Koulutusmenetelmät on monet

Luonnollinen hevostaito- käsitteestä tulee nykyään ensimmäisenä mieleen yliempaattinen tätiratsastaja, joka ymmärtää hevostaan niin pitkälle, että saa polleparkansa totaalisen hämmennyksen partaalle. Yleensä tällainen LH-täti on käynyt parissa Vepsän pyöröaitausdemossa ja Tuikun heppaluennoilla. Molemmat ihmiset ovat alallaan päteviä ja tekevät loistavaa työtä, mutta yleisön joukossa on valitettavasti aina henkilöitä, joiden kapasiteetti ei riitä käsittelemään opittuja asioita oikeassa kontekstissa. Pahin tapaus on näissä tilaisuuksissa itsensä pikakurssittanut tyyppi, joka alkaa guruilla ja neuvoa muita, ja ehtii siinä sivussa sekoittaa muutaman hevosen pään ennen kuin kukaan tajuaa, että eihän se tyyppi mitään osaa. Toiseksi pahin on fundamentalisti, joka tuomitsee ehdottomalla oikeassa olemisen varmuudella kaikki muut tavat käsitellä ja kouluttaa hevosia. Fundamentalistityypeillä on muuten tapana hurahtaa kaikkiin muihinkin ismeihin, jotka viittaavat luonnonmukaisuuteen ja pehmeyteen.

Kuoliaaksiymmärtäjien ryhmä tuleekin sitten hyvänä kolmosena. Heidän mielestään hevoselta ei saa vaatia mitään, vaan pitää kysyä että mennäänkö tänään töihin vai ei? Jos hevonen näyttää vähänkään hapanta naamaa tai näyttää nauttivan metsään katselusta, niin ei sitten. Heidän mielestään kaikenlainen fyysisen voiman käyttäminen on ehdottomasti kielletty, koska se on väkivaltaa. Hevoset kun ovat äärettömän herkkiä olentoja, joiden sielun saa revittyä rikki yhdellä ainoalla poikkipuolisella sanalla.

Kuinkahan moni kuoliaaksiymmärtäjätäti on koskaan tullut ajatelleeksi, että heidän harrastamansa ”pehmeys” onkin usein hevosen kannalta epäloogisuutta ja kyvyttömyyttä johtaa? Ei hevosilla ole mitään inhimillistä käsitystä demokratiasta tai yksilön oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen. Jos tammalauman pomo alkaisi ehdotella pikaneuvottelua siitä, että mennäänkö tuota irti päässyttä oria karkuun vai ei, niin laumaan saataisiin aika pian uusi pomopolle. Samoin kävisi jos samainen johtajatamma kursailisi fyysisen kontaktin suhteen ja pyrkisi pitämään uhmakkaat pissikset kurissa neuvottelutaidoin. Sekä liiallinen pehmeys ja kykenemättömyys johtaa aiheuttavat molemmat hevoselle epätietoisuutta ja sen seurauksena hämmennystä, joka helposti kehkeytyy ahdistukseksi. Ahdistus sitten aikanaan purkautuu ei-toivottuna käyttäytymisenä tai fyysisenä sairastumisena, minkä LH-täti tietenkin tulkitsee olevan hevosen julman ex-elämän kaikuja ja traumoja.

Keskivertopolle on samanlainen laumahierarkian keskivaiheen eläjä kuten keskivertoihminenkin: pitää siitä, että joku muu vie ja itse saa vain vikistä. Olen vuosien varrella saanut parinkin LH-henkisen tädin suunnalta moitteita siitä, että olen joissain tilanteissa pakottanut hevosen tottelemaan tyylillä ”nyt teet, tai itket ja teet”. Joskus vaan yksinkertaisesti tulee eteen tilanteita, joissa ei voi enää perääntyä. Se, että näitä tällaisia konflikteja pääsee syntymään on tietenkin kouluttajan (eli siis tässä tapauksessa minun) vika, mutta kun ihmisiä ollaan niin täydellistä kouluttajaa ei tähän maailmaan ole vielä syntynytkään. Onhan tietenkin niitä huippuja, kuten Kyra K tai Bob A, mutta niistä tyypeistä puhutaankin ihan eri päivänä kuin jostain Itä-Uudenmaan takametsissä räpeltävästä osapäivätallinpitäjästä, jonka kokemuspiiri rajoittuu muutamaan arabiin, jokuseen ex-ravuriin ja pariin länkkärirotuiseen polleen.

Sitten on niitä kakkosnelosella kouluttajia, joiden mielestä taas ratsastus- ja koulutustyylini on auttamattomasti pielessä, kun en silmä tarkkana kyttää hevosta ja ole joka välissä rankaisemassa. Heidän näkökulmastaan katsottuna hevonen kuin hevonen niskoittelee lähes koko ajan, ja sitä pitää tietenkin ojentaa ettei se vaan rupea hengenvaaralliseksi. Todisteeksi väitteen pitävyydestä käy tietenkin heidän omat hevosensa: jos niitä ei tasaisin väliajoin pane kovalla kädellä kuriin, niin ne muuttuvat hengenvaarallisiksi.

Eli teet niin tai näin, niin aina on joku moittimassa ja neuvomassa. Neuvojen vastaanottaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Aina pitäisi olla avoin uusille ajatuksille, jotta voisi kehittyä. Toisaalta taas useimmiten ne, joilta neuvoja tiheimmin sataa, ovat juuri niitä joilla ei ole kokemusta kuin korkeintaan yhdestä hevosesta, ja he olettavat samojen temppujen toimivan kaikilla hevosilla. Aina ei voi luottaa edes kokeneen valmentajan neuvoihin. Jos oma hevonen on koulutettu täysin erilaisella menetelmällä kuin mitä valmentaja käyttää, voi neuvojen noudattamisesta seurata katastrofi ja koulutuksellinen takapakki, jonka korjaamiseen meneekin sitten pahimmassa tapauksessa vuosia.

Perinteisiä enkkulajeja harrastavat eivät voi kuvitellakaan, kuinka suuren mokan voi tehdä esimerkiksi käyttämällä ohjia väärin tai laukkaamalla hevosella, jonka mieli ei vielä ole kypsä siihen. Koulu- ja esteratsastuksessa haetaan voimakasta eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, mutta lännenratsun tärkeimmät ominaisuudet ovat sen henkinen tasapaino ja luottamus ratsastajaan. Kaksi asiaa, jotka on äärettömän helppo pilata ja jotka tulevat vaikuttamaan hevosen ratsastettavuuteen koko sen loppuelämän ajan. Ilman niitä on ihan turha kuvitella saavansa koulutettua hevosen, joka toimii lähes ilman ohjia ja reagoi ratsastajan painopisteen muutoksiin luottavaisen tottelevaisesti.

Lännenratsastuskisojen säännöissä sanotaan, että ratsastajaa tulee rangaista virhepisteillä tai jopa hylkäämisellä hevosen pakoreaktioista. Hännällä viuhtova, suutaan aukova, kuolaimia kilkuttava, pukitteleva, käsistä lähtemään pyrkivä tai niskojaan nakkeleva hevonen kapinoi apuja vastaan, joten sen koulutuksessa ja/tai ratsastuksessa on jotain pielessä. Oikeassa elämässähän tätä hyvää tarkoittavaa sääntöä ei aina jakseta noudattaa. Suomessa monien kisojen taso on sitä luokkaa, että jos tuomarit alkaisivat karsia ratsukkoja hännän viuhdonnan tai kuolainten kilkuttamisen vuoksi, ei kehään jäisi kuin 1 tai 2 ratsukkoa. Koko kisapäivältä. Ja suuressa maailmassa, missä reining-kisoissa liikkuvat isot miehet ja suuret rahasummat, katsotaan hevosten kapinointia aika lailla läpi sormien. Riittää, että vauhtia piisaa ja hevoset suorittavat vaaditut liikkeet täsmällisesti. Aika huonoa esimerkkiä siis näyttävät meille harrastelijoille.

Pleasure-kisoissa taas hevosten askellajit on viety niin äärimmäisen hitaiksi, että katsoja saa ihan tosissaan arpoa, että mitäs tässä nyt mentiinkään, käyntiä vai ravia. Huumaavien aineiden kuten valeriaanan käyttö ei ole mitenkään harvinainen juttu, varsinkin kun nykypäivänä pleasure-hevosen ihannetyyppi on sievä pienipäinen otus, jolla on quarterin runko mutta täysverisen luustolla. Monissa pleasure-hevosissa onkin paljon täykkäriverta, mikä tuo mukanaan myös kuuman ja nopeasti reagoivan luonteen. Sinänsä erittäin epäjohdonmukaista, koska tässä lajissahan hevosen pitää olla etanaakin hitaampi keinuhevonen.

Täällä esimerkki pleasuren askellajeista.

Jos määrittelee kouluratsastuksen tai reiningin kilpailusääntöjen ja ihanteellisten koulutusmetodien perusteella, ne näyttävät ihan eri lajeilta kuin mitä oikeasti harrastetaan. Tosiasia on, että keskiverto koulunylpyttäjä helsinkiläiseltä yksäritallilta on ihan yhtä hukassa oman lajinsa päämäärien ja koulutusmenetelmien suhteen kuin omassa pikku tallissaan länkkäriä vääntävä toisinajattelija, joka suuressa tietämättömyydessään luulee harrastavansa eettisesti korkeatasoisempaa ratsastusta kuin em. nylpyttäjä. Kaikissa lajeissa on omat hyvät puolensa ja ne pimeät nurkkansa, joita ei haluta esitellä ulkopuolisille. Koulu- ja esteratsastuksessa on roppakaupalla hyviä asioita, joita kannattaa soveltaa lännenratsastukseen ja varsinkin lännenhevosen lihaksiston ja kunnon huoltoon ja ylläpitoon. Länkkärin lahja koulu- ja esteratsastukselle voisi puolestaan olla hevosen maasta käsin tapahtuva tapakasvatus, mikä on mielestäni enkkupuolen tavistasolla aika pahasti hakusessa.

Teoria hanskassa, hanskat hukassa

Tätipahkeinen ja VT joskus aikoja sitten... huomaa perin asiallinen tuoli-istunta ;)

Näköjään tämä talvikausi menee tädiltä lähinnä teoriaopintojen parissa. Kohtapuoliin on kerättynä jo senkaltainen kirjasto kaikenkarvaisia ratsastusopuksia, että tytärten Pollux-kokoelmatkin jäävät toiseksi (jotka nekin kyllä ovat erittäin kunnioitusta herättävät, ei sen puoleen.)

Aloitin syksyn teoriapläjäyksen muutamalla valitulla palalla vanhaa kunnon Tuire Kaimion Hevosen kanssa-tiiliskiveä. En edelleenkään ole lukenut ko. opusta ihan kokonaan, vaikka se on kirjahyllyssä kököttänyt ilmestymisestään asti. Tuollaisissa hakuteos-tyyppisissä kirjoissa piilee ilmeinen vaara: sitä uskottelee itselleen, että ”palaan tähän ja tuohon asiaan sitten paremmalla ajalla, kunhan se tulee omassa hevostelussa ajankohtaisemmaksi”. Eikä tietenkään koskaan palaa. Sen vuoksi yritän aina silloin tällöin (vaikka vessalukemisena) silmäillä Tuikun kirjaa, koska joskus sieltä ihan oikeasti sattuukin silmään jotain ajankohtaista.

Toinen samaan kategoriaan kuuluva raamattu on Kyra Kyrklundin ja Jytte Lemkowin Kyra ja Ratsastuksen taito. Yleensä pääsen noin toisen luvun puoliväliin ennen kuin masennun ja luovutan. Tätiin ei tule mahtumaan edes Kyran varpaankynnen vertaa ratsastustaitoa vaikka pompottelisin pollejen selässä 2 krt/vko luonnollisen elämäni loppuun asti.

Viimeisin lukemani opus oli Mary Wanlessin kirjoittama Mielekästä ratsastusta. Kirjassa keskitytään pääasiassa ratsastajan istuntaan (joka karkeasti ottaen on kaikilla vääränlainen), mutta huutia saa pari muutakin ”yleisesti tiedossa olevaa tosiasiaa ratsastuksesta”.

Kirjassa on kyllä paljon järkeä. On nimittäin taivaan tosi, että suurin osa perinteisellä ratsikoulutyylillä ratsastava ratsastaa pelkästään hevosen etuosaa, tai vielä tarkemmin sanottuna päätä. Turpa hyvin (=luotiviivalla), kaikki hyvin, eikö vain? Paikoin kirja on ihan täyttä länkkäriä, esimerkiksi jatkuva pohkeella naputus tai kaikkien ongelmien ratkaisu ohjilla tuomitaan jyrkästi. Hevosta ratsastetaan istunnalla ja sillä sipuli.

Tädin teoriaosuus jatkunee koko talven, sillä ensi viikolla postiluukkuun kopsahtavat ”Ratsastajan istunta”, Ina G . Sommermeier, ”Hevosen voimistelu”, Angelika Schmelzer (edelliset Vudekasta) sekä ”Ratsasta paremmin” (Tiina Sederholm). Lapsille on lisäksi tilattu joululahjaksi Tuikun ”Hevonen, ensimmäinen oppaani”, jonka äiti todennäköisesti lukaisee läpi ennen pakettiin laittoa.

Hakusessa olisi vielä hyvä kirja hevosen hieronnasta ja toinen lännenratsastuksesta. Noista aiheista tuskin irtoaa suomen kielellä tietoa, joten on suunnattava etsinnät kansainväliselle puolelle. (vinkkejäkin vastaanotetaan!)

Ai niin, ja ne kaikki kolme postilaatikkoon tupsahtavaa heppa-aiheista aikakausjulkaisuakin on ehdittävä jossain välissä lukea.

Että kyllä kuulkaas kohta irtoaa tädiltä teoria jos toinenkin. Niiden käytäntöön siirtäminen voi sitten olla toinen juttu.

Laumassa lätisee

Laitoin kaikki tammat pari viikkoa sitten samaan tarhaan. Aikamoista säpinää saivat tammat aikaiseksi ekalla viikolla, muutama heppa ehti saada potkun jälkiä jalkoihin ja puremia kylkiin, ennenkuin arvojärjestys taas vakiintui ja rauha palasi laumaan. Kellään ei ole takakenkiä, joten ne potkuvauriot olivat sellaisia pieniä karvattomia nirmamia. Pikkupuokkiparka on arvojärjestyksessä pahnanpohjimmainen, jopa kaksi vuotta nuorempi Läikkäpolle on kiipinyt sen ohitse. Jonkun nahinan johdosta PP sai metsätarhassa haavan takamukseensa, mitä nyt sitten on hoideltu viikonpäivät betadinepesuilla, kipulääkkeillä ja antibioottipiikeillä. Kyllä on käynyt muutaman kerran mielessä, että onneksi se loukkaantunut yksilö on juuri PP, koska sitä on niin helppo hoidella. Antaa pistää kiltisti, haavaa saa letkuttaa ja hinkata ihan rauhassa ja kaikki lääkkeetkin katoavat ruokakupista kuin namipalat konsanaan. Jos uhri olisi ollut Pikkutamma, olisi lääkitseminen ja hoitaminen ollut todennäköisesti yhtä tuskaa. Se olisi potkinut, keulinut, puhissut ja vastustellut hoitotoimenpiteitä ihan raivopäänä, tuo minun pikku kullanmuruni ja silmäteräni.

Laumakähinöissäkin PT ilmoitti heti kaikille osapuolille olevansa raskaana oleva nainen ja kovis potkimalla kohti ylempiään, jonka jälkeen se väisti vain minimimäärän ja kovin kopeana senkin vähän. Sitten se asettui sivummalle, ja jätti muut selvittelemään itse aloittamiaan riitoja, ja tarkkaili sieltä että kuka voittaa ja ketä pitää mielistellä. Ollaankin nimetty PT mäkkärin vuoropäälliköksi: kaveria kaikkien kanssa, mutta heti kun silmä välttää se menee puhumaan ylemmilleen paskaa muista.

Tammojen luonteet tulevat aika hyvin esille juuri tuollaisissa tapauksissa, missä ne mittelevät pokkiaan. Vanhatamma on agressiivinen kiusaaja, Hienohelma niin arrogantti ja pidättyväinen, ettei kukaan uskalla sille mitään, Kilttitamma on arvoasetelmassa kolmantena vain ikänsä ja harmittomuutensa vuoksi, PT taas neljäntenä kun kukaan ei oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Sitten tulee Läikkis, joka kovasti yrittää uhmata vanhempiaan, ja jonka lautasten hampaanjälkitilasto kertoo ettei vielä ole onnistanut. PP on sitten viimeisenä, todennäköisesti siksi, että on niin älyttömän hidas reagoimaan että saa turpaansa ennen kuin edes tajuaa, että hei, tota tyyppiä piti muuten väistää. Sinänsä mielenkiintoista, tämä sen vikana oleminen, koska Saksassa se oli oman varsapihattolaumansa pomo. Ilmeisesti nämä meidän hirmuvaltiaat VT ja HH ovat nuijineet sen niin maanrakoon, ettei tosikaan. Kokeilin laittaa sen yhteiskarsinaan PT:n kanssa, mutta siitä ei tullut mitään kun PT piti sitä yhdessä nurkassa ja päänkin piti olla melkein maassa kiinni. Aina kun PP osoitti elämisen merkkejä, PT sinkautti korvansa uhkaavasti luimuun ja muljautti silmänvalkuaisiaan haastavasti. Niinpä annoin sen pirulaisen maistaa omaa lääkettään, ja laiton sille kaveriksi sen emän, Kiltintamman, joka pitää PT:n mahtiegon kohtuullisissa mitoissa.

Hullujen hommaa

Kaunispoika metsätarhassa.
Kuva TH.



Tuleva talvi masennuttaa jo etukäteen, vaikka toisaalta nythän on oikeastaan jo menossa se kaikista kamalin vaihe. Pimeätä, tuulta, kuraa ja vesisadetta saadaan jo, enää puuttuu liukkaus. Kun tämä kurjuus tästä muuttuu oikeaksi talveksi, alkaa helpottaa. Etelä-Suomen talvet vaan tuppaavat olemaan tällaisia tuonne tammikuun puoleenväliin, jonka jälkeen sitten saadaan se oikea talvi. Siinä vaiheessa vaan alkaa olla huumori aika vähissä, kun on jo kaksi, kolme kuukautta kärsitty yllämainituista. Lapista kotoisin oleva ystäväni sanoi, että pohjoisen talvi on paljon miellyttävämpi, vaikka onkin kaamos ja kovat pakkaset. Kun on lunta maassa, ei ole koskaan täysin pimeää. Eikä siellä ole tätä raakaa merituultakaan, mikä meillä on riesana. Hän sanoi palelevansa Helsingissä paljon enemmän kuin Enontekiössä.

Tänä aamuna tuli ihan oikeaa lunta. Ollaan onneksi juuri sen verran kaukana rannikosta, että kun stadissa sataa vesiräntää, niin meillä se tulee lumena. Lämpötilakin on usein 1-2 astetta matalammalla kuin rannikolla. Sen vuoksi meillä on aika usein pysyvä lumipeite, vaikka pääkaupunkiseudulla kahlataan likaisenruskeassa räntäsohjossa. Niin että en kyllä enää ihan heti muuttaisi takaisin merenrannalle, vaikka muuten merta kaipaankin. Ennemminkin syvemmälle sisämaahan, hieman pohjoisemmaksi, että pääsisi eroon tästä Etelä-Suomen syyssäästä.

Tavallinen pollestelija ei välttämättä tajuakaan, kuinka paljon sää vaikuttaa tallinpitäjän elämään. Hänelle sää merkitsee lähinnä sitä, pääseekö illalla töiden jälkeen ratsastamaan vai ei. Ja maneesitalleilla asialla ei ole edes sen vertaa merkitystä, vain maastoilut jäävät väliin jos sää ei suosi.

Tallinpitäjän elämää säätelevät säät. Kesällä jos sataa, tallautuvat laitumet pilalle. Tallattuihin kurakoihin versoo pian rikkakasveja, jotka huonontavat laitumen laatua ja saattavat aiheuttaa hevosille allergioita, tai jopa olla myrkyllisiä. Lisäksi oikein kunnolla pilalle tallatun laitumen uusiminen on kallista. Se vaatii ainakin traktorin, kyntöauran, äkeen ja kylvökoneen. Jyräkin olisi hyvä olla. Nurmen perustamiseen tarvitaan lannoitteita useampi sata kiloa hehtaarille, ja heinän siemenet ovat kalliita. Vastikään kylvettyä nurmea ei voi laiduntaa ennen kuin seuraavana kesänä, joten lohko on poissa käytöstä siihen saakka. Märkinä kesinä mäkärät ja polttiaiset kiusaavat hevosia, ja varsinkin kesäihottumaisten pollejen elämä on kurjaa. Joko kutisee ja kirvelee, tai sitten seisotaan sateessa litimärkä ötökkäloimi päällä.

No entä jos on kuivaa ja kuumaa, kuten viime kesänä? Laitumet kuluivat puhki jo alkukesästä, koska ruoho ei kasvanut kuivuuden takia. Uusia lohkojakaan ei voinut ottaa kuivaheinän odelmasta, koska ne eivät lähteneet niiton jälkeen kasvuun. Kaivoista loppuivat vedet, tai ainakin olivat koko ajan loppumaisillaan, mikä aiheutti aikamoista stressiä. Lähitallille joutuivat tilaamaan säiliöllisen vettä muualta, mikä maksoi maltaita. Ei tietenkään se vesi, vaan sen rahti. Kuuman ja kuivan kesän ötökkävalikoimaan kuuluvat paarmat ja kärpäset. Siellä missä on hevosia, siellä on myös paarmoja. Jotkut hevoset ovat hyvin herkkiä paarmanpuremille, ja tulevat aivan hysteerisiksi jos, tai siis kun joutuvat paarmojen piirityksen kohteeksi.

Syksyisin taas säätiedotuksia joutuu seuraamaan tuulien, myrskyjen ja sateiden vuoksi. Ei ole todellakaan kiva istua töissä, kun tietää hevosten palelevan ulkona ilman sadeloimia. Ja ne loimet. Yhdessä sadeloimessa on yleensä noin 6 tai 7 solkea, kymmenen hevosen loimissa jo 60-70. Yhden hevosen loimittamiseen menee helposti useampi minuutti, mikä sinällään ei ole paljon. Vaan kun loimitettavia on 10 kappaletta, puhutaan jo noin puolen tunnin lisäajasta aamutallin muutenkin tiukkaan aikatauluun. Ei siis ole vaikea arvata, miksi annan omien hevosten talvikarvan kasvaa. Loimittamisessa säästetty aika on jo viiden hevosen kohdalla noin puolitoista tuntia viikossa. Puolitoista tuntia ei tässä kuulosta pahalta, mutta kun on ensin yhdeksän tuntia päivästä muualla töissä ja sen lisäksi tekee tallihommia kolmesta viiteen tuntia, jokainen ylimääräinen minuutti on tuskaa. Varsinkin kun useimmilla tallinpitäjillä on –ainakin teoriassa- se niin kutsuttu oma elämä:lapset ruokittavana, pyykit pestävänä, koululaisten läksyt tarkistettavana ja niin poispäin. Toinen syksyn ongelma on kuraiset tarhat. Jos kura olisi vain kosmeettinen ongelma, se ei vielä haittaisi niin paljon. Toiset hevoset ovat kuitenkin hyvin herkkiä saamaan riviä ja/tai impparin jalkoihinsa, jos joutuvat seisomaan kosteassa. Ja onpa tallissa sellainenkin hevonen, jonka kaviot yksinkertaisesti sulavat pois, jos se joutuu seisomaan viikkotolkulla kosteassa.

Maan jäätymispäivä olisi myös hyvä osata ennustaa ajoissa, että olisi kaikki aidat siihen mennessä valmiina. Ja kenttäkin olisi hyvä saada lanattua tasaiseksi, ennen kuin se ehtii syväjäähän. Jos se pääsee jäätymään muhkuraiseksi, ei sillä voi ratsastaa ennen kunnon lumipeitteen tuloa. Pakkasten tulon jälkeen tarhoihin ei myöskään enää saa vettä vesiletkuilla, vaan ne on kannettava sinne. Pakkasten tultua myös kuiviketurve menee jäähän, ja paalit on raahattava etukäteen sisään sulamaan. Jos taas käyttää irtoturvetta tai purua, eikä sille ole katettua suojaa, on irtonainen kuivike aika usein kaivettava jäisestä kuoresta muodostuneen lipan alta. Joka tietenkin paksunee sitä mukaa kun talvi etenee, ollen lopputalvesta jo useamman kymmenen sentin paksuinen.

Talvella lisätyötä aiheuttavat joko pihajäätiköiden hiekoittaminen tai lumityöt. Meillä käy aurausurakoitsija avaamassa pihatien, mutta tallin ovien ja tarhojen porttien eteen kasautuneet lumipenkereet on poistettava käsipelillä. Lumi on myös käytävä pudistelemassa alas sähkölangoista, koska varsinkin raskas nollakelin lumi painaa ne helposti hankeen kiinni. Runsaslumisina talvina joutuu lumihankea talloa aitojen alta litteämmäksi, samasta syystä kuin yllä. Lisäksi tarvitaan ennustajanlahjoja aavistamaan lumiauran mahdollinen tulohetki, koska osa hevosista saa aikamoisen juoksu- ja ryntäyskohtauksen auraustraktorin ajaessa pihaan. Olisi kiva että joku olisi silloin paikalla siltä varalta, että joku hevosista keksii tulla aidoista läpi. Meillä kun on noita orejakin, niin joutuu olemaan aika tarkkana siitä, että tallinpihalla ei juoksentele irtopolleja aiheuttamassa vielä suurempia ikävyyksiä.

Irtoturpeen tai kutterinpurun kaivaminen puolimetrisen lumipeitteen ja koppuraksi jäätyneiden pressujen alta on sekin oma riesansa. Varsinkin pimeässä, kun otsaa kohti vihmoo neulanteräviä jää/räntäpiikkejä 25 metrin sekuntivauhdilla. Tai hevosten heinien raahaamisessa tarhoihin, kun on kahlattava polveen asti ulottuvassa lumihangessa. Pimeässä tietenkin, koska aamutallin aikaan on pimeää, päivätallin aikaan hämärää ja iltatallin aikaan taas pilkkopimeää.

Se, että ryhtyy pitämään tallia Suomessa vaatii kyllä ison annoksen hulluutta, tai ainakin loogisen ajattelukyvyn puutetta. Koska eihän kukaan järkevään ajatteluun kykenevä ihminen ihan oikeasti ryhtyisi moiseen hommaan. Paitsi tietenkin silloin, jos omistaisi niin paksun lompakon, että kykenisi kustantamaan salaojitetut hiekkatarhat, laatoitetun/asfaltoidun pihan, katetun ja seinällinen kuivikevaraston, maneesin, loimienkuivaushuoneen sekä tallirengin tai kaksi.

Jokalajin kaikentietäjä kommentointituulella

Orkidea ja pokaali- niminen tilataideteos satulahuoneen ikkunalaudalla. Sievää, eikö vain?


En sitten loppujen lopuksi ehtinyt hissiin. Mikä ei ole suurikaan menetys, koska mua ei ihan aikuisten oikeesti kiinnosta tuntikausia katsella maalattujen keppien yli loikkimista. Koulua olisi vielä voinut mennä katsomaankin, mutta edellisten vuosien pettymykset ratsastajien määrään ja tasoon eivät juurikaan rohkaisseet lipun ostoon. Ei mulla mitään esteratsastusta vastaan ole, en vaan ole vähääkään kiinnostunut kilpaurheilusta, en oikeastaan kovin paljon edes länkkärilajeista. Katselen kisoja lähinnä sillä silmällä, että mitä annettavaa niillä on mun omalle ratsastustaidolle, mutta itse kisatilanteesta en saa minkäänlaisia kiksejä tai messissäolokokemuksia.

Ainoa, mikä harmittaa on se, etten ehtinyt torstaina seuraamaan F.Sloothaakin klinikkaa nuorille hevosille. Kävin jokunen vuosi sitten kuuntelemassa hemmoa Rusan maneesissa, ja täytyy sanoa, että siinä oli mies täynnänsä parasta mahdollista horsemanshippiä. Sloothaak olisi voinut aivan hyvin puhua lännenratsastuksesta esteratsastuksen sijaan. Häntä kuunnellessa oivalsi aika nopeasti, mistä se ihan hyvän ja sikahyvän ratsastajan välinen ero löytyy. Ihan hyvät yrittävät voimalla ja väkisin, eivätkä sen vuoksi saa hevosta toimimaan yhteistyössä iloisena ja kuuliaisena kuin vahingossa. Ne sikahyvät puolestaan tietävät, mitä hevosen päässä liikkuu ja sen vuoksi huolehtivat koko ajan siitä, että hevosella on hyvä ja luottavainen olo.

Hyvistä ratsastajista pääsenkin aasinsiltaa saksalaisten puoliverioriiden esittelyvideoihin, joita katselimme lauantai-iltana. Näitä hevosmaailman filmitähtiä ratsastettiin erittäin hoikkien, pitkäjalkaisten, vaaleatukkaisten saksalaismiesten toimesta. Monien jalat roikkuivat selvästi hevosen rungon alapuolella, isot 165-175 cm korkeat oriit näyttivät melkeinpä pieniltä. Kateellisena katselin näiden ratsastajien istuntaa: jalat riippuivat rentoina mutta jäntevinä hevosen kyljillä, lantio liikkui hevosten valtavan suurien liikkeiden mukana vaivattoman näköisesti, ohjasotteet olivat tasaisia ja hevoselle selkeitä ja reiluja. Eniten kiinnitin ohjasotteissa huomioon myötäämiseen: hevosia palkittiin suoritetuista liikkeistä myötäämällä todella reilusti, jopa kisatilanteissa. Jotakuinkin kaikki orit esitettiin ratsain nivelkuolaimella, eikä kädelle raskaita hevosia ollut kuin pari useasta kymmenestä oriista. Yksikään ratsastajista ei pungertanut pohkeilla naama punaisena ja rakkoja persvaossa, kaivellut hevosen kylkiä kannuksilla varpaat maata kohti tai repinyt yläselkä krampissa hevosta pakkomuotoon. Aikamoinen kontrasti kun vertaa siihen suhteellisen yleiseen käsitykseen, että saksalainen tyyli on raskas ja väkivaltainen.

Toisaalta taas tuossa männäviikolla katselin reiningvideota Aachenin tämänvuotisista World Equestrian- kisoista. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että reining ei ole se minun lajini, ainakaan kilpailumielessä, vaikka kaikkein mieluiten sitä muuten ratsastankin. Siis ihan oikeasti, miten on mahdollista, että tuolla tasolla näkee ratsastajia, jotka eivät edes osaa istua hevosen selässä? Tiedän kyllä, että reinarit eivät juurikaan arvosta näitä tylsiä istunta- asioita (vähän samaan tapaan kuin eivät esteratsastajatkaan), mutta ihan oikeesti, helpottaisi aika lailla suoritusta jos ratsastaja ei koko ajan häiritsisi hevosen suoritusta. Olihan siellä tietenkin ihan huippujakin, joiden ratsastusta katseli mielellään. Ärsytti vain se yleinen leväperäisyys ja holtittomuus ratsastuksessa ja hevosen kontrollissa. Reining on viime vuosina mielestäni mennyt liikaa nopeuden ja liukupysähdysten ihannointiin, ja tietenkin hyvän ratsastuksen kustannuksella. Ja edelleenkin, jenkkien ja eurooppalaisten ratsastustyyleissä oli eroa, ei kuitenkaan enää niin selkeästi kuin vielä jokunen vuosi sitten. Eurooppalaisten hevoset tuppaavat liikkumaan edestä lyhyinä ja jännittyneinä, kun taas jenkit onnistuvat kouluttamaan ratsunsa niin, että ne liikkuvat edestä vapaasti ja kaula suorempana, matalampana. Voimakkaimmin mieleen jäi Sylvia Rzepka- niminen nuori saksalaisratsastaja, jonka tyylistä pidin aivan mielettömän paljon. Sylvian tyyli on hyvin amerikkalaistyyppinen, johon syy löytynee siitä, että hän on kanadalaissyntyisen Vern Sapergian vaimo. Vernin Kanadassa asuva tytär Shawna Sapergia muuten ratsasti taannoisissa Jerezin MM-kisoissa erittäin hyvin tullen henkilökohtaisessa kilpailussa kolmanneksi . Nyt tiedän, kenelle lähetän sen tulevan huippureinarini Saksaan koulutettavaksi, kun voitan lotossa.

Koltiaisten vallanvaihto

Lemppari pari kolme viikkoa sitten. Pyrkii vähän hengailemaan tuolla kuolaimen takana, kun on niin herkkä suustaan. Kuva HS.

Lemppari ja Kaunispoikahan viettävät päivänsä samassa tarhassa, niin että olen päässyt seuraamaan kahden aikuisen orin muodostaman poikamieslauman edesottamuksia. Lemppari on rauhallinen eläin, joka ei turhia hössötä ja seisoskelee mieluummin paikoillaan ja syö. Kaunispoika taas on enemmän sellaista hyperaktiivista tyyppiä, joka tekee koko ajan jotain: tuijottelee, korskuu, leikkii, juoksee, näprää jne. Lemppari on välillä ihan ranteet, tai siis vuohiset auki, kun KP sählää sen ympärillä ja yrittää saada mukaan riekuntaan. Tästä aktiivisuuserosta johtuen KP on pomo kesäisin (kun testosteroni jyllää) ja LP talvisin (kun KPn testotason lasku on muuttanut KPn rauhallisemmaksi ja vähemmän aktiiviseksi).


Syksyisin ja keväisin tapahtuvan vallanvaihdoksen huomaa heti poikain käytöksestä. Tämän syksyn vallanvaihdos tapahtui viime viikolla, mitä enteili toissa viikolla lisääntyneet puremajäljet poikien kauloilla ja kyljissä. Lemppari muuttui hieman hankalammaksi käsitellä ja KP taas "ruunaantui". Lempparin hankalampi käytös on yhtä kuin orimaista huutelua ja enemmän kaulastelua, kesäisin se ei huutele oikeastaan ollenkaan. KPn käytös muuttuu näissä vallanvaihdoksissa vähemmän sen aktiivisuuden ja äänekkyyden vuoksi, mutta kyllä siinäkin tiettyä rauhoittumista ja pehmentymistä on havaittavissa.

Alunperin minulla oli tarkoitus eristää pojat toisistaan siinä vaiheessa, kun muuttuvat pikkupojista oreiksi. Odottelin merkkejä vakavammista konflikteista aivan turhaan. Totta kai ne nahistelivat nuorena aika paljonkin, mutta niiden käyttäytymisestä näki selvästi, että hommassa ei ole tosi kyseessä. Ja hauskaakin niillä näytti olevan. Leikkimielinen pullistelu oli ajoittain aika rankkaa, mutta kumpikaan ei onneksi satuttanut itseään vakavasti. Lempparilla oli kyllä jossain vaiheessa (3-4-vuotiaana) tosi isot kinnerpahkat, jotka se sai mitä ilmeisimmin karsinanahisteluista, kun kolhi itseään seiniin (pojat asuivat kolmevuotiaaksi asti samassa isossa yhteiskarsinassa). Pahkat ovat onneksi pienentyneet itsestään ja kintereet näyttävät nyt ihan normaaleilta. Rankat leikit vahvistivat poikien lihaksia ja jänteitä ihan ilmaiseksi, ja tulipahan samalla vähän testattua rakenteen kestävyyttäkin. Meno oli nimittain toisinaan niin riehakasta ja nopeaa riuhtomista, että heikommalle pollelle olisi tullut vähintäänkin jännevammoja, jos ei ihan murtumiakin. Vaan niin ne kestivät, sekä psyykkisesti että fyysisesti nuo rankat nuoruusajan koettelemukset. Tätä nykyä tallissa seisoo kaksi oikein mukavaa ja helppoa sosiaalista oria, jotka osaavat suhtautua tammoihin mukavasti ja ihmisiäkin kunnioittavat hyvin.

Liikenteessä

Klassisen tunti peruuntui, mutta menimme maneesille isommalla porukalla, kun se kerran oli varattu meille. Meiltä on sinne pari kilsaa, josta puolet kiemurtelevan ja mäkisen asfalttitien reunaa, loput pientä hiekkatietä (jossa autoja ei juuri kulje). Onneksi täällä meillä päin on hevosia vähän joka pihalla, joten autoilijat osaavat kyllä periaatteessa varoa ja hidastaa hevosia nähdessään. Jännitin silti hiukan asfalttiosuutta, koska porukassa oli 2 täysin liikennekokematonta hevosta (Hienohelma ja Lempipoika) sekä Pikkutamma, joka muuten vaan on arvaamaton, vaikkei autoja pelkääkään. Lempparin tiedän olevan järkevä ja autoja pelkäämätön hevonen, mutta kokemuksen puute saattaa aiheuttaa ylimääräistä hötkyilyä. Hienohelma taas on erittäin fiksu ja itsevarma hevonen, mutta runsas täykkäriveri (50% lähisukupuussa ja ties kuinka paljon lisää niiden quarter-esi-isien kaukaisemmissa sukupolvissa) kuohahtaa aina välillä pintaan.

Yleensä juoksutan Lempparin ennen selkäännousua, mutta nyt siihen varattu aika hupeni hevosen siistimiseen: se oli mahaan saakka savikuorettunut, ja varsinkin jalat olivat ihan kauheassa ravassa. Niinpä kiireessä hyppäsin suoraan tallin pihalla kyytiin ja lähdin "maastoon" kylmiltäni. Aika typerästi tehty näin jälkikäteen ajateltuna (hevosella on ratsastettu viimeksi 2 viikkoa sitten..), mutta onneksi kaikki sujui hyvin. Matka maneesitallille mentiin erittäin kootussa muodossa: piffissä, paffissa ja puffissa. Puffi onkin ihan uusi korkean koulun liike, joka johdetaan piffistä rohkaisemalla ratsua köyryselkäiseen pukkiloikkaan suoraan ylöspäin takapään ollessa erittäin syvällä rungon alla. Muistuttaa vähän croupadea, mutta köyrymmällä selällä. Toisentyyppisiä piffejä ja paffeja löytyy muuten täältä.

Maneesissa piti tietenkin pullisteleman peileissä isottelevalle komealle kimo-orille, rääkyä jokaiselle tammalle kuin tuntemattomalle naimaprospektille, kiemurrella lasiseinäisen kanttiinitilan kohdalla kaula käärmeenä, heittää aina silloin tällöin väliin pienet puffit. Mutta se sallittakoon hevoselle, joka ennen tätä päivää ei ole ollut maneesissa muuta kuin vuosia sitten näyttelyissä. Kotimatkalla mentiinkin sitten jo letkeää ghetto walkia, paitsi alla kuvaillun mopedikohtauksen aikana. Pikkutamma käväisi pari kertaa löysällä pientareella (ja otti siitä palkokasvia sieraimeensa), mutta maneesissa se oli oikein asiallinen. Hienohelmaa jännitti kai niin paljon, että se sipsutteli epätahtista hilipannytkyä paskajäykkänä mennen tullen. Maneesissa, turvassa maailman pahuudelta ja sekavuudelta, se käyttäytyi täysin normaalisti. Ihan hyvin hevoselta, jonka elämänkokemukset ovat koostuneet lähinnä laitumella kuljeskelusta New Mexicossa ja tiineenä olemisesta, varsomisesta ja imettämisestä Suomessa. Vanhatamma ja Kilttitamma vain kävelivät, työskentelivät ja taas kävelivät, mitäs sitä vanhat turhia hörhöilemään.

Kaikki autoilijat noudattivat ystävällisesti hidasta- pyyntöä, jonka näytimme sekä takaa että edestä tuleville. Muutamilla vaan tuntui olevan ihan älyttömän pitkät piuhat, tai sitten keskittyminen oli jossain ihan muussa kuin liikenteen seuraamisessa. Ensin ne ajoivat lähes hevoskaravaaniin kiinni, jotkut osittain jopa meidän puoleisella kaistalle, ja sitten kun hoksasivat hidastaa, niin eivät tajunneet mennä tien toista laitaa vaan ajoivat tien keskiviivaa pitkin. Takaa tuli kerran myös iso joukko kilpapyöräilijöitä, jotka onneksi hidastivat kiltisti kun pyysimme. Selitin heille, että hevoset saattavat pelätä polkupyöristä kuuluvaa ääntä, pyöräköt itsessään eivät olleet niin pelottavia. Pari isompaa moottoripyörääkin meni ohitse ilman sen kummempia reaktiota, isotkin nykypyörät kun ovat aika äänettömiä. Voimakkaimman reaktion saivat aikaiseksi kaksi mopoilijaa, joiden ajopelit pitivät aika karmeaa ääntä, eivätkä he ilmeisesti ymmärtäneet näyttämääni hidasta- merkkiä (johtuisiko siitä, että mopoilija ei ole käynyt autokoulua eikä siis välttämättä tiedä, miten hevospeli ohitetaan?). Ensimmäisen mopon karauttaessa läheltä ohitse Lempparilla keitti salamana, se teki muutaman todella nopean sivuttaisen väistöliikkeen suoraan keskelle tietä, jonka johdosta toinen mopoilija ymmärsi pysäyttää rakkineensa. Tosin se pysähdys kesti noin nanosekunnin (eli tasan niin pitkään, kun kuskilta kului aikaa löytää vapaa ajoväylä jostain Lempparin jalkojen, huiskivan hännän ja tienpientareen välimaastosta), jonka jälkeen tyypille tuli armoton kiire päästä eteenpäin. Liikennekasvatusta näköjään kaivattaisiin vähän enemmän.

Kotona kokeilin vielä Vanhalletammalle Wintecin koulusatulaa (IW Cair), mutta se ei sopinut. Kun tarvitsen koulusatulaa niille klassisen tunneille. Levein kaari oli kyllä ok, mutta VTn säkä on aika perkeleen korkea ja selkä kaareva ja laskeutunut. Kokeilin vielä jonkun typerän varmistusvimman valtaamana ratsastaakin sillä, mutta eihän siitä mitään tullut kun istuin kuin kirahvin selässä, etukaari ylhäällä ja takakaari jossain puoli metriä alempana. Ainakin jonkun romaanin olisin tarvinnut väliin, todennäköisesti viisi. Osasyy kokemuksen kammottavuuteen oli varmasti se, että en ole taas istunut enkkusatulassa kuukausiin (ellei peräti vuoteen?). Ratsastaminen tuntui IHAN KAMALALTA. Miten kukaan voi ihan oikeasti sanoa nauttivansa ratsastuksesta sellaisen kiikkerän lätyskän kanssa, kun jalustimetkin heiluvat joidenkin ihme narujen varassa? Panee kyllä harkitsemaan erittäin tarkkaan, että haluanko ihan oikeasti mennä kiduttamaan itseäni joka toinen viikko tunnille, jolla käytetään moisia varusteita. Sitäpaitsi, jos olisin tänään ollut Lempparin kanssa liikenteessä enkkusatulalla, olisin pudonnut ainakin 3 kertaa. Lempparin Tex Tanin AQHA Reinerissä perse pysyy mokassa kiinni kuin täi puolikuivassa tervassa, vaikka hevonen uisi selkää. Niin se vaan on että turvallisuus (ja mukavuus) ennen kaikkea.

Vanhatamma on aika mamma

Saatiin vihdoin ja viimein varsomiskarsina jaettua kahdeksi yhden hevosen yksiöksi, niin että tammat pääsivät yöksi sisään. Ei niillä oikeastaan mitään hätää ulkonakaan olisi ollut, kun olisivat päässeet halutessaan pellolta metsään sateen suojaan. Nukun vaan paljon paremmin, kun tiedän, että tallessa ovat. Tosin tulipalokammoisena pelkään ajoittain lähes hysteerisesti sitä, että talli syttyy tuleen (esim. rottien mahdollisesti pureskelemien sähköjohtojen vuoksi), mutta onneksi vain ajoittain. ;o)

Vanhatamma joutui asumaan oripuolella olevaan tyhjään karsinaan, koska se on tiine eikä siten innosta vieressä asuvaa Vanhaaherraa liikaa. Samoin sen itseluottamus on sen verran kova, ettei se mene tolaltaan osastossa ajoittain runsaanakin hyökyvästä testosteronin ja uhon määrästä, kuten nuoret tammat saattaisivat mennä. Eilinen ensitapaaminen Vanhojen kesken oli hupaisa: molemmat möykkäsivät, potkivat ja nakkelivat niskojaan. Sitten ne rauhoittuivat, kunnes taas laittoivat sieraimensa kaltereiden välistä yhteen ja sama peli alkoi alusta. Vielä yöllä, valojen sammuttamisen jälkeen kuului tallista Vanhantamman rekantorvelta kuulostavia törähdyksiä.

(Ählämithän ovat rotuna erittäin äänekkäitä, niillä on voimakas ja syvä hirnumisääni ja ne möykkäävät mielellään pienemmästäkin syystä. Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa asui maneesitallilla, jossa oli 6 puoliverioria, eron huomasi hyvin. Orit asuivat kaikki saman tallinkäytävän varrella, ja kun talutin tammaani niiden ohi, sieltä kuului kimeää ja pientä iha-haa-ta kuudesta suusta yhtäaikaa. Tamma vastasi pojille, että O-HO-HOOOO niin että taluttajan korvissa soi vielä puolen tunnin kuluttuakin.)

No, takaisin asiaan eli tänään kun otettiin hevoiset illalla sisään, oli hirnumiset näköjään hirnuttu. Vanhaherra siellä vähän pöhelsi ja Appisruuna tapansa mukaan kiekui pää punaisena, mutta Vanhatamma ei enää vaivautunut sanomaan yhtään mitään. Meni vaan heinäkasalle ja alkoi rouskuttaa. Kai se oli huomannut, että ei niiden putkiaivojen kanssa saa älykästä keskustelua millään aikaiseksi, vaikka kuinka painottaisi ja alleviivaisi sanomaansa.

Vanhatamma kunnostautui tänään työasioissa. Ensin se eskorteerasi pelokasta aloittelijaa tunnin verran kentällä, esitteli parasta ja tasaisinta mahdollista jogiaan ja oli kaikille mahdollisille avuille erittäin herkkänä ja nöyränä. Sen jälkeen se tarjoili Läikkiksen Omistajalle ensin kentällä parhaimpia laukkojaan ja sen jälkeen opetti pihatiellä, miten hevosta ohjastetaan* maastakäsin. VT on siitä hauska otus, että sen kanssa on aikojen kuluessa tehty jotakuinkin kaikkea mahdollista (ajettu kärryillä, hiihtoratsastettu, hypätty esteitä, menty koulua, laukattu kiitoa kilvan, maastoiltu mitä kummallisemmissa paikoissa, kahlattu vedessä, lanattu kenttää, kisattu länkkäriä, ratsastettu maastossa pelkällä riimulla ja riimunnarulla, harrastettu hevos-cuttingia [kun Pikkupuokki ja oripojat karkasivat, ja ne oli jollain keinoin saatava naapurin pellolta kotio...], oltu paraateissa, taluteltu lapsia selässä, ratsastettu kaksi päällä jne. ). Aika harva asia yllättää sen, ja yleensä se suhtautuu uusiinkin asioihin tyynen varmasti. Vuosia sitten, kun se oli mukana erään tallin jouluratsastuksella, se oli ainoa hevonen, joka suostui ensimmäisenä ylittämään sellaisen metallisen tietyösillan ja kulkemaan alikulkutunnelista. Ei todellakaan mikä hullu arabi, kuten usein kuulee sanottavan. On niitä hullujakin, mutta useimmiten silloinkin taitamattoman käsittelyn vuoksi kuin luontaista hulluuttaan. Ei ole hevosen eikä rodun vika, jos käsittelijä on amatööri.

Mitäs vielä VTstä? Niin joo, se on myös yliäidillinen superemo, joka omii muidenkin varsat jos vaan saa tilaisuuden, ja jopa imettää niitä. Lisäksi sillä on hormonihäiriö, jonka vuoksi se ei koskaan mene kokonaan umpeen, vaan alkaa herua maitoa jos sitä lypsää. Samoin jos sen ruoka on liian sokeripitoista, sen utareet täyttyvät niin, että niitä on pakko hieroa ja lypsää. Muuten se ei enää mene maaten niiden kipeiden tissiensä vuoksi, ja muuttuu väsymyksestä ärtyisäksi. Niin että aikaisin korjattu säilörehu on sen kohdalla kokonaan poissa kuvioista, samoin suuret väkirehuannokset, varsinkin melassi. Se on äärettömän perso kaikelle ruoalle, ja sen syömisiä saa vahtia varsinkin talvella (kun ratsastetaan vähemmän). Kuukausi tarhassa norkoilua ja holtitonta heinänsyöntiä, ja hevonen muistuttaa lähinnä virtahepoa.

Tyyppinä se on suuri persoona ja diiva, mutta siitä huolimatta aina ystävällinen ja lempeä ihmisiä kohtaan. Muita hevosia se kyllä kurmoottaa, koska on hyvin herkkähipiäinen omasta asemastaan ja tilastaan. Silti se on erittäin laumasosiaalinen ja sitoutunut johtajuuteensa, menettää helposti mielenrauhansa jos joutuu porukastaan eroon. Tosin vain kotona, koska kun sen vie yksin klinikalle tai toiseen talliin, se on itse rauhallisuus. Esimerkki- potilas tai -yövieras. VT onkin Oikea Kaikkien Hevosten Äiti, The Horse.

*Mikään ei ole niin typerä termi kuin "ajaa hevosta takaa", niin että kieltäydyn käyttämästä sitä sekä julkisesti että salaisesti. Mieluummin ohjastan takaa tai ajan/ohjastan maastakäsin. Jos haluaa ajaa hevosta takaa, kannattaa ottaa vaikka maastopyörä alleen, ettei hevonen juokse karkuun... Toinen lähes yhtä typerä termi on "eteenpäinpyrkimys". Mitä ihmettä se -päin- siinä välissä tekee? Pelkkä eteenpyrkimys on paljon parempi ja nasevampi.

Klassista ja länkkäriä

Vääntäydyttiin tänään Talliorjan ja Kiltintamman kanssa kauhialla innolla Nurmijärvelle klassisen kouluratsastuksen tunnille, mutta kun hevoselle saatiin satula selkään, alkoi ukkonen ja kaatosade. Eikä siellä tietenkään mitään maneesia ollut. Shit. Ei muuta kuin tamma koppiin ja takaisin kotiin. Sen verran ehdittiin ajomatkalla kehityskeskustelua käydä, että päätettiin pyytää ope seuraavan kerran tänne meille päin, tuohon naapuriratsastuskoulun maneesiin. Nyt vaan pitäis saada TO:lle kaveriksi joku toinen ratsukko, jotta opelle olisi kannattavaa ajaa tännepäin.

****

Sen verran hyötyä tästä olemattomasta tunnista oli, että pidin länkkätunnin jo puolenpäivän aikaan, jolloin sää oli vielä siedettävä. Otin myös harkitun riskin yhden ratsastajaparan puolesta ja laitoin Lempipojan tunnille, oriilla kun ei ole ennen eilistä iltapäivää ratsastettu kahteen kuukauteen. Ratsastajan nielusta kuului tukeva glump, kun ilmoitin kellä pitäis mennä. Vaan tunnin jälkeen oli saman tyypin naama onnesta soikeana, oli kyyti ollut sen verran mukavaa. Ja mikäs sillä Lempparilla on ratsastaessa, ponny etenee vakaan miellyttävästi kuin pyörillä liikkuva moottoroitu leposohva. Samalla tunnilla oli myös kaksi tammaa, Pikku- ja Vanha-. Niiden läsnäolo ei häirinnyt sen keskittymistä ollenkaan, mitä nyt välillä rinta kävi rottinkilla ja liikkeet muuttuivat äijämäisen notkeiksi ja kimmoisiksi. Mutta vain, jos tamma liippasi ohi ihan vierestä. Oli mukava pitää tuntia, kun kaikki kolme pokua oli hyvätapaisia ja suhteellisen helppoja ratsastajalle. Itse koulutettujen kanssa on aina helppoa, kun tietää ne erikoisnapit, joista kyseisen pollen saa toimimaan parhaiten. Vaikeinta tunnin pitäminen on, jos ratsastajalla on täysin vieras hevonen, jolla ei ole ikinä ennen menty lännenratsastusta. Pahimmillaan kyseessä on ex- tahi nykyinen ravuri, joka lähtee välittömästi kiitämään niska paksuna tuhatta ja sataa, kun ottaa vähän suusta kiinni. Lämppäreillä on myös usein niin pitkät ja matkaavoittavat askeleet, että pelkkää säällistä jogia saa työstää kuukausitolkulla. Kyllähän ne lönkyttämään saa helpolla, mutta jos jonkinsorttista peräänantoa haluaa, niin töitä saa tehdä ihan tuhottomasti. Niiden kanssa on toisinaan tehtävä kompromissin kompromissejä, ja ratsastajan on itse ymmärrettävä hevosensa rajoitukset ja päätettävä, millä tasolla sitä länkkäriä oikein haluaa mennä: joko vähän "vääräoppisesti" mutta niin, että heposta saadaan mahdollisimman turvallinen maastoratsu tyyliin sidepullit ja luomuhevostelu, vai "oikeaoppisesti" niin, että hevonen todellakin tekee töitä, kantaa itsensä ja on eteenpyrkivä. Eka vaihtoehto on helppo ja nopea, eikä oikeastaan vaadi ratsastajalta muuta kuin yhtäaikaista pehmeyttä ja jämäkkyyttä, toka taas perkeleellistä vääntöä ja lähes epäinhimillisiä hermoja ja uskoa siihen, että kyllä se hepo lopulta kykenee. Hattua nostan kaikille jälkimmäisen polun kulkijoille. Oikein isoa hattua.

****

Kaveri oli kuvaamassa eilen, kun tunnustelin sen kahden kuukauden tauon jälkeen, miltä Lemppari tuntuu selästä käsin. Kuvia otettiin jotain 200 kappaletta, ja muistaakseni vain yhdessä kuvassa hevoinen oli rumassa asennossa. Senkin miedon pukkilaukan jälkeisessä kurinpalautuspidätteessä, josta poku pyrki laimeasti kapinoiden läpi. Itse en kyennyt yhtä kauniiseen suoritukseen, koska jouduin normaalia enemmän säätelemään Lempparin nopeutta, suuntaa ja muotoa. Osassa kuvista näytti siltä, että ratsastaja harjoittelee hevon seljässä jonkin sortin uimakoululiikkeitä ja sellaista hiphopparihapuilulta näyttävää kauhontaa.

Voisko joku hei tehdä mun kandin, niin että mä saisin ratsastaa? Mulla on tuolla tallissa mahdottoman hyvä hevonen, joka tuolla huhuilee päivittäin ratsastamaan kuin pahinkin seireeni, ja mä vaan joudun istumaan koneella ja naputtelemaan jotain tieteellisenkuivakkaa tekstiä. Nuivaa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Käyn nykyään aika harvoin muilla talleilla, ja varsinkin ratsastuskoulut ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Yksäritalleilla tulee silloin tällöin poikettua, yleensä katsomassa jonkun kaverin hevosta. En juurikaan ole kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä, mutta toisinaan joutuu todistamaan mitä ihmeellisimpiä älyttömyyksiä, ja vielä ihan aikuisten ihmisten toimesta. Jotenkin kuvittelen aina, että koska itse olen ratsastajana ja hevosen käsittelijänä kehittynyt tiettyyn suuntaan vuosien varrella, niin täytyyhän niiden muidenkin olla. Lähinnä tarkoitan tässä hevosen käsittelytaitoa, joka on mielestäni se tärkein juttu. On aika vaikeaa olla hyvä ratsastaja, jos ei ole hajuakaan siitä miksi hevonen reagoi ja toimii niin kuin toimii erilaisissa tilanteissa. Valmiiksi koulutetun, vanhemman ja rauhallisen hevosen kanssa voi vielä pärjätä joten kuten, mutta nuorten, vahvaluonteisten tai säikkyjen hevosten kanssa tulee ihan varmasti ongelmia jos perustiedot hevosen käyttäytymisestä eivät ole hallinnassa.

Monet näistä ongelmista ovat sellaisia, joihin lännenratsastuspiireissä harvemmin törmää. Tarkoitan tässä lännenratsastajalla nyt lajia ”vakavissaan” harjoittavia ihmisiä, jotka ovat syvällisesti perehtyneet lajiin ja kouluttaneet hevosensa sen vaatimalla tavalla. Avainsana on nimittäin juuri tuo koulutus. Vaikka laji sisältää monia toisistaan paljon poikkeavia alalajeja ja koulutusmenetelmiä on yhtä monta kuin on kouluttajiakin, on yksi asia niille kaikille yhteinen: ensin haetaan hevosen huomio, sitten ansaitaan johdonmukaisella työskentelyllä sen kunnioitus. Sen jälkeen voidaan aloittaa varusteille ja ratsastajaan siedättäminen, mikä nykypäivänä kestää yleensä huomattavasti kauemmin kuin enkkupuolella. Toisin siis kuin yleinen käsitys on, minkä mukaan laumasta otetaan käsittelemätön hevonen, isketään sille satula ja cowboy selkään ja odotetaan että kyllä se talttuu kunhan pukittelee itsensä väsyneeksi. Kyllä tätäkin vielä tapahtuu, mutta harvemmin kisahevosten kanssa, jotka ovat erittäin pitkälle lajiinsa jalostettuja suoritushevosia. Ratsukoulutuksessa lännenhevoselle ei opeteta niin vaikeita asioita ja liikesarjoja kuin esimerkiksi kouluratsastuksessa, mutta se mitä opetetaan, opetetaan lyhyen ajan sisällä mutta erittäin perusteellisesti ja siten, että hevonen osaa suorittaa vaaditut liikkeet ja liikesarjat vaikka unissaan. Kaikki koulutus perustuu siihen, että hevonen säilyttää aina sekä itseluottamuksensa että luottamuksen ratsastajaan. Tämä luottamus itse asiassa on koko homman avain. Ilman luottamusta ei ole mahdollista saada aikaiseksi hevosta, jonka itsehillintä pitää kisatilanteen jännityksestä ja metelistä huolimatta, koska länkkärikisoissa, varsinkin reiningissä yleisö pitää usein kovaa meteliä ja kannustaa suosikkejaan viheltämällä ja tömistämällä. Lisäksi hevosen tulee liikkua löysin ohjin, takapää alle koottuna, ”moottori” hyrräten, pää alhaalla, välillä lujaakin laukkaa, ja silti pystyä siirtymään salamannopeasti siitä mihin tahansa askellajiin tai liikkeeseen ratsastaja sen sitten haluaakin.

Periaatteessa kaikki hevoset koulutetaan tuon saman kaavan mukaisesti, mutta eri osioiden painotus vaihtelee eri lajien välillä. Englantilaisissa lajeissa voidaan mennä tietyt osiot nopeammassa tahdissa, koska hevosen liikkumista voidaan säädellä enemmän ohjilla, eikä siis siten tarvita pelkille painoavuille hyvin herkäksi koulutettua, erittäin itsevarmaa hevosta. Se, mitä tässä itse asiassa lähdin alun perin ihmettelemään, on se tiedon puute enkkutyylin ratsastajien keskuudessa. Syy saattaa olla siinä, että valtaosa ratsastajista on aloittanut harrastuksensa ratsastuskoulussa. Siellä ihmiset laitetaan –ainakin ihannetilanteessa- valmiiksi koulutettujen, osaavien hevosten selkään ja opettaja sanelee, mitä milloinkin tehdään. Se, mikä minua pistää nykysysteemissä erityisesti silmään, on hevosen ”käsittelyopin” puuttuminen lähes täysin. Käsittely ja tutustuminen hevoseen lajina jää pakostakin vähemmälle, ja monta kertaa ihan järkevistä syistä. En minäkään haluaisi (jos siis omistaisin ratsastuskoulun), että joku älhoosta innostunut heppatäti alkaisi omatoimisesti ”maastakäsittelemään” hyvin toimivaa tuntipollea, ja saisi raukan aivan sekaisin päästään. Länkkäripuolella suurin osa harrastajista ovat yksityisratsastajia ja joutuneet lajin harvinaisuuden ja vähäisen opetuksen vuoksi perehtymään lajiinsa huomattavasti syvemmin kuin keskiverto-enkkuratsastaja. Kyllähän heistäkin suurin osa on aloittanut ratsastusharrastuksensa tavallisessa ratsastuskoulussa, mutta lajin vaihdon yhteydessä on jouduttu tekemään hyppäys aika lailla erilaiseen hevoskulttuuriin ja ajattelutapaan.

Lännenratsastuksessa hevoset totutetaan erilaisiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi riimunnarun tai ohjan päälle astumiseen, jalkoihin kietoutuvaan juoksutusliinaan, kummaltakin puolelta selkään nousevaan ratsastajaan, läpättäviin ja rapiseviin pressuihin, puomiin sitomiseen, toisiin hevosiin yms. niin, että ne eivät aiheuta paniikkia ja vaaratilanteita. Väittäisin omien kokemuksieni ja havaintojeni perusteella, että lännenratsuksi koulutettu hevonen on selkeästi turvallisempi olento kuin englantilaiseen tyyliin pidetty eläin. Poikkeuksia suuntaan jos toiseenkin löytyy tietenkin kummastakin porukasta, mutta keskimäärin juttu menee näin. Enkkupuolella proot osaavat tietenkin hommansa ja hanskaavat hevosensa, mutta harrastajatasolla, siinä suuressa massassa, tilanne on jotain ihan muuta.

Esimerkki 1. Päälle tunkeva hevonen. Aika yleinen ongelma, jota hämmästyttävän monet eivät edes tajua ongelmaksi. Tämä kattaa kaikenlaisen hevosen taholta tulevan tunkeilevaisuuden. Useimmiten hevonen kävelee ihmisen yli, tyrkkää lavalla kumoon tai sitten se huitoo päällään niin että ihmiseen osuu. Lännenratsu opetetaan jo varsana siihen, että ihmisen tilaan ei tulla ilman lupaa ja että sen tulee aina ensisijaisesti kiinnittää huomionsa ihmiseen, ja vasta toissijaisesti siihen mitä ympärillä tapahtuu. Kukin tietenkin kokee tämän tilan erilaiseksi, minulle se tarkoittaa sitä, että hevonen ei vahingossakaan osu minuun tai vaikeuta minun liikkumistani olemalla tiellä tai kiinnittäessään huomionsa johonkin ympäristössä tapahtuvaan.

Esimerkki 2. Taluttaessa ryöstävä hevonen. Tämä näyttäisi myös olevan aika yleinen juttu. Tämä yleensä tiedostetaan kyllä ongelmaksi, muttei osata tehdä sille mitään. Useimmiten temppu pyritään kyllä estämään kuolaimilla, raipalla ja ketjutaluttimilla, mutta tulokswt eivät välttämättä ole pysyviä. Länkkärissä yksi tärkeimmistä opetettavista asioista on sanallinen pysähtymiskäsky. Toinen on automaattinen myötäys ohjalle, riimunnarulle, pohkeelle tai mille tahansa avulle. Kun hevonen myötää riimunnarulle mieluummin kuin vetää vastaan ja väistää lavalle kevyesti laitettua sormea tai ihmisen takaosaa kohti siirtyvää kehoa, mihin lisätään se jatkuva huomion kiinnittäminen ihmiseen, ei mitään ryöstämisongelmaa yksinkertaisesti ole.

Esimerkki 3. Vetopaniikkinen hevonen. Näitä on yksäreissä aika paljon. Jo syntynyttä vetopaniikkia on vaikeaa ja vaarallistakin alkaa työstää pois, varsinkin jos ei ole ihan varma mitä on tekemässä, mutta alunperinkin paineeseen myötäämään ja rauhallisesti kiinni sidottuna seisomaan opetettu hevonen on huomattavasti epätodennäköisempi panikoija kuin opettamaton.

Usein kuvitellaan, että kyllä se hevonen nämä tällaiset perusasiat oppii opettamattakin. Tällöin kyllä valitettavasti kuvitellaan hevonen huomattavasti älykkäämmäksi ja syy-seuraussuhteita ajattelemaan kykeneväksi olennoksi kuin mitä se oikeasti on. Hevosparan pitäisi jotenkin kyetä päättelemään ihmisen epämääräisistä vihjeistä, mikä on oikea tapa toimia. Kuinka siltä voi vaatia paikallaan olemista, jos sille ei ole sitä edes opetettu? Rankaisemalla väärästä käytöksestä mutta tarjoamatta tilalle mahdollisuutta oivaltaa sitä oikeata tapaa saadaan vain ihmiseen tympääntyneitä, happamia ja yhteistyöhaluttomia hevosia. Ja se ei kaiketi ole kenenkään tarkoitus?

Syyskuun satoa

Molemmat omat tammat ultrattiin ja todettiin tiineiksi, samoin kaikki vierailevat daamit. Vanhantamman tiinehtyminen on sen verran suuri ihme (syynä ikä, 6 vuoden tauko varsomisessa ja lievä cushingintauti), että en ollenkaan kummastele jos se sikiö sieltä vielä häviää. Mutta PT ainakin näyttäisi olevan erittäin vahvasti rouvana. Se on alkanut komennella bestistään Läikkistä enemmän ja liikkua hitaan arvokkaasti.

Olin pari viikkoa sitten naapuritallilla pitämässä länkkärileiriä ja PT oli mukana tuntihevosena. Että on luupää kuulkaas rauhoittunut sitten viime kesän, toissavuodesta puhumattakaan! Vielä viime kesänä se kuikuili vieraalla kentällä koko ajan ympäristöään, ja muuttui sitä kuumemmaksi ja nopeammaksi, mitä kauemmin sillä ratsasti. Toissavuonna taas se ei voinut olla vieraassa tarhassakaan huutamatta ja juoksematta tauotta edestakaisin, kun oli niin pelottavaa. Nyt se lampsi samaisessa kauhutarhassa kuin kotonaan ja kentällä oltiin ihan asialinjalla. Vieraat hevoset ja kaukana tiellä liikkuvat autot saivat tulla ja mennä miten halusivat, ne eivät enää saaneet aikaiseksi jähmettymis- tai ryntäyskohtauksia. Kyllä siitä vielä kelpo tulee, vaikka välillä olenkin ollut vajoamaisillani epätoivon suohon sen kanssa.

Harmittaa, että aika ei tällä hetkellä riitä ratsastamiseen. Opiskeluissa on nyt sellainen vaihe, että kaikki mahdollinen liikenevä aika on laitettava kandiin ja graduun. Säät nimittäin olisivat aivan megabuenot ja kentän pohja säännöllisten sateiden vuoksi loistava. Kävin viime viikonloppuna PTn selässä, mikä tahtoo sanoa että istuin siellä tuntia pitäessäni ja spinnailin sillä seuratessani uralla liikkuvaa ratsukkoa. Lopussa sitten laukkasin yhdet mukavat, hitaat ja kootut laukat molempiin kierroksiin, tein yhden laukanvaihdon ja stopit suoraan laukasta. Jostain käsittämättömästä syystä se on alkanut tämän kesän aikana vaihtamaan ristilaukalle ja vasta sieltä pyydettyyn laukkaan, toisinaan pukin kanssa. Se ei ole ikinä ennen tehnyt moista, vaan on aina suorittanut erittäin siistejä, litteitä vaihtoja. Mulla oli tarkoitus alkaa nyt syksyllä hiomaan juuri noita vaihtoja western riding- luokkia varten, joten takapakki kyllä vähän harmittaa. No, sen siitä saa, kun laittaa hevosensa yleiseen käyttöön. Alkaa heti ilmaantua kummallisia virhetoimintoja. Toisaalta se on myös muuttunut epäherkemmäksi, mikä tämän pollen kohdalla on vaan hyvä juttu.

Olen pikkuhiljaa päässyt sinuiksi Vanhanherran kanssa, kesällähän me ei juurikaan ehditty tutustumaan toisiimme astutushommien vuoksi. Minut nähdessään ori pudotti vehkeensä ulos, kun luuli että taas mennään naisiin. Nyt se on viisaana pollena hoksannut, että astumiset on tältä vuodelta ohi, vaikka 4 tammaa edelleenkin kiimapäissään sitä vokottelee. Hienohelman varsan muuttaessa Viroon vapautui sille laidun ja se pääsi kahden tammalaitumen väliin. Arvatkaa vaan, onko se nyt tyytyväinen tilanteeseen: naisia siellä, naisia täällä, naisia jokasäällä! Tosin nää tammat on vaan syvällisiä keskusteluja ja platonista suhdetta varten, koska osa niistä on jo naituja ja osa kiellettyä kamaa. Nyt se pystyy pitämään kaikki tallin tammat samalla kertaa näköpiirissään ja puolustamaan niitä rintakehä rottingilla kiljuvaa Appisruunaa vastaan. Jälkimmäinen kun ei millään meinaa uskoa, että pallit puuttuu ja tammat ovat entistä elämää, vaikka ruunauksesta on jo vuosi. Tyypillä on enemmän orielkeitä kuin mun nuorilla oreilla, Lempparilla ja Kauniillapojalla. Vaikka saman ikäisiähän nuo kaikki kolme ovat, Appis, Lemppari ja KP. AR vaan on jo kuudessa ja puolessa vuodessa ehtinyt elää sekä siitosoriin että kisahevosen elämän, kun taas meidän pojat ovat vain viettäneet villiä teinielämää, jonka lisäksi niillä on vähän ratsasteltu. Näitten ählämien kanssa on eduksi jos omistaa buddhan kärsivällisyyden ja malttaa olla aloittamatta liian aikaisin. Mutta toisaalta sitten jaksavatkin vanhaksi, hyvänä esimerkkinä VT, jota alettiin ratsastaa vasta 6,5-vuotiaana. Frouva on nyt 23-vee ja täydessä vedossa.

Ainoa ongelma tässä VHn tarhaamisessa tammojen väliin on se, että se ei iltaisin millään haluaisi lähteä sisään talliin, kun tammat jäävät vielä yöksi ulos. Onneksi nyt on omenasesonki parhaimmillaan, koska se tykkää ompuista melkeinpä enemmän kuin naisista. Kiinnisaamisprobleemat pysyvät poissa niin kauan, kun muistaa aina silloin tällöin viedä sille omenan. Omenia antaessani muuten huomasin, että se on joskus oikein opetettu kerjäämään etujalalla. Aluksi luulin, että se yrittää huitoa niillä silleen orityyppisesti, mutta sitten hoksasin, että omeniahan se vaan pyytelee. Olen kyllä vähän sitä mieltä, että tapa ei ole paras mahdollinen. Toisaalta niin kauan, kun se ei tähtäile niillä etusillaan ihmisiä eikä kolistele karsinanovea (mikä on yksi maailman ärsyttävimmistä tavoista) ei tuo maneeri niin hirveästi haittaa. Lisäksi tuota etusella hapuilua vähän jalostamalla siitä olisi helppo opettaa sille espanjalainen käynti. Hmm, en kyllä tiedä, mitä se sillä taidolla tekisi. Toisaalta kyllähän nyt kaikkien valkoisten pitkätukkaisten oriiden pitää vähintäänkin sitä osata, se kuuluu vähän niinku imagoon. Selässä en ole vieläkään käynyt, kun ei ole ollut aikaa esitellä sille länkkärijuttuja. Se on helposti jännittyvää tyyppiä, kulkee mielellään pää ylhäällä eikä kovin innokkaasti venytä itseään eteen- alas, joten länkkä vois tehdä sille erityisen hyvää. Noin niinku kouluratsastuksen tueksi. Mutta kaikki aikanaan, ehtiihän sitä myöhemminkin. Tällä haavaa suunnitelmissa olisi viedä se maneesitallille ratsastettavaksi marraskuun ajaksi, jotta nuo keväällä hyvin alkaneet kouluhommelit eivät ihan kokonaan unohtuisi.

Ja tapahtui niinä elokuun päivinä

Vanhanherran panohommat alkavat olla pulkassa. Huomenna tulee eläinlääkäri ultraamaan Pikkutamman ja Haminanheitukan, ainakin jälkimmäinen näyttäisi olevan pieniin päin. PTstä en tiedä, koska sillä oli viime viikon lopulla joitain kiimahtavia oireita. Vihdinvosu ja Pohjanmaanprinsessa ovat jo lähteneet tiineinä kotio, ja Hämähäkkijalkainen varsakin muutti viime viikolla eestiin kasvamaan. Hevoslukumäärä alkaa olla jo lähellä normaalia, nurkissä pyörii enää yksi ylimääräinen otus.

Vanhatamma ei ole tullut kantavaksi, kuten jo keväällä epäilinkin. Sillä on lieviä cushingintaudin oireita, joten sen tiinehtyminen on aika epätodennäköistä. Mietin tuossa vielä yhtä vaihtoehtoa, eli että laittaisin Vanhantamman ja Vanhanherran samalle laitumelle, saisivat kutea ja sosialiseerata mielin määrin. Ei haittaisi, vaikka tamma ei siitä tiinehtyisikään. Saisivat vanhukset edes nauttia yhdessä elämästä. Täytyy vielä neuvotella tästä VHn toisen omistajan kanssa, että uskalletaanko ottaa riski. VT on nimittäin sen verran kipakka kosittava, että oriin etujalat ovat aikamoisessa vaaravyöhykkeessä.

Näyttelyssäkin käytiin, ja VT yllätti tulemalla luokassaan toiseksi. VH sai näyttelyn viidenneksi parhaat pisteet ja PTn pisteetkin olivat hyvää keskitasoa. Kilttitamma uusi viimevuotisen voittonsa ratsastusluokassa, niin että oikein hyvillä mielin tultiin näyttelystä kotiin. Saaliina oli esinepalkintojen lisäksi 2 pokaalia, yksi championaattinauha ja kassillinen ruusukkeita. Hyvä me! Tässä kohdin mun kuuluu kyllä kiittää kaikkia niitä osallisia, jotka jaksoivat koko viime talven ja kevään ulkoiluttaa hevosia, siivota karsinoita, raahata heinää tarhoihin, treenata ratsastusta tosissaan ja auttaa mua lukemattomin eri tavoin. Thanx!

Samalla kun vietiin varsa eestiin katseltiin myytäviä hevosia. Ihastuin yhteen trakehner-oriiseen niin maan perusteellisesti, että. Juu, en aio sitä ostaa (kun ei ole rahaa eikä tallissa tilaa), mutta kyllä mieli tekisi! Kaikenlisäksi kys. polle on estehevonen, eli siis täysin käyttökelvoton otus mun laiselle ratsastajalle, jolle maksimiestekorkeus on kauhiat 30cm. Mutkun se oli NIIN KAUNIS.

Kesäraporttia ja ählämien ylistystä

Kesä on siitä kumma vuodenaika, että ensin sitä odottaa koko talven ja ajattelee sitten kesällä ehtivänsä tekemään kaikki talveen mahtumattomat hommat. Sitten kun se kesä ihan oikeesti tulee, niin huh huh, se onkin vielä kiireisempää aikaa kuin talvi! Koko talven sitä funtsaa, että nyt ei ole hyvä aika ratsastaa, koska on niin pimeää ja liukasta. Pohjakin on liian kova. Räntää sataa ja on kylmä tuuli. Joo ei. Sitten tulee kevät ja iskee ihan hirmuinen ratsastusinto, joka kesäkuuhun puoleenväliin mennessä on hiipunut pois. Yleensä syynä on jatkuva vesisade ja hyttyset, tänä vuonna läkähdyttävä helle ja paarmat. En oikein usko, että maneesi ratkaisi tätä ongelmaa kovinkaan tehokkaasti. Talvella se olisi kolkko ja hyytävä jääkaappi, kesällä tukahduttava, pölyinen uuni. Tai jotain.

Tämä kesä on kulunut tammojen kiimoja seuraillessa niitä astutellessa. Pikkutammaa en ole ehtinyt ratsastaa oikeastaan ollenkaan, koska olen nauttinut Lempipojan ihanuudesta aina, kun olen hevosen selkään halunnut. Ihan älytön ero kahden hevosen välillä! PT suhtautuu ihan jo periaatteen vuoksi epäilevästi ja vastahankaisesti kaikkeen, mikä vaatii siltä vaivautumista tai keskittymistä. Lemppari taas on ihan toista maata. Se on yhteistyöhaluinen ja nöyrä, keskittyy enemmän ratsastajaan kuin ympäristöön. Eilen istuin sen selässä, kun pidin tuntia kahdelle tammaratsukolle. Toinen tammoista sattui vielä kaiken lisäksi olemaan ihan järisyttävässä kiimassa. LP ei sanonut sanaakaan koko kentälläoloaikana, mitä nyt aina vähän hidastui kun ohitettiin jompikumpi tammoista. Vasta kun duuni oli ohi ja mentiin tammalaitumen ohi, se kaulasteli ja höpötteli vaimean elvismäisesti. Vähän niinku ilmoittaakseen, että kyllä mulla pallit on, vaikka osaankin käyttäytyä.

Ensi viikonloppuna pitäisi osallistua PT:llä näyttelyn ratsastusluokkaan, eli joudun nyt tämän viikon ratsastamaan sitä. Käytännössä mulla on 4 päivää aikaa saattaa se sellaiseen kuosiin, että toimii yhdellä kädellä. Edes siedettävästi. Ei kyllä yhtään huvittaisi, koska vaikka se menisi kotona kuinka loistavasti, heittäytyy se taas näyttelypaikalla ihan siaksi. Toisaalta kun tuon tiedän jo ennakolta, niin en hirveästi ota paineita sen esiintymisestä. Kunhan selässä pysyn niin hyvä on.

Läikkiksen Omistaja on treenannut Vanhaatammaa ihan tosissaan, ja nyt alkaa työ tuottaa tuloksia. Eilen sain nähdä niin upeaa jogia yhdellä kädellä ratsastettuna, ettei ole tosikaan. Hevonen kulki höyhenenkevyellä kuolaintuella erittäin kauniissa muodossa, siirtymiset olivat loistavia ja pysähdyksissä se niiasi takapäällä kuin reininghevonen. Laukassa se pyrkii vielä poistumaan kuolaimelta ja sitä täytyy hiukan säätää kahdella kädellä, mutta muuten sekin askellaji alkaa olla hyvällä mallilla. Nyt alkaa takapäässä ja selässä olla jo tarpeeksi voimaa hitaaseen, pyöreään laukkaan. Alkukeväästähän se vielä mennä viipotti pitkänä ja matalana, kun ei kunto kestänyt kokoamista. Niin että kyllä yli kaksikymppinen hevonenkin treeniä kestää, kunhan se vaan on mitoitettu sille oikein. Ei liikaa työtä kerralla, ja tehtävät on pidettävä mielenkiintoisina. Ja palkintojen tulee olla niin selkeitä, että vanha ja kaikenkokenutkin hevonen jaksaa niistä motivoitua. VT:n kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että ratsastaja nousee välittömästi onnistuneiden suoritusten jälkeen pois selästä ja antaa sen olla hetken aivan rauhassa.

Se on tässä rodussa kaikkein parasta, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Ja se, että ne ovat järjestään terveitä, hyväjalkaisia ja kovakavioisia, ruoansulatuskin on ihan huippuluokkaa. Tulevat vähällä rehulla toimeen, mutta sietävät silti tarvittaessa suuriakin väkirehumääriä. Ne ovat helppoja käsitellä ja kouluttaa, koska ovat poikkeuksellisen ihmisorientoituneita. Eikä se kauneuskaan ole paha asia. Miinuspuoliakin löytyy, tietenkin: Hidas kehittyminen, keskittymiskyvyttömyys, reaktioherkkyys, kuumenemistaipumus ja säheltäminen ovat ne pahimmat. Pieni koko on ongelma joillekin, mutta lännenratsastuksessa hevosen koolla ei ole niin suurta merkitystä kuin englantilaisessa. Kehitysnopeudelle ei voi mitään, se on perinnöllinen ominaisuus, samoin reaktioherkkyys ja keskittymiskyvyttömyys. Mutta säheltäminen ja kuumeneminen ovat estettävissä asianmukaisella koulutuksella. Ja keskittymiskyky paranee ja reaktioherkkyys vähenee hevosten vanhetessa, ne alkavat olla tuossa 10 ikävuoden paikkeilla siedettäviä. 15 vuotiaina ovat hyviä ja kaksikymppisinä loistavia. Näiden kanssa pitää olla kärsivällinen potenssiin kymmenen muihin rotuihin verrattuna. Mutta palkinto onkin sitten sen arvoinen.

Alla pari kuvaa Talliorjasta ja Pikkutammasta. Reenaavat english pleasure- näyttelyluokkaa varten. Minen tuolla roiskeläpällä suostu ratsastamaan, kunnon satula sitä pitää olla...

Pelimiehen ikävä elämä

Parittajan hommia on hoideltu ahkerasti eli tässä on parisen viikkoa tuijotettu hevonperää silmä kovana. Vanhallaherralla on yhteensä 5 morsiota: Vanhatamma, Pikkutamma, Haminanheitukka, Pohjanmaanprinsessa ja Vihdinvosu. Lisäksi kuviota sotkevat tallin muut tammat (4 kappaletta), joita ei ole tarkoituskaan astuttaa, mutta jotka ovat jatkuvasti tukevassa myötätuntokiimassa ja siten huudattavat oriparkaa ihan kiusallaan.

VH on onneksi ihan pro näissä ajohommissa, joten astumisten suhteen ei ole ollut ongelmia. Jopa äärettömän ujo ja siveä Haminanheitukka on saatu väkisinmaattua, vaikka jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että se on siemennyskamaa se tamma. Vaikka jalostusoriin elämä on naisia, naisia ja vielä kerran naisia, niin ei se silti mitään ruusuilla tanssimista ole. Ensin miesparkaa kiusataan viikkotolkulla PMS:n kourissa tuskailevilla äkäpusseilla, ja sitten kun aletaan hommiin niin naidaan niin että polvet on ruvella eivätkä jalat enää kanna. Ja loppuvuosi haistellaan kiellettyjen tammojen kiimoja ja muistellaan, miten kivaa oli.

Tämmöinen elämä on isäpollelle niin stressaavaa, että ilottelusesongin huipulla on vaikeaa säilyttää normaali lihavuusaste. Ruoka ei kiinnosta, koska tammat pitää laskea minuutin välein. Paikoillaan ei voi seisoa rentona, koska tammat saattavat sillä välin kadota näkyvistä. Hiljaa ei voi olla, koska tammat saattavat unohtaa who's The Man. Lisäksi kuuma latistaa ja kärpäset häiritsee, puhumattakaan muiden, vähempiarvoisten orien ja ruunanretaleitten harrastamasta kateellisten panettelusta.

Joo, olen mä nähnyt erilaisia orejakin. Seisovat kuin vanhat lehmät tarhassa ja toljottavat tammoja tylsämielisen näköisinä. Kiiman kokeilu tapahtuu kohteliaan kysyvästi, ainoana äänenä nuuhkimisesta syntynyt vaimea puhina. Astutustapahtuma itsessään on laiskanvetelä ja vailla sen suurempaa tunteen paloa. Ja astutuksen jälkeen voi pikkutytöt lähteä oripojan kanssa maastoilemaan ilman satulaa. VH ei todellakaan ole tätä sorttia, vaan sillä latinorakastajan ote työhönsä: ääntä lähtee kuin satamahinaajasta, kosiotanssi esitetään laukassa kahdella jalalla heppi tanassa ja tamma otetaan sellaisella intohimolla, että moni mies olisi kateellinen. Lyhyestä aktista huolimatta tammat ovat hyvin tyydytettyjä, tokalla kerralla ne jo muikeana peruuttavat oriin alle ja coituksen jälkeen jämähtävät niille sijoilleen ja silmäävät selästä huohottaen jalkautuvaa pelimiestä rakastuneen blondin ilmein.

Tulisuudestaan huolimatta VH on uskomattoman helppo käsitellä. Siinä on kaksi asentoa, on ja off. Normaalisti se on offilla, paitsi jos näkee naisen odottavan sovitulla treffipaikalla. Silloin se syttyy salamannopeasti ja meno on yllä kuvatun mukaista. Se pysyy sähkölangoissa paremmin kuin tammat, sen voi tarhata tammalaitumen viereen (mikä itse asiassa se onkin sen mieleisin ulkoilupaikka) ja ihmisiä kohtaan se on hyvin kohtelias ja lempeä. Toisista oreista (tai orimaisista ruunista) se ei tykkää, mutta kukapa sitä kilpailijoistaan pitäisi.

Haaremin valtias

Vanhaherra tuli ja vaiensi kertalaakista Lempipojan ja Kauniinpojan. Kun äijien äijä testosteronia tihkuen ja silmät päästä pullistuen alkaa laulaa kosioserenadia, kutistuvat nuoret oriit pienenpieniksi ja vaatimattomiksi poniruuniksi. Appisruunalla sen sijaan riittää pokkaa VH:n uhmaamiseen, voi olla että näiden kahden egot eivät ikinä tule mahtumaan samaan talliin ilman pullistelu- ja mahtailuelkeitä. Molemmat sonnit vaikenevat kuitenkin aika helpolla, riittää että niitä ohjeistaa sanallisesti pitämään turpansa kiinni. (kirjaimellisesti! ;o)

VH on jo viikossa ehtinyt laihtua, mikä ei ole kivaa. Sille ei oikein ruoka maistu, kun maailma on täynnä mahdollisia naimakumppaneita. Mitkään mössöt eivät tällä helteellä putoa, joten sen kanssa ollaan pelkän heinän ja kuivamuonan varassa. Heinää ja tuoretta ruohoa se syö, kunhan se tarjotaan sisälle talliin. Väkirehutkin putoavat kyllä, mutta hii-taaas-ti natustellen. Ikäänkuin sillä olisi tallin ikkunassa ikioma telkkari, josta se katsoo vähäpukeisia naisia ja napostelee samalla pikkusuolaista purtavaa. Ulkona sitä ei voi muutamaa tuntia pitempään pitää, koska se pasteeraa vain eestaas tarhanlaitaa, eikä suostu syömään eikä juomaan. Sisään otettaessa se on aivan hikinen ja janoinen, niin että sitä pitää ensimmäiseksi viilentää kylmällä vedellä ja juottaa kunnolla.

Mutta kiltti se on, aivan ihana. Vähän se tuppaa änkeämään ihmisen tilaan ja punkee taluttaessa helposti eteen, mutta sehän ei todellakaan ole sen vika, ettei ole opetettu väistämään ja kunnioittamaan ihmistä. Se on niin lempeä ja ihmisystävällinen, että uskon sen oppivan nämäkin asiat ajan kanssa. Niin ja mainitsinko jo, että se on lähes ylimaallisen kaunis?

Eilen kävi ell ultraamassa tammat, ja ensi viikolla se tulee törkkäämään niihin kiimapiikin. Pikkutamma oli ok, mutta Vanhallatammalla oli toinen munasarja nukuksissa. Onneksi sentään toisessa oli vielä elämää. VH saattaa kauden ekalla astumisella olla tarpeettoman innokas, joten olis kiva, jos VT tulis ekana kiimaan, koska se on näissä hommissa vanha tekijä: se suorastaan peruuttaa oriin alle eikä pelästy innokkainta machoiluakaan. PT sen sijaan on vielä impye, niin että sillä saattaa astutustilanteessa mennä pupu pahasti pöksyyn.

Arvatkaa vaan, olenko ratsastanut? No en, kato ku laiska ei tässä ilmastossa millään jaksa. Se kostautuu vielä, sano mun sanoneen, viimeistään seuraavissa kisoissa.

Kisaväsymystä

Kisat oli ja meni, ja nyt on sitten kauhea kisaväsymys päällä. Peräti kaksien kisojen ja yhteensä neljän luokan jälkeen. Huoah. Lauantaina olisi ollut seuraavat mahdolliset, mutta kun Vanhaherra muuttaa juuri sinä pänä meille asumaan niin ei päästä.

VH on muuttunut todella paljon siitä, minkälaisena me se marraskuussa ostettiin: ohuesta kirahvinkaulasta on tullut kaareva orikaula, entiset pyykkilautakyljet ovat nykyään sileät ja lihaksikkaat, notkolle painunut selkälinjakin on suoristunut työskentelemällä hankittujen selkälihasten ansiosta. VH:lla on käyty kouluvalmennuksessa ja valmentajalta on tullut hyvien neuvojen lisäksi kasapäin kehuja. Hänen mukaansa on todellinen harmi, että oria ei löydetty edes viisi vuotta sitten, koska jos se olisi nuorempi, siinä olisi ollut ainesta vaativiin luokkiin asti. Nyt se on jo niin vanha, että kisaamisesta tuskin enää tulee mitään. Sitä ratsastetaan siksi, että se pysyisi kunnossa ja tietenkin myös siksi, että saataisiin selville sen todellinen kapasiteetti. Vasta viiden, kuuden vuoden päästä tiedetään enemmän, kun sen hyvistä puhdasverisistä tammoista saadut jälkeläiset ovat kilpailuiässä. Hidasta puuhaa tämä hevosjalostus.

Niin, niistä kisoista. Olin molemmissa luokissa viimeinen hyväksytyn tuloksen saanut ratsukko. Kisat pidettiin ulkokentällä, mikä oli hieno juttu. Pikkutamma oli verkka- alueella ja muualla ihan ääliö, mutta suoritusten ajan se pysyi normaalia paremmin kasassa. Itseasiassa molemmat luokat menivät paremmin kuin koskaan aikaisemmin on mennyt. Plösössä se jopa myötäsi muutaman kerran rentoutuneena alas, ja kulki erittäin kauniissa rotutyypillisessä muodossa. Yleensä horsemanship- luokissa muut ratsukot jäävät kentän laitaan lineuppiin siksi aikaa, kun ratsukot suorittavat yksilö- osuutensa. Juuri tämän vuoksi olin ilmoittautunut kyseiseen luokkaan, ettei PTn tarvitsisi mennä kentälle yksin. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan tehty, vaan ratsukot poistuivat kentältä viereiselle verkka- alueelle. Onneksi se oli niin lähellä, että PT ei omasta mielestään ollut kentällä yksin, ja toimi ihan… tai no, melkein hyvin.

Sitä vaan taas ihmettelin, että minkä ihmeen vuoksi kisat pidettiin kääpiökokoisella kentällä kun tilaa olisi ollut? Reiningissä kentän pitäisi olla suurinpiirtein kokoa 30 x 60m, jotta koko hommassa olisi mitään järkeä. Kuinka ihmeessä voi jollain noin 20m leveällä kentällä laukata ison ja nopean laukkaympyrän, kysyn vaan? Sama ongelma on useimmissa maneesikisoissa, koska maneesit ovat yleensä aivan liian ahtaita reiningiin. Sitten siitä tulee sellaista hemmetin kökkimisreininkiä, missä isot ja nopeat laukkaympyrät eivät mitenkään eroa pienistä ja hitaista. Samoin jäävät rundownit, rollbackit ja slidestopit ihan kämäsiksi, kun ei ole tilaa kiihdyttää, kääntyä tai liukua. Puhumattakaan laukanvaihdoista pääty- ympyröiden keskellä: kentällä pitäisi aivan ehdottomasti olla tilaa hevosen suoristamiseen ennen laukan- ja suunnanvaihtoa. Vauhtia pitää olla, tai ainakin mahdollisuus siihen. Vai ajattelevatko kilpailun järjestäjät, että ratsastajilla eivät pysy hevoset käsissä isommilla plaaneilla? Sitten ei mun mielestä pitäis kisoihin tullakaan, jos ei hevonen ole hanskassa. PT esim. on kaikinpuolin hankala hevonen, mutta käsistä se ei lähde. Se tietää varsin hyvin, että kaikki ryöstämisyritykset päätyvät poikkeuksetta johonkin ikävään, kuten esim. kyykytyslaukkaan tai perkeleenmoiseen kokoamiseen ja rimpanpullaan.

No, onneksi tämä kenttäkoko ei ole mulle mikään akuutti ongelma, koska en vielä kisaa reiningiä. PT on kuitenkin koulutettu reininkiin, tässä vaan odotellaan että sen pää kestäisi yksinoloa ja nopeaa laukkaa. Tällä hetkellä kentän kokoa todellisempi ongelma on huonot kentänpohjat. Kisoissa voi joutua verkkaamaan tai suorittamaan vaikka minkälaisilla kammoalustoilla. Useimmat maneesit ovat pohjaltaan aivan kivikovia, ja ulkokentillä taas pohja usein ikäänkuin aaltoilee irtohiekan alla. Tämä on asia, johon tallinpitäjät voisivat kyllä kiinnittää hiukan enemmän huomiota. On aika epäreilua hevosta kohtaan vaatia tasaista suoritusta, jos alustassa on ylä- ja alamäkiä tai upottavia hetteikköjä. Puhumattakaan siitä, mitä huonot alustat pitemmän päälle tekevät hevosen jaloille. Ei mikään ihme, että jalkavaivaisia hevosia on niin paljon.

Viisas oppii kerrasta, minä en näköjään millään...

...päätin nimittäin sittenkin osallistua seuraaviin kisoihin Pikkutammalla.

Pari ratsastuskertaa Kiltillätammalla sai mut vakuuttumaan siitä, että en tykkää. Se on mulle vähän niinku väärä prätkämerkki tai automalli, aiheuttaa kiemurtelua ja kiusaantumista, eikä hermokaan oikein tahdo pitää.

Toinen syy takinkäännökseen on täti pahkeisen ottamat kuvat edellisistä kisoista. Vasta niitä katsellessani tajusin, että ei siinä PTn toimivuudessa nyt NIIN suurta vikaa ole, etten voisi sillä kisata. Okei, hermostunut ja jäykkähän se kisoissa on aina, mutta eihän muuta voi odottaakaan metsän keskellä kasvaneelta täysveriseltä, joka vielä sattuu olemaan yliherkkä, luonteeltaan nopeasti syttyvä ja omapäinen. Kolmas syy on, että yksinkertaisesti tykkään ratsastaa PTllä, sen hankaluudesta ja epätasaisuudesta huolimatta. Sitäpaitsi, sen pienestä koosta (säkä 150cm) huolimatta mä vaan jotenkin sovin sen selkään. Se on niin ryhdikäs ja isorunkoinen, että mun hämähäkinkoivet eivät näytä yhtään liian pitkiltä sen selässä istuessani. Hauska kommentti yhdeltä tyypiltä viime kisoista, kun laskeuduin verkka- alueen vieressä hevosen selästä: "Herranjestas, ootko sä NOIN pitkä?!"

Niin että huomenna olis taas yhdet kisat, osallistutaan kahteen luokkaan (plösö ja horsemans shit). Ollaan harjoiteltu hirvittävän vähän, koska PT näytti tarvitsevan muutaman päivän toipumislomaa edellisistä kisoista. Sitten Talliorja ratsasti sillä enkkua (siinä välissä kun kuvittelin osallistuvani Kiltillätammalla kisoihin, hah). Tällä viikolla olen käynyt selässä 3 kertaa, ja PT on ollut oikein miellyttävä ratsastaa. Liekö syynä se, että ollaan maanantaista saakka jätetty ne laitsalle yöksi, kun sain metsätarhan silloin valmiiksi. Se ei näköjään enää jaksa väittää vastaan, kun on joutunut vaeltamaan kaikki yöt Vanhantamman komennuksessa ees taas laitumelta metsään, ja takaisin.

Tillitys

= tilityksen ja nillityksen sekoitus

Siis ihan oikeesti, tsiisus, piru, jumbe ja kaikki muut! Voiko ratsastaminen olla tämän epäpalkitsevampaa?

*huokaus*

Ei vaan, ei ne kisat ihan noin huonosti menneet. Ekassa luokassa Pikkutamma käyttäytyi paremmin kuin koskaan aikaisemmin kisatilanteessa, laukat nousivat oikein ja heppa pysyi myös hanskassa. Kauhean jännittynyt se oli kaikissa askellajeissa, varsinkin käynti oli kamalaa. Mutta joka tapauksessa sen elämän paras kisasuoritus. Ilmeisesti siksi, että en verkannut sitä ollenkaan ja menin suoraan traikulta maneesiin, niin se ei ehtinyt kerätä kierroksia. Vanhatamma tuli samassa luokassa tokaksi, joten Läikkiksen Omistajalla oli naama erittäin hyvin kiillotetulla messingillä monta tuntia.

Toka luokka, pleasure open, oli vasta iltapäivällä, joten annettiin polleille niiden sima- annokset* ja vettä, ja laitettiin ne takaisin traikkuun syömään heinää. Siellä ne pönöttivät tyytyväisinä siihen saakka, kunnes satuloitiin ne uudestaan ja mentiin verkkaamaan tokaan luokkaan. Hevosia kuntoon laitettaessa huomattiin, että PTn vasen takavuohinen oli turvoksissa ja hiukan lämmin, mutta se ei kuitenkaan aristanut sitä eikä ontunut. Trailerissa oli pörrännyt joku amppari tai sellainen, joten arvelimme että se olisi pistänyt PT:a. VT toimi verkassa niin nätisti, että LO vain kävi kaikki askellajit läpi ja antoi hevosen olla rauhassa. PT oli paljon rauhattomampi kuin aamulla, ja Appisruunan saapuminen verkka- alueelle sai sen vielä enemmän tolaltaan. AR:n poistuminen ei kuitenkaan saanut sitä rauhoittumaan yhtään, vaan PT muuttui koko ajan hankalammaksi ja hankalammaksi.

Siinä vaiheessa, kun siirryttiin verkkaamaan maneesiin, PT oli jo ihan hysteerinen, eikä reagoinut pohkeisiin enää ollenkaan. Se vaan liukui hallitsemattomasti paikasta toiseen, ja yritti koko ajan paeta tilanteesta ryntäämällä eteenpäin. Mietin siinä vaiheessa, että ratsastanko suosiolla maneesista ulos, enkä osallistu koko luokkaan, mutta sitten pihiys** iski ja päätin ratsastaa. Koko luokka oli täydellinen katastrofi. Hevoset sinkoilivat laukassa hirveätä vauhtia ja muodostivat ohitsepääsemättömiä klimppejä. Ilmeisesti juuri sen vuoksi tuomari joutui laukkuuttamaan porukkaa normaalia pitempään, josta hevoset kuumenivat entisestään. VT meni aika lujaa, mutta ikivanhana ja kaiken kokeneena se pysyi rauhallisena ja mennä liihotteli omaa sisärataansa rentona. PT taas oli kaamea. Se oli niin paniikissa, että ainoa keino pitää se kasassa oli estää sitä ryntäämästä eteenpäin. Luokan lopussa lineuppiin tultaessa se oli jo niin hajalla, että pelkäsin sen ihan oikeasti kuolevan sydäriin tai johonkin. Sen sydän hakkasi niin lujaa, että tuntui että pohkeetkin heiluivat sykkeen tahdissa. Lineupissa seistiin melkein kiinni VTn kyljessä, jos sitä paikallaan tepastelua nyt seisomiseksi voi sanoa…

Syy panikointiin löytyi, kun riisuttiin polleilta varusteet pois: PTllä oli pienenpieni hankauma satulavyön reunan kohdalla oikeassa kyljessä. Niin pieni, että tunti satulan pois ottamisen jälkeen sitä ei enää edes löytynyt. Niin pieni, ettei average horse olisi edes huomannut koko lyöttymää. Mutta PT- parka on varmaan maailman kipuherkin hevonen, se menee ihan tolaltaan pienestäkin epämukavuudesta. Oli hei VÄHÄN huono omatunto, kun huomasin sen hankautuman. Pitäishän mun tietää, että kun se menee tuollaiseen tilaan, kyseessä on kipu eikä pelkää uuden tilanteen aiheuttama jännitys. Huono, huono, huono ihminen. Huono.

Seuraaviin kisoihin menen todennäköisesti Kiltillätammalla, koska en viitsi kiusata PT:a yhtään enempää. Itse asiassa päätin jo viime syksynä, että en enää edes yritä kilpailla sillä pariin vuoteen, mutta sitten jotenkin jotkut saivat puhuttua mut ympäri ja ajattelin kokeilla vielä kerran, josko se onnistuisi. Ja oikeastaanhan se onnistuikin, koska se eka luokka meni ihan hyvin. Ja PT käyttäytyi muuten oikein hyvin. Satuloinnin yms. aikana se seisoi ihan kuulisti trailerin perässä kiinni ja söi heinää verkosta. Autoja, jopa trailereita meni takaa ja välillä todellä läheltäkin, eivätkä ne häirinneet kumpaakaan meidän hevosista. Ajomatkan aikana traikussa oli aivan hiljaista, eivätkä hevoset olleet hikoilleet ollenkaan kummallakaan ajokerralla. PT myös suostui ekaa kertaa juomaan kisapaikalla, aikaisemmin se ei ole suostunut juomaan suurinpiirtein desiäkään, kun ollaan oltu pois kotoa. Niin että paljon positiivisiä asioitakin tapahtui, mutta jotenkin ne negatiiviset aina tuppaavat jäämään mieleen päällimmäiseksi. Tälle on muuten olemassa ihan evolutiivinen selityskin: virheet ja monet muut epämiellyttävät kokemukset olisivat voineet aiheuttaa kaukaisille hominidi- esi- isillemme hengenmenetyksen, joten niiden välttämiseksi tarvittiin mekanismi, joka jätti niistä erittäin voimakkaat muistijäljet. Muistissa olevat mokat puolestaan aiheuttavat voimakkaita ja epämiellyttäviä fyysisiä tuntemuksia, joita välttääkseen ihmiset (ja ne hominidit) pyrkivät suoriutumaan tehtävistä mahdollisimman virheettömästi. Vaikka nykyihminen ei enää kuolekaan siksi, että esim. vähän epäonnistuilee ratsastuskisoissa, niin elimistö väittää toisin ja siitä tuleekin yhtäkkiä maailman vakavin asia. (No, onneks on tää teoriapuoli hanskassa niin voi yrittää välttää noita atavistisia ylilyöntejä ;o)

Täti pahkeinen voikin sitten kertoa groomin näkemyksen päivästä, ja siitä, miten hevosia lastataan ihan guruna. Jos vaan ehtii ja viitsii.

* Desi melassisiirappia ämpäriin ja ämpäri täyteen vettä. Joskus me laitetaan sekaan elektrolyyttipulveria, mutta kisatilanteessa sen maku olisi voinut häiritä

** Luokkamaksu 15e, eihän nyt sellaista rahasummaa voi heittää hukkaan siksi että hevonen tuntuu hysteeriseltä, eihän??

Näin nätisti se pirun tamma kulkee kotona, kisoissa meininki onkin sitten vähän eri näköistä...

Joo eiku ei eiku joo eiku siis ei- viikko

Sydänfilmissä on käyty ja keuhkot tsekattu, eikä mitään löytynyt. Niinpä saatoin hyvällä omallatunnolla taas jatkaa ratsastamista. Pikkutamma jäi mun sairastelun vuoksi parina päivänä ratsastamatta, mikä kostautui oikein korkojen kanssa. Se oli maanantaina kamalampi kuin ikinä, mikään askellaji tai suunta ei sopinut sille sitten millään. Metsä oli mörköjä pullollaan, ja Appisruunalle oli mitä ilmeisimmin kasvanut pallit uudestaan, koska PT oli siitä suorastaan sairaalloisen kiinnostunut. Yritä nyt siinä sitten ratsastaa, kun hevonen haistattaa paskat kaikille mahdollisille avuille niiden voimakkuudesta riippumatta, ja tuijottaa vaan kaihoisasti toisen hevosen perään. Että vitutti, ekaa kertaa elämässäni tuli sellainen fiilis ja apinanraivo hevosen selässä, että voisin hutkia kaakkia kakkosnelosella päähän, eikä yhtään surettais vaikka se siihen kupsahtaisi. Itseasiassa olisin siinä tapauksessa mielelläni jäänyt hutkimaan sitä raatoakin siihen pariksi tunniksi. No, onneksi ei ollut mitään kättä pidempää käsillä, joten jouduin kuosittamaan sen ääliön ratsastamalla. Mutta oli sekin silti K-18- kamaa, ei heikkohermoisille.

Tiistaina mokoma olikin sitten paras ikinä. Käynti oli verkkaista, ravi hidasta ja keinuvaa ja laukat onnistuivat yhdellä kädellä kuin vettä vaan. Apuja kuunneltiin korvat kuuliaisena ratsastajaa kohden, Appisruuna oli kuin ilmaa ja maailma hymyili. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, ajattelin.

Kunnes. Keskiviikkona valmentajan pitämällä tunnilla. Voi tsiisus mikä pässinpää ja idiootti voikaan hevonen olla. Luojan kiitos se maanantainen revohka ei täysin toistunut, mutta kamala se silti oli. Appisruuna oli niiden uusiopallien lisäksi kasvattanut itselleen jonkun ihme supermagneetin, joka imi itseensä ruunikonkimoja karvaooppeleita, mutta jätti rautiaat rauhaan (koska Vanhatamma ei kerta ollut ollenkaan kiinnostunut siitä). Illalla nukkumaan mennessäni kihisin pyhää vihaa mokomaa kusipäähevosta kohtaan, suurinpiirtein näin untakin hevosteurastamoista ja lihakoukuista.

Torstaisella eli siis eilisellä tunnilla PT yllättäen olikin oikein mainio. Se oli vähän turhan kiireinen ravissa ja tuppasi ennakoimaan laukannostoja, mutta muuten se oli ihan ok. Jotain oli myös loksahtanut kohdalleen vasemman laukan suhteen, koska se oli parempaa kuin ikinä aikaisemmin. Saas nähdä mikä on meininki tunnilla tänään, ja tietenkin miten se käyttäytyy viikonlopun kisoissa. Yleensä huonosti, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

PT:n kisatreeni tauolla

Kesän ensimmäiset kisat lähestyy, ja minä makaan sisällä angiinassa ja kärsin rintakivuista. Ihan kiva. Pikkutamma näetsen on otus, joka vaatii säännöllistäkin säännöllisemmän ratsastuksen pysyäkseen edes jonkinlaisessa kurissa, saatika että se kykenisi keskittymään suorittamiseen. Ehdittiin hioa jogi ennen taukoa tosi hienoon kuosiin, mutta plösökäyntiä en edes viitsi yrittää koska se on PT:lle aivan liian hidas askellaji. Hiihtäköön omaa nopeuttaan, jostain on vaan kertakaikkiaan tingittävä.

Laukkaa ollaan veivattu oikein urakalla, nyt PT malttaa jo laukata hitaasti, yhdellä kädellä tosin lähinnä muodossa "kirahvi". Kotona saan sen pään alas pohkeilla ja ohjia ravistamalla, mutta tiedän että se menee kisoissa niin kipsiin ettei tunne apuja lainkaan. Toinen kisapaniikin aiheuttama ongelma, joka johtuu kaiketi juuri tästä jähmettymisestä, on se, että se nostaa vääriä laukkoja. Jostain ihmeen syytä se tuppaa nostamaan kisoissa AINA oikean laukan, oli kierros, asetus, mun paino tai tähtien asento mikä hyvänsä.

Jos kisat edes pidettäisiin ulkokentällä, muttakun ei. Aina ne perkeleet ratsastetaan maneesissa, vaikka sää olisi kuinka hyvä. Maneesissa PT menee vielä pahempaan tilaan, se tuijottelee paskajäykkänä yleisöä (mitä se ei juurikaan tee ulkokentällä), imeytyy ovea kohti ja tökkii menemään kammottavaa suorajalkalaukkaa. Yritä siinä sitten istua satulassa, kun munuaiset pyrkii kilpirauhasen paikalle. Käpylehmälaukka johtunee siitä, että jostain syystä useimmissa maneeseissa on kamalan kova pohja ja kaikki meidän hevoset ovat tottuneet pehmeäpohjaiseen kenttään. Raskashan se sellainen on, mutta pitää konit hirmuisessa lihaskunnossa, jänteet vahvoina ja säästää niveliä. Nää kun on rotua, joka elää kauemmin kuin metusalem, ja pysyy myös käyttökelpoisena jos vaan jalat kestää. Siksi siis se pehmeä pohja. Esim. vanhantamman ikä lähentelee neljännesvuosisataa, mutta se on edelleen loistavassa kunnossa. Niin hyvässä, että on myös tulossa kisoihin. Ja jos saan sen vielä tänä vuonna tiineeksi, ajattelin syksyllä viedä sen tammanäyttelyyn kantakirjattavaksi. Kun en ole aiemmin ehtinyt/ viitsinyt.

Tänään pitäisi päästä PT:n selkään, mutta en tiedä kykenenkö ja onko siinä mitään järkeä. En nyt viitsisi ihan tahallaan hankkia sydäriä vaan siksi, että hevonen toimisi kisoissa paremmin.