Rakas Puutarhatuolini

Eläinten koulutus tuottaa välillä hupaisia sivutuotteita. Vaikka kuinka suunnittelisi koulutustilanteen edeltäkäsin, saattaa koulutettava eläin oppiakin jotain ihan muuta kuin alunperin oli tarkoitus. Viimeisin tällainen sivujuonne on Keikkuvarsan kiinteä ja lämmin suhde valkoiseen puutarhatuoliin.

Aloitin Keikun ratsukoulutuksen samalla tavalla kuin aina ennenkin olen homman tehnyt, eli tein paljon asioita maasta käsin ennen selkäännousua. Siedätin sen kahiseville ja selän päällä keikkuville asioille, ohjasajoin sitä pyörössä pitkillä liinoilla, totutin satulaan ja opetin kääntävät ohjasavut vieressä kävellen. Ensimmäinen selkäännousu tehtiin muoviselta puutarhatuolilta paljaaseen selkään. Sen jälkeen totuteltiin selkäännousuun ja alastuloon ilman satulaa, ja kun se oli ihan jees juttu eikä aiheuttanut jännittymistä, lisättiin satula sinne väliin. Valkoinen puutarhatuoli oli koko ajan kuvioissa mukana, ja Keikku oppikin jo ensimmäisellä kerralla asettumaan itse oikeaan paikkaan tuolin viereen. Kaikki tämä siis pyöröaitauksen turvallisten seinien sisäpuolella.

Viime viikolla otin taas Keikun pitkästä aikaa käsittelyyn, ja tajusin vasta kentälle kävellessä että pyöröaitaus olikin varattu. Se on nyt Epsanjanruunan turvatarhana, koska se mokoma ei pysy pelkissä langoissa. Laiskana ihmisenä en enää jaksanut lähteä siirtämään Espanjanruunaa, joten ajattelin että hoidetaan ne selkäännousuhommat nyt sitten ekaa kertaa isolla kentällä. Hain valkoisen tuolin ja Keikku asettui sen viereen hyvin rauhallisena ja itsevarmana. Nousin selkään ja tulin alas muutaman kerran (koska edellisestä kerrasta on kulunut niin pitkä aika, että ajattelin sen tarvitsevan hiukan kertausta). Se ei ollut moinaskaan, vaan seisoi silmät tyytyväisinä viiruina tuolin vieressä minun harrastaessa eestaasjumppaani. Tämän jälkeen kävelytin sitä kentällä hetken aikaa (jotta sen mahdollisesti kohonneet stressihormonitasot palautuisivat normaaliksi) ja vein sen taas tuolin viereen.

Nousin selkään ja odotin, että se rentoutuisi, ja pyysin sitä liikkeelle. Ohjaaminen on vielä aikamoista hapuilua, joten kiemurtelimme tuolin lähellä ja vähän kauempanakin. Aina, kun etäännyimme liian kauaksi tuolista (n. 10 m eli yli sen etäisyyden, mikä aikaisemmin oli ollut pyöröaitauksessa uralta keskellä olevalle tuolille) Keikku jännittyi hiukan, joten palautin sen lähemmäksi tuolia ja se rentoutui. Pikkuhiljaa kasvatimme napanuoraa ja lopussa haahuilimme rentona peräti 15 metrin päässä tuolista. Aikaisemmat pyörössä aloittamani hevoset ovat liittäneet kokemansa raukeanrauhallisen olotilan pyöröaitaukseen, mutta Keikku näyttää liittävän sen (myös?) valkoiseen puutarhatuoliin. Keikun reaktiivisuuden tähden olen ollut sen kanssa tässä selkäännousuasiassa paljon huolellisempi kuin yleensä, joten ilmeisesti tuoli on sivutuotteena muuttunut rauhoittavaksi ärsykkeeksi. Enpä olisi tätäkään huomannut, jos olisin toiminut kuten aikaisemmin, eli noussut pyörössä selkään ja ratsastanut sieltä ulos vasta, kun hevonen on täysin rento ratsastaja selässään ja ohjaus toimii edes välttävästi. Siinä vaiheessa nimittäin hevosen itsevarmuus ratsastaja selässä on jo niin hyvä, ettei se enää kaipaa pyöröaitauksen turvaa.

Mietin tietenkin heti, miten voisin hyödyntää Keikun koulutuksessa tätä vasta ilmennyttä kiintymystä valkoiseen muovituoliin. Kentällä olevaan toiseen samanlaiseen tuoliin Keikku ei ainakaan nyt kiinnittänyt mitään huomiota, mikä on positiivinen juttu. Keikun isoäiti Kilttitamma nimittäin epäilee kaikkien kentän läheisyydessä olevien muovituolien olevan paikalla tappoaikeissa: nehän ilmiselvästi vaanivat, koska ovat paikoillaan. Lisäksi sen mielestä yksinäinen tuoli on vaarallisempi asia kuin lauma tuoleja. Länkkärikisoissa tuomarit istuvat aika usein samanlaisilla valkoisilla muovituoleilla, joten Keikku ei tulevaisuudessa todennäköisesti pelkää ainakaan tuomaria.

Oppiminen on helppoa, opettaminen vaikeaa

Olen tässä viime aikoina joutunut pohtimaan ratsastuksen opetusta aika paljon oppilaan näkökulmasta. Käytännössä tunteja pitäessäni joudun yleensä keskittymään eniten hevoseen, koska kilpailevat oppilaani ovat ratsastuksellisesti jo sillä tasolla, että osaavat hallita kehonsa ja tarvitsevat lähinnä vinkkejä hienosäätöön tai hevosen päänsisäisten asioiden muokkaamiseen. Myös monet tätiratsastajistani ottavat minulta tunteja hevosen vuoksi, yleensä kyseessä on kouluhinkkaamiseen lopen kyllästynyt eläin, joka ei enää halua liikkua eteen edes raipan avulla. Toinen vaihtoehto on hevonen, joka liikkuu liikaa, ts. painelee menemään päin kuolainta tikittävässä ylitempossa, eikä kuuntele ratsastajaa lainkaan. Yllämainituissa tapauksissa ensisijainen tehtäväni on opettaa hevoselle asia uudestaan siten, että se tekee sen oikein ja saa siitä onnistumisen kokemuksia. Tapauksesta riippuen muokataan samanaikaisesti tai heti sen jälkeen ratsastajan istuntaa ja apujen käyttöä hevoselle selkeämmäksi ja miellyttävämmäksi.

Ihan alkeis- tai perusopetusta annan harvemmin, joten erilaisia pedagogisia menetelmiä tulee pohdittua suhteellisen vähän. Useimmin käytössä olevat menetelmät tulevat jo suoraan selkäytimestä, harvemmin käytettyjä joutuu usein hetken miettimään. Pedagogiikka, psykologia, etologia ja monet muut tieteenalat (kuten esimerkiksi aivotutkimus ja neurologia, fysiologia ja anatomia, jopa evoluutio-oppi) tuovat kaikki oman lisänsä työkalupakkiin, joten seuraan niitä mielenkiinnolla ja poimin sieltä uusia juttuja kokeiltavaksi. Kaikki eivät tietenkään osoittaudu toimiviksi, mutta useimmista on jotain hyötyä.

Koska sekä ratsastajat että hevoset ovat erilaisia, täytyy open työkalupakissa olla useita eri työkaluja samantyyppisten ongelmien ratkaisemiseksi. Hevosten vuoksi työkalupakissa täytyy olla ratkaisumallit eri tyyppisille hevosille, esim.  Parellin horsenalities on suhteellisen toimiva yksinkertaistus eri hevostyypeistä. Ratsastajat voidaan yhtälailla jakaa intro- ja extrovertteihin ja oikean/vasemman aivopuoliskon ihmisiksi. Näiden lisäksi ratsastajat ovat oppijoina erilaisia. Suurin osa ratsastajista oppii näkemällä ja/tai tuntemalla, pieni osa kuulemalla. Lisäksi voidaan ratsastajat jakaa lukemalla tai tekemällä oppiviin. Tässä on lähinnä kyse siitä, tarvitseeko ratsastaja oppimisen tueksi teorian, vai onnistuuko oppiminen pelkällä tekemisellä, ilman teoreettista metodologiaa. Tavalliselle tuntiratsastajalle riittää vielä, että oppii tekemään asiat oikein ja teorioista viis. Jos aikoo opettaa ja varsinkin valmentaa, on teoreettinen osaaminen aika lailla must. Muutoin jää opetuksen anti papukaijamaiseksi vasen pohje ja oikea ohja- ulkoluvuksi, mikä ei pitemmän päälle riitä.

Ratsastus- kuten muukin opetus perustuu pääsääntöisesti kuuntelemalla oppimiseen, mikä sinänsä on hassua, koska hyvin harva ihminen oppii ratsastamaan puhetta kuuntelemalla. Itse olen näkemällä oppija, jonka tarvitsee saada myös tuntea, miltä oikein suoritettu ratsastus tuntuu. Olen myös selkeästi vasemman aivopuoliskon ihminen, analysoin ja luokittelen asioita automaattisesti. Tarvitsen lisäksi teoreettisen pohjan, johon voin peilata oppimaani ja jäsentää asian loogisesti oikeaan viitekehykseensä.

Kuuntelemalla oppiminen on helpompaa, jos on laaja osaaminen pohjalla. Esimerkiksi lännenratsastusvalmennuksessa ymmärrän opettajan puhetta helposti, oli se sitten esitetty suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, koska pystyn jo toteutusvaiheessa ymmärtämään, mitkä teoreettiset seikat ovat valmentajan ohjeiden takana. Tiedän myös, mihin valmentaja pyrkii antamillaan ohjeilla. Tilanne on kuitenkin aivan erilainen, jos menenkin jonkun muun lajin valmennukseen. Tällöin suurin osa kapasiteetistani menee apujen miettimiseen ja itse fyysiseen ratsastamiseen, enkä välttämättä edes tiedä, mihin valmentaja tähtää neuvoillaan.

Onkin ollut aika järisyttävä kokemus huomata, kuinka avuton sitä onkaan oman tutun hevosensa selässä, kun laji on eri kuin se, mihin on viimeisen 15 vuoden aikana tottunut. Ymmärrän nyt myös paremmin niitä oppilaita, jotka tuntuvat joka tunnilla harhailevan pitkin kenttää eivätkä näytä ymmärtävän annettuja ohjeita. Eiväthän he sitä tyhmyyttään tee, vaan prosessori vaan on sillä hetkellä tukossa liiasta informaatiosta ja kaikki työmuistipaikatkin täynnä.

Tässä sivuhuomautuksena, että enhän minä aikaisemminkaan ole heitä tyhminä pitänyt, mutta ihmetellyt kyllä, että mikä ihme tässä nyt oli niin vaikeaa? Itselläni on varsin hyvä avaruudellinen hahmotuskyky, joten en ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla ihminen, jonka hahmotuskyky on heikompi. Omien kokemusten kautta oppilaan tilanteeseen asettuminen on helpompaa, joten ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin ihmisiä, jotka eivät erota vasenta ja oikeaa toisistaan. En minäkään erota, tai oikeastaan jostain syystä minulle oikea on vasen ja päin vastoin. Kun sitten alan mielessäni arpomaan, kumpi on kumpi, yritän korjata virheen ennenkuin sanon/teen mitään, olen jo totaalisen sekaisin suunnista. Niinpä käytän mieluummin ilmaisuja talon puoleinen pohje, metsän puoleinen ohja jne. Sisä- ja ulko ovat mielestäni huonoja sanoja, koska ihmiset käsittävät ne niin eri tavalla. Lisäksi asiaa sekoittaa se, että välillä puhutaan ratsukon sijainnista kenttään nähden, välillä taas siitä, mihin suuntaan hevonen on taivutettu.

Jos minulla olisi maneesi (ja talon/metsänpuolinen ei siellä sisällä enää toimisi), nimeäisin ja merkkaisin seinät todennäköisesti eri värein: sulkutaivutuksessa keltainen pohje pyytää hevosta astumaan takajalalla rungon alle ja takaosan uran sisäpuolelle, punainen pohje pitää etuosan uralla, paino punaisella istuinluulla, avaa punainen lonkka, punainen ohja asettaa, katse kohti sinistä. Toki vasenta/oikeaa ja sisä/ulkoakin pitäisi joissain tilanteissa käyttää, mutta tämä värikoodaus saattaisi helpottaa niissä epäselvissä tilanteissa. Tai miksen käyttäisi peräti hedelmiä kuten Tallinnan laivojen autokansilla: käännä katse kohti melonia, rypälepohje taakse jne.?

Erot yllä mainitussa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ovat eri ratsastajien välillä melkoiset . On ratsastajia, jotka kykenevät hevosella kuin hevosella tekemään pyydetyn kokoisen, kauniin ja symmetrisen ympyrän tai kahdeksikon. Sitten on niitä, jotka tekevät maailman helpoimmalla hevosellakin päärynän tai jopa kalebassin muotoisia ympyröitä, ja joille termi 10m voltti/ympyrä ei sano yhtään mitään. Tähän kun vielä lisätään ongelmat vasemman ja oikean kanssa ja epätietoisuus siitä, mikä on sisä ja mikä ulko, saa ope olla aika kekseliäs jos meinaa saada ratsastajan ymmärtämään tehtävän, hahmottamaan sen avaruudellisesti ja vielä ohjaamaan hevosta oikein. Näitä ratsastajia varten piirrän yleensä kuvion maahan ja käytän keiloja tms. esineitä apuna. Lännenratsastuksessa kuvioiden hahmottaminen on yleensä helpompaa, koska siinä käytetään puomeja ja keiloja apuna paljon enemmän kuin perinteisessä ratsastuksessa. Näiden apuvälineiden luova käyttö on lisääntynyt myös enkkupuolen ratsastusopetuksessa, mikä on hieno asia.

Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista opetuksessa on, että oppilas saa positiivisia kokemuksia yhdessä hevosensa kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että kehuisin ratsukkoa perusteettomasti koko tunnin ajan ja rahastaisin siitä. Kysymys on, kuinka löydän opettajana ne tavat ja harjoitukset, joilla juuri tämä nimenomainen ratsukko oppii parhaiten. Ryhmäopetuksessa taas täytyy kyetä löytämään jonkinlainen kultainen keskitie, niin että kaikki tyhmän ratsastajat kokisivat oppineensa tai ymmärtäneensä tunnilla jotain uutta. Loppu onkin sitten oppilaan vastuulla, mikä onkin jo toinen tarina.

Vanhantamman paranemiskertomus

Vanhan hevosen pitäminen on ylellisyyttä. Useimmat hevosenomistajat joutuvat taloudellisista syistä luopumaan vanhasta hevosestaan jo siinä vaiheessa, kun ikä alkaa haitata ratsastus- tai kilpailuharrastusta. Harvemmalla harrastajalla on aikaa tai rahaa kahden hevosen pitämiseen vuokrapaikalla, joten ikähevosesta luopuminen on edellytys harrastuksen jatkumiselle. Minulla on oman tallin vuoksi ollut etuoikeus seurata seniorihevosen elämää vielä vuosia tuon kriittisen ikävaiheen jälkeenkin, mikä on ollut hyvin antoisaa. Ei se ikä hevosillekaan tule yksin, eli liikunnan määrää on joutunut säätämään hevosen voinnin ja kunnon mukaiseksi, eikä sairauksiltakaan ole voinut välttyä. Meillä on vuosien varrella koettu yleisimpiä ikähevosten terveysongelmia eli uveiitti, metabolinen oireyhtymä, PPID (ent. cushingintauti) ja kaviokuume ovat tulleet tutuksi. Se, mikä on yllättänyt, on vanhan hevosen kyky toipua sairauksista. Aina on sanottu, että vanha hevonen ei toivu kuten nuori ja että sen vuoksi on armollisempaa päästää se vihreämmille laitumille.

Vanhatamma on nyt melkein 30-vuotias ja se on tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin 24-vuotiaana sairastuessaan kaviokuumeeseen. Kaviokuume oli todennäköisesti hormonaalista alkuperää, koska se puhkesi tiineyden päättyessä keskenmenoon. Olin huolissani jo tiineyden alusta saakka sen voinnista, koska muuten hyvin aktiivinen ja reipas hevonen muuttui apaattiseksi ja laiskaksi. Ensimmäiset cushing-oireet olivat tulleet jo 3 vuotta aiemmin hevosen ollessa 21-vuotias, kun sen karvan laatu heikkeni ja karvanvaihto viivästyi ja lopulta loppui lähes kokonaan. Samoihin aikoihin alkoi esiintyä lievää pään alueen turvotusta ja rasvaa alkoi kertyä kaulaan ja lautasille.

Noh, kaviokuumeesta selvittiin, vaikka se oli erittäin pitkä ja hermoja raastava episodi. Jokaikinen päivä ensimmäisen 3 kuukauden aikana mietin, lopettaako hevosen kärsimykset vai jatkaako hoitoa. Neljännen kuukauden lopussa alkoi hevosen vointi parantua, ja puolen vuoden kuluttua akuutista vaiheesta päästiin jo kävelemään kentälle ihminen selässä. Vaikka Vanhatamma toipui loppujen lopuksi hyvin, vinoutui se sairastaessaan sen verran pahasti, että liikkeet jäivät hiukan epäpuhtaiksi. Jotain yllättävääkin tapahtui: 15-vuotiaasta saakka erikoiskengityksellä olleen hevosen etukaviot muuttuivat kaviokuumeen seurauksena niin paljon, että se on siitä saakka pärjännyt ilman kenkiä. Hevosen iän ja vinouden vuoksi se siirtyi osa-aikaeläkkeelle, mutta osallistui kuntonsa mukaan opetukseen ja jopa pikkukisoihin. Tammalaumassa se oli edelleenkin pomo ja toimi kasvatusäitinä 8 kk iässä vieroitetulle Keikkuvarsalle. Yleensä en vieroita tammavarsoja ollenkaan, vaan annan tammojen itse hoitaa asian. Keikun oma emä Pikkutamma oli kuitenkin sen verran epämääräinen heitukka kasvattajana, että kokeilin tällaista erityisratkaisua, mikä toimikin erinomaisesti. Vanhallatammalla ja Keikulla on nykyään hyvin erityinen suhde, molemmat huolehtivat toisistaan.

Seuraava oppimisen paikka löytyi ikäänkuin vahingossa. Löysin erittäin hyvän kaurantoimittajan säällisen ajomatkan päästä ja luovuin teollisten valmisrehujen käytöstä. Korvasin kaupalliset rehut vähitellen kauralla, koska niiden energia-arvo oli jotakuinkin sama. Vanhantamman kohdalla tein päätöksen, että jos se ei kestä kauraa niin laitan sen pois, koska sekä sen metabolinen että cushing olivat alkaneet oireilla entistä enemmän.

Tapahtuikin jotain odottamatonta: parin viikon kauransyöttelyn jälkeen sen vointi alkoi kohentua ihan silmissä. Karva oli edelleen takkuinen ja rasvakertymät pysyivät, mutta sen henkinen vireystaso parani ja virtsaaminen väheni huomattavasti. Nyttemmin olen oppinut seuraamaan sen virtsaamisen määrää, koska se korreloi aika selkeästi fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Mitä enemmän Vanhatamma virtsaa, sen huonompi olo sillä yleensä on. Selityksen kauran paremmuudesta teollisiin rehuihin nähden löytyikin tieteellisestä kirjallisuudesta. Törmäsin -taas kertaalleen vahingossa- artikkeliin, jossa oli verrattu kauran, ohran, maissin ja parin eri teollisen rehun glykeemistä indeksiä toisiinsa. Kauran GI oli matalin johtuen sen korkeasta kuitu- ja rasvapitoisuudesta. Näin ollen väkirehuannos ei enää aiheuttanutkaan yhtä korkeaa piikkiä verensokeriin ja sitä kautta insuliinineritykseen, mikä näkyi hevosen kohentuneena vointina. Rehuvalmistajien suosittelema sulavammaksi käsitelty rehu ei välttämättä ole hyväksi hevoselle, jos sillä on metabolisia ongelmia. Useimmiten perusrehut valmistetaan työtä tekeville hevosille, jotka tarvitsevat nopeaa energiaa ja kuluttavatkin kaiken ylimääräisen. Näitä hevosia vaan tuppaa nykyaikana olemaan vähemmän ja vähemmän, koska hevosia keskimäärin liikutetaan liian vähän aikaa ja liian kevyesti, ruokinnan kuitenkin ollessa ravintoarvoltaan luksustasoa entisiin aikoihin verrattuna.

Tämän jälkeen elämä Vanhantamman kanssa on ollut paria pientä takapakkia lukuunottamatta nousujohteista. Se ei esimerkiksi pärjää enää pihatossa, vaan haluaa tulla yöksi sisään talliin lepäämään. Se sairasteli viime talvena parisen viikkoa varsin vakavasti, mutta toipui hyvin. Tällä hetkellä se on ensimmäistä kertaa 8 vuoteen vaihtamassa tumppuista takkukarvaansa kiiltävään kesäkarvaan, jalka nousee kerkeästi ja ravipyrähdykset ovat letkeitä, se on utelias ja aktiivinen oman ikänsä puitteissa sekä osallistuu lauman toimintaan ja jopa johtaakin sitä. Nämä viimeisimmät voinnin paranemiset on saatu aikaiseksi kokeilemalla erilaisia lisäravinteita. Teollisista aineista (kuten esimerkiksi MSM tai glukosamiini) se alkaa virtsata enemmän, mutta luonnontuotteita sen aineenvaihdunta sietää hyvin. Liikkuminen ja henkinen vireys on lisääntynyt inkiväärin myötä ja karvanvaihto lähti käyntiin munkinpippurilla viime syksynä. Se on talven aikana sulattanut kovat rasvakertymät kaulalta ja hännänjuurelta, eikä mahakaan enää pömpötä samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Se on myös hyvin herkkä elimistön elektrolyyttitasapainolle, suolaa ja muita elekrolyyttejä sopivasti annostellen se voi hyvin, mutta liiat suolot turvottavat ja tekevät sen olon tukalaksi, jolloin sen katse kääntyy sisäänpäin ja se nököttää tarhan portilla apaattisena.

Näistä kaikista edistysaskelista huolimatta tiedän, että jokainen päivä saattaa olla sen viimeinen, joten yritän viettää sen kanssa laatuaikaa mahdollisimman paljon. Vanhan hevosen ihokaan ei enää toimi yhtä hyvin kuin nuoremman, joten se tarvitsee harjaamista ja putsaamista jotakuinkin päivittäin. Pienet aktivointitoimenpiteet virkistävät sitä selkeästi, joten se saa iltatallin aikaan vaellella vapaana tallissa ja pihalla. Sille myös annetaan makupaloja kun se tulee rehukeittiön ovelle niitä kerjäämään. Ei vanhaa voi enää pilata, se on ansainnut kaiken lellimisen jo tuhanteen kertaan.

Oppimista vai johtajan kunnioitusta?

Valintoja tehdessä tuntuu välillä niin vaikealta löytää se oikea ratkaisu, mutta jälkikäteen näkee kuinka asiat ja tapahtumat ovat ketjuttuneet toisiinsa juuri sillä parhaimmalla tavalla. Tämä pätee myös omaan kehitykseen hevosihmisenä. Muistan silloin ihan alussa olleeni todella ymmälläni siitä, että kuinka ihmeessä joku ihminen muka voi väittää tietävänsä, mitä hevonen ajattelee. En ole sitä ihmistyyppiä, joka lukee rivien välistä ja tulkitsee näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa tunteen perusteella, vaan ennemminkin asioiden luokittelija, jota kiinnostaa todelliset, mitattavat havainnot joiden perusteella sitten "mallinnan" todellisuutta. Samoihin aikoihin kiinnostuin myös lännenratsastuksesta, joten tutustuminen hevosen ajatuksenjuoksuun tapahtui aluksi lukemalla lierihattuisten miesten kirjoituksia amerikkalaisista hevoslehdistä.

Jotain kuitenkin puuttui, ja se oli vedenpitävä tieteellinen tausta metodille. Minua myös häiritsi asioiden mystifiointi, mitä voisi kai kutsua termillä hevoskuiskaushumpuuki. Puuttuva palanen löytyi kognitiivisesta etologiasta ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Samalla laumanjohtajuutta korostava ajattelumalli haaleni ja oppimiseen perustuva vahvistui. Yksi syy tälle oli todennäköisesti se, että törmäsin niin usein laumanjohtajuusajattelun varjopuoliin: hevosia simputettiin (ja simputetaan edelleenkin) sen varjolla aivan turhaan.

Johtajuusajattelu on helposti omaksuttava pikaratkaisu, joka ei vaadi hirveän paljon taustatietoa, joten se on levinnyt kuin rikkaruoho kaikkiin ratsastuksen lajeihin. Sillä erotuksella, että siinä missä westernhevosia saatetaan simputtaa ylivarovaisiksi rankaisemalla niitä jokaisesta ylimääräisestä eleestä, enkkuratsastajat ovat saaneet oikeutuksen mätkiä raipalla ja huutaa hevoselleen kurinpidon nimissä. Yleinen käsitys on, että johtajuutta on pidettävä yllä jatkuvasti, tai muuten se hemmetin kaakki alkaa taas hyppiä silmille.

Jossain vaiheessa huomasin, että en ole miettinyt johtajuutta pitkiin aikoihin. Ollessani hevosten kanssa ja varsinkin miettiessäni ratkaisua johonkin ongelmaan ajattelen nykyään asioita pääsääntöisesti oppimistapahtumina, eli miten toimintani vaikuttaa hevoseen ja mikä palkitsee haluttua käyttäytymistä. Tämä ei mitenkään sulje pois johtajuusajattelua, vaan on ennemminkin erilainen lähestymistapa asiaan. Johtajuusajattelussa itsessään ei ole vikaa, vaan ongelmat tulevat sen tulkinnasta. Pätevän kouluttajan ei tarvitse korostaa johtajuuttaan. Hevoset pitävät varmasti ja selkeästi kehollaan artikuloivasta kouluttajasta ja lähtevät tällaisen ihmisen matkaan aivan luonnollisesti. Sivusta seuraava hevosen omistaja ei näe kouluttajan ja hevosen välillä tapahtuvaa sanatonta kommunikaatiota, vaan ainoastaan sen vaiheen, jossa kouluttaja hakee hevosen huomiota, esimerkiksi pyytämällä hevosta liikkumaan eteen aina, kun sen huomio karkaa kouluttajasta. Niinpä hevosen omistaja kokee oppineensa jotain uutta ja tärkeää: hevosta ajetaan eteen, kunnes se antaa periksi. Kouluttaja tekee todennäköisesti myös täsmällisesti ajoitettuja suunnanvaihtoja saadakseen hevosen huomion itseensä, mutta niiden merkitys jää usein hämäräksi katsojalle.

Kotiin päästyään hevosen omistaja ottaa menetelmän käyttöönsä, ja usein se toimiikin. Vaikka tulkinta oli alunperin väärä, hätyyttäminen toimii ainakin jonkin aikaa. Jossain vaiheessa hevonen kuitenkin oppii kuvion: ensin juostaan vimmatusti, sitten pitää muuttaa suuntaa muutaman kerran, sen jälkeen muututaan hitaaksi ja ihminen lopettaa eteen ajamisen. Hevosen huomio on kuitenkin kääntynyt ulkomaailman tarkkailusta sisäänpäin, eikä keskittynyt ihmiseen, mikä siis oli se alkuperäinen tarkoitus. Johtajuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyse on opitusta liikesarjasta, jossa hevosen palkinto on juoksuttamisen lopettaminen.

Tehokkain oppimistapa jotakuinkin kaikilla eläimillä (ihminen mukaan lukien) on oivallusoppiminen. Itse oivaltaminen on hevoselle palkitsevaa ja jos siihen vielä liittyy joku hevosen kannalta miellyttävä asia, on oppimisjälki erittäin pysyvä. Tämän vuoksi ns. pahat tavat pysyvät niin sitkeässä: jos hevonen on itse oppinut oivaltamalla esim. pukittamalla saamaan ratsastajan alas selästä, tarvitaan usein monta toistoa hevosen kannalta epäonnistuneita pukittelutilanteita, ennenkuin hevonen lopettaa kokonaan. Joskus tekeminen liittyy myös mukana olleeseen ihmiseen: omistajaa lennätetään alas selästä rutiinisti, mutta valmentajan kanssa ei edes yritetä samaa.

Monet hevosten oivalluksista ovat sellaisia, että ihmisille ei edes tule mieleen, että on kyse on opitusta asiasta, ja useimmiten vielä useamman asian ketjusta. Ruokinta-aikaan vimmatusti kuopiva hevonen on joskus oivaltanut, että kun ihminen kolistelee toisessa huoneessa ruokakuppeja [laukaisija], niin kun se aloittaa kuopimisen [opittu reaktio] , ilmestyy ruokakuppi nenän eteen [palkinto]. Tässäkin tapauksessa hevosella on tuplasti, ei vaan triplasti motivaattoreita: 1. nälkä, 2. oivallusoppimisen tuoma mielihyvä ja 3. ruokapalkinto. Itse asiassa yllä kuvatussa tilanteessa on vielä neljäskin motivaattori: rutiinien toteutuminen. Rutiineista pitävänä eläimenä hevonen kokee mielihyvää kun kaikki tapahtuu käsikirjoituksen mukaisesti. Ei mikään ihme, että ruokinta-aikaan liittyvien käytöshäiriöiden poisopettaminen on niin työlästä.

Koska oivallusoppimisen tulokset ovat varsin pysyviä, on hämmästyttävää kuinka vähän sitä käytetään hevosten koulutuksessa. Lännenratsun koulutuksessa oivallusoppimista käytetään enemmän kuin perinteisessä tyylissä, koska monissa tapauksissa hevosen on kyettävä itse, ilman ratsastajan apua huolehtimaan tehtävän suorittamisesta. Lisäksi jotkut lännenratsastuksessa käytettävät koulutusmenetelmät muistuttavat jonkin verran mm. koirien koulutuksessa käytettävää shapingia. Naksutinta ja namipalkintoja ei tarvita, jos opetustapahtuma on suunniteltu niin, että toimimalla oikein hevonenkin hyötyy siitä jollakin tavalla. En tarkoita hyötymisellä tässä rangaistuksen välttämistä, koska se ei mielestäni ole eettinen koulutusmenetelmä. Koulutuksen tulisi ensisijaisesti perustua palkitsemiseen, varsinkin kun aloitetaan nuoria hevosia. Rangaistuksen käyttö koulutusmenetelmänä syö luottamusta ihmisen ja hevosen väliltä, hidastaa oppimista, nostaa hevosen stressitasoa ja tekee hevosesta ylivarovaisen. Ylivarovaisuus on psykologinen tila, jossa hevonen tarkkailee ylikorostuneen voimakkaasti ratsastajaa, ja yrittää ennakoida ratsastajan toiveet mahdollisimman nopeasti rangaistuksen pelossa. Ylivarovainen hevonen saattaa näyttää ulospäin rauhalliselta, mutta sen stressihormonitaso voi olla silti korkealla. Myös pelkästään paineen poistoon perustuva koulutustapa aiheuttaa ennenpitkää ylivarovaisuutta, joten positiivisen palkitsemisen käyttö on hevosen mielenterveyden kannalta tärkeää.

Seuraavan kerran, kun olet tilanteessa jossa hevonen käyttäytyy mielestäsi kurittomasti, mieti onko kyseessä johtajuusasemasi kyseenalaistaminen vai olisiko taustalla sittenkin opittu reaktio. Joskus kyse voi olla aivan yksinkertaisesti siitäkin, että hevonen purkaa ylimääräistä energiaa tai jopa hulluttelee omaksi ilokseen. Hevoset eivät pohdi sosiaalisia hierarkioita eivätkä myöskään suunnittele ilkeyksiä pääsi menoksi, vaan elelevät omaa elämäänsä hevosena. Usein ihminen ja työ ratsuna ovat hevoselle niitä elämän pieniä haittatekijöitä, jotka vaan täytyy sietää ja joiden jälkeen pääsee taas jatkamaan omia puuhiaan. Sinusta riippuu, onko hevosen aika kanssasi hauskaa vai ikävää.

Kilparatsastus ja etiikka

Erilaisten hevosenkoulutusmetodien tarjonta on viime vuosina lisääntynyt, ja periaatteessa valikoimasta pitäisi löytyä jokaiselle jotain. Osa menetelmistä perustuu johtajuusajatteluun, mikä tarkoittaa että ihmisen olisi kyettävä ansaitsemaan hevosensa kunnioitus erilaisilla johtajuutta vahvistavilla harjoituksilla. Osa taas perustuu ajatukseen, että hevonen voidaan opettaa käyttäytymään halutulla tavalla. Molemmat suuntaukset hyödyntävät operanttia ehdollistamista, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa, että ympäristö reagoi hevosen käytöksen muutokseen. Vielä yksinkertaisemmin sanottuna: hevonen saa palautetta ja muokkaa käyttäytymistään sen mukaisesti.

Perinteinen hevosen koulutus perustuu pääasiassa negatiiviseen vahvistamiseen (paineen poisto) sekä toisinaan myös positiiviseen rankaisemiseen (rangaistus). Uudemmat menetelmät kuten naksutinkoulutus ja shaping taas perustuvat yleensä positiiviseen vahvistamiseen (palkinto) ja negatiiviseen rankaisemiseen (viedään palkinto pois). Näiden lisäksi voidaan käyttää myös toiminnan keskeyttämistä (esim. hevonen nostaa väärän laukan, se siirretään käyntiin ja pyydetään nostamaan laukka uudestaan).

Eri tavalla koulutetut hevoset myös käyttäytyvät eri tavalla: palkitsemalla (positiivinen vahvistaminen) opetettu hevonen on yleensä utelias ja puuhakas ja kokeilee mielellään uusia asioita. Rankaisemalla (positiivinen rankaiseminen) koulutettu hevonen taas on oppinut olemaan kokeilematta (koska siitä saattaa seurata rangaistus) ja sen olemus on sulkeutuneempi. Paineen poistolla opetettu hevonen asettuu jonnekin noiden ääripäiden välimaastoon.

Okei, hienoa. Kaikki hevosellaan kilpailevat varmasti haluavat sen iloisesti suorittavan atleetin, kuten FEIn määritelmä kilpahevosesta kuuluu. Joten eikun palkitsemaan ynnä sheippaamaan, niillähän niitä iloisia atleetteja saadaan. Vai saadaanko?

Harrastehevosen päätehtävä on tuottaa miellyttäviä hetkiä omistajalleen. Sen tulee olla kiltti ja hyvinkäyttäytyvä sekä turvallinen, koska harrastelijan ei voida olettaa hallitsevan ongelmahevosen eheyttämisprotokollaa. Harrastehevonen saa olla veikeä ja oma-aloitteinen, eikä ole niin tarkkaa, tekeekö se sen laukanvaihdon juuri tasan X:n kohdalla. Ihmiset rakastuvat hevosissaan persoonallisuuteen, joten on hienoa jos harrasteratsulla sellainen on. Näin ollen positiivinen vahvistaminen (palkitseminen) höystettynä paineen poistolla on todennäköisesti paras menetelmä harrastehevosen kouluttamisessa.

Kilpahevoseen kohdistuu erilaiset vaatimukset kuin harrastehevoseen, joten kouluttaminenkin on haasteellisempaa. Kilpahevonen on nimittäin saatava vakuuttuneeksi siitä, että suoritettava on, vaikkei just nyt tekisi mieli. Sen tulee myös sietää yleisön aplodeja ja muuta mekastusta, matkustamista, yksinäisyyttä ja vieraissa paikoissa asumista. Aika harva hevonen on syntynyt kilpahevoseksi, ts. sillä on sellainen psyyke, että se pystyy kurinalaiseen suoritukseen lähes mahdottomissa olosuhteissa.

Oma havaintoni lähes pelkästään palkitsemalla koulutetuista hevosista on, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin kun itse haluavat. Allegoriana: jos teini-ikäinen lapsesi ei suostu viemään roskista ulos, sanotko että ei se mitään, katsotaan huomenna jos vaikka huvittaisi silloin, vai korotatko kenties hänen viikkorahaansa että motivaatio kotitöihin kasvaisi? Todennäköisesti et tekisi kumpaakaan, vaan käyttäisit ns. perinteisiä lapsenkasvatusmenetelmiä (uhkaus, kiristys & välitön palkinto). Teini tekee velvollisuutensa, roskis ei pursua yli laitojensa ja kaikki ovat pienen napinan jälkeen tyytyväisiä. Sama pätee hevosiin, eli on asioita, jotka on vaan tehtävä, vaikkei just nyt haluaisi.

Toinen ongelma on suorituksen laatu. Monet kilpailuissa vaadittavat liikkeet ovat fyysisesti vaikeita, ja kilpahevonen on jotenkin saatava vakuuttuneeksi, että ne on silti suoritettava parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kouluhevosella täytyy olla eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, estehevosen on hypättävä teknisesti oikein ja koukistettava jalkojaan tarpeeksi esteen yllä. Reining -hevosen on tehtävä kunnon spini eikä se saa laahustaa velttoa napakäännöstä. Ravihevosen on kiihdytettävä loppusuoralla ja vikellyshevosen jaksettava ylläpitää tasaista hidasta laukkaa todella pitkiä aikoja. Kuinka moni kilpahevonen suorittaa sataprosenttisesti ilman ulkopuolelta tulevaa motivointia, joka usein on fyysistä ja voidaan tulkita pakottamiseksi?

Kolmas seikka taas on hevosen mielenlaatu: toisinaan pääasiassa palkitsemalla koulutetuista hevosista tulee mahdottoman happamia työskentelijöitä. Ne suhtautuvat ihmiseen kuin jonkinlaiseen seremoniamestariin, ja ottavat nuivan asenteen jos seremoniamestari ei toimikaan niin kuin polle haluaa. Todennäköisesti kyseessä on ennemminkin kouluttajan tekemä virhe kuin menetelmän aiheuttama ongelma, mutta se kumoaa silti usein kuullun väitteen, että palkitsemalla kouluttaminen on turvallista, koska se ei luo käytösongelmia vaikka kouluttaja ei olisikaan aivan tilanteen tasalla.

Miten niitä happy athleteja sitten oikein saadaan? Todennäköisesti kurinalaisella työskentelyllä, jonka aikana hevoselle annetaan lupa tehdä virheitä ja mahdollisuus korjata ne. Mahdollisimman virheettömällä koulutuksella, mikä tarkoittaa palkitsemisen, paineenpoiston ja eettisesti hyväksyttävien rangaistusten (esim. pelleilystä seuraa lisää työtä) käyttöä sopivassa suhteessa.
Antamalla hevosen olla hevonen, eli tarjoamalla sille virkistysmahdollisuuksia kuten hengailua laumassa ja kävelyretkiä metsässä. Antamalla sille mahdollisuus kontrolloida omaa ympäristöään (pihattotyyppinen systeemi, jossa hevonen saa valita onko sisällä vai ulkona). Sallimalla sille rentouttavat piehtaroinnit ja mutakylvyt, jotka myös hoitavat lihaksistoa ja ihoa. Antamalla sille mahdollisuus juosta ja revitellä oikein kunnolla, että patoutunut energia pääsee purkautumaan. Kohtelemalla sitä arvostavasti ja suhtautumalla siihen kuten toiseen elävään, ajattelevaan olentoon, jolla on omia tarpeita (jotka toisinaan ovat ristiriidassa meidän ihmisten tarpeiden kanssa). Hyväksymällä hevonen sellaisena kuin se on (kuinkahan moni hevonen tälläkin hetkellä tietää, että sen ihminen on siihen tyytymätön?), on armeliaampaa vaihtaa hevosta ajoissa kuin yrittää vuosikausia muokata siitä jotain, mihin se ei pysty.

Suuri ongelma eettisesti hyväksyttävässä kilpahevosen kouluttamisessa ja valmentautumisessa taitaa edelleenkin olla sopivien valmentajien puute. Itse valmennuksissa käyneenä ja muiden valmentautumisia sivusta seuranneena olen huomannut, että huiput opettavat yleensä silkkaa hevostaitoa, kun taas ei ihan niin huiput käyttävät enemmän fyysisiä pakotteita. Todella hyvillä valmentajilla on etologia ja tekniikka hallussa sekä ajoitus kohdallaan, joten konfliktitilanteita ei edes pääse syntymään. Valmentajan hyvä hevostaito ja etologian tuntemus ei poissulje rangaistusten ja pakotteiden käyttöä, mutta yleensä niiden käyttö on hillitympää ja tehokkaampaa kuin tavisvalmentajien, jotka usein ampuvat hyttysiä tykillä. Tähän sopiikin hyvin Kyra K:n toteamus, että jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.

Ajattele apinoita

Hevosen kouluttaminen on suhteellisen helppoa, kunhan tietää mitä tekee ja miksi. Hevoset ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaisia eläimiä: kun tietää mikä niitä motivoi, on helppo palkita. Sen jälkeen ei tarvitse muuta kuin jakaa opetettava tehtävä hevosen kannalta loogisiin palasiin ja palkita oikealla hetkellä. Edistyminen on yleensä nopeaa ja karvaiset oppilaat ovat usein itsekin tohkeissaan siitä, että oivaltavat uusia juttuja.

Ratsastajan opettaminen on paljon vaikeampaa. Mitä vähemmän ratsastaja osaa, sitä vähemmän hän ymmärtää antaa painoarvoa oleellisille neuvoille. Opettaja saattaa hokea vuoden ajan jotain itselleen päivänselvää asiaa, ja ihmetellä miksi ratsastaja ei vieläkään kuuntele mitä hän sanoo. Ratsastaja puolestaan valikoi opettajan puheesta ne kohdat, jotka hän ymmärtää ja pystyy sisäistämään niiden merkityksellisyyden, muu informaatio menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lisäksi ihmiset tuppaavat olemaan fyysisesti suhteellisen huonossa kunnossa: Ilman liikunnalla hankittua lihasjänteyttä ja kehon koordinaatiokykyä ratsastuksen opettelu on lähes mahdotonta. Mielestäni on täysin epäreilua vaatia hevoselta moitteetonta suoritusta, jos oma istunta ja apujenkäyttö ei ole yhtä moitteetonta.

Kaikista haasteellisinta on opettaa sekä hevosta että ratsastajaa samanaikaisesti. Käytännössä lännenratsastuksen opettaminen (muilla kuin siihen koulutetuilla hevosilla) on yleensä juuri sitä. Entinen enkkutäti haluaa siirtyä poneineen länkkäriin, tai sitten he kaipaavat rentouttavaa vaihtelua este- ja koulutreenien lomassa. Kaikista vaikeinta on siirtää ratsastajalle mielikuvaa siitä tuntemuksesta, joka tulee kun joku liike suoritetaan oikein. Osaavasta hevosesta on tässä tilanteessa suunnattomasti apua, koska ratsastajan on helpompi tuntea omassa istunnassaan tapahtuneiden muutosten oikeanlainen vaikutus hevoseen. Kyllähän kouluttamaton hevonenkin reagoi ”oikein” jos apu on annettu oikein, mutta se ei välttämättä osaa suorittaa lajissa vaadittuja liikesarjoja puhtaasti, yleensä vaste on jotakin sinne päin.

Vaikka etologia, pedagogiikka ja kognitiivisten prosessien ymmärtäminen ovat opettajan työvälineitä, olisi ratsastajan kyettävä myös ymmärtämään niistä jotain. Muutoin suuri osa opettajan ohjeista menee hukkaan, koska ajoituksen ja hevosen mielentilan säätelyn tärkeys eivät täysin aukene ratsastajalle. Vaikeinta on yrittää estää ratsastajaa suuttumasta hevoselleen. Jos hevonen ei reagoi niin kuin ratsastajan mielestä pitäisi, alkavat ärräpäät ja ohjanperät lentää ja hevonen saa kyytiä. Yleensä tämän jälkeen hevonen on paremmin kuulolla ja reagoi apuihin paremmin. Ratsastaja kokee onnistuneensa kurinpalautuksessa ja homma jatkuu.

Asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen. Rimpanpullan jälkeen hevonen on hetken aikaa kuulolla 110%:sesti, koska pelkää saavansa uudestaan huutia. Rangaistusta pelkäävä hevonen ei kuitenkaan voi olla rentoutuneessa mielentilassa, joten oppiminen hidastuu. Se tarvitsee enemmän toistoja ja pahimmassa tapauksessa se myös liittää epämiellyttävän olotilan oppimaansa asiaan pysyvästi. Tämän jälkeen se jännittyy joka ikinen kerta, kun siltä pyydetään opetettua asiaa. Ratsastaja olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisi hillinnyt itsensä. Hevonen olisi oppinut nopeammin ja paremmin, ja sen luottamus ratsastajaansa olisi kasvanut.

Miksi ratsastajat sitten menettävät hermojensa hallinnan? Osalla varmasti on taustalla suorituspaineita: kukaan tuskin haluaa näyttää huonolta ratsastajalta. Toinen, hyvin yleinen syy on pelko. Hevonen tekee jotain, joka saa ratsastajan pelästymään ja primitiivireaktio siihen on äkkipikainen raivostuminen. Kolmas syy on turhautuminen. Turhautumisentunne syntyy siitä, että ratsastaja ei oikeastaan tiedä, mitä on tekemässä ja minne on menossa. Tunne purkautuu spontaanisti heikomman osapuolen kurmoottamisena, aivan kuten makaki- tai simpanssilaumassakin. Sivistyksen ja itsehillinnän pintasilaus on meillä ihmisillä hyvin ohut, me muutumme apinoiksi silmänräpäyksessä. Olipa syy mikä tahansa yllämainituista, suuttuessaan hevoselle ratsastaja tietämättään mokaa paljon pahemmin kuin kuvitteleekaan. Jokainen tilannetta vierestä seuraava osaava ratsastaja nimittäin tietää, mistä episodi johtui ja miten se olisi voitu välttää. Seuraavan kerran kun alkaa keittää hevosen selässä, ajattele apinoita.

Viissataa kiloa uusavutonta lellikakaraa

Tässä eräänä päivänä mietiskelin hevosten kouluttamista ajaessani töistä kotiin. Hyvin koulutettu hevonen reagoi ratsastajan apuihin herkästi ja eksaktisti, mutta ei missään nimessä saa keksiä omia liikkeitä tai olla liian innokkaasti mukana hommassa. Esimerkiksi kouluhevonen: Sen tulee olla äärimmäisen kuuliainen eikä se saa näyttää tunteitaan ulospäin, koska tuomarit ruukaavat vähentää niistä pisteitä. Lännenratsastuksessa on sama juttu: liian innokas hevonen reagoi liian nopeasti tai ennakoi, ja suorituksen taso heikkenee. Tuomarit haluavat nähdä hevosia, jotka ovat yleisolemukseltaan "quiet", räiskyvästä persoonallisuudesta ja innokkaasta asenteesta ei saa kuin virhepisteitä.

Miten me sitten muokataan hevosesta kuuliainen kilparatsu? Hiomalla lajiin kuuluvia liikesarjoja satoja ja tuhansia kertoja ja joka kerta kun hevonen esittää omia mielipiteitään, sille huomautetaan siitä. Lopputuloksena on hevonen, joka on äärimmäisen tarkkaavainen ja joka odottaa kärsivällisesti käskyä ennen kuin tekee yhtään mitään. Sellaista hevosta pidetään erityisen hyvin koulutettuna. Psykologiselta kantilta tarkastellen liikutaan hyvin lähellä ylivarovaisuuden ja opitun avuttomuuden tilaa. Kuinkahan moni hevosia kouluttava erottaa, kummalla puolen rajaa operoidaan?

Jos mietitään hevosen elämää kokonaisuudessaan, ollaan vielä heikommilla jäillä. Kuinka moni hevonen saa päättää, missä viettää aikansa ja kenen kanssa? Hevosen koko elämä on ihmisten käsissä: se talutetaan karsinasta tarhaan ja takaisin, ja tarhataan ihmisten mielihalujen tai resurssien mukaisesti. Sen ruokinta-ajat sanelee ihmismaailman aikataulut, eikä suinkaan hevosen oma näläntunne tai lajinmukainen laidunnustarve. Sitä ruokitaan rehuilla, jotka ihminen katsoo soveliaaksi ravinnoksi, vaikka hevonen söisi mieluummin jotain muuta.

Nykymaailman harraste-tai kilpahevonen joutuu hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen pitäisi selviytyä oman yritteliäisyyden tai nokkeluuden avulla. Yleensä kun hevonen on nokkela, se saa siitä satikutia palkaksi, sillä karsinanovia ja tarhanportteja sukkelasti availeva hevonen on varsinainen riesa tallityöntekijöille. Jos hevonen onnistuu hankkiutumaan ikävyyksiin, tulee paikalle ihminen, joka vapauttaa sen hankalasta tilanteesta. Ei mikään ihme, että nykyajan hevoset ovat uusavuttomia ääliöitä, jotka satuttavat itseään heti, kun silmä välttää. Niille ei yksinkertaisesti ole kehittynyt taitoja ratkaista ongelmatilanteita itsenäisesti. Me ihmiset olemme erittäin tehokkaasti karsineet niiden elämästä sellaiset virikkeet, jotka sallisivat niiden oppia virheistään. Turvallisuuden nimissä tietenkin.

Hevosista on tullut monisataakiloisia lellikakaroita, joiden koko elämä on siloiteltu etukäteen mahdollisimman helpoksi. Ja auta armias, jos rutiineihin tulee yllättävä muutos, tällöin koko talli saa tuta tuon viisisataakiloisen primadonnan närkästyksen: seinät paukkuu ja kalterit kolisee, kun tuohtunut eläin alleviivaa huonoa kohteluaan ja hoputtaa henkilökuntaa toimimaan. Hevoselle ei yleensä tee hyvää, että se on oman ihmisensä ainoa hevonen. Tiedetäänhän me jo lapsistakin, että vanhempiensa ainoa silmäterä on yleensä raivostuttava lellikakara, jolle koko muu maailma haluaisi antaa kunnon selkäsaunan, kun taas vanhemmat ovat täysin sokeita pikkuhitlerinsä ärsyttävyydelle. Meidän tallilla tällaisia primadonnia ei luojan kiitos ole, koska niillä kaikilla on niin järkevät omistajat.

Tähän nyt vielä loppukaneetiksi, että osa omista hevosistani on ihan tavallisessa karsinatallissa ja niiden puolesta päätetään lähes kaikki mitä niiden elämässä tapahtuu. Tarkoituksenani ei siis ollut moralisoida kenenkään hevosenpitoa, ei oikeastaan edes kyseenalaistaa vallalla olevia käytäntöjä (paitsi ehkä ihan vähäsen? ;o) , vaan saada ihmiset pohtimaan kysymystä jostain muusta kuin omasta näkökulmastaan.

Olen ajatellut. Ei kannattaisi.

Minä olen usein ihmetellyt, miten helppoa hevostelu ja kilpaileminen joillekin on. Hankitaan hevonen, mennään valmennuksiin, osallistutaan kilpailuihin ja that's it. Ja jos hevonen on jollain tapaa epäsopiva tai huono, myydään se pois ja ostetaan uusi. Hevosilla on yleensä täydet vakuutukset, jotta saataisiin harrastusväline huollettua mahdollisimman vaivattomasti merkkikorjaamossa, ja jos oikein huono tsägä käy, niin myös korvattua uudella.*

Itselleni yllä mainitut tilanteet aiheuttavat kamalasti päänvaivaa ja kiusallisia eettisiä pohdintoja, jotka vaativat perusteltuja linjanvetoja ennen kuin jättävät minut rauhaan. Otetaan nyt vaikka esimerkin ensimmäinen kohta, hevosen ostaminen ja/tai myyminen. Koska olen antanut tammojeni lisääntyä, oletusarvo on, että myyn hevosia. Niin minäkin aluksi luulin, ennen kuin huomasin, että eihän se käy. Kuinka voisin erottaa eläimen omasta perheestään ja lähettää sen maailmalle tietäen, että se saattaa päätyä jonnekin vuokratallille, jossa epäpätevät tallityöntekijät käsittelevät sitä väärin, taitamattomat valmentajat ja ratsuttajat murtavat sen mielen ja missä se pääsee yksilötarhaan lakisääteiseksi neljäksi tunniksi päivässä. Jooei, minä kasvatan vain omiin tarpeisiini, ja lupaan syntyville varsoille, että saavat jäädä perheeseensä (jos siis se minusta suinkin riippuu). Tämä tietysti aiheuttaa sen, että varsoja ei hirveän tiuhalla frekvenssillä tuoteta, koska jotenkin ne pitää myös pystyä elättämään sen kolmisenkymmentä vuotta minkä elävät.

Hevosen ostamisen problematiikka ei ole ollenkaan sen helpompaa. Mistä tiedän, että ostamani hevonen on madotettu tai kaviot huollettu säännöllisesti? Mistä tiedän, että sitä on aikaisemmin käsitelty oikein ja varsa-ajan koulutus tehty taiten? Mistä tiedän, ettei sitä ole aloitettu liian varhain, ja pilattu sen selkää tai mieltä lopullisesti? Mistä tiedän, että sen koulutuksessa on käytetty eettisesti hyväksyttäviä metodeja? Entä kasvattaja/myyjä, haluanko rahoittaa hänen toimintaansa eli kestääkö se eettisen tarkastelun? Tai koeratsastus, voinko olla varma ettei hevosta ole huumattu? Ulkomailta ostaessa riskit kasvavat, koska tuolla suuressa maailmassa, missä hevosurheilussakin pyörii isot rahat, ovat menetelmätkin toisinaan erittäin arveluttavia. Valmennus- ja myyntitalleilla on hevosia, joiden kyljet ovat auki tai täynnä arpikudosta kannusten jäljiltä. Hevosia seisotetaan sisällä 24/7, ulos ne pääsevät ainoastaan maneesiin, jossa niiden täytyy olla koottuna ratsastajan alla jokainen sekunti. Heinää ei anneta tarpeeksi, ja väkirehumäärät ovat huimia, joten hevosilla on vatsahaava ja niillä esiintyy stereotypioita ja muita käytöshäiriöitä. Hevosia aletaan treenata tosissaan 1,5 vuotiaina, ja dopinkia käytetään rutiininomaisesti.

Valmennuksissa käyminen ja oikean valmentajan valitseminen se vasta vaikeaa onkin. Otanko rahoilleni täyden vastineen eli teen kaiken, mitä valmentaja käskee, vaikka se sotisi minun omia eettisiä periaatteitani vastaan? Voinko käyttää valmentajaa, joka käyttää kotimaassaan arveluttavia keinoja pärjätäkseen kilpailuissa, "koska kaikki muutkin tekevät niin". Entä onko minun uskottava valmentajaa, joka vaatii istumaan laukassa alas, vaikka alla on vasta remontti-vaiheessa oleva hevonen, jonka selkä ei vielä kanna? Entä hevosen motivointi, onko hyvien hevostaitojen mukaista "motivoida" hevosta paketoimalla se kangen ja kannusten väliin?

Kilpaileminen sitten. Se vasta pohdintaa aiheuttaakin. Jos hevoseni jännittää kilpailutilanteita, onko oikein, että edes vaadin siltä sellaista? Eikö sitä varten pitäisi olla sellaisia hevosia, joiden hermo kestää ja joiden kanssa ei tarvitse olla joka kerta kisojen jälkeen paria viikkoa huolissaan, että tuliko nyt traumoja ja kuinka pahoja. Kilpahevosen pitäisi myös sietää muita hevosia lähellään, ilman että se jäykistyy pelosta joka kerta, kun joku tulee viittä metriä lähemmäksi. Jos hevosella on luonnostaan voimakkaat pakoreaktiot, ja olen opettanut sen olemaan näyttämättä niitä, olenko poistanut tarpeen reaktioille vai vain peittänyt ne kuuliaisuuden alle? Kisoissa usein joutuu myös viemään hevosen äärirajoilleen, kun se on muutenkin jo hermostunut ja suoritustaso on normaalia matalampi. Onko reilua saattaa sinuun luottava, kuuliainen eläin sellaiseen tilanteeseen?

Tätä voisi jatkaa loputtomiin, ja niin itse asiassa jatkankin, muiden onneksi kuitenkin lähinnä itsekseni. Päivittäin tulee esiin tilanteita ja kysymyksiä, jotka vaativat pohdintaa, reflektointia ja lopputulemana jonkinlaisen linjanvedon, kuinka suhtautua tulevaisuudessa senkaltaisiin tilanteisiin tai kysymyksiin. Elämä on yllättävän vaikeaa.


*Vakuutukset ovat tottakai ok, koska niiden avulla hevosille voidaan tarjota paras mahdollinen hoito kriisitilanteessa. Olen elämäni aikana kuitenkin törmännyt sen verran monta kertaa tilanteeseen, jossa hevosen omistaja tappelee vakuutusyhtiön kanssa siitä, että saako hevosen lopettaa ja kuinka paljon siitä korvataan. Useimmiten hevosella on jokin pitkäaikaista hoitoa vaativa ongelma, kuten jännevamma tai pölyallergia, johon omistaja ei halua sitoutua, vaan haluaa tilalle terveen harrastusvälineen. Vakuutusyhtiö taas katsoo, että vamma ei ole hevosen käyttöä estävä, ja maksaisi mieluummin kuntoutushoidon. Pahimmillaan hevonen viedään halvempaan talliin odottamaan lopetuslupaa, ja ihminen katselee jo uutta hevosta tilalle. On aivan järkevää toimia näin, mutta jollain tavalla se myös on äärettömän kammottavaa.

Keikkuen kevät tulevi

Moi mä oon Keikku ja oon ollut aina. Tiedän sen siitä, että en muista sellaista aikaa jolloin en olisi ollut. Mä olen nyt 4 vuotta, mitä se sitten tarkoittaakin, ja meidän ruokkija sanoo että mä oon nyt teini. Sitäkään en tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta jotain kivaa sen täytyy olla. Kaikki on kivaa, paitsi se kun Vanhatamma ja Kimotamma kiusaa mua. Mä en haluu olla niiden kaa pihatossa, kun ne aina hätistää mua. Onneks ne menee aina yöksi omiin koteihinsa, niin että mä saan nukkua rauhassa.

Mun ruokkija on alkanu leikkiin mun kanssa aika usein. Me ollaan käyty kentällä juoksentelemassa ja sit me ollaan käyty maailmallakin. Se maailma alkaa sukulaismiesten tarhan takaa ja siellä on teitä ja mäkiä. Ja niitä vaanijoita, jotka kykkii ihmisten tallien lähellä. Ne on sellasia pienehköjä kulmikkaita juttuja jotka haisee paperille, ja niiden vieressä on isompia, tumman ruohon värisiä juttuja, jotka haisee tosi pahalle, yök. Mä olenki itse asiassa tosi kokenu matkailija, oon nimittäin lapsena matkustanu mun veljen kaa jopa trailerissa, kelatkaapa sitä! Maailmassa on kuulemma hevosia, jotka ei oo ikinä matkustanu kopissa! Hiukan noloo niille. Mä nimittäin oon käyny siis ihan kaikkialla, niinq esim. Savijärvellä ja Ypäjällä.

Viime aikoina oon alkanu kattoon poikia sillä silmällä. Ruokkija sanoo, että se silmä on mun hännän alla. Mua aina pissattaa ihan hirveesti kun joudun poikien lähelle. Meillä on täällä paljon poikia: kaks mun setää, jotka on ihan überpervoja, koska ne vikittelee mua, vaikka oon sukulainen ja ihan pieni vielä. Joskus niillä jopa näkyy SE kun ne pöhisee. Ne on kyllä kauheen kiinnostavia, mutta aika pelottavia. Sitten on sellanen hirmu iso poika, joka on ihan mukava. Se luulee olevansa joku laumanjohtaja ja osallistuu omasta aitauksestaan meidän akkojen tohinoihin. Toisella puolen meitä asuu Mustaruuna, joka on jo kauheen vanha. Mä en tajuu, miks mun äiti ja isoäiti aina intoilee siitä ja haluu notkuu sen lähellä ja pissaakin sille, koska se on ihan pattipolvinen kalkkis, ainaki satakymmentä vuotta. Yök. Mä aina yritän purra sitä, kun se illalla kävelee sisään talliin meidän pihaton vierestä. Sitäpaitsi se on varattu, se hengailee sellasen tosi ison mustan naikkosen kaa, joka on jotenki sillee gootti tai jotain hevarigenree, vähän arveluttava henkilö mun mielestä.

Vikaks mä säästinki kaikista ihanimman pojan, joka on Espanjanpoika. Me osuttiin yks päivä yhtä aikaa kentälle ja vitsi et se katteli mua sillä silmällä, ihan varmana katteli! Mäkin silmäilin sitä ja sit me molemmat piehtaroitiin ja vähäx oli siistii! Se kuopi mulle ja esitti äijää, ja tyhmät ihmiset luuli että se vaan ettii uutta piehtaroimispaikkaa. No mä voin kertoo että not. Sit se vietii pois ja mulla oli siellä kentällä ihan mälsää, vaikka yleensä siellä on tosi kivaa. Mä yritin juosta sen peräänkin, mutta ruokkija hätisti mua narulla ja sit mun oli pakko leikkii sen kaa hätistys-ja-joinuppaus-leikkii. Se olis muuten varmaan tullu surulliseks, jos en olis kaartanu juosten sen luokse niinku mä yleensä teen (jos mullei oo mitää parempaa tekemistä..). Hiukan yksinkertasii noi ihmiset.

Nyt tulee sit mun tän viikon kohokohta: Eilen mä pääsin taas talliin hengaileen pariks tunniks. Mä notkuin mun pedosedän himas (oikeesti sen nimi on Kaunispoika mut mä sanon sitä pedofiiliks kun se on aina yrittäny päästä mun kimppuun vaikka siis oon sen siskontytär), pedosetä siis oli ite ulkona, mähän en sen kämpäs ois jos se olis ite himassa! Yök! Sit tuli se urospuolinen ruokkija ja siirsi mut sen mustan dominan mestaan ja IIIIIK, mä olinki yhtäkkii Espanjanpojan vieressä! Siis IIIIIIIK IIIIIIIIK IIIIIIIIK! Meillä oli huulikontaktii ja kaikkee!!!!! Nyt mä olen ihan yhtä kokenut näissä asioissa kun noi vanhemmat tammatkin. Voinkohan mä nyt saada varsan Espiksen kaa?

Kilttitamma kisahevosena

Kun viime keväänä aloitin Touhiksen jäljiltä ratsastaa Kilttiätammaa, huomasin ilokseni että se oli erinomaisessa kuosissa. Sillä oli hyvä lihaskunto ja se toimi todella hienosti pienin avuin. Päätin katsoa, miten kisahommat luontuisivat sen kanssa. KT:n suurin ongelma kisahevosena on sen nössö luonne: se pelkää lähes kaikkea ja on erittäin ääniarka. Niinpä kisa- ja valmennuskalenterin koostamisessa on ollut päällimmäisenä asiana KTn totuttaminen kisapaikkoihin, yleisöön ja vieraisiin hevosiin.

Ehdittiin loppukesän ja syksyn aikana käydä kahdet kisat ja kaksissa valmennuksissa. Kisa- ja valmennuspaikkojen suhteen ei ollut isompia ongelmia, yleisöönkin se tottui nopeasti. Suurin ongelma olikin vieraat hevoset. Sitä itse asiassa osasin vähän uumoillakin, sillä nelisen vuotta sitten osallistuin sillä hetken mielijohteesta harjoituskisoihin, ja siellä se pelästyi oria, joka kesken pleasure-luokan hyökkäsi kohti. Ori ei missään vaiheessa ollut viittä metriä lähempänä, mutta KTn maailmanjärjestys meni siitä aivan sekaisin. Sehän on koko ikänsä asunut styrankimaisen emänsä turvallisessa laumassa, eikä ollut aikaisemmin joutunut yhtä rankkaan tilanteeseen. Ennen hyökkäystä se oli varsin luottavainen muiden hevosten suhteen, mutta tapahtuman jälkeen se on suhtautunut vieraisiin hevosiin todella voimakkaalla varauksella. Takaa lähestyvät ovat kaikista kamalimpia, ja niitä kohti se yleensä suuntaa paniikkipukkipotkun. Enkkuhevoselle tuo nyt ei olisi sen kummempi ongelma, kuin että punainen rusetti häntään ja verkkaaminen niin, ettei joudu liian lähelle muita hevosia. Länkkärissä taas moinen taipumus on Todella Iso Ongelma.

Lännenratsujen tulee sietää muita hevosia lähellään. Sukupuolesta, rodusta, mielentilasta, ihan mistä vaan selityksestä huolimatta. Piste. Kisoissa seistään line upissa* palkintojenjaossa sekä esim. western horsemanship-luokassa omaa vuoroa odotettaessa. Western pleasure-luokassa (ja western horsemanship-luokan rail workissa) kaikki ratsukot ovat yhtä aikaa radalla, ja nopeammin liikkuvan hevosen tulee ohittaa hitaampi sisäkautta, volttia ei saa tehdä. Vaikeusastetta lisää se, että hevosta tulee ratsastaa löysin ohjin, ilman näkyvää kuolaintuntumaa**. Ja koska olen perfektionisti, en halua mennä radalle liian lyhyellä ohjalla (koska muoto ja liike kärsivät). Ratsastan kangilla mieluiten romal-ohjilla, joilla ohjaspituutta voidaan säätää kesken suorituksen, jos katastrofi uhkaa. Romaleja käytetään yleensä arabihevosten pleasureluokissa ja vaquero-tyylin*** lännenratsastuksessa, joka siis on se minun juttuni.

KooTeen kanssa olen tässä kisaamistouhussa joutunut ihan erilaisten eettisten ongelmien eteen kuin aikaisemmin Vanhantamman tai Pikkutamman kanssa, jotka molemmat ovat aika itsetietoisia otuksia. Tiedän, että KooTee haluaa miellyttää ja tekee parhaansa, mutta ei voi mitään pelokkuudelleen ja ääniherkkyydelleen. Valmennuksissa se tekee kaiken mitä pyydetään, vaikka sitä jännittää ihan hirveästi. Valmennus- ja kisaviikonloppujen jälkeen se on henkisesti aika loppu ja syö monta päivää huonosti. Tämän vuoksi sille on aktiviteettiviikonloppujen jälkeen annettava 5 päivää täydellistä lomaa ja lepoa, eli ei ratsastusta, ei juoksutusta, ei lääppimistä, ei mitään muuta kuin pelkkää laumailua pihatossa ja pariksi yöksi karsinaan nukkumaan. Tämäkin on huomioitava jo siinä vaiheessa, kun sitä valmennus- ja kisakalenteria suunnittelee. Käytännössä sen kanssa ei voi lähteä mihinkään peräkkäisinä viikonloppuina, ei oikeastaan edes kahden viikon välein, ja kaksi jännittävää päivää putkeen on maksimi ainakin tällä hetkellä.

Se menee aina kiltisti traileriin lähettämällä, vaikka tiedän sen inhoavan trailerissa matkustamista. Kisapaikalla se käyttäytyy hillitysti, vaikka tunnen sen sydämen jyskyttävän pohjetta vasten kun ohitamme pelottavaa mainostaulua tai vierasta hevosta. Se jaksaa keskittyä parin, enintään kolmen luokan ajan, joten kaikkien 5 sallitun luokan suorittaminen per kisapäivä ei onnistu. Pelottavien asioiden kohdalla se jähmettyy hetkeksi ja tekee yleensä tahti- tai askellajirikon. Se ei kuitenkaan pyrähdä karkuun, vaikka todennäköisesti se haluaisi tehdä juuri niin. Se vain kääntää korvat tiiviimmin minua kohti ja pyytää nöyränä, että autatko mut tuon pelottavan jutun ohi, jooko? Mielestäni se on iso juttu. Kamalan iso. Joudun lupaamaan itselleni, että en edes yritä pakottaa sitä enempään kuin mihin se pystyy. Tämä onkin minulle se haastavin juttu, osata antaa periksi oikeassa paikassa. Osaan olla äärettömän itsepäinen, ja sellaisena yleensä myös äärettömän typerä. Tulee olemaan mielenkiintoista selvittää, kuinka pitkälle voin KooTeen kanssa mennä ja missä on se kääntöpiste, jossa joudun antamaan periksi.



*Line upissa hevoset seisovat rivissä rinnakkain, vähän niinkuin ratsastuskoulussa kun opettaja komentaa tunnin jälkeen "Kaaartooon ja seis".
**No okei, SRL:n lännenratsastussäännöissä sanotaan, että kevyellä kuolaintuntumalla. Se ei kuitenkaan tarkoita niitä suoria, kireitä ohjia suupielestä käteen, mitä kisoissa usein näkee seuraluokissa. Herkällä kädellä ja hyvinkoulutetulla hevosella ratsastettaessa kuolaintuntuman voi ottaa täysin löysinä roikkuvilla ohjillakin, varsinkin jos on kanget ja painavat ohjat. Se on vaan täysin erilainen kuolaintuntuma kuin mitä me olemme enkkuratsastuksessa oppineet. Enkä juurikaan noista SRL:n säännöistä muutenkaan perusta vaan ratsastan pääsääntöisesti AQHA:n sääntöjen mukaisesti, koska niitä useimmat tuomaritkin käyttävät.
***Vaquero- tyyli on californialaista, espanjalaiseen ratsastustaitoon perustuvaa lännenratsastusta ja eroaa aika lailla nykyisistä kilpailulajeista, jotka ovat kehittyneet teksasilaisesta, alunperin englantilaistyyppisesta ratsastustaidosta. Vaquero-tyyli on lähellä nykyistä Iberian niemimaan klassista kouluratsastusta, josta se siis on alunperin kehittynytkin.

Olosuhteiden merkityksestä

Tammojen pihatto on ollut pari viimeistä vuotta pois käytöstä, koska pihattotarhan omi käyttöönsä vuokralaishevonen, joka oli omistajan mielestä aivan liian herkkä ja arvokas tarhailemaan savipohjaisissa peltotarhoissa. Tuo ansarikukkanen vaihtoi tallia kesän alussa ja sain taas kaikki 4 omaa tammaa pihattoon. Teimme sisätiloihin yhden hevosen lisätilan, koska Vanhatamma tunnetusti tuppaa varaamaan koko karsinan omaan käyttöönsä muiden jäädessä värjöttelemään ulos säässä kuin säässä. Laajennusosa on Vanhantamman entinen kesäkarsina, ja sen ja pihattokarsinan välissä on pieni, lähinnä ihmisten kulkemiseen tarkoitettu ovi. Kerrankin kaikki meni kuten oli suunniteltukin, eli Vanhatamma tyytyi omaan osioonsa ja jätti isomman karsinan muille. Väliovi oli kuitenkin avattava, koska kaksi erillistä sisätilaa aiheutti Vanhalletammalle ylimääräistä stressiä, sen kun oli rampattava vähän väliä toisella puolella tarkistamassa, että lauma on tallessa. Huolimatta siitä, että karsinoiden välisessä oviaukossa on kaksiosainen ovi, jonka ylempi luukku oli koko ajan auki. Ilmeisesti reikä seinässä ei ollut tarpeeksi, vaan piti olla myös kulkuyhteys.

Aikaisemmista pihattoajoista muistin, että sellainen ei todellakaan säästä työtä tai rahaa. Meidän hevoset on niin sivistyneitä, että ne saattavat hölkätä pellolta sisään pissalle. Ja kun 3-4 aikuista luupäätä lorottaa koko vuorokauden kuset samaan paikkaan, niin märkäähän siellä on. Turvetta kuluu kaksinverroin enemmän, kuin jos olisivat normitapaan päivät tarhassa. Toisaalta kakkojen kerääminen helpottuu, kun otukset suosivat sisätiloja siinäkin hommassa.

Kuluneen kesän helteillä vapaa pääsy viileään sisätilaan on ollut VT:lle elinehto. Jos se ei olisi päässyt aurinkoa pakoon, se olisi varmaan tuupertunut lämpöhalvaukseen. Mietin keväällä, josko klippaisin sen takkuisen cushing-turkin, mutta sitten päätin että parempi sen on olla karvainen ja vähän kuumissaan kuin hyönteisten jatkuvasti kiusaama. Turkki suojelee hyvin ötököiltä, ja hellettä vastaan on olemassa keinonsa: vettä letkulla niin että koko turkki kastuu läpimäräksi. Märän turkin kanssa on jaksettu mennä helteillä pellollekin, ja hevonen on pitkään virkeämpi ja reippaampi.

Pihaton paras puoli on sen positiivinen vaikutus hevosen psyykeen. Hevoset silminnähden nauttivat siitä, että saavat itse päättää missä ovat. Aikoinaan, kun laitoin kaksi vanhinta tammaa ekaa kertaa pihattoon, ne kulkivat pari ensimmäistä viikkoa sisään ja ulos, jääden välillä pollean näköisinä seisoskelemaan oviaukkoon. Ilmeisesti niiden mielestä oli tosi kova juttu että sai tulla ja mennä mielensä mukaan.

Tutkimusten mukaan hevosilla niin kuin ihmisilläkin on tarve päästä vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Jos yksilön ei anneta päättää itse mistään itseensä liittyvästä, se muuttuu pikkuhiljaa aloitekyvyttömäksi ja apaattiseksi möllöttäjäksi. Tilaa nimitetään opituksi avuttomuudeksi, ja se on tuttua kauraa psykiatreille, jotka ovat työskennelleet vankileireiltä vapautuneiden ihmisten kanssa. Itse asiassa kun tarkastelee normiratsun elämää kaupungin lähellä sijaitsevissa vuokratalleissa, ei voi välttyä tietyiltä vankileiriassosiaatioilta: hevosia säilötään yksityisselleissä, joissa on sivuilla suljetut seinät ja käytävälle päin kalterit. Hevoset pääsevät ulkoilemaan niin ikään yksityisaitauksessa vanginvartijan taluttamana, ja instituutio päättää, kauanko ulkoilurupeama kestää. Ohjattua liikuntaa järjestetään lähinnä sisätiloissa, ja käyttäytymiskuri on kova. Ruoka-aikaan ei juurikaan pääse valitsemaan mitä söisi, koska vankilaruoka on pääasiassa tarkkaan viljeltyä tasalaatuista heinää, jota annostellaan ravitsemuksellisten, eikä psyykkisten tarpeiden mukaisesti. Selviytyäkseen tästä sekä mahdollisista kilpailemisen ja siihen liittyvän treenin aiheuttamasta stressistä monet hevoset pakenevat stereotypioiden euforiseen maailmaan. Samaa tekevät vankeudessa elävät ihmisapinat, papukaijat kuin ihmisetkin.

Okei, myönnän, yllä oleva on aika rankkaa yleistystä ja jossain määrin myös hevosen inhimillistämistä. Kaikkia hevosia ei pihattoon voisi edes laittaa, eivätkä kaikki hevoset viihdy laumassa tai ulkona. On hevosia, jotka eivät voi pihatto-olosuhteissa rentoutua ollenkaan, vaan vaativat sen oman sellinsä levätäkseen kunnolla. Ja on myös sellaisia hevosia, jotka kehittävät niitä stereotypioita ja vatsahaavaa vapaalla heinäruokinnalla pihatossakin. Omista hevosista kaksi (molemmat oreja) asuvat omissa karsinoissaan, mutta ulkoilevat samassa tarhassa. Edesmennyt Vanhaherra oli aikamoinen mahtisonni joten se asui ja tarhasi yksinään, mutta sillä oli tallissa kosketusyhteys viereisiin hevosiin, ja ulkona oma tammalauma viereisessä tarhassa. Aina voi kuitenkin miettiä, miten voisi parantaa oman hevosensa elämänlaatua. Kosketuskontakti toiseen hevoseen? Tarhakaveri? Enemmän heinää? Suurempi tarha, jossa rykäistä parit kiitolaukat? Aivojumppaa vaativia tehtäviä, joissa hevonen saa tehdä valintoja ja kokea oivaltavan oppimisen riemun? Olkea, havuja tai kerppuja naposteltavaksi ruoka-aikojen välillä? Rentoa, mukavaa yhdessäoloa oman ihmisen kanssa ilman suorituspaineita?

Yllä lueteltuja kikkakolmosia tärkeämpi seikka on kuitenkin jokapäiväiset ihmiskontaktit. Valitettavan monella vuokratallilla käytetään laumallista amatöörejä (tallivuokraansa työllä pienentäviä vuokralaisia) iltatallin tekoon. Mikä tarkoittaa sitä, että hevosta saattaa viikon aikana käsitellä useampi kädetön, jolla ei ole hajuakaan siitä, kuinka hevosia oikeasti käsitellään. Maanantain tyyppi antaa hevosen syödä maasta ruohoa matkalla talliin, kun taas tiistain tyyppi saa siitä kilarit ja rankaisee hevosta. Keskiviikkotyyppi päästää hevosen etuilemaan oviaukoissa ja tarhan portilla, ja torstaityyppi simputtaa hevosta kun pelkää jäävänsä ahtaissa tiloissa hevosen jalkoihin. Käsittelijöiden epäjohdonmukaisuus ja mahdollinen aggressiivisuus aiheuttaa hevoselle valtavasti stressiä, joka sitten purkautuu kullekin yksilölle tyypillisellä tavalla: joku hevonen ryöstää taluttaessa, toinen jäkittää paikoilleen, kolmas kehittää oviaukoissa laitakammon, neljäs ei anna tarhassa kiinni ja viides potkii seiniä karsinassa.

Asiaa ei ollenkaan auta se, että ruoka-aikoina se hevosen suuresti arvostama väkirehuannos tulee kuin Manulle illallinen. Iltatallin tekijöillä on kiire, koska ruokittavia suita on useampi kymmenen ja kotiinkin pitäisi ajoissa päästä. Niinpä hevosia palkitaan toistuvasti herkuilla seinien potkimisesta, luimimisesta, hyökkäilystä, kielenpyörittämisestä, karsinankiertämisestä, kutomisesta, kuopimisesta ja ties mistä häiriökäyttäytymisestä, ajattelematta ollenkaan että niiden suorittaminen laukaisee hevosessa voimakkaan stressireaktion, joka voimistuu kun siitä palkitaan.

Meidän tallissa oli kerran hevonen, jota oli vuosikausia palkittu kuopimisesta ja joka kehitti kuopimalla itselleen jonkinlaisen henkisen hypetystilan. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että sen omistaja oli suorastaan käsittämättömän epäjohdonmukainen. Kun omistaja estyi muutaman kuukauden ajan tulemasta tallille, aloitin tuon hevosen kohdalla tiukan kuopimattomuuskuurin. Meni useampi kuukausi, ennenkuin se viimein luovutti ja uskoi, että kuopimisesta seuraa AINA ruoan loittoneminen (vaikka se hoksasi syy-yhteyden jo toisella tai kolmannella kerralla). Ja silti sen piti kokeilla säännöllisesti noin kahden viikon välein, onko kuopimiskielto edelleenkin voimassa. Kuopiminen oli niin perusteellisesti opittu asia, että vaikka se tiesi että ei saa kuopia, se saattoi ruoanjakotilanteessa nytkäytellä etujalkojaan sentin pari eteenpäin, kunnes se lopulta seisoi pissausasennossa. Mielenkiintoista oli, että päädyttyään "vahingossa" virtsausasentoon sen oli pakko pusertaa tippa tai pari, ennen kuin keräsi jalkansa normaaliin seisontaan. Hevonen kuitenkin rauhoittui huomattavasti, kun se oppi ettei ihminen ole manipuloitavissa ja että samat säännöt pätevät aina ja kaikkialla. Mystiset ripuloinnit hävisivät, eikä enää ollut "kuuma", kuten sen omistaja hevosen käytöstä kuvasi. (Voisin tähän samaan hengenvetoon jatkaa hevosten oletetusta kuumuudesta ja mistä siinä oikeasti on kysymys, mutta taidanpa säästää sen johonkin toiseen kertaan.)

Toisin sanoen kesyhevosen elämän merkittävin ympäristötekijä on ihminen. Ihmisestä riippuu, minkälaisissa olosuhteissa hevonen elää, minkätyyppistä liikuntaa sille tarjotaan ja kuinka paljon ja minkälaista stressiä sen elämään kuuluu. Tähän mennessä ei ole vielä tullut vastaan ongelmahevosta, jonka ongelman alku ja juuri ei olisi ihminen. Poislukien tietenkin sellaiset tapaukset, joissa ongelman syy on kivussa. Toisaalta sekin on periaatteessa ihmisestä lähtöisin oleva ongelma: ihmisen vastuulla on tunnistaa hevosen kiputilat, epäsopivat varusteet tai kohtuuton stressi, ja puuttua siihen ennen kuin tilanne pääsee niin pahaksi että hevosen täytyy vääntää se ihmiselle rautalangasta.

Niinpä tietysti

No niin, siinähän kävi just niinku epäilin tässä taannoin. Hevosharrasteohjaajatutkinto, jonka lisäpaketiksi SRL on suunnitellut lännenratsastusosiota, on ainakin tälle tädille lähes saavuttamattomissa. Ratsastuksenohjaajatutkinnosta puhumattakaan. Edellisen sisäänpääsyvaatimuksena on (soveliaan hevosen lisäksi) joku helpposee-tasoinen kouluohjelma (no problem) ja 80 sentin estehyppely. Jälkimmäisessä piti kait nylpyttää jotain vähän haastavampaa ja suorittaa 90 sentin rata. Loppukokeissa sitten 110 sentin rata.

Mullahan on -siis periaatteessa- hevosia, joilla voisi hypätä, kun eivät ole "aitoja" länkkärirotuisia (joilla voi niilläkin hypätä, mutta rotuja ei ole varsinaisesti jalostettu siihen puuhaan, niillä hypätään lähinnä rotukohtaisissa tyyliluokissa, joissa esteet on matalia ja radat helppoja) vaan kuuluvat rotuun, joka yleensä hyppää varsin mielellään, ja joiden kapasiteetti riittää helposti seura- ja aluetasolle. Mutkunmutkun. Ongelma nro 1 on, että meidän hevosilla ei ole käytännössä koskaan hypätty, mikäli ei lasketa jotain kavaletteja kentällä ja kaatuneita puunrunkoja maastossa. Kakkosprobleemi tulee siitä, että pitäisi hypätä jossain vieraassa maneesissa vieraiden hevosten läsnäollessa. Voip olla aika lennokasta puuhaa, tosin kaikkialla muualla kuin esteiden lähellä (jonne hevosta tuskin edes saa). Nää kun tuppaa oleen sellasia jännittäjätyyppejä nää mun pallosilmät (ratsastajasta puhumattakaan). Kolmosongelma on se, että tätä tätiä huimaa jo maapuomit, jos hevonen laahustaa niitten yli liian reippaassa tempossa. Neljäs sudenkuoppa syntyi siitä, että edes kouluosuuteen ei kuulemma saa osallistua lännenvermeissä. Kun pannaan yhteen pitkäjalkainen hujoppi, kapea ponikokoinen hevonen ja lituska koulusatula, saadaan aikaiseksi suhteellisen hupaisa ratsukko: alapohkeet heiluu tyhjän päällä ja kantapäät kolisee jossain hevosen polvien tietämillä. Jooei. Totesin, että opetusministeriön vaatima panostus hevosenhoitajan amistasoiseen tutkintoon olis vähän liian ylimitoitettua. Varsinkin kun itsellä on plakkarissa jo yhet paperit, joilla vois vaikka leikkiä teoria-aineiden opettajaa kyseisessä oppilaitoksessa.

Toinen vaihtoehto saada jonkinasteista koulutusta tällä länkkäopen armoitetulla saralla on SRL:n lännenratsastusvalmentajan tutkinto. Sitä varten ei tartte vuoden ajan raahata polyyppiaan Ypikselle viideksi päiväksi kuukaudessa, kuunnella perustason luennointia jostain hevosenhoidosta eikä hypätä esteen estettä. Koulutukseen ei kuitenkaan pääse ihan tosta noin vaan, vaan tarttee hankkia kilpailutuloksia kansalliselta tasolta. Helppo nakki sanoo toiveikas ja positiivinen ihminen. Voi apua sanoo ylikriittinen perfektionisti-Olmi. Että pitäisi mennä julkisesti suorittamaan, vaikkei olekaan -vielä- ihan täydellinen? Varsinkin kun hevoskalusto on tätä pallosilmä/sinkoilija/pinkiö-tyyppiä, joka vaatii 5-10 harjoitteluläsnäolon vieraassa paikassa suoriutuakseen suuremmitta traumoitta kilpailurupeamasta. Satunnaisen lukijan mieleen saattaa putkahtaa sellainen kerettiläinen ajatus, jotta vaihahan täti sitä kalustoa. Se on kuitenkin kuolleena syntynyt voin jo heti tässä sanoa, mä nimittäin ihan oikeesti tykkään ratsastaa näillä hermokimpuilla. Ei tuu aika pitkäksi, kun jokainen ratsastuskerta on yllätyksiä täynnä. Ajatustyötä joutuu tekemään monin verroin enemmän kuin vähemmän herkkien ratsujen kanssa, ja virheitä ei sais tehdä. Ainakaan samaa virhettä montaa kertaa, koska nopealiikkeinen hevonen on yleensä myös äärimmäisen nopea oppimaan. Näin ollen ihan tavallinen arkiratsastus on jo hirmuisen jännää ja haastavaa, kilpatreeni suorastaan mahottoman jännää ja haastavaa ja kilpailutilanne, noh, varsin mielenkiintoinen ja yleensä myös vauhdikas (mikä ei siis olen jutun juoni, kuten alla olevista videoista näkee).

Tässä AQHAn video western pleasuren askellajeista:


Ja tässä oikea todellisuus eli se mitä tuomarit palkitsevat:

Työpaikkailmapiiri, kotistyranki ja nössö

Ihmiset yleensä olettavat, että jos joku pitää lapsia, kissoja, koiria tai vaikka hevosia, niin tämän täytyy tietysti olla xxxxrakas (korvaa äksät valitsemallasi eläinlajilla) ja siten tykkää kaikista sen lajin edustajista. Ajatusmalli, jota en ole ikinä ymmärtänyt. Yhtälailla kuin aikuisissa ihmisissä on lapsissa, kissoissa, koirissa ja hevosissa mukavia, neutraaleja ja idiootteja yksilöitä. Eli siis se, että satun omistamaan muutaman hevosen EI todellakaan tarkoita, että nyyhkin ja kuolaan jokaisen equus-suvun edustajan perään. Tai että haluaisin ottaa hoitoon minkä tahansa luupään. Tallin ja hevosten hoitaminen normipäivätyön ja parin muun pisneksen ohessa on sen verran raskasta ja aikaa vievää puuhaa, että soisin sen olevan mielekästä ja rentouttavaa. Ja kuten aina sanotaan, mukavat työkaverit tekevät työpaikastakin mukavan.

Tallityössä on aivan samoin, paitsi että ne työkaverit ovat 400-800 kiloisia, karvaisia, impulsiivisia, häpeämättömän opportunistisia tunneolentoja, joilla ei ole mitään hajua ihmiselämää johdattelevista moraalisäännöistä, tapakulttuuriin liittyvistä rajoituksista puhumattakaan. Jos ne olisivat ihmisiä, ne olisivat hirviöitä. Näin ollen ollakseen kivoja työkavereita tulee näiden monstereiden olla perusluonteeltaan ja olemukseltaan miellyttäviä, persoonallisia ja mielellään myös veikeitä. Ilman tätä kompensaatiota ne ovat lähinnä raivostuttavia, tuskastuttavia, toivottomia ja ylen ärsyttäviä olentoja, joiden kanssa saa olla koko ajan laskemassa sataan ettei pinna katkea.

Yleensä tallissa on ainakin yksi pässinpää, joka kiristää hermoa jollain raivostuttavalla ominaisuudellaan (potkii seiniä, kolistelee ovea, puree kaltereita, uhkailee naapureitaan, kuopii, kutoo, imppaa, syö seiniä, kiljuu hermojaraastavalla äänellä tai ramppaa karsinassa ympyrää). Nämä pinnankiristäjät ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta muuttaneet talliin käytöshäiriö mukanaan (ja siinä poikkeustapauksessa ongelmakäyttäytyminen puhkesi liian stressaavan "koulutuksen" tuloksena). Toisinaan omistaja ei edes ole ollut tietoinen siitä että hänen hevosellaan on ongelma. Joissain tapauksissa taas omistaja on kyllä tiennyt asiasta, mutta ei ole ajatellut sen olevan ongelma, vaan hevoseen kuuluva ominaisuus. Ja sitten on ollut sellainenkin tapaus, että omistaja aiheutti ongelman epäloogisella käyttäytymisellään.

Mutta siis nyt asiaan. Tilanne on nimittäin tällä hetkellä hyvin aurinkoinen, tallissa ei ole ainuttakaan pinnankiristäjää. Aivan ihmeellistä! 11 hevosta, jotka osaavat käyttäytyä asiallisesti tallissa, odottavat kiltisti ruokaansa (noh, paitsi ehkä Lempipoika, joka röhisee ja pullistelee tiukan äijämäisesti iltaväkirehuja odotellessaan), tulevat toimeen naapurinsa kanssa ja suhtautuvat ihmiseen ystävällisen uteliaasti. Iltatallista ei raaskisi lähteä ollenkaan kotiin, kun siellä on niin mukavaa. Hevosetkin tuntuvan huomaavan, että ilmapiiri on kevyempi. Jokainen tuntuu tietävän oman paikkansa, kukaan ei uhittele eikä käyttäydy ylimielisesti.

Paitsi Vanhatamma, joka osaa toisinaan olla raivostuttava styranki. Tammoille piti järjestää toinenkin sisätila pihattoon, koska Vanhatamma ei päästänyt Keikkuvarsaa lukuunottamatta ketään sisälle vaan liotti laumaansa ukkossateessa. Aluksi se kävi häätämässä porukan siitä kakkoskarsinastakin, ennen kuin rauhoittui. Sitten se keksi, että jos se valloittaa itse kakkoskarsinan, se näkee sisälle talliin missä Kimotamma on varsan kanssa. Kaikki maailman varsat kuuluvat Vanhantamman mielestä sille, ja se kidnappaisi Kimotamman varsan välittömästi jos tilanne sallisi. Sitä odotellessa oli ilmeisen mukavaa seistä sisällä kuivassa ja tuijottaa kiinteästi varsan emää (ja aina välillä käydä kiireisesti irvistelemässä ykköskarsinaan (voitte kuvitella että irvistys on julma, kun sen tekee 27-vuotiaan hevosen keltaisilla, pitkillä talttahampailla ja korvat liimautuneena kaulaan kiinni)).

Kilttitamma, Vanhantamman 19-vuotias tytär on aivan toista maata. Äitinsä täydellinen vastakohta. Kun VT ajoi sen karsinasta ulos, se pysytteli seuraavat 2 tuntia parinkymmenen metrin päässä eikä edes yrittänyt enää sisälle. Siellä se värjötteli yksin kaatosateessa ja nyhti maasta jotain aneemisia rikkaruohonjämiä, vaikka Keikku ja Pikkutamma olivat jo aikaa sitten ängenneet itsensä sisätiloihin. Ne menivät sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan ykköskarsinaan, kunnes VT väsyi ajamaan niitä jatkuvasti ulos ja salli niiden lopulta jäädä sisään.

Kilttitamman kiltteys on mukava asia, mutta sen arkuus ja epävarmuus on välillä äärettömän tuskastuttavaa. Viime viikolla pyysin Koirasta videoimaan ratsastusta olohuoneen ikkunasta. KT toimi kuin unelma, kunnes se kuuli kun Koiras veti verhot pois edestä (siis suljetun ikkunan takaa parin, kolmenkymmenen metrin päässä meistä). Se meni aivan pipareiksi koko polle, ja seuraavat 45 minuuttia mentiinkin sitten suorin kinterein, silmät päästä pullottaen ja sydän hakaten niin että pohkeissa tuntui tump-tump... Samalla kaikki monta viikkoa lomalla olleet vakiomöröt ilmestyivät takaisin metsään, ja tietyissä kohdin kenttää piti aina livauttaa sellainen hätänen pakoreaktiopyrähdys häntä koipien välissä ja pää pystyssä. Täytyy kyllä sanoa, että siinä tilanteessa huumorintaju oli aika ohuena nauhana. 19-vuotias isoäiti, eikä edelleenkään usko, että tutusta metsästä ei hyökkää petoja, verhotanko ei ole kalkkaro vaikka samanlaista ääntä pitääkin, ja että eri (lue: väärässä) paikassa oleva tietyökeila ei ollut sen kammottavan verhotangon kaveri. Huokaus. Asiaa työstettiin seuraavana päivänä maastoilulla, rennoilla ja mukavilla harjotteilla ja lopuksi kokonaan ilman ohjia ratsastamisella, mikä oli KTn mielestä hirmu mielenkiintoista, ja parin päivän päästä se olikin jo ihan oma epätavallinen itsensä (tavallinen itsensä se on säikkynä, itsevarmuus ja rauhallisuus on epätavallisempaa). Kolmen päivän päästä sen pääkoppa kesti jo jopa estehyppelyn (paitsi kun ravasin siellä päin kenttää, missä se kalkkaroepisodi oli tapahtunut, siellä pinkeydyttiin aina huolella..).

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi näitä höyrypäitä mihinkään. Ne ovat kuitenkin sen 365 päivää vuodessa miellyttäviä ja helppoja työkavereita, siihen verrattuna on aika yhdentekevää, vaikkei me ikinä päästäisikään kansallisiin.

Vanhuus ei ole sairaus

Vanha hevonen on äärimmäisen miellyttävä otus. Siinä on samaa liikuttavaa ihmismäisyyttä kuin vanhassa koirassa. Se osaa lukea hyvin ihmistä ja tuntuu toimivan ajatuksella. Sille voi suoda erilaisia etuoikeuksia ilman, että se menisi mitenkään pilalle siitä. Ja vaikka vähän menisikin, niin entäs sitten. Se mikä nuorella hevosella on kurittomuutta on vanhalla vain persoonallista käytöstä. Vanhaa hevosta on helppo inhimillistää, varmaankin osittain siksi että kommunikaatio on hioutunut vuosien saatossa sellaiselle tasolle, että välillä ihan unohtaa toisen osapuolen olevan hevonen.

Vanhatamma on parin viime vuoden aikana vanhentunut paljon. Sen karva on muuttunut pitkäksi ja tumppuiseksi, lihakset kadonneet ja olemuskin on hieman poissaoleva. Kunnes tapahtuu jotain sen mielestä tärkeää, silloin syttyy taas vanha kipinä silmiin ja tamma toimii kuin 10 vuotta nuorempana. Se pitää edelleen laumansa rautaisessa kurissa ja vahtii tarhan orin puoleista sivua tarkkana. Sen tytär Kilttitamma on ainoa, jolla on lupa notkua Vanhanherran aidan vieressä, muut saavat kiukkuista kyytiä jos eksyvät väärään paikkaan. Samoin on illalla portinseudun kanssa. Siitä saa äkkilähdön hyvin nopeaan. Myös heinäkasat ovat sille tärkeitä, sillä on oikeus syödä mistä kasasta se haluaa ja muiden on väistettävä nöyrästi. Asiaan perehtymättömän mielestä se saattaa olla kamala despootti, mutta sen oma lauma arvostaa sen jämäkkää johtamista. Päivinä jolloin lauma on ulkona ilman Vanhaatammaa, on tammalaumassa koko ajan pieni härdelli päällä: wannabe-leaderit kiusaavat alempiaan ja nokittelevat ylempiään, muodostavat klikkejä toisiaan vastaan ja muutenkin meininki on rauhatonta. Pienikin häiriötekijä saa aikaan puolihysteerisiä juoksupyrähdyksiä, joita säestää raikuvat puuh- ja trööt- äänet.

Tällä haavaa näyttäisi siltä, että mikäli Vanhatamma saa elää tarpeeksi pitkään, siirtyy johtajuus suoraan Keikkuvarsalle. Keikku on hyvin itsetietoinen otus ja jos se saa kasvaa tarpeeksi vanhaksi isoisoäitinsä ohjauksessa, se noussee arvojärjestyksessä emänsä ja isoäitinsä edelle. Edellinen on nousukasmainen pullistelija ja jälkimmäinen anteeksi-että-olen-olemassa-tyyppiä, ja kummaltakin puuttuu se sisäinen vahvuus, jota johtaja tarvitsee. Mutta aika näyttää.

Vanhantamman etuoikeuksiin kuuluu mm. ylimääräiset makupalat, se saa liikkua tallissa ja joskus myös pihalla vapaana, toisinaan sen annetaan kävellä tarhasta talliin omia aikojaan, sitä ei komennella varsinkaan sen lauman nähden ja muutenkin huolehditaan, että sen arvokkuutta ei loukata. Yritän myös noudattaa sen toivomusta, että se saisi asua tallissa Vanhanherran vieressä, koska ori on sille tärkeä. Ja koska se on viisas eläin, se osaa ottaa nämä etuoikeudet kohteliaasti vastaan eikä käytä niitä hyväkseen, ainakaan kovin usein. Sen pyyntöihin myös suhtaudutaan paljon vakavammin kuin muiden hevosten, koska se pyytää jotain yleensä vain silloin kun asia on sille tärkeä. Se on muun muassa ystävällisesti ja kärsivällisesti sietänyt allekirjoittaneen epäjohdonmukaista ja välillä suorastaan huonoa käytöstä jo 20 vuotta, joten katson että se on ansainnut erikoiskohtelunsa.

Vanhan hevosen liikunta on toisinaan aika hankala toteuttaa, koska sitä ei saa rasittaa liikaa. Vanhantamman selkä on pudonnut niin notkolle, että sinne ei enää kovin painavaa ihmistä laiteta. Hankitreeneihin siitä ei enää ole, ei edes käynnissä. Laukkarupeamat täytyy pitää lyhyinä, jotta se jaksaisi kantaa itsensä kolmitahtisessa laukassa. Hankalinta on, että Vanhatamma ei itse aina muista olevansa seniori, vaan touhottaa ja kuumenee kuin nuori varsa. Varsinkin maastossa se saattaa heittää puhina-vaihteen päälle, ja sen jälkeen mennäänkin keula pystyssä teputepu-ravia sivuttain. Ja sitten ollaan kiukkuisia monta päivää, kun lihaksia särkee ja niveliä kolottaa. Sen vuoksi hankin Vanhalletammalle kärryt, niiden edessä se ei kuumene niinkuin ratsastettaessa. Naapurit saavat kevään kuluessa tottua näkyyn, missä takkuinen notkoselkä lampsii kärryt perässä käyntiä alahuuli roikkuen. Pitää varmaan laittaa kärryjen taakse iso kyltti, jossa seisoo että "Tämä ei ole eläinrääkkäystä vaan senioriliikuntaa", ettei joku helläsydäminen eläinystävä soita kunnaneläinlääkäriä, poliisia ja hevostallinetin asiantuntijoita paikalle. Vanhuus ei ole sairaus ja vanhalla hevosellakin voi olla vielä tärkeä tehtävä tässä maailmassa, vaikkei siitä ratsuksi tai siitoshevoseksi enää olisikaan.

Jo on aikoihin eletty

Viime kuukausien lehtikirjoitusten, foorumikirjoittelujen ja ihan henkilökohtaisten kontaktienkin perusteella olen tässä talven ajan asiaa mietittyäni muodostanut mielipiteen, että pahasti ollaan metsään menty. Kun ei osata omilla aivoilla ajatella ja se alan tietotaitokin on pääasiassa polluksin kirjoista ja hevostallinetistä hankittua, täytyy uusavuttoman ottaa lakiteksti käteen ja tulkita sanaa kuin piru raamattua.

Surkuhupaisin ja ehkä myös tunnetuin esimerkki taitaa olla se kuuluisa "pihaton yövalojuttu". Jos pihatossa pitäisi pystyä yövalon avulla vaivattomasti lukemaan hesaria, kuten kys. tapauksessa vaikuttaneen eläinsuojeluviranomaisen lausunto kuului, niin väittäisin että sen ennemminkin huonontavan kuin edistävän hevosten hyvinvointia. Ensinnäkin hevonen näkee pimeässä paljon paremmin kuin ihminen, joten a) pihatossa asuvat hevoset eivät astu toistensa päälle ilman yövaloa ja b) hevonen itse näkisi lukea sitä hesaria aika lailla hämärämmässä kuin ihminen (tallihan siis oli hevosen koti eikä ihmisen hesarinlukupaikka, eiks vaan?). Toisekseen jokainen vähänkään hevosten lisääntymisfysiologiaan perehtynyt tietää, että valolla on erittäin suuri merkitys hormonikierron säätelyyn, sekä oreilla että tammoilla. Valon tuntimäärää/vrk käytetään siittoloissa tammojen kiimojen ajastukseen vuositasolla, ja systeemin kriittisen vaihe on talvella, jolloin tallissa olisi oltava täydellinen pimeys yöaikaan jotta valorytmihoito toimisi. Ei mikään ihme, että tammat tiinehtyy nykyään huonosti, jos niitä tosiaan pidetään hesarilukuvalaistuksessa ympäri vuorokauden ja vuoden. Kolmas valon aiheuttama ongelma liittyy talvikarvan kehittymiseen. Valoisassa tallissa vs. hämärässä/pimeässä tallissa pidettyjen hevosten talvikarvan pituudella saattaa olla eroa jopa pari senttiä. Valo, varsinkin lämminsävyinen keltainen valo, nimittäin ehkäisee talvikarvan kasvua varsin tehokkaasti. Pihattohevoselle aika ikävä tilanne, jos kunnollinen talvikarva jää kehittymättä siksi, että kunnaneläinlääkäri haluaa käydä lukemassa hesarinsa niiden kotona... Neljäs liian kirkkaan yövalaistuksen aiheuttama ongelma on hevosen rauhattomuus. Kaikki tallia pitäneet tietävät hyvin, että sammuttamalla illalla valot saadaan hevoset rauhoittumaan ja keskittymään oleelliseen eli lepäämään ja syömään iltaheiniä. Pienet yövalot esim. ovien vieressä tai päällä ovat asia erikseen, ne lisäävät tallissa työskentelevien ihmisten työturvallisuutta ja helpottavat esim. varsovan tamman tai sairaan hevosen valvontaa, kun ei tarvitse säikäyttää koko tallillista hevosia räppäämällä täysvalaistusta päälle joka tarkastuskäynnin yhteydessä.

Toinen ihmetystä herättänyt asia on läänineläinlääkärin tulkinta eläinsuojelulaista: jos hevosten omistaja/tallinpitäjä on muualla päiväsaikaan, tulisi hevosilla olla tarhassa katos säänsuojaksi. Puut eivät kuulemma riitä, eikä myöskään loimitus. Nykyiset fullneck- sadetoppaloimet ovat kuitenkin niin hyviä, että sellaisen alta kuoriutuu räntämyrskylläkin lämmin ja kuiva hevonen. Ja hevoset osaavat kyllä seistä sadekelillä takamus tuulta vasten ja valuttaa veden kaulaa pitkin alas. Niin ne ovat tehneet jo vuosimiljoonia. Ainakin meillä metsätarhoissa olevia hevosia ei yleensä tarvitse edes loimittaa, sillä ne etsiytyvät sateella puiden alle, ja puusto myös estää tuulta puhaltamasta tarhaan samalla volyymillä kuin pellolla. Rankat syyssateet ja lumimyrskyt ovat eri asia, mutta silloin meillä jäävät kaikki hevoset sisään.

Mistä päästäänkin ilman aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen eli sisällä pitämiseen. Se näyttää olevan heppafoorumeilla kauhistelun ja moralisoinnin ykköskohteita, hevonen koko päivän sisällä, OMG! Meidän tallilla on sellanen systeemi, että jokainen hevonen saa luvan oppia seisomaan kaverin kanssa sisällä, oman terveytensä ja turvallisuutensa vuoksi. On nimittäin aika hankalaa saada koppihoitoon joutunutta jalkavammaista paranemaan, jos se potkii kaikki neljä jalkaansa paskaksi, talloo ruununrajat palkeenkielille ja riehuu stressipäissään hulluna kun ei pääsekään ulos. Yksikään hevonen ei vielä toistaiseksi ole ollut oppimatta, kunhan hössöttävien omistajien haittavaikutus on saatu jotenkin eliminoitua. ("Meidän Puppe ei sitä-ja-tätä.."- jutut johtuvat yleensä siitä, että ihmiset ovat muuttuneet hevosiensa lakeijoiksi ja rynnänneet hysteerisinä toteuttamaan niiden jokaisen vaatimuksen, "ettei se vaan riko itteensä". "No, on aika helevetin tyhmä hevonen jos rikkoo, saa sitte lähteäkin hevosten taivaaseen", on mun vastaukseni siihen. Minä en omassa tallissani siedä tyhmiä enkä prinsessoita, oli ne sitten ihmisiä, koiria tai hevosia. Mutta minähän en otakaan talliini tuntemattomia vuokralaisia vapailta markkinoilta, vaan majoitan järkeviksi havaittujen tuttujen järkeviksi havaittuja hevosia. Paskanlappaamisvelvollisuus ja mutaiset tarhat karsivat nekin mukavasti hienostelijat ja muut velttokätiset kermaperseet potentiaalisista tulokkaista.)

Oliko vielä jotain, mistä piti avautua? Niin joo, piti tuohon ulkoiluasiaan vielä semmonen lisätä, että hevosille on käynyt samalla tavalla kuin nykykakaroille: on totuttu liian helppoon elämään. Pieni epämukavuus, kuten ajoittainen ja lyhytkestoinen jano, nälkä tai vilu kasvattaa luonnetta ja karaisee yhtä lailla lasta kuin hevosta. Jatkuvalla paapomisella saadaan aikaiseksi hirviöitä, ja hevosen tapauksessa se hirviö saattaa painaa jopa 600 kiloa. Että vähän sitä maalaisjärkeä käyttöön näitten eläinten kanssa. Ei ne hajoo käsiin ja jos hajoo, niin laadussa täytyy olla jotain vikaa. Silloin täytyy vaihtaa se pilalle jalostettu suoritussukuinen johonkin alkuperäisrotuun, joka selviää tästä elämästä vähemmällä pelleilyllä ja hössöttämisellä.