksi ulkomaille hevosenostoon. Maailma on täynnä hevosia, jopa hyviä hevosia (tarkoitan tässä käyttöönsä nähden tarkoituksenmukaisia ja persoonaltaan sopivia). On kuitenkin helpompaa ostaa naapuritallilla myynnissä oleva, pilallekoulutettu paperiton virontuonti kuin lähteä Saksaan tai Ruotsiin etsimään oikeanrotuista, hyvin koulutettua hevosta. Hyvän saksan- tai ruotsintuonnin voi saada edullisesti, koska valikoima on laaja ja monissa lajeissa ollaan kymmeniä vuosia meitä edellä: sikäläinen keskiverto voi olla meillä huippuluokkaa. Toisaalta se ratsastuskoulussa pilattu torinhevos/eestinhevos-risteytys saattaa olla juuri se elämäni hevonen, jota ei yksikään toinen hevonen ikinä korvaa, oli se sitten kuinka hieno ja suvukas hyvänsä. Hevoset kun tuppaavat olemaan enemmän tunne- kuin järkiostoksia.

Kaviot kesäkuntoon

Keikkuvarsasta ei koskaan tiedä etukäteen, missä mennään. Se oli aamulla aika napakalla tuulella, joten epäilin että kengittäjäparka saisi taas painia selälleen heittäytyvän karvasalaman kanssa. Vielä mitä, koipiotus seisoi sievästi muina tammoina ja antoi leikata, vuolla ja raspata. Ekojen napsausten kohdalla nytkähti koko polle, mutta sen jälkeen ei homma enää jaksanut kiinnostaa. Vaikuttaisi todellakin siltä, että Keikkis tulee sittenkin enemmän täyspäiseen isäänsä kuin sähköpäiseen emäänsä. Välillä en ole ollut asiasta niinkään varma.

Vanhatamma sai nyt alleen normikengät. Sehän on tammikuun puolesta välistä saakka kopsutellut idiooteilla. Kaviokuume ei ole suuremmin jättänyt jälkiä, vaikka vej:ssä on rotaatiota ihan selvästi. Kovalla pinnalla ei mielellään kääntyile niin, että painoa tulee sille huonommalle jalalle. Kentällä VT mennä kopsuttaa jo ihan ratsuna, ja juoksee tarhassa (kivikovalla savipellolla) siinä missä muutkin.

Kuivat kelit näkyy kavioissa. Varsinkin Vanhanherran ongelmakavioissa. Saatiin kengittäjältä käsky öljytä niitä kalanmaksa- tai naurisöljyllä, että vähän pehmenisivät. Eikä vedessä seisottamisestakaan haittaa olisi. Kun ei vuoluveitsi meinannut kyetä. Moisia tököttejä ei tallista löytynyt, joten aloitin hoidon rypsiöljyllä ja yritän keksiä jonkun systeemin tuohon vedessäseisottamiseen. Meinaan vaan, että voi olla hiukan hankalaa yrittää seisottaa astuvaa orihevosta jalat saavissa kesken astutuskauden. Jos se kuvitteleekin näkevänsä vilauksen tammasta -tai no, kyllä ruunat ja oriitkin käy- niin johan alkaa täpinä ja peräänhuutelu. Vaikka kilttihän se on. Machoilee vaan muulle laumalle, niinkuin kunnon oriin pitääkin.

Vanhaherra on nyt astutusten ajan lomalla ratsastushommista. En viitsi pilata sitä hienoa edistymistä ja rauhaa, mikä on saavutettu. Kun ne naiset on kuitenkin nyt päällimmäisenä mielessä. Pikkutammaa olen vähäsen ratsastellut ja yrittänyt kaivaa sieltä ihran keskeltä sen hianon reining-tamman, joka mulla vielä pari vuotta sitten oli. Spinnaa edelleenkin kuin eläin, mutta laukan vauhtikontrolli, niiaavat stopit ja sileät laukanvaihdot on unohduksissa. Kauniinpojan omahoitaja on käynyt Pikkutammalla plösö- ja trailtunneilla, niin että tamma saa kyllä monipuol.. no joo, siis sanotaan nyt vaikka, että saa liikuntaa. Toinen köpöttää suoralla hevosella käyntiä ja ravia niin hitaassa tempossa, että hämähäkinverkot ehtii kehkeytyä hevosen jalkojen väliin, ja toinen nelistää takatukka sojossa ympyrää ja tekee äkkipysähdyksiä. Järjettömän näköistä puuhaa joka tapauksessa. Olisi siinä satunnaisella enkkuratsastajalla ihmettelemistä, jos vahingossa paikalle osuisi.

Tuntumisen tärkeys

Kuvassa ent. Talliorja ja Pikkutamma.


Edelleen mieli askastelee opetuksen parissa. Muistan ratsastuskouluajoiltani 70-luvulta, että en oikeastaan oppinut siellä kuudessa vuodessa muuta kuin pysymään erilaisten hevosten selässä ja väistelemään varpaille tallovia jättikavioita. Osa opettajista oli ihan kamalia, mutta kyllä sinne sekaan pari kivaa ja jopa yksi loistavakin mahtui. Yksi kivoista on nykyään Etelä-Suomessa vaikuttava, hyvin tunnettu eläinlääkäri ja se loistava opettaa edelleen, mutta omassa ratsastuskoulussaan.

Olen viime vuosina käynyt aina silloin tällöin seuraamassa ratsastustuntia jollain koululla. Opettajat ovat olleet paljon kivempia ja kannustavampia kuin pari, kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta jotain puuttuu edelleen. En ole yhdelläkään tunnilla vieläkään nähnyt, että opettaja olisi kertonut, miltä jonkun liikkeen tai avun käyttämisen pitäisi _tuntua_ tai kuinka paljon voimaa sen suorittamiseen vaaditaan. Puolipidäte esimerkiksi on juuri tällainen. Samoin ohjastuntuma. Molemmat selitetään kyllä perinpohjaisesti ratsastusta käsittelevissä kirjoissa, mutta niissä on yleensä oletuksena, että alla on suhteellisen herkkä yksityishevonen. Oppikirjojen ohjastuntumaa on aika vaikeaa tavoittaa, kun alla on ohjia käsistä repivä tai kuolaimeen koko painollaan nojaava paksukaula, joka taipui kyljistään viimeksi remonttiaikoinaan.

Silmiinpistäviä puutteita ovat myös eteen-alasratsastuksen opettaminen, myötäämisen opettelu ja yleisestikin sen selittäminen, miten hevonen toimii ja miksi apuja käytetään niin kuin käytetään. Ikäänkuin ratsastus olisi jotain mekaanisten liikesarjojen opettelemista. Ja ikäänkuin nuo tunneilla suoritettavat liikkeet olisivat itsessään päämääriä, eivätkä keinoja joidenkin muiden, tärkeämpien asioiden saavuttamiselle.

Istunta on tärkeä, oikeastaan kaikista tärkein asia ratsastuksessa, mutta mielestäni sen kaavamainen opettaminen ei johda mihinkään, ellei ratsastajalle kerrota miksi. Ainakaan minä en opi mitään, jos minulle ei kerrota minkä vuoksi. Ja nimenomaan istunnan opettelussa sen tuntumisen tietäminen on ihan ensiarvoisen tärkeää. Painon siirtäminen sisään tai ulos, miltä se tuntuu ratsastajan lantiossa ja reisissä. Laukannosto, miten se oikeastaan on kahden fyysisen olennon sujuva paritanssi siten, ettei ratsastaja estä hevosta liikkumasta eteen ja pyydetyssä laukassa. Pohkeiden käyttö, että se ei todellakaan ole puristamista, paukuttamista ja jatkuvaa nalkutusta. Tuhansia kertoja opettajien ja valmentajien suusta kuultu lause "ratsasta enemmän jaloilla" saa aikaan vain vääränlaista jalkojen käyttöä, jos ratsastajalle ei kerrota, miten niitä jalkoja käytetään ja miltä sen pitäisi tuntua.

Myös hevosen reaktioiden tunnistaminen on tärkeää. Miltä tuntuu, kun hevonen kokoaa itseään. Miltä tuntuu, kun hevonen hakee itse kuolaintuntumalle tai muille avuille. Miltä tuntuu hyvä, pyöreä laukka/lope. Miltä oikeanlainen jogi/keskiravi/koottu ravi tuntuu. Miltä tuntuu, kun hevonen käyttää takapäätään ja astuu kunnolla alle/on hip over. Miltä tuntuu, kun hevonen reagoi käytettyihin apuihin oikein.

Ja lopuksi kaikista tärkein: miten hevosta palkitaan oikeanlaisesta reaktiosta. Monilla ratsastajilla on käsitys, että hevosen _kuuluu_ toimia tietyllä tavalla, ts. mihin se on joskus jonkun toimesta koulutettu, ja siinä kaikki. Ehkä tyrmäävin kuulemani lause ratsastajan suusta oli, että "ei ole mun tehtävä alkaa kouluttamaan toisten hevosia". Eli siis tämä ratsastaja tuli ja maksoi, vaati ja oletti, mutta ei mitenkään kiittänyt hevosta oikeanlaisista reaktioista. Kun se ilmeisesti on sitä kouluttamista, josta hänelle, tässä tapauksessa satunnaiselle puskaratsastajalle, kuului mitä ilmeisimmin maksaa. Kuinkahan moni tuolla mennä porskuttaa tyytyväisenä hevosellaan (tai vielä kamalampaa, jonkun toisen hevosella) tajuamatta, että jokainen kontakti hevoseen on kouluttamista? Hevonen on ehkä yksi maailman oppivaisimmista eläimistä, ihminen mukaan lukien, ja ne perhanat oppivat jokaisesta ihmiskontaktista jotain.