VT ja ohjaspituusdilemma

Oltiin kisoissa. Yllättäen repäisin kaksi kolmatta sijaa (superhelpoissa) luokissa, vaikka alunperin menin mukaan vain täytteeksi. Viimeisenä ilmoittautumispäivänä selasin mielessäni hepat läpi. Lemppari? Öö, no jos tosiaan haluan järjestää katsojille rodeo&orishown. Pikkutamma? Äh, se imettää vielä eikä sitä ole ratsastettu sitten viime kevään. Kilttitamma? Varattu toiselle ratsastajalle. Jäljelle jäi Vanhatamma. Muistaakseni ratsastin sillä joskus kesäkuussa viimeksi. No joo, kävinhän mä sen selässä viikko sitten sunnuntaina noin 5 minuutin rupeaman vain todetakseni, että ihan hyvä muuten, mutta on vino kuin savolaisen hymy ja jarrut yhtä hyvät kuin ketjuttomassa Jopossa..

Vanhatamma on oikein rela ja hidas ratsastaa niin kauan, kun malttaa jättää sen suun rauhaan. Kuolaintuntumaa jos hapuilee, niin se alkaa leikkiä kouluratsua ja harppoo eteenpäin korkeahkossa muodossa ja schwungikkaasti kuin paraskin kouluhevonen. Niin että päätin sitten olla koskematta koko suuvärkkiin mikrosekuntia pitempiä rupeamia lukuunottamatta. VT on myös nopea havaitsemaan ohjaspituuden. Sitä ei pysty hämäämään mukamaspitkillä ohjilla, ne on sille ihan samaa kamaa kuin lyhyet kouluohjat. VTn mielestä pitkät on tosiaan piiitkät tyyliin amerikka, ohjien pitää heilua luuppeina askelten tahdissa, jotta hälle kelpaavat länkkäriohjiksi.

Horsemanshitin plösö- osuudessa alkoivat puuttuvat jarrut tuntua: VT naulasi kiinteän ja voitontaahtoisen katseensa edellä kulkevan hevosen ahteriin ja otti oikein asiakseen pyrkiä mahd pian ohitse. Sitä on aika aseeton, kun käsissä roikkuu kilometrin pituiset ohjat ja pålle kiihdyttää niin, että NASAn sukkulakin jää toiseksi. Onneksi kuitenkin sain sen jotenkin pidettyä jossain jogin ja harjoitusravin välimaastossa. Ajoittain jopa jogissa. Trailissa VT yllätti positiivisesti*, se nimittäin teki melkeinpä kiltisti kaksi inhokkiliikettään: sidepassin puomi mahan alla ja naruportin. Portin sulkuvaiheessa tosin täytyi hieman kutitella kannuksella, kun hevonpeffa ei meinannut millään parkkeerata siihen portin viereen. Portilla ja hevosen takapuolella täytyy olla samanmerkkinen magneettinen varaus, koska ne hylkivät toisiaan niin voimakkaasti.

Vikassa luokassa oli ihan laukkaakin. VT suuttui kovin, kun pyysin yllättäen vasenta laukkaa. Pukkiloikka-raviaskel-ristilaukka-laukannosto mahtoi olla näkemisen arvoinen. Samoin luokan plösö-osuuden raketti-imitaatio. VTllä on luonnostaan ISO laukka, lisäksi se yrittää kaikin tavoin sluibata työnteosta. Mikä tarkoittaa, että se mieluummin yrittää kaikin keinoin juosta alta pois kuin koota itseään milliäkään. Ja edelleen ne piitkät ohjat. Okei, olin lyhentänyt niitä vä-hä-sen, mutta pituus oli silti pielessä. Pollen mielestä liian lyhyet ja mun mielestä liian pitkät.

Mutta hauskaa oli, ja se on pääasia. Lisäksi täytyy pitää mielessä, että kyseessä on isoisoäiti-ikäinen, takkuinen, lihava ja roikkovatsainen mummohevonen. Ei sitä sovi mennä paljosti komentelemaan. Jos se ei sillä kertaa toimi, niin voi voi. Menee vaan human- horse- rileissönshippi pilalle, jos vanhaa lähtee äkseeraamaan ja kovistelemaan. Se nauttii hevosporukassa suurta arvonantoa, tuntuisi kertakaikkiaan pahalta ruveta sitä kyykyttämään. Vain siksi, että MINÄ haluan menestyä enkä MINÄ halua yleisön näkevän, miten huonosti koulutettu ja kuriton tamma MINULLA on. Varsinkin, kun sitä on viime aikoina ratsastettu erittäin epäsäännöllisesti, eikä siltä ole vaadittu samoja asioita kuin kisoissa olisi pitänyt suorittaa. Nyt VT näytti nauttivan tapahtumasta, ja oli kovin mielissään tarjolla olevista hevosten jouluherkuista.

Lisämausteensa tälle ohjaspituusdilemmalle aiheutti amerikasta palanneen valmentajan läsnäolo. Se olisi kuristanut mut kuoliaaksi, jos olisin mennyt lyhentämään niitä ohjia enemmän. Tässä ohja-asiassa on nähtävissä selkeä kulttuuriero: jenkkilässä kisahevosia EI OTETA kuolaintuntumalle, vaikka kisat menisivät sen vuoksi ihan pieleen. Lyhyille ohjille ei ole olemassa ainuttakaan ekskyyssiä. Ikinä. Eurooppalaiset tuomarit sen sijaan arvostavat kontrollia ja istunnan muuttumattomuutta enemmän kuin 50% hyvin mennyttä suoritusta pitkin ohjin. Lyhytkestoiset mutta isot korjausliikkeet ovat bääd, mutta jatkuva kuolaintuntuma ei. Toisaalta en usko, että jenkeissä on edes harjoituskisoissa nähtävissä samanlaista romurallia kun mitä meillä näkee ihan arvokisoissakin, niin että niitä isoja korjausliikkeitä ei todnäk tarvitse tehdä. Ainakin valkun mukaan USAssa on jo pohjaoletuksena, että KAIKKI könkkäävät hitaasti eivätkä häiritse muiden kilpailijoiden hevosia. Minkä on melkeinpä pakko olla totta, koska moderneissa plösöhevosissa on niin paljon täykkäriverta, etteivät ne yksinkertaisesti pysyisi hanskassa, jos ympärillä olisi sählinkiä tai ohi kiitäviä ratsukoita.

* sekä ratsastaja että hevonen inhoavat lajia ihan yhtä paljon. Hevonen siksi, että sitä ärsyttää ne obstakkelit ja ratsastajaa lajin kilpikonnamainen hitaus.

Tikkana pystyssä

No olipas maneesikeikka! Käveltiin ensin reippaassa talvisäässä 3km maneesille. Seuraavat puoli tuntia seisottiin ihmettelemässä outoa paikkaa ja taluteltiin äijänä röhkivää otusta. Ne peilit olivat taas ihan kauheita. Tai siis se harmaa könsikäs, joka aina niiden kohdalla ilmestyi maisemiin.

Puolen tunnin ihmettelyn jälkeen selkään ja lisää seisomista. Jossain vaiheessa Lempuusilla nousi testosteronit oikein kunnolla päähän, käytiin kerran kynttilänä pystyssäkin. Sen jälkeen katsoin tarvitsevani taluttajan. Taluttajan kanssakin seistiin pääasiassa paikoillaan, vasta vikat 15min käveltiin ympyrää.

On aika kamala tunne, kun jalkojen välistä ei löydykään hevosta, vaan liukkaannotkea saippuapala. Pohkeiden alla ei ole mitään, ja ohjista ei ole mitään apua, koska otus kokoaa itsensä jonkinlaisen pre-pomppuasentoon niiden hipaisustakin. "Eteen" on suunta, joka on tyystin korvautunut "ylöspäin"-suunnalla. Onneksi Lempijäbä nousee takajaloilleen hyvin hitaasti ja varmasti, niin että ei ole suurtakaan riskiä että se kaatuisi selälleen. Se myös pysyttelee siellä korkeuksissa mielellään tovin, ennen kuin laskeutuu neljälle (tänään tosin viidelle) jalalle. Ja sillä on mukavan paksu ja luotettava kaula, jota halia sen keulimisen aikana.

Ensi kerralla kyllä juoksutan ensimmäiseksi, kun päästään maneesiin. En tajua, miksen sitä nyt tehnyt, kun kerran oli liinat sun muut vempaleet mukanakin. Kaipa mä ajattelin, että en viitsi häiritä muita ratsukoita sillä juoksuttamisella. Typerä minä, koska LP on nimenomaan tottunut siihen, että se saa purkaa jännittyneisyyden pois liinassa ennen selkäännousua.

Niin, ja olisinhan voinut ratsastaa tai edes juoksuttaa pollen edellisenä päivänä. Edellisestä ratsastus/liikutuskerrasta kun oli jo viikko. Mutta kun oli kylmä ja väsy ja vaikka mitä...

Reining-rullakko

En voi muuta kuin nostaa hattua oikeille ratsastuksen opettajille. Musta on mehut ihan pihalla kahden tunnin ja yhden nuoren hevosen juoksutussession jälkeen. Niin mehuton olen, etten enää illalla jaksanut nousta oman pollen selkään. Jo pelkkä ulkona seisominen ja paleleminen väsyttää, ja kun siihen lisää 100 prosenttisen keskittymisen asiakkaisiin, niin huh huh. Tosin epäilen, että työkseen ridakoulussa opettava ei ehkä joudu enää laittamaan itseään likoon niin totaalisesti, opettaminen sujuu rutiinilla. Mutta silti, niillä on suuret ryhmät ja yleensä vielä huonompia ratsastajiakin oppilainaan.

Huomenna pitäisi lähteä isolla porukalla maneesiin. Vähän kyllä ihmettelen, miten Lemppari ottaa vajaan viikon seisomisen jälkeen keikan. Vieras paikka, vieraita hevosia ja ne perhanan peilit. Viimeksi kun käytiin maneesissa, se pysähtyi joka kerta pullistelemaan peilissä näkyvälle orhille. Joka oli todella törkeä otus kun pottuili pörhistelemällä takaisin... No, olen varautunut seisomaan vaikka kentän keskellä koko kaksituntisen, jos LP äityy liian äijäksi. Otan kuitenkin raipan mukaan ihan varuiksi.

Olen vähän huvittuneena seurannut tätä heppamediassa vellovaa rullakuurikeskustelua. Toivottavasti se nyt vihdoinkin laantuu, kun se on useammankin auktoriteetin voimin todettu vaarattomaksi. Nimittäin. Kukaan ei ilmeisesti ole missään vaiheessa hoksannut, että roll kür tai voimakkaasti eteen-alasratsastus tai ylivenytys tai miksi sitä nyt haluaa sanoa, on aivan normaali lännenratsastuksen treenimuoto. Reinarit treenaavat pitkiä rupeamia ympyräuralla niin, että hevonen kulkee kaulastaan ylitaivutettuna sisäänpäin, välillä _erittäin_ ylitaivutettuna. Pleasurehevosten -yleensä suhteellisen lyhytkestoinen kuolaintuntuma- on ihan silkkaa rullakuuria. Silti esim. italiaisen tutkimuksen mukaan lännenratsastushevosilla esiintyy vähemmän stereotyyppistä käyttäytymistä kuin englantilaiseen tyyliin ratsastetuilla. Ja silti lännenratsastushevoset (puhun nyt tässä hevosista, jotka ovat ammattilaisten tai pätevien amatöörien kouluttamia) ovat yleensä hyvin tasapainoisia ja rauhallisia, olematta silti opitun avuttomuuden tilassa. Sehän siitä rullakuurista pitäisi pahimmillaan seurata. Parhaimmillaan sillä näköjään saa vahvan selän ja loistavan peräänannon, ainakin jos katsoo huippureining-ratsukkoa (-rullakkoa? hah hah). Hevoset kantavat itseään lähes täydellisen kaaren muotoisena, takaosa alla, lavat ryhdikkäinä ja pää matalla. Hitto, jos ikinä pääsisi edes lähelle sitä, rullauksella tai ilman.

Mutta hys hys, ei herätetä nukkuvaa leijonaa, ja annetaan kouluratsastajien tapella keskenään siitä, kuka ratsastaa oikein ja kuka väärin. Koska tokihan maailmassa on vain se yksi oikea tapa ratsastaa, eikö vain?

No hoof no horse

Kengättömyys ei varsinaisesti ole ollut minulle mikään uskonasia, vaan huomasinpa vaan jossain vaiheessa, että suurin osa omista hevosistani tulee aivan hyvin toimeen ilman kenkiäkin. Paljasjalka- aate sai aikoinaan alkukipinänsä Pikkutamman kenkäongelmista: se onnistui jotenkin kiskomaan ainakin yhden kengän kavioistaan viimeistään kahden viikon kuluttua kengityksestä. Ja kun tietää, kuinka kiireistä porukkaa kengittäjät ovat (ja mitä kengitys kustantaa), oli helppo päätyä kokeilemaan kengättömyyttä. Kentällä ratsastaminen sujui alusta saakka aivan normaalisti, mutta maastossa mentiin seuraava vuosi pehmeitä pientareita pitkin. Seuraavana kesänä maastoilukin sujui jo ihan normaalisti.

Seuraavana oli vuorossa Kilttitamma, jonka etujalkojen liikkeissä oli parantamisen varaa. Sillä oli myös aika ajoin turvotusta takasissa. Kenkien poisto lisäsi etujalkojen liikettä, ja takajalkojen turvotukset ovat muisto vain. Sekä Pikkutammalla että Kiltillätammalla on molemmilla erittäin hyvät ja vahvat kaviot, joten kengättömyys on sopinut niille oikein hyvin.

Toisaalta taas Vanhallatammalla ja Vanhallaherralla on etujaloissa sen verran pehmeät lattakaviot, että täydellinen kengättömyys ei tule kysymykseenkään. Vanhatamma oli yhden kesän ilman etukenkiä, ja hevosparka masentui silminnähden. Se ei enää pystynyt johtamaan laumaansa, sen yleiskunto laski ja se sekä tuntui että näytti vanhalta hevoselta. Syksyllä, kun etusiin taas laitettiin popot, hevonen piristyi ihan silmissä ja sai takaisin entisen auktoriteettinsä.

Vanhanherran kaviot ovat puolestaan menneet pilalle vuosia kestäneen hoitamattomuuden vuoksi. Kavioiden holvirakenne on romahtanut, ja kaviot näyttävät lähinnä pingismailoilta. Antura on niin ohut, että se tuntuu sormella painettaessa pehmeältä. Kantoja sillä ei ollut Suomeen tuotaessa ollenkaan, niitä on nyt kasvateltu parisen vuotta hyvän kengittäjän tarkassa valvonnassa.

Lemppari ja Kaunispoika ovat olleet koko ikänsä ilman kenkiä. Poikkeuksena Lempparin muutaman vuoden takainen etukaviokato: sen etukaviot yksinkertaisesti sulivat pois märällä savipellolla. Sillä oli seuraavan talven ajan hyvin erikoisen muotoiset etukengät suojaamassa kavioita kulumiselta. Kevään koittaessa molemmat kaviot olivat kasvaneet normimittoihin, ja kengät voitiin taas jättää pois. Kauniillapojalla on emänsä ja siskonsa tavoin erinomaiset kaviot, se jopa kuluttaa ne täsmälleen oikeaan muotoon. Käytännössä se tarvitsee vuolua vain noin 4 kertaa vuodessa, ja silloinkin hyvin minimaallisesti.

En tiedä, olenko täällä maininnut asiasta, mutta Lemppari on hyvin tarkka pohjasta, jolla sitä ratsastetaan. Se ei edes harkitse laukan nostamista liukkaalla alustalla, ja liikkuu kovalla pohjalla tikittäen kuin pikku poni (mitä se ei suinkaan ole, onhan se nyt sentään 153cm korkea, iso, mahtava ja lennokasliikkeinen orhi). Viime viikonlopun tikitysratsastusten jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että pojan on saatava etukengät. Muuten se tikittää lihaksensa jumiin, ja se niistä lennokkaista liikkeistä. Takajalkojen kengitys muodostaa pienen ongelman: oriit viettävät päivänsä yhteisessä tarhassa, joten en hirveän mielelläni laitattaisi niille hokkareita takasiin. Yksi vaihtoehto saattaisi olla sellaiset päällepuettavat kalossit, mutta en ole vielä oikein vakuuttunut niiden käyttöominaisuuksista. Ensinnäkin pysyvyys askarruttaa, varsinkin pehmeillä pohjilla kuten lumihangessa tai soisilla metsäpoluilla. Toisekseen pukemisen helppous/vaikeus: miten onnistuu oletettavasti tiukkojen kenkien pukeminen pakkasen jähmettämin sormin minuuttiaikataulun hönkiessä niskaan?

Juoksutusjuttuja

Sarjassamme "hevonen opettaa tätiä", aiheenä tänään on juoksutus.

Juoksutan Kilttiätammaa säännöllisesti. Nykyisin yhä useammin, koska edistyessäni itse juoksutuksen jalossa taidossa olen alkanut saada siitä yhä enemmän hyötyäkin irti (josta lisää tuonnempana). Ehtana ratsastuskoulun kasvattina en tietenkään ollut koskaan juoksuttanut hevosta ennen Pollelaan rantautumistani. Se nyt vaan ei ole ollut ratsastuskouluissa tapana, kuten ei muukaan hevostaitojen opetus. Viime aikoina tässä on ilmeisesti tapahtunut hiukan parannusta, koska ainakin omat lapseni ovat ratsastuskoulussa saaneet monipuolista oppia myös hevosen käyttäytymisen, käsittelyn ja hoidon perusteista. Hienoa!

Palatakseni otsikon aiheeseen, juoksutin aluksi tammaa perinteiseen, kirjoista ja videoilta opiskelemaani ”enkkutyyliin”. Varusteina suitset, delta, liina ja pitkä piiska (en sentään sortunut mihinkään apuohjavirityksiin, vaikka lähes joka paikassa tähdennettiin, että juoksuttaessa on ehdottomasti oltava apuohja A, B tai ainakin C). KT on kokenut ja tasainen hevonen, joka satavarmasti ei lähde käsistä, joten pian vaihdoin suitset tavalliseen riimuun. Piiska oli mielestäni ehdottoman pakollinen varuste, koska tamma tuppasi juoksutettaessa toisinaan olemaan vähän laiska ja nihkeä.

Eli siinä sitä sitten patsasteltiin oikeaoppisesti kolmion kärkenä ja viuhuteltiin piiskaa aina kun tamman tahti alkoi hiipua. (Kaikki hevosoppaansa tavanneet tietävät, että juoksutuksessa hevonen, ihminen, liina ja piiska muodostavat tarkan, säännöllisen kolmionmuotoisen kuvion. Koska niin nyt vaan kuuluu tehdä).

Sattuipa sitten joku aika takaperin, että piiska unohtui matkasta enkä enää viitsinyt palata sitä hakemaan. ”Viuhuttelen vaikka ylimääräistä liinapäätä, eiköhän se tamma sillä edes jotenkuten liiku”, ajattelin.

Yllätys olikin suuri, kun KT tuntui paitsi reippaammalta, myös huomattavasti herkemmältä ja kuuntelevaisemmalta kuin normaalisti. Kovapäisenä en tietenkään yhdestä kerrasta uskonut, mutta kun seuraavallakin kerralla ilman piiskaa tapahtui sama ilmiö, koin ahaa-elämyksen. Kun käteni vapautui painavasta piiskasta (ja samalla minulla oli yksi tavara vähemmän, mihin sotkeentua ja kompastella), kroppani olikin huomattavasti rennompi ja vapaampi viestittämään hevoselle mitä halusin sen tekevän. (”Hei, tätihän on oppinut puhumaan!” Kilttitamma varmaan ajatteli mielessään.)

Olen hämmästellyt, miten herkästi hevonen reagoi kehonkieleeni. Toki ääniavutkin ovat juoksutuksessa tärkeitä (niitä käytin aiemminkin), mutta esimerkiksi temponvaihtelut on helppo saada aikaan omalla kehollaan viestittämällä. Olen edennyt lähinnä yritys-erehdys-periaatteella: kun hevonen reagoi oikein, tiedän että olen itse tehnyt oikein. Karkeana peruslogiikkana olen pitänyt "takaa ajetaan, edestä jarrutetaan". En tiedä kuinka oikeaoppista tuo lienee, mutta ainakin KT:n kohdalla toimii.

Juoksutuksesta on meille paljon hyötyä. Se on hyvää alkulämmittelyä ennen selkään nousua, ainakin Kiltintamman tapaiselle herkkikselle, joka on myös eri pätevä saamaan itselleen kaikenlaisia lihasjumeja. Ilman ratsastajaa selässä rytkymässä KT saa rauhassa verrytellä itseään ja rentoutua. Minä taas näen maasta käsin helposti, onko jompikumpi suunta tai tietty askellaji tavallista vaikeampi (etenkin laukka on KT:n kohdalla hyvä mittari). Näen myös, mikä on ”yleinen fiilinki”: tökötelläänkö happamana turpa taivaissa vai mennäänkö rentona ja tyytyväisenä pää alhaalla. Tästä on paljon apua selkään mennessä. Lisäksi juoksutuksen aikana saan hevosen kuulolle, löydämme yhteisen kielen ja vireen. Nykyisin juoksutuksesta on tullutkin ihan must, etenkin taukojen jälkeen. Jos en ensin juoksuta, tuntuu että menen hevosen selkään "sokkona".

Seuraava askel tädin opintiellä on oppia irtojuoksuttamaan pyöröaitauksessa, jolloin saan viimeisenkin haittaavan ylimääräisen kapineen eli liinan pois häiritsemästä. Uskon, että Kiltintamman kärsivällisyys riittää kyllä opettamaan tädille pyörötyöskentelyäkin. On se vaan niin pätevä ope.

Lemppari ja paremmintietäjien syvä ahdistus

Lemppari viime kesänä. Tämänkesäisiä kuvia ei ole tarjolla, kun en ole juurikaan ehtinyt ratsastaa. Oikeasti kuvan ottohetkellä ei satanut, lisäsin sateen ihan vaan tämän hetkisen sään kunniaksi.

Kiireistä huolimatta olen päässyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna peräti kolme kertaa ratsaille, yeehaw! Oloneuvoksena kesänsä laitumella/tarhassa hortoillut Lempipoika ei tunnu olevan ihan yhtä innostunut asiasta. Kaikki muut askellajit ja kommervenkit on ihan ok, mutta laukka ei kuulemma kuulu ohjelmistoon. Sen sijaan Lemppari esittää mitä hienointa selkäköyryloikkaa ja pikkupomppoa. Ei mitään varsinaisesti vaarallista, vaan lähinnä ärsyttävää. Joka loikalla persus irtoaa satulasta ja istunta katoaa hetkeksi, juuri siksi kriittiseksi ajaksi jolloin pitäisi laittaa poika kuosiin. Siinä vaiheessa kun olen saanut koordinoitua omat raajani taas omille paikoilleen, alkaakin uusi pomppusarja. No, kokemuksesta tiedän, että pukittelu lakkaa, kunhan saan taas ridaputken pään auki. Ratsastusintoa nostatin ostamalla Prof.Tsoissin anatomisen, terapeuttisen ja psykedeelisen erikoispadin. Mainosten mukaan erityisen kevyen, pätevästi iskuja vaimentavan ja tietenkin imukykyisen. Tottakai hankin samansävyiset pintelit myös. Epäilen kyllä vahvasti pintsujen päätyvän käyttämättöminä laatikkoon, joka on jo ennestään pullollaan tyylikkyyshimon kourissa ostettuja värikkäitä jalkariepuja. Kuka ihme niiden kanssa oikein jaksaa askarrella? En minä ainakaan...

Vielä kesällä olin aivan vino, kun vasemman jalan joku ihmelihas oli pahasti jumissa. Nyt on jotain kremppaa oikeassa jalassakin, joten päättelen olevani suhteellisen suora. Ainakin Lemppari liikkuu nyt suoremmin kuin kesällä. Se on aika kumma polle, nappaan sen suoraan pakasta keskimäärin joka toinen kuukausi, ja se on joka kerran ollut parempi ratsastaa kuin edellisellä kerralla. Ainoat ongelmat liittyvät siihen laukkaan, mutta nekin ovat aina korjaantuneet pois aika nopeasti. Jonkin verran sillä vieläkin esiintyy sellaista Mä-En-Halua-Kääntyä- ja Mä-Muuten-Meen-Nyt-Portille- asennetta, mutta niiden määräkin on koko ajan hiljaksiin vähentynyt. Tää mun hiljaa hyvä tulee- systeemi on ns. Metusalem- metodi, joka perustuu ajatukseen "Mihin tässä kiirettä olisi, valmiissa maailmassa?".

Jos ihan oikeasti juttua ajattelee, niin kyllähän se niin on, että me ihmiset määrittelemme suurinpiirtein kaiken hevosteluhomman omista lähtökohdistamme. Niinkuin nyt esimerkiksi, että kuinka nopeasti jonkun hevosyksilön koulutuksen pitäisi edetä. Jos jostain syystä haluaa edetä hitaammin, niin heti on vähintään kymmenen paremmintietäjää motkottamassa, että hevonen menee aivan pilalle, kun sitä ei aloiteta 3- vuotiaana (tai länkkärirotujen kohdalla 2- vuotiaana). Toinen yleinen huolenaihe on, kuinka usein joku liikuttaa omaansa. Tokihan me kaikki tiedämme, että jos hevosta ei säännöllisesti liikuteta ihmisvoimin joka päivä, se menee siitäkin pilalle, ja lisäksi sairastuu. Kolmas tarkkailun kohde onkin sitten liikunnan määrä. Ettei vaan hevosella olisi huono kunto? Sillä selittyy suurin piirtein kaikki ratsastukseen liittyvät ongelmat. (Se toinen mahdollinen selitys on tietenkin ruokinta. Koulutusvirheitä tai epämotivoivaa työskentelyä syyttää aika harva, vaikka väittäisin että ne ovat aika monen ongelman perimmäisiä syitä.)

Tottakai lihaskunnon puute vaikeuttaa kokoamista ja sydän-keuhkokunto vaikuttaa jaksamiseen. Hevonen on kuitenkin jo perusrakenteeltaan paljon atleettisempi otus kuin ihminen, sillä on elimistössä pelit ja vehkeet paremmassa valmiustilassa, ja sen lihasmassan kasvattaminen on paljon nopeampaa. Jos se saa noin muutoin liikkua ulkona omatoimisesti, esim. isossa tarhassa tai pihatossa, ei ole mikään ongelma nostaa kondista aika nopeastikin sille tasolle, että se jaksaa työskennellä kentällä sen maagisen tunnin, minkä useimmat (minä mukaan luettuna) jostain syystä ratsastavat automaattisesti ilman kelloakin. (Taitaa olla ratsastuskouluaikojen perua. Ja sitten ne ketkut hevoset ovat siitä oppineet jäykistelemään sen 50 minsaa ja toimimaan viimeiset 10, koska tietävät homman loppuvan pian. )

Hittoako se kelleen kuuluu, minkä ikäisenä joku oman hevosensa aloittaa, kuinka monta kertaa sillä viikossa ratsastaa ja miten intensiivistä treeniä harrastaa? Suurimmasta osasta hevosia ei tule ikinä kummoisiakaan kilpahevosia, joten minkä ihmeen vuoksi nekin pitäisi alistaa kilpahevosen luonnottomaan elämään? Vain siksikö, että niin kuuluu tehdä?

Oma talli kullan kallis

Oma talli näyttää olevan paras keino välttää säännöllistä ratsastusta. Ainakin jos käy tallinpidon lisäksi muualla töissä. Tallin koolla on tietenkin merkitystä. Kaksi tai kolme hevosta olisi ehkä se ihanteellinen määrä, kuutisen hevosta taas enimmäismäärä, minkä työpäivän jälkeen ehtii hoidella ja vielä ratsastaakin. Kymmenkunta hevosta on ehkä se hankalin luku: työtä riittää 25/8, mutta talli ei tuota tarpeeksi, että pystyisi palkkaamaan apurin ja maksamaan palkan lisäkulut eli työntekijästä koituvat työnantajamaksut. (Varsinkin, jos puolet hevosista on omia oloneuvoksia, joiden ainoa funktio tässä maailmassa on syödä, paskantaa ja repiä kalliita loimia.)

Heleppo ja vaivaton ratkaisu paikata likviditeettivajetta on tietenkin ratsastustuntien pito. Teoriassa siis. Oikeessa elämässä asia on kuitenkin monimutkaisempi. Palkkatyö plus paskanlappaaminen näet pitää tehokkaasti huolen siitä, että arkipäivinä ei ole mitään mahiksia revetä ratsastuksenopettajan hommiin. Viikonloput on joo olemassa, mutta koko viikon tarhassa seisoneita hevosia ei oikein voi työllistää kuin tunniksi per päivä. Lisäksi hevosia pitäisi olla tunnilla useampia, että homma ihan oikeasti kannattaisi. Toisaalta taas ei ole mitään järkeä ostaa lisää hevosia, että voisi viikonloppuisin leikkiä ridaopea. Kun ne penteleet syövät&paskantavat myös niinä arkipäivinä, jolloin eivät tuota mitään (muuta kuin lantalantäytettä ja selkäkipua).

Toinen probleema ridatuntien kanssa on hevosten läpiratsastus. Jotta kehtaisi pyytää tuntilaisilta rahallista korvausta, pitäisi hevosten olla siinä kuosissa, että ratsastaminen on sekä turvallista että mielekästä. Toisin sanoen, mitä useampi hevonen viikonloppuisin tunneilla juoksee, sitä useampi niitä on viikolla ratsastettavaksi. Tämän ongelman kanssa kulkee käsikynkkää opetettavien ratsastajien taso. Mitä noviisimpia oppilaita viikonloppuna, sitä enemmän läpiratsastamista viikolla.

Kolmas ongelma on sopivien ratsastajien löytäminen. Kun omat hevoset on hiellä, tuskalla ja armottomalla pähkäilyllä ratsastettu herkiksi, keveiksi ja hyvätapaisiksi, ei tarvita kuin pari vähemmän taitavaa ratsastajaa pilaamaan koko homma. Lajivalintakin rajoittaa aika lailla sopivien ratsastajien löytämistä. Suomessa taitaa olla tällä hetkellä noin 100 000 ratsastuksen harrastajaa. Niistä noin 1% eli korkeintaan 1000 ihmistä harrastaa lännenratsastusta, ja ne ovat penteleet solutt...levittäytyneet ympäri Suomea. Länkkäristä kiinnostuneita enkkutyylin ratsastajia saattaisi löytyäkin, mutta loppujen lopuksi aika harvalla on ihan oikeasti tahtoa ja nöyryyttä täysin uuden tyylin opetteluun. Ja ikävä tiukkapipo kun olen, en mielelläni päästä täysin aloittelijoita hevosteni selkään. Niitä varten on olemassa ratsastuskoulut tahmeine ja turvallisine tuntihevosineen.

Sitten on tietenkin olemassa se yksärin omistajan perusratkaisu, hevosen vuokraaminen kerran pari viikossa jollekin tutun työkaverin langon serkulle tai heppafoorumin kautta löytyneelle puskistädille. Harmi vaan, että nuo yllämainitut ratsastajan taitoihin liittyvät ongelmat haittaavat tätäkin vaihtoehtoa. Oikeastaan riskit ovat paljon suuremmat, koska kyseisen ihmisen tulisi kyetä hoitamaan hevonen ja ratsastamaan omatoimisesti sillä aikaa, kun tallinpitäjä lappaa paskaa, sekoittelee iltaruokia ja letkuttelee jalkavaivaisia hoidokkejaan.

Mukavista maastoiluhevosista näyttäisi olevan pulaa, mutta ihan oikeasti, kuinka moni hevosenomistaja uskaltaa enää nykypäivänä päästää kymmenen vuotta taukoa pitänyttä tätiä tai yli-innokasta 13-vuotiasta heppahullua maastoon, jos on olemassa edes mikroskooppisen pieni mahdollisuus, että joutuu ratsastamaan liikenteen seassa? Lisäksi vielä nuo vuodenaikoihin sidotut erikoispelotteet. Tällä hetkellä metsät ovat pullollaan puiden takana kykkiviä sienestäjiä, eikä olisi kiva joutua hirvenmetsästysporukan jalkoihinkaan. Talven lisäriesana ovat läpitunkematon pimeys, salakavalat jäätiköt ja mitä kummallisemmissa paikoissa holtittomasti kaahailevat moottorikelkkailijat. Keväällä, lumen sulaessa tietty osa hevospopulaatiosta saa ylimääräistä sydämentykytystä sulapaikoissa paistavasta maan pinnasta, kelirikko tekee tavallisista hiekkateistä petollisia jalkaloukkuja ja traktoreita kamaline kilisevine peltotyölaitteineen ei voi välttää. Onneksi sentään on olemassa kesä. Tosin jotkut hevoset saavat kolleria muistuttavan paniikkikohtauksen joutuessaan paarmojen hyökkäyksen kohteeksi. Ai niin joo, unohdin ihan tykkänään, että eihän niitä vuokraajia tietenkään kesäisin näy, kun on kummilapsen häitä ja mökkeilyä ja muuta elämää pienempää turhuutta. Kunnon hevosihmisen tuntee siitä, että sillä ei ole muita ihmissuhteita kuin toisia hevosihmisiä.

Mitä tästä opimme? A. Älä koskaan hanki omaa hevosta, koska se johtaa helposti 2-n kappaleeseen hevosia. B. Älä ainakaan hanki omaa tallia. Syyt selitetty yllä. C. Jos nyt kuitenkin olit niin tyhmä, että menit hankkimaan oman tallin, älä ainakaan ota vuokralaisia. Vaikka ne olisi kuinka kivoja, ihan oikeasti ne aiheuttaa töitä. D. Ratsastustuntien pidolla EI rikastu, sillä ei edes paikkaa hevosen aiheuttamia kuluja. E. Hyvä ja luotettava ynnä pätevä vuokraaja on legendaa. (nokei, on niitä poikkeuksiakin, mutta älä hyvä ihminen vaan laske niiden varaan.) Ja vielä viimeiseksi, F. Älä opettele ratsastamaan liian harvinaista lajia kuten länkkäriä, koska silloin vaikeutat hevosteluelämääsi vielä potenssiin 10.

Lämppärit länkkäreinä

Omat oppilaat oli viikonloppuna ekaa kertaa kisoissa. Toisella alla järkälemäisen kokoinen lv, Pahatamma, toisella 25-vuotias Vanharuuna, aikoinaan rahaa juossut kuumakalle, joka tuppasi vielä pari vuotta sitten linkoamaan ratsastajia selästään jos sitä esti toteuttamasta itseään.

Kumpaakin hevosta on pääasiassa ratsastettu hyvin kevyellä kuolaintuntumalla ja pitkähköllä ohjalla, mutta kisoja varten treenattiin muutama kertaa lyhyellä ohjalla ratsastamista. Koska oli aikalailla satavarmaa, että polleista tulee löytymään kisapaikalla sen verran palijo virtaa, ettei pelkkä istunta riitä jarruksi. Ja loppujen lopuksi tuomarit kuitenkin arvostavat radan täsmällistä suorittamista enemmän kuin täydellistä muotoa ja rentoutta.

Sain ehkä parasta palautetta, mitä ope voi tuomarilta saada. Se nimittäin kysyi kummaltakin oppilaalta, onko tämä mahdollisesti entinen kouluratsastaja, kun istunta on niin hyvä? Arvata saattaa, että tuomari hiukan yllättyi vastauksesta: "Ei kun ihan ravi-ihmisiä. Vaihdettiin tuossa muutama vuosi sitten suoraan raveista länkkäriin.."

Yleisesti ottaen kouluratsastuksen ja länkkärin istunnat poikkeavat sen verran toisistaan, että olisin saattanut ottaa kysymyksen moitteena, ellei tuomari olisi nimenomaan maininnut palautteessa, että suurimmalla osalla ratsastajista oli nimenomaan ongelmia istunnan kanssa: ratsastettiin pelkillä käsillä, jalat sojottivat jäykkinä ja käyttämättöminä, kädet olivat väärässä paikassa, ulkokäsi nousi kaarteessa ylemmäksi kuin sisäkäsi, tuoli-istunta jne...

Luettelo on kuin vikalista mun tunneilta. Siis niistä asioista, joista jaksan vuodesta toiseen jankuttaa. Arvatkaa vaan, korkattiinko me skumppapullo, kun päästiin kotiin? Sijoituksia ei tullut, mutta sitäkin enemmän hyvää mieltä ja intoa jatkaa treenaamista.

Pikkutamma ja varsa

Pikkutamman ja 2 tunnin ikäisen pikkuotuksen yhteinen lepohetki.

Pikkutamma varsoi torstain ja perjantain välisenä yönä mitä kauneimman pienen tammavarsan. Tiesin jo torstai- aamuna, että se tulee varsomaan seuraavana yönä, koska sen utareiden nisiin oli ilmestynyt kirkkaankeltaiset ternimaitotipat. Ne muuttuivat päivän mittaan valkoisiksi maitotipoiksi, niitä ns. vahatulppia/tippoja ei kehittynyt tällä kertaa ollenkaan. PTn takalisto alkoi myös näyttää siltä, että varsaa pukkaa. Ulkosynnyttimet ikäänkuin venyivät ulospäin ja näyttivät "veltommilta" kuin normaalisti.

Mulla on sikäli ollut hyvä tuuri tammojen kanssa, että kaikki ovat olleet luonnostaan erinomaisia äitejä, synnyttäneet ja aloittaneet imettämisen ilman apua. No, Vanhaatammaa on jouduttu vähän avustamaan tässä imetysasiassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että sillä on vanhemmiten ollut taipumusta valuttaa ternimaidot pihalle varsomista edeltävänä päivänä. Sen vuoksi siltä on jouduttu lypsämään ternimaitoa talteen ja annettu se sitten vastasyntyneelle varsalle tuttipullosta. Pikkutamma hoiti kuitenkin kaiken itse ja omatoimisesti, jälkeiset irtosivat nopeasti ja itsekseen ja varsakin osasi nisille ihan itse.

Synnytyksen odottaminen on aina hiukan hermostuttavaa. Koskaan ei voi etukäteen tietää, tuleeko komplikaatioita. Niitä tulee harvoin, mutta sitten ne ovatkin sitä vakavuusluokkaa, että siinä on sekä emän että varsan henki vaakalaudalla. Usein jompikumpi menetetään, yleensä varsa. Varsan syntymän jälkeen voi huokaista hetkeksi helpotuksesta, kunnes muistaa, että ai niin, ensimmäisen elinviikon ajan joutuu tarkkailemaan ettei varsa vain ole saanut mitään infektiota navan kautta. Siitähän on heti syntymän jälkeen suora yhteys varsan verenkiertoon, joten riski on aina olemassa, oli olosuhteet kuinka puhtaat hyvänsä. Ja kun tästä stressistä on selvitty, aletaan jännittää tamman varsakiiman varsalle aiheuttamaa ripulia, sitten rhodokokkitartuntaa, sen jälkeen mahdollisia onnettomuusperäisiä sairauksia (joille varsat ovat erityisen alttiita, kun eivät osaa varoa vaarallisia asioita).

Tähän saakka kaikki on kuitenkin hyvin. Varsa on peloton ja topakka olento, harjoittelee jo koottua laukkaa ja piffiäpaffia pihattokarsinassa. :o) Sanoisin, että se on tähänastisista kasvateistani paras, ainakin näin puolentoista vuorokauden tarkkailun jälkeen. Rakenne näyttää paremmalta kuin emällään, ja rotutyypistä ei tosiaankaan tule olemaan pulaa. Toivoisin sen jäävän rautiaaksi, mutta todennäköisyyden lait taitavat olla minua vastaan: kahden heterotsygootin kimon jälkeläisistä 75% ovat kimoja. Huokaus. Ei siinä, ettenkö tykkäisi kimoistakin, mutta olisi kiva saada välillä muunkin värisiä varsoja. Ja toisaalta, hyvä hevonen on hyvä hevonen, vaikka se olisi sinipunaruudullinen. Se väri on kuitenkin loppupeleissä kaikkein merkityksettömin tekijä. Tärkein on hevosen luonne ja käyttöominaisuudet, sitten terveys, ja sitten vasta tulee ne ulkonäköasiat, niissäkin rakenne ja rotutyyppi menee värin edelle.

Vanhaherra ja Nainen

Jostain käsittämättömästä syystä taulukointi saa aikaan sen, että postaus alkaa tuolta kilometrin päästä alempaa. Skrollatkaa sinne.

Huokaus. Kyllä miehen elämä on tylsää.	No mutta mistäs toi tohon ilmestyi? Sehän on NAINEN!
Nuuh...kyllä. Täällä on nainen kävellyt. Kakannutkin.	Mmmm, mikä tuoksu! Ihan parasta parfyymiä!
Täytyy merkata rajat ettei muut pojat vaan tuu osingoille...	Ja mitäs tässä... nuuh... se nainen on pissannutkin mun pihalle!
Peitetään pian, ettei muut huomaa. Tulee muuten vielä kilpakosintatilanne.	Tohtiskohan häntä lähestyä?
Hei, käytsä usein täällä? Saanksmä tarjota sulle jotain?	Kiva peba sulla, mutta ensin yks pikku juttu. (Tarkista vielä, että on nainen, ettei tuu mokattua...)
Aaaah, on se! Hei pojat, käyks kateeks, mulla on sauma!	Jestas että on kipakka akka! Tuli oikein kenkää.
Ihme tyyppi, käy suoraan asiaan, eikä meitä ole edes esitelty..	Mieluummin lounastan yksin kuin tollasen moukan kanssa.
Otetaas alusta. Hei kaunis neiti, saisinko tarjota teille jotain? Teillä kun on niin hyvänhajuinen peppukin.	Ekat varsinaiset treffit. Tästä se lähtee.

~The End~

Lemppari miehuudentunnossaan

Lemppari viime kesänä.

Parisen viikkoa sitten meidän tallille muutti Kimotamma ja sen vuosikas orivarsa. Pariskunta tuupattiin Lempparin ja Kauniinpojan viereiseen tarhaan, koska se oli ainoa vapaana oleva sijoituspaikka. Uudet hepat saapuivat illalla, ja koska kaikki hepat ovat yötä ulkona, ramppasin koko seuraavan yön noin tunnin, puolentoista välein ulkona katsomassa, että kaikki on hyvin. Kaunispoika, joka on koko kevään ollut pomoasemassa, riehaantui aivan tyystin tulokkaista (varsinkin kun Kimotammalla oli vielä kiimanjämät päällä), ja jaksoi juosta mylvien ja rehvastellen läpi yön eestaas aidanviertä. Lemppari otti asiat rauhallisemmin, keuli pikkuisen, röhki varoittavaan sävyyn Kauniillepojalle ja suuntasi vähän väliä Kimotammaan intensiivisiä sänkykamarikatseita.

Kimotamman ilmestyminen herätti ilmeisestikin Lempparissa niin voimakkaan miehisyydentunteen, että poikien oli keskusteltava arvojärjestysjutut uusiksi. Diskussion tuloksena Kaunispoika on täynnä hampaanjälkiä ja Lempparin ego on multiploitunut vähintäänkin nelinkertaiseksi. Hyvinkasvatettuna poikana se on edelleenkin helppo käsitellä, mutta muiden hevosten läheisyys saa sen laskemaan tunkin maata kohti ja kasvamaan ainakin 10cm korkeutta.

Lauantaina otin härkää sarvista ja lähdin Lempparilla maastoon, kavereina erittäin tiineenä oleva Pikkutamma ratsastajineen. Puolentunnin "rauhallinen" kävelyreissu sisälsikin sitten kaikki mahdolliset ja tahattomat uimakoululiikkeet takapotkullisesta courbettesta levadeen, piffistä paffiin ja salamannopeista rollbackeistä sivulle liiraaviin avo-, vasta- ja sulkutaivutuksiin. Useimmiten äijämäisen röhkinnän säestyksellä. Otettiin ehkä 4 tai 5 puhdasta käyntiaskelta koko reissun aikana.

Kentällä Lemppari oli onneksi paljon rauhallisempi, kaikki muu kävi paitsi laukka. Laukannostokäsky tuntui olevan yhtä kuin kehoitus köyryselkäloikkaan suorin jaloin, joten totesin että tänään onkin sitten jo ihan oman turvallisuuden vuoksi ravipäivä.

Sunnuntaina taas selkään, ja Lempo oli aivan kuin eri hevonen. Kaikki askellajit oli ok, mitä nyt muutama megapukki laukassa. Mutta nehän vaan piristää, pitää silleen kivasti ratsastajan hereillä. Onneksi tiedän, että pukittelu vähenee mitä enemmän ratsastaa ja jossain vaiheessa se jää kokonaan pois. Ihan omaa syytänihän se on, kun en ehdi/viitsi ratsastaa pollea säännöllisesti. Muutenkaan en oikein jaksa pitää tuota pukittelua mitenkään isona asiana, meidän kaikki tammat ovat olleet aikamoisia peräpään heittelijöitä jossain vaiheessa uraansa. Kyllä siihen sakkiin pari loikkivaa ja pomppivaa oriakin mahtuu.

Pystyyn nouseminen sen sijaan on paljon pelottavampaa, niin monta kammottavaa selälleenkaatumisjuttua olen vuosien varrella kuullut tai nähnyt. Mikäs siinä jos joku 600-700 kiloinen puokki nousee takajaloilleen, sehän on itse niin painava, ettei 60-kiloisen ratsastajan lisäpaino juurikaan keikauta sitä suuntaan tai toiseen. 400-450 kiloa painava arabi on yleensä sen verran huteranoloinen keuliessaan ja keulakin nousee pystysuoraan sadasosasekunnissa, niin että ratsastajan pienikin horjahdus saattaa saada sen kaatumaan. Jos ei nyt selälleen, niin ainakin kyljelleen. Onneksi Lemppari on ainakin tähän päivään saakka harrastanut lähinnä sellaisia levaden korkuisia, hallitunhitaita keulimisia. Ja niitäkin hyvin harvoin.

Lauantaisesta maastolenkistä tuli elävästi mieleen eräs vaellusretki Unkarissa. Kärjessä nuori mies valkoisen lipizzaoriin selässä ja perässä kymmenkunta kikattavaa suomalaisnaista. Koko reissun ajan poika hyppyytti ja pompotti oritta, ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen perässä seuraavaan naislaumaan. Tallin pihalta lähdettiin ylämäkeen kiitolaukassa, että saatiin pihalla keulineista hevosista liika into pois. Muutkin laukkaosuudet vedettiin hervotonta kiitoa, ja kiipeilyosuudessa mentiin sellaisia mäkiä, että ainakin puolet retkelle osallistuneista naisista näkee niistä vieläkin painajaisia. Se oli pelottavan ihana maastolenkki, muistaakseni vain yksi tai kaksi asiakasta putosi hevosen selästä.

Jos kaikenmaailman extremelajeilla machoilevat miehet oikeasti tietäisivät, kuinka vaarallinen ja tapaturma-altis laji ratsastus voi oikeasti olla, niin tallithan pursuisivat cowboy- unelmiaan toteuttavia uroita. Tosin siihen extreme- tunnelmaan saattaisi olla hiukan vaikeaa päästä maneesissa laahustavilla ratsastuskoulun tahmakavioilla. Hmm... liikeidea. Jonkun pitäisi perustaa ratsastustalli Miehille. Talli Äijät Oy. Siellä olisi kaikkea kivaa ja vaarallista kuten esim. villihevosen kesyttämistä, hillitöntä kiitolaukkailua kaikkialla missä suinkin mahtuu laukan nostamaan, hervotonta kaahailua hevoskärryillä, umpipäissään ratsastamista ja vaikkapa pienoiskiväärillä ampumista hevosen selästä. Luonnollisestikin kaikki tallin ratsut olisivat oriita, ja tallilla pidettäisiin paria tammaa ihan vaan sen vuoksi, että saataisiin orhit lietsottua sopivan räväkkään mielentilaan.

Oppivainen ihminen

Enkkuratsastelujen välissä harjoitellaan Ainoaa Oikeaa ratsastuksen lajia ;)



[Uudistusten myötä Tätipahkeinen muuttui Touhikseksi. Sama täti kyseessä kuitenkin.]

Hevosihmisten suusta kuulee usein lausahduksen ”se ja se hevonen opetti minulle paljon”. Tätikin on saanut kokea menneenä talvena, miten hevonen opettaa ihmistä, tai päinvastoin. Tai ainakin opitaan pikkuhiljaa puhumaan samaa kieltä, jos ei muuta.

Kun Kiltintamman vakkariratsastaja Talliorja muutti helmikuussa pois, omin KT:n omaksi vuokrapollekseni. KT ei ole niitä kaikkein suoraviivaisempia hevosia ratsastaa, vaikka muuten onkin kiltteyden perikuva. Yhteiset ratsastussessiomme vaihtelivat talven mittaan asteikolla ok - no jaa - melko hirveää - ei lasten katsottavaa. Maastoilu ja käynti-ravi-työskentely kentällä olivat suhteellisen ookoo, mutta se laukka. Voih ja eih. Alussa pidinkin viisaampana olla laukkaamatta lainkaan. Muutaman kerran kokeilin, mutta pakkamme hajosi välittömästi ja tuloksena oli joko sinne tänne kaahotusta pukittelun kera (huonona päivänä) tai nenä taivaissa selkä notkolla suorin jaloin tököttelyä (hyvänä päivänä).

Jossakin huhtikuun kieppeillä aloin päästä hiukan jyvälle hommasta. Ensin tarvittiin kuitenkin sisäinen asenteenmuutos. Olen nimittäin koko ajan ollut sitä mieltä, että hevonen kulkee, kunhan vain itse opin ratsastamaan paremmin. Pikku hiljaa aloin tajuamaan, että vika ei aina olekaan minussa. Ta-daa, mikä oivallus! Toisinaan KT siis ihan oikeasti pistää minua huokealla ja välttyy sillä tavoin työnteosta! (edellä olevaa totuutta ovat kyllä hyvää tarkoittavat ihmiset hokeneet minulle enemmän kuin usein, mutta lopullinen oma oivallus antoi odottaa itseään näin kauan.)

Toki syy virheisiin edelleenkin on yleisimmin siellä satulan ja ohjasperien välissä. Nyttemmin olen kuitenkin jo kohtalaisen hyvin oppinut erottamaan, milloin hevonen sanoo ”en mä voi tehdä noin niin kauan kun sä teet näin” ja milloin taas ”en viitsi, ei huvita, tee itte”. Suurin läpimurto tapahtui, kun toukokuun alusta alkaen pääsin ohjatuille tunneille kerran viikossa.

Tunneilla olen erittäin konkreettisesti saanut huomata, kuinka helpolla sitä päästää sekä itsensä että hevosen yksin ratsastellessaan: ”Johan se on mennyt kymmenen minuuttia ihan kivaa ravia, nyt pitkät ohjat ja huilaamaan”. Ja vaikka ne oman ratsastuksen perusvirheet ovat erittäinkin hyvin tiedossa, niiden aktiivinen korjaus on vaikeaa, ellei mahdotonta, jos ei joku ole jatkuvasti vieressä muistuttamassa. Ratsastuksen hankaluus kun piilee paljolti juuri siinä, että selässä asiat tuntuvat aivan erilaisilta kuin miltä ne näyttävät.

Suurin hyöty kuitenkin omalla kohdallani tulee itsevarmuuden kasvamisesta. Tiedän, että voin vaatia hevoselta työntekoa. Tiedän, että teen oikein ja hevosen on toteltava minua. Osaamisen kasvaessa voin myös tehdä vaihtelevampia asioita, jolloin ratsastuksesta tulee mielekkäämpää ja hauskempaa molemmille. KT:n kunniaksi on sanottava, että monipuolisuutta siltä ei ainakaan puutu: se on kouluratsu, maastoratsu ja lännenratsu, kaikki samassa paketissa. Ehkä saan väännettyä siitä kesän mittaan vielä esteratsunkin, kuka tietää…

Paljon porua peruutuksesta

Pikkutamma harjoittelee spinikäännöstä siirtämällä ensin painoa takaosalle peruutusapujen avulla ja sen jälkeen väistämällä etuosalla vasemmalle.

Lännenratsatuksessa peruutus on tärkeä liike. Sen lisäksi, että se kuuluu kilpailuissa vaadittaviin liikkeisiin, sitä käytetään apuna kun hevoselle opetetaan muita asioita. Reining- hevosen liukupysähdystä opetellaan peruuttamisen avulla, ja sitä voidaan myös käyttää apuna käännösten opettelussa. Peruutusharjoituksia voidaan käyttää hevosen kokoamiseen ja se on myös hyvä keino ilmoittaa väärin toimivalle hevoselle, että hei, toi ei ollut ollenkaan suotavaa. Niinpä länkkärihevoset oppivat peruuttamaan pienistä avuista ja hyvin, toisinaan jopa liian hyvin...

Suomessa suurin osa länkkärin harrastajista treenaa reiningiä, ja useimmat täällä käyvät ulkomaiset valmentajat ovat pääasiallisesti reiningratsastajia. Niinpä yleisin meillä käytetty peruutustyyli on reining-tyyppinen takapää alle, pää alas ja selkä köyryssä ravia taaksepäin. Pleasuressa ja muissa hitaissa lajeissa peruutetaan hitaasti, askel kerrallaan ja hevosen kokoamisaste on lievempi.

Monet länkkäriharrastajat ovat hakeneet ratsastukseen ja hevosen koulutukseen apua ulkomaisista videoista. Useimmiten niissä on huipputason ratsastajia huippuhyvin koulutettujen huippusukuisten hevosten kanssa. Reining-videolla vauhdikkaasti peruuttava kilpahevonen on itseasiassa ammattimaisesti suoritetun koulutusjatkumon lopputuote, joka on oppinut kilpailuissa suoritettavat liikesarjat ulkoa ja suorittaa ne hyvän ratsastajan alla hyvin pienillä avuilla. Niinpä monet kisavideoilla esiintyvät reinarit peruuttavat jalat irti hevosesta, antaen vain aloitusmerkin hevoselle ja pitäen sitä istunnalla peruutuksessa niin kauan kuin on tarvis.

Sitten seuraakin tämän kirjoituksen kantapään kautta opittua- osio, lausuttuna kokemuksen syvällä rinta-äänellä. Opettajana tietenkin Kaikkien Paniikkiperuuttajien ja Raivospinnaajien Äiti, Pikkutamma:

Kun menee harrastelijamaisena nuoren hevosen kouluttajana apinoimaan huippuratsastajien jalat irti- peruutusta, saa helposti aikaiseksi hevosen, joka pakenee epämiellyttäviä tehtäviä ja apuja peruuttamalla. Peruuttamaan yhtäkkiä lähtevä hevonen saa keikautettua ratsastajan tasapainostaan (varsinkin kun ne pohkeet on irti), ratsastajan ylävartalon paino siirtyy eteenpäin (ja lantio kääntyy taaksepäin whoa-asentoon) ja peruuttaminen senkun kiihtyy. Peruutuksen jälkeinen äkkipysähdys keikauttaa taas ratsastajaa, ja keikautuksen suunnasta ja voimakkuudesta riippuen hevonen intoutuu joko peruuttamaan uudestaan tai vaikkapa spinnaamaan vimmatusti omavalintaiseen suuntaan.

Jos olisin siinä vaiheessa ollut viisas, olisin miettinyt asiaa tarkemmin, ja päätynyt sittenkin opettamaan peruutusta pohjeapujen avulla, vaikka Pikkutamma ilmiselvästi osasi peruuttaa hyvin ilmankin. Siten sille ei olisi tullut sellaista käsitystä asiasta, että peruutus on yhtä kuin täydellinen vapautus pohjeavuista. Peruuttamiskiukuttelun käynnistyttyä ei nimittäin ollut enää oikeastaan mitään tehtävissä, koska peruuttaminen oli ilmeisestikin sen mielestä liikesarja, jota ei voinut keskeyttää, ei edes kannuksia käyttämällä. Yleensä kaikki keskeytysyritykset saivat tilanteen vaan pahenemaan, ja kannus kyljessäkin vain lisäsi vauhtia taaksepäin.

Vahingosta viisastuneena olen seuraavien koulutettavien kanssa ollut alusta saakka hyvin tarkka kolmesta peruuttamiseen liittyvästä asiasta: 1. nuorta hevosta aloitettaessa pohjeavut ovat peruutuksessa aina mukana, 2. kiukuttelukohtauksissa kannus painuu kevyesti kylkeen kiinni ja pysyy siinä kunnes hevonen liikkuu eteenpäin ja 3. yhtään omaehtoista peruutusta tai liian herkkää painoapuihin reagointia (=peruutus ilman pyyntöä pohkeilla) ei katsota läpi sormien. Lisäksi olen yrittänyt mahdollisuuksien mukaan käyttää "käytösvirheiden korjausperuuttamisen" sijasta muita vaihtoehtoja (hevosesta riippuen mikä tahansa työtehtävä, joka saa sen ymmärtämään, että ei-hyväksytystä toiminnasta seuraa aina duunia).

Valitettavasti hevoset tuntuvat peruuttavan huomattavasti näyttävämmin ilman pohjeapuja, niiden mukaan ottaminen kangistaa peruutuksesta kaiken loistokkuuden ja vauhdikkuuden. Onneksi se nopea, ilman pohjeapuja tapahtuva nopea peruutus voidaan opettaa myöhemminkin, kun hevonen on enemmän ratsastettu ja oletusarvoltaan hyvätapainen.

Vanhanherran elämän kevät

Kuva on Vanhanherran ensimmäiseltä länkkäriratsastuskerralta.

Nyt on takana 9 ratsastuskertaa Vanhallaherralla. Alussa kovin pystypäinen ja kiireinen hevonen on alkanut pikkuhiljaa muuttua seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi. Ei se mikään hysteerikko kipittäjä ennenkään ollut, mutta eteenpyrkimyksen määrä ja laatu vaan ovat lännenratsastuksessa niin erilaiset kuin koulu- tai esteratsastuksessa. Alkuun ajattelin, että vaikeinta olisi saada se madaltamaan päätään. Se on rakenteeltaan korkea- ja pitkäkaulainen, ja orina mielellään tarkkailee koko ajan ympäristöään. Yllättäen tuon asian kanssa ei ole ollut ongelmia, tällä hetkellä se pystyy jo liikkumaan kaikissa askellajeissa pää alhaalla. Ainakin hetkellisesti ennen kuin se muistaa, että ai niin, niitä naisia piti vahtia.

Suurin ongelma on saada VH relaamaan, jos kentällä on muita hevosia. Jos ei ole rento, ei onnistu jogi eikä mikään muukaan. Sillä on luonnostaan erittäin korkeat, kouluhevosmaiset liikkeet ja kintereen toiminta sitä luokkaa, että meikäläisen peba ei pysy satulassa ilman nahkaisia kokochapsejä. Jos kentällä on muita, VH muuttuu kivikovakylkiseksi S-mutkaksi, ja harppoo ravissa kuin kirahvikaulainen hirvi. Yritä siinä sitten pysytellä rennon jäntevänä, kun alla on apuhin vastaamaton vatkaaja, joka kaatuu sisäänpäin, hapuilee sitä olematonta ulko-ohjan tukea kaula käärmeenä ja unohtaa tyystin, että hei, mehän ollaan opeteltu uusi ja mukavampi tapa liikkua yhdessä.

Jos ravi on vaikeaa, niin laukka on taivaallista. Laukka on selvästi sille mieluisin askellaji (yllätys yllätys, tässä nyt kuitenkin puhutaan entisestä laukkahevosesta..). Se vastaa luonnostaan istuntaan ja painoapuihin, ja laukkaa sitä hitaammin, mitä pontevammin painan ulkopohjetta kiinni. Sitten vaan houkuttelen sen käärmemäisen kirahvikaulan alemmas ja alemmas, kunnes: siinä se on, täydellinen pleasure lope. Oikeassa kierroksessa se on jo ihan loistava, mutta vasemmassa se vielä kaatuu sisäänpäin ja vauhti on hiukan kovempi.

Sitä jännittyneisyyttä (silloin kun kentällä on muita hevosia) olen ajatellut poistaa siten, että kun ratsastan porukassa, en edes yritä suorittaa mitään erityisiä kommervenkkejä, vaan herkistelen sitä avuille käynnissä. En usko, että kovempien apujen käyttö näissä kivettymistilanteissa saa sitä ikinä relaamaan. Eli siis myötäysharjoituksia, taivuttelua, myötäysharjoituksia, pysäytyksiä, peruutuksia, ja vielä lisää niitä myötäysharjoituksia.

Vanhan hevosen ratsastaminen ja uudelleenkouluttaminen on näköjään ihan oma juttunsa. Työskentely viisaan ja paljon kokeneen hevosen kanssa antaa paljon ratsastajallekin. Niiden kanssa ei tarvitse olla niin huolissaan aikarajoituksista ja selän kipeytymisistä kuin nuorten hevosten kanssa, ne eivät enää säikähtele jokaista ohilentävää harakkaa ja osaavat muutenkin suhtautua elämään kuulimmin. Jotenkin sitä osaa myös paremmin olla vaatimatta niiltä liikaa, koska taustalla ei ole vimmattua hinkua kilparadoille. Vaikka eihän sekään ole vielä poissuljettua, etteikö me johonkin seurakisoihin vielä VHn kanssa päädytä. Jos se jäykistely saadaan kuriin.

Idealistina intoilua

Pakko kai sitä omaa on tulla tännekin kehumaan, kun täälläkin...

Lempipojan kouluratsastusura ei sitten lähtenytkään niin reippaasti käyntiin, kuin mitä talvella uumoilin. Niinpä olen sitä itse tässä ratsastellut, ja täytyy sanoa että. Jokainen ratsastuskerta on ollut sfääreissä leijumista, huokailtavan ihanaa ja täydellistä. Poika on siinä tullut äitiinsä, että pollen voi ottaa pakasta vaikka parin kuukauden lomailun jälkeen ja lähteä ratsastamaan. Tuosta noin vaan, ilman mitään puhinoita, täpinöitä tai pullistelua. Sellainen hevosen olla pitää, varsinkin tällaisella tuuriratsastajalla kuin minä.

Ollaan nyt kovasti treenattu notkeutta, kiemuraurat, serpentiinit ja enkkuratsastajan mielestä todennäköisesti hoipertelulta näyttävät etuosan väistöharjoitukset käynnissä (spiniä varten) ovat olleet pop. Tällä viikolla aloitetaan pyssäytyksien hiominen tosissaan. Pyöröaitauksen ulkoseinää onkin hyvä käyttää siihen tarkoitukseen: 180cm aita kyllä vakuuttaa pollen jos toisenkin, että nyt seuraa äkkipysäys ko ma sanon whoa!

Eilen oltiin erään länkkärikaverin, aikaisemmalta uraltaan kouluratsastajan, pitämällä tunnilla. Lemppari paarusti kiltisti koko puolitoistatuntisen ravia, ainoastaan tempon lisäykset ja mun epätoivoiset avotaivutusyritykset saivat sen hiukan tuohtumaan. Kas kun mun ratsastusrepertoaarissa on vuosia ollut vain selkeitä väistöjä tyyliin two track, spin ja side pass, niin eihän vanha enää pystynyt koordinoimaan kehoaan johonkin niin hienovireiseen kuin taivutus. Varsinkaan kolmenkymmenen metrin pituisella kentänpätkällä. Mä tartten lääniä kun olen niin hemmetin hidas.

Hyödyllistähän tuo tunnilla ratsastaminen oli. Että on joku, joka huutaa sieltä maasta, että leuka ylös, leuka ylös, leuka ylös, kädet eteen, leuka ylös... (loop: infinite). Lempparin muhkea orikaula vielä oikein kutsuu tuijottamaan alaspäin, se kun on NIIN magee. Ainoa asia, joka jäi hiukan mietityttämään, on se kouluratsastajien armastama ulko-ohja. Kun minä en ole vuosikausiin käyttänyt sen tukea, ainoastaan ulkopohkeen. Mieluummin käytän vastakkaisina apuina sisäohja-ulkopohje-yhdistelmää. Hevosenikin olen kouluttanut sitä oppia noudattamaan. Mä olen taipuvainen olemaan vähän sitä mieltä, että se ulko-ohjan tuki on kaiken pahan alku ja juuri, että se saa hevoset odottamaan ulkopuolista tukea, nojaamaan ulospäin ja haittaa sisäpohkeen sisälle asettavaa vaikutusta. Balsamia mun kerettiläisille ajatuksille on ollut kouluratsastajaystäväni selostus Ulf Möllerin klinikasta. Tyyppi pani siellä suomalaiskouluratsastajat ensin ratsastamaan ilman ulko-ohjan tukea, sisäohjalla voimakkaasti sisään taivuttaen (ah, niin länkkäriä!), ja sen jälkeen suoristamaan hevoset tasaisesti jakautuvalle ohjastuntumalle. Sen tasaisen ymmärrän kyllä, mutta en sitä vahvempaa ulkoa. No, täytyy märehtiä tätä asiaa vielä ennen seuraavaa tuntia, jos vaikka osallistuisin omine tukineni.

Kun mä olen silleen hankalalla tavalla puritaani tän lännenratsastuksen kanssa, että haluan ratsastaa niin kuin sitä siellä alkuperämaassa tehdään. Haluan, että mun hevoset pystyy (edes kotiolosuhteissa jos en kisoissa onnistu) kulkemaan yhtä rennolla ja elastisella etuosalla kuin jenkkireinareitten pollet. Haluan että ratsastus on enemmän mentaalinen kuin tekninen tapahtuma, haluan että mulla on lähes telepatiaan verrattavissa oleva yhteys hevoseen (jonka olen saavuttanut vain nanosekunnin pituisiksi hetkiksi, se on ihan uskomaton tunne!).

Kouluratsastajaa musta ei ikinä tule tämän uskomattoman hitaan koordinaationi takia. Mä en myöskään pysty millään motivoimaan itseäni NIIN hienovaraisiin ja pieniin juttuihin, mitä kouluratsastuksessa tehdään. Jos mä olisin taidemaalari ja maalaisin niinkuin ratsastaisin, niin olisin joku nykytaiteen tyyppi, joka hirmuisella fiiliksellä roiskii väriä telalla jättisuurelle kankaalle. Pikkutarkat kaupunkinäkymät sais mut kiljumaan turhautumisesta.

Hevosmiesten aatelia

Kuva lainattu osoitteesta www.montyroberts.com

Pitkällisen empimisen jälkeen päätin sittenkin lähteä Ypäjälle katsomaan Monty Roberts Showta. Hyvä niin, sillä näytös oli loistava! Herra Roberts veti shown läpi vankan kokemuksen tuomalla rentoudella, käsitellen samaan aikaan sekä hevosta että hauskuuttaen yleisöä. Huumoripitoinen esiintyminen ei vähentänyt tippaakaan miehen vakuuttavuutta, sillä hevosten käsittely kävi sellaisella varmuudella, jota ei voi muuta kuin kadehtia. Ensimmäistä kertaa olin seuraamassa demoa, jossa hevosten käsittelijä pystyi etukäteen sanomaan, miten hevonen tulee reagoimaan seuraavaksi. Alla lyhyt selostus shown kulusta niille vähäosaisille, jotka eivät itse päässeet paikalle.


Kaksi ruunikkoa

Ensimmäinen hevonen oli 3-vuotias tamma, jolla oli 50% täykkäriverta takanaan. Hyvin kaunis ja herkkä, siro punaruunikko hevonen. Hevonen satuloitiin ja sitä ratsastettiin showssa ensimmäistä kertaa. Roberts juoksutti tammaa pyöröaitauksessa, kunnes hevonen oli valmis join uppiin ja follow uppiin, jonka jälkeen hevonen satuloitiin. Tähän meni kaikenkaikkiaan 15 minuuttia. Sen jälkeen hevosta juoksutettiin kahdella liinalla niin, että liinat oli kiinnitetty riimun sivurenkaisiin ja vedetty jalustimien lävitse. Kun hevonen oli saatu rauhoittumaan ja hyväksymään satula, noustiin sen selkään. Koko hommaan meni 25 minuttia.

Toinen hevonen oli nuori punaruunikko arabiori, jolla oli hiukkasen liian suuret luulot itsestään. Se tykkäsi sikailla julkisilla paikoilla ja purra taluttajaa. Parin niukahkon join/follow upin jälkeen hevonen säkitettiin oikein perusteellisesti muovihuiskalla, jonka jälkeen se seisoi kuin vanha lapanen keskellä pyöröä ja antoi Robertsin nostella kaikki jalat ja koskea mihin tahansa. Tähän kului noin 20 minuuttia, joten hän säkitteli siinä vielä kymmenisen minuuttia oria sateenvarjollekin.

Tässä vaiheessa pidettiin tauko. Tauon jälkeen Monty Roberts ilmaantui kehään cowboyhattu päässä. Ensimmäisen osion hän oli vetänyt se lähes tuotemerkiksi muodostunut "vanhojen setien lippis" päässä. Hatunvaihtoa Roberts kommentoi siten, että ensimmäisellä puoliskolla hän oli ollut kansainvälinen hevosmies, mutta nyt pyörössä onkin karjapaimen. Roberts veti esiin nipun cowboyhin liittyviä ennakkoluuloja, ja huomautti, että silti maailman parhaat hevosmiehet, Dorrancet sekä Ray Hunt, ovat olleet nimenomaan karjapaimenia. (Setien nimet saattoivat mennä suurelta yleisöltä ehkä hiukan ohi, mutta jokainen hevostaidoista kiinnostunut kyllä varmasti tietää, keistä oli puhe.) Hatusta vielä sen verran, että Roberts huomautti hänen päähineensä olevan hevosille täysin yhdentekevä asia, vain ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, mitä hänellä on päässään.

Mahdoton ratsastaa ja kaksi lastausongelmaista

Tauon jälkeen pyöröön tuotiin kuvankaunis 12-vuotias tummanruunikko hevonen, rotua en tiedä, mutta se näytti kevyeltä puoliveriseltä tai trakehnerilta. Hevonen oli hengenvaarallinen ratsastaa, se ei päästänyt ratsastajaa selkään, kieltäytyi liikkumasta, nousi takajaloilleen, ei suostunut laukkaamaan oikealle tai lähti käsistä. Sillä oli mitä ilmeisimmin nippukaupalla huonoja kokemuksia ratsastajista, ja se oli ennen nykyistä omistajaansa kiertänyt vuoden, parin aikana kymmenellä eri omistajalla. Hevosesta suorastaan paistoi epäluulo ja pelko, mutta niiden alta myös suuri miellyttämisenhalu ja herkkyys. Tähän hevoseen Roberts käytti tunnin, koska sanoi, että hevonen on sen arvoinen. Join/follow uppien jälkeen hevonen satuloitiin, ja satulaan kiinnitettiin tekopohkeet. Hevosta juoksutettiin kahdella liinalla, kunnes se hyväksyi kylkiä vasten pompottavat pötköt. Niiden jälkeen lisättiin satulaan pieni antenni, jonka päässä oli muovisuikaleita. Taas juoksutusta, ja sitten antenni korvattiin "Anniella", haalarista kyhätyllä pönäkällä dummyllä, joka kiinnitettiin satulaan ja riimun ylempiin renkaisiin. (Tässä vaiheessa hihittelin itsekseni, koska Annie muistutti NIIN elävästi reining-ratsastajaa.) Vasta Annien jälkeen selkään laitettiin ratsastaja, joka istui siellä hyvin varovasti ettei olisi aiheuttanut hevoselle liikaa paineita ja sitäkautta antanut syytä panikoimiseen. Lopputuloksena hevonen, joka liikkui kaikissa askellajeissa ratsastaja selässään. Ylhäältä katsomosta nähtynä tämä oli ainoa hevonen, joka hikosi oman sessionsa aikana.

Loput kaksi hevosta olivat lastausongelmaisia. Pieni suomenhevostamma, jonka lastaaminen kesti normaalisti 2-3 tuntia ja vaati 3 miestä, sekä iso orlovilainen kimo, jota ei saanut traileriin millään keinoin. Orlovia oli käsitelty jo lauantaina, se oli ollut silloin demohevosena muiden ongelmien vuoksi. Suokki oli hommassa mukana ekaa kertaa, ja oli aluksi jotakuinkin täysin tunnoton paineelle. Hevoset otettiin pyörössä kuulolle join upin avulla, ja sen jälkeen niitä herkistettiin riimussa paineelle. Alussa hevoset laitettiin jätti-isoon traikkuun ja avuksi käytettiin pyörön elementtejä siirrettävinä seininä, sitten seinät poistettiin ja lopulta hevoset lastattiin normaalikokoiseen kahden hevosen traileriin. Molemmat hevoset saatiin koppiin muutaman sekunnin kuluessa siitä, kun Roberts totesi, että nyt hevonen on valmis lastattavaksi. Lopuksi omistajat lastasivat kerran hevoset itse.

Esityksen herättämiä mietteitä

Pyöröaitauskoulutus ja käytetyt tekniikat olivat jo ennestään tuttuja, mutta oli mahtavaa nähdä todella kokeneen ammattilaisen käyttävän niitä. Robertsin ajoitukset osuivat kohdalleen, ja hänen kykynsä lukea hevosta on loistava. Omaa työskentelyä ajatellen kyttäsin silmä tarkkana juuri näitä asioita ja nimenomaan sitä, kuinka pitkälle hän uskalsi päästää hevosen pakoreaktioon, ennen kuin poisti paineen. Minun onnekseni sunnuntaina käsitellyistä viidestä hevosesta kolme olivat erittäin herkkiä ja nopeita otuksia, hyvin samanlaisia kuin omat hevosenikin ovat.

Robertsin tekniikkaa on toisinaan moitittu pakoreaktioita hyödyntäväksi ja on/off-paineen käyttöä robustiksi tavaksi kommunikoida hevosten kanssa. Hän päästää hevosen pakoreaktion puolelle, josta se sitten reippaasti "pakkosiedätetään" pikamenetelmin takaisin rauhalliseen tilaan. Joidenkin kouluttajien mielestä pakoreaktioita tulisi välttää viimeiseen saakka, ettei hevonen liittäisi niitä oppimaansa. Mielestäni MR kuitenkin katsoi hyvinkin tarkkaan, kuinka paljon painetta kyseinen hevonen sillä hetkellä sietää eikä vienyt yhtään hevosta niin pitkälle, että rauhoittuminen olisi ollut mahdotonta. Pelokkaan tummanruunikon kohdalla hän mm. totesi, että hevonen rentoutetaan ravissa liinatyöskentelyllä ja jos se kiihtyy, se tulee siirtää käyntiin rauhoittumaan.

Oman kokemukseni mukaan joidenkin hevosten kanssa lievän pakoreaktion kautta työstäminen on parempi (tai helpompi?) keino. Jotkut supernopeasti reagoivat täysverityyppiset hevoset näyttävät pakoreaktioita (tai sitten niiden kaltaisia tietoisia liikesarjoja, en tiedä) erittäin herkästi ja todella pienistä ärsykkeistä. Jos sellaisen hevosen kanssa noteeraa jokaisen jäykistymisen ja hännänheilautuksen ja lähtee liian varovaisen asteittaisen paineenlisäyksen linjalle, ollaan pian tilanteessa, että hevonen onkin opettanut ihmisensä varomaan ihan kaikkea. Pakoreaktiothan ovat refleksejä, eli siis tiedostamattomia liikesarjoja, mutta tietyntyyppiset hevoset oppivat nopeasti ilmentämään niitä herkemmin ja herkemmin. Voi olla, että ne vain lukevat ihmistä liian hyvin, eli reagoivat kouluttajan tiedostamattomaan jäykistymiseen tms. siinä vaiheessa, kun lähestytään edellisen kerran ongelmakohtaa. Tai sitten ne matkivat niitä tietoisesti (minkä pitäisi teorioiden mukaan olla mahdotonta). En ole vielä keksinyt mistä käyttäytymismallista on oikeasti kyse, mutta todennäköisesti kyse on ihmisen reaktioiden lukemisesta. Nopeammin etenevässä koulutustilanteessa ihminenkään ei ehdi jännittyä ennen ongelmakohtaa, ja sen ohi päästään lievillä pakoreaktioilla, jotka sitten ajan myötä jäävät pois kun homma alkaa olla hevoselle tuttua.

Pakoreaktioiden onnistuneessa välttämisessä on pohjimmillaan kyse ajoituksesta ja kouluttajan taidoista, kokeneelle kouluttajalle nämä herkkikset eivät tietenkään ole mikään ongelma. Itse en kuitenkaan kykene sellaisten kanssa saavuttamaan edistymistä ilman oletetulle pakoreaktioalueelle viemistä, ja Robertsin konseptin tyyppinen "jokamiehen tekniikka" on helpompi hallita todellisessa koulutustilanteessa. On/off- paineen käyttö on hyvä hallita, vaikka muuten pääasiassa käyttäisikin asteittain lisääntyvää painetta. Toisinaan sattuu eteen hevonen, joka tarvitsee herätyksen kuunnellakseen ihmistä, ja tällöin "iso paine päälle - haluttu reaktio - paine kokonaan pois" on ihan toimiva ja mielestäni myös eettisesti hyväksyttävä ratkaisu. Mieluummin niin kuin liian varovaisin toimin yliherkistetty hevonen tai isoegoinen kaikkimullehetinyt-tyyppi, jota ei koskaan ole ravisteltu kunnolla alas maan pinnalle.

Ainoa asia, joka showsta jäi kaivelemaan, ei liittynyt mitenkään Monty Robertsiin vaan käytännön järjestelyihin, vessoja ja puffetin kassoja oli aivan liian vähän. Käytännössä puolen tunnin tauolla oli täysin mahdotonta ehtiä sekä vessaan että ruokaa jonottamaan, voi olla että osa jäi vaille kumpaakin. Onneksi olimme kaukaa viisaita ja ostimme salaatit jo ennen shown alkua. Ja kyllä, aion maksaa lipusta seuraavalla kerrallakin. Herra Roberts lupaili, että jatkoa olisi luvassa.

Kenen joukoissa seisot?

Likaiset mutta onnelliset. Vanhaherra vahtii naisiaan.

Hevosen etu ja ihmisen etu näyttävät olevan niitä asioita, joiden summa on aina vakio. Jos ihmisen etuutta kasvatetaan, on se lähes aina pois hevosen edusta.

Jaa että mistä moinen väittämä? No, ajatellaanpa vaikka tilannetta, jossa ihminen etsii hevoselleen tallipaikkaa. Jos ihmisen omat tarpeet nousevat päätöksen teossa päällimmäiseksi, päätyy hän todennäköisimmin sijoittamaan hevosensa suurehkoon ratsastuskeskukseen. Se on lyhyemmän ajomatkan päässä, siellä on maneesi, hiekkatarhat, säännöllinen päivärutiini, tarkkaan laskettu ruokinta, valmennusta tarjolla, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat.

Mitä hevonen saa siitä? Lyhyt ajomatka aiheuttaa sen, että maastoiluedellytykset ovat huonommat kuin kauempana kaupungista. Sen vuoksi hevonen pääsee hyvin harvoin maastoon, ja silloinkin yleensä rakennetuille ratsastuspoluille. Hiekkateistä ja vaihtelevista metsäpolkureiteistä on turha haaveilla. Sitten ihmetellään, miksi hevonen on niin tahmea kentällä. Hevosen näkökulmasta katsottuna mikään ei ole niin järjetöntä ja epämotivoivaa kuin pyöriä samalla tasaisella kentällä päivästä toiseen. Kaupunkien kallis maanhinta vaikuttaa myös tarhojen kokoon ja määrään, mutta niistä tuonnempana.

Maneesi on ratsastajan kannalta varsinkin talvella ihan ykkösjuttu, mutta hevosen kannalta aika yhdentekevä. Lisäksi useimmat maneesitallien hevoset on klipattava talvisin, koska maneesissa tulee turjakkeille hemmetinmoinen hiki. Klippaus puolestaan aiheuttaa loimituspakon, pahimmillaan ei edes yksi toppaloimi ulkoillessa riitä vaan niitä on oltava useita päällekkäin. Oletteko muuten koskaan panneet merkille, kuinka raivokkaasti nenästä häntään loimitettu hevonen piehtaroi tarhassa, kerta toisensa jälkeen? Kutittaa niin perkeleesti, mutta ne pirun blanketit estävät luonnollisen rapsutusmenetelmän käytön. Loimeton hevonen pyörähtää nautinnollisesti kerran pari, ravistelee ja asettuu tyytyväisenä syömään heinää tai seisoskelemaan.

Entä ne paljon puhutut ja kaikkien haluamat hiekkatarhat sitten? Jokainen tallinpitäjä tietää, mitä sellaisten perustaminen maksaa. Maltaita. Sen vuoksi hiekkatarhat ovat pieniä "ulkokarsinoita", joissa hevoset useimmiten seisoskelevat apaattisena, kukin omassa lokerossaan. Ratsastaja toki on tyytyväinen, kun hevosta ei tarvitse kaivaa esiin savikerrostuman alta ja kengätkään eivät irtoile samaan tahtiin kuin peltopohjaisessa tarhassa. Lisäksi pienet tarhat ovat hyvä veruke pitää hevosia erikseen. Totta hemmetissä ne nahistelevat ja repivät toistensa loimia, jos niille varattu tila on joitain kymmeniä neliöitä. Hevosilla pitäisi olla tilaa väistää tarhakavereita ja jotain muutakin virikettä, kuin se kaverin 250 euron Bucas. Toisinaan hevosen sisällä seisottamista perustellaan sillä, että ei se siellä tarhassa mitään liiku, seisoo vaan portilla ja odottaa sisäänhakua. Varmasti niin tekeekin, jos hevonen on tottunut sisällä seisomiseen ja tarha on pieni, sieltä on kaikki mahdolliset aktivoivat lisukkeet kuten kaverit, heinä, puut, kivet, maaston epätasaisuudet ja kasvit karsittu pois.

Harva hevosenomistaja tulee edes ajatelleeksi, mitä laumaeläin- nimike hevosessa tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että lauma, sosiaalinen toiminta ja hevosten väliset sosiaaliset suhteet ovat hevosen arvoasteikossa ihan toptenissä. Ne menevät kirkkaasti ohi jokapäiväisen harjauksen, ohjatun liikunnan tai pilkuntarkan ruokinnan. Hevonen kaipaa toisen hevosen kosketusta siinä missä ihminenkin toista ihmistä. Oikeastaan se kaipaa kosketusta ja kontakteja jopa enemmän kuin ihminen, koska siltä puuttuu ihmisen rationaalinen päättelykyky ja ajantaju. Hevonen on pohjimmiltaan tunneolento, sille tämä hetki ja sen herättämät fiilikset ovat tärkeimmät. Ei se pysty ihmisen tavoin ajattelemaan, että tämä sinkkuelämä on vain välivaihe tai järkisyiden pohjalta tehty valinta. Se vaan pikkuhiljaa turtuu luonnottomaan olotilaansa ja hyväksyy sen normaaliksi elämäksi. Totuttuaan yksinäisyyteen se voi olla tilanteeseen jopa tyytyväinen, mutta varmasti se ei ole onnellinen eikä sen elämä ole täysipainoista hevosen elämää.

Säännöllinen päivärutiini on asia, jonka nimeen suurin osa tallinpitäjistä ja hevosenhoito-oppaista vannoo. Pahkat sanon minä. Siitä ei ole muuta hyötyä kuin haittaa. Hevonen oppii rutiinit pian, ja alkaa nopeasti ennakoida ruokinta-, sisäänhaku- ja liikutustapahtumia. Pahimmillaan kellontarkka hevosenhoitaminen saa aikaiseksi rutiinipellen fakki-idiootin, jonka psyyke ei kestä minkäänlaisia muutoksia päivärytmissä. Nämä ovat juuri niitä hevosia, jotka raivopäissään kolistelevat karsinassaan, kun ruokavaunu lähestyy. Ja niitä, jotka räjähtävät käsiin, jos niitä ei liikuteta säännöllisesti joka päivä. Ja niitä, jotka tasan kello sisäänhakuaika juoksevat portin edessä puolihysteerisinä ja tulevat hätäpäissään langoista läpi. Tunnin, parin liukumavara rutiineissa tekee hevosille kummia, niistä tulee rauhallisesti vuoroaan odottavia otuksia, joiden stressitaso ei juuri poikkeuksista heilahda. Tämä tietenkin vaatii sen, että seuraava kohta eli riittävä korsirehun saanti on kunnossa. Hevoset ovat kuin miehet, kun vatsa on täynnä on mielikin suopea.

Useimmissa suurissa vuokratalleissa annettavan heinän määrä on tarkkaan laskettu. Onhan heinä tallinpitäjän kallein muuttuva kustannuserä ja kun asiakkaatkin vaativat vain priimaa, joka maksaa. Niinpä heinän rehuarvo on niin korkea, että sen määrää on säännösteltävä. Tallinpitäjän kannalta vähän lehtevää heinää syövä hevonen on sikälikin helppo, että sen karsinan siivous on huomattavasti nopeampaa kuin paljon kortisempaa heinää puputtavan paskoautomaatin.

Kilo pari oikein lehtevää heinää häipyy tuulensuojaan parissakymmenessä minuutissa. Mitä tekee hevonen sen jälkeen? Odottelee malttamattomana seuraavaa ruokinta-aikaa, joka todennäköisesti on useamman tunnin päässä, ja pahimmassa tapauksessa hankkii samalla itselleen haavaumia mahalaukkuun tai hiekkaa suolistoonsa. Tilanteen pahetessa hevonen alkaa pikkuhiljaa kehitellä itselleen ikäviä stereotypioita kuten kutomista tai imppaamista, joiden harrastaminen lisää elimistön omien kipulääkkeiden, endorfiinien erittymistä. Niillä hevonen pyrkii aluksi vain poistamaan jatkuvasti jäytävää kipua, mutta lopulta ollaan tilanteessa jossa ne ovat jo kivusta riippumatonta pakonomaista toimintaa.

Nykyinen kirjaviisauden kasvu ja ruokintaluennot ovat itäneet hyvässä maaperässä, eikä siinä ole mitään vikaa. Ongelmia aiheuttaa tallinpitäjien ja hevosten omistajien terveen järjen, tiedon soveltamiskyvyn ja suhteellisuudentajun puuttuminen. Tämä on juuri sitä paljon puhuttua kahden sukupolven kuilua hevosmiestaidoissa. Luetaan rehuyksiköitä kirjasta ja mitataan lisärehuja grammavaa'alla, mutta ei ymmärretä hevosta kokonaisuutena. Hevonen piut paut välittää, onko heinä laatuheinärenkaasta ja analysoitua vai ei, kunhan sitä on riittävästi tarjolla. Ei pätevä hevosenruokkija mitään analyysejä ja grammavaakoja välttämättä tarvitse, onhan sillä nyt hyvänen aika silmät päässä. Analyysit on tottakai hyvä ottaa, että tietää missä suhteessa antaa väkirehuja ja kivennäisiä, mutta eivät ne mitään jumalansanaa ole. Jokainen hevonen on yksilö ja sillä on yksilöllinen aineenvaihdunta. Tutkimustulokset pohjautuvat useamman (sadan tai jopa tuhannen) hevosen keskiarvoihin, ja tarpeiden sekä imeytymismäärien vaihteluväli on suuri. Lisäksi monissa ruokintatutkimuksissa on takana lyhyen tähtäimen taloudellisen kannattavuuden aspekti, perintönä tuotantoeläintutkimuksista. Ruokinnallisesti optimaalinen rehustus ei välttämättä kulje käsi kädessä hyvinvointiaspektin kanssa. Lisäksi hevosen sairaskustannukset eivät tule vuokratallien pitäjien maksettavaksi, vaan hevosen omistajan.

Valmennustarjonta, loimienpesumahdollisuus ja sosiaalitilat ovat ratsastajan kannalta mukavia asioita, ja varsinkin valmennus on tärkeää koko harrastuksen mielekkyyden kannalta. Jos niihin investoiminen on vienyt jotain hevoselta pois, ollaan kuitenkin väärällä tiellä. Maailman sivu ovat ihmiset pakanneet hevosensa traileriin ja matkustaneet pikkutalleilta lähimaneesille valmennukseen. Euroopassa on jopa tapana kuskata hevonen kengityssepän luokse. Englannissa puolestaan on tavallista, että hevoset pakataan viikonloppuna traileriin ja ajetaan maaseudulle maastoilemaan: annetaan hevosten irrotella kauniissa lehtimetsissä ja nummipoluilla, jonka jälkeen ne laitetaan taas traileriin ja viedään mieli virkistyneenä takaisin kaupunkitallilleen. Meillä useilla hevosenomistajilla on todella korkea kuljetuskynnys. Hevonen lastataan autoon vain ehdottoman pakollisille reissuille, kuten klinikkakäynneille tai kilpailumatkoille. Ei mikään ihme, että ne lastautuvat ja matkustavat huonosti, kun eivät ole siihen rutiininomaisesti tottuneet.

Sellaiselle vuokratallille, jossa sekä ihmisen että hevosen tarpeet olisi huomioitu optimaalisella tavalla, pitäisi antaa vuosittainen tunnustuspalkinto. Niin että ihmiset oppisivat vaatimaan eettisesti oikeanlaista palvelua. Nykyiset luokitus- ym. systeemit pureutuvat lähinnä lillukanvarsiin eli onko sosiaalitiloja vai ei, entä taukotupaa tai vilkasta seuratoimintaa yms. Kaikki hyviä asioita sinällään, mutta mielestäni silmänlumetta, jos hevoset edelleen seisovat yksinään pienenpienissä postimerkkitarhoissaan, niissäkin maksimissaan neljä tuntia päivässä ja lopun aikaa sisällä. En tietenkään väitä, että kaikki kaupunkitallit olisivat kurjia paikkoja ja maaseututallit taivaita, molemmissa on yhtä lailla niitä parempia ja sitten huonompia. Lisäksi kompromissejä on aina tehtävä jotta hevosharrastus olisi ylipäätään mahdollista. Itse näkisin mieluummin, että ratsastaja luopuu muutamasta ylellisyysmukavuudesta kuin että hevonen pakotettaisiin luopumaan joistain lajille välttämättömistä asioista.

Hyvä Hevonen

Pikkutamma, ex-talliorja ja Nupis viime kesänä.

Ihmisten hevosvalinnat herättävät usein kiivasta keskustelua, varsinkin netissä, missä nimimerkin takaa on niin näppärän turvallista laukoa mielipiteitä muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Koska ihminen on laumaeläin siinä missä hevonenkin, moni näyttää valitsevan oman rotunsa sen perusteella, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja järkevänä pidettyä. Eihän sitä kukaan nyt tahallaan halua hörhöksi leimautua. Alla kurkistus Kikka Kuvitteellisen (os. Koulu-Nylpyttäjän) salaisiin mietteisiin:

Mitähän ne muutkin sanoisivat, jos tunnustaisin aina halunneeni brasilialaisen mangalargahevosen kummallisine askellajeineen? Ei, pitäydyn tässä isossa ja rumassa komeassa saksanhirvessä, vaikka hankalahan se on käsitellä ja vähän väliä sairaslomalla. Eikä sillä oikeen voi maastoillakaan, kun se ei pysy käsissä. Kentällä se on aika mukava, mutta vähän laiska ja kiskoo kädet irti olkapäistä. Mulla tuppaa aina koulutunnin jälkeen olemaan persvako rakoilla, ja koko ajan saa olla ostamassa terävämpää kannusta ja ihmeellisempää erikoiskuolainta. Mutta sellastahan sen tosissaan ratsastamisen pitää ollakin, hikeä ja vitutusta. Ne kaikenmaailman issikka- ja arabiharrastajan pellet ei tiedä ratsastuksesta ja hevosista mitään, menevät jotain ihme askellajeja tai laukkaa tököttävät tikkusuorin kintuin. Maastolenkeillä tuhlaavat aikaansa, kun voisivat senkin ajan käyttää hyödyllisesti niiden persrakkojen hankintaan. Niin se vaan on, että tavoitteellinen ratsastus on ainoa oikea tapa harrastaa ja Ainoa Oikea Tavoite (TM) on tietenkin päästä kansainväliselle tasolle kouluratsastuksessa, tai mahdollisesti rataesteissä. Kenttäratsastus on jo vähän siinä ja siinä, se niiden koulukoehan on yleinen vitsi. Pakkoko niidenkin on niitä hermoheikkoja täykkärinkuikeloita hankkia, ostaisivat kunnon puoliverisen niin lajiin saataisiin tyyliä. Vauhtihan siinä tietenkin kärsisi, mutta kaikkihan sitä nyt lujaa osaa mennä. Harvemmalla pysyy 180senttinen, 700-kiloinen puoliverinen maastoesteradalla käsissä, tai ylipäätään koko radalla.

Niinpä Kikka Kuvitteellisen ajatusten siivittämänä ajattelin kirjata ylös, mitkä ominaisuudet minun mielestäni tekevät hyvän hevosen.

Se on hyväluonteinen ja helppo käsitellä. Kun hevosten kanssa elää 365 päivää vuodessa, luonneominaisuudet ja hyvä käsiteltävyys korostuvat. Jos ihminen käy tallilla vain liikuttamassa hevostaan, eivät tällaiset seikat välttämättä paina. Eihän se omistajaa juurikaan häiritse, jos hevonen on pahaluonteinen tai yrittää päivittäin kiikuttaa tallityöntekijöitä pitkin pihoja. Tai potkii ruokinta-aikoina seinät pahki ja irvistelee kalterien takaa ohikulkeville, minkä kutomiseltaan ehtii. Tai rikkoo aitoja ihan vaan purkaakseen stressiään. Hyvä hevonen asuu karsinassaan asiallisesti, siirtyy tallista tarhaan asiallisesti ja tarhailee laumassa asiallisesti. Lisäksi hyvä hevonen on vaivaton hoitaa ja satuloida, helppo rokottaa, raspata ja kengittää. Parhain on sellainen hevonen, jota voi edellisten lisäksi taluttaa useamman samanlaisen parhaan ryhmässä ilman, että hommaan liittyy vammautumisriskiä, tai edes lievää verenpaineen nousua.

Se on sosiaalinen ja viihtyy laumassa. Hevonen on ensisijaisesti laumaeläin. Hevonen, jolle laumailu tuottaa vaikeuksia, on ihmisen pilaama, asosiaalinen, säälittävä kummajainen. Hyvä hevonen tulee toimeen pihatossa tai yhteiskarsinassa, ja sitä voidaan taluttaa, ratsastaa tai kuljettaa aivan kiinni toisissa hevosissa sen siitä kiusaantumatta. Hyvä hevonen laumaantuu myös ihmisen kanssa, on utelias ja kohtelias ihmistä kohtaan ja nauttii ihmisen seurasta.

Laumaeläimmyydestään huolimatta hyvä hevonen tulee toimeen myös yksinään. Sen voi tuoda yksinään talliin sen saamatta siitä paniikkikohtausta. Sillä voi lähteä yksinään maastoon ilman, että tarvitsee pelätä rimpuilua tai kiukuttelua. Sen voi kopittaa traikkuun yksinään ja se matkustaa siellä rikkomatta koppia, tunkematta itseään etupuomin alle ja hankkimatta ahtaanpaikan kammoa.

Se on terve. Sille riittää vuosittainen rokotus ja raspaus. Virusflunssista se paranee itsekseen, eikä vaadi mitään yskänlääkehöyrytyksiä tai tukiantibioottikuureja. Se ei ole altis ähkyille tai lannehalvaukselle, eikä se saa impparia joka hemmetin pikkunaarmusta. Isommatkin ventit paranevat tikkaamatta hyvin, eivätkä kehitä liikalihaa. Sillä ei ole taipumusta ontuilemiseen tai kaikenmaailman ep-pelleilyihin.

Se on kaunis. Sen katselemisesta saa hyvän olon, se on itsessään esteettinen elämys. Sen liikkeissä on tasapainoa, keveyttä ja säännöllisyyttä. Sillä on suuret silmät, kevyt pää, liehuva harja ja häntä. Se on kauniin värinen. (Noh, oikeastaan kaikki hevoset ovat kauniin värisiä. Toiset vaan ovat ruman muotoisia.) Se osaa poseerata ja on kuvauksellinen. Se on varsana äärettömän sievä, ja oriina herkkäpiirteinen mutta maskuliininen. Tammana se säteilee naisellisuutta ja äidillisyyttä.

Sillä on hyvä ratsastaa. Se on pehmeä, kuuliainen ja kevyt. Se tekee töitä mielellään ja on nöyrä. Sillä ratsastaessa ei tule hiki, eikä sen liikkeet pompota ratsastajaa satulasta irti. Se menee vaikka puuhun, kun pyydetään. Kiipeää pelottavat, kiviset ylämäet ja laskeutuu jyrkät, liukkaat alamäet kuin tasaisella kulkisi. Suon, ojan tai korkean lumipenkan ylitys ei tunnu missään. On liikennevarma, suostuu kulkemaan alikulkukäytävistä eikä pelkää siltoja. Niin, ja kävelee vesilammikoiden läpi saamatta mitään lapsellisia eipäs-juupas-kohtauksia. Se ei lähde koskaan käsistä, tai jos sitä yrittää, niin on samantien hanskassa.

Se on hyvärakenteinen. Sen kaula on pitkä, kaareva ja oikeinpäin rungossa kiinni. Sen runko on syvä ja lyhyehkö, lautanen pitkä ja vahvalihaksinen, jalat ovat kuivat ja jalka-akselit suorat. Kaviot ovat kauniin symmetriset, sopivan kokoiset runkoon nähden ja niin vahvaa aineitta, että hevosta ei välttämättä tarvitse kengittää. Sen luusto on poikkeuksellisen vahvaa, samoin nivelpinnat, ja ne kestävät hyvin kulutusta. Sillä voi liikkua yhtälailla niin kovilla kuin pehmeilläkin pohjilla sen siitä kipeytymättä. Sillä on lennokkaan rennot, matkaavoittavat liikkeet, olematta silti liian korkeat.

Se on järkevän kokoinen eli 150-160cm. Se mahtuu pienempään ja matalampaan talliin kuin iso hevonen, ja se on helpompi käsitellä kun sen päähän tai selkään ylettyy ilman jakkaraa. Se ei kärsi jalkavaivoista, kuten suuremmat ja raskaammat hevoset, ja se syö että paskoo kohtuullisessa määrin.

Se on pitkäikäinen ja kestävä. Hyvä hevonen elää lähemmäksi 30-vuotiaaksi, ja on täysin ratsastettavissa vielä 25-vuotiaana. Kaksikymppisenä sen tulisi olla vielä kilpailukelpoinen ja terve. Se osaa kasvattaa hyvän talvikarvan, eikä vaadi loimea kuin erityisen huonoilla säillä. Kaikenmaailman magneettiloimille, solariumeille ja back-on-track-suojille se nauraa hevosennaurua, koska sen kudosten aineenvaihdunta on luonnostaan hyvä ja palautumiskyky nopea.

Sen rehunkäyttökyky on hyvä. Se tulee toimeen pääasiassa heinällä, kuten hevosen luonnollista on. Se syö vain pieniä määriä väkirehuja, joten sen riski sairastua ähkyyn, kaviokuumeeseen tai lannehalvaukseen on pieni. Se myös osaa säännöstellä syömisensä, joten sillä voi olla heinää koko ajan nenän edessä sen siitä liikaa lihomatta. Sille riittää tavallinen kaura, tavallinen kivennäinen ja mahdollisesti valkuaislisä, se ei siis tarvitse mitään turhia ulkomaanmyslejä paikkaamaan huonoa suolentoimintaa. Se ei myöskään tarvitse kaikenmaailman lisärehuja ja yrtti-vitamiinivirityksiä, jotka on keksitty lähinnä tyhmän hevosenomistajan lompakon ohennukseksi, ei niinkään hevosen parhaaksi.

Entä se niin paljon mainostettu Suorituskyky? Sitä saa ihannehevosellani olla suurinpiirtein aluetasolle saakka, minkä lajin nyt sitten kyseiselle hevoselle valitsenkin. Saa se toki lahjakkaampikin olla, kunhan lahjakkuus ei haittaa muuta elämää. Kovasukuiset kilpahevoset ovat yleensä myös kovaluonteisia suorittajia, mikä on miinusta ihannehevoselle. Sellaiset ovat usein hankalia prinsessoja erikoisvaatimuksineen, ja käyttäytyvät siviilissä kuin Naomi C. Juu ei, ne jätän suosiolla ihmisille, jotka saavat kiksinsä suu viivana- suorittamisesta. Minä saan omani hevosen kanssa puuhastelusta, eikä niihin tarvita suurta yleisöä ja virallista ranking- listaa. Kilpaileminenkin on mukavaa, mutta ei hevoselämän tarkoitus.

Toistaiseksi en ole kyennyt yhdistämään kaikkia yllämainittuja ominaisuuksia yhteen hevoseen, vaan nuo ovat kooste kaikkien kuuden hevoseni piirteistä. Mutta jalostuspäämäärä on selkeä, ja jos tulevaisuudessa onnistun tuottamaan otuksen, jossa nuo kaikki ovat, kerron siitä heti täällä.