Paljon porua peruutuksesta

Pikkutamma harjoittelee spinikäännöstä siirtämällä ensin painoa takaosalle peruutusapujen avulla ja sen jälkeen väistämällä etuosalla vasemmalle.

Lännenratsatuksessa peruutus on tärkeä liike. Sen lisäksi, että se kuuluu kilpailuissa vaadittaviin liikkeisiin, sitä käytetään apuna kun hevoselle opetetaan muita asioita. Reining- hevosen liukupysähdystä opetellaan peruuttamisen avulla, ja sitä voidaan myös käyttää apuna käännösten opettelussa. Peruutusharjoituksia voidaan käyttää hevosen kokoamiseen ja se on myös hyvä keino ilmoittaa väärin toimivalle hevoselle, että hei, toi ei ollut ollenkaan suotavaa. Niinpä länkkärihevoset oppivat peruuttamaan pienistä avuista ja hyvin, toisinaan jopa liian hyvin...

Suomessa suurin osa länkkärin harrastajista treenaa reiningiä, ja useimmat täällä käyvät ulkomaiset valmentajat ovat pääasiallisesti reiningratsastajia. Niinpä yleisin meillä käytetty peruutustyyli on reining-tyyppinen takapää alle, pää alas ja selkä köyryssä ravia taaksepäin. Pleasuressa ja muissa hitaissa lajeissa peruutetaan hitaasti, askel kerrallaan ja hevosen kokoamisaste on lievempi.

Monet länkkäriharrastajat ovat hakeneet ratsastukseen ja hevosen koulutukseen apua ulkomaisista videoista. Useimmiten niissä on huipputason ratsastajia huippuhyvin koulutettujen huippusukuisten hevosten kanssa. Reining-videolla vauhdikkaasti peruuttava kilpahevonen on itseasiassa ammattimaisesti suoritetun koulutusjatkumon lopputuote, joka on oppinut kilpailuissa suoritettavat liikesarjat ulkoa ja suorittaa ne hyvän ratsastajan alla hyvin pienillä avuilla. Niinpä monet kisavideoilla esiintyvät reinarit peruuttavat jalat irti hevosesta, antaen vain aloitusmerkin hevoselle ja pitäen sitä istunnalla peruutuksessa niin kauan kuin on tarvis.

Sitten seuraakin tämän kirjoituksen kantapään kautta opittua- osio, lausuttuna kokemuksen syvällä rinta-äänellä. Opettajana tietenkin Kaikkien Paniikkiperuuttajien ja Raivospinnaajien Äiti, Pikkutamma:

Kun menee harrastelijamaisena nuoren hevosen kouluttajana apinoimaan huippuratsastajien jalat irti- peruutusta, saa helposti aikaiseksi hevosen, joka pakenee epämiellyttäviä tehtäviä ja apuja peruuttamalla. Peruuttamaan yhtäkkiä lähtevä hevonen saa keikautettua ratsastajan tasapainostaan (varsinkin kun ne pohkeet on irti), ratsastajan ylävartalon paino siirtyy eteenpäin (ja lantio kääntyy taaksepäin whoa-asentoon) ja peruuttaminen senkun kiihtyy. Peruutuksen jälkeinen äkkipysähdys keikauttaa taas ratsastajaa, ja keikautuksen suunnasta ja voimakkuudesta riippuen hevonen intoutuu joko peruuttamaan uudestaan tai vaikkapa spinnaamaan vimmatusti omavalintaiseen suuntaan.

Jos olisin siinä vaiheessa ollut viisas, olisin miettinyt asiaa tarkemmin, ja päätynyt sittenkin opettamaan peruutusta pohjeapujen avulla, vaikka Pikkutamma ilmiselvästi osasi peruuttaa hyvin ilmankin. Siten sille ei olisi tullut sellaista käsitystä asiasta, että peruutus on yhtä kuin täydellinen vapautus pohjeavuista. Peruuttamiskiukuttelun käynnistyttyä ei nimittäin ollut enää oikeastaan mitään tehtävissä, koska peruuttaminen oli ilmeisestikin sen mielestä liikesarja, jota ei voinut keskeyttää, ei edes kannuksia käyttämällä. Yleensä kaikki keskeytysyritykset saivat tilanteen vaan pahenemaan, ja kannus kyljessäkin vain lisäsi vauhtia taaksepäin.

Vahingosta viisastuneena olen seuraavien koulutettavien kanssa ollut alusta saakka hyvin tarkka kolmesta peruuttamiseen liittyvästä asiasta: 1. nuorta hevosta aloitettaessa pohjeavut ovat peruutuksessa aina mukana, 2. kiukuttelukohtauksissa kannus painuu kevyesti kylkeen kiinni ja pysyy siinä kunnes hevonen liikkuu eteenpäin ja 3. yhtään omaehtoista peruutusta tai liian herkkää painoapuihin reagointia (=peruutus ilman pyyntöä pohkeilla) ei katsota läpi sormien. Lisäksi olen yrittänyt mahdollisuuksien mukaan käyttää "käytösvirheiden korjausperuuttamisen" sijasta muita vaihtoehtoja (hevosesta riippuen mikä tahansa työtehtävä, joka saa sen ymmärtämään, että ei-hyväksytystä toiminnasta seuraa aina duunia).

Valitettavasti hevoset tuntuvat peruuttavan huomattavasti näyttävämmin ilman pohjeapuja, niiden mukaan ottaminen kangistaa peruutuksesta kaiken loistokkuuden ja vauhdikkuuden. Onneksi se nopea, ilman pohjeapuja tapahtuva nopea peruutus voidaan opettaa myöhemminkin, kun hevonen on enemmän ratsastettu ja oletusarvoltaan hyvätapainen.

Vanhanherran elämän kevät

Kuva on Vanhanherran ensimmäiseltä länkkäriratsastuskerralta.

Nyt on takana 9 ratsastuskertaa Vanhallaherralla. Alussa kovin pystypäinen ja kiireinen hevonen on alkanut pikkuhiljaa muuttua seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi. Ei se mikään hysteerikko kipittäjä ennenkään ollut, mutta eteenpyrkimyksen määrä ja laatu vaan ovat lännenratsastuksessa niin erilaiset kuin koulu- tai esteratsastuksessa. Alkuun ajattelin, että vaikeinta olisi saada se madaltamaan päätään. Se on rakenteeltaan korkea- ja pitkäkaulainen, ja orina mielellään tarkkailee koko ajan ympäristöään. Yllättäen tuon asian kanssa ei ole ollut ongelmia, tällä hetkellä se pystyy jo liikkumaan kaikissa askellajeissa pää alhaalla. Ainakin hetkellisesti ennen kuin se muistaa, että ai niin, niitä naisia piti vahtia.

Suurin ongelma on saada VH relaamaan, jos kentällä on muita hevosia. Jos ei ole rento, ei onnistu jogi eikä mikään muukaan. Sillä on luonnostaan erittäin korkeat, kouluhevosmaiset liikkeet ja kintereen toiminta sitä luokkaa, että meikäläisen peba ei pysy satulassa ilman nahkaisia kokochapsejä. Jos kentällä on muita, VH muuttuu kivikovakylkiseksi S-mutkaksi, ja harppoo ravissa kuin kirahvikaulainen hirvi. Yritä siinä sitten pysytellä rennon jäntevänä, kun alla on apuhin vastaamaton vatkaaja, joka kaatuu sisäänpäin, hapuilee sitä olematonta ulko-ohjan tukea kaula käärmeenä ja unohtaa tyystin, että hei, mehän ollaan opeteltu uusi ja mukavampi tapa liikkua yhdessä.

Jos ravi on vaikeaa, niin laukka on taivaallista. Laukka on selvästi sille mieluisin askellaji (yllätys yllätys, tässä nyt kuitenkin puhutaan entisestä laukkahevosesta..). Se vastaa luonnostaan istuntaan ja painoapuihin, ja laukkaa sitä hitaammin, mitä pontevammin painan ulkopohjetta kiinni. Sitten vaan houkuttelen sen käärmemäisen kirahvikaulan alemmas ja alemmas, kunnes: siinä se on, täydellinen pleasure lope. Oikeassa kierroksessa se on jo ihan loistava, mutta vasemmassa se vielä kaatuu sisäänpäin ja vauhti on hiukan kovempi.

Sitä jännittyneisyyttä (silloin kun kentällä on muita hevosia) olen ajatellut poistaa siten, että kun ratsastan porukassa, en edes yritä suorittaa mitään erityisiä kommervenkkejä, vaan herkistelen sitä avuille käynnissä. En usko, että kovempien apujen käyttö näissä kivettymistilanteissa saa sitä ikinä relaamaan. Eli siis myötäysharjoituksia, taivuttelua, myötäysharjoituksia, pysäytyksiä, peruutuksia, ja vielä lisää niitä myötäysharjoituksia.

Vanhan hevosen ratsastaminen ja uudelleenkouluttaminen on näköjään ihan oma juttunsa. Työskentely viisaan ja paljon kokeneen hevosen kanssa antaa paljon ratsastajallekin. Niiden kanssa ei tarvitse olla niin huolissaan aikarajoituksista ja selän kipeytymisistä kuin nuorten hevosten kanssa, ne eivät enää säikähtele jokaista ohilentävää harakkaa ja osaavat muutenkin suhtautua elämään kuulimmin. Jotenkin sitä osaa myös paremmin olla vaatimatta niiltä liikaa, koska taustalla ei ole vimmattua hinkua kilparadoille. Vaikka eihän sekään ole vielä poissuljettua, etteikö me johonkin seurakisoihin vielä VHn kanssa päädytä. Jos se jäykistely saadaan kuriin.

Idealistina intoilua

Pakko kai sitä omaa on tulla tännekin kehumaan, kun täälläkin...

Lempipojan kouluratsastusura ei sitten lähtenytkään niin reippaasti käyntiin, kuin mitä talvella uumoilin. Niinpä olen sitä itse tässä ratsastellut, ja täytyy sanoa että. Jokainen ratsastuskerta on ollut sfääreissä leijumista, huokailtavan ihanaa ja täydellistä. Poika on siinä tullut äitiinsä, että pollen voi ottaa pakasta vaikka parin kuukauden lomailun jälkeen ja lähteä ratsastamaan. Tuosta noin vaan, ilman mitään puhinoita, täpinöitä tai pullistelua. Sellainen hevosen olla pitää, varsinkin tällaisella tuuriratsastajalla kuin minä.

Ollaan nyt kovasti treenattu notkeutta, kiemuraurat, serpentiinit ja enkkuratsastajan mielestä todennäköisesti hoipertelulta näyttävät etuosan väistöharjoitukset käynnissä (spiniä varten) ovat olleet pop. Tällä viikolla aloitetaan pyssäytyksien hiominen tosissaan. Pyöröaitauksen ulkoseinää onkin hyvä käyttää siihen tarkoitukseen: 180cm aita kyllä vakuuttaa pollen jos toisenkin, että nyt seuraa äkkipysäys ko ma sanon whoa!

Eilen oltiin erään länkkärikaverin, aikaisemmalta uraltaan kouluratsastajan, pitämällä tunnilla. Lemppari paarusti kiltisti koko puolitoistatuntisen ravia, ainoastaan tempon lisäykset ja mun epätoivoiset avotaivutusyritykset saivat sen hiukan tuohtumaan. Kas kun mun ratsastusrepertoaarissa on vuosia ollut vain selkeitä väistöjä tyyliin two track, spin ja side pass, niin eihän vanha enää pystynyt koordinoimaan kehoaan johonkin niin hienovireiseen kuin taivutus. Varsinkaan kolmenkymmenen metrin pituisella kentänpätkällä. Mä tartten lääniä kun olen niin hemmetin hidas.

Hyödyllistähän tuo tunnilla ratsastaminen oli. Että on joku, joka huutaa sieltä maasta, että leuka ylös, leuka ylös, leuka ylös, kädet eteen, leuka ylös... (loop: infinite). Lempparin muhkea orikaula vielä oikein kutsuu tuijottamaan alaspäin, se kun on NIIN magee. Ainoa asia, joka jäi hiukan mietityttämään, on se kouluratsastajien armastama ulko-ohja. Kun minä en ole vuosikausiin käyttänyt sen tukea, ainoastaan ulkopohkeen. Mieluummin käytän vastakkaisina apuina sisäohja-ulkopohje-yhdistelmää. Hevosenikin olen kouluttanut sitä oppia noudattamaan. Mä olen taipuvainen olemaan vähän sitä mieltä, että se ulko-ohjan tuki on kaiken pahan alku ja juuri, että se saa hevoset odottamaan ulkopuolista tukea, nojaamaan ulospäin ja haittaa sisäpohkeen sisälle asettavaa vaikutusta. Balsamia mun kerettiläisille ajatuksille on ollut kouluratsastajaystäväni selostus Ulf Möllerin klinikasta. Tyyppi pani siellä suomalaiskouluratsastajat ensin ratsastamaan ilman ulko-ohjan tukea, sisäohjalla voimakkaasti sisään taivuttaen (ah, niin länkkäriä!), ja sen jälkeen suoristamaan hevoset tasaisesti jakautuvalle ohjastuntumalle. Sen tasaisen ymmärrän kyllä, mutta en sitä vahvempaa ulkoa. No, täytyy märehtiä tätä asiaa vielä ennen seuraavaa tuntia, jos vaikka osallistuisin omine tukineni.

Kun mä olen silleen hankalalla tavalla puritaani tän lännenratsastuksen kanssa, että haluan ratsastaa niin kuin sitä siellä alkuperämaassa tehdään. Haluan, että mun hevoset pystyy (edes kotiolosuhteissa jos en kisoissa onnistu) kulkemaan yhtä rennolla ja elastisella etuosalla kuin jenkkireinareitten pollet. Haluan että ratsastus on enemmän mentaalinen kuin tekninen tapahtuma, haluan että mulla on lähes telepatiaan verrattavissa oleva yhteys hevoseen (jonka olen saavuttanut vain nanosekunnin pituisiksi hetkiksi, se on ihan uskomaton tunne!).

Kouluratsastajaa musta ei ikinä tule tämän uskomattoman hitaan koordinaationi takia. Mä en myöskään pysty millään motivoimaan itseäni NIIN hienovaraisiin ja pieniin juttuihin, mitä kouluratsastuksessa tehdään. Jos mä olisin taidemaalari ja maalaisin niinkuin ratsastaisin, niin olisin joku nykytaiteen tyyppi, joka hirmuisella fiiliksellä roiskii väriä telalla jättisuurelle kankaalle. Pikkutarkat kaupunkinäkymät sais mut kiljumaan turhautumisesta.

Hevosmiesten aatelia

Kuva lainattu osoitteesta www.montyroberts.com

Pitkällisen empimisen jälkeen päätin sittenkin lähteä Ypäjälle katsomaan Monty Roberts Showta. Hyvä niin, sillä näytös oli loistava! Herra Roberts veti shown läpi vankan kokemuksen tuomalla rentoudella, käsitellen samaan aikaan sekä hevosta että hauskuuttaen yleisöä. Huumoripitoinen esiintyminen ei vähentänyt tippaakaan miehen vakuuttavuutta, sillä hevosten käsittely kävi sellaisella varmuudella, jota ei voi muuta kuin kadehtia. Ensimmäistä kertaa olin seuraamassa demoa, jossa hevosten käsittelijä pystyi etukäteen sanomaan, miten hevonen tulee reagoimaan seuraavaksi. Alla lyhyt selostus shown kulusta niille vähäosaisille, jotka eivät itse päässeet paikalle.


Kaksi ruunikkoa

Ensimmäinen hevonen oli 3-vuotias tamma, jolla oli 50% täykkäriverta takanaan. Hyvin kaunis ja herkkä, siro punaruunikko hevonen. Hevonen satuloitiin ja sitä ratsastettiin showssa ensimmäistä kertaa. Roberts juoksutti tammaa pyöröaitauksessa, kunnes hevonen oli valmis join uppiin ja follow uppiin, jonka jälkeen hevonen satuloitiin. Tähän meni kaikenkaikkiaan 15 minuuttia. Sen jälkeen hevosta juoksutettiin kahdella liinalla niin, että liinat oli kiinnitetty riimun sivurenkaisiin ja vedetty jalustimien lävitse. Kun hevonen oli saatu rauhoittumaan ja hyväksymään satula, noustiin sen selkään. Koko hommaan meni 25 minuttia.

Toinen hevonen oli nuori punaruunikko arabiori, jolla oli hiukkasen liian suuret luulot itsestään. Se tykkäsi sikailla julkisilla paikoilla ja purra taluttajaa. Parin niukahkon join/follow upin jälkeen hevonen säkitettiin oikein perusteellisesti muovihuiskalla, jonka jälkeen se seisoi kuin vanha lapanen keskellä pyöröä ja antoi Robertsin nostella kaikki jalat ja koskea mihin tahansa. Tähän kului noin 20 minuuttia, joten hän säkitteli siinä vielä kymmenisen minuuttia oria sateenvarjollekin.

Tässä vaiheessa pidettiin tauko. Tauon jälkeen Monty Roberts ilmaantui kehään cowboyhattu päässä. Ensimmäisen osion hän oli vetänyt se lähes tuotemerkiksi muodostunut "vanhojen setien lippis" päässä. Hatunvaihtoa Roberts kommentoi siten, että ensimmäisellä puoliskolla hän oli ollut kansainvälinen hevosmies, mutta nyt pyörössä onkin karjapaimen. Roberts veti esiin nipun cowboyhin liittyviä ennakkoluuloja, ja huomautti, että silti maailman parhaat hevosmiehet, Dorrancet sekä Ray Hunt, ovat olleet nimenomaan karjapaimenia. (Setien nimet saattoivat mennä suurelta yleisöltä ehkä hiukan ohi, mutta jokainen hevostaidoista kiinnostunut kyllä varmasti tietää, keistä oli puhe.) Hatusta vielä sen verran, että Roberts huomautti hänen päähineensä olevan hevosille täysin yhdentekevä asia, vain ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, mitä hänellä on päässään.

Mahdoton ratsastaa ja kaksi lastausongelmaista

Tauon jälkeen pyöröön tuotiin kuvankaunis 12-vuotias tummanruunikko hevonen, rotua en tiedä, mutta se näytti kevyeltä puoliveriseltä tai trakehnerilta. Hevonen oli hengenvaarallinen ratsastaa, se ei päästänyt ratsastajaa selkään, kieltäytyi liikkumasta, nousi takajaloilleen, ei suostunut laukkaamaan oikealle tai lähti käsistä. Sillä oli mitä ilmeisimmin nippukaupalla huonoja kokemuksia ratsastajista, ja se oli ennen nykyistä omistajaansa kiertänyt vuoden, parin aikana kymmenellä eri omistajalla. Hevosesta suorastaan paistoi epäluulo ja pelko, mutta niiden alta myös suuri miellyttämisenhalu ja herkkyys. Tähän hevoseen Roberts käytti tunnin, koska sanoi, että hevonen on sen arvoinen. Join/follow uppien jälkeen hevonen satuloitiin, ja satulaan kiinnitettiin tekopohkeet. Hevosta juoksutettiin kahdella liinalla, kunnes se hyväksyi kylkiä vasten pompottavat pötköt. Niiden jälkeen lisättiin satulaan pieni antenni, jonka päässä oli muovisuikaleita. Taas juoksutusta, ja sitten antenni korvattiin "Anniella", haalarista kyhätyllä pönäkällä dummyllä, joka kiinnitettiin satulaan ja riimun ylempiin renkaisiin. (Tässä vaiheessa hihittelin itsekseni, koska Annie muistutti NIIN elävästi reining-ratsastajaa.) Vasta Annien jälkeen selkään laitettiin ratsastaja, joka istui siellä hyvin varovasti ettei olisi aiheuttanut hevoselle liikaa paineita ja sitäkautta antanut syytä panikoimiseen. Lopputuloksena hevonen, joka liikkui kaikissa askellajeissa ratsastaja selässään. Ylhäältä katsomosta nähtynä tämä oli ainoa hevonen, joka hikosi oman sessionsa aikana.

Loput kaksi hevosta olivat lastausongelmaisia. Pieni suomenhevostamma, jonka lastaaminen kesti normaalisti 2-3 tuntia ja vaati 3 miestä, sekä iso orlovilainen kimo, jota ei saanut traileriin millään keinoin. Orlovia oli käsitelty jo lauantaina, se oli ollut silloin demohevosena muiden ongelmien vuoksi. Suokki oli hommassa mukana ekaa kertaa, ja oli aluksi jotakuinkin täysin tunnoton paineelle. Hevoset otettiin pyörössä kuulolle join upin avulla, ja sen jälkeen niitä herkistettiin riimussa paineelle. Alussa hevoset laitettiin jätti-isoon traikkuun ja avuksi käytettiin pyörön elementtejä siirrettävinä seininä, sitten seinät poistettiin ja lopulta hevoset lastattiin normaalikokoiseen kahden hevosen traileriin. Molemmat hevoset saatiin koppiin muutaman sekunnin kuluessa siitä, kun Roberts totesi, että nyt hevonen on valmis lastattavaksi. Lopuksi omistajat lastasivat kerran hevoset itse.

Esityksen herättämiä mietteitä

Pyöröaitauskoulutus ja käytetyt tekniikat olivat jo ennestään tuttuja, mutta oli mahtavaa nähdä todella kokeneen ammattilaisen käyttävän niitä. Robertsin ajoitukset osuivat kohdalleen, ja hänen kykynsä lukea hevosta on loistava. Omaa työskentelyä ajatellen kyttäsin silmä tarkkana juuri näitä asioita ja nimenomaan sitä, kuinka pitkälle hän uskalsi päästää hevosen pakoreaktioon, ennen kuin poisti paineen. Minun onnekseni sunnuntaina käsitellyistä viidestä hevosesta kolme olivat erittäin herkkiä ja nopeita otuksia, hyvin samanlaisia kuin omat hevosenikin ovat.

Robertsin tekniikkaa on toisinaan moitittu pakoreaktioita hyödyntäväksi ja on/off-paineen käyttöä robustiksi tavaksi kommunikoida hevosten kanssa. Hän päästää hevosen pakoreaktion puolelle, josta se sitten reippaasti "pakkosiedätetään" pikamenetelmin takaisin rauhalliseen tilaan. Joidenkin kouluttajien mielestä pakoreaktioita tulisi välttää viimeiseen saakka, ettei hevonen liittäisi niitä oppimaansa. Mielestäni MR kuitenkin katsoi hyvinkin tarkkaan, kuinka paljon painetta kyseinen hevonen sillä hetkellä sietää eikä vienyt yhtään hevosta niin pitkälle, että rauhoittuminen olisi ollut mahdotonta. Pelokkaan tummanruunikon kohdalla hän mm. totesi, että hevonen rentoutetaan ravissa liinatyöskentelyllä ja jos se kiihtyy, se tulee siirtää käyntiin rauhoittumaan.

Oman kokemukseni mukaan joidenkin hevosten kanssa lievän pakoreaktion kautta työstäminen on parempi (tai helpompi?) keino. Jotkut supernopeasti reagoivat täysverityyppiset hevoset näyttävät pakoreaktioita (tai sitten niiden kaltaisia tietoisia liikesarjoja, en tiedä) erittäin herkästi ja todella pienistä ärsykkeistä. Jos sellaisen hevosen kanssa noteeraa jokaisen jäykistymisen ja hännänheilautuksen ja lähtee liian varovaisen asteittaisen paineenlisäyksen linjalle, ollaan pian tilanteessa, että hevonen onkin opettanut ihmisensä varomaan ihan kaikkea. Pakoreaktiothan ovat refleksejä, eli siis tiedostamattomia liikesarjoja, mutta tietyntyyppiset hevoset oppivat nopeasti ilmentämään niitä herkemmin ja herkemmin. Voi olla, että ne vain lukevat ihmistä liian hyvin, eli reagoivat kouluttajan tiedostamattomaan jäykistymiseen tms. siinä vaiheessa, kun lähestytään edellisen kerran ongelmakohtaa. Tai sitten ne matkivat niitä tietoisesti (minkä pitäisi teorioiden mukaan olla mahdotonta). En ole vielä keksinyt mistä käyttäytymismallista on oikeasti kyse, mutta todennäköisesti kyse on ihmisen reaktioiden lukemisesta. Nopeammin etenevässä koulutustilanteessa ihminenkään ei ehdi jännittyä ennen ongelmakohtaa, ja sen ohi päästään lievillä pakoreaktioilla, jotka sitten ajan myötä jäävät pois kun homma alkaa olla hevoselle tuttua.

Pakoreaktioiden onnistuneessa välttämisessä on pohjimmillaan kyse ajoituksesta ja kouluttajan taidoista, kokeneelle kouluttajalle nämä herkkikset eivät tietenkään ole mikään ongelma. Itse en kuitenkaan kykene sellaisten kanssa saavuttamaan edistymistä ilman oletetulle pakoreaktioalueelle viemistä, ja Robertsin konseptin tyyppinen "jokamiehen tekniikka" on helpompi hallita todellisessa koulutustilanteessa. On/off- paineen käyttö on hyvä hallita, vaikka muuten pääasiassa käyttäisikin asteittain lisääntyvää painetta. Toisinaan sattuu eteen hevonen, joka tarvitsee herätyksen kuunnellakseen ihmistä, ja tällöin "iso paine päälle - haluttu reaktio - paine kokonaan pois" on ihan toimiva ja mielestäni myös eettisesti hyväksyttävä ratkaisu. Mieluummin niin kuin liian varovaisin toimin yliherkistetty hevonen tai isoegoinen kaikkimullehetinyt-tyyppi, jota ei koskaan ole ravisteltu kunnolla alas maan pinnalle.

Ainoa asia, joka showsta jäi kaivelemaan, ei liittynyt mitenkään Monty Robertsiin vaan käytännön järjestelyihin, vessoja ja puffetin kassoja oli aivan liian vähän. Käytännössä puolen tunnin tauolla oli täysin mahdotonta ehtiä sekä vessaan että ruokaa jonottamaan, voi olla että osa jäi vaille kumpaakin. Onneksi olimme kaukaa viisaita ja ostimme salaatit jo ennen shown alkua. Ja kyllä, aion maksaa lipusta seuraavalla kerrallakin. Herra Roberts lupaili, että jatkoa olisi luvassa.

Kenen joukoissa seisot?

Likaiset mutta onnelliset. Vanhaherra vahtii naisiaan.

Hevosen etu ja ihmisen etu näyttävät olevan niitä asioita, joiden summa on aina vakio. Jos ihmisen etuutta kasvatetaan, on se lähes aina pois hevosen edusta.

Jaa että mistä moinen väittämä? No, ajatellaanpa vaikka tilannetta, jossa ihminen etsii hevoselleen tallipaikkaa. Jos ihmisen omat tarpeet nousevat päätöksen teossa päällimmäiseksi, päätyy hän todennäköisimmin sijoittamaan hevosensa suurehkoon ratsastuskeskukseen. Se on lyhyemmän ajomatkan päässä, siellä on maneesi, hiekkatarhat, säännöllinen päivärutiini, tarkkaan laskettu ruokinta, valmennusta tarjolla, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat.

Mitä hevonen saa siitä? Lyhyt ajomatka aiheuttaa sen, että maastoiluedellytykset ovat huonommat kuin kauempana kaupungista. Sen vuoksi hevonen pääsee hyvin harvoin maastoon, ja silloinkin yleensä rakennetuille ratsastuspoluille. Hiekkateistä ja vaihtelevista metsäpolkureiteistä on turha haaveilla. Sitten ihmetellään, miksi hevonen on niin tahmea kentällä. Hevosen näkökulmasta katsottuna mikään ei ole niin järjetöntä ja epämotivoivaa kuin pyöriä samalla tasaisella kentällä päivästä toiseen. Kaupunkien kallis maanhinta vaikuttaa myös tarhojen kokoon ja määrään, mutta niistä tuonnempana.

Maneesi on ratsastajan kannalta varsinkin talvella ihan ykkösjuttu, mutta hevosen kannalta aika yhdentekevä. Lisäksi useimmat maneesitallien hevoset on klipattava talvisin, koska maneesissa tulee turjakkeille hemmetinmoinen hiki. Klippaus puolestaan aiheuttaa loimituspakon, pahimmillaan ei edes yksi toppaloimi ulkoillessa riitä vaan niitä on oltava useita päällekkäin. Oletteko muuten koskaan panneet merkille, kuinka raivokkaasti nenästä häntään loimitettu hevonen piehtaroi tarhassa, kerta toisensa jälkeen? Kutittaa niin perkeleesti, mutta ne pirun blanketit estävät luonnollisen rapsutusmenetelmän käytön. Loimeton hevonen pyörähtää nautinnollisesti kerran pari, ravistelee ja asettuu tyytyväisenä syömään heinää tai seisoskelemaan.

Entä ne paljon puhutut ja kaikkien haluamat hiekkatarhat sitten? Jokainen tallinpitäjä tietää, mitä sellaisten perustaminen maksaa. Maltaita. Sen vuoksi hiekkatarhat ovat pieniä "ulkokarsinoita", joissa hevoset useimmiten seisoskelevat apaattisena, kukin omassa lokerossaan. Ratsastaja toki on tyytyväinen, kun hevosta ei tarvitse kaivaa esiin savikerrostuman alta ja kengätkään eivät irtoile samaan tahtiin kuin peltopohjaisessa tarhassa. Lisäksi pienet tarhat ovat hyvä veruke pitää hevosia erikseen. Totta hemmetissä ne nahistelevat ja repivät toistensa loimia, jos niille varattu tila on joitain kymmeniä neliöitä. Hevosilla pitäisi olla tilaa väistää tarhakavereita ja jotain muutakin virikettä, kuin se kaverin 250 euron Bucas. Toisinaan hevosen sisällä seisottamista perustellaan sillä, että ei se siellä tarhassa mitään liiku, seisoo vaan portilla ja odottaa sisäänhakua. Varmasti niin tekeekin, jos hevonen on tottunut sisällä seisomiseen ja tarha on pieni, sieltä on kaikki mahdolliset aktivoivat lisukkeet kuten kaverit, heinä, puut, kivet, maaston epätasaisuudet ja kasvit karsittu pois.

Harva hevosenomistaja tulee edes ajatelleeksi, mitä laumaeläin- nimike hevosessa tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että lauma, sosiaalinen toiminta ja hevosten väliset sosiaaliset suhteet ovat hevosen arvoasteikossa ihan toptenissä. Ne menevät kirkkaasti ohi jokapäiväisen harjauksen, ohjatun liikunnan tai pilkuntarkan ruokinnan. Hevonen kaipaa toisen hevosen kosketusta siinä missä ihminenkin toista ihmistä. Oikeastaan se kaipaa kosketusta ja kontakteja jopa enemmän kuin ihminen, koska siltä puuttuu ihmisen rationaalinen päättelykyky ja ajantaju. Hevonen on pohjimmiltaan tunneolento, sille tämä hetki ja sen herättämät fiilikset ovat tärkeimmät. Ei se pysty ihmisen tavoin ajattelemaan, että tämä sinkkuelämä on vain välivaihe tai järkisyiden pohjalta tehty valinta. Se vaan pikkuhiljaa turtuu luonnottomaan olotilaansa ja hyväksyy sen normaaliksi elämäksi. Totuttuaan yksinäisyyteen se voi olla tilanteeseen jopa tyytyväinen, mutta varmasti se ei ole onnellinen eikä sen elämä ole täysipainoista hevosen elämää.

Säännöllinen päivärutiini on asia, jonka nimeen suurin osa tallinpitäjistä ja hevosenhoito-oppaista vannoo. Pahkat sanon minä. Siitä ei ole muuta hyötyä kuin haittaa. Hevonen oppii rutiinit pian, ja alkaa nopeasti ennakoida ruokinta-, sisäänhaku- ja liikutustapahtumia. Pahimmillaan kellontarkka hevosenhoitaminen saa aikaiseksi rutiinipellen fakki-idiootin, jonka psyyke ei kestä minkäänlaisia muutoksia päivärytmissä. Nämä ovat juuri niitä hevosia, jotka raivopäissään kolistelevat karsinassaan, kun ruokavaunu lähestyy. Ja niitä, jotka räjähtävät käsiin, jos niitä ei liikuteta säännöllisesti joka päivä. Ja niitä, jotka tasan kello sisäänhakuaika juoksevat portin edessä puolihysteerisinä ja tulevat hätäpäissään langoista läpi. Tunnin, parin liukumavara rutiineissa tekee hevosille kummia, niistä tulee rauhallisesti vuoroaan odottavia otuksia, joiden stressitaso ei juuri poikkeuksista heilahda. Tämä tietenkin vaatii sen, että seuraava kohta eli riittävä korsirehun saanti on kunnossa. Hevoset ovat kuin miehet, kun vatsa on täynnä on mielikin suopea.

Useimmissa suurissa vuokratalleissa annettavan heinän määrä on tarkkaan laskettu. Onhan heinä tallinpitäjän kallein muuttuva kustannuserä ja kun asiakkaatkin vaativat vain priimaa, joka maksaa. Niinpä heinän rehuarvo on niin korkea, että sen määrää on säännösteltävä. Tallinpitäjän kannalta vähän lehtevää heinää syövä hevonen on sikälikin helppo, että sen karsinan siivous on huomattavasti nopeampaa kuin paljon kortisempaa heinää puputtavan paskoautomaatin.

Kilo pari oikein lehtevää heinää häipyy tuulensuojaan parissakymmenessä minuutissa. Mitä tekee hevonen sen jälkeen? Odottelee malttamattomana seuraavaa ruokinta-aikaa, joka todennäköisesti on useamman tunnin päässä, ja pahimmassa tapauksessa hankkii samalla itselleen haavaumia mahalaukkuun tai hiekkaa suolistoonsa. Tilanteen pahetessa hevonen alkaa pikkuhiljaa kehitellä itselleen ikäviä stereotypioita kuten kutomista tai imppaamista, joiden harrastaminen lisää elimistön omien kipulääkkeiden, endorfiinien erittymistä. Niillä hevonen pyrkii aluksi vain poistamaan jatkuvasti jäytävää kipua, mutta lopulta ollaan tilanteessa jossa ne ovat jo kivusta riippumatonta pakonomaista toimintaa.

Nykyinen kirjaviisauden kasvu ja ruokintaluennot ovat itäneet hyvässä maaperässä, eikä siinä ole mitään vikaa. Ongelmia aiheuttaa tallinpitäjien ja hevosten omistajien terveen järjen, tiedon soveltamiskyvyn ja suhteellisuudentajun puuttuminen. Tämä on juuri sitä paljon puhuttua kahden sukupolven kuilua hevosmiestaidoissa. Luetaan rehuyksiköitä kirjasta ja mitataan lisärehuja grammavaa'alla, mutta ei ymmärretä hevosta kokonaisuutena. Hevonen piut paut välittää, onko heinä laatuheinärenkaasta ja analysoitua vai ei, kunhan sitä on riittävästi tarjolla. Ei pätevä hevosenruokkija mitään analyysejä ja grammavaakoja välttämättä tarvitse, onhan sillä nyt hyvänen aika silmät päässä. Analyysit on tottakai hyvä ottaa, että tietää missä suhteessa antaa väkirehuja ja kivennäisiä, mutta eivät ne mitään jumalansanaa ole. Jokainen hevonen on yksilö ja sillä on yksilöllinen aineenvaihdunta. Tutkimustulokset pohjautuvat useamman (sadan tai jopa tuhannen) hevosen keskiarvoihin, ja tarpeiden sekä imeytymismäärien vaihteluväli on suuri. Lisäksi monissa ruokintatutkimuksissa on takana lyhyen tähtäimen taloudellisen kannattavuuden aspekti, perintönä tuotantoeläintutkimuksista. Ruokinnallisesti optimaalinen rehustus ei välttämättä kulje käsi kädessä hyvinvointiaspektin kanssa. Lisäksi hevosen sairaskustannukset eivät tule vuokratallien pitäjien maksettavaksi, vaan hevosen omistajan.

Valmennustarjonta, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat ovat ratsastajan kannalta mukavia asioita, ja varsinkin valmennus on tärkeää koko harrastuksen mielekkyyden kannalta. Jos niihin investoiminen on vienyt jotain hevoselta pois, ollaan kuitenkin väärällä tiellä. Maailman sivu ovat ihmiset pakanneet hevosensa traileriin ja matkustaneet pikkutalleilta lähimaneesille valmennukseen. Euroopassa on jopa tapana kuskata hevonen kengityssepän luokse. Englannissa puolestaan on tavallista, että hevoset pakataan viikonloppuna traileriin ja ajetaan maaseudulle maastoilemaan: annetaan hevosten irrotella kauniissa lehtimetsissä ja nummipoluilla, jonka jälkeen ne laitetaan taas traileriin ja viedään mieli virkistyneenä takaisin kaupunkitallilleen. Meillä useilla hevosenomistajilla on todella korkea kuljetuskynnys. Hevonen lastataan autoon vain ehdottoman pakollisille reissuille, kuten klinikkakäynneille tai kilpailumatkoille. Ei mikään ihme, että ne lastautuvat ja matkustavat huonosti, kun eivät ole siihen rutiininomaisesti tottuneet.

Sellaiselle vuokratallille, jossa sekä ihmisen että hevosen tarpeet olisi huomioitu optimaalisella tavalla, pitäisi antaa vuosittainen tunnustuspalkinto. Niin että ihmiset oppisivat vaatimaan eettisesti oikeanlaista palvelua. Nykyiset luokitus- ym. systeemit pureutuvat lähinnä lillukanvarsiin eli onko sosiaalitiloja vai ei, entä taukotupaa tai vilkasta seuratoimintaa yms. Kaikki hyviä asioita sinällään, mutta mielestäni silmänlumetta, jos hevoset edelleen seisovat yksinään pienenpienissä postimerkkitarhoissaan, niissäkin maksimissaan neljä tuntia päivässä ja lopun aikaa sisällä. En tietenkään väitä, että kaikki kaupunkitallit olisivat kurjia paikkoja ja maaseututallit taivaita, molemmissa on yhtä lailla niitä parempia ja sitten huonompia. Lisäksi kompromissejä on aina tehtävä jotta hevosharrastus olisi ylipäätään mahdollista. Itse näkisin mieluummin, että ratsastaja luopuu muutamasta ylellisyysmukavuudesta kuin että hevonen pakotettaisiin luopumaan joistain lajille välttämättömistä asioista.

Hyvä Hevonen

Pikkutamma, ex-talliorja ja Nupis viime kesänä.

Ihmisten hevosvalinnat herättävät usein kiivasta keskustelua, varsinkin netissä, missä nimimerkin takaa on niin näppärän turvallista laukoa mielipiteitä muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Koska ihminen on laumaeläin siinä missä hevonenkin, moni näyttää valitsevan oman rotunsa sen perusteella, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja järkevänä pidettyä. Eihän sitä kukaan nyt tahallaan halua hörhöksi leimautua. Alla kurkistus Kikka Kuvitteellisen (os. Koulu-Nylpyttäjän) salaisiin mietteisiin:

Mitähän ne muutkin sanoisivat, jos tunnustaisin aina halunneeni brasilialaisen mangalargahevosen kummallisine askellajeineen? Ei, pitäydyn tässä isossa ja rumassa komeassa saksanhirvessä, vaikka hankalahan se on käsitellä ja vähän väliä sairaslomalla. Eikä sillä oikeen voi maastoillakaan, kun se ei pysy käsissä. Kentällä se on aika mukava, mutta vähän laiska ja kiskoo kädet irti olkapäistä. Mulla tuppaa aina koulutunnin jälkeen olemaan persvako rakoilla, ja koko ajan saa olla ostamassa terävämpää kannusta ja ihmeellisempää erikoiskuolainta. Mutta sellastahan sen tosissaan ratsastamisen pitää ollakin, hikeä ja vitutusta. Ne kaikenmaailman issikka- ja arabiharrastajan pellet ei tiedä ratsastuksesta ja hevosista mitään, menevät jotain ihme askellajeja tai laukkaa tököttävät tikkusuorin kintuin. Maastolenkeillä tuhlaavat aikaansa, kun voisivat senkin ajan käyttää hyödyllisesti niiden persrakkojen hankintaan. Niin se vaan on, että tavoitteellinen ratsastus on ainoa oikea tapa harrastaa ja Ainoa Oikea Tavoite (TM) on tietenkin päästä kansainväliselle tasolle kouluratsastuksessa, tai mahdollisesti rataesteissä. Kenttäratsastus on jo vähän siinä ja siinä, se niiden koulukoehan on yleinen vitsi. Pakkoko niidenkin on niitä hermoheikkoja täykkärinkuikeloita hankkia, ostaisivat kunnon puoliverisen niin lajiin saataisiin tyyliä. Vauhtihan siinä tietenkin kärsisi, mutta kaikkihan sitä nyt lujaa osaa mennä. Harvemmalla pysyy 180senttinen, 700-kiloinen puoliverinen maastoesteradalla käsissä, tai ylipäätään koko radalla.

Niinpä Kikka Kuvitteellisen ajatusten siivittämänä ajattelin kirjata ylös, mitkä ominaisuudet minun mielestäni tekevät hyvän hevosen.

Se on hyväluonteinen ja helppo käsitellä. Kun hevosten kanssa elää 365 päivää vuodessa, luonneominaisuudet ja hyvä käsiteltävyys korostuvat. Jos ihminen käy tallilla vain liikuttamassa hevostaan, eivät tällaiset seikat välttämättä paina. Eihän se omistajaa juurikaan häiritse, jos hevonen on pahaluonteinen tai yrittää päivittäin kiikuttaa tallityöntekijöitä pitkin pihoja. Tai potkii ruokinta-aikoina seinät pahki ja irvistelee kalterien takaa ohikulkeville, minkä kutomiseltaan ehtii. Tai rikkoo aitoja ihan vaan purkaakseen stressiään. Hyvä hevonen asuu karsinassaan asiallisesti, siirtyy tallista tarhaan asiallisesti ja tarhailee laumassa asiallisesti. Lisäksi hyvä hevonen on vaivaton hoitaa ja satuloida, helppo rokottaa, raspata ja kengittää. Parhain on sellainen hevonen, jota voi edellisten lisäksi taluttaa useamman samanlaisen parhaan ryhmässä ilman, että hommaan liittyy vammautumisriskiä, tai edes lievää verenpaineen nousua.

Se on sosiaalinen ja viihtyy laumassa. Hevonen on ensisijaisesti laumaeläin. Hevonen, jolle laumailu tuottaa vaikeuksia, on ihmisen pilaama, asosiaalinen, säälittävä kummajainen. Hyvä hevonen tulee toimeen pihatossa tai yhteiskarsinassa, ja sitä voidaan taluttaa, ratsastaa tai kuljettaa aivan kiinni toisissa hevosissa sen siitä kiusaantumatta. Hyvä hevonen laumaantuu myös ihmisen kanssa, on utelias ja kohtelias ihmistä kohtaan ja nauttii ihmisen seurasta.

Laumaeläimmyydestään huolimatta hyvä hevonen tulee toimeen myös yksinään. Sen voi tuoda yksinään talliin sen saamatta siitä paniikkikohtausta. Sillä voi lähteä yksinään maastoon ilman, että tarvitsee pelätä rimpuilua tai kiukuttelua. Sen voi kopittaa traikkuun yksinään ja se matkustaa siellä rikkomatta koppia, tunkematta itseään etupuomin alle ja hankkimatta ahtaanpaikan kammoa.

Se on terve. Sille riittää vuosittainen rokotus ja raspaus. Virusflunssista se paranee itsekseen, eikä vaadi mitään yskänlääkehöyrytyksiä tai tukiantibioottikuureja. Se ei ole altis ähkyille tai lannehalvaukselle, eikä se saa impparia joka hemmetin pikkunaarmusta. Isommatkin ventit paranevat tikkaamatta hyvin, eivätkä kehitä liikalihaa. Sillä ei ole taipumusta ontuilemiseen tai kaikenmaailman ep-pelleilyihin.

Se on kaunis. Sen katselemisesta saa hyvän olon, se on itsessään esteettinen elämys. Sen liikkeissä on tasapainoa, keveyttä ja säännöllisyyttä. Sillä on suuret silmät, kevyt pää, liehuva harja ja häntä. Se on kauniin värinen. (Noh, oikeastaan kaikki hevoset ovat kauniin värisiä. Toiset vaan ovat ruman muotoisia.) Se osaa poseerata ja on kuvauksellinen. Se on varsana äärettömän sievä, ja oriina herkkäpiirteinen mutta maskuliininen. Tammana se säteilee naisellisuutta ja äidillisyyttä.

Sillä on hyvä ratsastaa. Se on pehmeä, kuuliainen ja kevyt. Se tekee töitä mielellään ja on nöyrä. Sillä ratsastaessa ei tule hiki, eikä sen liikkeet pompota ratsastajaa satulasta irti. Se menee vaikka puuhun, kun pyydetään. Kiipeää pelottavat, kiviset ylämäet ja laskeutuu jyrkät, liukkaat alamäet kuin tasaisella kulkisi. Suon, ojan tai korkean lumipenkan ylitys ei tunnu missään. On liikennevarma, suostuu kulkemaan alikulkukäytävistä eikä pelkää siltoja. Niin, ja kävelee vesilammikoiden läpi saamatta mitään lapsellisia eipäs-juupas-kohtauksia. Se ei lähde koskaan käsistä, tai jos sitä yrittää, niin on samantien hanskassa.

Se on hyvärakenteinen. Sen kaula on pitkä, kaareva ja oikeinpäin rungossa kiinni. Sen runko on syvä ja lyhyehkö, lautanen pitkä ja vahvalihaksinen, jalat ovat kuivat ja jalka-akselit suorat. Kaviot ovat kauniin symmetriset, sopivan kokoiset runkoon nähden ja niin vahvaa aineitta, että hevosta ei välttämättä tarvitse kengittää. Sen luusto on poikkeuksellisen vahvaa, samoin nivelpinnat, ja ne kestävät hyvin kulutusta. Sillä voi liikkua yhtälailla niin kovilla kuin pehmeilläkin pohjilla sen siitä kipeytymättä. Sillä on lennokkaan rennot, matkaavoittavat liikkeet, olematta silti liian korkeat.

Se on järkevän kokoinen eli 150-160cm. Se mahtuu pienempään ja matalampaan talliin kuin iso hevonen, ja se on helpompi käsitellä kun sen päähän tai selkään ylettyy ilman jakkaraa. Se ei kärsi jalkavaivoista, kuten suuremmat ja raskaammat hevoset, ja se syö että paskoo kohtuullisessa määrin.

Se on pitkäikäinen ja kestävä. Hyvä hevonen elää lähemmäksi 30-vuotiaaksi, ja on täysin ratsastettavissa vielä 25-vuotiaana. Kaksikymppisenä sen tulisi olla vielä kilpailukelpoinen ja terve. Se osaa kasvattaa hyvän talvikarvan, eikä vaadi loimea kuin erityisen huonoilla säillä. Kaikenmaailman magneettiloimille, solariumeille ja back-on-track-suojille se nauraa hevosennaurua, koska sen kudosten aineenvaihdunta on luonnostaan hyvä ja palautumiskyky nopea.

Sen rehunkäyttökyky on hyvä. Se tulee toimeen pääasiassa heinällä, kuten hevosen luonnollista on. Se syö vain pieniä määriä väkirehuja, joten sen riski sairastua ähkyyn, kaviokuumeeseen tai lannehalvaukseen on pieni. Se myös osaa säännöstellä syömisensä, joten sillä voi olla heinää koko ajan nenän edessä sen siitä liikaa lihomatta. Sille riittää tavallinen kaura, tavallinen kivennäinen ja mahdollisesti valkuaislisä, se ei siis tarvitse mitään turhia ulkomaanmyslejä paikkaamaan huonoa suolentoimintaa. Se ei myöskään tarvitse kaikenmaailman lisärehuja ja yrtti-vitamiinivirityksiä, jotka on keksitty lähinnä tyhmän hevosenomistajan lompakon ohennukseksi, ei niinkään hevosen parhaaksi.

Entä se niin paljon mainostettu Suorituskyky? Sitä saa ihannehevosellani olla suurinpiirtein aluetasolle saakka, minkä lajin nyt sitten kyseiselle hevoselle valitsenkin. Saa se toki lahjakkaampikin olla, kunhan lahjakkuus ei haittaa muuta elämää. Kovasukuiset kilpahevoset ovat yleensä myös kovaluonteisia suorittajia, mikä on miinusta ihannehevoselle. Sellaiset ovat usein hankalia prinsessoja erikoisvaatimuksineen, ja käyttäytyvät siviilissä kuin Naomi C. Juu ei, ne jätän suosiolla ihmisille, jotka saavat kiksinsä suu viivana- suorittamisesta. Minä saan omani hevosen kanssa puuhastelusta, eikä niihin tarvita suurta yleisöä ja virallista ranking- listaa. Kilpaileminenkin on mukavaa, mutta ei hevoselämän tarkoitus.

Toistaiseksi en ole kyennyt yhdistämään kaikkia yllämainittuja ominaisuuksia yhteen hevoseen, vaan nuo ovat kooste kaikkien kuuden hevoseni piirteistä. Mutta jalostuspäämäärä on selkeä, ja jos tulevaisuudessa onnistun tuottamaan otuksen, jossa nuo kaikki ovat, kerron siitä heti täällä.

Lemppari ja Vanhaherra vaihtavat alaa

Lempipoika esittelee laitumella raviaan.

Talven hiljaiselon jälkeen alkaa taas hevostelupuuhiin tulla vipinää. Pikkupuokki muutti helmikuun puolessa välissä toiselle tallille, ja samalla menetin hyvän talliorjan. Se joka sanoo, että 10 hevosta menee siinä missä yhdeksänkin, on muuten väärässä. Jo yhden yksilön vähennys luupääkokoonpanossa vähentää työtä noin 20 minuuttia päivässä. Varsinkin näinä ahdistavankiireisinä loimitusaikoina.

Perjantaina trakehneriruuna Perushevonen lähti kotiinsa maneesitallille, ja vaihdossa saatiin Vanhaherra takaisin kesäresidenssiinsä. VH on seisonut koko talven maneesitallilla ihan ruunana, ei ole huudellut naisille ja pötkyläkin on pysynyt häveliäästi housuissa. Trailerista ulos astuttuaan se kuitenkin hokasi välittömästi, että jee, täähän on se mesta missä sai viime kesänä paljon ***lua. Se kiljui täysin palkein muutaman kimeän Isäntä On Saapunut- ilmoituksen, ja oli niin tohkeissaan, että olisi varmaan astunut tallissa vaihtoa odottelevan Perushevosen, jos olisi päässyt siihen kalterien välistä käsiksi.

Minun olisi tarkoitus alkaa tässä pikkuhiljaa länkkäröimään Vanhaaherraa. Juoksutin sen sekä lauantaina että sunnuntaina, että päästäisiin edes jonkinlaiseen työskentelynmakuun heti alusta pitäen. Viime kesänähän en ehtinyt muuta kuin talutella sitä naisiin tai ulos laitumelle, joten sen käsitys meidän tallin viihtyisyydestä on ehkä hiukan ylimitoitettu. VH käyttäytyi kentällä aivan asiallisesti ja juoksuttaminenkin sujui ihan hyvin, paitsi että kentän vieressä ulkoileva tammalauma sai sen joka kierroksella kuikuilemaan ulos ympyrältä. Luulen, että kun menen ensimmäistä kertaa selkään, siirrän akkalauman ihan varmuuden vuoksi toisaalle.

Vanhanherran muuttuminen länkkärihevoseksi aiheutti ison aikapulaongelman. Oma aikani ei nimittäin millään riitä kolmen hevosen (Lempipoika, Kaunispoika ja Vanhaherra) liikuttamiseen, realistisesti ajatellen ehdin oikeastaan puuhastella korkeintaan yhden hevosen kanssa. Niinpä tein Lempparin tulevaisuuden suhteen radikaalin ratkaisun: siitä tulee kouluhevonen "Yhtiökumppanilleni", jonka kanssa kimppaomistan Vanhanherran. Lempparilla on erittäin hyvät liikkeet rotuisekseen: se kulkee luonnostaan rentona oikein päin, hakee eteen alas ja askel on sekä korkea että pitkä. Sen takapää on erittäin vahva, se kokoaa itsensä luonnostaan oikein ja esittää mielellään piffiäpaffia sekä levadeja tarhassa juostessaan.

YK kävi eilen koeratsastamassa Lempparia, ja tykkäsi kovasti. Alkuun hevonen oli todella hämmentynyt, sehän ei ole tottunut pysyvään ohjastuntumaan ja jatkuvasti kiinni oleviin pohkeisiin. Lemppari kalibroitui kuitenkin uudenlaisiin apuihin aika nopeasti, ja ratsastuksen lopussa se kulki jo suhteellisen rentona eteen. Välillä se muisti kapinoida pohkeita vastaan laimeasti sivuille potkimalla, mutta uskoisin tuonkin tavan poistuvan, kun se huomaa että potkimalla ei pääse pohkeista eroon. Nyt sitten vaan polle saa luvan tottua säännölliseen työskentelyyn ja reippaaseen eteenliikkumiseen, että saadaan se kunnolla kuolaimen ja pohkeen väliin. Tähän saakkahan sen liikkeitä on oikeastaan typistetty tahallaan, jogi ja hidas lope eivät todellakaan ole rohkaisseet sitä käyttämään koko liikekapasiteettiaan.

Lemppari on maailman ihanin hevonen, ja sillä ratsastaminen sen luokan nautinto, että yllämainitun päätöksen tekeminen oli pitkä ja vaikea, koko talven kestänyt juupas-eipäs-projekti. YK on kuitenkin hyvä ratsastaja, ja meillä on hyvin samanlainen käsitys siitä, miten hevosia kuuluu ratsastaa, joten uskon päätyneeni oikeaan ratkaisuun. Ja onhan minulla vielä VH ja KP ratsastettavana. VH on mielenkiintoinen projekti, koska sille on kertynyt 17 vuoden ajalta kokemuksia erilaisista ratsastajista ja lajeista: se on aluksi laukannut kilpaa, sitten toiminut seuratason estehevosena ja puskaratsuna, sen jälkeen se on ollut siitosoriina, ja aina välillä se on kaivettu naftaliinista laukkaamaan kilpaa tai hyppäämään esteitä. Kouluratsastusta sillä on todennäköisesti menty tosimielessä vasta viimeisen vuoden aikana. Ja nyt sitten vielä lännenratsastusta. Ei ole helppoa tällaisella yleisrotua edustavalla hevosella, kaikkeen muuhun voi joutua sekaantumaan paitsi raveihin.

Polle-esittely: Vanhatamma

Jos hevoset olisivat ihmisiä...

niin Vanhatamma olisi ehdottomasti Rouva Stiff Upperlip. Sellainen fiini, äkäisenreilu, vanhempi, englantilaista maalaisaatelia edustava rouvashenkilö, joka ei siedä sinuttelua ja pitää ehdottoman tarkasti kiinni yhteiskunnallisesta luokkajaosta. Se on omassa mielessään jakanut muut hevoset ja ihmiset neljään luokkaan: hyödyllisiin ja hyödyttömiin sekä sinuteltaviin ja teititeltäviin, ja käyttäytyykin sitten niitä kohtaan jaon mukaisesti. Hyödyllisten ryhmään pääsevät ihmisistä ruokkijat ja hevosista muut samanlaiset luokkatietoiset pokerinaamat. Hyödyttömien ryhmään kuuluvat satunnaiset ihmistuttavuudet ja alempiarvoiset hevoset, joista jälkimmäisiä se simputtaa ihan vaan omaksi huvikseen. Erinomaista anoppi- ja työpaikkakiusaajamateriaalia siis.

Sinuteltavien joukkoon pääsee, jos osaa käyttäytyä ja omaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. Ihmisiltä sinutteluvälit vaativat kohteliasta, pidättyväistä sekä johdonmukaista käyttäytymistä, toisten hevosten on ihan turha yrittää sinutella. Missään tilanteessa. Alempiarvoisia hevosia se puhuttelee kuin 1800-luvun kartanonrouva: "Pikkupuokki on hyvä ja poistuu, ja muistaakin sitten käyttää kyökin ovea", ja samassa yhteiskuntaluokassa olevia kohteliaan pidättyväisesti tituleeraamalla:"Ottaako Rouva vielä lisää paakelsia vai pyydänkö sisäkköä korjaamaan pois?" tai "Te Nuorimies siellä, olkaa hyvä ja poistukaa alueelta. Tämä on vain naisille."

Työpaikan kahvihuoneeseen se ehtii aina ensimmäisten joukossa, jos pullaa on tarjolla. Sillä on pokkaa ottaa se viimeinen kursailusiivu, vaikka ilman jääneen tsupparin tai jonkun muun alemman olion nenän edestä. Se on olevinaan nirso ja hienostunut, mutta kun kukaan ei ole näkemässä se tunkee herkkuja suun täyteen ja yrittää niellä ne ennen kuin muut huomaavat. Keskustelee kyllä mielellään tietäväisesti haute cuisinesta, mutta kiskoo kotona salaa keittössä läskisoosia kaksin käsin suoraan paistinpannulta. Sitten onkin hyvä mennä ystävättärien kanssa kello viiden teelle ja närkkiä pienenpieniä kurkkuvoileipiä ja inkiväärikeksejä nirsosti valikoiden. Pyylevyydestään se syyttää tietenkin hidasta aineenvaihduntaa ja perintötekijöitä.

Se harrastaa mielellään pitkiä kävelyretkiä perienglantilaiseen maalaistyyliin. Päällä tweedkankainen kävelypuku ja jalassa järkevät, paksupohjaiset kävelykengät ja päässä korkeahko tubeerattu nuttura, jonka se käy kerran viikossa uusimassa luottokampaajallaan. Jos sillä olisi koira, se olisi musta metsästyslinjainen labradorinnoutaja tai lauma cockerspanieleita. Maalaisaatelisena se suorastaan leuhkii sillä, että kykenee kulkemaan maastossa kuin maastossa, eikä tietenkään eksy koskaan. Kärryajelut maaseudulla ovat sen mielestä sivistyneisyyden huippu, tosin keskustan kauppakadutkin ovat sille tuttuja paikkoja.

Säädylleen uskollisena se ei ikinä näytä päällepäin tunteita. Tai ainakin se kuvittelee toimivansa niin. Se haluaa antaa itsestään viileän ja harkitsevan kuvan, mutta toisinaan se innostuu hiukan liikaa ja häpeää sitä silmät päästään jälkikäteen. Mannerheimintien liikenne, lähelle laskeutuva helikopteri tai ohiajava traktori eivät sitä hetkauta, mutta putoava lehti tai pikkulinnun pyrähdys saattavat aiheuttaa perinaisellisen hätkähdyksen, jota seuraa moittiva silmäys lornjetin läpi ja tuohtunut huomautus: "Hyvänen aika sentään!"

Ratsastuskulttuureissa on eroja

Kaunispoika. Meidän goottitukkainen taiteilijasielumme, jonka ainoa tehtävä tällä hetkellä on toimia Lempipojan adjutanttina ja seuraherrana. Ei liity mitenkään kirjoituksen aiheeseen, mutta en jaksanut alkaa väkertämään kuvaa ratsukosta, joka liikkuu valaistussa ja lämmitetyssä maneesissa master- tason opettajan haukansilmien valvonnassa ja on peittynyt turvavarustevuoren, puna-musta-keltaisen ratsastusloimen ja muhkeiden pinteli-patjaviritysten alle. Läjästä olisi sojottanut ulospäin vain vähintään 120-senttinen kouluraippa.

Välillä tuntuu siltä, että ne alan huippuasiantuntijat, jotka hevoslehdissä kirjoittelevat ratsastusharrastuksen turvallisuusasioista ovat enemmän kuin hiukan etääntyneet kentältä eivätkä näe, mihin kehitys on meitä viemässä. Toteamukset tyyliin "hevoset pois liikenteestä", "maastoilua varten pitäisi saada omat (valaistut!) reitit", "ilman raippaa ei saa nousta hevosen selkään" ja "nuoren hevosen koulutus tulisi jättää ammattilaisille" kuulostavat täältä katsottuna lähinnä elitistiseltä pätemiseltä. Maassa on tuhansia talleja, joilla ei ole kunnollista kenttää tai sitten ratsastajat liikkuvat paljon maastossa sekä omaksi ilokseen että hevosen virkistykseksi. Väistämättäkin joutuu ratsastamaan muun liikenteen seassa, ellei halua jäädä pyörimään kotitallin nurkille. Kokemuksesta tiedän, että kotimaastot on koluttu muutamassa kuukaudessa, jonka jälkeen mieli halajaa uusille reiteille. Ja miten kummassa onnistuisi matkaratsujen treenaus ilman kymmenien kilometrien pituisia maastoreittejä, kysyn ma?

Mitä tulee rakennettuihin ratsastusteihin, niin tylsempää maastossa liikkumista on vaikeaa kuvitella. Toki reittejäkin tarvitaan, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla. Nuorten hevosten totutus maastossa liikkumiseen vaatii turvalliset olosuhteet, ja ratsastuskoulujen kliinisen turvallisten maastotuntien vetämiseen ne ovat omiaan. Aneemistahan se sellainen maastoilu on, mutta omiaan avuttomille ja koordinaatiokyvyttömille nykyratsastajille. Hupaisin kommentti, jonka olen maastoa vetäessäni saanut tuli eräältä aikuisratsastajalta. Hän ei halunnut poiketa hiekkatieltä metsäpolulle, koska pelkäsi että oksat saattaisivat osua silmään ja puhkaista sen. Huokaus.

Ennenvanhaan uskallettiin ottaa riskejä. 70-luvulla, kun aloitin ratsastusharrastuksen Husön kartanossa, maastoilimme suurinpiirtein joka toisella tai kolmannella ratsastuskerralla. Ei silloin kuultu näitä nykyisiä valituksia siitä, että asiakas ei halua maksaa turhasta metsässä kävelystä vaan vaatii opetusta. Parhaat opit mitä minä ratsastuskouluaikoinani sain, tapahtuivat maastolenkeillä. Kiipeilimme kallioilla ja metsäpoluilla, laukkasimme sänkipelloilla ja hiekkateillä, hyppäsimme ojien ja kaatuneiden puiden yli. Leveillä metsäpoluilla hypättiin pieniä maastoesteitä, joskus käytiin merenrannassa kahlaamassa. Rantalaitumilla järjestettiin leikkimielisiä laukkakilpailuja koulun hevosille, ja talvella käytiin ilman satulaa maastossa, joskus jopa jäällä laukkaamassa. Maastotunnit antoivat varmuutta hevosen käsittelyyn ja eväitä selvitä yllättävistä tilanteista kuten hirven kohtaamisesta tai traktorin ohittamisesta. Hevoset olivat vielä silloin suurimmaksi osaksi suokkeja, joukossa oli peräti 3 puoliveristä ja sekalainen lauma risteytysponeja ja islanninponeja, kuten niitä silloin vielä kutsuttiin. Hevosten koulutustaso oli mitä oli, mutta kyllä ne tehtävänsä hoitivat: opettivat satoja, ellei peräti tuhansia lapsia, näitä nykyajan tätiratsastajia ratsastamaan.

Raipasta, tai siis sen puutteesta olen minäkin saanut aikoinani kuulla törmätessäni maastolenkillä Ypäjän käyneeseen Neiti Parempaan Ratsastajaan. Neiti Paremmalle Ratsastajalle ei ollut varmaan kuunaan tullut mieleen, että on ratsastustyylejä (kuten lännenratsastus), joissa raippaa ei käytetä. Ihmettelen myös kovasti, että mitä ihmettä minä sillä raipalla oikein siellä maastossa olisin tehnyt? Miellän raipan hienosäätöavuksi kenttätyöskentelyssä; merkinantovälineeksi jolla saadaan esimerkiksi takapäätä työskentelemään paremmin. Ei suinkaan Neiti Parempi Ratsastaja tarkoittanut lausahduksellaan sitä, että raippaa tarvitaan hevosen kurissa pitämiseen? Kyllähän nyt hänen koulutettuna ratsastuksen ammattilaisena olisi pitänyt tietää, että raippa ei ole sitä varten.

Mitä nuorten hevosten kouluttamiseen tulee, niin voi hyvänen aika. Mistä ihmeestä se Kainuun takametsien ratsastaja & pienkasvattaja itselleen sen asiantuntijan hankkii, kun lähimmät muiden hevosia kouluttavat asiantuntijat ovat vähintään 200 kilsan päässä ja ylityöllistettyjä? Helsingin seudulta ei löydy ainoatakaan ammattimaista lännenratsun kouluttajaa, ja niitä oikeasti osaavia issikka- treenareitakaan ei ihan joka oksalla kasva. Tilanne tulee tulevaisuudessa vain pahenemaan, koska hevosten määrän lisääntyessä nykyvauhtia kokemattomien tai hyvin ohkaisella kokemuspohjalla olevien hevosenomistajien määräkin tulee kasvamaan. On aika utopistista olettaa, että hevoskannan kasvu osuisi isojen kaupunkien läheisyydessä olevien valmennuskeskusten tietotaidon läheisyyteen. Todennäköisin kehitysmalli tulee meillä olemaan saman suuntainen kuin Ruotsissa, eli että erikoisrotujen ja erikoislajien harrastajien määrä tulee kasvamaan rajusti. Perun pasoista tai haflingereista innostunut hevosihminen on harvoin mikään koulu- tai esteratsastuksen taitaja, vaan ennemminkin aloitteleva aikuisharrastaja tai sunnuntairatsasteleva täti- ihminen, joka päättää toteuttaa elinikäisen haaveensa ja hankkia kauniin ja kivan hevosen. Eikä aikaakaan, kun hänellä on niitä jo useampi, jonkin sorttista kasvatustoimintaa takapihalla ja luottamustoimi rotuyhdistyksessä.

Onneksi monet erikoisrodut, kuten islanninhevoset ja länkkärirotuiset hevoset ovat jotain ihan muuta kuin kovapäiset, hitaat ja lähes tunnottomat puoliveriset (juu, tiedän että on niitä toisenlaisiakin, mutta arabihevosiin, issikoihin ja länkkärirotuihin tottuneena ne tuntuvat todella vaikeilta otuksilta kaikin puolin), joista nämä lehdissä kirjoittavat kilparatsastajat ja ratsastuksenopettajat ilmeisesti kirjoittelevat. Tietenkin nämä marginaalirodut vaativat aivan yhtä asiantuntevan kouluttajan omassa lajissaan kuin mikä hevonen hyvänsä, mutta niiden kanssa tehdyt koulutusvirheet eivät useimmiten aiheuta samanlaista katastrofia kuin 175-senttisen, itsetietoisen, kilpailuviettisen ja erittäin korkean kipukynnyksen omaavan puokin tai suokin tapauksessa. Pahimmillaan näistä kolosseista tulee hengenvaarallisia jyriä, jotka eivät pysy omistajillaan käsissä edes kahdenkymmenen sentin kankikuolaimilla ja gramaneilla, ja jotka kaiken lisäksi tietävät sen itse erittäin hyvin. Jos joku ei usko niin voi mun puolesta ihan vapaasti käydä seuraamassa ratsastelua jollakin pääkaupunkiseudun yksityistalleista. Veikkaan että viimeistään puolen tunnin kuluttua maneesiin ilmestyy joku omasta mielestään pätevän oloinen daami keventelemään liian isolla ja lihavalla puoliverisellä, ja ratsukosta näkyy kilometrin päähän, että se on heppa kun vie ja akka vaan vikisee. Jos joltakin lähtee arabi tai issikka totaalisesti käsistä, suosittelen lämpimästi ratsastusharrastuksen vaihtamista vaikkapa pitsinnypläämiseen. Onnistunut ryöstäminen on tapahtumana lähes täysi mahdottomuus, jos ratsastaja on edes sen verran kokenut että pysyy kiitolaukassa kyydissä. (Ai niin joo, eihän nykyratsastuskouluissa kiitolaukkaa opeteta, kun ei uskalleta viedä asiakkaita pelloille laukkaamaan ja kokemaan sitä oikeaa ratsastamista ja vaudin huumaa...)

Sitten on tietysti erikseen tämä kiistelty ja parjattu tapausryhmä ex- ravurit. Useimmat radoilla juosseet hevoset ovat jo elämässään sen verran kovan koulun käyneitä, että eivät hätkähdä kovin pienistä asioista. Joissain suhteissa ne ovat kokemattoman hevosenomistajan, varsinkin jos hänellä ei ole asiantuntija- apua käytettävissään kotitallilla, unelmahevosia. Helppo kengittää, rokottaa, raspata, kuljettaa ja ovat tottuneet liikenteeseen ja hälinään. Jos joku tyytyy siihen ratsastukselliseen tasoon, jonka ne pystyvät tarjoamaan, niin mikäs siinä. Kokemuksen ja tiedon karttuessa moni lämppäriratsu- ihminen hankkii itselleen seuraavaksi hevosekseen ratsurotuisen, koska huomaa, että niillä nyt vaan on yksinkertaisesti helpompi ratsastaa paremman rakenteen ja parempien askellajien vuoksi. Eivätkä kaikki lämppärit nyt niin toivottomia tapauksia ole, joillakin on luonnostaan siedettävän tahtinen laukka ja niitä loppujakin voi tiettyyn pisteeseen asti työstää paremmaksi. Ei kaikista ratsuista ole tarkoituskaan tulla kisatykkejä kansalliselle tasolle, mikä seikka näyttää asiantuntijoilta helposti unohtuvan. Tosissaan kilpailevat huippuratsastajat ovat aivan yhtä pieni marginaaliryhmä kuin lännenratsastuksen tai klassisen kouluratsastuksen harrastajat.

ADHD-hevosia

Olen koko syksyn hokenut itselleni, että joululomalla sitten. No nyt se loma sitten on, ollut jo monta päivää, enkä vieläkään ole päässyt vauhtiin. Hevostelussa siis. Omat ratsastettavat ovat lojuneet ja lihoneet tarhassa koko syksyn, viimeksi taisin olla hevosen selässä syyskuussa. Pikkutammalla on sentään käynyt vuokraajia, mutta oripojat ovat olleet aivan heitteillä.

Lempipoikaa ei lomailu hetkauta suuntaan eikä toiseen, se on aina samanlainen itsevarma ja rauhallinen jässikkä, mutta Kaunispoika on ihan mahdottomassa tilassa. Se ei osaa enää edes kävellä tarhasta sisään puhisematta ja toikkaroimatta häntä tötteröllä, tuntuu kuin riimunnarun toisessa päässä olisi kaksivuotias, täysin käsittelemätön varsa. Kunnianhimoisena suunnitelmana oli ratsastaa se "sisään" tämän loman aikana, mutta näköjään lehmätkin lentävät ennen kuin saan siitä hevosesta muokattua edes välttävän ratsun. Kaunispoika on sillä tavalla ärsyttävä olento, että sille pitää opettaa aina kaikki asiat uudestaan, jos niissä on ollut taukoa. Nuorena poikana se saattoi seistä tarhan sähkölangan vieressä ja kokeilla minuutin välein, satoja kertoja päivässä, vieläkö siinä kulkee virtaa. Joskus kun oli ollut tilanne, että akusta oli loppunut virta, joten asia piti tarkistaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Jokasyksyinen loimittamisen aloittaminen on aina yhtä ihmeellistä ja pelottavaa, ja vaatii loimittajalta parin viikon ajan buddhan kärsivällisyyttä. Satulointi ja satulan kantaminen on jostain kumman syystä mennyt aika hyvin jakeluun, aiheuttaa ainoastaan eestaas soutamista ja selän notkistelua, ja selkäänkin kyllä pääsee (kunhan nousee oikealta puolelta), mutta selästä alas tuleminen on aina jotain ihme taiteilua rodeon ja vikellysliikkeiden väliltä. Edellisellä kerralla, kun olin KP:n selässä, jouduin keikkumaan siellä suunnitellun viiden minuutin sijasta yli puoli tuntia, koska hevonen meni aina ihan tolaltaan kun lopetimme liikkumisen, enkä voinut laskeutua peloissaan olevan hevosen selästä alas.

Pitkän tauon vuoksi joudun aloittamaan sen kanssa ihan aakkosten alkupäästä eli siitä, että saan kiinnitettyä sen huomion itseeni. Pyöröaitaus on näppärä väline siihen, ja se onkin ainoa paikka missä KP rauhoittuu, rentoutuu ja muuttuu ADHD-hevosesta normaalihevoseksi. Sillä tuntuu normaalitilassa olevan koko ajan kaikki aistikanavat apposen avoinna, niin että sen koko keskittymiskyky menee ympäristön ärsykkeiden havainnointiin ja niihin reagointiin. Kun siltä pyytää huomiota, se antaa sitä kuuliaisesti noin sekunnin sadasosan ajan, jonka jälkeen periskooppimainen kuikuilu alkaa taas. Pysty ja pitkä kaula ei yhtään helpota asiaa taluttajan kannalta. Paras keino saada se rauhoittumaan ja kuuntelemaan ihmistä taluttaessa onkin ollut sen pään asennon madaltaminen. Pyörössä se madaltaa ryhtiään omatoimisesti, unohtaa ympäristön ja keskittyy kerrankin ihmiseen ja työskentelyyn. Vielä kun olisi umpiseinäinen aitaus, mutta kyllä tämä "läpinäkyväkin" toimii.

Erään tutun kasvattama arabiruuna oli aloitettu kolmevuotiaana Ypäjällä. Sitä oli siellä ratsastettu kuukauden ajan silmälaput päässä ja kaksi avustajaakin oli tarvittu koko koulutuksen keston ajan. Kyseinen hevonen ei mielestäni ole todellakaan mikään viiripää, vaan ihan tavallinen rotunsa edustaja, joten tuo kyllä kuulosti lähinnä hätävarjelun liioittelulta. Mitäköhän ne siellä tekisivät, jos veisin Kauniinpojan sinne koulutettavaksi? Se varmaan lähetettäisiin viikon kuluttua maitojunalla takaisin kotiin mukanaan lappu, jossa lukisi "täyshullu, ehdotetaan lopetettavaksi turvallisuussyistä". Toisissa verilinjoissa, varsinkin niissä joissa on paljon laukkahevosia, on normaalia enemmän puhtia. Näyttelykasvatus taas tuntuu lisäävän tiettyjen pakoreaktioiden esiintymistä (koska ne saavat hevosen esiintymään kehässä tulisemmin). Kun nämä ominaisuudet yhdistyvät samassa yksilössä, niin avot.



Jenkit ovat ratkaisseet dilemman kasvattamalla halter- ja performancehevosia erikseen. Suorituslinjojen tärkeimmät ominaisuudet ovat helppo koulutettavuus, hyvät liikkeet ja park-hevosilla mieluusti myös iso koko. Show- hevosten ei tarvitse muuta kuin olla äärimmäisen tyypikkäitä ja liikkua kauniisti, ratsastettavuudesta viis. Näyttelylinjaisten hevosten käyttöominaisuudet ovat pahimmillaan sitä luokkaa, että selkään ei ole asiaa. Rodun ongelmana on jo vuosia ollut huono maine vaarallisina ja hankalina ratsuina, eikä sellaisten tahallinen kasvattaminen ainakaan paranna tilannetta millään tavalla. Amerikassa tehtiin muutama vuosi sitten suuri kyselytutkimus, jossa udeltiin alan ammattilaisten (tallinpitäjät, valmentajat, kengittäjät, eläinlääkärit ym.) mielipidettä eri rotuisista hevosista. Arabihevosia pidettiin hankalina kouluttaa ja käsitellä, huonoina keskittymään ja niillä sanottiin olevan heikko työmoraali. Erittäin totta. Ne oppivat nopeasti, mutta tekevät vain sen minkä itse haluavat. Ovat ihan helppoja käsitellä, kunhan muistaa käyttää silkkihansikkaita, liikkua eläkeläisten tai ji- ryhmän vetäjän nopeudella ja supattaa mahdollisimman pienellä äänellä. Keskittyvät kyllä, kunhan häiriötekijöitä (mikä tahansa normaalista poikkeava asia) ei esiinny. Työmoraaliakin kyllä löytyy, mutta se vaan on heikompi kuin boheemisuudellaan kerskailevalla, viinaan menevällä runoilijalla.

Koulutusmenetelmät on monet

Luonnollinen hevostaito- käsitteestä tulee nykyään ensimmäisenä mieleen yliempaattinen tätiratsastaja, joka ymmärtää hevostaan niin pitkälle, että saa polleparkansa totaalisen hämmennyksen partaalle. Yleensä tällainen LH-täti on käynyt parissa Vepsän pyöröaitausdemossa ja Tuikun heppaluennoilla. Molemmat ihmiset ovat alallaan päteviä ja tekevät loistavaa työtä, mutta yleisön joukossa on valitettavasti aina henkilöitä, joiden kapasiteetti ei riitä käsittelemään opittuja asioita oikeassa kontekstissa. Pahin tapaus on näissä tilaisuuksissa itsensä pikakurssittanut tyyppi, joka alkaa guruilla ja neuvoa muita, ja ehtii siinä sivussa sekoittaa muutaman hevosen pään ennen kuin kukaan tajuaa, että eihän se tyyppi mitään osaa. Toiseksi pahin on fundamentalisti, joka tuomitsee ehdottomalla oikeassa olemisen varmuudella kaikki muut tavat käsitellä ja kouluttaa hevosia. Fundamentalistityypeillä on muuten tapana hurahtaa kaikkiin muihinkin ismeihin, jotka viittaavat luonnonmukaisuuteen ja pehmeyteen.

Kuoliaaksiymmärtäjien ryhmä tuleekin sitten hyvänä kolmosena. Heidän mielestään hevoselta ei saa vaatia mitään, vaan pitää kysyä että mennäänkö tänään töihin vai ei? Jos hevonen näyttää vähänkään hapanta naamaa tai näyttää nauttivan metsään katselusta, niin ei sitten. Heidän mielestään kaikenlainen fyysisen voiman käyttäminen on ehdottomasti kielletty, koska se on väkivaltaa. Hevoset kun ovat äärettömän herkkiä olentoja, joiden sielun saa revittyä rikki yhdellä ainoalla poikkipuolisella sanalla.

Kuinkahan moni kuoliaaksiymmärtäjätäti on koskaan tullut ajatelleeksi, että heidän harrastamansa ”pehmeys” onkin usein hevosen kannalta epäloogisuutta ja kyvyttömyyttä johtaa? Ei hevosilla ole mitään inhimillistä käsitystä demokratiasta tai yksilön oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen. Jos tammalauman pomo alkaisi ehdotella pikaneuvottelua siitä, että mennäänkö tuota irti päässyttä oria karkuun vai ei, niin laumaan saataisiin aika pian uusi pomopolle. Samoin kävisi jos samainen johtajatamma kursailisi fyysisen kontaktin suhteen ja pyrkisi pitämään uhmakkaat pissikset kurissa neuvottelutaidoin. Sekä liiallinen pehmeys ja kykenemättömyys johtaa aiheuttavat molemmat hevoselle epätietoisuutta ja sen seurauksena hämmennystä, joka helposti kehkeytyy ahdistukseksi. Ahdistus sitten aikanaan purkautuu ei-toivottuna käyttäytymisenä tai fyysisenä sairastumisena, minkä LH-täti tietenkin tulkitsee olevan hevosen julman ex-elämän kaikuja ja traumoja.

Keskivertopolle on samanlainen laumahierarkian keskivaiheen eläjä kuten keskivertoihminenkin: pitää siitä, että joku muu vie ja itse saa vain vikistä. Olen vuosien varrella saanut parinkin LH-henkisen tädin suunnalta moitteita siitä, että olen joissain tilanteissa pakottanut hevosen tottelemaan tyylillä ”nyt teet, tai itket ja teet”. Joskus vaan yksinkertaisesti tulee eteen tilanteita, joissa ei voi enää perääntyä. Se, että näitä tällaisia konflikteja pääsee syntymään on tietenkin kouluttajan (eli siis tässä tapauksessa minun) vika, mutta kun ihmisiä ollaan niin täydellistä kouluttajaa ei tähän maailmaan ole vielä syntynytkään. Onhan tietenkin niitä huippuja, kuten Kyra K tai Bob A, mutta niistä tyypeistä puhutaankin ihan eri päivänä kuin jostain Itä-Uudenmaan takametsissä räpeltävästä osapäivätallinpitäjästä, jonka kokemuspiiri rajoittuu muutamaan arabiin, jokuseen ex-ravuriin ja pariin länkkärirotuiseen polleen.

Sitten on niitä kakkosnelosella kouluttajia, joiden mielestä taas ratsastus- ja koulutustyylini on auttamattomasti pielessä, kun en silmä tarkkana kyttää hevosta ja ole joka välissä rankaisemassa. Heidän näkökulmastaan katsottuna hevonen kuin hevonen niskoittelee lähes koko ajan, ja sitä pitää tietenkin ojentaa ettei se vaan rupea hengenvaaralliseksi. Todisteeksi väitteen pitävyydestä käy tietenkin heidän omat hevosensa: jos niitä ei tasaisin väliajoin pane kovalla kädellä kuriin, niin ne muuttuvat hengenvaarallisiksi.

Eli teet niin tai näin, niin aina on joku moittimassa ja neuvomassa. Neuvojen vastaanottaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Aina pitäisi olla avoin uusille ajatuksille, jotta voisi kehittyä. Toisaalta taas useimmiten ne, joilta neuvoja tiheimmin sataa, ovat juuri niitä joilla ei ole kokemusta kuin korkeintaan yhdestä hevosesta, ja he olettavat samojen temppujen toimivan kaikilla hevosilla. Aina ei voi luottaa edes kokeneen valmentajan neuvoihin. Jos oma hevonen on koulutettu täysin erilaisella menetelmällä kuin mitä valmentaja käyttää, voi neuvojen noudattamisesta seurata katastrofi ja koulutuksellinen takapakki, jonka korjaamiseen meneekin sitten pahimmassa tapauksessa vuosia.

Perinteisiä enkkulajeja harrastavat eivät voi kuvitellakaan, kuinka suuren mokan voi tehdä esimerkiksi käyttämällä ohjia väärin tai laukkaamalla hevosella, jonka mieli ei vielä ole kypsä siihen. Koulu- ja esteratsastuksessa haetaan voimakasta eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, mutta lännenratsun tärkeimmät ominaisuudet ovat sen henkinen tasapaino ja luottamus ratsastajaan. Kaksi asiaa, jotka on äärettömän helppo pilata ja jotka tulevat vaikuttamaan hevosen ratsastettavuuteen koko sen loppuelämän ajan. Ilman niitä on ihan turha kuvitella saavansa koulutettua hevosen, joka toimii lähes ilman ohjia ja reagoi ratsastajan painopisteen muutoksiin luottavaisen tottelevaisesti.

Lännenratsastuskisojen säännöissä sanotaan, että ratsastajaa tulee rangaista virhepisteillä tai jopa hylkäämisellä hevosen pakoreaktioista. Hännällä viuhtova, suutaan aukova, kuolaimia kilkuttava, pukitteleva, käsistä lähtemään pyrkivä tai niskojaan nakkeleva hevonen kapinoi apuja vastaan, joten sen koulutuksessa ja/tai ratsastuksessa on jotain pielessä. Oikeassa elämässähän tätä hyvää tarkoittavaa sääntöä ei aina jakseta noudattaa. Suomessa monien kisojen taso on sitä luokkaa, että jos tuomarit alkaisivat karsia ratsukkoja hännän viuhdonnan tai kuolainten kilkuttamisen vuoksi, ei kehään jäisi kuin 1 tai 2 ratsukkoa. Koko kisapäivältä. Ja suuressa maailmassa, missä reining-kisoissa liikkuvat isot miehet ja suuret rahasummat, katsotaan hevosten kapinointia aika lailla läpi sormien. Riittää, että vauhtia piisaa ja hevoset suorittavat vaaditut liikkeet täsmällisesti. Aika huonoa esimerkkiä siis näyttävät meille harrastelijoille.

Pleasure-kisoissa taas hevosten askellajit on viety niin äärimmäisen hitaiksi, että katsoja saa ihan tosissaan arpoa, että mitäs tässä nyt mentiinkään, käyntiä vai ravia. Huumaavien aineiden kuten valeriaanan käyttö ei ole mitenkään harvinainen juttu, varsinkin kun nykypäivänä pleasure-hevosen ihannetyyppi on sievä pienipäinen otus, jolla on quarterin runko mutta täysverisen luustolla. Monissa pleasure-hevosissa onkin paljon täykkäriverta, mikä tuo mukanaan myös kuuman ja nopeasti reagoivan luonteen. Sinänsä erittäin epäjohdonmukaista, koska tässä lajissahan hevosen pitää olla etanaakin hitaampi keinuhevonen.

Täällä esimerkki pleasuren askellajeista.

Jos määrittelee kouluratsastuksen tai reiningin kilpailusääntöjen ja ihanteellisten koulutusmetodien perusteella, ne näyttävät ihan eri lajeilta kuin mitä oikeasti harrastetaan. Tosiasia on, että keskiverto koulunylpyttäjä helsinkiläiseltä yksäritallilta on ihan yhtä hukassa oman lajinsa päämäärien ja koulutusmenetelmien suhteen kuin omassa pikku tallissaan länkkäriä vääntävä toisinajattelija, joka suuressa tietämättömyydessään luulee harrastavansa eettisesti korkeatasoisempaa ratsastusta kuin em. nylpyttäjä. Kaikissa lajeissa on omat hyvät puolensa ja ne pimeät nurkkansa, joita ei haluta esitellä ulkopuolisille. Koulu- ja esteratsastuksessa on roppakaupalla hyviä asioita, joita kannattaa soveltaa lännenratsastukseen ja varsinkin lännenhevosen lihaksiston ja kunnon huoltoon ja ylläpitoon. Länkkärin lahja koulu- ja esteratsastukselle voisi puolestaan olla hevosen maasta käsin tapahtuva tapakasvatus, mikä on mielestäni enkkupuolen tavistasolla aika pahasti hakusessa.

Teoria hanskassa, hanskat hukassa

Tätipahkeinen ja VT joskus aikoja sitten... huomaa perin asiallinen tuoli-istunta ;)

Näköjään tämä talvikausi menee tädiltä lähinnä teoriaopintojen parissa. Kohtapuoliin on kerättynä jo senkaltainen kirjasto kaikenkarvaisia ratsastusopuksia, että tytärten Pollux-kokoelmatkin jäävät toiseksi (jotka nekin kyllä ovat erittäin kunnioitusta herättävät, ei sen puoleen.)

Aloitin syksyn teoriapläjäyksen muutamalla valitulla palalla vanhaa kunnon Tuire Kaimion Hevosen kanssa-tiiliskiveä. En edelleenkään ole lukenut ko. opusta ihan kokonaan, vaikka se on kirjahyllyssä kököttänyt ilmestymisestään asti. Tuollaisissa hakuteos-tyyppisissä kirjoissa piilee ilmeinen vaara: sitä uskottelee itselleen, että ”palaan tähän ja tuohon asiaan sitten paremmalla ajalla, kunhan se tulee omassa hevostelussa ajankohtaisemmaksi”. Eikä tietenkään koskaan palaa. Sen vuoksi yritän aina silloin tällöin (vaikka vessalukemisena) silmäillä Tuikun kirjaa, koska joskus sieltä ihan oikeasti sattuukin silmään jotain ajankohtaista.

Toinen samaan kategoriaan kuuluva raamattu on Kyra Kyrklundin ja Jytte Lemkowin Kyra ja Ratsastuksen taito. Yleensä pääsen noin toisen luvun puoliväliin ennen kuin masennun ja luovutan. Tätiin ei tule mahtumaan edes Kyran varpaankynnen vertaa ratsastustaitoa vaikka pompottelisin pollejen selässä 2 krt/vko luonnollisen elämäni loppuun asti.

Viimeisin lukemani opus oli Mary Wanlessin kirjoittama Mielekästä ratsastusta. Kirjassa keskitytään pääasiassa ratsastajan istuntaan (joka karkeasti ottaen on kaikilla vääränlainen), mutta huutia saa pari muutakin ”yleisesti tiedossa olevaa tosiasiaa ratsastuksesta”.

Kirjassa on kyllä paljon järkeä. On nimittäin taivaan tosi, että suurin osa perinteisellä ratsikoulutyylillä ratsastava ratsastaa pelkästään hevosen etuosaa, tai vielä tarkemmin sanottuna päätä. Turpa hyvin (=luotiviivalla), kaikki hyvin, eikö vain? Paikoin kirja on ihan täyttä länkkäriä, esimerkiksi jatkuva pohkeella naputus tai kaikkien ongelmien ratkaisu ohjilla tuomitaan jyrkästi. Hevosta ratsastetaan istunnalla ja sillä sipuli.

Tädin teoriaosuus jatkunee koko talven, sillä ensi viikolla postiluukkuun kopsahtavat ”Ratsastajan istunta”, Ina G . Sommermeier, ”Hevosen voimistelu”, Angelika Schmelzer (edelliset Vudekasta) sekä ”Ratsasta paremmin” (Tiina Sederholm). Lapsille on lisäksi tilattu joululahjaksi Tuikun ”Hevonen, ensimmäinen oppaani”, jonka äiti todennäköisesti lukaisee läpi ennen pakettiin laittoa.

Hakusessa olisi vielä hyvä kirja hevosen hieronnasta ja toinen lännenratsastuksesta. Noista aiheista tuskin irtoaa suomen kielellä tietoa, joten on suunnattava etsinnät kansainväliselle puolelle. (vinkkejäkin vastaanotetaan!)

Ai niin, ja ne kaikki kolme postilaatikkoon tupsahtavaa heppa-aiheista aikakausjulkaisuakin on ehdittävä jossain välissä lukea.

Että kyllä kuulkaas kohta irtoaa tädiltä teoria jos toinenkin. Niiden käytäntöön siirtäminen voi sitten olla toinen juttu.

Laumassa lätisee

Laitoin kaikki tammat pari viikkoa sitten samaan tarhaan. Aikamoista säpinää saivat tammat aikaiseksi ekalla viikolla, muutama heppa ehti saada potkun jälkiä jalkoihin ja puremia kylkiin, ennenkuin arvojärjestys taas vakiintui ja rauha palasi laumaan. Kellään ei ole takakenkiä, joten ne potkuvauriot olivat sellaisia pieniä karvattomia nirmamia. Pikkupuokkiparka on arvojärjestyksessä pahnanpohjimmainen, jopa kaksi vuotta nuorempi Läikkäpolle on kiipinyt sen ohitse. Jonkun nahinan johdosta PP sai metsätarhassa haavan takamukseensa, mitä nyt sitten on hoideltu viikonpäivät betadinepesuilla, kipulääkkeillä ja antibioottipiikeillä. Kyllä on käynyt muutaman kerran mielessä, että onneksi se loukkaantunut yksilö on juuri PP, koska sitä on niin helppo hoidella. Antaa pistää kiltisti, haavaa saa letkuttaa ja hinkata ihan rauhassa ja kaikki lääkkeetkin katoavat ruokakupista kuin namipalat konsanaan. Jos uhri olisi ollut Pikkutamma, olisi lääkitseminen ja hoitaminen ollut todennäköisesti yhtä tuskaa. Se olisi potkinut, keulinut, puhissut ja vastustellut hoitotoimenpiteitä ihan raivopäänä, tuo minun pikku kullanmuruni ja silmäteräni.

Laumakähinöissäkin PT ilmoitti heti kaikille osapuolille olevansa raskaana oleva nainen ja kovis potkimalla kohti ylempiään, jonka jälkeen se väisti vain minimimäärän ja kovin kopeana senkin vähän. Sitten se asettui sivummalle, ja jätti muut selvittelemään itse aloittamiaan riitoja, ja tarkkaili sieltä että kuka voittaa ja ketä pitää mielistellä. Ollaankin nimetty PT mäkkärin vuoropäälliköksi: kaveria kaikkien kanssa, mutta heti kun silmä välttää se menee puhumaan ylemmilleen paskaa muista.

Tammojen luonteet tulevat aika hyvin esille juuri tuollaisissa tapauksissa, missä ne mittelevät pokkiaan. Vanhatamma on agressiivinen kiusaaja, Hienohelma niin arrogantti ja pidättyväinen, ettei kukaan uskalla sille mitään, Kilttitamma on arvoasetelmassa kolmantena vain ikänsä ja harmittomuutensa vuoksi, PT taas neljäntenä kun kukaan ei oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Sitten tulee Läikkis, joka kovasti yrittää uhmata vanhempiaan, ja jonka lautasten hampaanjälkitilasto kertoo ettei vielä ole onnistanut. PP on sitten viimeisenä, todennäköisesti siksi, että on niin älyttömän hidas reagoimaan että saa turpaansa ennen kuin edes tajuaa, että hei, tota tyyppiä piti muuten väistää. Sinänsä mielenkiintoista, tämä sen vikana oleminen, koska Saksassa se oli oman varsapihattolaumansa pomo. Ilmeisesti nämä meidän hirmuvaltiaat VT ja HH ovat nuijineet sen niin maanrakoon, ettei tosikaan. Kokeilin laittaa sen yhteiskarsinaan PT:n kanssa, mutta siitä ei tullut mitään kun PT piti sitä yhdessä nurkassa ja päänkin piti olla melkein maassa kiinni. Aina kun PP osoitti elämisen merkkejä, PT sinkautti korvansa uhkaavasti luimuun ja muljautti silmänvalkuaisiaan haastavasti. Niinpä annoin sen pirulaisen maistaa omaa lääkettään, ja laiton sille kaveriksi sen emän, Kiltintamman, joka pitää PT:n mahtiegon kohtuullisissa mitoissa.

Hullujen hommaa

Kaunispoika metsätarhassa.
Kuva TH.



Tuleva talvi masennuttaa jo etukäteen, vaikka toisaalta nythän on oikeastaan jo menossa se kaikista kamalin vaihe. Pimeätä, tuulta, kuraa ja vesisadetta saadaan jo, enää puuttuu liukkaus. Kun tämä kurjuus tästä muuttuu oikeaksi talveksi, alkaa helpottaa. Etelä-Suomen talvet vaan tuppaavat olemaan tällaisia tuonne tammikuun puoleenväliin, jonka jälkeen sitten saadaan se oikea talvi. Siinä vaiheessa vaan alkaa olla huumori aika vähissä, kun on jo kaksi, kolme kuukautta kärsitty yllämainituista. Lapista kotoisin oleva ystäväni sanoi, että pohjoisen talvi on paljon miellyttävämpi, vaikka onkin kaamos ja kovat pakkaset. Kun on lunta maassa, ei ole koskaan täysin pimeää. Eikä siellä ole tätä raakaa merituultakaan, mikä meillä on riesana. Hän sanoi palelevansa Helsingissä paljon enemmän kuin Enontekiössä.

Tänä aamuna tuli ihan oikeaa lunta. Ollaan onneksi juuri sen verran kaukana rannikosta, että kun stadissa sataa vesiräntää, niin meillä se tulee lumena. Lämpötilakin on usein 1-2 astetta matalammalla kuin rannikolla. Sen vuoksi meillä on aika usein pysyvä lumipeite, vaikka pääkaupunkiseudulla kahlataan likaisenruskeassa räntäsohjossa. Niin että en kyllä enää ihan heti muuttaisi takaisin merenrannalle, vaikka muuten merta kaipaankin. Ennemminkin syvemmälle sisämaahan, hieman pohjoisemmaksi, että pääsisi eroon tästä Etelä-Suomen syyssäästä.

Tavallinen pollestelija ei välttämättä tajuakaan, kuinka paljon sää vaikuttaa tallinpitäjän elämään. Hänelle sää merkitsee lähinnä sitä, pääseekö illalla töiden jälkeen ratsastamaan vai ei. Ja maneesitalleilla asialla ei ole edes sen vertaa merkitystä, vain maastoilut jäävät väliin jos sää ei suosi.

Tallinpitäjän elämää säätelevät säät. Kesällä jos sataa, tallautuvat laitumet pilalle. Tallattuihin kurakoihin versoo pian rikkakasveja, jotka huonontavat laitumen laatua ja saattavat aiheuttaa hevosille allergioita, tai jopa olla myrkyllisiä. Lisäksi oikein kunnolla pilalle tallatun laitumen uusiminen on kallista. Se vaatii ainakin traktorin, kyntöauran, äkeen ja kylvökoneen. Jyräkin olisi hyvä olla. Nurmen perustamiseen tarvitaan lannoitteita useampi sata kiloa hehtaarille, ja heinän siemenet ovat kalliita. Vastikään kylvettyä nurmea ei voi laiduntaa ennen kuin seuraavana kesänä, joten lohko on poissa käytöstä siihen saakka. Märkinä kesinä mäkärät ja polttiaiset kiusaavat hevosia, ja varsinkin kesäihottumaisten pollejen elämä on kurjaa. Joko kutisee ja kirvelee, tai sitten seisotaan sateessa litimärkä ötökkäloimi päällä.

No entä jos on kuivaa ja kuumaa, kuten viime kesänä? Laitumet kuluivat puhki jo alkukesästä, koska ruoho ei kasvanut kuivuuden takia. Uusia lohkojakaan ei voinut ottaa kuivaheinän odelmasta, koska ne eivät lähteneet niiton jälkeen kasvuun. Kaivoista loppuivat vedet, tai ainakin olivat koko ajan loppumaisillaan, mikä aiheutti aikamoista stressiä. Lähitallille joutuivat tilaamaan säiliöllisen vettä muualta, mikä maksoi maltaita. Ei tietenkään se vesi, vaan sen rahti. Kuuman ja kuivan kesän ötökkävalikoimaan kuuluvat paarmat ja kärpäset. Siellä missä on hevosia, siellä on myös paarmoja. Jotkut hevoset ovat hyvin herkkiä paarmanpuremille, ja tulevat aivan hysteerisiksi jos, tai siis kun joutuvat paarmojen piirityksen kohteeksi.

Syksyisin taas säätiedotuksia joutuu seuraamaan tuulien, myrskyjen ja sateiden vuoksi. Ei ole todellakaan kiva istua töissä, kun tietää hevosten palelevan ulkona ilman sadeloimia. Ja ne loimet. Yhdessä sadeloimessa on yleensä noin 6 tai 7 solkea, kymmenen hevosen loimissa jo 60-70. Yhden hevosen loimittamiseen menee helposti useampi minuutti, mikä sinällään ei ole paljon. Vaan kun loimitettavia on 10 kappaletta, puhutaan jo noin puolen tunnin lisäajasta aamutallin muutenkin tiukkaan aikatauluun. Ei siis ole vaikea arvata, miksi annan omien hevosten talvikarvan kasvaa. Loimittamisessa säästetty aika on jo viiden hevosen kohdalla noin puolitoista tuntia viikossa. Puolitoista tuntia ei tässä kuulosta pahalta, mutta kun on ensin yhdeksän tuntia päivästä muualla töissä ja sen lisäksi tekee tallihommia kolmesta viiteen tuntia, jokainen ylimääräinen minuutti on tuskaa. Varsinkin kun useimmilla tallinpitäjillä on –ainakin teoriassa- se niin kutsuttu oma elämä:lapset ruokittavana, pyykit pestävänä, koululaisten läksyt tarkistettavana ja niin poispäin. Toinen syksyn ongelma on kuraiset tarhat. Jos kura olisi vain kosmeettinen ongelma, se ei vielä haittaisi niin paljon. Toiset hevoset ovat kuitenkin hyvin herkkiä saamaan riviä ja/tai impparin jalkoihinsa, jos joutuvat seisomaan kosteassa. Ja onpa tallissa sellainenkin hevonen, jonka kaviot yksinkertaisesti sulavat pois, jos se joutuu seisomaan viikkotolkulla kosteassa.

Maan jäätymispäivä olisi myös hyvä osata ennustaa ajoissa, että olisi kaikki aidat siihen mennessä valmiina. Ja kenttäkin olisi hyvä saada lanattua tasaiseksi, ennen kuin se ehtii syväjäähän. Jos se pääsee jäätymään muhkuraiseksi, ei sillä voi ratsastaa ennen kunnon lumipeitteen tuloa. Pakkasten tulon jälkeen tarhoihin ei myöskään enää saa vettä vesiletkuilla, vaan ne on kannettava sinne. Pakkasten tultua myös kuiviketurve menee jäähän, ja paalit on raahattava etukäteen sisään sulamaan. Jos taas käyttää irtoturvetta tai purua, eikä sille ole katettua suojaa, on irtonainen kuivike aika usein kaivettava jäisestä kuoresta muodostuneen lipan alta. Joka tietenkin paksunee sitä mukaa kun talvi etenee, ollen lopputalvesta jo useamman kymmenen sentin paksuinen.

Talvella lisätyötä aiheuttavat joko pihajäätiköiden hiekoittaminen tai lumityöt. Meillä käy aurausurakoitsija avaamassa pihatien, mutta tallin ovien ja tarhojen porttien eteen kasautuneet lumipenkereet on poistettava käsipelillä. Lumi on myös käytävä pudistelemassa alas sähkölangoista, koska varsinkin raskas nollakelin lumi painaa ne helposti hankeen kiinni. Runsaslumisina talvina joutuu lumihankea talloa aitojen alta litteämmäksi, samasta syystä kuin yllä. Lisäksi tarvitaan ennustajanlahjoja aavistamaan lumiauran mahdollinen tulohetki, koska osa hevosista saa aikamoisen juoksu- ja ryntäyskohtauksen auraustraktorin ajaessa pihaan. Olisi kiva että joku olisi silloin paikalla siltä varalta, että joku hevosista keksii tulla aidoista läpi. Meillä kun on noita orejakin, niin joutuu olemaan aika tarkkana siitä, että tallinpihalla ei juoksentele irtopolleja aiheuttamassa vielä suurempia ikävyyksiä.

Irtoturpeen tai kutterinpurun kaivaminen puolimetrisen lumipeitteen ja koppuraksi jäätyneiden pressujen alta on sekin oma riesansa. Varsinkin pimeässä, kun otsaa kohti vihmoo neulanteräviä jää/räntäpiikkejä 25 metrin sekuntivauhdilla. Tai hevosten heinien raahaamisessa tarhoihin, kun on kahlattava polveen asti ulottuvassa lumihangessa. Pimeässä tietenkin, koska aamutallin aikaan on pimeää, päivätallin aikaan hämärää ja iltatallin aikaan taas pilkkopimeää.

Se, että ryhtyy pitämään tallia Suomessa vaatii kyllä ison annoksen hulluutta, tai ainakin loogisen ajattelukyvyn puutetta. Koska eihän kukaan järkevään ajatteluun kykenevä ihminen ihan oikeasti ryhtyisi moiseen hommaan. Paitsi tietenkin silloin, jos omistaisi niin paksun lompakon, että kykenisi kustantamaan salaojitetut hiekkatarhat, laatoitetun/asfaltoidun pihan, katetun ja seinällinen kuivikevaraston, maneesin, loimienkuivaushuoneen sekä tallirengin tai kaksi.

Jokalajin kaikentietäjä kommentointituulella

Orkidea ja pokaali- niminen tilataideteos satulahuoneen ikkunalaudalla. Sievää, eikö vain?


En sitten loppujen lopuksi ehtinyt hissiin. Mikä ei ole suurikaan menetys, koska mua ei ihan aikuisten oikeesti kiinnosta tuntikausia katsella maalattujen keppien yli loikkimista. Koulua olisi vielä voinut mennä katsomaankin, mutta edellisten vuosien pettymykset ratsastajien määrään ja tasoon eivät juurikaan rohkaisseet lipun ostoon. Ei mulla mitään esteratsastusta vastaan ole, en vaan ole vähääkään kiinnostunut kilpaurheilusta, en oikeastaan kovin paljon edes länkkärilajeista. Katselen kisoja lähinnä sillä silmällä, että mitä annettavaa niillä on mun omalle ratsastustaidolle, mutta itse kisatilanteesta en saa minkäänlaisia kiksejä tai messissäolokokemuksia.

Ainoa, mikä harmittaa on se, etten ehtinyt torstaina seuraamaan F.Sloothaakin klinikkaa nuorille hevosille. Kävin jokunen vuosi sitten kuuntelemassa hemmoa Rusan maneesissa, ja täytyy sanoa, että siinä oli mies täynnänsä parasta mahdollista horsemanshippiä. Sloothaak olisi voinut aivan hyvin puhua lännenratsastuksesta esteratsastuksen sijaan. Häntä kuunnellessa oivalsi aika nopeasti, mistä se ihan hyvän ja sikahyvän ratsastajan välinen ero löytyy. Ihan hyvät yrittävät voimalla ja väkisin, eivätkä sen vuoksi saa hevosta toimimaan yhteistyössä iloisena ja kuuliaisena kuin vahingossa. Ne sikahyvät puolestaan tietävät, mitä hevosen päässä liikkuu ja sen vuoksi huolehtivat koko ajan siitä, että hevosella on hyvä ja luottavainen olo.

Hyvistä ratsastajista pääsenkin aasinsiltaa saksalaisten puoliverioriiden esittelyvideoihin, joita katselimme lauantai-iltana. Näitä hevosmaailman filmitähtiä ratsastettiin erittäin hoikkien, pitkäjalkaisten, vaaleatukkaisten saksalaismiesten toimesta. Monien jalat roikkuivat selvästi hevosen rungon alapuolella, isot 165-175 cm korkeat oriit näyttivät melkeinpä pieniltä. Kateellisena katselin näiden ratsastajien istuntaa: jalat riippuivat rentoina mutta jäntevinä hevosen kyljillä, lantio liikkui hevosten valtavan suurien liikkeiden mukana vaivattoman näköisesti, ohjasotteet olivat tasaisia ja hevoselle selkeitä ja reiluja. Eniten kiinnitin ohjasotteissa huomioon myötäämiseen: hevosia palkittiin suoritetuista liikkeistä myötäämällä todella reilusti, jopa kisatilanteissa. Jotakuinkin kaikki orit esitettiin ratsain nivelkuolaimella, eikä kädelle raskaita hevosia ollut kuin pari useasta kymmenestä oriista. Yksikään ratsastajista ei pungertanut pohkeilla naama punaisena ja rakkoja persvaossa, kaivellut hevosen kylkiä kannuksilla varpaat maata kohti tai repinyt yläselkä krampissa hevosta pakkomuotoon. Aikamoinen kontrasti kun vertaa siihen suhteellisen yleiseen käsitykseen, että saksalainen tyyli on raskas ja väkivaltainen.

Toisaalta taas tuossa männäviikolla katselin reiningvideota Aachenin tämänvuotisista World Equestrian- kisoista. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että reining ei ole se minun lajini, ainakaan kilpailumielessä, vaikka kaikkein mieluiten sitä muuten ratsastankin. Siis ihan oikeasti, miten on mahdollista, että tuolla tasolla näkee ratsastajia, jotka eivät edes osaa istua hevosen selässä? Tiedän kyllä, että reinarit eivät juurikaan arvosta näitä tylsiä istunta- asioita (vähän samaan tapaan kuin eivät esteratsastajatkaan), mutta ihan oikeesti, helpottaisi aika lailla suoritusta jos ratsastaja ei koko ajan häiritsisi hevosen suoritusta. Olihan siellä tietenkin ihan huippujakin, joiden ratsastusta katseli mielellään. Ärsytti vain se yleinen leväperäisyys ja holtittomuus ratsastuksessa ja hevosen kontrollissa. Reining on viime vuosina mielestäni mennyt liikaa nopeuden ja liukupysähdysten ihannointiin, ja tietenkin hyvän ratsastuksen kustannuksella. Ja edelleenkin, jenkkien ja eurooppalaisten ratsastustyyleissä oli eroa, ei kuitenkaan enää niin selkeästi kuin vielä jokunen vuosi sitten. Eurooppalaisten hevoset tuppaavat liikkumaan edestä lyhyinä ja jännittyneinä, kun taas jenkit onnistuvat kouluttamaan ratsunsa niin, että ne liikkuvat edestä vapaasti ja kaula suorempana, matalampana. Voimakkaimmin mieleen jäi Sylvia Rzepka- niminen nuori saksalaisratsastaja, jonka tyylistä pidin aivan mielettömän paljon. Sylvian tyyli on hyvin amerikkalaistyyppinen, johon syy löytynee siitä, että hän on kanadalaissyntyisen Vern Sapergian vaimo. Vernin Kanadassa asuva tytär Shawna Sapergia muuten ratsasti taannoisissa Jerezin MM-kisoissa erittäin hyvin tullen henkilökohtaisessa kilpailussa kolmanneksi . Nyt tiedän, kenelle lähetän sen tulevan huippureinarini Saksaan koulutettavaksi, kun voitan lotossa.

Koltiaisten vallanvaihto

Lemppari pari kolme viikkoa sitten. Pyrkii vähän hengailemaan tuolla kuolaimen takana, kun on niin herkkä suustaan. Kuva HS.

Lemppari ja Kaunispoikahan viettävät päivänsä samassa tarhassa, niin että olen päässyt seuraamaan kahden aikuisen orin muodostaman poikamieslauman edesottamuksia. Lemppari on rauhallinen eläin, joka ei turhia hössötä ja seisoskelee mieluummin paikoillaan ja syö. Kaunispoika taas on enemmän sellaista hyperaktiivista tyyppiä, joka tekee koko ajan jotain: tuijottelee, korskuu, leikkii, juoksee, näprää jne. Lemppari on välillä ihan ranteet, tai siis vuohiset auki, kun KP sählää sen ympärillä ja yrittää saada mukaan riekuntaan. Tästä aktiivisuuserosta johtuen KP on pomo kesäisin (kun testosteroni jyllää) ja LP talvisin (kun KPn testotason lasku on muuttanut KPn rauhallisemmaksi ja vähemmän aktiiviseksi).


Syksyisin ja keväisin tapahtuvan vallanvaihdoksen huomaa heti poikain käytöksestä. Tämän syksyn vallanvaihdos tapahtui viime viikolla, mitä enteili toissa viikolla lisääntyneet puremajäljet poikien kauloilla ja kyljissä. Lemppari muuttui hieman hankalammaksi käsitellä ja KP taas "ruunaantui". Lempparin hankalampi käytös on yhtä kuin orimaista huutelua ja enemmän kaulastelua, kesäisin se ei huutele oikeastaan ollenkaan. KPn käytös muuttuu näissä vallanvaihdoksissa vähemmän sen aktiivisuuden ja äänekkyyden vuoksi, mutta kyllä siinäkin tiettyä rauhoittumista ja pehmentymistä on havaittavissa.

Alunperin minulla oli tarkoitus eristää pojat toisistaan siinä vaiheessa, kun muuttuvat pikkupojista oreiksi. Odottelin merkkejä vakavammista konflikteista aivan turhaan. Totta kai ne nahistelivat nuorena aika paljonkin, mutta niiden käyttäytymisestä näki selvästi, että hommassa ei ole tosi kyseessä. Ja hauskaakin niillä näytti olevan. Leikkimielinen pullistelu oli ajoittain aika rankkaa, mutta kumpikaan ei onneksi satuttanut itseään vakavasti. Lempparilla oli kyllä jossain vaiheessa (3-4-vuotiaana) tosi isot kinnerpahkat, jotka se sai mitä ilmeisimmin karsinanahisteluista, kun kolhi itseään seiniin (pojat asuivat kolmevuotiaaksi asti samassa isossa yhteiskarsinassa). Pahkat ovat onneksi pienentyneet itsestään ja kintereet näyttävät nyt ihan normaaleilta. Rankat leikit vahvistivat poikien lihaksia ja jänteitä ihan ilmaiseksi, ja tulipahan samalla vähän testattua rakenteen kestävyyttäkin. Meno oli nimittain toisinaan niin riehakasta ja nopeaa riuhtomista, että heikommalle pollelle olisi tullut vähintäänkin jännevammoja, jos ei ihan murtumiakin. Vaan niin ne kestivät, sekä psyykkisesti että fyysisesti nuo rankat nuoruusajan koettelemukset. Tätä nykyä tallissa seisoo kaksi oikein mukavaa ja helppoa sosiaalista oria, jotka osaavat suhtautua tammoihin mukavasti ja ihmisiäkin kunnioittavat hyvin.