Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö

Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.

Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.

Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.

Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.

Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).

Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.

Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.

Vanhuus ei ole sairaus

Vanha hevonen on äärimmäisen miellyttävä otus. Siinä on samaa liikuttavaa ihmismäisyyttä kuin vanhassa koirassa. Se osaa lukea hyvin ihmistä ja tuntuu toimivan ajatuksella. Sille voi suoda erilaisia etuoikeuksia ilman, että se menisi mitenkään pilalle siitä. Ja vaikka vähän menisikin, niin entäs sitten. Se mikä nuorella hevosella on kurittomuutta on vanhalla vain persoonallista käytöstä. Vanhaa hevosta on helppo inhimillistää, varmaankin osittain siksi että kommunikaatio on hioutunut vuosien saatossa sellaiselle tasolle, että välillä ihan unohtaa toisen osapuolen olevan hevonen.

Vanhatamma on parin viime vuoden aikana vanhentunut paljon. Sen karva on muuttunut pitkäksi ja tumppuiseksi, lihakset kadonneet ja olemuskin on hieman poissaoleva. Kunnes tapahtuu jotain sen mielestä tärkeää, silloin syttyy taas vanha kipinä silmiin ja tamma toimii kuin 10 vuotta nuorempana. Se pitää edelleen laumansa rautaisessa kurissa ja vahtii tarhan orin puoleista sivua tarkkana. Sen tytär Kilttitamma on ainoa, jolla on lupa notkua Vanhanherran aidan vieressä, muut saavat kiukkuista kyytiä jos eksyvät väärään paikkaan. Samoin on illalla portinseudun kanssa. Siitä saa äkkilähdön hyvin nopeaan. Myös heinäkasat ovat sille tärkeitä, sillä on oikeus syödä mistä kasasta se haluaa ja muiden on väistettävä nöyrästi. Asiaan perehtymättömän mielestä se saattaa olla kamala despootti, mutta sen oma lauma arvostaa sen jämäkkää johtamista. Päivinä jolloin lauma on ulkona ilman Vanhaatammaa, on tammalaumassa koko ajan pieni härdelli päällä: wannabe-leaderit kiusaavat alempiaan ja nokittelevat ylempiään, muodostavat klikkejä toisiaan vastaan ja muutenkin meininki on rauhatonta. Pienikin häiriötekijä saa aikaan puolihysteerisiä juoksupyrähdyksiä, joita säestää raikuvat puuh- ja trööt- äänet.

Tällä haavaa näyttäisi siltä, että mikäli Vanhatamma saa elää tarpeeksi pitkään, siirtyy johtajuus suoraan Keikkuvarsalle. Keikku on hyvin itsetietoinen otus ja jos se saa kasvaa tarpeeksi vanhaksi isoisoäitinsä ohjauksessa, se noussee arvojärjestyksessä emänsä ja isoäitinsä edelle. Edellinen on nousukasmainen pullistelija ja jälkimmäinen anteeksi-että-olen-olemassa-tyyppiä, ja kummaltakin puuttuu se sisäinen vahvuus, jota johtaja tarvitsee. Mutta aika näyttää.

Vanhantamman etuoikeuksiin kuuluu mm. ylimääräiset makupalat, se saa liikkua tallissa ja joskus myös pihalla vapaana, toisinaan sen annetaan kävellä tarhasta talliin omia aikojaan, sitä ei komennella varsinkaan sen lauman nähden ja muutenkin huolehditaan, että sen arvokkuutta ei loukata. Yritän myös noudattaa sen toivomusta, että se saisi asua tallissa Vanhanherran vieressä, koska ori on sille tärkeä. Ja koska se on viisas eläin, se osaa ottaa nämä etuoikeudet kohteliaasti vastaan eikä käytä niitä hyväkseen, ainakaan kovin usein. Sen pyyntöihin myös suhtaudutaan paljon vakavammin kuin muiden hevosten, koska se pyytää jotain yleensä vain silloin kun asia on sille tärkeä. Se on muun muassa ystävällisesti ja kärsivällisesti sietänyt allekirjoittaneen epäjohdonmukaista ja välillä suorastaan huonoa käytöstä jo 20 vuotta, joten katson että se on ansainnut erikoiskohtelunsa.

Vanhan hevosen liikunta on toisinaan aika hankala toteuttaa, koska sitä ei saa rasittaa liikaa. Vanhantamman selkä on pudonnut niin notkolle, että sinne ei enää kovin painavaa ihmistä laiteta. Hankitreeneihin siitä ei enää ole, ei edes käynnissä. Laukkarupeamat täytyy pitää lyhyinä, jotta se jaksaisi kantaa itsensä kolmitahtisessa laukassa. Hankalinta on, että Vanhatamma ei itse aina muista olevansa seniori, vaan touhottaa ja kuumenee kuin nuori varsa. Varsinkin maastossa se saattaa heittää puhina-vaihteen päälle, ja sen jälkeen mennäänkin keula pystyssä teputepu-ravia sivuttain. Ja sitten ollaan kiukkuisia monta päivää, kun lihaksia särkee ja niveliä kolottaa. Sen vuoksi hankin Vanhalletammalle kärryt, niiden edessä se ei kuumene niinkuin ratsastettaessa. Naapurit saavat kevään kuluessa tottua näkyyn, missä takkuinen notkoselkä lampsii kärryt perässä käyntiä alahuuli roikkuen. Pitää varmaan laittaa kärryjen taakse iso kyltti, jossa seisoo että "Tämä ei ole eläinrääkkäystä vaan senioriliikuntaa", ettei joku helläsydäminen eläinystävä soita kunnaneläinlääkäriä, poliisia ja hevostallinetin asiantuntijoita paikalle. Vanhuus ei ole sairaus ja vanhalla hevosellakin voi olla vielä tärkeä tehtävä tässä maailmassa, vaikkei siitä ratsuksi tai siitoshevoseksi enää olisikaan.

Jo on aikoihin eletty

Viime kuukausien lehtikirjoitusten, foorumikirjoittelujen ja ihan henkilökohtaisten kontaktienkin perusteella olen tässä talven ajan asiaa mietittyäni muodostanut mielipiteen, että pahasti ollaan metsään menty. Kun ei osata omilla aivoilla ajatella ja se alan tietotaitokin on pääasiassa polluksin kirjoista ja hevostallinetistä hankittua, täytyy uusavuttoman ottaa lakiteksti käteen ja tulkita sanaa kuin piru raamattua.

Surkuhupaisin ja ehkä myös tunnetuin esimerkki taitaa olla se kuuluisa "pihaton yövalojuttu". Jos pihatossa pitäisi pystyä yövalon avulla vaivattomasti lukemaan hesaria, kuten kys. tapauksessa vaikuttaneen eläinsuojeluviranomaisen lausunto kuului, niin väittäisin että sen ennemminkin huonontavan kuin edistävän hevosten hyvinvointia. Ensinnäkin hevonen näkee pimeässä paljon paremmin kuin ihminen, joten a) pihatossa asuvat hevoset eivät astu toistensa päälle ilman yövaloa ja b) hevonen itse näkisi lukea sitä hesaria aika lailla hämärämmässä kuin ihminen (tallihan siis oli hevosen koti eikä ihmisen hesarinlukupaikka, eiks vaan?). Toisekseen jokainen vähänkään hevosten lisääntymisfysiologiaan perehtynyt tietää, että valolla on erittäin suuri merkitys hormonikierron säätelyyn, sekä oreilla että tammoilla. Valon tuntimäärää/vrk käytetään siittoloissa tammojen kiimojen ajastukseen vuositasolla, ja systeemin kriittisen vaihe on talvella, jolloin tallissa olisi oltava täydellinen pimeys yöaikaan jotta valorytmihoito toimisi. Ei mikään ihme, että tammat tiinehtyy nykyään huonosti, jos niitä tosiaan pidetään hesarilukuvalaistuksessa ympäri vuorokauden ja vuoden. Kolmas valon aiheuttama ongelma liittyy talvikarvan kehittymiseen. Valoisassa tallissa vs. hämärässä/pimeässä tallissa pidettyjen hevosten talvikarvan pituudella saattaa olla eroa jopa pari senttiä. Valo, varsinkin lämminsävyinen keltainen valo, nimittäin ehkäisee talvikarvan kasvua varsin tehokkaasti. Pihattohevoselle aika ikävä tilanne, jos kunnollinen talvikarva jää kehittymättä siksi, että kunnaneläinlääkäri haluaa käydä lukemassa hesarinsa niiden kotona... Neljäs liian kirkkaan yövalaistuksen aiheuttama ongelma on hevosen rauhattomuus. Kaikki tallia pitäneet tietävät hyvin, että sammuttamalla illalla valot saadaan hevoset rauhoittumaan ja keskittymään oleelliseen eli lepäämään ja syömään iltaheiniä. Pienet yövalot esim. ovien vieressä tai päällä ovat asia erikseen, ne lisäävät tallissa työskentelevien ihmisten työturvallisuutta ja helpottavat esim. varsovan tamman tai sairaan hevosen valvontaa, kun ei tarvitse säikäyttää koko tallillista hevosia räppäämällä täysvalaistusta päälle joka tarkastuskäynnin yhteydessä.

Toinen ihmetystä herättänyt asia on läänineläinlääkärin tulkinta eläinsuojelulaista: jos hevosten omistaja/tallinpitäjä on muualla päiväsaikaan, tulisi hevosilla olla tarhassa katos säänsuojaksi. Puut eivät kuulemma riitä, eikä myöskään loimitus. Nykyiset fullneck- sadetoppaloimet ovat kuitenkin niin hyviä, että sellaisen alta kuoriutuu räntämyrskylläkin lämmin ja kuiva hevonen. Ja hevoset osaavat kyllä seistä sadekelillä takamus tuulta vasten ja valuttaa veden kaulaa pitkin alas. Niin ne ovat tehneet jo vuosimiljoonia. Ainakin meillä metsätarhoissa olevia hevosia ei yleensä tarvitse edes loimittaa, sillä ne etsiytyvät sateella puiden alle, ja puusto myös estää tuulta puhaltamasta tarhaan samalla volyymillä kuin pellolla. Rankat syyssateet ja lumimyrskyt ovat eri asia, mutta silloin meillä jäävät kaikki hevoset sisään.

Mistä päästäänkin ilman aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen eli sisällä pitämiseen. Se näyttää olevan heppafoorumeilla kauhistelun ja moralisoinnin ykköskohteita, hevonen koko päivän sisällä, OMG! Meidän tallilla on sellanen systeemi, että jokainen hevonen saa luvan oppia seisomaan kaverin kanssa sisällä, oman terveytensä ja turvallisuutensa vuoksi. On nimittäin aika hankalaa saada koppihoitoon joutunutta jalkavammaista paranemaan, jos se potkii kaikki neljä jalkaansa paskaksi, talloo ruununrajat palkeenkielille ja riehuu stressipäissään hulluna kun ei pääsekään ulos. Yksikään hevonen ei vielä toistaiseksi ole ollut oppimatta, kunhan hössöttävien omistajien haittavaikutus on saatu jotenkin eliminoitua. ("Meidän Puppe ei sitä-ja-tätä.."- jutut johtuvat yleensä siitä, että ihmiset ovat muuttuneet hevosiensa lakeijoiksi ja rynnänneet hysteerisinä toteuttamaan niiden jokaisen vaatimuksen, "ettei se vaan riko itteensä". "No, on aika helevetin tyhmä hevonen jos rikkoo, saa sitte lähteäkin hevosten taivaaseen", on mun vastaukseni siihen. Minä en omassa tallissani siedä tyhmiä enkä prinsessoita, oli ne sitten ihmisiä, koiria tai hevosia. Mutta minähän en otakaan talliini tuntemattomia vuokralaisia vapailta markkinoilta, vaan majoitan järkeviksi havaittujen tuttujen järkeviksi havaittuja hevosia. Paskanlappaamisvelvollisuus ja mutaiset tarhat karsivat nekin mukavasti hienostelijat ja muut velttokätiset kermaperseet potentiaalisista tulokkaista.)

Oliko vielä jotain, mistä piti avautua? Niin joo, piti tuohon ulkoiluasiaan vielä semmonen lisätä, että hevosille on käynyt samalla tavalla kuin nykykakaroille: on totuttu liian helppoon elämään. Pieni epämukavuus, kuten ajoittainen ja lyhytkestoinen jano, nälkä tai vilu kasvattaa luonnetta ja karaisee yhtä lailla lasta kuin hevosta. Jatkuvalla paapomisella saadaan aikaiseksi hirviöitä, ja hevosen tapauksessa se hirviö saattaa painaa jopa 600 kiloa. Että vähän sitä maalaisjärkeä käyttöön näitten eläinten kanssa. Ei ne hajoo käsiin ja jos hajoo, niin laadussa täytyy olla jotain vikaa. Silloin täytyy vaihtaa se pilalle jalostettu suoritussukuinen johonkin alkuperäisrotuun, joka selviää tästä elämästä vähemmällä pelleilyllä ja hössöttämisellä.

Oikeutta tätien hevosille!

Olen tässä viime aikoina sellaista miettinyt, että tämä meidän koulu/estepainotteinen hevoskulttuurimme on niin perkeleen epäreilu hevosta kohtaan. Jos polle ei ole iso, puoliverinen liitokavio, on se ihan paska kiva ja sen on hitto vieköön opittava liikkumaan kuin se puoliverinen liitokavio. Mikä siis tarkoittaa, että kun valkku huutaa pää punaisena "eteen-eteen-ETEEN", keski-ikäisyyden jäykistämä täti puristautuu kouristuksenomaisesti eläinparan notkoon selkään ja lopputuloksena on jotain epämääräistä alakaulaista liikettä karkuunjuoksemisen ja paikalleenjähmettymisen välimaastosta. Tätä sitten jatketaan vuosikausia eli niin pitkään kun täti uskaltaa tai polle pysyy hengissä, mutta mihinkään se ei näytä johtavan. Lisäksi valmentajien nihkeät kommentit hevosen kapasiteetista -ts. sen puutteesta- jäytävät tädin itsetuntoa. Eihän nyt kukaan huonoa hevosta halua omistaa.

Nooh, sitten paikalle marssii yks lännenratsastaja, pitää tunnin pari ja sanoo tädille, että sulla on aivan ihana hevonen! On sopivan pieni, ei ole liikaa eteenpyrkimystä ja liikkeetkin ovat aivan taivaallisen matalat. Että tää sun poni on kuule kuin tehty länkkärin hitaisiin lajeihin. Täti on ihan että häh? ja sen koko maailmankuva romuttuu, kun sen täytyy oppia ymmärtämään, että yllä luetellut ominaisuudet on plussapuolia eikä miinuksia. Jos täti on oikein fiksu, se vaihtaa kokonaan länkkään ja lopettaa kapasiteettivammaisen kouluratsunsa kiusaamisen.

Se alussa mainitun epiksen ydin on, että kun tän maan kouluvalmentajat eivät tiedä mitään lännenratsastuksesta, ne eivät osaa ohjata näitä maneesin pohjaa kyntäviä paikallaanjauhajia oikealle opelle, vaan oman kuoliaaksituskastumisensa uhallakin jatkavat ratsukon valmentamista. Jos lännenratsastus olisi yleisempää ja siihen törmäisi vähän joka vuokratallilla (olettaen siis, että puhutaan laadukkaasta, metodeiltaan terveestä länkkäristä eikä mistään wintecin synteettisellä maastoilusta tai kaiva -ne -kannukset -kylkiluiden -väliin -ja -pidä -ne -siellä -systeemistä), olisi harrastajaprospektin helpompi kokeilla lajia. Tällä hetkellä homma yleensä lähtee siitä, että joku muita ennakkoluulottomampi täti soittaa länkkäriopelle, länkkäriope tulee vuokratallille tunnittamaan, tädin ennen niin toivoton heppa alkaa yhtäkkiä pelittämään (myös siellä koulutunnilla), lisää tätejä pyrkii tunnille ja lopulta länkkäriope ei tiedä, mihin kaikki tätinsä sijoittaisi muutenkin täydessä kalenterissa.

Se, että tädin polle alkaa yhtäkkiä toimia paremmin, ei suinkaan johdu länkkäopen kertakaikkisesta erinomaisuudesta, vaan siitä aivan yksinkertaisesta tosiasiasta, että hepan on paljon kivempi tehdä töitä kun sen suussa ei roikuta koko tuntia keskimäärin 70 kilon voimalla. Ja kun sitä ei koko ajan läpsytetä ja puristella pohkeilla, se alkaa reagoida niihinkin paremmin. Puhumattakaan siitä, että palkitseminen on suorastaan ylenpalttista siihen 2 millimetrin ja 2 nanosekunnin sisäohjan myötäykseen, mitä koulussa yleensä käytetään "palkintona". Lisäksi hevoselle annetaan todnäk ensimmäisiä kertoja eläissään sen sileäkuoristen tennispalloaivojen vaatima parin sekunnin miettimisaika, niin että se ihan oikeesti on mukana jutussa ja kartalla tehtävien suhteen. Siitäkään ei varmasti ole pollen oppimiselle haittaa, että apuja pyritään käyttämään one by one, eikä siis kaikkia tykitetä yhtäaikaa kuten yleensä on totuttu. Mainitsemattajättämättä sitä, että kun pedagoginen tyyli on länkässä se, että hevosen annetaan ihan itse ja estämättä tehdä virheitä, isojakin, ja sitten sille kerrotaan heti perään että hei, ei noin vaan näin.

Tätien ja niiden ratsujen opettaminen on länkkäopellekin erittäin palkitsevaa. On hieno nähdä ennen niin nihkeän pollen laukkaavan kaunista, pyöreää laukka, pitkin ohjin tietenkin. Selässä täti, jonka naama ei vois enempää olla messingillä. Tai seurata kiukkuisen ja hankalan hevosen asteittaista muuttumista yhteistyöhaluiseksi ja seesteiseiseksi otukseksi.

Nyt sitten on SRL:kin heräämässä asiaan ja suunnittelee opetusministeriön (vai mikäsenyt oli?) kanssa lännenratsastusosiota ratsastusopettajan tutkintoon. Ei siis puhtaasti lännenratsastusopettajien opetusta, vaan lisäpalikkaa jo enkkupuolen opettajiksi opiskelleille. Joo, hyvä tulee varmaan, tän paletinhan tosiaan oppii vaikka joltain nettikurssilta monimuotona. Lännenratsastushan on vähän niinku enkkuratsastusta erilaisilla varusteilla. Tsiisus. Lajeilla on TÄYSIN erilaiset ideologiset lähtökohdat, suurin ongelma useimmilla ratsastajilla on se perkeleen enkkupohja. Kun ei uskalleta antaa, ei osata ratsastaa tekemättä mitään, ei ymmärretä olla kontrolloimatta, ei sisäistetä mentaalista kontrollia, joka tulee vain ja ainoastaan "tottelevaisuuskoulutuksen" kautta. Ainoa mun näkemä hyöty tästä palikasta tulee siitä, että laji tulee edes hiukan tutummaksi näille enkkupuolen opeille ja valkuille. Jos vaikka 10 vuoden päästä nähtäisiin tilanne, jossa kouluvalmentaja ohjaa valikoituja oppilaitaan lajiin, joka sopii hevoselle paremmin?

Lisäksi on ollut puhetta lännenratsastusharrasteohjaajan tutkinnosta, mistä heti innostuin. Kunnes heräsin ja päästin kissan ulos. Lyödäänkö vetoa, että sinnekin vaaditaan se helppo-öö-tasoinen ja 110:ä hyppäävä hevonen? Ja hyvä kysymys myös on, kuka opettaa? Tässä maassa on aika harvassa ne tyypit, joiden juttuja kuuntelisin ilman että tarttis ajatella, että älä nyt hyvä ihminen ihan potaskaa suolla.

Pikkutamman jälki-istunto

En ole taas aikoihin kirjoitellut, kun on tämä jokavuotinen ratsastustauko meneillään. Se siis tarkoittaa sitä, että en ratsasta vakiopolleillani ollenkaan, vaan odottelen parempia kelejä. Muuten kyllä olen käynyt selässä, joko ratsastanut muiden hevosia tai sitten antanut kuuriluonteista kurinpalautusta jollekin omista hevosistani. Pikkutamma esimerkiksi on luonteeltaan sellainen, että vedättää vähän kiltimpää ihmistä ihan huomaamattomasti, pienen pienissä erissä. Tarpeeksi vedätettyään se muuttuu aivan siaksi. Vauhtikontrolli katoaa (on vain 1 vaihde, ja se on täysiä eteen). Tamma ei myöskään reagoi taivuttaviin apuihin oikein, vaan ignooraa ohjat ja pohkeet ylimielisen kiukkuisesti, viuhtoo hännällään ja kaatuu lapa edellä käännöksiin. Laukata ei tietenkään voi, koska laukka-avuista lähtee joko paikoillaan rykivä rodeoshow, tai sitten otus lähtee kuin tykin suusta: kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa eikä reagoi hiljentäviin apuihin muuten kuin ärsyyntymällä lisää. Maasta käsin se on ylimielinen ja saattaa jopa luimia, jos katsoo että ihmisellä ei ole oikeutta esim. kiristää satulavyötä tai pyytää väistämään.

Onneksi PT on suhteellisen helppo palauttaa entiselleen. Muutama kerta tarkkaa ja vaativaa ratsastusta, ja hevonen on kuin se mies atrian valmisruokamainoksessa: ihan eri hevonen. Tarkalla ratsastuksella tarkoitan sitä, että ratsastaja keskittyy 120% hommaansa, eikä päästä sitä pelleilemään tai sluibaamaan ainuttakaan kertaa. Ja vaativalla taas sitä, että mikään puolittainen vastaus hevoselta ei riitä, vaan sen on annettava kunnollinen, osaamistasonsa mukainen reaktio ja mieluummin vielä vähän enemmän. Kun sen vastarinta pehmenee ratsastettaessa, se muuttuu maasta käsinkin nöyremmäksi. Saahan sen pyöröaitauksessakin nöyräksi ja sivistyneeksi käsitellä, mutta ratsastuskäyttäytymisen korjaamiseen auttaa vain ratsastus. Siis ihan loppupeleissä.

Pyörötyöskentelyllä voi parantaa ratsastettavuutta ja kuuliaisuutta, mutta toisaalta monet ratsastettavuuteen liittyvät ongelmat ratkeavat vain selästä käsin. Ainakin minä osaan ratkaista ne huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin, kun olen itse selässä (ja usein vielä täsmälleen siinä paikassa kenttää, missä ongelmat esiintyy). Mutta minä olenkin enemmän ratsastaja kuin maastakäsin työskentelijä. Ratsastaminen on kuitenkin se alkuperäinen syy, miksi minulla on hevosia. En minä niitä siksi pidä, että saisin haahuilla pyöröaitauksessa naruriimun kanssa ja hakea jotain erityiskontaktia tai sielujensympatiafiiliksiä niihin. Mulle riittää ihan hyvin sellainen toimiva työskentelykontakti tyyliin reilu peli, hevoset voivat sitten keskenään hakea niitä erityiselämyksiä omista sosiaalisista ympyröistään.

Vuotta viisaampana, kiitos mainion Valkun

Täytyy varmaan pitkän tauon jälkeen kertoa Tädin ja Kiltintamman kuulumisia. Lähes vuosi onkin jo vierähtänyt siitä, kun viimeksi tänne runoilin.

Vuosi sitten oltiin jo hyvällä alkutaipaleella yhteisen kommunikoinnin saralla, vaikka takapakkejakin tuli. Talvella opettelin ahkerasti pyörössä työskentelyä ja tein kaikenlaisia maasta käsin -harjoituksia, paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Toki ratsastinkin, mutta samoihin ongelmiin tuli törmättyä aina uudestaan, eikä oikein mitään sen suurempaa edistystä tapahtunut. Toisaalta ratsastamaan ei opi kuin ratsastamalla, ja joskus ihan pelkkä kilsojen kerääminenkin kannattaa. Aikuisen hevostelu-urani tärkeimpiä oppeja kuitenkin on, ettei kukaan pysty kehittymään ilman apua. Maailmanmestareillakin on omat valmentajansa.

Keväällä pääsimme Kiltintamman kanssa Valkun oppiin. Sanoin muistaakseni Valkun ekalla tunnilla, että odotan jotain pieniä parannuksia lähinnä istuntaani, ja että kaikkea muuta kyllä voidaan tehdä, mutta ”mä en voi sit ollenkaan laukata tällä hevosella, ainakaan vielä tänä vuonna”. Valkku hymyili ja nyökytteli ja sanoi että "let's see".

Ensimmäisen kuukauden menin pyörössä ilman ohjia. Ekoilla kerroilla hevonen oli vielä varmuuden maksimoimiseksi liinassa. Saatettiin mennä puolitoista tuntia käyntiä, muutama suunnanvaihto, pysäytys ja ehkä pikkupikku pätkä jogia. Sivustaseuraajien mielestä varmaan yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivuminen.

Reenattiin ahkerasti oikeaa istuntaa, rentoutta ja painoapuja. Istunta ja kehonhallinta kehittyivätkin, ja samaa tahtia tamma muuttui tyynemmäksi. Olin ihan tyytyväinen, mutta välillä kaiken hitaus epäilytti. Ajattelin usein tunnin jälkeen, että tällä vauhdilla ehdin täyttää viiskyt ennen kuin pääsen edes kentälle menemään pätkän ravia. Luotin kuitenkin Valkkuun, ja toisaalta tuntui hyvältä tehdä kerrankin asiat todella hitaasti ja perusteellisesti.

Kevään mittaan päästiin ulos pyöröstä. Harjoiteltiin runsaasti trailia, edelleen etanavauhdilla (tai ainakin pyrkimys oli siihen, KT kyllä välillä pisteli menemään turhankin lennokkaasti). Näissä harjoituksissa kehittyivät etenkin ratsastajan henkiset taidot. Esteiden suorittaminen vaatii herpaantumatonta keskittymistä sataan asiaan yhtä aikaa. Paino, katse, pohkeet, kädet, asento ja sitten vielä kunkin esteen suorittamisen omat vaatimukset (ja vielä pitäisi muistaa olla rento ja hengittää). Valkku antoi usein tehdä ensin asiat väärin, sitten korjattiin. Välillä olin masennuksen alhoissa, mutta Valkku jaksoi aina kannustaa ja olla positiivinen.

Kesällä edettiin jo ratsastamaan uralla ja alettiin tapailla ”oikeaa” pleasure-ratsastusta. Minulle on aina ollut ehkä vaikeinta maailmassa ratsastaa suoraan, siitä huolimatta että KT on tallin hevosista varmaan suorin luonnostaan, joka jo sinällään on valtava apu (kaikki vinon hevosen omistajat varmaan yhtyvät tähän.) Tässä vaiheessa kuvioihin tulivat mukaan "hip over" ja "kulmien ratsastus" (joka on eri asia kuin kulmien ratsastus enkkutyyliin).

Muistan vieläkin ekat plösö-tunnit, joiden jälkeen olin ihan ranteet auki. En saanut hevosta kulkemaan hip overissa, kulmat möngerrettiin ihan väärin, hevonen tikutteli jogipätkät kiitoravia ja turpa taivaissa ja säikkyi joka tuulenhenkäystä. Valkku ei ollut moksiskaan, kiitteli vain kovasta työstä ja väitti että kyllä se siitä. Ja kun aikansa puursi, niin katso, edistystäkin tapahtui. Jossakin vaiheessa käynti, jogi, siirtymiset ja pysähdykset alkoivat jo olla kohtuullisia, ainakin joka kolmannella kerralla. Ja kun Valkku oli ehkä miljoona kertaa komentanut, että pidä nyt se hevonen hip overissa, alettiin olla siitäkin jujulla.

Sitten alkoivat laukkaharjoitukset, jotka alussa olivat enämpi pukkitappelua kuin laukkaamista. Vaan Valkulla oli lääkkeet tähänkin. Aina kun KT pisti ranttaliksi, palattiin pyöröön. Loppujen lopuksi laukkailin tammalla pyörössä ohjat satulanupissa kädet selän takana hiiiidasta keinuhevoslaukkaa, säädellen tempoa pelkällä istunnalla. Aikamoinen muutos. Sama pyrittiin siirtämään kentälle, jossa edettiin isoista laukkaympyröistä ajan kanssa suoralle uralle, joka sekin alkoi pikku hiljaa sujua (ainakin joka kolmannella kerralla siis). Toki takapakkeja tuli, mutta nyt en enää jäänyt pulaan, koska Valkku oli antanut hyviä työkaluja ongelmien ratkaisuun.

Mieleeni on jäänyt yksi kerta syksyltä, kun ratsastin itsekseni kentällä. Kilttitamma oli koko ajan kuulolla, tyyni ja tyytyväinen. Kaikki askellajit, kuviot ja suunnat onnistuivat pelkällä istunnalla ratsastaen, pitkin ohjin. Jos joku olisi sanonut minulle huhtikuussa liinatunnilla ährätessäni, että yhtenä kuulaana syksyisenä iltana laukkaan KT:llä hyräillen ympäri kenttää kauniissa pleasuremuodossa täysin pitkin ohjin, en varmaankaan olisi uskonut. Olen tyytyväinen, että luotin Valkkuun, joka koko ajan uskoi minuun.

Mies ja hevonen sekä hevonen ja mies

Tää oli IHAN pakko laittaa tänne:



Mun mielestä toi lännensetä fuskasi, koska ratsasti kahdella kädellä kangilla. Olisi ollut paljon vaikuttavampaa, jos olisi tehnyt kaikki manööverit yhdellä kädellä. Varsinkin kun ei edes mitään sarjavaihtoja esittänyt.

Taustamusasikermä (yök mikä sana..) muuten alkaa maailmanparhaalla länkkäbiisillä, Huuliharppukostajan tunnarilla.

Lujaa osaa lahjatonkin luukuttaa...

Hevosen ratsastaminen hitaaksi on kovaa duunia. Siis ilman ohjastuntumaa. Jos ohjilla saisi jarruttaa, olisi lännenratsastus helppoa. Sen kun pidättelisi pollea, kunnes sopivan hidas askellus löytyisi, ja sen jälkeen pitäisi hepan siinä tempossa ja tahdissa istunnalla. Korjaisi aina ohjilla, jos vauhti lähtisi kiihtymään. Alla video western ridingin maailmanmestaruuskisoista (luokka on non pro, miettikääs sitä miltä ne prot oikein näyttää!):



Pleasurevideoita viime aikoina katsoneelle tämä w.ridingin vauhtikin on jo aikamoista lasettamista. Tykkään tuosta yo. filmistä siksi, että siitä näkee aika hyvin ratsastajan käyttämät avut. Siis sen, kuinka minimaallisia ne ovat ja kuinka hyvin laukanvaihtoavut on ajoitettu kohdalleen. Oma laukka Quarterin kanssa suoralla uralla on tällä hetkellä parhaimmillaan tuon videon luokkaa (samalla ohjaspituudella), mutta laukanvaihtoihin saakka emme ole vielä päässeet. Viimeiset kolme viikkoa olen harjoitellut kulmien ratsastamista, Quarterinretku hankki nimittäin syksyn aikana itselleen ikävän tavan kaatua lapa edellä kulmiin ja ryysätä niistä tuhatta ja sataa läpi. Laukkaympyröitä ollaan tehty, samoin kaariuria vastalaukan kanssa. Hevonenhan on koulutettu Amerikassa ja toimii kyllä, eteneminen on kiinni lähinnä tädistä: kykenenkö hallitsemaan kehoni niin täydellisesti, etten häiritse hevosen suoritusta?

Kouluratsastajat pitävät tätä istunta-asiaa omana yksinoikeutenaan, kukaan koskaan ikinä missään ei ole niin tarkka näissä istuntajudansseissa kuin kouluratsastaja. Jos siis niiltä kysytään. Mutta mitäköhän sanoisi kouluratsastaja, kun se laitettaisiin pleasure-koulutetun ratsun selkään, ja otettaisiin ohjat pois? Ja sitten kerrottaisiin, että sun on nyt esitettävä hidas käynti, ravi ja laukka siirtymisineen täsmälleen samassa tempossa, samoin suunnanvaihdos, pysähtyminen ja peruuttaminen? Hevonen pysyy tietenkin siististi uralla ja liikkuu koottuna, pää alhaalla ja kaula suorana, hiukan muttei liikaa sisäänpäin asetettuna.

Muistan kihisevän raivoisat ja suorastaan masentuneet tunnelmat, kun muutama vuosi sitten menin valkun oppiin. Se otti multa samantien ohjat pois, ja sanoi että saan koskea niihin vasta, kun olen ansainnut sen. Seuraavat kaksi kuukautta ratsastin pari, kolme kertaa viikossa ilman ohjia, kädet selän takana tai sitten juoksutusliinassa. Valkku myös kielsi mua ratsastamasta omilla hevosillani, kunnes osaisin rauhoittaa istuntani ja käteni. Kun onnistuin kääntämään, pysäyttämään, peruuttamaan ja tekemään siirtymiset kaikkien askellajien välillä ilman ohjia, sain kunnian koskea niihin. Ja sain myös luvan alkaa taas ratsastaa omia hevosiani. Ne olivat ratsastuselämäni vaikeimmat, mutta samalla antoisimmat kuukaudet. Kyllä kävi muutaman kerran mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Sitten mietin, että enhän mä tässä muuta menetä kuin aikaa ja rahaa, eli antaa palaa vaan. Päätös luottaa valkkuun oli yksi ratsastusurani parhaimmista päätöksistä. Se on poikinut upeita kokemuksia hevosen selässä, ja olen saanut ratsastettavakseni hienon hevosen.

Olen nyt ratsastanut kyseistä hevosta lokakuun alusta saakka. Alku oli hankalaa, koska hevosella oli tiettyjä käyttäytymisongelmia, eli se siis sikaili ratsastaja selässä oikein kunnolla. Pari, kolme ekaa viikkoa kului kurinpidollisiin toimenpiteisiin, ja vasta niiden mentyä läpi päästiin treenaamaan sitä varsinaista taidollista puolta. Viime viikonloppuna oltiin kurssilla, ja Quarteri toimi kuin unelma. Se oli hidas ja pääkin pysyi suhteellisen matalana, laukannostot ja laukat sujuivat taivaallisesti, ravi oli pehmeää ja ravilisäykset olivat hienoja. Ja kiukuttelusta ei ollut tietoakaan!

Alla video pleasuren maailmanmestaruuskisojen 2008 voittajasta. Hevonen on 4-vuotias qh-tamma ja tietenkin pleasure-jalostuksen tuote.



Pleasuressahan tuomarit arvostelevat pääasiassa hevosta, joten hevosen liikkeiden laatu vaikuttaa sijoitukseen. Liikkeiden laatu taas on pitkälti jalostuksen tuotetta eli rahalla saa ja hevosella pääsee. Olisipa joskus varaa hankkia tuon tasoinen hevonen, ja osata vielä ratsastaa se niin, ettei se mene pilalle...

Hyvä hevosenhoitaja, katoava luonnonvara

Toisinaan kadehdin niitä, joilla on vain yksi hevonen täyshoitotallilla. Olisi niin helppoa tulla työpäivän jälkeen tallille, hakea se oma kullannuppu tarhasta, satuloida ja ratsastaa kaikessa rauhassa, ja sen jälkeen lähteä kotiin viettämään normaali-ihmisten iltaa. Eikä olisi koko ajan huonoa omatuntoa niistä tarhoissaan notkuskelevista oloneuvoksista, joita ei ehdi koskaan ratsastaa. Eihän se lomailu hevosia haittaa ollenkaan, ne ovat hyvinkin tyytyväisiä kun saavat olla rauhassa ja viettää loppumatonta laatuaikaa kaveriensa kanssa. Tosiasia kuitenkin on, että ratsastettavuus kärsii pahasti, jos hevosta ei ratsasteta säännöllisesti. Ensimmäinen ratsastuskerta pitemmän tauon jälkeen on aina vakuuttelua hevoselle, että ihan oikeesti pitäis nyt käyttäytyä. Tokalla kerralla päästään tekemään niitä asioita, joita hevonen jo osaa, ja vasta kolmannella kerralla voi alkaa uusien asioiden opettelun. Eli toisin sanoen harvemmin tai epäsäännöllisesti ratsastetun hevosen taidot junnaavat paikoillaan, kun koskaan ei päästä siihen pisteeseen, että niitä eteenpäin vieviä ratsastuksia tulisi useampi peräjälkeen.

Monet ovat ratkaisseet ongelman hankkimalla itselleen hevosenhoitajan. Itse asiassa se olisi ratkaisu tähän minunkin ongelmaani. Hoitaja valmistelisi minulle hevosen A satuloimalla ja juoksuttamalla, jonka jälkeen saisin keskittyä pelkästään ratsastukseen. Ja sillä aikaa kun ratsastaisin A:ta, hoitaja kävisi hakemassa hevosen B, ja valmistelisi sen minulle. Kun ratsastaisin B:tä, hoitaja purkaisi A:n ja laittaisi kuntoon C:n, ja niin edelleen. Tällä systeemillä ehtisin ratsastaa kaksi hevosta arki-iltoina ja kolmesta viiteen viikonloppuisin.

Hoitajan hankkiminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Periaate numero 1 omien hevosteni kanssa on ollut, että en yleensä anna alaikäisten käsitellä niitä yksin. Moni teini voi olla päteväkin hevosenkäsittelijä, ei siinä mitään, ongelman ydin piileekin tapaturma- ja vastuupuolella. Hevoset ovat kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vaarallisia ja arvaamattomia eläimiä, enkä halua kontolleni kenenkään lapsen loukkaantumista. Useimpien hoitajaehdokkaiden vanhemmilla ei ole minkäänlaista käsitystä hevosista, ja haluan myös välttää mahdolliset ikävät ja yleensä mihinkään johtamattomat keskustelut siitä, miksi meidän Riina-Anselmi ei saa lähteä yksin maastoon tai ratsastaa oreilla kun se on niin kauhean pätevä näiden hevosten kanssa. (Aikoinaan sanoin yhdelle yksin maastoon kärttävälle, hankala-asenteiselle teinix-prinsessalle, että antaakos sun isä sen auton sulle käyttöön? Tietenkin antais jos pyytäisin, vastasi rinsessa. Minä siihen, että ihanko totta, että alaikäiselle ja ajokortittomalle antaisi? ja typy siihen, että mun isä tekee kaiken mitä mä haluan. Juu mutta mä en, mä vastasin siihen. Ja tämän keskustelun jälkeen päätin, että kys. henkilö ei tolla asenteella ratsasta edes kentällä.) Harvempi täysikäinen kuitenkaan haluaa ryhtyä hevosenhoitajaksi. Sitäpaitsi täysikäisillä tuppaa olemaan se paljon puhuttu oma elämäkin työpaikkoineen, perheineen, lasten harrastuksineen, eli eivät yleensä ehdi käydä tallilla niin usein kuin olisi tarvetta.

Hoitajaprospektin pitäisi myös olla hyvä hevosenkäsittelijä. Harvempi ratsastuskoulutaustainen täti tai teini osaa käsitellä ittiään täynnä olevia oriita, hyvä kun puhinoissaan tepsutteleva vanhempi tamma pysyy luontevasti käsissä. Meidän tallin hevoset ovat kaikki suhteellisen rauhallisia ja helppoja käsitellä, mutta vain, jos käsittelijänä on osaava ihminen. Hevoset huomaavat tosi nopeasti, jos ihminen ei ole tilanteen tasalla, ja alkavat napsia itselleen pieniä erivapauksia. Joista sitten aika pian kasvaa isoja ongelmia.

Jotta hoitajan voisi päästä pyöröaitaukseen lämmittelemään hevosta, pitäisi sen pyörön käyttökin hanskata edes välttävästi. Ja hoitajan pitäisi pystyä näkemään hevosen käyttäytymisestä, minkälaista pyörötystä kyseinen hevonen juuri sillä hetkellä tarvitsee: liiallisen energian poisjuoksuttamista, ajatukset muualla lönkyttävän hevosen huomion kiinnittämistä ihmiseen vai hyvän fiiliksen ja kontaktin ylläpitoa ja laatuaikaa. Joskus -tai oikeastaan aika usein- tarvitsee käydä nuo kaikki kolme vaihtoehtoa saman hevosen kanssa.

Hoitajan pitäisi myös osata hoitaa hevonen ratsastuksen jälkeen oikein. Milloin tarvitaan pitempää jäähdyttelylenkkiä, milloin jalkoihin tai selkään on kiinnitettävä erityistä huomiota ja mitä niille pitäisi tehdä. On nimittäin melkeinpä helpompaa (ja nopeampaa) tehdä kaikki itse kuin ryhtyä ohjeistamaan toista henkilöä. Monissa hommissa on niin monta yksityiskohtaa ja eri vaihtoehtoa, joista valita, että menee vuosi opettaa uusi hoitaja tallin tavoille. Ja sitten ne yleensä lähtevätkin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, vaihtavat tallia tai pamahtavat paksuksi ja häipyvät jonnekin ei-hevostelu-tavisten onnelaan.

Lisäksi näissä heppahommissa on havaittavissa vissi vuodenaikaisvaihtelu. Useimmat alkusyksystä innostuneet hoitajakokelaat katoavat maisemista, kun tulee talvi. Tai edes marraskuu. Yhtäkkiä ei olekaan hinkua tallille, ja kauhea kiirekin on yksityiselämässä. Pitää mennä siskon kaa shoppaileen, töissä/koulussa on NIIN raskasta ja niin edelleen. Seuraavan kerran tyypeistä kuulee joskus maaliskuussa, kun aurinko alkaa taas paistaa ja on lämpimämpää. Tallilla niitä näkee toukokuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen hevoset lakkaa taas yhtäkkiä kiinnostamasta. Kun on lakkiaisjuhlaa, biitsillä loikomista, juhannushäätä ja serkun lapsen rippijuhlaa elokuun loppuun saakka. Tuollainen on tietenkin inhimillisessä mielessä ymmärrettävää, onhan ihmisillä oikeasti sukulaisia, perhettä ja tallin ulkopuolista elämääkin. Hevoset ovat kuitenkin olemassa ympäri vuoden, eikä anna kauhean hyvää kuvaa omasta innostuneisuudesta ja antaumuksesta, jos hommasta poimitaan röyhkeästi vain ne helpot ja kivat puolet. Ei tuollaisesta osa-aikaharrastajasta ikinä tule Oikeaa Hevosihmistä, koska tietty kurinalaisuus, nöyryys ja palava into puuttuu. Eli toisin sanoen, hyvää hoitaja-ainesta on liikkeellä todella vähän. Haahuilijoita ja haaveilijoita sitäkin enemmän.

Taidan sittenkin tyytyä tähän sillointällöinratsastamiseen. On paljon helpompaa tehdä asiat itse, kuin taiteilla haahuilijahoitajan alati muuttuvien aikataulujen kanssa.

Tallimatematiikkaa

Jokainen hevosten kanssa puuhastellut tietää, että koulussa opeteltu matematiikka ei tallilla päde. Johtuuko sitten hevosten aika-avaruuskenttää vääristävästä vaikutuksesta vai mistä, mutta suhteellisuusteoria muuttuu karvamopojen välittömässä läheisyydessä suhteettomuusteoriaksi. Muutamia esimerkkejä normialgebran pätemättömyydestä talliolosuhteissa:

Tehtävä 1. Hevosten viettäessä yön tallissa (12h), kertyy karsinasta siivottavaa 0,5 kottikärryllistä. Kuinka paljon siivottavaa kertyy, kun hevoset ovat sisällä 24h?

Vastaus: 3 kottikärryllistä. Paskan määrä lisääntyy kuusinkertaisesti tallissaoloajan tuplaantuessa.

Tehtävä 2. Hevosella on 4 jalkaa ja jokaisessa jalassa 4 niveltä, kuinka monta erilaista nivelvammaa se voi saada?

Vastaus: yhtälö 4 x 4 = 16 ei päde, koska joissain nivelissä on useampi nivelrako ja jokatapauksessa jokaiseen niveleen voi tulla vaurio etu-, taka-, sisä- ja/tai ulkopinnalle sekä niiden välimaastoon. Oikea vastaus on ääretön määrä.

Tehtävä 3. 500 kg:n painoiselle, kevyessä työssä olevalle hevoselle syötetään 10kg heinää (yht. 4,5 ry) ja 0,25 kg kauraa (0,23 ry) eli yht. 4,73 ry, ja sen päivittäinen energiantarve on 5-5,5 ry. Laihtuuko vai lihooko hevonen tällä ruokintamallilla?

Vastaus: Hevonen lihoo aivan muodottomaksi optimiruokinnan alittavasta dieetistä huolimatta. Sopiva heinänmäärä olisi 4kg (2,2 ry) ja kauraa ei anneta ollenkaan. Tällä dieetillä hevonen pysyisi sopivassa lihavuuskunnossa, mutta hankkisi itselleen mahahaavan ja hiekkaähkyn, jonka lisäksi se nakertaisi karsinanseinät tärviölle.

Tehtävä 4. Kuinka monta päivää kuukaudessa tammalla on mukava ratsastaa, kun sen kiima kestää 7 vrk?

Vastaus: 30 pv - 7 pv - 7 pv (PMS) - 7 pv (kiiman jälkeinen viikko) = 9 pv. Tämä yhtälö ei kuitenkaan päde, koska tästä 9 päivästä on vähennettävä ratsastajan PMS-päivät ja menstruaatio, jotka eivät osu yhteen hevosen kiimakierron kanssa, eli yhteensä 14 pv. Oikea vastaus on -5 pv.

Tehtävä 5. Jos hevosen kengitysväli on 6 vkoa ja kengityskerta maksaa keskimäärin 100 euroa, a) kuinka paljon rahaa kuluu vuodessa kavionhoitoon ja b) mikä on keskimääräinen kengityskulu kuukaudessa?

Vastaus: a) 52/6 = 8,67 => 8,67 x 100,- = 867,-. Tähän lisätään 6 irtokengänlyöntiä á 50,- eli 867 + 300 = 1167,-. Lisäksi kengittäjä joutuu paikkaamaan irronneiden kenkien aiheuttamia lohkeamia erittäin kalliilla, amerikkalaisvalmisteisella kaksoinkomponenttitöhnällä, joka maksaa 40,-/tuubi. Tuubeja kuluu vuodessa 6 kpl, eli 1167+240 = 1407. Edellisten lisäksi hevonen sairastaa yhden mystisesti ilmestyneen kaviopaiseen, jonka hoitoon kuluu 50e (sairaskengityslisä), pohjalliset 10,-/pari ja eläinlääkärin puhelinreseptillä (10,-) määräämää kipulääkettä 55,-/pullo x 2 eli siis yhteensä 1407+50+10+10+110= 1587,-
b) 1587/12 = 132,25.

Tehtävä 6. Jenni käy tallilla joka päivä, ja ratsastaa/liikuttaa hevosta tunnin verran päivässä ja hoitaa tunnin päivässä. Jenni asuu 30 kilometrin päässä tallilta ja ajomatkoihin kuluu aikaa yhteensä 1h/päivä. Kuinka monta tuntia viikossa Jenni käyttää hevosharrastukseensa?

Vastaus:
Ajomatka 7h
Ratsastus 7h
Hevosen harjaus ja satulointi 3,5h
Ratsastuksen jälkeinen hoito 3,5h
Juoruilu kaverien kanssa 3,5h
Epäsuosiossa olevien tallilaisten pahansuopa selkäänpuukotus 7h
Tallinpitäjän mielistely 3,5h
Hevostarvikkeiden shoppailu 2h
Hevosista lörpötteleminen puhelimessa 6h
Hevostallinetissä pyörimistä ja nimimerkillä "just joo" ilkeilyä 12h
Yhteensä 55 tuntia/viikko.

Hevosmatematiikka on helppoa, kunhan tietää tehtävien ansakuopat. Mikään ei ole niin halpaa, helppoa tai nopeaa kuin oppaissa ja tai alan oppilaitosten oppikirjoissa/luennoilla annetaan ymmärtää. Tämän vuoksi hevostalouskouluihin pitäisikin valita oppilaat soveltuvuustestien perusteella. Vain ns. hullun papereilla pääsisi opiskelemaan, ja hulluista vielä seulottaisiin se kerma, joka osaisi käsitellä käytännön probleemoita luovasti eikä ymmärtäisi ajan kulumista tai rahan arvoa ollenkaan. Suurin osa tallinpitäjistä täyttää yllämainitut kolme ehtoa, joten ilmeisesti ne ovat alalla toimimisen kannalta niitä ns. avainominaisuuksia.

Sukkahousumiesten kokoontumisajot

Eilinen HIHS-televisiointi pani muistelemaan niitä estekisoja, joita näytettiin telkkarissa kun olin lapsi. Sieltä piti aina poimia suosikkihevonen, joka useimmiten oli kimo. Ratsastajiin en kiinnittänyt oikeastaan mitään huomiota, yleensä siellä selässä kykki joku univormuun pukeutunut mieshenkilö. Hevoset olivat vielä 70-luvulla ja 80-luvun alussa sekalaisempaa sakkia verrattaessa näihin nykyjalostuksen tuottamiin kiveräkintereisiin vinttikoiriin, jotka alakaula pullollaan ryykivät esteeltä toiselle. Kauniiksi niitä ei voi edes kohteliaisuuden nimissä valehdella, mutta hyvä tavaton sentään, minkälaisia hyppykoneita!

HIHSissä olen käynyt aina silloin tällöin, yleensä lähinnä expo-alueen tarjonnan vuoksi. Estekilpailut eivät juurikaan kiinnosta, koska en ole esteratsastaja, enkä ymmärrä lajin hienouksia. Se pakollinen kouluratsastusosuuskin on yleensä osoittautunut pettymykseksi, joten en ole sen vuoksi viitsinyt maksaa kiskurihintaa lipusta. Messukeskuksen aikoina expo-alue oli parempi (tai ainakin yhtenäisempi), ja osastoilla myytiin ihan oikeasti spesiaalikamaa. Nykyään (tai siis kolme vuotta sitten, kun viimeksi kävin hississä) lähes joka osastolla myydään niitä samoja ruutusukkia, tummansinisiä loimia, perusraippoja ja Pikeurin takkeja. Minne ovat kadonneet ralliruudulliset pintelit, hauskanväriset talliloimet ja kiva krääsä? Messarin aikoina oli myös kiva istuskella baarissa viini- tai olutlasi kädessä ja seurata vieressä olevan verkka-alueen taåahtumia. Kun siirryttiin hjallishalliin, laitettiin verkka-alue piiloon ja myymälät hajautettiin kapeille ja ahtaille käytäville. Ei kiva, koska inhoan ruuhkia ja ihmismassoja. Pitää olla joku todella voimakas houkutin (ja vähintäänkin ilmaislippu), ennenkuin suostun änkeämään hikiseen tungokseen.

Säästän vähäiset roponi tänne, koska siellä on kokonainen hallillinen westerniä.

Kehityskaari

Oikeasti mulla kyllä oli ohjat. Ne katosivat kun muokkasin kuvaa.

Ihmisen hevosteluelämässä on erilaisia kausia. Tai ainakin mulla on ollut. Aina ei edes huomaa siirtyneensä seuraavaan kauteen, vaan muutoksen huomaa vasta jälkikäteen. Ainoa yhteinen asia eri kausissa on, että aikaisempien kausien toilailujen ja typeryyksien muisteleminen saa vajoamaan syvään häpeän tilaan. Onneksi häpeän syvyys ja kulunut aika ovat käänteisesti verrannollisia: enää ei vaiheen 4 toilailut jaksa kauhean paljon innostaa itseruoskinnan jaloon puuhaan.

1. Kausi: pikkukakaravaihe alkeisratsastajana ratsastuskoululla. Kaikki oli kamalan jännää ja pelottavaa: hevoset, ratsastusopet, tallitytöt, hevosten hoitajat. Hevoset talloivat vähän väliä varpaille ja söivät takista napit, tai ainakin eväsleivät. Hyvä ratsastus oli sitä, että pysyi hevosenselässä koko tunnin ajan. Suurin osa kertyneistä selästäsuistumisista osuukin tähän ajanjaksoon.

2. Kausi: jatkokurssilainen teini, joka ihmetteli että miksi tää on niin vaikeeta? Miksi mä en opi mitään ja noi muut oppii? Selässäpysyminen ei niinkään ollut enää ongelma, paitsi jos hypättiin esteitä tai hevonen pukitteli. Hyvä ratsastus oli sitä, että sai nostettua kunnollisen laukan tai hevonen meni hetkeksi kuolaintuntumalle. Kokeilua erilaisilla hevosilla eri talleilla. Loput putoamiset -paria harhalaukausta lukuunottamatta- osuvat tähän aikakauteen.

3. Kausi: myöhäisteininä/nuorena "aikuisena" (hah..) ei käy säännöllisesti tunneilla, mutta ratsastelee silloin tällöin siellä täällä. Hevoset silti mielessä päivittäin.

4. Kausi: Alkuvuodet oman hevosen kanssa. Selässäpysymisen taito hioutui huimilla maastoretkillä huippuunsa, mutta istunta ja ratsastustaito olivat vielä ihan hukassa. Kentällä jaksoi pyöriä just sen 20 minsaa, mikä meni siihen pakollisentylsään alkukävelyyn ja epätahtiseen kevyeenraviin, ryysivään laukkaan ja muutamaan epämääräiseen pohkeenväistöön ja etuosakäännökseen (juu, niitä tehtiin 70-luvulla ratsastuskouluissa ihan kamalasti!). Esteet ja laukkaaminen olivat hevostelun parasta antia, samoin mahdollisimman vaikeat maasto-olosuhteet. Kuolaintuntumaa ei ollut, syynä "tää hevonen on niin huono kun se ei osaa". Ongelmaa yritettiin ratkaista muunmuassa hissikuolaimilla ja gramaneilla. Kiinnostus länkkäriin virisi, mutta lähinnä siksi, että lännenleffoissa ratsastettiin aina laukkaa ja pysähdyttiin täydestä vauhdista. Luonnollinen hevostaito oli täysin käsittämätöntä: kuinka kukaan voi millään väittää ymmärtävänsä, mitä hevosen päässä liikkuu? Tällä kaudella ei putoiltu, mikä on otettujen riskien määrään verrattuna pienoinen ihme.

5. Kausi: Kohti orastavaa ratsastustaitoa: Opin myötäämisen taidon. Yhtäkkiä huomasin pystyväni ratsastamaan niin, että hevosen turpa osoitti alaspäin, eikä rykinyt taivasta kohti. Istunta tuotti suuria vaikeuksia, koska missään ei osattu kuvailla eikä kukaan osannut kertoa, MILTÄ hyvän istunnan pitäisi tuntua. Tämän vuoksi ratsastus oli pitkälti käsillä ratsastamista ja edestä kasaamista, hevonen kulki patenttimuodossa takapää puoli virstaa jäljessä. Länkkäröinti ja hevosen sielunelämän opiskelu pääsi kunnolla vauhtiin, tärkeimpänä asiana oivallus siitä, että hevosen liikkeellesaamiseen ja pysäyttämiseen tarvittavan voiman välillä on epäsuhta, ja että niin ei tarvitsisi olla. Jonkinlainen miniatyyrivalaistuminen.

6. Kausi: sinnikästä valmennuksissa käyntiä, treenaamista käsikirjan mukaan ja ihmettelyä, miksi hevonen ei siltikään toimi? Ei vielä mitään hajua siitä, kuinka opettaa hevoselle liikesarjatemppujen lisäksi työskentelyä. Koska en hahmottanut ratsastuksen syy- ja seuraussuhteita kunnolla, tein kasapäin koulutuksellisia emämokia. Vaikka olin ahkera, suunnitelmallinen ja kunnianhimoinen, saavutin tämän kauden aikana hyvin vähän edistymistä, mutta sitäkin enemmän pahaa mieltä. Vaikka olin tässä vaiheessa "pehmeimmilläni" hevostaitopuolella, sain pilattua välit senhetkiseen ratsuuni lähes lopullisesti. Hirveä hinku kilpailemiseen aiheutti täydellistä ääliöyttä ja aivotonta periksiantamattomuutta.

7. Kausi: Heittää epätoivoisena romukoppaan suurimman osan senhetkisistä valmentajista ja auktoriteeteistä, ja alkaa luottaa omaan fiilikseen. Edelleenkin epävarma siitä, mikä on hyvä istunta. Lukee vimmatusti alan kirjallisuutta ja katselee ratsastusvideoita. Alkaa pikkuhiljaa hahmottaa istunnan TODELLISEN merkityksen. Samoin hevosen sielunelämä sekä oppimistapa alkaa hahmottua. Ymmärtää, ei vaan sisäistää erään hyvän valmentajan opin: kun osaa liikutella hevosen jalkoja haluamaansa suuntaan ja haluamallaan nopeudella, on eväät kaikkien kisoissa nähtävien temppujen tekemiseen. Pehmeäpäisyys hevostaitopuolella jatkuu mutta hermo ei silti pidä hevosen selässä, mikä aiheuttaa edelleen konflikteja ratsun kanssa. Vieläkin hirveämpi hinku kilpailemiseen. Opettaminen tuntui ihan kamalalta, koska ulkoaopitut mutta sisäistämättömät asiat vaivaisivat ja aiheuttivat epävarmuutta.

8. Kausi: Tässä vaiheessa tielle osuu valmentaja, joka osaa näyttää ja selittää, miltä asioiden (kuten sen hyvän istunnan) kuuluu tuntua. Samoin apujen käyttö selkiytyy, ja varsinkin lantion käyttämisen taito avautuu. Tähän kun lisää tiedot oppimisen lainalaisuuksista, hevosten käyttäytymistä tutkivista tieteistä, fysiologiasta ja anatomiasta, syntyy Valaistumista muistuttava henkinen kokemus. Mikään ei ole niin ihanaa ja tärkeää kuin ratsastaminen, siitä näkee untakin. Autoa ajaessa ilmaratsastaa eli tekee laukanvaihtoja, pyörittää hevosta spinissä, opettelee lantiolla pysäyttämistä. Kilpaileminen.. no, se on ihan jees ja hauskaa, mutta ei sen takia isoäitiään möisi. Opettaminen on jo siedettävää, mutta lepää vielä monilla alueilla sisäistämättömän tiedon/taidon varassa.

9. Kausi: Edellisellä kaudella opitut asiat selkiytyvät järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi, josta myöhemmin (kaudella 10?) muotoutunee metodi. Käytännön kokemus erilaisista hevosista tuottaa jatkuvasti lisää uutta ymmärrystä, uusia lainalaisuuksia löytyy ja ratsastaminen on äärimmäisen mielenkiintoista. Oman kehon käyttö ja sen liikkeiden siirtäminen alla olevaan hevosenkehoon on silkkaa tekniikkaa, mutta hienovaraista sellaista. Koska se on vain tekniikkaa, se ei herätä raivoa, turhautumista tai pelkoa. Siksi häpeää silmät päästään aikaisempien vuosien maltinmenetyksiä hevosen selässä. Ymmärtää, että ne johtuivat turhautumisesta, siitä että tiesi ettei osaa. Ja osittain myös pelosta. Ymmärtää, että pelon tunnustaminen (edes itselleen) auttoi ison harppauksen eteenpäin. Opettaminen ei enää tunnu ollenkaan ahdistavalta tai epämiellyttävältä, koska on varma osaamisestaan. Eniten mielihyvää tuottaa nuorten hevosten kouluttaminen ja ongelmatapausten ratkominen. Ihmettelee itsekseen, riittääkö elinikä oppimaan kaiken sen, minkä vielä haluaa oppia? Tiedostaa omia puutteitaan sekä vahvuuksiaan ratsastajana, on kriittinen muttei (toivottavasti) liian perfektionisti. Kilpaileminen.. öö, mitä se on?

Kausi 9 on edelleen meneillään, ja seuraava kausi on vielä täysi arvoitus.

Poikien juttuja

On taas ehtinyt aika vierähtää edellisestä postauksesta. Se on nääs vähän niin, että jos on aikaa ratsastaa, ei jää aikaa koneella istumiseen. Und vice versa.

Tällä hetkellä hevoselämä on hyvin testosteronipitoista. Olen saanut onnistuneesti delegoitua tammojen liikutuksen muille tahoille, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä poikasten ratsastamiseen. Ykkösratsuna on tietenkin Lempipoika, jolla ratsastaminen on aina nautinto. Tosin hekumaa on hiukan himmentänyt Lempparin kiukuttelu, se kun on viimeisen kahden vuoden aikana ehtinyt tottua siihen, ettei mitään uutta ole vaadittu. En ole nimittäin nähnyt mitään järkeä alkaa opettaa uusia asioita hevoselle, jonka selkään olen ehtinyt noin kerran kuussa. No, nyt on taas aikaa ratsastaa, joten Lempparikin on saanut tuta progressiivisen ratsastuksen ihanuuden. Suurimmat ongelmat olivat aluksi laukannostoissa ja laukassa. Oikea ja vasen laukka näyttivät nousevan täysin randomina avuista riippumatta. Ja noston jälkeen alkoi armoton poukkoilu ja ravistelu, johon liittyi myös rodeotyyppistä kierrepukittelua. Eihän siihen muu auttanut, kun nostella niitä laukkoja niin kauan, että se pelleily loppui. Ja korrekti laukka löytyi pyöröaitauksen avulla. Hevosen on nimittäin aika hankala alkaa tarjota väärää laukkaa, kun aitaus pitää asetuksen sisäänpäin ja ulkotakajalan rungon alla. Eväät myötälaukkaan tulevat siellä ikäänkuin ilmaiseksi, ratsastajan ei tarvitse muuta kuin pyytää siirtymistä. Aitaus on myös ihan ykköspätevä väline liian vauhdin ja kaahotuksen poistamiseen, harvempi hevonen jaksaa kerrasta toiseen juosta viiripäänä, kun latu ei johda minnekään. Varsinkin, jos sitä on juoksutettu pyörössä, ja se on oppinut löytämään matalan muodon ja rauhallisen olotilan aitauksessa.

Laukan korjaamisen jälkeen aloitin väistötyöskentelyn. Oltiin Lempparin kanssa tehty kyllä paljon two trackia, sekä vasta- että myötätaivutuksella. Nyt aloitin sidepassin ja puhtaiden pivot-käännösten harjoittelemisen. Lemppari oli hyvin väkevästi sitä mieltä, että hittoon ne pohkeet sieltä kyljestä, ja potki ihan kamelina suoraan sivulle. Osui muutaman kerran mun buutsien pohjaankin niillä takajaloilla huitoessaan. Huitominen kesti tasan kaksi ratsastuskertaa, ja kolmannella sidepassattiin ja kääntyiltiin kuin vanhat tekijät. Mulla on Lempuusin kanssa periaatteena, että varsinaisia trail-treenejä puomeineen sun muineen ei aloiteta, ennen kuin systeemit pelaa ilman obstakkeleita. Ollaan tietenkin tehty joitakin puomiharjoituksia käynnissä ja jogissa, ja siltaanhan on hepo opetettu jo koulutuksen alkuvaiheessa. Sidepass on kuitenkin niin vaikea liike, että en halua hämmentää elukkaa jalkoihin sotkeutuvilla puomihässäköillä. Viime viikolla onnistuimme avaamaan pyörön metalliportin kauniisti sidepassaten ja peruuttaen, mutta sulkemista en vielä edes yrittänyt. Naruporttia emme ole vielä kokeilleet, koska haluan olla täysin varma, että hevonen liikkuu sivuttain asetuksessa kuin asetuksessa, antaa vaikka vain puoli askelta pyydettäessä, eikä hikeenny avuista. Eikä pelästy mukana seuraavaa narua tai kursaile parkkeerata takapäätään tolpan viereen.

Kakkosratsuni Vanhaherra on jäänyt vähemmälle liikutukselle, se nimittäin pääsi tammoja vahtiessaan pahasti laihtumaan kesällä, ja on nyt lihotuskuurilla. Luulin aluksi, että se on sairas tai jotain, mutta sitten ekaa kertaa (sitten kevään) juoksuttaessa huomasin, että sillä onkin ihan tajuton kunto, en saanut sitä edes kunnolla hengästymään puolen tunnin juoksutuksen aikana. Nyt VH on yöt sisällä, loimitettu ympäri vuorokauden ja saa paljon ruokaa, ja on lihonutkin jo vähän. Kun VH aikoinaan muutti meille, yritin aluksi pitää sitä kuten muita hevosianikin, eli ilman loimea mahdollisimman paljon. Sillä on kuitenkin niin ohut ja silkkinen karvapeite, että se palelee todella herkästi. Ja palelun seurauksena sen selkä menee niin jumiin, että sitä ei voi edes satuloida. Nyt on selkäjumit saatu avattua ja olen ratsastanut oria yhden kerran. Se oli ihan kamala. Kaikki, mitä se oli viime kevääseen mennessä oppinut länkkäristä näyttivät valuneen kesäsateiden mukana ties minne. Ori oli kiireinen, ei suostunut seisomaan paikoillaan, kilkutti kuolainta ja oli jäykkä kuin sorkkarauta: runko oli käppyrä vasemmalle, kaula oikealle ja pää taas vasemmalle. Olikin mielenkiintoista jumpata sitä suoremmaksi, koska kun yhden mutkan sai suoristettua, niin ne muut muuttuivat vielä pahemmiksi. Ratsastuksen lopussa se oli jotakuinkin siedettävä, tosin jogi oli edelleenkin tyystin kadoksissa. VH:lla on sellainen kouluhevostyyppinen, munuaiset irroittava poing poing-ravi, joten haluan sen pehmeän ja hitaan jogin nopeasti takaisin, tai en kyllä enää ala. Kouluhevosen liikkeet, iso ja leveä lännensatula ja liukkaat farkut ei ole kovin innostava yhdistelmä, ja koska kahta en vaihda, on ravin muututtava.

Kolmosprojektini on maailman herkin paniikkipolle Kaunispoika. Kun se oli 3-vuotias, totesin että tuo tarvitsee lisää aikaa. Kun se oli 5-vuotias, kävin muutaman kerran sen selässä ja totesin hevosen yksinkertaisesti liian vaaralliseksi ratsastaa. Päätin, että hevonen tullaan aloittamaan täysin alusta, ja että sen kanssa edetään pitkän, tai siis todella pitkän kaavan mukaisesti. Viime syksynä Kaunispoika sai Omahoitajan, joka on sinnikkäästi jaksanut työstää kokonaisen vuoden hevosta maasta käsin. Koko talvikausi meni talutellessa ja pyörötyöskentelyssä, ja kevään aikana saatiin KP säkitettyä monille pelottaville asioille. Nyt on oltu selässä ehkä jotain vajaat 10 kertaa, en tiedä tarkalleen koska en ole pitänyt kirjaa ratsastuskerroista. En nimittäin halua edes tietää, mones kerta on menossa etten aseta sen perusteella vaatimuksia itselleni tai hevoselle. Etenen intuition/fiiliksen perusteella, enkä halua saada paineita siitä, mitä sen pitäisi osata tehdä tokalla tai kymmenennellä ratsastuskerralla. Olemme edistyneet jokaisella ratsastuskerralla aina jossakin asiassa. Välillä se on ollut niinkin pieni juttu kuin se, että hevonen on oppinut hyväksymään pehmeän kuolaintuntuman, eikä jännitä niskaa. Tai että se uskaltaa kävellä kokonaisen metrin päässä taluttajasta. Nyt ollaan vaiheessa, että mennään lyhyitä pätkiä rauhallista jogia liinassa. Osataan kääntyä sekä kohti taluttajaa että pois päin siitä. Siedetään pohkeita saamatta paniikkikohtausta. Pysytään kauniisti matalassa muodossa kevyellä kuolaintuntumalla. Ja selkään nousu tai sieltä poistuminen ei enää aiheuta minkäänlaista reaktiota. Olen täysin vakuuttunut, että napakalla kurilla, ystävällisyydellä, reiluudella ja kärsivällisyydellä KP:stäkin saadaan tehtyä rauhallinen ja miellyttävä ratsu. KP:ssä olisi sisäänrakennettuna kaikki ainekset hermostuneeseen, ratsastajan alta karkuun juoksevaan painajaiseen, joka kutoisi, imppaisi ja olisi vähän väliä stressiripulilla. Sellaisia hevosia on maailmassa ihan liikaa.

Hevosissa ON eroja

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että on olemassa yhtä rajaton määrä hevospersoonallisuuksia kuin erilaisia ihmisiäkin, ja että suurin haaste on löytää parhaiten yhteensopivat hevonen- ihminen- yhdistelmät. Tämän tajuaa varmasti ilman tutkimuksiakin jokainen, joka on vähänkään enemmän puuhastellut erilaisten hevosten kanssa. Haastetta vaikeuttavat ihmisten erilaiset odotukset hevosen kyvykkyydestä sekä hevosharrastuksen lajien kirjo erilaisine vaatimuksineen. Objektiivisesti ajatellen on silkkaa typeryyttä hankkia lämppäri kouluratsuksi tai arabi lännenratsuksi, kun parempia vaihtoehtojakin on tarjolla. Ihmiset elävät kuitenkin subjektiivisessa todellisuudessa, ja ihannehevosen ja sen todellisen hevosen väliin mahtuu jos jonkinlaista häiriötekijää ja rajoitetta: raha, omat taidot ja tiedot, mieltymykset, tottumukset, tarjonta jne...

Sanotaan, että hyvät hevoset maksavat paljon. Se pitää paikkansa, kun puhutaan kyvykkäistä, tehtäväänsä jalostetuista kilpahevosista. Puoliveriset, lämminveriravurit, laukkahevoset ja quarterit ovat kalliita, ja mitä paremmin ne tai niiden sukulaiset ovat suorittaneet, sitä korkeammaksi hinta nousee. On hyvin epätodennäköistä, sanoisin suorastaan unennäköä, kuvitella löytävänsä huippusuorittajaa, sanotaan nyt vaikka 2500 eurolla. Sen hintaisessa hevosessa on aina jotain "vikaa" vaikka se olisi muuten aivan terve: keskinkertaiset liikkeet, surkea hyppytekniikka tai -kapasiteetti, hitaampi kuin etanan ja kilpikonnan risteytys, kaikenkaikkiaan väärä rakenne tai pään sisältö siihen lajiin, mihin se on alunperin tarkoitettu. Sama hevonen saattaa silti olla aivan täysosuma ratsastuskouluhevosena, puskaratsuna, vaellushevosena tai harrasteravurina. Toisin sanoen: laji sekä ratsastajan vaatimustaso ja osaaminen määrittelevät, minkälainen hevonen on hyvä hevonen.

Hevosihmisen tietotaitoon kuuluu myös ymmärtää, mitkä piirteet hevosessa ovat perintötekijöiden aiheuttamia ja mitkä ympäristön muokkaamia. Urheiluun tarkoitetut hevosrodut on yleensä jalostettu sukupolvien saatossa suorittamaan jotain tiettyä lajia: laukkahevoset laukkaavat ja ravurit ravaavat mahdollisimman lujaa, estehevoset hyppäävät kivitalon kokoisia esteitä, kouluratsut keikailevat upeilla liikkeillään, reining-sukuiset quarterit spinnaavat ja ovat nopeita, pleasure-lajeihin jalostetut quarterit liikkuvat hitaasti ja elegantisti. Yleisesti ottaen on erittäin harvinaista(ks. Bey Tspark*//), että jonkun lajin huipulla on "väärän" rotuisia tai -sukuisia hevosia. Ne eivät yksilöinä yleensä edusta rotunsa keskivertohevosta, ja vielä harvemmin huippusuorittajaa. Ne ovat poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Silti monet ihmiset uskovat, että hankkimalla -sanotaan nyt vaikka lämminveriravurin estehevoseksi- he voivat yltää huipputasolle, kunhan vain kouluttavat hevosen kunnolla ja treenaavat ahkerasti. Lisähaastetta projektiin tuo, että mitä sopimattomampi hevonen on suunniteltuun lajiin, sitä vaikeampaa sen kouluttaminen siihen on. Toisinsanoen saavuttaakseen "väärällä" hevosella jotain täytyy ratsastajan olla erittäin kyvykäs ja taitava. Valitettavasti ne kyvykkäät ja taitavat pitäytyvät kuitenkin mieluummin lajiin jalostetuissa hevosissa kuin hankkivat epätoivoisen ja epävarman ikuisuusprojektin.

Aivan liian usein näkee myös kavioliittoja, joissa hevosen kapasiteetti ylittää ihmisen kapasiteetin. Huippukyvykkäät primadonnahevoset eivät yleensä ole mitään jokatädin tai -sedän helppoja nakkeja, vaan vaativat erikoisolosuhteita ja erikoishoitoja. Eläinorganismin kestävyys tai elinkelpoisuus on vakio: jos resurssit kohdennetaan jalostuksella ja/tai valmennuksella voimakkaasti yhteen ominaisuuteen, heikkenevät muut ominaisuudet samassa suhteessa. Pienikin häiriö ympäristössä saattaa saada huippuunsa viritetyn eläimen elimistön tolaltaan. Kaikkea ei voi saada samaan eläimeen, vaan on valittava haluaako kisatykin vai kivan, helppohoitoisen harrastekaverin.

Fyysisten rajoitusten lisäksi hevosilla tuppaa olemaan henkisiä rajoitteita: Hevosia, jotka ovat kerta kaikkiaan liian kuumia johonkin tiettyyn lajiin. Hevosia, joilta puuttuu eteenpyrkimys ja henkinen vireys. Hevosia, jotka oppivat liian hitaasti tai jopa liian nopeasti. Hevosia, jotka ovat liian pehmeitä kilpahevosiksi, tai liian kovia useimmille ratsastajille. Hevosia, jotka ovat niin stressiherkkiä, etteivät kestä kilpailemista.

Stressiherkkyyttä tai kuumuutta ei voida koskaan kokonaan poiskouluttaa hevosesta, se voidaan korkeintaan siedättää kestämään stressiä hiukan enemmän. Laumassa alhaisessa asemassa olevasta, pehmeästä hevosesta ei saa edes piiskaamalla kovaa ja voitontahtoista kilpailijaa. Vaikka yllä mainitut ovat henkisiä ominaisuuksia, ne ovat sisäänrakennettuina myös hevosen fyysiseen olemukseen: aktiivisen, herkän hevosen koko aineenvaihdunta on erilainen kuin laiskan ja paksunahkaisen, niiden kehot toimivat kertakaikkiaan eri volyymeillä. Tätä ei huolellisinkaan koulutus voi peittää kokonaan. Ei tarvita kuin yksi epäpätevä ratsastaja tai hevosenkäsittelijä, ja käsissä on rauhallisen, herkän ratsun sijasta hankala ja vaarallinen ongelmahevonen. Muun muassa juuri tämän vuoksi neuvotaan hevosenostajia ottamaan valmentaja tai joku muu asiantuntija mukaan kokeilemaan hevosta. Lukuisia erilaisia hevosia ratsastanut, kokenut hevosihminen näkee sivistyksen pintasilauksen alle ja osaa myös todennäköisesti päätellä ostajaa paremmin, onko hevonen luonteeltaan sopiva vai ei. Puhumattakaan siitä, vastaako hevosen koulutustaso ratsastajan tasoa ja realistisia vaatimuksia. Hyvinkoulutettu hevonen pystyy opettamaan ratsastajalleen samat asiat parissa vuodessa, joihin huonostikoulutettujen tai kouluttamattomien kanssa menee 20 vuotta. Pahimmassa tapauksessa väärä hevonen estää ratsastajaa oppimasta oikeaa ratsastusta, ja opettaa tukkukaupalla vääriä asioita. Suomalaisten käsittämätön hinku tehdä kaikki itse aiheuttaa sen, että jokainen tee-se-itse-ratsastaja keksii sen saman pyörän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja... Jos tähän pään seinäänhakkaamiseen panostettu vaivannäkö, raha ja energia laitettaisiin hyvään hevoseen ja hyvään valmentajaan, saattaisi meikäläisiä näkyä Euroopan kisakentillä nykyistä enemmän.

Mielipiteet ja tottumukset vaikuttavat myös yllättävän paljon hevosvalintoihin. Ikänsä ravureiden kanssa puljanneella on valtava kynnys hankkia puoliverinen tai joku muu ratsurotu. Vannoutunut puoliveri-ihminen ei halua koskea tikullakaan suokkiin, vaikka se olisikin ominaisuuksiltaan hänelle paljon sopivampi ratsu. Minä en pysty hankkimaan itselleni quarteria, koska olen tottunut arabeihin ja pidän niiden luontaista kohteliaisuutta ja sosiaalisuutta ehkä tärkeimpinä ominaisuuksina, mitä hyvällä hevosella voi olla. Jos haluaa kehittyä ratsastajana ja pärjätä kilpailuissa, on kuitenkin pakko luopua ennakkoluuloista ja hankkia hevonen, joka on ennemminkin hyvä lajissaan kuin kiva seurustelukumppani.

Silläkin on merkitystä, minkälaisia hevosia sattuu olemaan tarjolla. Aika harva lähtee loppujen lopuksi ulkomaille hevosenostoon. Maailma on täynnä hevosia, jopa hyviä hevosia (tarkoitan tässä käyttöönsä nähden tarkoituksenmukaisia ja persoonaltaan sopivia). On kuitenkin helpompaa ostaa naapuritallilla myynnissä oleva, pilallekoulutettu paperiton virontuonti kuin lähteä Saksaan tai Ruotsiin etsimään oikeanrotuista, hyvin koulutettua hevosta. Hyvän saksan- tai ruotsintuonnin voi saada edullisesti, koska valikoima on laaja ja monissa lajeissa ollaan kymmeniä vuosia meitä edellä: sikäläinen keskiverto voi olla meillä huippuluokkaa. Toisaalta se ratsastuskoulussa pilattu torinhevos/eestinhevos-risteytys saattaa olla juuri se elämäni hevonen, jota ei yksikään toinen hevonen ikinä korvaa, oli se sitten kuinka hieno ja suvukas hyvänsä. Hevoset kun tuppaavat olemaan enemmän tunne- kuin järkiostoksia.

Kaviot kesäkuntoon

Keikkuvarsasta ei koskaan tiedä etukäteen, missä mennään. Se oli aamulla aika napakalla tuulella, joten epäilin että kengittäjäparka saisi taas painia selälleen heittäytyvän karvasalaman kanssa. Vielä mitä, koipiotus seisoi sievästi muina tammoina ja antoi leikata, vuolla ja raspata. Ekojen napsausten kohdalla nytkähti koko polle, mutta sen jälkeen ei homma enää jaksanut kiinnostaa. Vaikuttaisi todellakin siltä, että Keikkis tulee sittenkin enemmän täyspäiseen isäänsä kuin sähköpäiseen emäänsä. Välillä en ole ollut asiasta niinkään varma.

Vanhatamma sai nyt alleen normikengät. Sehän on tammikuun puolesta välistä saakka kopsutellut idiooteilla. Kaviokuume ei ole suuremmin jättänyt jälkiä, vaikka vej:ssä on rotaatiota ihan selvästi. Kovalla pinnalla ei mielellään kääntyile niin, että painoa tulee sille huonommalle jalalle. Kentällä VT mennä kopsuttaa jo ihan ratsuna, ja juoksee tarhassa (kivikovalla savipellolla) siinä missä muutkin.

Kuivat kelit näkyy kavioissa. Varsinkin Vanhanherran ongelmakavioissa. Saatiin kengittäjältä käsky öljytä niitä kalanmaksa- tai naurisöljyllä, että vähän pehmenisivät. Eikä vedessä seisottamisestakaan haittaa olisi. Kun ei vuoluveitsi meinannut kyetä. Moisia tököttejä ei tallista löytynyt, joten aloitin hoidon rypsiöljyllä ja yritän keksiä jonkun systeemin tuohon vedessäseisottamiseen. Meinaan vaan, että voi olla hiukan hankalaa yrittää seisottaa astuvaa orihevosta jalat saavissa kesken astutuskauden. Jos se kuvitteleekin näkevänsä vilauksen tammasta -tai no, kyllä ruunat ja oriitkin käy- niin johan alkaa täpinä ja peräänhuutelu. Vaikka kilttihän se on. Machoilee vaan muulle laumalle, niinkuin kunnon oriin pitääkin.

Vanhaherra on nyt astutusten ajan lomalla ratsastushommista. En viitsi pilata sitä hienoa edistymistä ja rauhaa, mikä on saavutettu. Kun ne naiset on kuitenkin nyt päällimmäisenä mielessä. Pikkutammaa olen vähäsen ratsastellut ja yrittänyt kaivaa sieltä ihran keskeltä sen hianon reining-tamman, joka mulla vielä pari vuotta sitten oli. Spinnaa edelleenkin kuin eläin, mutta laukan vauhtikontrolli, niiaavat stopit ja sileät laukanvaihdot on unohduksissa. Kauniinpojan omahoitaja on käynyt Pikkutammalla plösö- ja trailtunneilla, niin että tamma saa kyllä monipuol.. no joo, siis sanotaan nyt vaikka, että saa liikuntaa. Toinen köpöttää suoralla hevosella käyntiä ja ravia niin hitaassa tempossa, että hämähäkinverkot ehtii kehkeytyä hevosen jalkojen väliin, ja toinen nelistää takatukka sojossa ympyrää ja tekee äkkipysähdyksiä. Järjettömän näköistä puuhaa joka tapauksessa. Olisi siinä satunnaisella enkkuratsastajalla ihmettelemistä, jos vahingossa paikalle osuisi.

Tuntumisen tärkeys

Kuvassa ent. Talliorja ja Pikkutamma.


Edelleen mieli askastelee opetuksen parissa. Muistan ratsastuskouluajoiltani 70-luvulta, että en oikeastaan oppinut siellä kuudessa vuodessa muuta kuin pysymään erilaisten hevosten selässä ja väistelemään varpaille tallovia jättikavioita. Osa opettajista oli ihan kamalia, mutta kyllä sinne sekaan pari kivaa ja jopa yksi loistavakin mahtui. Yksi kivoista on nykyään Etelä-Suomessa vaikuttava, hyvin tunnettu eläinlääkäri ja se loistava opettaa edelleen, mutta omassa ratsastuskoulussaan.

Olen viime vuosina käynyt aina silloin tällöin seuraamassa ratsastustuntia jollain koululla. Opettajat ovat olleet paljon kivempia ja kannustavampia kuin pari, kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta jotain puuttuu edelleen. En ole yhdelläkään tunnilla vieläkään nähnyt, että opettaja olisi kertonut, miltä jonkun liikkeen tai avun käyttämisen pitäisi _tuntua_ tai kuinka paljon voimaa sen suorittamiseen vaaditaan. Puolipidäte esimerkiksi on juuri tällainen. Samoin ohjastuntuma. Molemmat selitetään kyllä perinpohjaisesti ratsastusta käsittelevissä kirjoissa, mutta niissä on yleensä oletuksena, että alla on suhteellisen herkkä yksityishevonen. Oppikirjojen ohjastuntumaa on aika vaikeaa tavoittaa, kun alla on ohjia käsistä repivä tai kuolaimeen koko painollaan nojaava paksukaula, joka taipui kyljistään viimeksi remonttiaikoinaan.

Silmiinpistäviä puutteita ovat myös eteen-alasratsastuksen opettaminen, myötäämisen opettelu ja yleisestikin sen selittäminen, miten hevonen toimii ja miksi apuja käytetään niin kuin käytetään. Ikäänkuin ratsastus olisi jotain mekaanisten liikesarjojen opettelemista. Ja ikäänkuin nuo tunneilla suoritettavat liikkeet olisivat itsessään päämääriä, eivätkä keinoja joidenkin muiden, tärkeämpien asioiden saavuttamiselle.

Istunta on tärkeä, oikeastaan kaikista tärkein asia ratsastuksessa, mutta mielestäni sen kaavamainen opettaminen ei johda mihinkään, ellei ratsastajalle kerrota miksi. Ainakaan minä en opi mitään, jos minulle ei kerrota minkä vuoksi. Ja nimenomaan istunnan opettelussa sen tuntumisen tietäminen on ihan ensiarvoisen tärkeää. Painon siirtäminen sisään tai ulos, miltä se tuntuu ratsastajan lantiossa ja reisissä. Laukannosto, miten se oikeastaan on kahden fyysisen olennon sujuva paritanssi siten, ettei ratsastaja estä hevosta liikkumasta eteen ja pyydetyssä laukassa. Pohkeiden käyttö, että se ei todellakaan ole puristamista, paukuttamista ja jatkuvaa nalkutusta. Tuhansia kertoja opettajien ja valmentajien suusta kuultu lause "ratsasta enemmän jaloilla" saa aikaan vain vääränlaista jalkojen käyttöä, jos ratsastajalle ei kerrota, miten niitä jalkoja käytetään ja miltä sen pitäisi tuntua.

Myös hevosen reaktioiden tunnistaminen on tärkeää. Miltä tuntuu, kun hevonen kokoaa itseään. Miltä tuntuu, kun hevonen hakee itse kuolaintuntumalle tai muille avuille. Miltä tuntuu hyvä, pyöreä laukka/lope. Miltä oikeanlainen jogi/keskiravi/koottu ravi tuntuu. Miltä tuntuu, kun hevonen käyttää takapäätään ja astuu kunnolla alle/on hip over. Miltä tuntuu, kun hevonen reagoi käytettyihin apuihin oikein.

Ja lopuksi kaikista tärkein: miten hevosta palkitaan oikeanlaisesta reaktiosta. Monilla ratsastajilla on käsitys, että hevosen _kuuluu_ toimia tietyllä tavalla, ts. mihin se on joskus jonkun toimesta koulutettu, ja siinä kaikki. Ehkä tyrmäävin kuulemani lause ratsastajan suusta oli, että "ei ole mun tehtävä alkaa kouluttamaan toisten hevosia". Eli siis tämä ratsastaja tuli ja maksoi, vaati ja oletti, mutta ei mitenkään kiittänyt hevosta oikeanlaisista reaktioista. Kun se ilmeisesti on sitä kouluttamista, josta hänelle, tässä tapauksessa satunnaiselle puskaratsastajalle, kuului mitä ilmeisimmin maksaa. Kuinkahan moni tuolla mennä porskuttaa tyytyväisenä hevosellaan (tai vielä kamalampaa, jonkun toisen hevosella) tajuamatta, että jokainen kontakti hevoseen on kouluttamista? Hevonen on ehkä yksi maailman oppivaisimmista eläimistä, ihminen mukaan lukien, ja ne perhanat oppivat jokaisesta ihmiskontaktista jotain.

Temput terävät

Minä kun olen tällainen siistin perusratsastuksen äänenkannattaja, saan aina creepsejä ihmisistä, jotka penäävät "kivoja harjoituksia" ja "uusia ratoja", vaikka hevosella olisi isoja puutteita ihan basic-jutuissa. Oman näkemykseni mukaan kaikenmaailman temppuratojen aika on vasta sitten, kun hevonen pysyy avuilla ja on ratsastettu kantamaan itseään oikein. Mikä on piiitkä duuni, eikä mikään "hei, tää meni tänään eteen-alas, mitä mä nyt teen?"-juttu. Jotenkin nimenomaan länkkärissä tämä korostuu. Tai sitten mä vaan vietän liikaa aikaa länkkäväen parissa. ;o)

Mun herkkään perfektionistin silmään sattuu, kun näen esim. trail- rataa väännettävän hevosella, joka kulkee sieraimet kohti taivasta, selkä notkolla ja runko väärään suuntaan käppyrällä. Miten kertoa ihmisille kohteliaasti mutta napakasti, että hei kuule, ei ole vielä aika harjoitella esteitä tai reiningin spinejä ja slaideja, kun hevonen ei vielä osaa edes liikkua oikein. Tai saada joku ymmärtämään, että jos hevonen ei skulaa edes nivelellä, niin on ihan turhaa lähteä leikkimään kangilla. Tää kankijuttu kun on länkkärissä vähän sellanen must ja jokamiehen oikeus. Siihen ei saa kajota.

Totta kai niitä ratoja ja esteitä voi ja pitääkin harjoitella ihan omaksi ja hevosenkin piristykseksi, mutta silloin pitäisi enemmän keskittyä siihen, että hevonen suorittaa edes osatehtävän kauniisti ja oikein liikkuen, eikä pitää päämääränä tehtävien läpäisyä keinolla millä hyvänsä. Tyyliin "hei mä tein jo kaikki esteet, mitä mä nyt teen?"

Ehkä mun ei pitäisi edes julkaista tätä. Olen tylsimys. Ehkä vähemmän perfektionistit on onnellisempia ihmisiä. Ainakin ne saa aikaiseksi jotain, kun eivät jää nysväämään johonkin detaljiin vuosikausiksi.

Ongelmahevosia

Mitä paremmin oppii ratsastamaan, sitä paremmin sisäistää lauseen "väkivalta on taitamattoman vaihtoehto". Silloin kun tietää, mitä on tekemässä, osaa jättää ihmis-hevossuhteesta henkilökohtaisuudet pois ja suhtautua vikuroivaan tai hankalaan hevoseen mielenkiintoisena probleemana.

Vaikein kohta hankalien hevosten ymmärtämisessä tuntuu olevan häiriökäyttäytymisen syyn löytäminen. Jotkut ovat hankalia, koska niillä on epämiellyttäviä kokemuksia ratsastajista tai epäsopivista varusteista. Jotkut ovat kovaluonteisempia kuin keskivertopollet ja vaativat siksi napakamman ratsastajan ja käsittelijän. Jotkut taas ovat synnynnäisiä adhd-tapauksia, joiden kanssa mennään ihan eri tietä kuin edellisten. Sitten on ne säälittävimmät. Ne, joiden ongelmat johtuvat kivusta. Kivun alkuperän löytäminenkään ei ole ihan niin helppoa kuin kuvittelisi. Moni ajattelee, että kyllä se röntgenillä, scintigrafialla tai hierojan sormilla löytyy. Tai että satulan vaihtaminen tai satulattomuus parantaa tilanteen. Ja silti hevonen tappelee edelleen vastaan kuin viimeistä päivää. Toisinaan ei auta muu kuin luovuttaa kyseisen hevosen kanssa ja hankkia sille uusi ammatti. Tai tehdä se Suuri Päätös eli lähettää se ikivihreille laitumille. Kaikista hevosista ei vaan yksinkertaisesti ole kilpahevosiksi, eikä edes tätiratsuiksi.

Kivun vuoksi raivoava hevonen voi olla hengenvaarallinen, mutta se ei ole se tärkein pointti. Vielä tärkeämpää on lopettaa hevosen kiusaaminen. Eläinsuojelulaissahan sanotaan, että hevoselle ei saa tuottaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman ja tarpeellisen rajaa voi olla vaikea määritellä, mutta itse olen taipuvainen pitämään lääkinnällisistä syistä aiheutettua hetkellistä tai lyhytkestoista kärsimystä tarpeellisena (esim. ähkyleikkauksen jälkitila). En tästä huolimatta kuulu niihin, jotka ovat ensimmäisenä kiekumassa eutanasiaa sairaille, vanhuksille ja kroonikoille. Moni hevonen viettää aivan tyytyväisenä laatuisaa luppoelämää tarhaillen ja seurustellen, vaikka pientä vikaa ja kulumaa jo onkin. Ja nykyään hevosten kroonisia sairauksiakin osataan hoitaa, kunhan vaan tarpeeksi tehokkaita lääkkeitä on saatavilla.

Kärsimys on sekin vaikeasti määriteltävissä. Puhutaanko vain fyysisestä kärsimisestä vai laajennetaanko psyykkisen puolelle? Aiheuttaako rokotuskammoisen hevosen pakkorokottaminen kärsimystä vai ei? Entä miten on osaamattoman käsittelijän aiheuttaman jatkuvasti stressaavan mielentilan laita? Entä hevosen pitkäaikainen erottaminen sen lajitovereista, vaikka selvästi nähdään, että hevonen menee siitä pahasti tolaltaan?

Jotkut hevoset sietävät kipua pitkään, näyttämättä sitä mitenkään ulospäin. Okei, ne saattavat sulkeutua passiivisina potemaan, mutta sellainen hevonen ei välttämättä näytä kärsivältä. On hevosia, jotka pelkällä sisulla ravaavat kilpaa tai hyppäävät esteitä, vaikka kipuherkempi hevonen olisi samanlaisesta vammasta täysin jalaton. Sitten on niitä draamakuningattaria, jotka saavat aivan ylimitoitetun reaktion pienimmistäkin epämukavuuksista. Periaatteessa kummankin tyyppiset yksilöt tuntevat samanasteisen kivun, mutta reagoivat siihen eri tavalla.

Sama juttu henkisen stressin kanssa. Toiset elelevät vuosia aivan normaaleina kiivastahtista kilpahevosen elämää isolla tallilla, jossa hevoset ja ihmiset vaihtuvat ja aina on jotain meininkiä ympärillä. Joku toinen hevonen ei selviydy vastaavassa ympäristössä terveenä parhaimmasta mahdollisesta hoidosta huolimatta, vaan saa mahahaavan, ähkyilee, kutoo, imppaa, hyökkäilee ihmisiä kohti, on jatkuvasti ripulilla tai potee eläinlääkäreiden mielestäkin täysin mystisiä vaivoja.

Taas karkasi se punainen lanka, koska piti alunperin kirjoittaa siitä, miten uusien asioiden oppiminen ja oivaltaminen on muuttanut elämää hevosten kanssa. Hevosten elekieli tulee koko ajan tutummaksi, ja niiden aivoitukset eivät enää ole niin suuria salaisuuksia. Ratsastaminen on aina vaan kivempaa ja helpompaa, ihmettelen tässä että miten euforista se onkaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Ongelmahevosiakaan ei enää roiku nurkissa, kuten joitakin vuosia sitten. Samat hevoset täällä vieläkin notkuvat, mutta minne ne ongelmat oikein katoavat? Vuosi vuodelta huomaan tarvitsevani vähemmän ja vähemmän fyysistä voimankäyttöä hevosta vastaan. Jos nyt pitää joskus fyysiseksi ryhtyä, niin mieluummin sitten hevosen kanssa. Kun molemmilla osapuolilla on samansuuntaiset intressit, hommat sujuvat paljon jouheammin.

Mission Impossible

Kenttä on sulanut ja olen varovaisesti aloitellut ratsastelemaan. Pääsiäisenä tosin oikein rykäisin: perjantaina maailman lihavimman vuoniksen selässä, lauantaina Läikkäpollea rassaamassa ja sunnuntaina sai Vanhaherra kyytiä. Tiistaina en meinannut enää päästä aamulla sängystä ylös, kun lihakset olivat niin kipeinä.

Seuraavana viikonloppuna ratsastin pelkän Vanhanherran, ja eilen kävin Lempipojan selässä. On mielenkiintoista, miten hyvin hevosten taidot ovat tallella pitkän tauonkin jälkeen. Vanhaherra esimerkiksi: olen ratsastanut sillä nyt 14 kertaa kahden (2!) vuoden aikana, ja joka kerralla se on entistä parempi lännenratsu. Tänä keväänä se ei ole kertaakaan tarjonnut sitä kamalaa munuaiset irrottavaa kouluratsastusraviaan, vaan on kiltisti lähtenyt paarustamaan jogia. Se on kerta kerralla herkempi avuille ja tuntuu jopa notkeammalta. Ori on sentään jo 20-vuotias, joten kuvittelisi sen olevan edes vanhuuttaan huonompi. Vaan ei.

Lempparikin oli pitkän tauon jälkeen oikein messevä ratsastaa. Alussa tein sellaisen virhearvioinnin, että juoksutin sitä pyörössä aivan liian vähän aikaa, ja nousin malttamattomana selkään vaikka hevonen ei ollut kunnolla kuulolla. Siitähän tuli pelkkää piffiäpaffia ja orimaista kaulastelua, joten palautin tyypin pyöröön ja lennätin vähän lisää. Sen jälkeen alla olikin oikein kiva ja nöyrä hevoinen. Tänään pitäisi ehtiä molempien orien selkään, ilmakin on parempi kuin eilen.

Kaunispoika on liikkunut koko talven, sen omahoitaja sinnikkäästi juoksuttanut ja kävelyttänyt sitä säässä kuin säässä. Nyt, kun pohja alkaa olla paras mahdollinen, pitäisi aloittaa ratsastaminen. Olen viimeksi työstänyt Kaunistapoikaa viime keväänä, ja jatkoin nyt siitä mihin viimeksi jäätiin. Hyvin sekin näköjään muisti systeemit, ei ollut tullut takapakkia ollenkaan.

Muovihuiskalla hutkittiin ihan kaikki paikat, eikä hevonen reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Selityksen sanana tähän, että KP on superherkkä, hysteerinen ja erittäin ääniherkkä olento, joka varmuuden vuoksi ottaa aina jalat alleen ja häipyy paikalta, jos jotain epämiellyttävää tapahtuu. Tai kääntää takapuolen ja latoo paniikkipotkuja. Viimekeväiset huiska- ja pressuharjoitukset piti tehdä huolellisesti lisäämällä vaikeusastetta todella pienissä erissä, ettei poni mennyt liikaa paniikin puolelle. Kaikista vaikeimmat paikat ovat korvien seutu ja satulan yläpuolinen alue. Nyt se ei enää reagoi korvien takaosaan, satulan yläpuolinen paikka on vielä vaikea.

Tällä hetkellä on menossa huiskuun siedätys siten, että sidotaan huiskaraippa satulaan ja asteittain lisätään raipan pituutta ja huiskan suuruutta. Sen jälkeen seuraa täytetty lasten toppahaalari, sitten aikuisten haalari ja lopulta minä. Olen kyllä ollut sen selässä useita kertoja, mutta se on ollut lähinnä kamalaa ja hengenvaarallista: hevonen saattaa kävellä viisi tai kymmenen minuuttia aivan muina eläiminä, ja sitten salamannopeasti kehittää ihan tajuttoman paniikkikohtauksen. Tunnen, kuinka se jähmettyy kauhusta, suorastaan litistyy maata vasten, tärisee sydämen sykkeen tahdissa ja yrittää singota joka suuntaan yhtä aikaa. Ole siinä sitten rentona satulassa. Pahimmillaan en ole päässyt alas sen selästä, koska sitä ei ole voinut pysäyttää tai sitten se on yhtäkkiä alkanut panikoida alastulovaiheessa ja pistänyt peliin tiheän sarjan salamannopeita pukkipotkuja. Toisena selityksen sanana, että hevonen on ollut meillä vastasyntyneestä asti, sillä ei ole huonoja kokemuksia ihmisistä ja kyllä, se on pidetty kurissa ja nuhteessa koko ikänsä. Se oli jo syntyessään erilainen kuin kaikki muut meidän hevoset, tai ylipäätään tuntemani hevoset: yliaktiivinen, keskittymiskyvytön, salamannopea oppimaan ja reagoimaan, yliherkkä kaikille ärsykkeille, ja on aina käyttäytynyt muutenkin poikkeavasti.

Päätin aikanaan, että KP saa niin paljon aikaa kuin se tarvitsee ja että en halua aloittaa sitä väkisin tai tappelemalla. Se on onneksi rauhoittunut iän myötä, eikä enää reagoi niin voimakkaasti asioihin. Sille ei myöskään ole enää tarvinnut syöttää mitään rauhoittavaa, jossain vaiheessa se veti pari vuotta putkeen kolminkertaisen annoksen Special Calmeria, koska sen jokapäivänen, normaali elämä näytti olevan yhtä helvettiä. Se ei osannut suodattaa ympäristöstä tulevia ärsykkeitä, vaan reagoi ihan kaikkeen ja aina sata lasissa. Se saattoi myös jäädä jumiin joihinkin juttuihin, kuten autistit. Yhtenä kesänä se seisoi viikkotolkulla ja tuntikausia laidunaidan vieressä ja tunnusteli sekunnin, parin välein turpakarvoillaan, kulkeeko langassa sähköä. Varsana se meni aina jonkinlaiseen transsiin ja alkoi tehdä toistuvia liikesarjoja, jos se erotettiin sen emästä. Vaikka sillä oli samassa karsinassa toinen varsa, tai jopa tuttu aikuinen hevonen seurana. Käytännössä se voitiin erottaa emästään edes lyhyeksi aikaa vasta siinä puolenvuoden iässä. Silloinkin se hyppi aluksi polvensa ruville ja turvoksiin karsinan ovea vasten. Niin että aikamoinen murheenkryyni tämä hevonen on ollut. Mutta minähän olen aina tykännyt hakata päätäni seinään. Tämänkin jutun otan mielenkiintoisena projektina, joka joko onnistuu tai sitten ei.

Monty experience ja vähän rotuerottelua

Yritin jo eilen illalla vääntää jonkinlaista postausta Montyn keikasta, mutta asiat leijuivat päässä niin hajallaan, ettei niistä saanut koottua minkäänlaista järjellistä sanottavaa.

Oltiin jo aamusta paikalla, katsomassa hevosten valintaa. Mielenkiintoinen valikoima nuoria aloitettavia ja vanhempia ongelmahevosia. Aloitettavissa oli tarjolla ihku 3-vuotias FWB-ori ja sen samanikäinen puolisisko sekä ihan sikaitsevarma 2-vuotias pv-tamma. Montyn oppilaat aloittivat lisänumerona sen ihkun oriin, ja se itsevarma tammanalku pääsi varsinaiseen showhun.

Käytöshäiriöisissä oli tarjolla söpö eestinheppa, joka diskattiin showsta koska sen ongelmat olivat sellaisia, että niihin ei voitu puuttua demossa. Toinen vaihtoehto oli parivuotias FWB-tamma, jolla oli useita ongelmia. Sekin diskattiin, suurinpiirtein samasta syystä kuin ekakin. Kolmantena oli sellainen kuikelo rautias estetamma, joka onneksi soveltui ongelmineen demohevoseksi.

Ratsastettavuusongelmaisissa oli ekana vaihtoehtona AIVAN MIELETTÖMÄN KAUNIS arabiori, jonka käytös oli kaikinpuolin kamalaa. Tokana pv, jonka ongelmana oli stressaaminen ja kolmantena lv, jolla oli vähän samantapaisia ongelmia kuin kakkosella. Kuvankaunis ori valittiin demoon, mistä olin oikein mielissäni.

Lastausongelmahevosia oli myös tarjolla 3: Suokkitamma, KWPN-tamma ja jo käytöshäiriöisistä tuttu rautias estetamma. Oppilaat lastasivat yhden tammoista ja Monty demossa sen suokin. Olikin muuten varsin itsevarma pakkaus. Ja hauska. Kurkki sielä trailerista muikea ilme naamalla.

Tällä kertaa ei nähty Annie-dummyä, vaan selkään nousi suoraan ihminen. Tai siis mies. Sama hemmo kuin viimeksikin, sellainen kuivan kesän orava Cornwallista. Viime vuonna Monty sanaili jotain sellasta, että tyypillä olisi vaimo ja lapset siellä englannissa odottamassa. Ainakin eilen mies näytti kyllä heilastelevan yhden naisoppilaan kanssa. Että se siitä perheestä. No mutta, mitäs tässä juoruamaan, hevosistahan tässä piti kirjoittaa.

Se arabiori oli mielenkiintoinen tapaus, todella vaikea. Montyn mielestä sen ongelmat ja käytös johtuivat kahdesta asiasta: pahoinpitelystä ja johtajuusongelmasta. Ori pelkäsi ihan silminnähden, ja reagoi erittäin voimakkaasti esim. kahdella liinalla juoksuttaessa takajalkojen takaa tulevaan liinaan. Meinasi istua ja kaatua ja vaikka mitä. Samaan aikaan se oli kuitenkin hyvin agressiivinen ja pomottava, näykki ihmisiä ja näytti muutenkin erittäin arroganttia naamaa.

Mä ehkä näin sen käyttäytymisen hiukan eri vinkkelistä kuin suurin osa katsojista, kun kerran tuon rodun sielunelämään olen pääasiassa tutustunut. Ja omassa tallissa sattuu olemaan saman rodun lisäksi sekä oreja että joitain erittäin hankalia persoonallisuuksia. Mä en olisi niinkään varma, että oriin ylireaktiot sun muut johtuivat nimenomaan ja pelkästään pahoinpitelystä. En siis kiistä että olisi pahoinpidelty, varmasti oli kun pelkäsikin niin kauheasti, mutta aika iso osa käytöksestä oli kyllä "ihan normaalia" arabia. Monilla tuon rotuisilla nyt vaan sattuu olemaan todella ylidramaattinen tapa suhtautua asiaan. Jos joku asia ei mene niinkuin ne haluavat, seuraa siitä armoton show ja herkempiä sieluja vavisuttava katastrofinalku. Ne ovat usein yllättävän kovia ja dominoivia, se vain kätkeytyy kohteliaan käytöksen taakse. Lisäksi niillä tuntuu olevan sisäsyntyinen taipumus reagoida heilahteleviin käsiin tms. heilauttamalla päätään sadasosasekunnissa ylös. Ilman että kukaan ikinä olisi lyönyt tai edes uhannut. Samoin se arrogantti ravaaminen pää yleisöä kohti, se on just sitä mitä hyviltä näyttelyhevosilta halutaan: show attitudea. Ja tällä hevosella sitä riitti, oh my.

Olen huomannut omieni kanssa, että ne pitää joskus ihan tahallaan viedä tai oikeastaan päästää sinne "kauhun rajamaille", mistä selvittyään ne itse hoksaavat, että hei, mä en kuollutkaan. Ja sitten voidaankin aloittaa se työskentely ihan normaaliin tapaan. Hyvänä esimerkkinä Keikkuvarsa, joka kiepautti itsensä saman viikon aikana kaksi kertaa pystyyn ja selälleen niin nopsaan, ettei kukaan ehtinyt edes ajatella reagoivansa siihen jotenkin. Molemmilla kerroilla siksi, että sille tehtiin jotain, mihin se oli tottunut ja aikaisemmilla kerroilla se oli ollut ihan rauhallinen. Hommat eivät vaan sattuneet kiinnostamaan sillä hetkellä.

Tai Keikkuvarsan emä Pikkutamma, joka kaipaa aina silloin tällöin pientä dramatiikkaa elämäänsä. Silloin se järjestää shown vaikka mistä: takertuu hännästään aurauskeppiin, peruuttaa itsepäisyyttään ojaan, kääriytyy ohimennessään sähkölankoihin, kaatuu koska sotkeutui jalkoihinsa tai jotain muuta yhtä typerää. Kauheinta, mitä Pikkutammalle voi tapahtua on, että sen hännän alle menee jotakin, esimerkiksi juoksutusliina. Siitä se ilo vasta irtoaakin ja tuloksena on suurinpiirtein samanlaista istumisharjoittelua kuin demon oriin tapauksessa. PTn emäkin oli nuorempana ihan samanlainen. Kerran maastossa tuli tupenrapinat neopreenisuojaan kiinni jääneestä kuusenoksasta. Juu, ihan kamalaa joo, mutta kun tämä kyseessä oleva näre oli sellainen kalju, noin 20 cm pitkä tikunrääpäle, joka ei tod edes häirinnyt hevosta mitenkään. Se vaan jotenkin sattui saamaan hevosen täysin tolaltaan. Sama tamma keikautti kerran päätään ylöspäin jyrkässä ylämäessä, ja kopautti kaulansa mun kypärään niin lujaa, että näytin kaksi viikkoa pandalta, kun molemmat silmät olivat mustana. Tamma säikähti "puusta hyökännyttä petoa" niin paljon, että varoi kyseistä mäkeä ja jopa sen lähellä olevia polkuja useita vuosia. Aina kun ratsastettiin sinne päinkin, alkoi sydän hakata niin lujaa, että pohkeissa tuntui tu-tum-tu-tum...

Vastapainoksi yllä olevalle: on meillä rauhallisia ja järkeviäkin hevosia, ja samaa rotua. Silti ne ovat noin 10 x reaktiivisempia kuin minkään muun rotuiset hevoset, ja reagointinopeus on hitaimmillaankin ihan käsittämätön. Siihen kun vielä lisää kumimaisen notkean kaulan ja rungon, niin avot. Nehän ovat nimenomaan kuuluisia siitä, että kykenevät kääntymään todella pienessä tilassa. Vaikka pennin päällä ja seinät ympärillä. Niin se demo-orikin teki sulavan kauniita käännöksiä takajaloillaan seisten. Sillä oli erittäin vahvan näköinen takapää, joten tuo keuliminen taisi olla oikein sen bravuurinumero. Varsinkin ratsastaja selässä, käsitin omistajan epätoivoisista puheista. Keuliva sählämi ei ole kiva asia, varsinkaan jos kyseessä on sellainen sadasosasekunnissa reagoiva tapaus. Siinä nimittäin käy helposti silleen, että ylösriuhtaisu menee överiksi ja hevonen päätyy selälleen.

Äh, tästä katosi nyt se kuuluisa punainen lanka. Demostahan mun piti kirjoittaa. Jännää muuten, että tänä vuonnakin kuului eniten huokailuja, epäilyksiä ja muuta supinaa juuri lastausosuudesta. Lastaamisen täytyy olla tosi hankalaa puuhaa, koska suurimmat epäilykset kohdistuvat näköjään aina siihen, onko hevosia treenattu etukäteen vai ei. Mun mielestä aivan toisarvoinen kysymys, ideanahan on nimenomaan näyttää, miten hevosen saa traileriin. Eikä epäonnistumisia tai yhdeksään illalla venyneitä demopäiviä, kun hepat eivät lastaudu. Jokatapauksessa tyypit on taitavia, jos saavat edes parilla harjoittelukerralla hevosen koppiin. Siis jos omistaja lastaa sitä aina kahdesta viiteen tuntia.

Niin ja väkivallasta ja -ttomuudesta piti vielä sanoa sananen. Vähemmän hevosia käsitellyt ihminen saattaa moisissa demoissa helposti käsittää, että väkivallattomuus on jonkinlaista absoluuttista fyysistä koskemattomuutta, vähän niin kuin lasten kasvatuksessa. Montyn dually- halter on sekin väline, jolla puututaan fyysisesti hevosen käytökseen. Kuten kaikki muutkin välineet. Hevonen on hyvin fyysinen olento, joka laumassa käyttää fyysistä ja psyykkistä voimaa lajitovereitaan vastaan. Väkivallattomuus ei minun mielestäni ole täydellistä koskemattomuutta tai jotain ihmeen pehmolääppimistä ja hyminää, vaan fyysisten keinojen käytön rajoittamista minimiin. Minimi riippuu hevosesta, herkimpien kanssa ei tarvita kuin katse niin hevonen myötää paineelle. Vähän tiukempi tyyppi tarvitsee äkäisesti heitetyn liinakiepin takajalkoihinsa, ennen kuin viitsii liikuttaa jalkojaan pyörössä. Ennen pitkää sekin alkaa reagoida herkemmin ja herkemmin, kun huomaa sen itselleen edulliseksi. Luku sinänsä on hevoset, joilla on pitkä historia erilaisten ihmisten kanssa. Ei niitä yhdellä riimulla tai parilla pyöröaitausjuoksutuksella paranneta. Toisinaan ne ovat hengenvaarallisia, koska ovat oppineet hyökkäämään. Sellaisten kanssa työskenteleminen on ammattilaisten hommaa, eikä suinkaan pari Montyn demoa nähneen harrastelijan, joka suuressa tunteenpalossa haluaa auttaa kaikkia tielleen osuvia huonosti kohdeltuja hevosia.

Tarkoitus ei ollut kritisoida demoa tai vähätellä sen hyödyllisyyttä. Kaikki hevosten hyvinvoinnin hyväksi tehtävä työ on arvokasta, ja mitä useampi ihminen alkaa vastaavanlaisten demojen jälkeen miettiä omaa hevoseenkohteluaan, niin sitä parempi. Vielä hienompaa on, jos demo aiheuttaa ihmisten käyttäytymisessä muutoksia, jotka parantavat hevosten elämänlaatua. Suurin osa kuitenkin jatkaa entiseen malliin, yleensä kai laiskuudesta. Uuden ajattelutavan omaksuminen on raskas ja pitkä prosessi, joka jatkuu vuosia. Suosittelen sitä silti, koska sen jälkeen elämä hevosten kanssa on paljon antoisampaa. Niistä tulee omaisuuden ja urheiluvälineen lisäksi ystäviä ja kumppaneita, sanojen täydessä merkityksessä.