Joo eiku ei eiku joo eiku siis ei- viikko

Sydänfilmissä on käyty ja keuhkot tsekattu, eikä mitään löytynyt. Niinpä saatoin hyvällä omallatunnolla taas jatkaa ratsastamista. Pikkutamma jäi mun sairastelun vuoksi parina päivänä ratsastamatta, mikä kostautui oikein korkojen kanssa. Se oli maanantaina kamalampi kuin ikinä, mikään askellaji tai suunta ei sopinut sille sitten millään. Metsä oli mörköjä pullollaan, ja Appisruunalle oli mitä ilmeisimmin kasvanut pallit uudestaan, koska PT oli siitä suorastaan sairaalloisen kiinnostunut. Yritä nyt siinä sitten ratsastaa, kun hevonen haistattaa paskat kaikille mahdollisille avuille niiden voimakkuudesta riippumatta, ja tuijottaa vaan kaihoisasti toisen hevosen perään. Että vitutti, ekaa kertaa elämässäni tuli sellainen fiilis ja apinanraivo hevosen selässä, että voisin hutkia kaakkia kakkosnelosella päähän, eikä yhtään surettais vaikka se siihen kupsahtaisi. Itseasiassa olisin siinä tapauksessa mielelläni jäänyt hutkimaan sitä raatoakin siihen pariksi tunniksi. No, onneksi ei ollut mitään kättä pidempää käsillä, joten jouduin kuosittamaan sen ääliön ratsastamalla. Mutta oli sekin silti K-18- kamaa, ei heikkohermoisille.

Tiistaina mokoma olikin sitten paras ikinä. Käynti oli verkkaista, ravi hidasta ja keinuvaa ja laukat onnistuivat yhdellä kädellä kuin vettä vaan. Apuja kuunneltiin korvat kuuliaisena ratsastajaa kohden, Appisruuna oli kuin ilmaa ja maailma hymyili. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, ajattelin.

Kunnes. Keskiviikkona valmentajan pitämällä tunnilla. Voi tsiisus mikä pässinpää ja idiootti voikaan hevonen olla. Luojan kiitos se maanantainen revohka ei täysin toistunut, mutta kamala se silti oli. Appisruuna oli niiden uusiopallien lisäksi kasvattanut itselleen jonkun ihme supermagneetin, joka imi itseensä ruunikonkimoja karvaooppeleita, mutta jätti rautiaat rauhaan (koska Vanhatamma ei kerta ollut ollenkaan kiinnostunut siitä). Illalla nukkumaan mennessäni kihisin pyhää vihaa mokomaa kusipäähevosta kohtaan, suurinpiirtein näin untakin hevosteurastamoista ja lihakoukuista.

Torstaisella eli siis eilisellä tunnilla PT yllättäen olikin oikein mainio. Se oli vähän turhan kiireinen ravissa ja tuppasi ennakoimaan laukannostoja, mutta muuten se oli ihan ok. Jotain oli myös loksahtanut kohdalleen vasemman laukan suhteen, koska se oli parempaa kuin ikinä aikaisemmin. Saas nähdä mikä on meininki tunnilla tänään, ja tietenkin miten se käyttäytyy viikonlopun kisoissa. Yleensä huonosti, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

PT:n kisatreeni tauolla

Kesän ensimmäiset kisat lähestyy, ja minä makaan sisällä angiinassa ja kärsin rintakivuista. Ihan kiva. Pikkutamma näetsen on otus, joka vaatii säännöllistäkin säännöllisemmän ratsastuksen pysyäkseen edes jonkinlaisessa kurissa, saatika että se kykenisi keskittymään suorittamiseen. Ehdittiin hioa jogi ennen taukoa tosi hienoon kuosiin, mutta plösökäyntiä en edes viitsi yrittää koska se on PT:lle aivan liian hidas askellaji. Hiihtäköön omaa nopeuttaan, jostain on vaan kertakaikkiaan tingittävä.

Laukkaa ollaan veivattu oikein urakalla, nyt PT malttaa jo laukata hitaasti, yhdellä kädellä tosin lähinnä muodossa "kirahvi". Kotona saan sen pään alas pohkeilla ja ohjia ravistamalla, mutta tiedän että se menee kisoissa niin kipsiin ettei tunne apuja lainkaan. Toinen kisapaniikin aiheuttama ongelma, joka johtuu kaiketi juuri tästä jähmettymisestä, on se, että se nostaa vääriä laukkoja. Jostain ihmeen syytä se tuppaa nostamaan kisoissa AINA oikean laukan, oli kierros, asetus, mun paino tai tähtien asento mikä hyvänsä.

Jos kisat edes pidettäisiin ulkokentällä, muttakun ei. Aina ne perkeleet ratsastetaan maneesissa, vaikka sää olisi kuinka hyvä. Maneesissa PT menee vielä pahempaan tilaan, se tuijottelee paskajäykkänä yleisöä (mitä se ei juurikaan tee ulkokentällä), imeytyy ovea kohti ja tökkii menemään kammottavaa suorajalkalaukkaa. Yritä siinä sitten istua satulassa, kun munuaiset pyrkii kilpirauhasen paikalle. Käpylehmälaukka johtunee siitä, että jostain syystä useimmissa maneeseissa on kamalan kova pohja ja kaikki meidän hevoset ovat tottuneet pehmeäpohjaiseen kenttään. Raskashan se sellainen on, mutta pitää konit hirmuisessa lihaskunnossa, jänteet vahvoina ja säästää niveliä. Nää kun on rotua, joka elää kauemmin kuin metusalem, ja pysyy myös käyttökelpoisena jos vaan jalat kestää. Siksi siis se pehmeä pohja. Esim. vanhantamman ikä lähentelee neljännesvuosisataa, mutta se on edelleen loistavassa kunnossa. Niin hyvässä, että on myös tulossa kisoihin. Ja jos saan sen vielä tänä vuonna tiineeksi, ajattelin syksyllä viedä sen tammanäyttelyyn kantakirjattavaksi. Kun en ole aiemmin ehtinyt/ viitsinyt.

Tänään pitäisi päästä PT:n selkään, mutta en tiedä kykenenkö ja onko siinä mitään järkeä. En nyt viitsisi ihan tahallaan hankkia sydäriä vaan siksi, että hevonen toimisi kisoissa paremmin.

Lempo soikoon mikä polyyppi!

Takana hevostelun kannalta onnistunut viikonloppu. Ratsastin Lempipoikaa molempina päivinä, ja se oli most ooossom evö. Vieläkin nipistelen itseäni, että onko totta vai ei. Vuosikausia vastentahtoisilla ja hankalilla tammoilla ratsastaneena en voi millään uskoa, että noin suuri mäihä on voinut käydäkin. Muikeutta lisää kakssataa prossaa se, että polle on oma kasvatti. Uumoilin kyllä aikoinaan astutuspäätöstä tehdessäni, että tamman ja oriin sukulinjojen perusteella voisi olla namia tiedossa, jos vaan alleelirekombinaatiot osuvat kohdalleen. Ja osuivathan ne, kerrankin. Hevoisella on hyvä pää(sisältä ja ulkoa), tarpeeksi massava, sopusuhtainen runko, riittävä luusto, rennot liikkeet, erinomainen ratsastettavuus ja luontainen kyky kantaa isseään matalassa muodossa. Nuo yllämainitut ominaisuudet korvaavat pari ärsyttävää rakennevirhettä sen verran hyvin, että poitsu on saanut pitää palleroisensa. Harvalla samanrotuisella on liikkeet tai pää luokkaa Lemppari, ja vielä harvemmalla ne on samoissa nahkoissa.

Jos täällä haisee, se ei ole omakehu vaan tyytyväisyyden mirhami mikä suitsuaa. Löyh löyh.

Lempparin erinomaisuutta lisää se, että vaikka en olisi ratsastanut sitä kuukauteen, se on aivan asiallinen kun kiipeän selkään. Vähän vino korkeintaan, mutta muuten kuin säännöllisesti ratsastettu. Mukavaksi sen tekee se, että jos haluan länkkäröidä sillä (kuten 99,9 prossasesti joo), se on pehmeä ja tasainen kuin nojatuoli. Jos taas haluan liikettä, niin sitähän löytyy. Lapa liikkuu ja takaosa työntää, niin että lantiossa tuntuu. Oikeastaan välillä vähän harmittaa, ettei se pääse esittämään parastaan westernissä. Tai siis joo, westernin kannalta kyllä, mutta kuinka moni sen päälle oikein Suomessa ymmärtää? Jospa vaikka haluaisin tarjota poitsua kantakirjaan, niin ei se orilautakunta kyllä lännenratsastetusta oriista hirveästi innostuisi. Kommentit olisivat luokkaa ”maahansidotut liikkeet, eteenpyrkimys puuttuu, etupainoinen*, ponnettomat askellajit”, ainakin sen perusteella, mitä olen lännenratsastettujen suokkien kantakirjauslausuntoja lukenut. Ne oli ihan hirveää luettavaa, ei siksi että hevoset olisivat olleet surkeita vaan siksi, että tuomarit olivat arvioineet ne enkkutyylin vaatimusten mukaisesti. Mikä tietenkin on oikein ja ymmärrettävää, koska suurin osa suomalaisesta ratsukasvatuksesta tähtää tuottamaan hyviä koulu- tai estehevosia. Muutaman lännenratsastajan vuoksi tuskin kannattaa perustaa esim. suokeille virallista LännenRatsu- jalostussuuntaa, mihin sitten kaikki laahustajat voitaisiin tunkea…

Lempparin naapurikarsinassa asuu Herra Appisruuna. Se on ystävällinen ja kiltti mutta aika macho tyyppi, ollut astuvana oriina vielä viime kaudella. Pojat nuuhkivat yleensä toisiaan kaltereiden välistä ja pöhisevät vaimeasti. Eilen ne laitettiin karsinoiden siivouksen ajaksi vastapäiselle puolelle, missä ei ole kaltereita ovissa. Pääsivät ekaa kertaa nuuhkimaan toistensa päitä ja kauloja. Siitä seurasi hirVEE puhina ja poh poh poh, mutta kaikessa kaveruudessa. Hypistelivät toisiaan huulista ja höpöttivät tohkeisina, korvat ystävällisesti hörössä ja silmissä raukea ilme. Homma näytti siltä, että saattaisivat jopa tulla toimeen samassa tarhassa, ainakin Lemppari (joka tarhailee ja laiduntaa Kauniinpojan kanssa samoissa aidoissa). Ruuna näytti olevan tapaamisen Pomohenkilö, ilmeisesti Lemppari tajusi että pallittomuus ei estä olemasta kurkoa tyyppiä.


* eikä se edes ole etupainoinen, mutta kun matala muoto hämää jos ei ole tottunut arvostelemaan matalalle koottuja hevosia.

VT saa kyytiä

Voi vanhaa tammaparkaa. Se on näes joutunut kisatreeniin. Läikkiksen Omistaja on lähdössä sillä mukaan kisoihin kuukauden päästä (mikäli polle saadaan edes jonkunlaiseen kuosiin ennen sitä). Vanhatamma on viettänyt koko talven auvoisia tätiratsunpäiviä, maastoillut ja köpötellyt kaula pitkänä ja takajalat kilsan jäljessä muusta konista. Kävin eilen selässä tsekkaamassa, mikä tilanne sen kanssa on ja täytyy kyllä sanoa, että on. Siis Tilanne.

VT oli aivan tyrmistynyt ajatuksesta, että taivutettaessa etuosaa pitäisi myös takaosan astua samalle kaarelle.* Yritti livauttaa perspuolen ympyrän ulkopuolelle, ja ihan tavallinen suora urakin muistutti enemmän trigonometrisen funktion kuvaajaa kuin janaa. Pohkeet oli absolute no-no, samoin frouva tykkäsi reagoida ohjiin livauttamalla päätä kiukkuisesti ylöspäin. Pääongelmaa saatiin kuriin aika hyvin muutamalla tiukalla käytännönesimerkillä, mutta suoruuden ja venymisen kanssa (kuuliaisuudesta puhumattakaan) on kyllä puuhaa muutamaksi kuukaudeksi.

Positiivista kehitystäkin oli talven aikana tapahtunut, kiitos täti pahkeisen ja LO:n. Hilipannytkyä ei esiintynyt, ei edes silloin kuin VT vetäisi vähän isompaa meloonia nenään. Molemmat laukat nousivat erittäin hyvin, tosin vasemmassa vauhti ja asento oli kuin suoraan barrelrace- kisoista. Lopulta tunnin puskemisen, pistelyn, kiskomisen, nykimisen ja suostuttelutyyppisen ahistamisen jälkeen saatiin aikaiseksi paljon hikeä ja muutama todella hidas, kontrolloitu jogiaskel. Suoraan. Pää alhaalla. Tasaisessa tempossa.

Ens viikolla jatkan harjoituksia, sillä välin LO ratsastaa sillä muutaman kerran. Tavoitteena ihan oikeesti taipuva hevonen, joka EI tappele kuolaimia ja pohkeita vastaan, ja antaa ratsastajan päättää, mitä vauhtia mennään. Pelkäsin, että olen rumbauttanut vanhaa otusparkaa liian brutaalisti, mutta VT oli ratsastuksen jälkeen oikein tyynen ja levollisen näköinen. Nautti alahuuli lerpallaan pesusta ja ryysti päälle ämpärillisen kuohuvaa melassimehua.

*Tähän väliin täytyy tasapuolisuuden nimissä sanoa, että kyllä ne täditkin ovat VT:tä hyvin taivutelleet, mutta tyyliin ”tehtäiskö me nyt vähän tätä, jooko?” eikä kuten minä: ”Eteeeeen- mars. Kuolaintuella, mars. Taipukaaa vasemmalle, mars. Selityksiä ei kuunnella, tämä on armeija eikä mikään lepokoti”.

Sianporsaan kurittamista

On säitä pidellyt. Mikä tarkoittaa että hevosen selässä on tullut istuttua kerran jos toisenkin. Pikkutamma on talviloman aikana taas muuttunut muuten kovasti edukseen, mutta sen megalomaaninen ego olisi voinut jättää lisäkasvun sikseen. Ollaan neuvoteltu kaikissa mahdollisissa askellajeissa (raivopukkiloikka eteen ja hyrräpyörintä sivuttain mukaan lukien) siitä, kuka sen askellajin ja nopeuden tässä ratsukossa oikein määrää. Neiti näyttää mielellään ujoa ja herkkää naamaa, mutta on itsetietoinen ja omapäinen kuin pahin hollywood- diiva. Naomi C:kin kalpenee pikku raivareineen PT:n rinnalla.

Sanoo paremmin tietävät mitä tahansa, mutta kyllä se vaan niin on, että kannus ja kanki rulaa kun polle pullistelee omaa jättiegoaan kuin pallokala. Menin PT:llä kuukauden ajan pelkillä nivelillä, että sain paremmin jumpattua sitä. Kyllähän se siinä tapellessa jumppautui joo, oppi ainakin painamaan kädelle ja viskomaan päätä alas, niin että takapäällä oli enemmän tilaa nousta taivaisiin. Voitte vaan kuvitella, kuinka huvittava näky oli, kun minisianporsaan muotoinen ihrapallo sätki ja haroi takailmatilaa kiukkuisesti pikku takasorkillaan ja röhki mennessään kuin keinosiemennysasemalta karannut valiokarju.

Viime viikonloppuna panin lisää rautaa suuhun (eli vaihdoin 3-palanivelet billyalleneihin [holkkiniveliset, hyvin pehmeät kanget lyhyillä varsilla]), ja pollehan oli ihan että mitkä pukit ja mikä ryysintä, missä? Mentiin niin sievästi niillä pikkupikkusorkilla maata myöten, itse asiassa päästeltiin parasta jogia ever. Laukassakin pysyttiin kohtuullisessa vauhdissa, yhtään kertaa ei peräpää käynyt sallittua korkeammalla. Mieletön muutos viime viikkoiseen, jolloin järjestin muille paikallaolijoille parempaa katseltavaa eli rodeoshown á la Sianporsas. Yllä mainitut kanget on todella miedot, joten kyseessä ei todellakaan ole tilanne, jossa poku pakotettaisiin raudalla väkisin kuosiin. Se vaan on oppinut, että kanki suussa tehdään duunia ja nivelet on lomailua varten. Niillä kun yleensä maastoillaan, hypellään kavaletin korkuisia ”esteitä”, laukkaillaan pellolla ja muuta estotonta. Kanget suussa on aina reenattu Asioita Kolmella Isolla Koolla, eli Käyttäytymistä, Keskittymistä ja Kontrollia.

Viime viikonlopun kisoihin ei päästy, mutta ehkäpä kesäkuun alussa järjestettäviin? Lupailin vähän että osallistuisin, joten kaipa sinne sitten on mentävä. Vaikka polyyppi olisi miten huonossa vaiheessa. Eihän mulla ole mitään menetettävää, maine on mennyt jo ajat sitten ja kunniasta nyt ei ole muutenkaan tietoakaan.. ;o)















Laukkakuva viime kesältä, kahdella kädellä ja nivelillä. Ihannetapauksessa homman pitäisi hoitua kuvan tyyliin, eli ohjaaminen ja vauhdin sekä asetuksen kontrollointi tapahtuisi pelkästään istunnalla ja pohkeilla.

Huolehtiva Täti Huojuvalla Tammalla

Täti ja Kilttitamma joskus viime kesänä.

Ratsastin vaihteeksi Kiltillätammalla, koska vakkaripolleni Vanhatamma oli juuri jonottamassa mr. Kenkääjämiehen vastaanotolle tallille saapuessani.

En ollut KT:n selässä ollutkaan kuin joskus syksyllä, muistaakseni. Ja kylläpä se taas tuntuikin erilaiselta kuin VT! Jo hevosen kuntoon laitto oli jotenkin outoa, kun otus heilui ja pyörähteli ja tepasteli sinne tänne. VT:n kanssa ollaan niin tottuneita toisiimme, että kaikkinainen hypistely ja varustelu käy kuin vanhan pariskunnan yhteiselo. Toisen pienestä eleestä toinen jo tietää, mitä seuraavaksi tehdään.

(Tosin osasyy KT:n tepasteluun ja pyörimiseen oli viereisen karsinan Rouva Hienohelma, joka oli päättänyt että KT on valepukuinen lapsenryöstäjä, joka on tullut kidnappaamaan rouvan suloisen hämähäkkijalkaisen varsan. HH:n hyökkäillessä viereisessä karsinassa seinät ryskien KT luonnollisesti yritti aina väistellä mahdollisimman kohteliaasti. Vaikka sitten tädin varpaille.)

Maastoilukeli oli märkä, mutainen ja tuulinen. Alkumatkasta luulin, että tuuli vie tammaparan mukanaan kuin kuolleen lehden, sen verran oudosti se huojui ja heilahteli mennessään (plus teki sivuloikan jokaisen lentävän roskan ja kahisevan puskan kohdalla).

Vaikka Kilttitamma on äärettömän kiltti ja nöyrä ja pidän siitä kovasti, maastossa se heittäytyy aina jotenkin ärsyttävän avuttomaksi. Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa, opastusta, tukea ja ohjausta. Mennään nyt tästä, ja sitten tuosta, ja tuossa on kuoppa, varo. Äläkä nyt hyvä hevoinen kävele sitä puuta päin. Kierretään se, katsos näääääin.

Tien mutkassa tammarukka lampsii ulos, jos en jatkuvasti ohjasta ja paimenna sitä oikealle reitille. Pienikin kuoppa saa KT-paran kompastumaan, toisin kuin äitinsä joka on itse varmajalkaisuus.

No, puolessa välissä lenkkiä tamma kuitenkin selvästi alkoi rentoutua (ehkä sekään ei pitkän tauon jälkeen oikein luottanut Tädin ohjastustaitoihin). Ja ehdottomasti positiivista KT:n kanssa on se seikka, että voi huoletta ottaa pienen reippaan laukan puolivälissä lenkkiä, ilman että koko loppumatka menee puhkumiseksi ja häntä tötteröllä tepasteluksi.

Lenkin lopuksi kentällä ravaillessamme Kilttitamma oli paikka paikoin oikein muikea ja mukava, vaikka totuuden nimissä selkeästi vaatisikin selkäänsä miljoona kertaa herkemmän ratsastajan kuin hytkyvä Täti on. Loppu hyvin, kaikki hyvin, siis.

Gigolo ja jumppapallo

Lemppari hmm.. hiukan laihempana kuin todellisuudessa.

Sää oli niin loistava, ettei tekosyitä ratsastamattomuudelle enää löytynyt. Kentälle ei kuitenkaan voinut mennä, koska se on aivan hiekkavellinä. Salaojaputkista ei paljon hyötyä ole, kun maa on edelleen roudassa ja ojarummut umpijäässä. Perskele, kuvittelin että kenttä ehtisi sulaa ja kuivua pääsiäisen aikana, mutta mihinpä se siitä kuivuisi kun vesi seisoo ojissa.

Takaosassa kenttää oli kuitenkin vielä sen verran lunta, että pystyin juoksuttamaan Lempparia lyhyesti ennen selkään nousua ja maastoon lähtöä. Poika oli täynnä äijäenergiaa kuin kaljapullo ja muisti pullistella kaikille tapaamilleen olennoille, minä ja koirat mukaanlukien. Talliorja lähti messiin Kiltillätammalla, mutta joutuivat pysyttelemään noin kymmenen metrin päässä meistä, koska Lemppari kulki lähinnä ylöspäin ja sitäkin sivuluisussa, jos tamma tuli metrinkin lähemmäksi. Yhtään letkeää ghettowalk- askelta ei tänään otettu, koska oli gigolo- päivä. Liihotettiin parkettien partaveitsenä, notkeasti ja kukkoillen kuin paraskin lattaritanssijapari. KT ja TO rohkenivat laukkailla pellolla, mutta me passattiin, koska tädiltä loppui kanttinauha. Ja hyvä niin, koska KT riehaantui töräyttelemään ja puhisemaan siihen malliin, että voi jee jos oltaisiin lähdetty mukaan.

Ratsastusinnosta pinkeänä satuloin Lempparin jälkeen Pikkutamman, joka on muuten lihonut entisestään. Nyt sen selässä, siis siinä missä selkärangan pitäisi sijaita, on ihan oikeesti sadesäällä pikkulintujen kylpyallas. Aika noloa. Vyötin satulan sen ihraisille uumille joten kuten, nousin selkään ja katso, oli kuin jumppapallolla olisin istunut. TO lähti Pikkupuokkinsa kanssa messiin, ja me tehtiin sellainen vajaan tunnin kävelylenkki maastoon. Tämä oli TO:n ja Pikkupuokin ensimmäinen yhteinen maastolenkki, eläköön sille! Edelleenkin nolostellen kerron, että PP 4vee oli ekalla (ei vaan kolmannella, mut enivei) maastolenkillään kuulimpi kuin PT 8vee on ikinä ollut. PT jaksoi sipsuttaa, pöyristellä ja tehdä kaikenmaailman sivuloikkakoreografioita epäilyttävien vaaleiden kivien kohdalla valtavasta ylipainostaan huolimatta, mikä on kyllä uskomatonta. Kuvittelisi sitä hevosen edes iän myötä rauhoittuvan, mut kato ei. *huokaus*

Huomenna pitäis uusia tämänpäiväinen paketti, toivottavasti paremmalla menestyksellä. Jos sitä vaikka ravia tohtisi mennä?

Keuliva kimo

Koska en ole viime aikoina ehtinyt hevostella mitään mainittavaa, ajattelin ilahduttaa teitä viereisellä piirtolevyn käyttöharjoitelmalla. Keuliva kimo syntyi nopeasti, kun hahmottelin paper...äh, ei vaan näytölle jonkinlaista mielikuvaa barokkioriista. Piirtäminenkin on näköjään laji, jota pitäisi harjoittaa koko ajan, ettei taso pääsisi laskemaan. Eli ensi kesänä parkkiin orilaitumen viereen ja luonnoslehtiö käteen...

Tätipahkeinen ratsastaa jälleen!

Matkin törkeästi Olmin hienoa ideaa kuvien editoinnista. Kuvassa täti ja VT kentällä vääntämässä viime viikolla.

Itse asiassa olen siis ratsastanut koko ajan. Mutta luvattoman laiskasti tänne kirjoitellut. Jouduin kelaamaan peräti viime vuoden helmikkuulle asti ennen kuin löytyi edellinen merkintä.

Koko viime vuoden kevään, kesän ja syksyn Olmi piti meille uutterasti tunteja kerran viikossa, ja koin paljon ahaa-elämyksiä. Esimerkkinä vaikkapa takkuilevaan laukannostoon liittyvä oivallus. Kun lakkasin ajattelemasta, että nostan laukan (eli asetus sinne, sisäpohje tänne ja paino tuonne blaa blaa, siis normilaukannosto-ohjeet) ja kuvittelin sen sijaan vain lähteväni itse laukkaamaan, siis kävellen ja ilman hevosta, simsalabim! Laukka nousi helposti. (nooooo, ainakin melkein joka kerta siis.)

Samassa rysäyksessä tein vallankumouksellisen havainnon: ihmiset ovat paitsi oikea- ja vasenkätisiä, myös oikea- ja vasenjalkaisia (älkää yrittäkö väittää että tämä muka olisi keksitty jo jossakin muualla! Kyseessä on ihan ikioma käänteentekevä oivallukseni! Kylläpäs!). Tätä voi testata kotona: kokeilkaapa lähteä ihan tuosta vaan laukkaamaan. Lyön vetoa, että oikeakätiset aloittavat oikealla jalalla ja vasenkätiset vasemmalla (ainakin meidän perheessä tämä tuli todistettua, meillä kun majailee molempikätisiä.) Oikeakätisenä koen, että oikea laukka on huomattavasti helpompaa ja vasen laukka jotenkin "vasenkätistä".

Syksyn huonojen kelien myötä siirryin itsenäiseen (maasto)köpöttelyyn ja VT on saanut toimia luottoratsunani. Se on oikea tädin kulta-aarre: varmajalkainen, ei pelkää mitään, ystävällinen ja vakaa, mutta vauhtia löytyy tarvittaessa (ja joskus vaikka ei niin tarvittaisikaan). Viime talvena tuli mentyä paljon ilman satulaa, joka tekee todella hyvää tasapainolle. (Sanomattakin selvää, että myös VT tykkäsi kun sen heinämassua ei kiusattu satulavyöllä.)

Viime viikolla päätin, että nyt on aika yrittää tavoitteellisempaa vääntöä ja ratsastin kentällä. Vääntää ei kuitenkaan tarvinnut, koska VT toimi oikein kivasti. Alussa meillä oli hiukan erimielisyyksiä oikeasta temposta, mutta kun olin jokusen aikaa veivannut siirtymisiä käynnistä jogiin ja takaisin, alkoi VT osoittaa kuuntelemisen merkkejä. Oikea laukka oli suorastaan taivaallista, en olisi malttanut lopettaa laukkaamista! Vasen laukka nousi yhden hutioikean jälkeen ja pikku pätkä sitä riitti.

Tänään ratsastin lähestulkoon viime viikkoisen toisinnon, paitsi että kävin aluksi maastokävelyllä. Vaikka maastoilua on tullut harrastettua viime aikoina runsaahkosti, jostakin syystä tänään tuntui erityisen mahtavalta. Ilma oli loistava, linnut lauloivat ja kevätaurinko sulatti kovaa vauhtia metsäisen hiekkatien lumista pohjaa. VT oli rento ja kuuliainen ja ohjautui suorastaan ajatuksen voimalla, ohjia ei tarvinnut edes hipaista koko reissun aikana. Voiko hienompaa olla!

Pallopollen iltalenkki

Näin nätisti ja näin hoikalla hevosella loppukesästä. Vaan näkisittepä nyt...

Nyt on kyllä mualimankirjat sekaisin. Joudun mitä ilmeisimmin ratsastamaan Pikkutammaa seuraavat kymmenkunta kertaa enkkusatulalla. Mietin tuossa alkuviikosta issekseni, että miten saisin pollen takapäänkin töihin, se suorin kintuin liikkuminen meinaan on aika kamalan tuntuista noin niinku selästä käsin (ei vaan pakaroin, munuaisin?) koettuna. Puhumattakaan siitä, että hevonen kipeyttää itsensä jos silleen taaplaa pitempään. Ainoa toimiva ratkaisu, johon päädyin oli enkkusatula. Yöks.

Aloitin tiistaina tämän koettelemuksen läpiviemisen, ja ei se sitten loppujen lopuksi niin kamalalta tuntunutkaan. Haettiin eteen- alas ravissa, piiitkää askelta ja tasaista tempoa. PT oli ajoittain hyvinkin voimakkaasti eri mieltä muutamista pikku asioista (kuten kuolaintuntumasta ja pohkeista), ja ilmaisi vastalauseensa suurinpiirtein seuraavanlaisella koreografialla: pukki, levade, pukki, levade, pukki, piffiäpaffia jalat solmussa, pukki, salamannopea spini vasemmalle, piffiäpaffia peruuttaen, sivupotku, pukki… Ja tietenkin häntä viuhtoi koko ajan niin kiukkuisesti, että jos olisin ratsastanut ilman toppatakkia niin näyttäisin nyt ruoskitulta.

Kyllä siitä kuitenkin hyvä tuli, löydettiin se rento (tai no, rennohko) pitkä askel ja lyhyitä pätkiä se jopa pysyi samassa tempossa. Mukavinta ratsastuskerrassa oli se, että vaikka jäätiin sen kanssa yksin kentälle, se ei järjestänyt eroahdistuskohtausta eikä yrittänyt livahtaa portin kohdalla kentältä ulos. Ollaan kerran jos toisenkin löydetty itsemme ojasta, pellolta tai lepikosta, kun PT on yhtäkkiä, kesken mitä keskittyneimmän ja sujuvimman työnteon suihkaissut häntä suorana ulos kentältä. Iso hevonen on paljon helpompi pitää hyppysissä, mutta pieni ja vikkelä on jo poistunut paikalta, ennekuin sitä on edes ehtinyt muodostaa ajatuksissaan sanat ”mitä ihmettä!”.

Tavoitteena olisi saada PT laihtumaan kesään mennessä sen verran, että länkkärisatula istuisi selkään paremmin. PTllä on jo luonnostaan suora selkä, mutta nyt pallokuosisena sen selkä on muuttunut lähes ylöspäin kaarevaksi. Ja niin leveäksi, että sille voisi kattaa vaikka kahden henkilön aamiaispöydän kaikkine lisukkeineen, hesarillekin olisi vielä tilaa. Aika noloon muotoon on siis polle päässyt neljässä kuukaudessa. Varsinkin kun huomioi sen selkärangan kohdalla olevan syvänteen, johon sadekelillä syntyy oiva kylpyallas rastasta pienemmille pikkulinnuille...

Sunnuntaipuuhastelua

Vietin oikein kunnon aktiivisunnuntain tallilla. Puolenpäivän aikaan juoksutin Kauniinpojan liinassa ja säkitin sitä pressunpalasella. Se on ollut koko pienen ikänsä ihan älyttömän säikky sekä äänille että kaikelle pään tai lautasten päällä heiluvalle, joten pala rapisevaa pressua tuntui sopivimmalta siedätysvälineeltä. Lautaset ja hännänseutu alkaa jo olla ok, mutta kaulan yläosassa ja korvien takana on vieläkin paikka, joka saa aikaan pakoreaktion. KP on siinä mielessä hankala tapaus, että se on yliaktiivinen, yliherkkä, ahtaanpaikankammoinen, erittäin nopea ja luonteeltaan pehmeä. Lisäksi se on jo rakenteeltaankin sellainen, että kantaa päätään korkealla, on jatkuvasti fyysisessä valmiudessa ryntäämään karkuun. Sen saa pidettyä rauhallisena niin kauan, kun sen pää pysyy alhaalla, silloin sillä on aikaa keskittyä ihmiseenkin. Niinpä sen kanssa työskentely on suurimmaksi osaksi pään asennon muokkaamista ja huomion kiinnittämistä ihmiseen. Eilen mentiin liinassa joitakin ihan älyttömän hyviä laukkapätkiä, nenä melkein lumea viistäen ja selkä pyöreänä. Ainoa ongelma tässä pää alhaalla juoksuttamisessa on sen että sillä on pallit; se nimittäin hyvin mielellään viipottaisi nenä kiinni maassa ja haistelisi tammojen hajuja. Mutta sitten kyllä unohtuisi juoksuttaja kokonaan.

Sen jälkeen juoksutin ja ratsastin Lempparin. Voi kiesus, voiko makeempaa hevosta ollakaan? Rela, verkkainen, rauhallinen ja silti täynnä orimaista voimaa ja ripaus uhmaakin. Mmmm. Tuli taas ihan himo päästä uudelleen selkään, että ottaakin pannuun istua viikot töissä nypertämässä toisarvoisia asioita. Varsinkin näillä säillä.

Lempparin jälkeen ratsastin Pikkutamman, joka oli ihan ok. Paitsi että kintereet olivat kyllä jääneet lomalle. Varsinkin laukassa tuntui siltä, että hevosella on mahan alla 4 tikkusuoraa jalkaa, joilla se tökkii itseään eteenpäin. Kamalan tuntuista rytkyttämistä kertakaikkiaan. Aikamoinen työsarka edessä, mut sehän nyt oli tiedossakin kun sen syksyllä lomalle laitoin.

Vikana kapusin Pikkupuokin selkään kentällä. Oli tarkoituksena ravata vähän, sitten kokeilla josko se nostaisi laukan. Se nimittäin oli aika eteenpyrkivällä tuulella. Jouduttiin kuitenkin muuttamaan suunnitelmia, kun se meidän tallin uusi hevonen, Appisruuna tuli kentälle. PP tohkeentui siitä niin mahdottomasti, että hylkäsin laukkahaaveet siltä päivältä. Lähdettiin siitä sitten sille Ekalle Maastolenkille, jota jo eilen hehkuttelinkin. Käveltiin kotipelto edestakaisin, ja jännää oli. Varsinkin paluumatka, kun PP näki tarhassa juoksevat oripojat. Olisi ilmeisesti taas halunnut päästä pellolle poikien kanssa kirmaamaan, kuten pääsi tapahtumaan sen ollessa 2-vuotias. Silloin se tuli laidunaidoista läpi, ja houkutteli pojatkin pois aitauksestaan. Siinä sai tamma kyytiä oikein kahden 3-vuotiaan oriin voimin, ja ilmeisesti hauskaa oli kun vielä monta päivää sen jälkeen huhuili oreille kutsuvasti…

Läskimooseksia ja vauvoja

Mistäs sitä aloittaisi? No vaikka Pikkutammasta. Päätettiin (tai siis Läikkiksen omistaja päätti), että nyt PT:n loma saa luvan loppua. Niinpä tämä reipas ja aloitekykyinen ihminen raahasi PT:n perjantaina ulkoa sisälle, harjasi ja melkein satuloikin valmiiksi. Mun ei tarvinnut muuta kuin raahata luuni töistä ajoissa kotiin, vaihtaa ratsivaatteet päälle ja nousta selkään. No okei, jouduinhan mä sentään satuloimaan ja juoksuttamaan, mutta tajuatte kuvion. Homma tehtiin mulle niin helpoksi, etten voinut millään kieltäytyä siitä vetoamalla kiireeseen, väsymykseen, vitutukseen tai mihinkään muuhunkaan.

Satulointi tuotti hieman ongelmia, sillä PT on talven aikana jotenkin päässyt paisumaan lähes kaksinkertaiseksi rungoltaan. Tiine se ei suinkaan ole, sillä vaan sattuu olemaan maailman paras rehunkäyttökyky. Se lihoo ihan muodottomaksi pelkillä heinillä, joiden määrää ei oikein kovin tehokkaasti voi rajoittaakaan, koska se asuu samassa pihatossa kasvavan varsan kanssa. Sain show- satulan kuitenkin kiinnitettyä jotenkin sen ihrojen ympärille. Satulavyön kiristäminen teki kyllä vähän pahaa, vyö upposi kylkisilavien väliin aika ikävän näköisesti. Juoksuttaessa satula keikkui PT:n selässä kuin hattu täti Moonikan päässä, vaikka vauhti oli vasta käyntinopeuksista joginlaahustusta. Laukkaa en edes uskaltanut liinassa pyytää, satula olisi todennäköisesti läpsyttänyt hevosparan sydärin partaalle.

Sitten nousin selkään, ja katso, hevonen toimi kuin unelma. No ei vaiskaan, ei sentään ihan unelmana, mutta paremmin kuin olisi 4 kk loman jälkeen odottanut. Se oli herkkä avuille, kokosi itseään kun kaivelin kantapäilläni sen pehmeitä ääriä ja reippaan kevyen ravin jälkeen kykeni lähes liikkumaan jogissa. Laukattu ei, lukuunottamatta paria vahinkolaukkaa nopeasta ravista, en halunnut pilata sen suosiollista suhtautumista hommaan heti ekalla ratsastuskerralla. Tänään sitten otin uusinnan reining- satulalla (siinä on hiukan leveämpi runko), ja se oli paljon parempi kuin eilen. Jogia oltais köpötelty vaikka maailman tappiin saakka, two track onnistui ilman sen isompia uimakoululiikkeitä ja laukkakin sujui melkein pukittelematta. Pyssäytykset oli napakoita, spiniäkin se tapaili. Periaatteessa se tuntui siltä, kuin olisin pitänyt sen kanssa parin viikon tauon. Se ei ollut edes kovin epätasainen, paitsi vähän laukassa. Mahdan olla aikamoinen näky sen selässä: 177 senttinen pitkäkoipi ja 150 senttinen talipallo...



Ja tässä vähän apua pitkäkoipi- talipallo- yhdistelmän kuvittelemiseen. PTn ja mun spinityylinäyte viime kesältä. Ei se tuossakaan laiha ole, mutta näkisittepä pånin nyt...

(Hemmetti, koirat pitivät kamalaa kolinaa oven toisella puolella. Kun menin katsomaan, mistä ääni lähtee, tapasin vain 5 hyvin viattoman näköistä eläintä jotka tuijottivat mua kysyvästi. Samperin silmänpalvojat...)

Sitten ratsastin Pikkupuokin, joka oli aika mainio. Harjoiteltiin pysähdyksiä, siirtymisiä käyntiin, käynnistä raviin ja takaisin käyntiin. Kentän vieressä tarhailevat oriit kyllä häiritsivät sen keskittymistä jonkin verran, se nimittäin yritti valua porttia (ja oriita) kohti normaalia tarmokkaammin. Samoin paikalle ilmestyneet Läikkäpolle ja omistajineen saivat pakan vähäksi aikaa sekaisin, kun PP ei oikein osannut päättää, kuunnellako ratsastajaa vai komentaako Läikkistä. Edistystä aikaisempiin kertoihin: se osasi nostaa ravin avuista (ei tarvittu avustajaa huitomaan juoksutuspiiskalla), kääntyi mun haluamaan suuntaan paljon paremmin kuin viime kerralla ja tuntui kevyemmältä ja vakaammalta ratsastaa. Tänään otettiin myös uusi asia esille, sivulle vievät pohjeavut. Pyysin sitä ensin siirtämään painon poispäin pohkeesta, sitten astumaan askeleen samaan suuntaan. Se hoksasi nopeasti, mitä siltä pyysin, koska osaahan se jo "väistää" pohjeapua lähtemällä liikkeelle, siirtymällä raviin, kääntymällä ja peruuttamalla. Huomenna olisi tarkoitus lähteä sillä ekaa kertaa maastoon, otetaan Vanhatamma vetoavuksi. Niin että jos Polleblogiin ei ilmesty uutta juttua vähään aikaan, niin todennäköisesti makaan sairaalassa kokovartalokipsissä... ;o)



Pikkupuokkia juoksutetaan liinassa ennen ratsastusta. Näyttää kuvassa oikein sievältä, ei ollenkaan puoliveriseltä.

(Koiras ja lapset tulivat saunasta, ja jotain kähinää tuolta oven takaa kyllä kuuluu. Ilmeisesti ne piskit olivat sittenkin tehneet pahojaan. No, en voi tietää eikä se mulle kuulu, mähän olen ollut koko ajan toisessa huoneessa...)

Sitten se varsajuttu jota jo mainostinkin Olmistossa. Hienohelma pyöräytti viime viikonloppuna maailmaan äärettömän sievän punaruunikon orivarsan. Synnytys sujui hyvin ilman apua, ja kaikki meni ihan käsikirjoituksen mukaan. HH:aa kyllä vähän jännitti tuo kaikille uusille äideille niin vaikea asia, imettämisen aloittaminen, mutta pienellä avustuksella sekin alkoi sujua ihan aikarajojen puitteissa. Pikkuisella on tuuhea talvikarva, ja sen harmaanruskeat, pitkäkarvaiset koivet näyttävät ihan jättikokoisen tarantulan jaloilta. Se on todella peloton pieni otus, on kovin kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Tänään se nuuhki ovenraosta pieniä koiria, mikä oli ihan mahdottoman söpöä. Pörröinen varsa ja kurttunaamaiset koiranpennut. Ääääh, menee ihan siirappiseksi tämä mun kirjoittelu. ;o(



Täs hää on. Mister Spiderleg.

Huomenna olisi tarkoitus ottaa äiti ja poika ekaa kertaa ulos, saas nähdä mitä pikku hämähäkki sanoo isosta maailmasta. Se on jo muutaman päivän ajan vetänyt eestaas varsomiskarsinaa laukassa, ja näppärästi vaihtanut suuntaa tyylipuhtaalla roll backilla. HH on välillä ihan selvästi pulassa sen kanssa, sen tekisi mieli vähän ojentaa kuritonta jälkeläistään, muttei millään tohdi. Ja viereisessä karsinassa asuva VT osallistuu lapsenhoitoon, se vahtii varsaa silmä kovana ja hörisee ja hirnuu sille pehmeällä tamma- äänellä.

Jos HH ei pidä varaansa, VT vielä joku päivä kaappaa siltä sen lapsen. VT:llä on nimittäin hormonihäiriö. Se ei mene ikinä kokonaan umpeen, vaan heruu maitoa jos sitä alkaa lypsää tai imeä. Muutama vuosi sitten se imetti omaa 1,5- vuotiasta varsaansa, tyttärensä KT:n samanikäistä varsaa ja 3,5- vuotiasta Pikkutammaa, joka yhtäkkiä keksi alkaa uudelleen pikkuvauvaksi ja mennä tissille. Välillä se imetti kahta yhtä aikaa ja kolmas seisoi jonotusnumero kädessä vartomassa, että tissi vapautuisi. Silloin kyllä ajattelin, että tätä se mun vapaa kasvatusmetodini sitten poikii: ihan bimboja hevosia. Vaan ihan (no, melkein ;o) normaaleita niistä kaikista on tullut.

(No nyt selvisi se koirien kolistelun syykin: ne olivat napanneet pöydältä Koiraan askelmittarin ja lennättäneet sitä pitkin kämppää. Sillä mittarilla ei enää mitata yhtään askelta.)

Vanhan Herran kuulumisia

Vanhaherra saapui tiistaina uuteen kotiinsa, maneesitallille. Ostaessamme sen loppusyksyllä se oli väsyneen näköinen, laiha ja likainen hevosparka, jonka kaviot ja keuhkot olivat karmeassa kunnossa. 4 kuukauden kunnostuksen jälkeen se alkaa näyttää jo ihan hevoselta: ilme on kirkas, kaulan kaari on orimainen ja kaviotkin on saatu parempaan kuntoon. Keuhkot sillä rohisevat ja puhkuvat vieläkin, mutta uskoisin, että sekin ongelma poistuu pikkuhiljaa pölyttömällä heinällä ja paljolla ulkoilulla.

Eläinlääkäri tulee maanantaina ottamaan siitä verikokeet tunnistusta ja CEM- testiä varten, ja katsoo samalla hengitysteiden tilanteen, että tarvitaanko kortisonia ja/tai antibiootteja. Se on kuluneen talven aikana syönyt 2 kuuria Ventipulminia, mikä tehosikin erittäin hyvin. Valitettavasti edellisen tallin uusi heinäerä oli ollut huonoa ja VH oli reagoinut siihen välittömästi alkamalla yskimään ja puhkumaan. Nykyisessä tallissa on onneksi erinomaisen laadukasta kuiva- ja säilöheinää, joten ainakin pölyaltistus tulee vähenemään merkittävästi. Ensi talven oriin on määrä viettää meidän tallissa, joten ollaan suunniteltu sille siirtotallia, jossa se saisi olla koko ajan raittiissa ilmassa, pihattotyyppisesti.

Syksyllä mietin kyllä pariin kertaan, että mitäköhän tuli taas ostettua. Melkein parikymppinen, puhkuriaan yskivä raakki, jonka kyljet muistuttivat pyykkilautaa ja kaula oli kuin kamelilla. Nyt kun näin oriin paremmassa kunnossa, täytyi vain onnitella itseään: olipas hyvä että säälittiin vanhaa heppa parkaa ja toteutettiin operaatio Polle Rescue. Luusäkistä oli kehkeytynyt äärettömän elegantti ja kaunis hevonen, jolla on lempeä ja ystävällinen luonne. Vielä muutamankymmentä kiloa lisää massaa, kunnon pesu ja kavioihin kannat, niin meillä on upea ori, jolla on vielä paljon annettavaa jalostuseläimenä, näyttelyhevosena ja ratsuna.

PP on jo iso tyttö

Tässä muutama kuva Pikkupuokin sunnuntaisesta ratsastussessiosta, joka oli 20. kerta. Vaikka pollella onkin western- vehkeet yllä, siitä on isona tulossa kouluratsu. Lännensatulassa ei voi istua samalla tavalla tiiviisti hevosen ympärille, joten sitä alussa käyttämällä saa varmasti pohjeavuille herkän hevosen. Eikä pikku pukitkaan haittaa, tarvitaan meinaan aikamoiset pystykierrepukit, ennenkuin kuvissa olevasta satulasta putoaa. ;o)



Kuva 1. Komeana patsastelua.



Kuva 2. Vähän ohjautuvuusongelmia, jotka johtuvat lumeen tallautuneesta urasta: PP haluaisi jatkaa suoraan ja minä en.



Kuva 3. Edelleen käyntiä.



Kuva 4. Tukee kovasti ohjaan vielä.



Kuva 5. Ei tahdo kääntyä, ja tietenkin samassa kohtaa kuin kuvassa 2.



Kuva 6. Eiks hän ole hieno?



Kuva 7. Mä haluun mennä suoraan! Etkä mene! Menenpäs! Etkäpäs!



Kuva 8. Rrreipasta kevyttä ravia ettepäi.

Näin meidän pikku saksanhirveästä kehkeytyy pikkuhiljaa aimo hevoinen. Ollaan aina pidetty sitä vähän lattealiikkeisenä, mutta sunnuntaina huomattiin, että perskules, sehän on perinyt upealiikkeiseltä isältään aika kivan etujalan liikkeen. Ja aika kiva kaula hällon tammaks, vai mitä?

PP, maailman notkein hevonen

Pikkupuokin selässä sunnuntaina. PP oli kuukauden tauosta huolimatta ihan jees, tämä oli nyt 17. kerta sen selässä. Talliorja juoksutti sitä aluksi hetken, sitten tein muutamia myötäys- ja väistöharjoituksia maasta käsin (että saisin sen paremmin kuulolle) ja kapusin selkään. Tällä kertaa oli raippakin mukana, mutta jätin sen sitten kuitenkin loppujen lopuksi pois koska PP alkoi väistää sitä eikä kuunnellut pohjetta tai istuntaa ollenkaan. No, tulipahan tehtyä muutama oikein hieno sidepass- askel ja ihan pyytämättäkin vielä.

PP oli edelleen laiska, joten TO auttoi maasta käsin siirtämään sen raviin. Vaikeuksien kautta voittoon, eli kaiken sen pusertamisen ja hussaamisen jälkeen ravista kehkeytyi oikein hienoa: PP kulki pää alhaalla, lievälle kuolaintuelle myödäten ja takapää hyvin alle astuen.

Kääntyminen on vielä vaikeaa. Se osaa kyllä myödätä ohjalle, mutta sisäpohkeen ympäri taipuminen ei vielä onnistu. Se puskee päin ulkopohjetta ja liukuu pää kainalossa eteenpäin, mutta en ole asiasta kovin huolestunut. Se on juttu joka korjaantuu itsekseen, kun heppaa ratsastaa enemmän. PP on kyllä poikkeuksellisen lankkumainen viritys, se ei juurikaan jousta kyljistään ja kolisee päin seiniä ja ovenkarmeja paikoissa, jossa meidän muut pollet sujahtelee sujuvasti osumatta mihinkään. Frankensteinin morsiameksi mä sitä aina välillä kutsun.

Nyt pitäis olla reipas ja ratsastaa se kuluvan viikon aikana ainakin 3 ellei peräti 4 kertaa, että päästäisiin sen kanssa etiäppäin. Vaan säistähän se riippuu, minen pärkkele ala palelemaan enää tässä iässä. Maneesi olis kyllä poikaa.

Polleaiheista parturointia

Pollestusrintamalla on taas ollut hiljaista kuin pintelipatjatehtaalla. Sellaisella jossa tehdään niitä ihania valkoisia teddykarvaisia, joita ainakin Voolstain myy. Tosin ne on ihania niin kauan, kun ovat käyttämättömänä kaapissa. Menevät ekassa pesussa kulahtaneen teddykarhun oloisiksi. Vaan eihän se mua haittaa, koska niin harvoin tulee pintelipatoja käytettyä. Säilyttelen niitä laatikossa muiden ihanien, puhtaiden ja käyttämättömien patjojen kanssa (joita jostain syystä on päässyt kertymään useita täysiä sarjoja).

Kun nyt näin luontevasti päästiin tekstiiliratsastuksen kiehtovaan maailmaan, niin kerronpa tässä että ostin juuri ihanan loimen, ja aivan ilman aikomusta. Kovanaama lähti toisaalle myyntiin ja tilalle tuli uusi polle. Kokoeroa näillä kahdella on vaatimattomat 10 senttiä säästä mitattuna, painossa ero saattaa hyvinkin olla 150 kiloa. Niinpä ent. Kovanaaman, nyk. uuden pollen (en ole vielä keksinyt sille osuvaa pseudonyymiä) omistajat joutuvat uusimaan pollensa garderoobin lähes kokonaan, satulasta loimiin. Olivat lauantaina käyneet Hippodomessa ostoksilla ja ostaneet aivan mielettömän ihanan loimen , joka voi voi sentään, oli liian pieni. Tartuin heti sen ihanan pehmeään fleecepintaan kuin takiaispallo hevosen häntään ja lunastin itselleni. Tai siis Pikkutammalle. Kun viininpunainen on sen väri.

Olenko jo kertonut, että meidän jokaisella pollella on omat värit? Silleen voin ostaa kaikkia ihania juttuja väristä riippumatta, ja yhtenäisyys kuitenkin säilyy. PT on siis viinin- ja tummanpunainen tai vihreä. Vanhatamma on vihreä tai sininen. Kilttitamma tumman- tai vaaleansininen. Lemppari on musta, ruskea, beige, keltainen ja vihreä. Kaunispoika kirkkaansininen, harmaa tai musta. Välillä tietenkin täytyy vähän tinkiä periaatteista, koska esim. sadeloimia on hankala löytää juuri oikean värisenä. Mut tärkeintä on, että voi hankkia kaikkea kivaa ja nauttia harkituista varusteyhdistelmistä.

Tänään pitäisi taas kavuta Pikkupuokin selkään, se on ollut talvilomalla jostain marraskuusta tai jotain. Piti jo eilen, mutta oli liian kylmä. Siis minulle, ei hevoselle. PP on otus, joka ei loimea kaipaa. Sillä ei ole kummoista talvikarvaa, mutta kylmänsietokyky on ihan kymppi. Ainakin kun vertaa meidän autiomaaferrareihin; ne hytisee surkean näköisinä jo kymmenessä miinusasteessa, jos paha ihminen on lykännyt ne tarhaan ilman palttoota. Ja vetävät hysteeristä laumajuoksua eestaas tarhaa, pukittelevat kiukuspäissään toisiaan kohti ja ovat muutenkin kaikinpuolin kaltoinkohdellun oloisia. Nyt sää kuitenkin näyttää hyvältä, pakkasta vain 5 astetta ja mikä tärkeintä, siellä ei tuule.

Pollepasianssi

Meilläpäs pelataankin kovilla pakkasilla pollepasianssia! Peli menee jotakuinkin niin, että ensin loimitetaan kaks pollea, roudataan ne pihalle, siivotaan niiden karsinat, tuodaan pollet takaisin sisään, riisutaan loimet, annetaan heinää. Sitten otetaan seuraavat kaksi pollea, ja toistetaan proseduuri. Ja seuraavat. Ja seuraavat. (Tosin yhdessä erässä liikutellaan peräti kolme pollea). Yleensä eri prosessit menevät hiukan päällekkäin, niin että välillä on neljä polle yhtä aikaa ulkona, joskus enemmänkin. Muistuttaa hämmästyttävän paljon pasianssia tai sitä peliä, bantumiko se oli, jossa laitetaan pieniä kiviä kuoppiin. Tällä systeemillä tallissa pysyy lämpö (ja putket sulana), jokainen polyyppi pääsee edes vähäksi aikaa ulos, tallikin siivoontuu siinä ohessa.

Lisääntynyt sisälläseisominen näkyy pollejen käytöksessä. Kaikki on ihan ok, niin kauan kun ovat keskenään tallissa. Muta auta armias kun näkevät ihmisen, jonka tietävät pelaavan pollepasianssia. Silloin alkaa pyöriminen, kolistelu ja yleinen hässäkkä. Ovat kuin alaluokkalaisia kakaroita, jotka viittaavat niin innokkaasti, että hyppivät pulpetissaan: Mä! Mä! Mä! Pliiiiiiz! Sitten kun päästään ulos, niin kävely on yhtä teputtamista, pää keikkuu ja häntä on tötteröllä. Tarhassa pitää portilta rynnätä lujaa, vaikka vain periaatteen vuoksi se pakollinen kaksi metriä, ennen kuin askellaji palaa takaisin käyntiin. Sitten ihastellaan ulkoilmaa ja maisemia, maleksitaan ympäriinsä ja aika pian asetutaan portin pieleen venttaamaan sisällepääsyä. Paitsi jos on heinää tarjolla, siinä tapauksessa natustelevat ne ensin pois ja siirtyvät venttausmoodiin vasta syötyään.

Pasianssinpeluu olisi muuten ihan jeeshommaa, mutta kun siihen kuluu kamalan paljon aikaa. Varsinkin ne kirotut loimet mättää, jokaisessa kun on 6-7 eri solkea kiinnitettävänä/ avattavana. Pihatossa karaistunut Läikkäpolle on ainoa, joka on pärjännyt koko talven ilman loimitusta. Jopa sen pihattokaveri Pikkutamma tarvitsee toppiksen päälleen, jos lämpötila laskee alle 10 pakkasasteen. PT kun on lyhyt- ja ohutkarvaista sukua että rotua, se ei kaikista karaistamisyrityksistä huolimatta näköjään kasvata kovin kummoista turkkia itselleen.

Toinen aikaa vievä juttu tässä pasianssissa on edestakaisin kävely. Yhteen reissuun palaa noin 5 minuuttia, ja kun sen toistaa 12 kertaa (kaikki hevoset ulos ja takaisin sisään), tekee se tasan tunnin. Jos siihen vielä ynnää heinänkuskaukset ulos, on lopputulema noin 1,5 tuntia. Ja sen päälle on laskettava vielä loimitukset ja karsinoiden siivoukset, sekä muut tallirutiinit, kuten ruokien laittaminen, käytävien lakaisu, rehujen siirtely, vesiämpärien täyttäminen, heinän alas pudottaminen ym. Lisäksi on huomioitava, että yllä luetellut hommat tehdään talvisin useimmiten (valitse sopivimmat vaihtoehdot)…

a) pimeässä

b) liukkaalla

c) jäätävässä tuulessa

d) lumi-, räntä- tai vesisateessa

e) metrinkorkuisissa nietoksissa kahlaten

f) 25 asteen pakkasessa

g) vesilammikoita kierrellen

h) kuravellissä liukastellen

Jotenkin alkaa tuntua siltä, että kesä olis kiva.

Ihqutusta, luennointia ja saarnaamista

Kävin lauantaina Ihquilemassa. Se on myytävänä, ja ostajaehdokkaat olivat katsomassa kun ratsastin sitä. Se tuntui taas hevoselta, joka on tehty tilaustyönä juuri mulle. Herkkä, voimakas, hieman röyhkeä ja silti kiltti. I-HA-NA toisinsanoen. Nättikin se on. Ja täsmälleen oikean kokoinen munlaiselleni pitkäkoivelle. Valitettavasti vaan mulla ei ole rahaa ostaa sitä eikä talliinkaan mahdu enempää hevosia. Sitä paitsi se menisi aivan hukkaan mun omistuksessa, kun en ole mikään kisaamisistoilija.

Ihqun myyminen Suomeen voi olla pieni ongelma, sillä se on (reining-) koulutettu jenkeissä, missä ratsastus- ja hevosenkäsittelykulttuuri on aika lailla erilainen kuin täällä meillä, ainakin jos kisahevosten koulutuksesta puhutaan. Jenkit tekevät hevosistaan erittäin herkkiä, meikäläiset saksalaistyyppiset avut ja koulutusmenetelmät ovat niille liian voimakkaita. Esim. Ihqua ohjataan täysin painoavuilla, kootaan pohkeilla ja vain hienosäätö tehdään ohjilla. Sitten kun sen selkään laitetaan ostajaehdokas, joka on tottunut survomaan ratsastuskouluhevosia tai englantilaisiin apuihin tottuneita jähmäkkeitä, on katastrofin ainekset valmiina. Jos ratsastaja ei osaa käyttää painoaan, Ihqu hortoilee minne sattuu ja menee mitä nopeutta haluaa. Jos ratsastaja jää roikkumaan ohjiin, se menee tolaltaan, koska kokee sen moitteeksi jostain väärästä toiminnasta. Jos ratsastaja potkii sitä kylkiin tai puristaa jaloillaan, Ihqu tietenkin yrittää vapautua ahdistavasta tilanteesta pukittelemalla. Se on myös tosi fiksu hevonen, ja on aika näppärästi oppinut välttämään työntekoa sinkauttelemalla tätejä pitkin tanteretta. Ei siis missään nimessä mikään aloittelijoiden hevonen.

Kouluratsastajat eivät voi aavistaakaan, mitä tarkoittaa ”herkkä avuille” hyvinkoulutetusta lännenratsusta puhuttaessa. Useimmat hyvin koulutetutkin koulupollet ovat kuin kivirekiä sellaiseen verrattuna. Lännenratsu on opetettu kokoamaan itsenä löysin ohjin ratsastajan kiristäessä hieman istuntaansa ja painamalla ulkopohkeen kiinni. Se asettuu sisäänpäin sisäpohjeen kevyellä painalluksella, ja ryhdistää etuosansa ratsastajan nostaessa sisäkättään ylöspäin.

Ohjaamiseen tai vauhtikontrolliin ei ohjia käytetä ollenkaan, tai siis ei samassa merkityksessä kuin enkkuratsastuksessa. Hevonen kääntyy katseella sekä epäsuoralla ohjasotteella eli neck reinillä: ulko-ohja osuu kaulalle. Pohjeavut tukevat kääntymistä ja määrittelevät, miten hevonen kääntyy, suorana vai asettuneena vai väistäen. Kuolaintuntuma tarkoittaa, että kädessä tuntuu höyhenenkevyt vastus kankikuolaimen vipuvarren pysyessä silti luonnollisessa asenossaan. Kuolaintuntumaa käytetään vain hetkellisesti, ilmoittamaan hevoselle, että a) kokoapas itseäsi hiukan että saadaan toi takapää alle tai b) tsot tsot polle, keskitytäänpäs nyt ja kuunnellaan niitä painoapuja vähän tarkemmin. Liikkeellelähdöt ja askellajista nopeampaan siirtymiset tehdään istunnan muutoksella (ja hyvin keveillä pohjeavuilla) sekä samanaikaisella ääniavulla. Hidastaminen tapahtuu istunnan avulla joko kooten tai ”lopettaen” menossa oleva toiminta. Ihqu esim. pysähtyy kuin seinään (mutta pehmeästi niiaten) ratsastajan istunnan ja ohjaskäden paikan kertoessa, että se on stoppi ny.

Jotta hevonen kykenisi toimimaan yllämainitulla tavalla, sen on oltava äärettömän tyynessä ja itsevarmassa (<-- sanan positiivisessa mmerkityksessä) mielentilassa. Jos se hätääntyy tai tuntee olonsa ahdistuneeksi, se ei pysty keskittymään ratsastajan apuihin ja herkkyys katoaa. Siksi lännenhevosen kouluttaminen on pääasiassa sen itseluottamuksen rakentamista. Kisoissa vaadittavat manööverit ovat kuitenkin loppujenlopuksi suhteellisen helppoja hevoselle, joten niiden kouluttamiseen ei kulu yhtä pitkää aikaa kuin kouluratsua koulutettaessa. Se varsinainen juju on siinä pohjatyössä, hevosen psyyken koulimisessa.

Valitettavasti jotkut valmentajat käyttävät toisenlaista metodia, eli pakottavat ja nöyryyttävät hevosta niin kauan, että se ei enää yksinkertaisesti uskalla eikä jaksa olla ratsastajan kanssa eri mieltä ja tottelee kuin kone. Se on kuitenkin mielestäni epäeettinen koulutustapa, koska sillä tähdätään saamaan hevonen opitun avuttomuuden ja ylivarovaisuuden tilaan, molemmat hevosen kannalta epämiellyttäviä ja epäterveellisiä mielentiloja. Vaan mikäpä hevosurheilun laji olisi täydellinen. Kaikista lajeista löytyy aina ahneita, kiireisiä tai ihan vaan tietämättömiä, jotka asettavat oman kunnianhimonsa hevosen hyvinvoinnin edelle. Onneksi sitä voi aina valita, mitä menetelmiä itse hevostensa kanssa käyttää.

Sunnuntaisikermä

Oli taas tavallisen kiireinen sunnuntai. Alkuosa päivästä meni naapuritallilla tuntia pitäessä, "asiakkaina" lv:t Pahatamma ja Vanharuuna. Vanharuuna on yli kaksikymppinen, pieni ja ponteva, hieman öh... pallomahaisessa kunnossa oleva ranskalaissetä. Tunnin jälkeen jäin kaffille ruotimaan tunnin kulkua ja jutustelemaan mukavia. Katsottiin myös videolta se tänään puolenpäivän aikaan tullut kymmenminuuttinen juttu länkkäristä. Kiva, että olivat vaivautuneet Revonlahdelle saakka Vanhatalon Katjaa haastattelemaan. Katja on loistava sekä ratsastajana että opettajana. Todennäköisesti ainoa ihminen Suomessa, jolle voisin uskoa omat hevoseni koulutettavaksi.

Iltapäivällä kävin Pikkupuokin selässä. Se oli älyttömän laiskalla tuulella, ja lopussa tyssäsi lähes kokonaan. Oli aikamoinen venkoilu saada se edes sen vertaa liikkumaan, että pystyin lopettamaan hyvään saumaan. Se on vieläkin jotakuinkin tunnoton pohkeille, mutta edistystä on tapahtunut. Eteen ajavat avut on siltä ihan hukassa, joten ensi kerralla otan kyllä raipan käteen. Sitä on maasta käsin pyöritelty aika paljon raipan kanssa, joten se tietää kyllä hyvin, mitä kevyt painallus rytmitikulla tarkoittaa. Pyssäytykset olivat tänään jo suorastaan ajoittain hyviä, ja peruutuksetkin kunhan otin pikkusen lyhyemmät ohjat. Se on aika pitkärunkoinen ja kulkee mielellään mäyräkoirana, joten painonsiirto taaksepäin ei näköjään luonnistu kovin hyvin ilman pientä tukea edestä. Vähän eri tyylinen siis kuin esim. Lemppari, joka on Pikkupuokkiin verrattuna itse Mr. Collection. Hipaiset vähän suusta, niin selkä nousee ja kinner joustaa.

Viimeiseksi juoksutin Kauniinpojan, mikä oli varsin vauhdikas tapahtuma. Ajattelin aloittaessani, että pidetääs poika relana ja tehdään töitä käynnissä ja ehkä hitaassa ravissa, mutta pah. Ihan kun olisi taluttanut aikapommia liinassa. Oli pakko antaa pojan päästellä liiat höyryt ulos, että ne varsinaiset hommat onnistuisivat. Siinä sitten seisoin tornadon silmässä puolisen tuntia, ja odotin että lumipölly laskisi ympäriltä. Lopputuloksena oli oikein rento mutta positiivisen tohkeinen hevonen.

Keulimista ja muuta pöhinää

Tänään taas maastoilemassa Lempparilla. Sain sen uuden satulankin toimimaan, kun Hienohelman omistajamies nykäisi itsepäisen jalustinnahan rungon välistä. Taas alkujuoksutus, olihan meillä nyt molemmat uudet vekkaat päällä, sekä padi että satula. Ei mitään eroa eiliseen, eli satula tuntui pollesta tutulta. Ehkä jopa paremmalta kuin show- satula, koska uusi satula on mahdollista kiinnittää leveämmältä alueelta kuin entinen. Tässä uudessa on sellainen satulavyöviritys, jossa on molemmilla puolilla pitkät nahkahihnat eikä off billettiä ollenkaan. Nahkahihna on lisäksi mahdollista kiinnittää kummallakin kyljellä 3 eri kohtaan tai niiden eri yhdistelmiin ja kaikki kiinnityskohdat ovat satulan skirtissä, eivät erillisissä D- renkaissa.

Juoksutuksen jälkeen kapusin kyytiin ja ratsastin tallin pihalle. Mentiin eri reittiä kuin yleensä, kiivettiin Kiltintamman perässä lyhyttä mutta aika jyrkkää rinnettä ylös. Lemppari keksi ruveta pukkailemaan ja keulimaan kesken jyrkimmän mäkiosuuden, ja meikä kapsahti sen kaulaan kuin apinanpoikanen emonsa selkään. Länkkärisatulan nuppi häiritsee muuten yllättävän vähän moista takertumisasentoa! Kolmen pukki- keulat- yhdistelmän jälkeen olin ihme kyllä vielä kyydissä. Lempo oli alkumatkasta aika tohinoissaan, koska sen perässä tuli neljän alamaisen letka: Kovanaama, Kilttitamma ja Vanhatamma. Se rauhoittui vasta kun jakaannuttiin kahteen ryhmään: Kovis ja KT eriytyivät, koska hinkusivat railakkaampaa maastoretkeä kuin mä ja Vanhantamman ratsastaja, joka oli ilman satulaa. Tutulle metsätielle päästessä alkoikin taas kuulua rentoa pärskintää ja oriista irtosi letkeä ghetto walk...

Jou mään- kävelyä metsätiellä

Lauantai meni Lempparin kanssa puuhastellessa. Satuloin sille mun uuden reining- satulan, mutta sen vasemman jalustimen fenderi on niin tiukkaan kiinni satulan runkopalkissa, etten saanut säädettyä sitä pitemmäksi. Kiskoin ja riuhdoin aikani, sitten meni hermo ja vaihdoin tilalle show- satulan. Oikeastaan ihan hyvä niin, koska satulapadikin oli hevoselle aivan uusi ja eri tyyppinen kuin entinen. Ehkäpä kaksi muutosta olisi ollut liikaa samalla kertaa toteutettavaksi. Nää autiomaan ihmeet on yllättävän herkkänahkaisia tuollaisten pikkujuttujen suhteen, voi mennä useampikin ratsastuskerta, ennenkuin ne hyväksyvät eri tuntuiset vehkeet ja kykenevät rentoutumaan. Lempparin satuloimiskäyttäytyminen oli jotenkin päässyt luisumaan liikuskeluksi, joten treenattiin samalla paikallaan olemista naksutin- nami- systeemillä. Liikuskelu on kyllä ihan omaa syytä, kun en ole laiskuuttani viitsinyt vahvistaa seisoskelun mukavia puolia, vaan olen satuloinut pollen kiireessä ja antanut pelkkää negatiivista palautetta.

Juoksutin Lempparia ensin vähän aikaa liinassa, ja annoin pollen pukitellen maistella uutta padia. Aikamoisia loikkia siitä lähtikin, meikä meni välillä liinan toisessa päässä kuin vesihiihtäjä muskeliveneen vanavedessä. No ei nyt sentään ihan, kunhan liioittelin. ;o) Oli ensimmäistä kertaa hissistä ostettu döbertti käytössä, kättä pidempänä hätistimenä. Mentiin kentällä ensin sellaiset puoli tuntia, harjoiteltiin jogia ja sitten yritin muutamia erittäin epäonnistuneita laukannostoja. Ihmettelin vähän aikaa että mikäs nyt vikana, kunnes muistin että Lemppari ei suostu nostamaan laukkaa, jos se kokee pohjan liian liukkaaksi. Fiksu polle.

Kenttäilyn jälkeen lähdettiin Talliorjan ja Kiltintamman kanssa maastoon. Käveltiin meidän vakiorundi, joka kulkee hiekkaista metsätietä, metsäpolkua, peltotietä ja lopuksi peltoa pitkin tallin pihalle. Lemppari relas oikein kivasti metsätiellä, lampsittiin sellaista rentoa ja matkaavoittavaa ghetto walkia. Talliorjalla oli hauskaa, kun katseli sitä meidän äijäkävelyä takaapäin. Viimeinen osuus, se pelto, oli Lempparin mielestä kaikkein jännittävin. Se hoksasi meidän tallin muut hevoset tarhoissaan, ja oli kovin tohkeissaan siitä, että törmäsi reissulla "vieraisiin" hevosiin. Kunnes tajusi, että hei, näähän on tuttuja tyyppejä, plääh.

Ihquu!

Kävin sunnuntaina ratsastamassa Ihanallaruunalla. Ihqu on nuorehko quarteri, jolla on ratsastettu aika vähän. Itse asiassa pikkulinnut kertoivat tänä aamuna, että viimeksi sen selässä on oltu joulukuun alussa. No, onneksi en tiennyt sitä sunnuntaina, vaan kapusin rohkeasti kyytiin. Poika oli kuitenkin ihan asiallinen, lukuunottamatta muutamaa vedätysyritystä ja paria pientä pukkia.

Puolen tunnin käyntityöskentelyn jälkeen päästiin yhteisymmärrykseen, ja sen jälkeen homma sujui oikein jouheasti. Se on varmaan jotain henkistä sukua Lempparille, koska ne ovat niin samanlaisia. Molemmat ovat käveleviä nojatuoleja, hiukan röyhkeitä ja sopivan äijämäisiä. Ostaisin ihqun, jos mulla olisi varaa, aikaa ja tallissa tilaa vielä yhdelle pollelle. Eli siis en osta. Plääh. Se olis vaan just täydellinen otus mulle, jos intoilisin kisaamisesta enemmänkin.

Käytöskukkasia

Huomasin tuossa jokunen aika sitten, että yksikään meidän omista hevosista ei kuovi lattiaa tai potki seiniä ruokaa odotellessaan. Oikeastaan en ollut aikaisemmin kiinnittänyt koko hommaan huomiota, koska pidin niin itsestään selvänä että hevoset eivät häiriköi ruoka- aikoina. Orit kyllä pitävät ruoka- aikoina reipasta poikamaista möykkää, mutta eivät uskalla potkia tai kuopia nekään. Tietävät hyvin, että kolistelu vie ruoka- astiat ja heinäkärryt poispäin. Mut sit noissa vuokralaisissa on pari joista huomaa että ovat jossain vaiheessa asuneet tallilla, jossa mekastamisesta on palkittu safka- annoksella. Kovanaama kuopi ja kolisteli ovea oikein olan takaa kun se tuli meille. Tiedän, että sen edellisessä paikassa oli hevosilla ruoka- aikaan ihan asiallinen roti, joten se ilmeisesti kokeili, toimiiko sitä edeltävällä tallilla opittu meininki meilläkin. Nyt se osaa jo odottaa ruokaansa hiljaa seisten, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Vanhat pahat tavat puhkeavat kukkaan heti, jos sillä on jostain syystä epämukava olo (märkä, viluinen, nälkäinen, tms.).

Hienohelma puolestaan tuli kuopivana ja on edelleen kuopiva, onneksi lattianraapimisen määrä ja kesto on koko ajan pienentynyt. Nykyään se aloittaa kuopimisen, mutta lopettaa sen ja menee seisomaan kuppitelineen eteen heti kun huomaa, että ruokaa on tulossa. Meille tullessaan se saattoi jopa kutoa hermostuessaan, esim. jos ruoka- astia ei läpsähtänyt sen turvan alle juuri sillä siunaaman sekunnilla kuin se halusi. Myös kaverista erottaminen sai sen kutomaan. Nykyään se ei enää kudo ruoka- aikoina ja osaa olla tarvittaessa yksikseenkin. Tosin me mieluummin pidämme sillä koko ajan seuraa, koska se ihan selvästi ahdistuu jos sen jättää ilman seuraa.

Vanhatamma on vähän samanlainen tapaus, se inhoaa yksin jäämistä ja huutelee sellaisella kamalalla sumusireenin tapaisella äänellä jäädessään yksin talliin. Sekä HH että VT ovat molemmat luonteeltaan pomotyyppiä, joten kyse ei ole siitä etteikö niiden henkinen kantti kestäisi yksinoloa. Luin joskus jostain, että tuollainen käyttäytyminen olisi tyypillistä johtajaluonteisille hevosille. Ne leimautuvat laumaansa hyvin voimakkaasti ja ovat ilmeisesti sitä mieltä, että muut eivät pärjää ilman niitä.

Kilttitammakin inhoaa yksinoloa, mutta eri tavalla. Se on armoton nössö ja ilmeisen läheisriippuvainen. Se haluaa aina olla laumassa, vaikkei oikeastaan välitä kenestäkään hevosesta yksilönä sen enempää. Paitsi esim. kisoissa, joissa se kiljuu pää punaisena jokaisen oman tallin hevosen perään. Tarhassa se mieluummin eristäytyy muista ja seisoo omassa nurkassaan tyhjyyteen tuijottaen. Se on just niitä hevosia, jotka menevät helposti tolaltaan ja hätääntyessään sotkeentuvat omiin jalkoihinsa.

Oripojat olivat jo pienestä pitäen itsenäisempiä olemaan yksin. Niiden kanssa oli jo varsana paljon helpompi lähteä kävelylle ja pois tutulta tallinpihalta. Lemppari on aina ollut hyvin itsetietoinen ja cool tyyppi, kun taas Kaunispoika on ollut epävarmempi ja yllättävämpi reaktioissaan. KP on niitä tyyppejä, joiden mielestä maailmassa, tai vähintäänkin tallinpihassa, ei saisi mikään muuttua ikinä. Kaikkien esineiden ja asioiden olisi sijaittava täsmälleen samassa paikassa ja samalla tavalla kuin eilenkin. Auran jättämät lumipenkat saa sen puhisemaan päiväkausia, pihalla kävelevä koira saa sen kavahtelemaan silmät pullollaan, juuri avattu säilöheinäpaali saa sen jäykistelemään epäluuloisena, jne jne jne loputtomiin. Näistä ääliömäisyyksistä huolimatta se on joissain muissa asioissa hyvin järkevä, esim. lastaaminen ja kuljetus ei ole koskaan ollut ongelma sen kanssa.

Näistä kahdesta KP on ollut se, jonka kanssa on joutunut taittamaan peistä tässä ruoka- aikaisessa kolistelukysymyksessä. Lemppari puolestaan keksi jossain vaiheessa kuopimisen, ja pahimmillaan se kuopi toisen etukavionsa ihan tärviölle, niin että se piti kengittää kavion suojaamiseksi. Onneksi eivät ole enää viime aikoina harrastaneet moisia juttuja. Lempparilla on kyllä tapana röhkiä kuin pahkasika ja keulia karsinassa matalia levadeja aina siinä vaiheessa, kun se näkee sen ruokakuppia tuotavan. Tapa on musta lähinnä huvittava, varsinkin kun se laskeutuu nätisti neljälle jalalle heti kun avaan oven ja väistää sivuun että pääsen antamaan ruoka- astian.

Jotkut haluaa hevosistaan täysin eleettömiä jököttäjiä, mutta mä tykkään siitä että niissä on elämää ja luonnetta. Pikkutamma esimerkiksi on todella valloittava persoona, eikä jätä ketään kylmäksi. Se osallistuu, pelleilee, on utelias ja aina perillä siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Se olisi varmasti luotettavampi ratsu, jos sen kanssa oltaisiin koko ajan tiukkana ja asiallisena, mutta silloin koko hommasta tulisi tylsää. Aina joskus täytyy palauttaa mieleen, miksi mä oikeastaan raahaan kaiket illat hevosenpaskaa ja hyväksyn sen, että ei ole olemassakaan sellaisia asioita kuin vapaapäivä tai kapakkakierros. Ei siksi, että haluaisin päteä kilparadoilla. Eikä siksi, että olisin intohimoinen kasvattaja. Vaan siksi, että haluan viettää aikaani hevosten kanssa. Ja mieluummin tietenkin hyvien tyyppien kuin tylsimysten kanssa.

Lempparin loma loppus

Piti tänään mennä töihin ja gradua vääntämään, mutta sitten Läikkiksen omistaja tuli tallille ja jäin suustani kiinni. Niinpä ajattelin katsoa, mitä Lempparille kuuluu, noin niinku ratsastusmielessä. Hyväähän sille, mikäs siinä pollen elellessä, kun on saanut lomailla parisen kuukautta. Juoksutin hetken aikaa selvittääkseni, onko orissa liikaa pomppua. Ihan cool oli, muutaman reippaan pukin heitti liinassa, mutta muuten oli oma ittensä. Sitten vaan selkään ja voilá, polle oli kuin eilen ratsastettu. No ei nyt ihan, mutta melkein.

Kenttä oli lumen alta paikoitellen liukas, joten otettiin ihan rauhallisesti ja tehtiin hommia käynnissä. En viitsinyt lähteä pilaamaan Lempparin hyvää itseluottamusta vaatimalla siltä jotain, missä se tuntee itsensä epävarmaksi. Yhden kerran se sai jonkinsorttisen yhdistetyn loikkimis- ynnä venkoilukohtauksen, todennäköisesti siksi että huomasi Kovanaaman poistuvan kentältä. Olisi kai halunnut mukaan. Kerran se kokeili, josko pääsisi kentältä pois peruuttamalla porttia kohti, mutta lopetti senkin pian kun en mennyt mukaan leikkiin. Olen hyvin tyytyväinen sen herkkyyteen avuille. Kun aloitin ratsastamaan sitä se oli aika tunnoton ja tuppasi päin apuja. Nyt se myötää oikein kauniisti ohjalle, ja asettuu sisäänpäin painolla ja ulkopohkeella käännettäessä kunhan sisäkäsi hieman nousee ylöspäin. Spiniavutkin näyttivät olevan vielä muistissa, vaikkei me mennäkään vielä kuin 2 askelta kerrallaan. Peruuttaminen sujui paremmin kuin syksyllä ja istunnalla pysäyttäminenkin toimi moitteettomasti. Siis nämä käynnissä ja -stä, kun en ravia tai laukkaa kokeillutkaan.

Vitsi se on kyllä lunki jätkä ollakseen rotuisensa ja ikäisensä, koulutustasosta nyt puhumattakaan. Toisaalta kun tiedän, miten helpolla rauhallisesta hevosesta saa torpeedon, ja ihan vahingossa vielä, niin en viitsisi niin kauheasti tuota sen kuuliutta vielä hehkuttaa. Saattaa olla, että vuoden päästä poika on ihan eri kaliiberia. Pikkutammahan oli aloittaessa tosi rauhallinen ja helppo, mutta kun se alkoi tottua ratsuna olemiseen, alkoivat myös mielenosoitukset. Mun oma vikahan se oli, että siinä vaiheessa kun mun olisi pitänyt viedä sitä jämäkästi eteenpäin, eteninkin omaa epävarmuuttani aivan liian hitaasti ja se saamarin luupää tottui siihen, ettei duunia tartte tehdä jos ei halua. Sitten kun piti tehdä jotain vähän vaivalloisempaa, meillä olikin jo täysi rähinä päällä. Rähinöinti vei siltä sekä itseluottamuksen että luottamuksen muhun, vaikka se aika kova tyyppi noin muuten onkin. Niitä luottamuksia nyt sitten tässä ollaan rakenneltu uudestaan viimeiset pari vuotta. No, oppia ikä kaikki. Mikään pakkohan mun ei ole toistaa samoja virheitä Lempparin kanssa. Toivottavasti.

Jäykkää touhua

Ekaa kertaa hevosen selässä sitten marras- joulukuun vaihteen. Käytiin Vanhantamman kanssa käpsyttelemässä lyhyt maastolenkki ilman satulaa ja sitten mentiin kentälle vähän ravailemaan. Jostain syystä VT:n sisäistä harmoniaa häiritsi orien tarhan vieressä oleva säilöheinäpaali, mentiin mennen tullen loivaa sivuluisua sen ohi. Pojilla oli tietysti hauskaa, kun pääsivät sivustaseuraajiksi tähän mahdottoman mielenkiintoiseen steppausnäytökseen.

Vielä on lunta sen verran niukasti, että kentän muhkurat tuntuivat läpi. Toisaalta sitä näyttää leijuvan koko ajan lisää, niin että eiköhän huomenna jo ole parempi pohja. VT on varma- ja vahvajalkainen matami, eikä pieni alustan epätasaisuus sitä juurikaan häiritse, mutta mulla oli pieniä vaikeuksia pysyä selässä kun pollen meno oli epätasaista. Laukkaa en tohtinut nostaa, olisin varmaankin löytänyt itseni lumihangesta. Melkein kuukauden tauko ratsastuksessa on jumittanut koko selän ihan totaalisesti, ja varsinkin ilman satulaa sen huomasi hyvin: selkä ei sitten millään meinannut elää hevosen liikkeiden mukana. Samoin huomasin valuvani koko ajan etukenoon, kiitos päätetyöskentelyn kutistamien etupuolen lihasten. Pakko päästä hierojalle ennen kuin alan taas ratsastaa säännöllisesti, tällaisessa kuosissa en saa muuta kuin vinoja hevosia aikaiseksi. Veikkaisin, että huomenna on lihakset kipeinä.

Pollekebab

Pikkutamman ja Läikkäpollen pihattoon asennettiin jokin aika sitten infrapunalämmittimet. Kävin ekana yönä katsomassa, miten pollet pärjäilevät lämppäreidensä kanssa, ja tapasin kaksi hyvin onnellisen näköistä karvapalloa, kumpikin oman punahehkuisen grillinsä alla. Korvat tyytyväisesti hiukan takaviistossa, silmissä sellainen nautinnollinen aaah- ilme ja suupielet muikeana ne seisoskelivat pitkulaisten lämmittimiensä suuntaisesti niin, että lämpösäteet osuivat suurinpiirtein siihen, mihin satula tulee. Läikkis on niin ihastunut omaan grilliinsä, että unohtaa jopa syömisen paistatellessaan sen alla. Pikkutammahan ajattelee aina ja ensimmäisenä syömistä, ja valitsi sen vuoksi lämmittimen, joka on heinänsyöntipaikkaa lähempänä. Nyt se voi samaan aikaan sekä syödä että ottaa infrapunasolariumia.

Vaikka IR- säteilijät eivät lämmitäkään ilmaa, vaan kiinteän kohteen johon säteet osuvat, kahta 1000 W:n lämmitintä ei raaski huudattaa kun pyhätön ovet ovat auki. Niinpä pollet suljetaan yöksi sisään, mistä ne eivät ole olleet moksiskaan. Ilmeisesti uusi lisävaruste on niiden mielestä sopiva palkkio menetetystä vapaudesta. PT:lla on lisäksi toppaloimi pakkasilla, se ei kertakaikkiaan osaa kasvattaa kovin tiheää talvikarvaa, vaikka pörröiseltä näyttääkin. Sen emä on vielä huonompi siinä hommassa, ei edes näytä talvikarvaiselta, joten ominaisuus lienee perinnöllinen. Tosin käytän tallissa lämpimänsävyisiä loisteputkia ja reipasta valaistusta, mikä osaltaan vähentään kaikkien tallissa olevien hevosten karvankasvua (pihattolaiset poislukien).

En kauhean mielelläni loimita hevosia, mikä tarkoittaa että vain jos on pakko. Jos kaikki hevoset tarvitsisi loimittaa aamuisin, lisääntyisivät aamuhommelit ratkaisevasti, siis ajallisesti laskettuna. Loimen saavat yllensä ne vilukissat, jotka eivät kertakaikkiaan tokene ilman. Ihan kamalalla säällä pokut jäävät suosiolla sisälle, hittoako niitä kiusaamaan jos ei ole ihan pakko. Vanhatamma esimerkiksi on hyvin tarkka säätilasta, vaikkei sillä ole varsinaisesti tapana palella. Se siirtyy huonolla ilmalla portin pieleen bostaamaan mahdollista sisäänhakua, ja potkii kiukkuisesti muita hevosia jos änkeävät liian lähelle. Osaltaanhan tuo on opittua, eli se tietää pääsevänsä sisään, kun vaan tarpeeksi kauan norkoilee. Toisaalta se myös kertoo sen, että hepalla ei ole mukavaa siellä missä se on.

Jotkut ovat hyvin ehdottomia tässä ei- saa- loimittaa- kysymyksessä, samoin kokopäivätarhauspolitiikassa. Pollehan seisoo loimetta ulkona klo 8 - 20, vaikka pieniä akkoja sataisi. Karaistuu, kuulemma. Pahkat sanon mä. Menisivät itse karaistumaan, esim. Siperiaan pariksi vuodeksi. Huomaisivat varmasti aika nopeasti, että palelemalla karaistuminen on aika tehotonta. Puhumattakaan sen epämiellyttävyydestä.

Yhtä älyttömiä ovat ne toisen ääripään hevostelijat, jotka käärivät ratsuluokkaan ylennetyn ex- ravurinsa toppabucakseen ensimmäisten keltaisten lehtien leijaillessa maahan. Tallissa tuo otusparka seisoo jotakuinkin ympäri vuoden sesonkiin sopiva blanketti päällä, ja kesäisin se laiduntaa (mieluummin yksinään) kivanvärisen kärpäsloimen alta. Tähän hoitopolitiikkaan kuuluvat myös jalkasuojat tarhassa ja lämpöpintelit sisällä, liian vähäinen tarhausaika liian pienessä tarhassa, päivittäinen lisäravinne- ja vitskukimara, kalliit mutta ah niin turhat ulkomaiset myslirehut ja alfapelletit, värisuora uusimpia ja tuoksuvimpia linimenttejä, kemiallinen kiillotus kesällä ja mekaaninen klippaus talvella sekä ahdistuneen välinpitämätön hevonen, joka suorastaan räjäyttää ratsastajan pois selästään iltaisin maneesilla.

Että tolta vaihteluväliltä sitten pitäisi löytyä se järkevä linja paapoa karvaooppeleitaan.

Tammojen muuttopuuhia

Siirrettiin toissapäivänä Vanhatamma ja sen tarhakaveri Hienohelma toiselle puolelle tallia. Molemmat tammat tunsivat suurta antipatiaa vastapäätä asuvaa Kovanaamaa kohtaan. Varsinkin iltaisin, kun odottivat ruokiaan, pitivät hirveää möykkää. Tammojen mielestä Kovanaama ei olisi saanut pitää päätään tallin käytävällä, ja Kovis taas ei korvaansa lotkauttanut pahansisuisten akkojen irvistelyille. Tammat ärsyyntyivät siitä lopulta niin kiukkuisiksi, että hyökkäilivät karsinan etuseinää vasten ja mylvivät kuin hirvet. Ja Kovanaama sen kun tuijotti, roikotti päätään käytävän puolella, täysin välinpitämättömänä hullujen akkojen kotkotuksille. Siirsin Pikkupuokin ja Kiltintamman Koviksen naapureiksi, ne kun muutenkin ovat kavereita keskenään, samassa tarhassa ja silleen.

Hienohelmalle muutto oli iso järkytys ja puhinan aihe. Uuteen karsinaan mentiin niin että hippulat vinkuivat, ja perillä lukaalissa touhotettiin ihan kybällä. Pollen järkyttynyt ilme kertoi selvästi, mitä mieltä se oikein oli uudesta asunnostaan: "Siis eikö tässä läävässä ole EDES automaattista vesikuppia? Joudunko MÄ juomaan ämpäristä? Pöyristyttävää, kertakaikkiaan." Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin huomasi, että uusi kämppä on ämpärijuotosta huolimatta parempi kuin entinen: se on hiukan hämärämpi, paljon suurempi ja mikä tärkeintä, naapurustossa ei enää asu sivistymättömiä ruunanroikaleita, niistä kamalista metelöivistä oreista nyt puhumattakaan. Vanhatammakin näytti tyytyväisemmältä uudessa osoitteessaan. Se kotiutui entiseen karsinaansa samantien, varsinkin kun muisti, että hei, tämähän on se paikka, josta näkee rehuhuoneeseen. Polle seurasi silmä kovana mun iltasafkanlaittopuuhia ja tohkeili kovasti, kun sai ruokansa ekana.

Rauha palasi toisaalle talliin. Kovanaama hiplasi tyytyväisen näköisenä Pikkupuokin turpaa ja Kilttitamma nyhjötti tyytyväisenä vieressä. PP oli tyytyväinen, kun pääsi leikkikaverinsa Koviksen lähelle, oreista nyt puhumattakaan. Se on aina ollut ihan lääpällään poikiin, tuijotellut ehdottelevasti ja huhuillut niille haikeasti.

Ku jäitä polttelis

Tuulinen sää on ehkä kaikkein kamalin pollestelusää. Varsinkin jos maa on jäässä ja tuuli on kylmää, kuten eilen. Hevoset muuttuu ihan ääliöiksi, ne säpsähtelee, sinkoilee ja tepsuttaa kuin kaksivuotiaat kaapissakasvaneet. Tepsuttaminen lisää liukastumisriskiä aika vahvasti, ja jotkut hevoset menevät ihan tolaltaan, kun huomaavat että jalka ei pidä. Meidän omat hevoset ovat tottuneet liikkumaan liukkaalla paljain jaloin, Kauniillapojallahan ei edes ole ikinä ollut kenkiä jalassa. Vanhallatammalla on aina etukengät, joten se saa niihin hokit talveksi. Sitäpaitsi on parempi, että vanhalla ja kankealla hevosella on pitävä ote maanpinnasta. Se ei ole enää niin notkea tekemään tasapainonkorjausliikkeitä kuin nuoremmat pollet, niin että kaatumisriskikin on suurempi. Eikä se ole yhtään sen rauhallisempi, se saattaa tuulisella säällä leijua häntä tötteröllä kuin 15 vuotta nuorempi otus.

Pikkutamma ja sen pihattokaveri Läikkis kiskoivat eilen illalla pihaton aitanarut irti, ja rikkoivat siinä samalla muutaman tolpan. Pysyivät kiltisti sisäpuolella, mutta olivat äärettömän tuohtuneita mokomasta tapauksesta. Ei nähty, mitä ja miten tapahtui, mutta todennäköisesti ne olivat tuulen innoittamina juosseet vähän liian lennokkaasti ja osuneet aitaan. Toinen vaihtoehto on, että tuuli oli heittänyt heinät aidan toiselle puolelle, ja hevoset olivat yrittäneet kurkottaa niitä sieltä. Siitä sitten ottaneet säkäriä itteensä ja riuhtaisseet poistuessaan narut mukaansa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun ei ole tullut lunta. Heinäkärryjen työntäminen tarhaan on lumihangessa ihan hanurista. Tarhojen aidat muuttuvat arveluttavan mataliksi, kun hevosten talloma lumi pakkautuu maahan. Aitalankoja täytyy kaivella lumihangesta esiin ja lunta tampata matalemmaksi, että sähköt kulkee. Auraus maksaa maltaita, lisäksi ulkonaolevat hevoset pelkäävät auraavaa traktoria, juoksevat sitä pakoon tarhan takanurkkaan. Saa aina olla hädissään siitä, pysyvätkö aidoissa vai lähtevätkö kylille. Lisäksi lumisateella hevoset on loimitettava, mikä lisää aamuhommia aika radikaalisti. Puhumattakaan märkien loimien kuivatusrumbasta, se on jokatalvinen ongelma. Ne kun olisi saatava kuiviksi seuravaan aamuun mennessä, että pollet pääsisivät ulos.

Toisaalta sitä lunta odottaa vähäsen. Kentän muhkurat katoavat lumen alle, ja lumisella pellolla on kiva käydä laukkailemassa. Vanhantamman kanssa ollaan harrastettu aina talvisin maastoiluja ilman satulaa, ja makeinta on, kun pääsee laukkaamaan puuterilumessa. Aaaah.

Vanhaaherraa katsomassa

Käytiin sunnuntaina katsastamassa Vanhaherra. Se oli huonommassa kunnossa kuin olin kuvista päätellyt, mutta muuten parempi kuin olin uskonut toivoakaan. Rakenne oli hyvä, kuten olin jo kuvista päätellytkin, ja liikkeet toisen etusen melomista lukuunottamatta todella hienot. Lapa liikkui sen rotuiseksi harvinaisen hyvin ja takapää työnsi voimakkaasti. Se oli myös mukavan kokoinen, sen papereissa luki että 155 cm, mutta saattaa se olla korkeampikin. Koolla nyt ei minulle muuten ole väliä, länkkärissä tarvittavat hevosethan ovat yleisesti ottaen pieniä, mutta en kuitenkaan halua käyttää oria, joka on ponin kokoinen. Itse tunnen oloni kotoisimmaksi juuri noin 155- 160 cm korkean hevosen selässä. Rotutyyppiä pollelta löytyi riittävästi, mikä ei aina samanlinjaisilla ole asianlaita. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä ori silloin, kun se oli nuori ja paremmassa kunnossa, se on varmasti ollut todella hieno.

VH jää nykyiseen hoitopaikkaansa kuntoutumaan, ja muuttaa sitten keväällä toisen omistajansa hoteisiin maneesitallille. Se tarvitsee rutkasti lisää massaa, ja sen kaviot ja keuhkot täytyy saada parempaan kuntoon, ennenkuin sillä voi aloittaa kevyttäkään työskentelyä. On järkevämpää jättää se keräämään massaa sen nykyiseen paikkaan, koska sen kanssa ei maneesia vielä tarvita pitkään aikaan.

Maa oli sunnuntaina niin kova ja jäinen, joten emme edes yrittäneet ratsastaa sitä. Ehkä sitten seuraavalla kerralla, jos vaikka silloin olisi jo lunta maassa vähän enemmän. Jospa sen kylkiluut olisivat vaikka siihen mennessä kadonneet kylkisilavan alle, niin kuin terveellä hevosella konsanaan.

Lauantain leperryksiä

Hirmuinen kiire ollut taas, hevonselkään ei ole ollut asiaa sitten viime viikonlopun PP Rodeo Shown. Ihmettelin pitkin viikkoa, miksi ihmeessä kaikkia lihaksia ja niveliä kolottaa, kunnes tajusin että syy löytyy siitä alle 10 sekunnin rodeosessiosta. Ilmeisesti PP onnistui kuitenkin vatkaamaan mun lihakset irti luista tai jotain, vaikkei se silloin tapahtumahetkellä tuntunut oikein miltään.




Olen huomenna menossa katsastamaan Vanhanherran ihan henkilökohtaisesti, toivottavasti ei tullut ostettua luuskaa säkissä. Vaan tuskinpa, luotan kyllä toisen omistajan arviointikykyyn tässä asiassa. Ei ikä hevosesta huonoa tee, jos se on tervejalkainen ja fertiili. Kun kuitenkin on ratsuksi ja siitoseläimeksi hankittu.




Meillä päin ei lunta ole tullut kuin sentti pari, vaikka muutaman kymmenen kilsan päässä on sähkötkin olleet poikki lumisateen vuoksi. Piha on ihan jäässä ja hevoset joudutaan taluttamaan nurmikon kautta tarhaan ja sieltä talliin, etteivät kaadu. Kriittiset kohdat hiekoitetaan, mutta koko pihan hiekoittaminen on ihan toivoton urakka sekä työmäärällisesti että rahallisesti. Hiekoitushiekka nimittäin on aika kallista tavaraa, jopa irtokamana. (Tämä vaan tähän ihan pikku vinkkinä vuokrapaikalla hevostaan pitäville, ihmettelin meinaan tätä asiaa aikoinani ollessani toisten ihmisten talleissa asiakkaana, siis että miksi pihoja ei voida hiekottaa kunnolla. Nyt tiedän syyn.)

Omat hevoset ovat lähes kaikki ilman kenkiä ympäri vuoden, niitä ratsastetaan talvella niin vähän ettei maksa vaivaa kengittää pelkkien hokkien vuoksi. Hyvin ovat kuitenkin aina pysyneet pystyssä, ja lumisella tai täysin jäättömällä pohjalla pystyy ratsastamaan ihan normaalisti. Tuntuu myös tyhmältä lyödä kesän aikana hyvin kovettuneet kaviot täyteen reikiä vaan siksi, että joku ehkä mahdollisesti haluaisin lähteä juuri jäisellä kelillä sunnuntairatsastukselle maastoon. Sitä paitsi tulee helkkarin kalliiksi pitää viittä, kuutta hevosta kengässä ihan vaan varmuuden vuoksi.

Eivät kuitenkaan ole missään strasser- tai natural trim- vuolussa, vaan ihan normaalin, Ypäjällä opiskelleen kengityssepän vuolemia ovat. Niin kauan, kun Dr. Strasser kieltäytyy noudattamasta tiedemaailman käytäntöjä ja suoltaa todistamattomia väitteitään hevosen fysiologiasta, pitäköön vuolunsa. En nimittäin käsitä, miksi tieteellisen koulutuksen saanut eläinlääkäri ei pelaa yleisesti hyväksyttyjen sääntöjen mukaan, ellei hänellä sitten ole jotain salattavaa systeemissään. Kuten esim. että se on täyttä puppua. En halua tuomita menetelmää suoralta kädeltä enkä väitä etteikö se ainakin yksittäisten hevosten kohdalla toimisi, koska ihan oikeasti, keskivertopullapollehan saattaa kulkea suhteellisen puhtaasti NIIN kauheilla kengityksillä ja vuoluilla, että ihan pahaa tekee. Niin että eiköhän yksi kannat veks ja varpaat pitkäksi- menetelmäkin toimi joillakin kopukoilla, ainakin tyydyttävästi. Niin kauan kun asioiden syvempi perustelu lepää mutu- pohjalla ja kerää ympärilleen fanaattisia lahkolaisia, ei kiitos sanon ma.

PP Rodeo Show

Sunnuntaina selkäydyin 14. kertaa Pikkupuokin selkään. Humma oli vähän tepastelevaisella tuulella, mutta yksilön tuntien en niin hirveästi laittanut painoa asialle. PP on tepastelevaisenakin hiiiidas ja tankea.

Kenttä oli ohuen lumikerroksen alta ikävästi koppurainen (väli- itsesyytös: ja kenen on syy, kenen? Kuka ei lanannut sitä ennen maan jäätymistä, kuka??), joten päätettiin Hoitaja1:n eli siis Talliorjan kanssa tehdä vain käyntihommeleita. Kaik män hienosti, tosin jarrut olivat kadonneet viime kerrasta, kunnes PP äkkäsi lumihangessa kirmailevan koiran. Siinä sitten koikkelehdittiin muutama hallitsematon pukkiloikka, kunnes PP hoksasi rauhoittua. Täytyy kyllä sanoa, että Pikkutamman pikaloikkapukkeihin tottuneena nuo PP:n avuttomat kehitelmät eivät tuntuneet yhtään missään. Ei tainnut takapuoli irrota satulasta kertaakaan. Hyvä, että oltiin tukevasti liinassa, en näet tiedä mihin saakka oltaisiin jouduttu ilman sitä: PP on relanakin aika tunnoton avuille, joten epäilen että paniikissa se ei olisi lotkauttanut korvaakaan mun tekemisille. Roodeon jälkeen tuijoteltiin tovi tappajakoiraa, jonka jälkeen jatkettiin taas harjoituksia tositarkoituksella. Tehtiin niitä onnettoman huonoja pysäytyksiä, muutamia peruutusaskelia ja jouhevahkoja suunnanvaihtoja. Harmittaa, ettei päästy ravaamaan, koska PPssä olisi kerrankin ollut ihan ilmaista puhtia tarjolla. Tarttee varmaan tehdä sen kanssa lisää myötäämisharjoituksia maasta käsin, kun selästä ei oikein onnistu. Tai siis onnistuu, mutta kovin hankalaa se tuntuu kuitenkin PPlle olevan.

Sunnuntai- iltana käväisin Valmentajan luona hakemassa uuden satulan. Se on 16 tuumainen close contact reiningsatula, kihisen innosta päästä kokeilemaan sitä Lempipojalle. Taitaa kuitenkin jäädä joululomaan saakka, koska seuraavat viikot ja viikonloput tulevat olemaan kiireisiä. Tuossa se nyt kuitenkin kököttää keittiöjakkaran päällä odottamassa öljykäsittelyä.

Pikkupuokki edistyy

Pikkupuokin sisäänajo jatkuu pienen tauon jälkeen. Eilen oli vuorossa 13 ratsastuskerta, ja ekaa kertaa irti liinasta. Kuulostaa hitaalta etenemiseltä, mutta oikeastaan me ollaan oltu aika nopeita. Tai siis oltaisiin oltu jos oltaisiin ehditty häärätä sen kanssa useammin. Jokainen ratsastuskerta on kestänyt korkeintaan 15 minuuttia ja mennyt jotakuinkin niin, että ensin on hiukan kerrattu edellisen kerran juttuja, sitten otettu jotain uutta mukaan. Pitkät tauot ratsastamiskertojen välillä ovat aiheuttaneet sen, että ollaan jouduttu aika lailla varmistelemaan muistaako polle vielä edellisen kerran hommelit. Pahin mitä tässä vaiheessa voisi tehdä, olisi ahneuttaan tai hätäisyyttään säikäyttää tai hämmentää hevonen niin, että se alkaisi jännittää selkäännousua. Tähän saakka PP on ollut todella lunki tyyppi, eilinen liinasta irrottaminenkaan ei ollut sen mielestä mikään juttu. Odoteltiin tuota irrottamisjuttua siksikin niin kauan, että PP ymmärtäisi että sen tulee kuunnella selässä olijaa enemmän kuin maassa kävelijää.

Länkkärihevosen ja kouluratsun aloituksessa ei kai periaatteessa ole suurtakaan eroa, lännenhevosen kohdalla on vaan varmistettava paljon huolellisemmin että hevonen ei jännitä, kiihdy eikä menetä itseluottamustaan. Pitkin ohjin, pelkillä painoavuilla ratsastaminen ei jatkossa yksinkertaisesti tule onnistumaan jos hevonen kokee olonsa epämukavaksi tai on jossain vaiheessa koulutusta menettänyt itseluottamuksensa. Jotkut käyttävät mieluummin turruttamista, pakottamista ja alistamista, ja saavat niillä aikaiseksi rauhallisesti liikkuvan, sulkeutuneen hevosen, joka ei enää reagoi mihinkään mitä ympärillä tapahtuu. Helppo kisahevonen ehkä, mutta ei hevonen minun makuuni. Haluan mieluummin, että hevonen liikkuu aidon rennosti, suorittaa liikkeet vapaasta tahdostaan ja selviytyy pelottavista tilanteista sisäisen tasapainonsa avulla. Samasta syystä en hirveästi tykkää juoksuttaa hevosia pyöröaitauksessa pitkiä aikoja yhteen menoon. Käytän pyöröä kyllä, se on loistava apuväline, mutta aika säästeliäästi. Mieluumminkin näkisin sen paikkana kommunikaation ja yhteisymmärryksen rakentamiseen, enkä jonkinlaisena kidutuskammiona, jossa pollelta pomotetaan ja väsytetään sen oma tahto pois.

Takaisin Pikkupuokkiin ja sen koulutukseen. Tehtiin käännöksiä, harjoiteltiin ohjalle myötäämistä, pysähdyttiin, peruuteltiin pieniä pätkiä ja ravattiin lyhyitä rupeamia kevyessä ravissa. Vaikka opetankin hevoset kääntymään ensisijaisesti ratsastajan katseen ja ylävartalon liikkeen mukana, käytän silti alusta pitäen pohkeita. Niin ne oppivat kääntymään poispäin ulkopohkeesta ja asettumaan sisäpohkeen ympärille. Ulko- ja sisäpohkeet määrittelee istunta, eli se mihin suuntaan ratsastaja on hevosta oman kehonsa painolla viemässä. Uskoisin, että laukkaamaan päästään aikaisintaan ratsastuskerralla 20, ellei PP sitten ihan omatoimisesti päätä laukata jo aikaisemmin. Esim. Lempparin kanssa kävi juuri sillä tavoin, eli se nosti pyytämättä ravista laukan, niinpä lykkäsin kerkeästi sille laukka- avut päälle ja annoin mennä jonkin matkaa. Tässä vaiheessa koulutusta hepat*) ovat yleensä vielä niin epävarmoja, että hidastavat raviin tai jopa pysähtyvät pienellä pidätteellä tai pelkästä istunnan muutoksesta.

*) Puhun nyt tässä omista kokemuksistani, en yleisesti. Mulla on tähän mennessä ollut ratsastettavana vain herkkiä ja suhteellisen hyvin hanskassa olevia polleja, joten tämä ei välttämättä päde ollenkaan vahvatahtoiseen, jyräämään oppineeseen otukseen.

PP:n kanssa tavoitteena on saada se tämän syksyn aikana sellaiseen kuosiin, että Hoitaja1 pääsisi sillä muiden kanssa maastoon. Talvi olisi tarkoitus viettää harvakseltaan lähimetsiä ja peltoja koluten, totuttaa se tähän ratsuhommaan sille mielekkäällä tavalla. Keväällä, kun lumet sulavat kentältä ja kaikilla on kauhea ratsastusinto päällä, voidaankin sitten sujuvasti jatkaa kentällä työskentelyä hevosella, joka on rento ja innokas oppimaan.