Vanhassa vara parempi

Uusi heppa, Vanhaherra, saapui perjantaina uuteen kotiinsa. Se on kuulemma vielä hienompi kuin sen toinen omistaja muistikaan. Minähän en ole koko eläintä vielä nähnytkään, paitsi tietenkin kuvissa, joten odotan kovasti maanantaita että saan siitä tuoreita kuvia ja videokuvaa. Varsinkin nauhoite kutkuttaa, herra liikkuu kuulemma upeasti. Oli juossut tammalauman ja nuorten orien lauman välissä kaula kaarella ja pitänyt touhukkaasti vahtia. Pojat on hassuja.

Vanhaherra on asunut viime vuodet isossa siittolassa ja viettänyt siellä kissanpäiviä. Astunut tammoja harvakseltaan, pääasiassa vaellellut isolla laitumella ja nauttinut elämästä. Nyt sitä aletetaan pikkuhiljaa taas ratsastaa, nostetaan kuntoa ja syötetään hyvin. Sillä on nuorna miesnä kilpailtu esteitä, onpa kuskina ollut jossain vaiheessa ihan huippuratsastajakin. Herralla voi hyvinkin olla edessään vielä uusi ja mielenkiintoinen elämä kisahevosena, se on pitkäikäistä rotua ja jaloistaan terve. Ja jos ikää on kisaamiseen liikaa, niin hyvän harrastepollen siitä saa jokatapauksessa, lisäksi komian ja huippusukuisen sulhon omille tammoille.

Syväanalyysi

Tekstiiliurheilu yhdistetään aina kouluratsastukseen, vaikka länkkärissä on paaaljon paremmat mahikset pullistella varusteilla ja ratsastusvaatteilla. Kouluratsastajien kilpaunivormuhan on aika tarkkaan määritelty, samoin hevosten kilpavarusteet. Sooloilua esiintyy lähinnä rastsastajan vapaa- ajan vaatetuksessa ja hevosen treenipinteleiden ja tarhaloimien väreissä, paitsi että nekin on yleensä jotain tummansinistä tai metsänvihreää. Aika mälsää siis loppujenlopuksi.

Länkkärissä sitä vastoin saa koristella itseään ja hevostaan niin paljon kun sielu sietää, varsinkin pleasure- ja trail- ratsukoiden tälläytyminen on ihan omaa luokkaansa. Satuloissa on niin paljon kiiltävää hopeaa, että paikkakunnan harakat putoavat sähkölangoilta silkasta ekstaasista, värikkäässä satulahuovassakin voi olla kilotolkulla nahkaefektiä, hopeaisia conchoja ja kirjailua. Satulahuovan kanssa yhteensopivat vaatteet kimaltevat paljetteja ja lasitimantteja, kokochapseissa voi olla vaikkapa kultaiset tereet ja yläosa monimutkaisesti kirjailtua nahkaa hopeaisin soljin. Vyönsolkikin on lautasen kokoinen, kullan- ja hopeanvärinen ja muistuttaa monimutkaisimpia filigraanitaideteoksia mitä maailman museoista löytyy. Satuloiden, niiden hienoimpien show- mallien siis, hinnat pyörivät jossain 10 000 euron tietämillä, suitsimallit ovat tietenkin painotettuine ohjineen ja kaiverreittuine, hopeoituine kankikuolaimineen yhteensopivia satuloiden kanssa.

Reiningissä ja karjalajeissa (cutting, roping etc…) sekä nopeuslajeissa (barrel race ja polebending) ei yleensä juurikaan koristauduta, mutta ei se hommaa silti sen halvemmaksi tee. Satulat ovat kalliita, hinnat alkavat jostain 1500 eurosta. Lajin harrastajan kannattaa kuitenkin panostaa vähän hintavampaan versioon, koska oikeasti kaikki alle 2000 euron satulat ovat jostain kohtaa kompromisseja. Reiningiin, ropingiin ja barrel raceen tarvitaan kuhunkin omanlaisensa satula. Syväharrastajalla saattaa olla monta erilaista saman lajin satulaa tai usemman lajin satulat kaikkine muine roippeineen, eli satulahuoneen sisällölle kertyy aikalailla hintaa.

Pelkkä satulanalunen, padi, siis jos haluaa jotain muuta kuin perusmallin, maksaa jotain 100 euron ja äärettömän väliltä. Neopreenisuojat eteen ja sliding- (tai skid) bootsit (reining- hevosille liukupysähdyksiä varten) taakse maksavat helpostikin 200 euroa. Päitsiä ja kuolaimia saa suhteellisen edullisesti, hyviä alkaen 50 euroa, mutta lisäksi on ostettava ohjat. Kunnollisia ohjia ei saa alle 60 euron, mutta monet sen hintaisetkin ovat aika kyseenalaista kamaa. Ohjat tekee kalliiksi niiden paksuus, leveys, pituus ja tietenkin nahkan tasalaatuisuus. Bosalit (eli hackamoret eli kuolaimettomat suitset) vasta ovatkin kalliita, pelkkä raakavuodasta punomalla valmistettu kuonokappale maksaa jo reilusti toista sataa euroa, siihen lisäksi hevosenjouhista punotut ohjat eli mecate- köysi saman verran lisää. Kolmen ja puolensadan euron hintainen mecate ei ole mikään harvinaisuus.

Varusteiden lisäksi pihalla täytyy tietenkin nököttää tukevarakenteinen pyöröaitaus, sillä eihän tästä hommasta muuten mitään tule. Paras olisi tietenkin katettu malli, ainakin meidän ilmastossa. Ja reiningissä ratsastetaan isolla, siis todella ISOLLA kentällä, eli sellainenkin olisi hyvä olla. Pleasuressa kenttä saisi olla kova ja sileä, reining taas vaatii löysemmän hiekkapinnan, niin että sama kenttä ei tietenkään käy. Ja jos haluaa oikein rypeä lajissa ja sen aiheuttamissa laskuissa ja velkakirjoissa, kannattaa hankkia muutama hieho nurkkiin kasvamaan, että pääsee harrastamaan niitä karjahommeleitakin. Niin ja tottakai trail-radan harjoittelemista varten pitää olla satakunta puomia korotuspaloineen, portti, silta ja ainakin kymmenkunta keilaa.

Ai niin joo, se hevonenkin pitäisi hankkia. Eihän nyt kukaan koulua vakavissaan vääntävä millään ex- ravurilla tai eestinponilla porskuttele vaan hankkii puoliverisen, mieluummin tietysti saksalaisen. Länkkärissä on vähän sama juttu eli pollen täytyy ehdottomasti olla QH, PH tai ApH. Kyllähän niitä kotimaassakin kasvatetaan, mutta hei, ulkomailta sen pitää olla. Saksassa on isot markkinat ja sieltä saa hyvällä tuurilla 4000 eurolla keskivertovarsan tänne pilattavaksi. Huippusukuinen reining- tykki maksaakin sitten jo 8 000 – 15 000 euroa vieroitusikäisenä. Spesiaaliväreistä, kuten esim. quartereilla ruunivoikosta tai –hallakosta joutuu luonnollisesti maksamaan luksuslisää. Jos jenkeistä haluaa humman tuoda, niin hintaan täytyy lisätä päälle kuljetuskustannukset, jotka nousevat helposti yli 5 000 euron.

Niin, ja ne valmennukset. Suomessa ramppaa jos minkäsorttista spesiaalijannua valmentamassa, vaikka suurimman osan ratsukoista näkee ilmiselvästi kaipaavan perusopetusta eikä mitään valmennusta. Ainakin minun vokabulaariossani valmennus tarkoittaa kilpailevan ratsukon johdonmukaista ja säännöllistä opetusta, eikä mitään ”kuinka käytät länkkäriapuja oikein”- beisikkiä. Sitä paitsi enpä ole juurikaan nähnyt näiden ulkomaanihmeiden puuttuvan siihen oleelliseen eli istuntaan: on vähän paha opetella hienosäätöhommeleita, jos ei ole hajuakaan miten satulassa tulisi istua. Vika on siinä, että useimmat meillä käyvät valkut ovat reinareita. Reining- ratsastajat eivät useinkaan ole kiinnostuneita pikkuseikoista, lähes kaikki on sallittua kunhan polle pelittää. Vähän sama meininki kuin enkkutyylissä esteratsastajilla: sileällä työskentely sucks. Pleasuressa opetellaan enemmän sitä perusasiaa eli istuntaa, apujen hienovaraista käyttöä ja hevosen saamista niin täydelliseen psyykkiseen peräänantoon kuin mahdollista. Suomalaiset vaan eivät oikein osaa arvostaa muita lajeja kuin reiningiä, mikä johtunee siitä että sitä harrastavat miehet ja siinä pyörivät ne suurimmat rahasummat.

Muutenkin suomalaiset naisratsastajat muistuttavat ulkoisesti enemmän miehiä kuin naisia. Kisapaikoilla näkee pääasiassa askeettista androgyynivaatetusta kuten ruutupaitaa ja likaisia, ruttuisia bootseja. Niin ja tietenkin ne wranglerit, ne on must. Kilisevät kannukset pitää olla ja, niillä sitten saapastellaan kukonaskelin kuin sukupuolenvaihdosleikkaukseen jonottavat rekkalesbotransseks… oho, toi ehkä oli vähän liian rankasti sanottu, but anyway, you gotta picture. Ei tartte mennä kuin Ruotsiin, niin homma on muuttuu paljon esteettisemmäksi. Onneksi lajin kasvun myötä on odotettavissa, että meilläkin alkaa enemmän näkyä muihin kuin reiningiin erikoistuneita ratsastajia. Tai no, kasvuodotukset saattavat kyllä olla turhan optimistisia, ainakin niin kauan kuin eri porukat riitelevät keskenään ja esim. kieltäytyvät menemästä toistensa järjestämiin kisoihin. Joka sakilla on oma vankka visionsa siitä, mitä laji on ja miten sitä pitäisi markkinoida, ja ne toiset on tietenkin aivan väärässä. Siinä vaan unohtuu se tosiasia, että mitään yhtä ja ainoaa lännenratsastusta ei ole edes Amerikassa, vaan laji on valtavan laaja ja sisältää monia eri tyylisuuntia ja tapoja tehdä asioita. Ja joskus on viisaampaa tinkiä omista periaatteistaan yhteisen hyvän vuoksi.

Lajeissa ON eroja.

Hippoksessa oli hyvä artikkeli lännenratsastustunnista. Mukavinta oli, että siinä oli oivallettu juuri ne tärkeimmät syyt, miksi laji esim. mua kiinnostaa: selkeys, rauhallisuus, rentous ja jatkuva ajatteleminen. Tai sitten tunnin ope, Kirsi T. oli osannut välittää tuntilaisille juuri sen olennaisen. Mikä ei ole helppo tehtävä, kun aikaa on vain tunti, pari. Hauskin kohta jutussa oli, kun kirjoittaja aprikoi, vähentääkö lännenratsastuksen harrastaminen eteenpyrkimystä. No tietenkin vähentää, sehän sen juju onkin. Kun lajissa haetaan kyytiä, joka ratsastajasta tuntuu mukavalta, ei intopiukeana kahtasataa luukuttava polle ole yhtään kiva juttu.

Tästä tulikin mieleeni yleensä pelkästään länkkäriä harrastava kaverini, joka taannoin osallistui enkkutunnille kaverinsa hevosella. Polle laukkasi ratsastajan mielestä ihanaa, rentoa louppia, mutta ope kiljui, että lisää eteenpyrkimystä, pohjetta, pohjetta, pohjetta! Oli kuulemma tuntunut ihan tyhmältä kiusata kilttiä ja rauhallista hevosta sellaisella. Samoin erilaiset painoavut olivat aiheuttaneet ongelmia. Esim. laukannostossa paino sisäpuolelle ja nosto sisäjalalla oli tuntunut todella kummalliselta, kun me länkkärissä tehdään se paino ulkona ja ulkopohkeella. Heppa oli kuulemma punkenut koko ajan uralta sisään, koska kaverini ei ollut pitänyt sisäpohjetta aktiivisesti toiminnassa ja jatkuvaa ulko- ohjan tukea päällä (lue: roikkunut rystyset valkeina 15 cm lyhyessä ulko- ohjassa). Samoin ole enkkuope huutanut suoristamaan hevosen, koska se poikittaa. No totta mooses poikittaa, jos sitä ratsastetaan ulkopohkeella takapää alle, eli siis englanniksi hip over. Heponen oli kuulemma ollut myös aika raskas ratsastaa, minkälainen kokemus mullakin on enkkutyylipollukoista.

Länkkärissä sitä on tottunut siihen, että hevonen etenee ja toimii itsenäisesti, ratsastaja käyttää apuja vaan kun on tarvis. Sen jälkeen avut pois kokonaan, ja keskitytään istumaan niin, ettei olla hevosen tiellä. Lännenhevonen myötää hemmetin paljon herkemmin apuihin, koska sitä ei ole turrutettu jatkuvilla avuilla eikä se -siis ihannetilanteessa- punkea apua vastaan, vaan myötää automaattisesti. Toisaalta omien huomiotteni perusteella väittäisin, että monet länkkärihevoset ovat aika vinoja. Iso, painava ja korkea satula aiheuttaa sen, että ratsastajan on paljon hankalampi tuntea vinoutta. Alan kirjallisuudessa ei koko suoristamishommalle anneta samanlaista painoarvoa kuin kouluratsastuksessa, joka oikeastaan on pääasiassa hevosen suoristamista ja muokkaamista symmetriseksi. Siksi ratsastankin säännöllisesti (no, YRITÄN ratsastaa säännöllisesti) enkkusatulalla, että saan paremman kuvan siitä, miten suorassa/ vinossa hevonen kulkee. Eikä se tee pahaa istunnallekaan, siis se enkkusatulassa ratsastaminen. Varsinkin koulupenkissä istuminen on sikatehokasta, sen jälkeen kyllä nivuset soi ja reisilihakset laulaa. Noin niinku kuvainnollisesti.

Toi eteenpyrkimys on kyllä suuri ongelma, jos meinaa hevosesta monikäyttöpollea. Siis että kisaisi sekä westerniä että koulua. Ainakin omista hevosista olen huomannut, että on aika väärin vaatia niiltä sellaista työntöä ja lennokkuutta kuin mitä koulussa vaaditaan, jos ne muuten pääasiassa ratsastetaan niin, että matala ja lyhyehkö askel on in. Siis tottakai koulua voi mennä western- hevosella ja päinvastoin, en minä sitä, mutta jos haluaisi hevosen liikkuvan todella hyvin, koko kapasiteetillään. Yhdessä vaiheessa lueskelin liudan sh- tammojen kantakirjauslausuntoja, joiden seassa oli parin länkkärikoulutetun hevosen arvostelut. Hevoset olivat oikein mainioita lännenratsuja, joilla oli hyviä kilpailutuloksia monista eri luokista. Kantakirjauslausunnon mukaan ne kuitenkin olivat ihan kauheita olentoja, varsinkin ratsastaa. Niin varmaan jos koeratsastajien painoavut ja pohjeavut ovat olleet vastakkaiset kuin hevoselle opetetut. Ja arvostelulla "maahansidotut, lyhyet liikkeet" tarkoitettiin negatiivisia ominaisuuksia. Puhumattakaan "puutteellisesta eteenpyrkimyksestä", mikä ainakin näiden hevosten tapauksessa oli pitkällisen kouluttamisen tulosta.

Sillisalaattia

Voi perhana, mitä menin tekemään? No ostamaan puolikkaan hevosen. Kun niitä ei ennestään ollut kaiketi tarpeeksi. Hyvä pahvi.

Tämä uusi kimppakiva ei onneksi muuta meille asumaan, vaan tulee olemaan yhden kaverin käytössä ainakin aluksi. Omien hevosten kanssa en ole vikojen kisojen jälkeen ehtinyt tehdä mitään, muutaman kerran käynyt maastossa pyörähtämässä Pikkutamman kanssa. Se onkin valmistautunut tulevaan talveen kerryttämällä aika muhkean rasvakerroksen uumansa ympärille. En ole viitsinyt ottaa siitä mitään sen suurempaa paniikkia, koska pakkasten alkaessa se tulee tarvitsemaan lisälämmikkeitä. Luuviulut ei pihatossa tarkene, epäilen.

***

Lankesin rehukaupassa joihinkin kammottaviin ja kalliisiin ulkomaisiin mysleihin, ilmeisesti mulla on viime aikoina ollut liikaa rahaa. Siis kun lykkään sitä kakkakoneisiin ihan vapaaehtoisesti. Hoitaja1 nimittäin on vakaasti sitä mieltä, että HIENOJA hevosia pitää ruokkia mintulta, rosmariinilta ja ties miltä tuoksuvilla ulkomaisilla myslityyppisillä rehuilla. Niin kuulemma Sveitsissäkin aina tehtiin. Ilmeisestikin meidän puskaratsu- tasoisista pihtikinttuisista karvapalloista tulee -ainakin sisäisesti?- niiden hienojen sveitsiläisten GP- hevosten tasoisia, kun niille annetaan samaa rehua.

Tapahtumasta toiseen

Käytiin Hoitaja1sen ja Läikkiksen omistajan kanssa perjantai- iltana hississä. Saivat houkuteltua mut mukaan, edellisen kerrasta onkin aikaa useita vuosia. Ratsastusluokkien suhteen olisin voinut tänäkin vuonna jättää ihan hyvin menemättä, maalattujen keppien yli loikkiminen kun ei hirveästi jaksa kiinnostaa. Mut sitten se expo- alue, se oli erinomainen! Viimeksi hississä käydessäni tapahtuma oli juuri muuttanut Hartwall- areenalle, eivätkä järjestäjät olleet keksineet toimivaa ratkaisua expo- alueen sijainnille.

Mitä tarttui mukaan? Kahdet ruutusukat, tummanpunaiset villapintelit, helvetin pitkä dööbertti (näyttelyesittämistä ja mahdollisia piffipaffiharjoituksia varten) ja hyvätpahatjarumat- takki (ruskea, sopii sikahyvin mun buutsien kaa). Sitten me kaikki 3 ostettiin vielä samanlaiset fleecet, että ollaan tarvittaessa samikset. Esim. kisoissa, jos pitää olla keekona. Hoitaja1 osti yhden hyvin tingityn loimen ja huokeat mutta näyttävät western- suitset. Niin ja käsittämättömän ryssän näköisen tekokarvareuhkan tallihatuksi. Läikkiksen omistaja puolestaan keskittyi pinteleihin, sillä kun ei suhteellisen tuoreena hevosenomistajana vielä ole sitä täydellistä koko värikartan kattavaa valikoimaa kauniinvärisiä ja ah niin turhia pinteleitä kuin eräillä. *nolostus*

Lauantaiaamuna raahauduttiin harjoituskisoihin, jotka ... noh... menivät. Pikkutamma oli ärsyttävimmillään, se huusi ja kuikuili koko ajan Kiltintamman perään, täpisi ja pelkäsi ihan kaikkea. Ulkokenttä oli tällä kertaa parempi paikka, maneesi taas maailman kamalin mörköluola. Ekassa luokassa vedettiin tuhattajasataa, pukiteltiinkin. Tokassa luokassa steppailtiin ihan omia kuvioita ja kieltäydyttiin pysähtymästä. Kolmannessa luokassa oli laukan jälkeinen ravi hukassa ja neljännessa luokassa ongelmia aiheutti mm. maassa näkyvä aurinkoläikkä. Huoah. Mut kai nää kuviot on vaan pakko käydä läpi, eihän se mokoma opi ikinä käyttäytymään kisoissa jos sitä kotimetsissä hautoo. Sitä vaan en yhtään ymmärrä, mikä saa ihmisen (lue: minut) väen vängällä änkeytymään kisoihin hevosella, joka on V-A-I-K-E-A? Voisin ihan hyvin keskittyä Vanhaantammaan tai Lemppariin, molemmat täysjärkisiä ja reloja polleja. Vaan kato ei, ilmeisesti henkinen pään seinään hakkaaminen tuottaa jotain tyydytystä, koska sinnikkäästi jaksan väitellä PTn kanssa. Loputtomiin näemmä.

Ihan oikeastihan juttu on niin, että tykkään PTstä enemmän kuin suurimmasta osasta maailman ihmisiä. Olkoon kauhea, vaikea ja ärsyttävä, kunhan säilyy yhtä hauskana ja vallattomana. Sen kanssa ei ole koskaan tylsää.

Kisakonkarien kootut selitykset

Hengissä ollaan. Pikkutamma käyttäytyi yllättävän hyvin kisapaikalla, se hikeentyi ainoastaan kerran kun Hoitaja1 ja Kilttitamma poistuivat suorittamaan omaa rataansa ja jättivät meidät yksinään seisoskelemaan. Muuten PT oli hyvinkin cool, verkassa se oli lähestulkoon kotinormaali ja radalla sikapinkeä ja pomppuisa mutta kuitenkin ihan käsissäpysyvä.

Vielä kun sais sen nostamaan vasemman laukan silloin kun MINÄ haluan. Verkassa vasen nousi ihan kivasti, mutta annas olla kun oltiin radalla. Sellasta askellajia ollutkaan kun vasen laukka. Sinnikkäästi vaan tarjosi oikeaa, eikä piru vaihtanut lennossa vaikka tykitin sitä ulkopohkeella kuin asfalttipora. Nooh, ei me sinne voittamaan oltu menossakaan, vaan totuttamaan heppaa kisaamiseen. Uskoisin, että sille jäi hommasta ja kisapaikasta ihan miellyttävät fiilarit, joten seuraavalla kerralla samassa paikassa se saattaa jo pystyä keskittymään suoritukseenkin.

KT puolestaan oli vielä eilen iltapäivällä elämänsä vedossa, mutta tänään se ei oikein jaksanut laittaa parastaan. Yhden luokan se pilasi väärällä laukalla, toisen se otti vähän turhan löysin rantein ja kolmannessa se mylvi pää punaisena kentän ulkopuolella seisoville hevosille. Muuten se oli oikein hieno ja tyylikäs, parempana päivänä se ja H1 olisivat hyvinkin sijoittuneet. KT on niitä sellaisia tuuli- hevosia. Sen hyvät ja huonot tuulet vaihtelevat jyrkästi, se on joko todella jees tai maailman kamalin. Maanis- depressiivinen hevonen??

Kisakammo iskee

Iiik, pelottaa. Ensi viikonloppuna pitäisi lähteä kisoihin, Pikkutamma on täysin vaiheessa ja kisapaikkakin on sille uusi. Käytiin sen kanssa kuukausi sitten debytoimassa harjoituskisoissa, ja selvittiin siitä hengissä mutta kunniatta. Siitä rohkaistuneena, tai mahdollisesti hetkellisen debilismin seurauksena, menin ja ilmoitin meidät ihan oikeisiin kisoihin. Nyt juttu ei enää tunnu yhtään niin hyvältä idealta. Päinvastoin, se tuntuu täysin idioottimaiselta ja yltiötyperältä. Jos en olisi niin pihi, jättäisin kisat väliin ja menettäisin vain rahani, en henkeäni että mainettani.

Hoitaja1 tulee mukaan Kiltillätammalla. Niillä on 7 vuotta etumatkaa, mitä hevosen kouluttamiseen ja rauhoittumiseen tulee. KT:n lope on nykyään ihan mahdottoman makeeta, toivottavasti se on ensi viikonloppuna vieraskorea ja esittää parastaan. Se on nimittäin hevonen, joka pahimmillaan osaa olla todella ... kauhea. Ei ilkeä, vaan totaalinen idiootti.

Lempparin debyytti tuntipolle(a)na

Lempipoika oli eilen ensimmäistä kertaa mukana tunnilla. Ori käyttäytyi loistavasti, ainuttakaan pöhpöhhiä ei kuulunut, vaikka tammat menivät välillä aika lähelta ohi. Hoitaja1, joka naama messingillä ratsasti Lempparia, nimesi pollen uudestaan Liikkuvaksi Nojatuoliksi. Sinänsä osuva nimitys, koska sillä on erittäin pehmeät, joustavat ja pyöreät liikkeet,varsinkin sellaisissa hitaissa askellajeissa kuin jogi ja lope. Nopeammissa askellajeissa, kuten esim. keskiravissa se on varsin lennokas, minkä vuoksi H1 yrittikin vakuuttaa minut siitä, että Lemppari on loistavaa kouluratsastusainesta. Laukka taas on todella pyöreää, se kantaa itsensä niin hyvin että ratsastajasta tuntuu siltä kuin istuisi keinumalla etenevän kukkulan harjalla: pää on eteen-alas ja takapää rungon alla. Ja mikä parasta, pollella ei ole kiire mihinkään.

Pohjustin Lempparin tuntipollen elämän aloitusta sunnuntaina lähtemällä sen kanssa maastoon tammaporukassa. Pari kertää pöhisi, kun tammat tulivat liian lähelle. "Liian lähelle" oli metrin päähän, kun tammat pysyivät sitä kauempana, poika käyttäytyi kuin vanha ruuna. Olen viimeksi maastoillut sillä viime talvena, mutta se käyttäytyi todella asiallisesti; aivan kuin sillä oltaisiin maastoiltu joka viikko. On se vaan hienoa omistaa asiallinen ja järkevä polle, varsinkin kun kaksi edellistä koulutettavaa ovat olleet ihan kamalia lentokoneita.

Liukuja ja laukanvaihtoja

No nyt sai Pikkutamma liukkarit alle! Jos ei ala stopit pelittää, niin... sitten ei. Ollaan sen kanssa edistytty viime aikoina kivasti, eilen tehtiin muutama laukanvaihtoa kasilla. Suht hyvin onnistui, ottaen huomioon ettei olla tehty niitä pariin kolmeen vuoteen kuin joitain yksittäisiä silloin tällöin.

Tehtiin niitä koulutuksen alkuaikoina jonkin verran, että se oppisi vaihtamaan matalasti ja luonnollisesti. En halunnut tehdä sitä virhettä, että opettaisin sille vastalaukan ennen vaihtoja. Siinä meinaan käy helposti silleen, että hevosta on vaikeaa saada enää oppimaan vaihtoa askeleessa, kun se on tottunut menemään vastalaukkaa luontevasti. Hevosesta tulee helposti sellainen ikuinen ravin kautta vaihtaja, tai sitten se voi oppia vaihtamaan väärin, kouluratsastustyyppisesti: vaihto on liian korkea ja laukkaan tulee hidastus (tai jopa pysähdys) vaihdon kohdalle.

Nyt sitten jatketaan vaihdon hiomista. Heppa on saatava vaihtamaan täsmälleen halutusa kohdassa, myös suoralla uralla ratsastettaessa, ja vaihdon jälkeinen ryysääminen on saatava kitkettyä pois.

Epätoivosta seitsemänteen taivaaseen

Ratsastin PTn toissapäivänä enkkukamoilla ja enkkutyylillä, ja voi jestas että oli vaikeeta. Sattui vielä olemaan tuulinen päivä, niin että se näki ja kuuli mörköjä joka puun, kiven ja kannon kohdalla (ja niitähän riittää, kun kenttä sijaitsee metsän laidassa...). PT ei myöskään ole tottunut jatkuvaan kuolaintukeen, ja oli hyvin hämmentynyt lyhyistä ohjista. Epätoivon fiiliksistä huolimatta hommasta oli kyllä paljon hyötyä, koska saatiin aikaiseksi hyvä rento laukka ja jopa pari hyvää laukanvaihtoa.

Eilen ratsastin PTn taas länkkärivehkeillä, ja polle toimi kuin unelma! Mentiin kangilla yhdellä kädellä hiiiidasta jogia ja rentoa laukkaa, peruuttaminenkin onnistui pelkällä painolla. Mitäs se otus nyt oikein hautoo, tämä ei kyllä ole sen normaalia käytöstä?! Ei vaan vitsailu sikseen, nämä tällaiset eilisen kaltaiset ratsastuskerrat ovat juuri niitä, joita odotellessa jaksaa taas venyttää hermoa ja laskea sataan seuraavat 10 ratsastuskertaa. Muut hevoset, joilla yleensä ratsastan, kehittyvät ja toimivat asteittain ja ovat paremmin ennalta arvattavia. PT (ja itse asiassa myös sen emä KT) taas on kuin vuoristorata, tänään ollaan huippuhyviä, huomenna ei onnistu yksinkertaisesti mikään. Jossain vaiheessa seurasin sellaiset puoli vuotta sen käyttäytymistä ja merkitsin aina ratsastuksen jälkeen ylös miten se käyttäytyi. Kiukuttelukohtaukset eivät näyttäneet korreloivan mitenkään kiimojen kanssa, vaan elivat ihan omaa biorytmiään. Ne olivat pahimmillaan siinä 4-5 vuoden iässä, ja alkoivat helpottua 6 vuotiaana. Nykyään PT on jo ihan siedettävä, "raivareita" se ei ole saanut enää kahteen vuoteen.

Monet nuoria hevosia paljon ratsastaneet sanovat, että hevosilla on murrosikä juuri tuossa 4-5 vuoden iässä, jonka jälkeen ne aikuistuvat ja muuttuvat helpommiksi ratsastaa. Ainakin meidän hevosten kohdalla tuo on pitänyt hyvin paikkansa, ne ovat ihania 3 vuotiaana, sitten ne ovat 1 - 2 vuotta ihan kamalia. Vasta tuon murrosiän jälkeen ne kykenevät hallitsemaan hermonsa ja keskittymään työntekoon kunnolla.

Laukkatreeniä ja kisahöpinöitä

Viime viikolla löytyi syy Pikkutamman huonoille oikean kierroksen spineille. Hieroja sanoi, että kopukalla on vasemmanpuoleiset iso selkälihas ja lapa todella kireänä. Tänään hierottiin tokaa kertaa ja uusi satulakin on, niin että toivottavasti saadaan ongelma poistettua. Muuten PT toimii oikein kivasti, se ei enää näe mörköjä joka pusikossa ja jaksaa keskittyä työntekoon ihan aikuisesti.
Ollaan nyt työstetty laukkaa aika paljon, ensin haettiin rentoutta ja nyt säädetään vaihteita kohdalleen: hidas plösölaukka, laukka ja nopea reining- laukka. Kaksi vaihdetta löytyy jo istunnalla, ne nopeammat, mutta hitaan kanssa ollaan vielä vaiheessa. Plösölaukka vaatii hevosen vatsa- ja selkälihaksilta todella paljon, joten sitä ei ihan parissa kuukaudessa saavuteta.

Läikkiksen omppa höpötteli toissapäivänä Hoitaja1selle, että kuinka kauan toi tyyppi aikoo oikein hautoa tota pollea täällä takapihalla, menis nyt piru vieköön sillä kisoihin reinaamaan. Juu, mennään mennään, mutta vasta sitten, kun laukanvaihto on kunnolla hanskassa. Ollaan nyt niin kauan harjoiteltu tasapainoista laukkaa, että vaihto on huonontunut ihan kamalaksi, polle loikkaa vaihtaessaan kuin tykinammus, poissa on ihanan litteä ja huomaamaton reining- vaihto. Nyyh. No, ehkä se sieltä vielä löytyy. Itse asiassa ollaan lähiaikoina menossa harjoituskisoihin plösöttämään, että polli oppisi käyttäytymään kisapaikoilla. En ole asettanut sijoittumistavoitteita kovin korkealle, koska PT ei todellakaan ole mikään pleasure- hevonen, sen on ihan liian nopea ja sähäkkä siihen hommaan. Ja ensi viikolla se saa alleen slaidarit, niin että päästään reenaamaan liukupysähdyksiä. Ehditään reenata niillä pari kolme kuukautta, ennenkuin tulee hokkikelit.

Hevosten välisestä ystävyydestä

Meidän Pikkutamma on äärettömän sosiaalinen otus, joka tulee toimeen kaikkien muiden hevosten kanssa, riippumatta niiden asemasta laumahierarkiassa. Niinpä laitoimme sen Läikkäpollen kaveriksi pihattoon. Läikkis on vuotias tammavarsa, joka oli ennen meille tuloa ehtinyt asua syntymäpaikkansa lisäksi kahdella muulla tallilla. Läikkiksen ja PT:n välille syntyi nopeasti hyvin voimakas kiintymys, ja nyt ne ovat kuin emä ja varsa. Sosiaalisuudestaan huolimatta PT osaa olla ihan luontevasti välillä yksinkin, mutta Läikkis on aivan murheen murtama, jos sen uusi kaveri viedään pois.

Sunnuntaina pollet joutuivat olemaan erossa toisistaan muutaman tunnin, ja Läikkis sai sen aikaa olla muiden tammojen kanssa samalla laitumella. Kun hepat taas illalla laitettiin yhdessä pihattoon, Läikkis oli niin innoissaan parhaan kaverinsa tapaamisesta, että se nuoli PT:a kaulasta. Se liimautui PT:n pykälään niin tiiviisti, että PT:kin alkoi jo vähän ahdistaa moinen tunkeilu.

Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa, VT ja KT, olivat vieraassa tallissa vuokralaisena, nuorempi niistä kiintyi hyvin voimakkaasti samanikäiseen kaveriinsa. Kaveri kuitenkin katkaisi laitumella jalkansa ja se jouduttiin lopettamaan. KT oli monta kuukautta hyvin masentuneen oloinen, se oli niin apaattinen, että luulimme sen olevan sairas. Samoin PT menetti kaksivuotiaana varsakaverinsa, ja oli sen jälkeen hyvin pitkään muissa maailmoissa ja apaattinen. Joskus, kun VT ja KT ovat joutuneet olemaan pitkään erossa toisistaan, jälleennäkemisen riemua on hauska katsella. Ne laittavat kaulat kaarella ja nenänsieraimet vastakkain, höpöttävät toisilleen matalalla äänellä ja pyrähtävät yhtä aikaa joustavaan raviin. Sitten ne juoksevat palan matkaa rinnakkain, pysähtyvät ja höpöttävät taas toisilleen nenät vastakkain. Juoksevat taas, kääntyvät yhtä aikaa ja välillä pysähtyvät höpöttämään. Tätä kestää vartin verran, sitten mennään yhdessä syömään, samalle heinäkasalle tai ruohotuppaalle.

Ilmeisestikin nuorena solmituista ystävyyssuhteista muodostuu hyvin kiinteitä, ja hevoset kokevat kaverin menetyksen voimakkaasti. Kuinkakohan moni hevosen omistaja miettii tätä, kun vaihtaa hevosensa uuteen tallipaikkaan? Useimmiten ihmiset tekevät tallinvaihtopäätöksen sen perusteella, missä talli sijaitsee ja mikä on kuukausivuokra. Tai onko tallilla maneesi vai ei. Tai keitä muita ihmisiä tallilla liikkuu. Kaikki tekijöitä, jotka ovat hevosen kannalta merkityksettömiä. Entä sitten ne hevoset, joilta on viety mahdollisuus kaverisuhteiden solmimiseen, koska ne on aina tarhattu yksin, ja karsinassakin on kiinteät seinät niin että ne eivät pääse koskettelemaan muita hevosia? Hevosen laumavietti on todella voimakas, todennäköisesti paljon voimakkaampi kuin ihmisellä. Siitä huolimatta me tuomitsemme ne hyvin kevyin perustein elämään eristyssellissä, ilman ainuttakaan fyysistä kontaktia lajitovereihin. Kuinkahan moni meistä ihmisistä selviäisi täyspäisenä moisesta?

Maastoilua ponien kanssa

Pikkutamma ja minä lähdettiin sunnuntaina issikoiden kanssa pitkälle maastolenkille. Käytiin koluamassa reittejä, joita kukaan meistä ei aikaisemmin ollut ratsastanut. Reissu kesti 3,5 tuntia ja matkaa kertyi sellaiset 20 kilsaa. Pidettiin aika rauhallista tahtia, pääasiassa mentiin kävellen, sopivat pätkät ravattiin hillitysti (issikat tölttäsivät).

Vähän jännitti lähteä kyseiseen suuntaan, koska sielläpäin nimittäin vaikuttaa eräs maanviljelijä, joka inhoaa hevosia. On hätyytellyt suurilla työkoneilla ajaessaan hevosen kanssa tiellä liikkuneita ja kuulemma kehoittanut perheenjäseniäänkin kiusantekoon. Juorut kertovat, että tyyppi olisi keväällä ajanut jollain kauhakuormaajalla tms. hevosen päälle, ja hevonen jouduttiin sen vuoksi lopettamaan. Niin että äijän muodostama uhka on ihan todellinen. Kyseinen hemmo on joskus käynyt meillä urakoimassa, ja olen jokunen vuosi sitten ostanut silti heinää ja olkia, niin että ajattelin että pystyn kyllä puhumaan sen järkiinsä, jos joudutaan lenkillä vastakkain.

Ei törmätty kuitenkaan yhteenkään kiusaajaan, vaan lenkki sujui mainiosti. Pikkutamma alkaa pikkuhiljaa oppia suhtautumaan erilaisiin kulkuneuvoihin, eikä enää yritä loikata auton eteen tai peruuta ojaan pelästyessään. Autoilijat eivät käsitä sitä, että hevonen painaa saman verran kuin hirvi ja toimii pelästyessään täsmälleen samalla tavoin: hyökkää pelkoa aiheuttavan kohteen eteen. Moni autoilija vetää kapealla tiellä hevosten ohi normaalia ajonopeutta, mutta en oikein usko että kukaan niistä tekisi samoin jos tienvarressa liikkuisi hirvi. Joo, onhan sillä hevosella se ratsastaja selässä, mutta ihan oikeasti, mitä joku 50-80 kiloinen ratsastaja pystyy tekemään, jos 400-600 kiloa hevosta päättää hypätä auton eteen? Sellaista otusta kuin täysin liikennevarma hevonen ei olekaan, rauhallisin ja varminkin polle saattaa yhtäkkiä säikähtää jotain ja loikata ajoradalle.

Jaa, miksi sinne liikenteeseen sitten on tungettava hevosen kanssa? No ensinnäkin siksi, että hevoset tarvitsevat vaihtelua työskentelyynsä, pelkällä kenttä/ maneesityöskentelyllä niistä tulee joko sikalaiskoja, hysteerikkoja tai elämäänsä kyllästyneitä robotteja. Pääkaupunkiseudulta ei juurikaan enää löydä maastolenkkejä, jotka eivät ainakin osittain menisi autoteitä pitkin. Toisekseen vaihtelu tekee hyvää ratsastajallekin, koska ainainen suu viivana/ otsa rypyssä työskentely vie kivasta harrastuksesta kaiken ilon ja hommasta tulee ennen pitkää ilotonta tahkoamista (joidenkin ratsastajien homma on aina ollut sitä, joten he eivät edes tiedä, mitä on mukava yhteistyö hevosen kanssa). Kolmanneksi liikenteeseen ja muuttuvaan ympäristöön tottumaton hevonen on aina ja jokapaikassa vaarallinen, ja ainoa paikka, jossa sen voi siihen totuttaa, on liikenne. Neljäntenä ja mun mielestä tärkeimpänä syynä liikenteessä ratsastamiseen on se, että alunperin hevonen kuului liikenteeseen. Hevoset olivat teillä ennen autoja, itse asiassa ne ovat kulkuneuvoja siinä missä autotkin. Jos minä haluaisin alkaa käyttää hevoskyytiä vaikkapa kauppareissulla, minulla pitäisi kaiken tasapuolisuuden nimissä olla siihen mahdollisuus. Esim. Unkarissa käydessäni olin aivan haltioissani siitä, että kaupunkien liikenteessä liikuttiin hevoskärryillä ihan luontevasti, ja muu liikenne huomioi hevoset kohteliaasti. No, Unkarin liikennekulttuuri oli suomalaiseen verrattuna muutenkin huomattavasti kohteliaampaa, ja sitä myöten myös hitaampaa.

Illalla kolusin karttaa läpi ja etsin uusia, pitempiä ja parempia maastoilureittejä. Löysin yhden lyhyemmän, sellaisen 10 kilsan mahdollisen reitin, sekä muutaman pidemmän , 20-30 kilsan mittaisen ehdokkaan. nyt sitten vaan pitäisi jostain löytyä sitä aikaa että pääsisi tutkimaan, josko reitit olisivat käyttökelpoisia ja turvallisia.

Pikkupuokin korkkaus

Pikkupuokki on Hoitaja1sen omapolle. Se on just niin tyypillinen saksalaisen suoritushevoskasvatuksen tulos, kun vaan olla voi. Tyypillinen puurtaja, joka ei korvaansa pikkuasioista lotkauta. Niinpä en hirveästi jännittänyt etukäteen ensimmäistä selkäännousua. H1 juoksutti sitä ensin pyörössä, että saatiin siitä ylimääräiset höyryt ulos. Tietenkin sen piti juuri tällä kerralla esittää ekaa kertaa elämässään, että kyllä rodeoloikatkin onnistuvat. Katselin esitystä lievän hämmentyneenä, että tollaisen lingon selkäänkö sitä tässä pitäisi kavuta. Rodeo taisi johtua siitä, että Pikkupuokilla oli eri satula kuin aikaisemmin, totuttuaan siihen se oli taas oma tasainen itsensä.

Roikuin ensin molemmissa jalustimissa, sitten nousin makuulleen sen selkään ja H1 talutti meitä muutamia metrejä. PP ei juurikaan maindannut, joten jatkettiin proseduuria. Nousin selkään sellaiset 6 kertaa, istuin satulaan ja tulin jotakuinkin samoin tein alas kun polle kerran seisoi niin nätisti paikoillaan. Ratsautumisten välissä talutettiin sitä muutama askel eteenpäin, jos se vaikutti hermostuneelta ja yritti purkaa hämmennystään kuopimalla tms. Tällä tavalla se pääsi purkamaan toimintatarpeensa ja oli rauhallinen siinä vaiheessa, kun kiipesin selkään. PP oli vähän varautunut, mutta suhtautui hommaan kuitenkin ihan asiallisesti. Seuraavana päivänä taas sellaiset 6-8 selkäännousua, mutta nyt istuin siellä kauemmin ja PP:a talutettiin pyörössä. Pysäytyksissä ja liikkeellelähdöissä oli jo painoavut mukana, jotta PP oppisi heti alussa kuuntelemaan niitä. Samoin kevyet pohkeet, neck rein ja johtava ohja olivat jo käytössä, mutta hyvin mietoina, ikäänkuin ehdottelevina.

PP on tyypillisen puokkitapaan lankkusuora pökkelö, joka mieluummin puskee painetta vastaan kuin myötää sille, joten pyöröstä tullaan pois vasta, kun se on ymmärtänyt miten myödätään taivuttavalle ohjalle ja mikä on pidäte. Pieni tila ei rohkaise liikkumaan lujaa, ja hevosen rauhallisena pitäminen on helpompaa. Tällä tavoin pystyy välttämään turhaa ohjien käyttöä ja polle oppii kuuntelemaan enemmän istuntaa. Homman voisi toki tehdä nopeamminkin, mutta oman kokemuksen mukaan hiljaa parempi hyvä tulee. Kun alussa toimitaan perusteellisesti, ei myöhemmässä vaiheessa enää tulee paniikkireaktioita huonosti opituista perusasioista.

Niin että tästä se lähtee, Pikkupuokin työrupeama aluksi länkkäri-, myöhemmin kouluratsuna.

Maastoilua maaseudulla

Pakattiin lauantaiaamuna Hoitaja1sen kanssa Pikkutamma ja Kilttitamma traikkuun ja ajettiin reilun sadan kilsan päähän maastoilemaan. Siinä oli sekä hevosilla että ratsastajilla ihmettelemistä, kun hiekkatietä ja metsäpolkua näytti jatkuvan loputtomiin.

Lauantaina mentiiin hieman rauhallisempi parinkymmenen kilsan lenkki. Ravattiin paljon hiekkateillä, käveltiin metsäpoluilla ja laukattiinkin muutaman kerran lyhyehkö pätkä. Sunnuntaina ratsastettiin pitempi reissu ja mentiin lujempaa. Maasto oli myös vaihtelevampaa, rämmittiin umpivesakossa ja kahlattiin tuoreella hakkuualueella. Ja laukattiin niin pitkään ja niin kovaa, että hevosetkin alkoivat jo kyselellä jotta voisko mennä vähän hiljempää välillä.

Kilttitamma otti koko reissun rauhallisesti, mutta Pikkutamma kävi välillä kuumana kuin höyrykone. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten kohiseva koski, kopiseva silta, lukuisia erivärisiä ja -muotoisia postilaatikoita, epäilyttäviä maatalouskoneita, pelottavia kivenlohkareita ja kummallisia sarvekkaita hevosia. Ensikohtaaminen laiduntavien lehmien kanssa tapahtui kesken reippaan laukan, mikä aiheutti akuuttia jähmettymistä ja sitä kautta myös äkkipysähdyksen (myös kaikille meidän takana ratsastaneille). Onneksi sentään pysyttiin kaikki pollejemme selässä, vaikka energian häviättömyyden lain mukaan ratsastajien olisi kyllä pitänyt jatkaa matkaa vielä muutaman metrin verran.

Meillä on oman tallin liepeillä ihan kohtuulliset, pääkaupunkiseudun mittapuun mukaan jopa hyvät maastot, mutta ne kalpenevat viikonloppuisiin maastoihin verrattuna. On monia asioita, joita hevonen ei opi muualla kuin maastossa (liikennevarmuus, erilaisiin asioihin tottuminen, erilaisilla pinnoilla liikkuminen, ryhmässä laukkaaminen, kahlaaminen ja uittaminen, siltojen ylittäminen, kiipeäminen, ojien ylittäminen...) joten on sääli jos sillä ei koskaan maastoilla. Kyllähän polle toimeen tulee pelkällä kenttätyöskentelylläkin, mutta sellainen elämä on sille aika tylsää ja virikkeetöntä.

Oman kokemuksen mukaan nuoren hevosen kouluttaminen on paljon helpompaa, kun osa siitä tehdään maastossa. Metsässä hevoset oppivat aivan itsestään taipumaan ja myötäämään avuille, muutenhan ne törmäilisivät päin puita ja kiviä. Hiekkateillä ne oppivat laukkaamaan ja ravaamaan suoraan ja pitämään tasaista tahtia. Kiipeilymäet opettavat niitä ottamaan takapäätä alle ja käyttämään selkää. Sileällä ja tyhjällä kentällä kiemurtelu ja taipuminen voi olla joillekin, varsinkin normaalia älykkäämmille hevosille vaikeaa, koska ne eivät näe touhussa mitään järkeä. Maastossa hevosen motivointi tapahtuu automaattisesti, ja hommasta selviää vähemmällä suostuttelulla tai pakottamisella.

Kesäkuulumisia

Long time no see. Duunia pukkaa siihen malliin, että hyvä kun ehtii pollen selkään. Kirjallinen osuus jääkin sitten siinä kiireessä toteuttamatta. Lueskelin noita menneitä bloggauksiani, ja totesin, että pollikkaat ovat kaikki edenneet kovasti viime syksyisistä merkinnöistä.

Vanhatamma nostaa taas laukan kuin laukan, vauhtikin pysyy kontrollissa. Kilttitamma siirtyi kokonaan länkkärihommiin, ja on tätänykyä loistava pleasurehevonen. Pikkutamma on edelleen kuuma ja omapäinen, mutta laukkaa ympyrällä kuin unelma ja spinit ovat kehittyneet ihan valtavasti. Lempipoika nostaa jo korrektin laukan, ja osaa alkeet kaikesta tarvittavasta. Kaunispoika on korkattu selästä, ja toimii pyörössä loistavasti. Pahatamma löysi vihdoinkin jogin, ja oikea laukahko nousee oikein nätisti jopa kentällä. Isoruunaa olen ratsastanut viimeksi öö... ehkä toukokuussa, lisäksi olen tutustunut kahteen uuteen pollikkaaseen: Kauniiseen ruunaan ja Ihanaan ruunaan. Molemmat ovat täysin ja pelkästään western- hevosia, Kaunisruuna herkkä, kuuma ja hyvin hienostunut, Ihanaruuna taas itsevarma ja kiltti söpöläinen.

Kisoissa käytiin alkukeväästä, ja taisin jopa voittaa yhden luokankin. Voitto vaan ei tuntunut niin makialta kuin olisi voinut luulla, lähinnä kai siksi että alla oli valmentajan kouluttama lainahevonen. Sinä päivänä, kun sijoitun itse kouluttamallani pollella, tuuletan kunniakierroksella niin että Rafael Sotokin kalpenee hörökorviaan myöten. Sitäpaitsi olen armoton perfektionisti. Vasta täydellinen suoritus kelpaa, pelkkä voitto ei sinällään riitä. No, ongelmansa kullakin. ;o)

Tallin hevosmäärä kasvoi parilla tammukalla, molemmat kivoja otuksia. Pikkutamma lyöttäytyi välittömästi nuoremman uuspollen pykälään, ja hepat ovat olleet siitä asti bestiksiä. Vanhempi tamma on yli 50- prossasesti täykkäri ja siten hyyyyvin herkkä ja sofistikoitunut olento. Nirsoilee ruoan kanssa, saa henkisiä näppylöitä ötököistä ja valikoi seuransa värin perusteella. Niin kaunis eläin, että kun se laskeutui kuljetusautosta tallinpihalle, arvatkaakenen leuka loksahti 20 senttiä lähemmäksi maata. Hoitaja1 suorastaan masentui, koska omistaa tähän hienohelmaan verrattuna niiin ruman hevosen. No, mitäs meni aikanaan ostamaan saksalaisen puokin. Ne kun ovat järjestään pitkäpäisiä ja pienisilmäisiä rumiluksia, jotka tarvitsevat osaavan ratsastajan laittamaan ne esteettisempään muotoon. Olisi vaan uskonut viisaampiaan ja hankkinut sievän ja hyväluonteisen lännenhevosen. Varsinkin kun pitkällisen aivopesun tuloksena siirtyi lopulta länkkäriin itsekin.

PT:n spinikoulu

Pikkutamma on parhaimmillaan loistava otus, mutta huonona päivänä lähes hengenvaarallinen. Niinpä mietin muutamaan kertaan, ennenkuin laitoin sen tunnille viime tiistaina. Juoksutin ja koeratsastin sen ennen tuntia, joten olin melko varma, että se käyttäytyy hyvin kyseisellä ratsastajalla. Ja hyvinhän kaikki menikin.

On aina mielenkiintoista nähdä oma polle jonkun toisen ratsastamana, samalla pääsee tarkkailemaan hevosen oppimia asioita sivustakatsojana. Kun pääasiassa ratsastelee itsekseen, saattaa vahingossa opettaa hevoselle jotain väärin. Ja kuten kaikki nuoria hevosia ratsastaneet hyvin tietävät, jonkun väärin opetetun liikkeen korjaaminen voi olla todella työlästä, joskus jopa mahdotonta.

Tällä kertaa huomasin, että PT:llä on taipumus spinnata oikealle väärin. Se siirsi vasemman etujalan oikean taakse, kun sen pitäisi astua etukautta ristiin. Jotkut ameriikanreinarit kyllä opettavat hevosensa spinnaamaan niin, että ulkojalka astuu sisäjalan viereen, eikä ristiin, koska sillä tavoin saa aikaiseksi erittäin pehmeän ja sujuvan, mutta vähän hitaamman spinin. Mutta että takakautta? Iiik...

Heti tilaisuuden tullen tarkistin homman maasta käsin ja nakitin Hoitaja1:n tarkkailemaan, kun ratsastin PT:a. Hän kyllä vakuutti, että olisi jo aiemmin huomauttanut, jos olisin spinnannut väärin. Onneksi kyse ei sitten lopulta ollutkaan muusta kuin liian kireästä ulko- ohjasta. Jos ratsastaja yrittää ohjilla pitää PT:n takapään "väkisin" paikoillaan, se siirtää painon hyvin takaosalle, mutta samalla lyhenee edestä liikaa ja spinnaa ulkojalka sisäkautta.

Itselläni on muutamia todella ärsyttäviä tapoja ja virheitä, jotka tuppaavat näkymään ratsastamissani hevosissa. PT on myös hevonen, jolla ratsastaminen kehittää helposti kaikenmaailman lisämaneereita. Pahimpia sellaisia ovat paniikkitakertumiset, kun se yhtäkkiä päättää singahtaa päinvastaiseen suuntaan kuin olin suunnitellut. PT on ollut yksi vaikeimpia hevosia, joita olen ratsastanut: se on pieni, pyöreä, lyhyt, sikanopea, notkea, sähäkkä, omapäinen, älykäs, yliherkkä ja kovasti täynnä itseään. Kesät se tuppaa kiekumaan kiimoissaan, syksyisin ja keväisin se saa tuulisella säällä selkänsä jumiin, jolloin se on ihan mahdoton ratsastaa. Mutta silloin kun se suostuu toimimaan, se on ihan uskomattoman hyvä. Yksikin onnistunut PT- kokemus kuukaudessa riittää pitämään addiktiota yllä, vaikka ne muut 10-20 kertaa olisivat painajaismaisia.

Huhtikuun raportti

Huomaa kyllä, että kevät on tullut: millään ei ehtisi istua koneelle ja näpytellä blogeihin. Kenttä, ihana, iso, hiekkainen, SULA kenttä huhuilee tuossa talon takana kuin seireeni, varsinkin aurinkoisina päivinä. Niinpä suurin osa ajasta (siitä mikä jää yli työpaikalta, opiskelulta [hah...] ja perheeltä) kuluu hinkatessa hevosia kesäterään.

Tein toissatalvena periaatepäätöksen: en ratsasta talvisin. Paitsi jos huvittaa. Sellaisina kauniina ja aurinkoisina päivinä vain, mutta kovalla tuulella tai pakkasella, pimeässä tai räntäsateessa EN ratsasta. Ja ihan hyvin on jo 2 talvea tällä systeemillä mennyt. Kaikki hevoset ovat hengissä, kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole kuukahtanut liikunnan puutteeseen. Suurin yllätys on ollut se, että yksikään kokopäivätarhatuista hevosista ei ole menettänyt 4 kuukauden loman aikana lihaksiaan, ja kaikki ratsastuskelpoiset eli 3 tammaa sekä 1 ori olivat jopa parempia kuin syksyllä kun laitoin ne lomalle. Lomanjälkeiseen sisäänratsastukseen meni noin viikon verran, sen jälkeen liika energia olikin pukiteltu pois ja pahimmat möröt tapettu lähimetsistä.

Vanhatamma on ollut loistava. Ainoa mikä vielä vaatii kovasti hiomista (koska homma jäi syksyllä kesken) on laukka. Molemmat laukat nousevat kyllä, mutta vauhti on melkoinen. Asiaa ei hirveästi auta notkoselkäinen ja riippusiltamainen rakenne, takajalkoja on todella vaikea saada rungon alle laukassa. VT yrittää koko ajan fuskata juoksemalla litteänä ja lujaa. Toisaalta taas se on jogissa todella miellyttävä, parhaimmillaan sen saa koottua ja takapään alle pelkällä istunnalla.

Kilttitamma, jota Hoitaja1 "rääkkää" kouluratsastuksella, on myös ollut erityisen rento ja tasaisen eteenpyrkivä. Sen ryhti on loman jälkeen ollut hyvä, eikä se rentoutuessaan valu niin helposti etupainoikseksi kuin mitä viime syksynä. Hoitaja1 on luvannut aloittaa länkkärin opettelun kesän alussa (sinnikäs aivopesu on näet tuottanut tulosta), which is nice koska hän on ainoa ihminen maailmassa, joka osaa tuota hevosta kunnolla ratsastaa. Nykytilannehan on sellainen, että Hoitaja1 ensin hioo polleparkaa ulko- ohjalle ja tiiviille istunnalle. Sitten tulen minä, ja vaadin päätä alas ja vien sen ohjastuen pois. Ei siinä mitään, toimiihan se, kunhan vaan antaa hepalle vartin aikaa kalibroitua erilaisiin apuihin. Reilumpaa kuitenkin olisi, jos me Hoitaja1:sen kanssa ratsastettaisiin samanlaisilla avuilla ja tähdättäisiin samoihin päämääriin. Varsinkin kun KT on aika yksioikoinen hevonen, Equus putkiaivo.

Pikkutamma, jota Hoitaja1 on lopputalven aikana silloin tällöin kouluratsastellut palasi länkkäriruotuun hyvin vaivattomasti. Se oli ilmeisesti miettinyt asioita talviloman aikana, ja päättänyt että länkkäri rulettaa. Laukannostot ovat parantuneet (vaikkakin vielä aivan liian innokkaita ja energisiä), jogi on hyvää ja spinit parantuneet huomattavasti. Suurin ongelma on stopit, se kyllä pysähtyy kaikista askellajeista hyvin, mutta minkäänlaista slideä ei olla saatu aikaiseksi. Tarkoitus olisi kohtapuoliin laittaa sille takakavioihin slaidarit, eiköhän se pysähdys siitä pikkuhiljaa parane.

Lempipoika alkaa olla jo ihan ratsu. Se on kentällä laiskahko (ihanaa, ensimmäinen laiska hevoseni!), ja osaa jo jotenkuten nostaa laukan. Ainakaan toistaiseksi meillä ei ole ollut ongelmia väärän tai ristilaukan kanssa. Viikko sitten se myös pääsi jyvälle spinistä, ja mongertaa hyvin keskittyneesti ja suu viivana jonkinmoisen käännöksen takaosan ympäri. Lempparin laukka on mukavan pyöreä ja rullaava, varsinkin kun sitä kokoaa vähäsen. Ravi on suorastaan taivaallinen: tarvittaessa se osaa mennä erittäin tasaista ja pehmeää jogia, mutta löytyy sieltä sitten ihan liikettäkin: meinasi täti ihan pudota kun Lemppari otti ja rynkäisi maastossa lisättyyn raviin kesken jogirupeaman.

Sitten kävin myös Kauniinpojan selässä, ekaa kertaa. Se meni yllättävän hyvin, kunhan sinne ensin pääsi. Suurin ongelma nimittäin on KP:n panikointi selkäännousuvaiheessa. Nousin sinne tuolilta, koska jalustimelta nousten ei homma onnistunut sitten millään. Niin, ja oikealta kyljeltä, KP:llähän on ongelmia tuon vasemman kylkensä kanssa: kaikki mitä siellä tapahtuu on pelottavaa. Ja sitä hevosta ON säkitetty ja lääpitty ja totutettu, ei se siitä kiinni ole. KP:llä vaan on tapana "unohtaa", että se on jo tottunut johonkin.*) Esim. se ulkoili koko viime talven markiisiloimi päällään, kuten kahtena edellisenä talvenakin. Joka syksy on sama rumba edessä: loimi on kauhistuttava kapine ainakin kuukauden ajan, ja lopputalvenkin saa olla varovainen sitä pukiessa ja riisuessa, ettei silmitön paniikki iske. Se oli ehtinyt tarhailla kuukauden ajan ilman markiisiaan, kun viime viikolla puin sille sen taas päälle. Joo ei, sanoi KP. Ei ainakaan karsinassa, koska siellä tulee pakokauhu ja klaustrofobia**). Polle oli laitettava käytävälle loimituksen ajaksi, ja siellä se onnistuikin ihan hyvin.

*) Ihan oikeastihan se ei ole unohtanut yhtään mitään. En vain ole onnistunut totuttamaan sitä loimeen tai muihin asioihin miljoonista eri yrityksistä huolimatta. Heti ollaan hevosta syyttämässä, jos itse on mokattu... :o(

**) KP on ahtaanpaikankammoisin hevonen, jonka tunnen. Sillä ei ole varsinaista laitakammoa, se matkustaa trailerissa oikein tyytyväisenä, meneekin sinne aina suoraan ekalla yrittämällä. Oviaukoissa se tuppaa olemaan vähän hätäinen, mutta karsinassa se on todella klaustrofobinen. Muutaman kerran on ollut aika vaarallinen tilanne, kun KP on säikähtänyt jotain ja yhtäkkiä täydessä paniikissa rynnännyt karsinan takaosaan jäykistelemään, sitten kiepauttanut takaosan käytävää kohti ja latassut oikein kunnon pukkipotkun. Viime kerralla kohtaus tuli heinäverkosta, jota olin (poikkeuksellisesti, mutta en ensimmäistä kertaa) kiinnittämässä sen karsinassa.

Kiirettä pitää...

... niin ettei ehdi tänne kirjoitella. Pollejen ratsastus lähti hyvin käyntiin, mutta taas kerran kariutui koviin pakkasiin. Siis eihän niitä pitäisi enää maaliskuussa tulla! Epistä!

Valmennuksessa on käyty, ja Isoruuna on toiminut hyvin. Puhuttiin Valmentajan kanssa, että osallistuisin ensi kuun kisoissa kahteen tai kolmeen eri luokkaan. Jaa-a, en tiedä riittääkö oma keskittymiskyky niin moneen luokkaan. Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, pääsee meidän tiimi loppukesän kisoihin laajemmalla kalustolla eli kisakuntoisten pollejen määrä noussee parilla luupäällä.

Lemppari sai eilen etusiinsa kengät, kun oli kuopinut toisen etukavion ihan tärviölle. Mitä sekin mokoma kuopii, heinää aina nenän edessä. Taitaa moinen häiriötoiminto liittyä kevääseen ja hormonien hyrinään. Kengitys olikin mielenkiintoinen tapahtuma. Se pilallinen kavio meni kenkään ihan asiallisesti, mutta sitten toisen kanssa olikin NIIN vaikeata, että. Kengittäjäparka roikkui sinnikkäästi kintussa, jota polle heivaisi vimmatusti eestaas. Välillä kengittäjä- hevonen- yhdistelmä oli jonkinlaisessa levadessa, paitsi että pollella oli kengittäjä ylimääräisenä tukijalkana. Välillä mentiin seinää päin, mutta onneksi kengittäjälle ei käynyt kuinkaan. Ja mikäs sille olisikaan, kun sen ja seinän välissä oli 60- kiloa toppavaatteista Olmia. Hemmetin kaakki, varsinkin kun edellinen kenkäys sujui aivan asiallisessa hengessä.

Pikkutamma on nostattanut Hoitaja1:sen verenpainetta olemalla mahdottoman epälooginen ja täpinäpäinen. Se johtuu osaksi varmaan pakkasista, mutta toisaalta Pikkutamma tarvitsisi säännöllistä liikuntaa päivittäin, jotta saisi purettua ylimääräisen energiansa. Odottakoon vaan, kunhan lumet tästä vaan sulaa. Viikon kentällä hinkkaamisen jälkeen sekin on niin rauhallista tammaa, että.

Misu on muuten muuttanut maalle, uskoisin että tulevaisuudessa saadaan Blogistaniaan lisää heppa- aiheisia blogikirjoituksia. Taidankin kerätä tuohon oheen listan hevostelublogeista.

22-2-05 Lempipoika, maastoilua naisseurassa

Tätipahkeisen ja Vanhantamman kanssa maastossa, loistava sää vaikkakin vähän kylmä: siinä -12 astetta. Ehdittiin lähteä juuri ennen auringonlaskua, joten valoa riitti hyvin sellaiseen tunnin ratsastukseen. Lemppari kävi tosi kovilla kierroksilla, johtui varmaan pakkasesta. Lähdettiin tallin pihasta pellolle päin, ja kaikkien sääntöjen vastaisesti aloitettiin reissu reippaalla laukalla syvässä lumessa. Ajattelin sen hiukan rauhoittavan Lempparia, mutta eipä se juurikaan auttanut. Mentiin vielä metsässäkin häntä tötteröllä piffiä ja paffia. Vasta kun päästiin vaikeammalle polulle, missä pitää katsoa mihin kavionsa laittaa, muuttui eteneminen normaalimmaksi.

Ihan metsäpolun loppupäässä Lemppari jäykistyi patsaaksi ja katoi epäileväisenä etuvasemmalle. Hiihtäjähän se siellä suhisi. Polle patsasteli sydän pampattaen aikansa, annoin sen miettiä asiaa, ja pyysin sitten eteenpäin. Se empi hetken, ja jatkoi sitten matkaa, kohti tuota pelottavaa suhisevan mörön ilmestymiskohtaa.

Kun päästiin metsästä hiekkatielle, ravailtiin ja laukkailtiin lyhyitä pätkiä. Oriit on kyllä loistoporukkaa, tai ainakin Lemppari. Sen kanssa laukatessa ei tarvitse koskaan pelätä, että se pillastuisi ohi lentävän linnun tai putoavan puunlehden vuoksi. Kerran se teki sivuloikan pienen kuusen kohdalla, mutta kun tulimme samasta kohtaa toista kertaa, se hidasti yhden askeleen kohdalla raviaan ja jatkoi kuin siinä ei olisi ikinä mitään ollutkaan. Tosin Vanhatamma oli aivan samanlainen nuorempana, se meni minne vaan ja milloin vaan, ikinä ei tarvinnut pyydellä anteeksi että "sori mut tää mun hevonen ei nyt suostu tulemaan sitä siltaa pitkin" tms.

Viimeksi kesällä, kun yritin Lempparin kanssa maastoilla Vanhantamman kanssa, se kävi aika kuumana. Tällä kertaa mentiin ihan ruunana, ei höpöttänyt kertaakaan koko reissun aikana. Jopa tamma- aitauksen ohittaminen sujui normaalilla askelella ja suu supussa. Tosin takana ratsastava tätipahkeinen sanoi, että pojalle oli putkahtanut viides jalka takasten välistä.

20-2-05 Isoruuna, tunti

Tunnilla taas, pitkän tauon jälkeen. Isoruuna oli aika reippaalla tuulella, enkä oikein saanut omaa istuntaani vakaaksi. Hevonen kulki ja kukkui kuitenkin aivan mallikkaasti, joten en vaivautunut laskeutumaan ratsailta ja tarkistamaan satulointia.

Valmentaja laittoi ratsastamaan ilman käsiä, se sadisti ;o). Jouduin pitämään käsiäni selän takana kaikissa askellajeissa, two trackissä sekä peruutuksessa. Varsinkin peruuttaminen oli alussa vaikeaa, which was nice, koska päästiin työstämään yhtä heikoista kohdistani (ja niitä on leegio...). Peruuttaminen pelkällä istunnalla on aina ollut mielestäni hankalaa, olen jotenkin onnistunut välttämään sen oppimisen ja mennä syyhkinyt hevosella takaperin milloin milläkin avuilla. Nyt sitten pakitettiin, kunnes Valmentaja oli ihan satavarma, että tiedän mitä siellä selässä oikein väsäilen.

Vaativimmassa harjoituksessa ratsastin n. 8-10 metrin voltilla keskellä pystyssä olevan kepin ympäri, naru kädessä. Narun toinen pää oli sidottu keppiin, eli hevosen oli pysyttävä voltilla tai keppi kaatui. Ohjia ei saanut käyttää, tietenkään, ne riippuivat löysänä hevosen kaulalla. Ja tietenkin hommaa harjoiteltiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa.

Laukkasimme myös aika paljon uralla ja ohjat kädessä/ käsissä. Jotenkin laukka tuntui tällä kertaa helpolta ja kevyeltä, vielä ennen joulua olin aika epätoivoinen sen kanssa. Se on jännä, miten tuollaiset osaamisasiat kytevät tauon aikana, ja onnistuvat sen jälkeen aivan kuin ongelmaa ei ikinä olisi ollut edes olemassakaan. Sama pätee hevosiinkin. Olen huomannut, että jos joku juttu ei millään onnistu ja hevonen alkaa olla asenteellinen (ratsastus sucks), parin viikon loma tekee hyvää. Tauon jälkeen hevonen todennäköisesti suorittaa sen ongelmajutun kuin vettä vaan, ja minä olen pelkkänä kysymysmerkkinä tyyliin "oliko meillä muka tämän kanssa joskus joku ongelma vai, häh?"

Tunnin jälkeen, kun otin hepalta satulaa pois, huomasin että kappas vaan, satula oli aika löysällä. Ei ihme että istunta oli tuntunut hiukan epävakaalta. Isoruuna ei kuitenkaan aristanut selkäänsä, eikä sen karvakaan ollut rypyssä tai hiertynyt mistään. Niin että kai se satula sitten oli pysynyt jotakuinkin paikoillaan.

Valmentaja toi minulle jenkeistä kahdet kuolaimet ja yhdet ohjat. Toiset kuolaimet ovat ns. correction bits ja toiset show- kuolaimet. Molemmissa sellainen ihan hillityn kokoinen portti, niissä ongelmankorjauskuolaimissa se on nivelletty. Ohjat ovat aivan mielettömät: noin 2cm leveät ja 3mm paksut, todella hyvälaatuista ja tasapaksuista nahkaa. Suomesta on aika vaikeaa löytää niin paksuja ja painavia ohjia, parhaimmatkin ovat joko liian kapeita tai sitten aika ohutta nahkaa. Varsinkin plösössä painavista ja paksuista ohjista on hyötyä, ne eivät läpätä laukassa niin pahasti kuin kevyet ohjat.

20-2-05 Lempipoika, maastoilua

Lemppari oli niin seesteisen oloinen, että otin riskin ja jätin juoksuttamatta. Eipä tuota huomannut mitenkään, se antoi ihan asiallisesti nousta selkään tallin edessäkin. Joka muuten olikin eka kerta, olen ain aikaisemmin noussut selkään vasta kentällä. Nyt ei huvittanut kahlata lumessa parin sadan metrin matkaa kentälle, joten lainasin pihalla autoaan lumen alta kaivavaa Koirasta pitelemään hevosta kiinni. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaan eipä tuota olisi tarvittu, Lemppari steppasi askeleen kaksi ja seisoi sen jälkeen nätisti aloillaan.

Käveltiin ja ravattiin jonkin aikaa kentällä, mutta lunta oli liikaa ja pohja epätasainen. Se sai Lempparin hiihtelemään aivan liian nopeaa ravia, mikä ei tosiaankaan ole millään lailla suotavaa lännenhevoselle. En halua, että se oppii huonot kenttätavat, joten poistuttiin maastoon.

Laukkasimme pellon poikki, sellaiset 300 metriä, ravasimme peltotien ja sukelsimme metsään. Pollea ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän, että se oli elämänsä ensimmäistä kertaa yksin maastossa. Niinpä jatkoimme metsäpolkua eteenpäin ja tulimme kotiin toista kautta. Tamma- aitaus ohitettiin taas röhkien ja kaula kaarella, mutta hyvässä järjestyksessä.

Lempipoika on jo näin nopeasti, muutamalla ratsastuskerralla, oppinut ratsastuksen jälkeisrituaalit: pesukarsinaan seisomaan ja kahdelta puolelta kiinni. Vekkaat pois ja kevyt harjaus. Karsinaan ja pieni väkirehuannos. Ämpärillinen "kaljaa" turvan alle. Eihän se nyt mitään bisseä oikeasti saa, vaan melassisiirapista tehtyä mehua. Melassimehu vaan näyttää kermaisine vaahtoineen aivan kuin pollella olisi nenänsä edessä ämpärillinen Guinnessin stouttia. Nam.

19-2-05 Kaunispoika, maastakäsintyöskentelyä

Laitettiin tällä kertaa satula selkään. Satulointi sujui jo paljon helpommin kuin viime kerralla, KP kyllä yritti heittää "voi vitsi mua pelottaa"- vaihteen päälle satulahuopaa laitettaessa, mutta satulasta se ei sanonut mitään. Se satulahuopakin pelotti vain siksi, ettäse oli musta. KP suhtautuu kaikkeen mustaan todella epäluuloisesti. Laitoin sille suitset päähän, ihan vaan kuolaimiin totuttelun vuoksi, vaikka juoksutinkin sen naruriimulla.

Liinassa se oli aluksi oikein rauhallinen, mutta sinkoili aika lailla ravissa. Annoin sen siirtyä käyntiin aina, kun se rauhoittui ja laski pään alas. Tällaisen hevosen kanssa voi mennä aika helposti siihen vipuun, että kuvittelee sen haluavan juosta. Mitä enemmän se juoksee, sen kihtyneemmäksi se kuitenkin muuttuu, kunnes se lopulta väsähtää ja antaa periksi. Haluaisin sen kuitenkin keskittyvän minuun ja opeteltaviin hommiin vapaaehtoisesti, joten yritän saada sen ensin oppimaan, että käveleminen ja/tai seisominen on hyvä asia. Monet kuumat hevoset nimittäin eivät tiedä haluavansa olla paikoillaan. Sitten kun ne oppivat, että rauhallisesti liikkumisesta ja paikallaan seisomisesta tulee hyvä olo, ne myös oppivat pitämään sitä palkintona. Sen jälkeen ne on helpompi rauhoittaa, jos ne sattuvat kiihtymään liikaa.

Teimme lopuksi etu- ja takaosan väistöjä, varsinkin takaosa menee jo kivasti. Se astuu hyvin ristiin ja pitää rauhallisen tahdin monta väistöä peräkkäin. Jos joku ihmettelee, miksi me tuollaisia opettelemme, niin siitä on apua pariinkin eri juttuun: ensimmäinen ja tärkein asia on, että hevonen oppii tekemään liikkeen, jota yhden ohjan pysäytyksessä tarvitaan katkaisemaan eteenpyrkimys. Toinen syy liikkeen tekemiselle on takaosan lihasten vahvistaminen two trackia varten (jota taas tarvitaan hevosen vauhdin ja kokoomisasteen säätelyyn, asettamiseen, laukannostoihin, sidepassiin...). Etuosan väistötkin sujuivat jo paremmin kuin edellisellä kerralla, tosin hyviä ristiinastumisia tulee vielä lähinnä yksittäin. Tämä liike auttaa myös two trackiin, mutta myös käännösten tekemiseen sekä spineihin.

Lempipoika 19-2-05, lumessa rämpimistä

Katselin lauantaina epätoivoisena tallinpihalta kentälle johtavaa reittiä: lunta ainakin polviin saakka. En kuitenkaan viitsinyt nousta hevosen selkään juoksuttamatta ensin, joten rämmin pollea taluttaen kentälle. Siellä oli ihan sama tilanne, niin paljon lunta että polle huohotti kevyesti jo 5 minuutin juoksuttamisen jälkeen. Eikä suostunut laukkaamaan, vaikka olisin tehnyt mitä. Kerran nosti -ilmeisesti vaan ihan saadakseen minut lopettamaan hätistelyn- kolmen askeleen pituisen laukan, ja pudotti takaisin raviin. Ovela polle: se huomasi hyvin nopeasti, että minä en kovin innokkaasti poistu juoksutusympyrän keskustasta (liikaa lunta) ja piiskakin oli vain tavallinen kouluraippa (en yletä). Ja viisas polle myös, sillä juoksutusympyrän kohdalla olikin yllättäen liukas kohta.

Noin 15 minuutin juoksuttamisen jälkeen ratsastin kentällä sellaiset 20 min. käyntiä ja ravia, tein jotain pysähdyksiä, half circlejä ja voltteja. Yrittelimme myös peruuttamista ja väistöjä, mutta lunta oli liikaa.

Käytiin vielä lopuksi pellolla laukkaamassa ja maastossa kävelemässä, tosin laukkaaminen muistutti lähinnä jäniksen loikkimista syvän lumen vuoksi. Ohitettiin tamma- aitaus kahdesti ja molemmilla kerroilla mentiin ohi sivuluisussa ja kaula kaarella & häntä korkealla. Oriin vakuuttava "pöh pöh" tuli niin syvällä rinta- äänellä, että koko humma heilui sen tahdissa. Suurimman intohimon aiheuttaja siellä naisten leirissä on Pikkupuokki, joka on tallin uusin asukas ja asuu eri puolella tallia. Pikkupuokki vikittelee poikia varsinaisella teiniprinsessan idolinpalvontakiihkolla, mikä lienee aika imartelevaa miehuutensa voimissa pullistelevalle Lempparille .

Vanhatamma 16-2-05, hämärähommia

Käytiin taas Hoitaja1:n kanssa pikamaastoilemassa pimeässä ilman satulaa. Olikin luksusta tulla siivottuun talliin, missä odotti hevonen valmiiksi "satuloituna". Kyseinen termi piti tässä tapauksessa sisällään villaloimitetun ja riimuun puetun eläimen. Maanantaina ei liukkaiden housujen ja liukkaan hevosenkarvan välissä ollut mitään karhennetta, mikä aiheutti muutamia oho- tilanteita. Siksi se villaloimi sinne väliin. Tällä kertaa Hoitaja1 ehti napata sidepullit omalle ratsulleen, joten hän oli armeliaasti virittänyt Vanhalletamman nahkariimuun kaksi riimunnarua ohjiksi.

Vanhassa Karvasäkissä oli aika paljon meininkiä, joten ravattiin ja laukattiin kaikki sellaiset pätkät joissa oli sopiva pohja. Me laukkasimme, VT ja minä, mutta Hoitaja1 ja Kilttitamma tulivat tikittävää poniravia perässä. KT on ihan onneton syvässä lumessa, se ei oikein osaa sijoittaa tikkujalkojaan sopiviin paikkoihin, vaan huojuu ja pykii kuin lannehalvautunut humalainen.

VT on aina kovin innoissaan, jos se huomaa että ollaan lähdössä maastoon ilman satulaa ja kuolaimia. Ne ovat kaksi asiaa, jotka saisi sen mielestä poistaa maailmasta vaikka kokonaan. Se "pukee itse" kuolaimettomat suitset päähänsä ja katselee sitten karsinan oviaukosta malttamattomana, että joko mennään, joko? Nousen sen selkään aina samasta paikasta, ison kiven päältä (silloin kun satula puuttuu), ja se seisoo kuin paikoilleen juurtunut täsmälleen oikeassa paikassa, kunnes olen päässyt selkään. Normaalisti se ei tosiaankaan ole niin lenseä, vaan saattaa aivan viime sekunneilla siirtyä ne kriittiset 20cm, eli että jalka ei millään yletä selän yli. Kuolaimet kun jättää pois, niin yhteistyökykyä löytyy. Johtuu varmaan siitä, että useimmiten satulatta ja kuolaimitta ratsastaminen on sellaista rentoa köpöttelyä. Se on oppinut, että silloin ei tehdä töitä, ainakaan kovin rankasti.

Tänään oli paljon kylmempää kuin maanantaina, ja varsinkin alussa tuntui siltä että äkkiä takaisin sisään, hyi olkoon. Ekan ravipätkän jälkeen alkoi veri kiertää raajoissa ja laukkaaminen lämmitti oikein tosissaan.

Lottovoitto auttaisi kyllä kovasti, meinaan maneesinhankinnassa. Ratsastaminen tässä ilmastossa talvisin on pääsääntöisesti tuskallista, joskus harvemmin siedettävää. Vaikeaa se on varsinkin silloin, jos yrittää olla Kelpo Ratsastaja ja liikuttaa hevosta säännöllisesti tai jopa noudattaa jotain valmennusaikataulua. Yäk, pelkkä ajatus että joutuisin tuuliselle kentälle säässä kuin säässä on masentava. Pullapollet rulettavat talvisin, ehdottomasti.

ps. Muistin vasta tallinpihassa, että eihän mulla ollut edes kypärää päässä. Otsalampun kuminauha kun puristaa päätä samalla tavalla kuin kypärä. Olisin ehkä jättänyt ne laukkasessiot vähemmälle...

Vanhatamma 14-2-05

Pyörähdettiin pieni maastolenkki Hoitaja1:n ja Kiltintamman kanssa ilman satulaa. Ei menty ollenkaan autotielle, vaan kahlattiin käynnissä ja ravissa lumisella metsätiellä ja hiekkakuopalla. Laitettiin kuitenkin otsalamput päähän ja vikkuvat punaiset valot käsivarteen, lähinnä siltä varalta että kohdattaisiin moottorikelkkailijoita. Hoitaja1 joutui viime talvena todella vaaralliseen tilanteeseen aivan pihamme viereisessä metsikössä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista valoa mukanaan. Joku oli iltapimeässä kokeilemassa kelkkaansa, ja tottakai kuvitteli olevansa liikenteessä yksinään. Oli kuulemma sujahtanut todella läheltä ohi, eikä ilmeisesti edes huomannut meinanneensa kolaroida hevosen kanssa. Sen jälkeen ollaan aika visusti pidetty heijastimia ja vilkkuvaloja pimeässä.

Lunta oli aika paljon, ajoittain hevoset joutuivat oikein tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli aika kylmä, mutta satulattoman hevosen selässä on lämmin istua. Ja pehmeä. Vanhatamma on kuin ruskealla karvalla päällystetty liikkuva sohvatuoli, jonka kyyti on miellyttävän tasaista ja luotettavaa. Nuorempien hevosten kanssa saa aina olla varuillaan sivuloikkien ja muiden asiaankuulumattomien tempausten varalta, joten en niin hirveän usein leiki hengelläni ja ratsasta niillä ilman satulaa. Vanhantamman kanssa ei välttämättä tarvita edes suitsia, maastossa pärjää riimulla ja riimunnarulla, kentällä voi mennä pelkällä kaulanarulla.

Lempipoika 12-2-05 maastoilua

Taas uusi yritys aloittaa hevosten säännöllinen liikuttaminen. Sama juttu joka talvi, heti kun pääsee hommiin käsiksi, iskee flunssa tai sää muuttuu ihan kamalaksi.

Juoksutin Lempparin ihan vaan tarkistaakseni, ettei polle ole liian reipas. Liikkui aika kivasti (se on just sellanen peruslaiska oriinketale, joka lintsaa aina kun vaan voi), eikä pukitellut liinassa kertaakaan. Muutaman riehakkaan oriloikan teki, mutta ne syntyivät ihan silkasta elämisen ilosta, sekä syystä, että parinkymmenen metrin päässä sipsutti Pikkutamma selässään Hoitaja1.

Käärin liinan (huom, se ei ole yhdyssana ;o) kiepille ja sidoin sen satulan skirtissä olevaan takavyön D-renkaaseen. Lemppari on niin ihanan miehekäs, se ei ota kierroksia vaikka liinavyyhti läpsyttäisikin kylkeen. Pikkutamma tai Kaunispoika saisivat sellaisesta vähintäänkin kollerikohtauksen. Kahlattiin pellolla lumihangessa, Pikkutamma ja Hoitaja1 tulivat 5-10 metrin päässä perässä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska Lemppari ei ole ennen maastoillut naisseurassa (paitsi kerran, emänsä kanssa, mutta sitä ei lasketa). Käytiin kerran matalan ojan pohjallakin, mutta teräshermoinen oripoika ei siitä hirveästi hätkähtänyt. Pellon loppupäässä jouduttiin vaihtamaan järjestystä, koska Pikkutamma ja Hoitaja1 tunsivat ojien välistä menevän reitin paremmin kuin me. Loppureissu mentiinkin sillä tavalla, että tamma kulki edellä ja ori perässä. Kaksi kertaa Lemppari kaulasteli ja sanoi miehekkäästi pöh pöh. Ekalla kerralla tilanteessa, jossa tultiin liian lähelle tammaa ja tokalla kerralla siksi, että Pikkutamma katsoi kohti. Pidettiin sellaista 2-5 metrin väliä tamman takamukseen, ja se riitti oikein hyvin.

On tosi huvittavaa, että tamman peräpää ei saa niin isoa reaktiota aikaiseksi kuin sen naama. Ollaan tallissa monta kertaa naurettu samalle jutulle: orit ovat ihan rauhassa, vaikka tamma seisoo pesukarsinassa takapuoli niihin päin. Annas olla, kun naikkoset erehtyvät vilkuilemaan miehiin päin: alkaa hirveä pyöriminen, röhkiminen ja pullistelu. Ihan kuin ihmisiä. Tai sitten ne ihmismiehet käyttäytyvät kuten hevoset, tiedä häntä.

Selviydyttiin hyvin metsäpolusta, vaikka jännitinkin sitä vähän etukäteen. Polku on paikoin aika vaikeakulkuinen, ja menee hyvin läheltä puunrunkoja. Lemppari ei vielä reagoi apuihin kovin luotettavasti eikä ole tottunut liikkumaan ratsastaja selässä, joten ajattelin että sillä saattaisi olla vaikeuksia tasapainon kanssa. Sillä mitään ollut, kiipeili mäet ja sovitteli kinttunsa polun koloihin kuin vanha tekijä. Ravattiin pari lyhyttä pätkää ja ihan lopussa laukattiin sellaiset 50 metriä. En malta olla hehkuttamatta Lempparin laukkaa, se on hidas, rauhallinen, pehmeä, pyöreä, matala, rullaava... ahhh.

Pihaan tultaessa pistettiin pystyyn lyhyt macho- näytös, kun käveltiin tammojen tarhan ohi. Tammat tulivat norkoomaan aidan vierelle, mistä Lemppari sai kimmokkeen pullisteluun. Olin tyytyväinen, että oli raippa mukana. Lemppari on jo ihan pienenä opetettu tottelemaan raipalla annettuja merkkejä, joten päästiin sen avulla hankalasta tilanteesta nopeasti eteenpäin.

Kaunispoika 8-2-05 satulaan totuttelua

Harjoiteltiin tänään Kauniinpojan kanssa satulointia. Otin sen tallin käytävälle ja harjasin ensin enimmät irtokarvat pois. Niitä riitti, koska KP alkoi pudottaa talvikarvaansa jo heti talvipäivän seisauksen jälkeen, kuten joka vuosi aikaisemminkin. Sitten otin satulan (ilman mitään lisävarustuksia eli ei jalustimia, satulavyötä tai huopaa) ja annoin KP:n tutustua siihen rauhassa. Kun se lopettin satulan nuuskimisen, nostin satulaa vähän ylemmäksi ja rapsuttelin hevosta samalla. Alussa se yritti kiskoa itsensä irti narusta, sitten se yritti kääntää takapäänsä itsensä (=oman päänsä) ja satulan väliin. Kun jatkoin rapsuttelemista ja poistuin satulan kanssa kauemmaksi aina kun se seisoi kiltisti paikoillaan, se käsitti pian, että kannattaa vaan seistä. Sitten nostin satulaa pikkuhiljaa ylemmäksi ja ylemmäksi, heiluttelin sitä ylös alas ja läpsyttelin vähän sen siipiäkin. Tarkkailin siinä samalla vaivihkaa KP:n ilmeitä, kun se rentoutui vähäsen, eikä enää ollut niin kovin kiinnostunut satulasta, laitoin sen sen selkään. Tein sen oikean kyljeltä, koska jostain syystä KP hyväksyy uudet asiat helpommin siltä puolelta. Sitten rapsuttelin sitä harjan juuresta ja kehuin kovasti, ja kun tuntui rennolta ja seisoi paikoillaan, otin satulan pois. Toistin satuloinnin sellaiset 7-8 kertaa, viimeisellä kerralla otin sen pois vasemmalta kyljeltä. Se vähän arvelutti KP:a, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut enää mitään steppailua tms.

Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.

Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.

Tätipahkeinen & Vanhatamma 4-2-05

Maastoilua transsissa

Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.

Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.

Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).

Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)

Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.

Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).

Minkälainen on hyvä ratsastaja?

Ratsastaja voi olla teknisesti vaikka kuinka loistava, mutta jos häneltä puuttu kyky lukea eri tyyppisiä hevosia, ei hänestä voi tulla hyvää ratsastajaa. Tuo onkin mielenkiintoinen juttu, tuo hyvän ratsastajan määritelmä. Mielestäni ratsastajasta ei tee hyvää se, että hän kisaa aktiivisesti ja/tai voittaa kisoissa (kuten suurin osa ratsastajista näyttää ajattelevan). Tottakai se mittaa ratsastajan taitoja, mutta mikään absoluuttinen mittari se ei tosiaankaan ole. Jokainen näissä hevoskuvioissa tarpeeksi kauan mukana ollut tietää, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Lajissa kuin lajissa pääsee suhteellisen pitkälle, varsinkin näissä kotimaan ympyröissä, ostamalla valmiiksi koulutetun huippuhevosen ja käyttämällä hyviä valmentajia ja ratsuttajia. Vasta ihan korkeimmalla huipulla päästään vertailemaan sitä ratsastajan todellista osaamista, kun kaikilla kilpailijoilla on allaan huippuhevoset ja huippuvalmentajien tuki.

Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.

Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.

Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.

Pahatamma 30-1-05 edistymistä tapahtuu

Pahis on viimeisen parin kuukauden aikana edistynyt todella hyvin. Tai oikeastaan sen ratsastaja. Mulla on ärsyttävä taipumus keskittyä vain hevoseen ja unohtaa, kuka sen työn siellä oikein tekee.

Oikeastihan juttu on kiinni siitä, miten ratsastaja oppii käyttämään kehoaan. Hevonen osaa kyllä, kunhan sille antaa siihen mahdollisuuden. Ehkä tärkeintä on se, että hevonen uskaltaa alkaa luottaa ratsastajan apuihin. Sen ei enää tarvitse pelätä, että ratsastaja vetää yhtäkkiä ohjista tai keikahtaa pois tasapainosta. Istunnan parantuessa ratsastajan avut muuttuvat pikkuhiljaa varmemmiksi ja tietty apu alkaa pikkuhiljaa merkitä hevoselle jotain eksaktia, kun virhesignaalit vähenevät.

Takaisin Pahikseen ja sen ratsastajaan. Ratsukolle tapahtui puolitoista vuotta sitten ikävä onnettomuus, joka aiheutti ratsastajalle kivuliaan ja elinikäisen vamman. Tämän johdosta ratsastaja alkoi pelätä ratsastamista, ja roikkui ohjissa ettei heppa vaan liikkuisi liian lujaa. Jatkuva varuillaanolo vaikutti koko istuntaan: selkä muuttui jäykäksi, katse liimautui hevosen kaulaan ja päähän, nyrkit vetäytyivät vaistomaisesti kohti vatsaa. Lopputuloksena oli hevonen, joka pakeni kuolaimen taakse, kokosi itsensä ihan rullalle ja askel muutui tosi korkeaksi. Eli siis kaikki alkoi mennä ihan päinvastoin kuin suunniteltiin. Mehän etsittiin matalaa kaulaa, luotiviivaa sekä tasaista ja lyhyttä askeltä. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, mistä Pahis on nimensä ansainnut: röyhkeä ja itseään täynnä oleva otus, joka ei tosiaankaan anna mitään ilmaiseksi.

Jossain vaiheessa oltiin Pahiksen ratsastajan kanssa aika epätoivoisia, kun edistymistä ei vaan tapahtunut. Ihankuin se ennen onnettomuutta ollut hevonen olisi muuttunut "huonommaksi", avut eivät menneet läpi tai hevonen reagoi ihan päinvastoin kuin aiemmin. Hevosta syynättiin ja hierottiin, josko se olisi satuttanut itsensä siinä onnettomuudessa. Satulaa vaihdettiin, mutta ei sekään pitemmän päälle auttanut. Minä ratsastin hevosella muutaman kerran, ja se oli aina alussa tosi hankala, ja alkoi toeta loppua kohti.

Homma lähti etenemään oikeastaan vasta sitten, kun tajusin kuinka paljon ratsastaja oikeasti pelkäsi hevosen selässä. Suuri osa siitä pelosta oli tiedostamatonta, sen vuoksi kaikki ne takertumis- ja jarrutusreaktiot olivat niin hankalia saada pois. Ne kun tulivat aina ihan itsestään, suoraan selkärangasta.

Nyt ratsukko alkaa taas toimia hyvin, puolentoista vuoden paikoillaanjauhamisen jälkeen. Hevonen kulkee pää alhaalla, ei kiihdytä eikä ala kasata itseään kippuralle. Ratsastajan istunnassa on tapahtunut kuitenkin se suurin muutos: käsi pysyy satulanupin edessä ja matalalla, selkä suorana ja katse ylhäällä.

Kaunispoika 30-1-05

Juoksutusta ja maastakäsin työskentelyä. otin KP:n tallinkäytävälle harjattavaksi ja "satuloitavaksi". Laitoin sille ison ja paksun satulan alustan ja sen juoksutusvyöllä kiinni. Lennätin sitä puolisen tuntia liinassa, väittelimme aika laikka oikean kierroksen kanssa. Se ei ollut kovin innokkaalla juoksutuulella, joten teimme aika paljon maastakäsinharjoituksia. Takaosan väistättäminen sujuu jo aika kivasti, se laskee päänsä, siirtää painon takaosalle ja astuu rauhallisesti takajaloilla ristiin. Homma pitää saada vielä paljon rauhallisemmaksi, mutta suuntaus on hyvä. Etupään väistättäminen on aina hankalampaa, mutta KP on onneksi niin herkkä, että siirtää myös etuosaa sivulle aika pienestä paineesta. Se ei vaan siirrä painoa tarpeeksi takaosalle sitä tehdessä, joten harjoitella täytyy.

KP:n kanssa hääräily on mukavaa, koska se on oriksi ihan kamalan kiltti. Se ei ala pullistella eikä väitä vastaan, kuten Lemppari toisinaan. Vielä kun se saisi jostain lisää itseluottamusta, niin pääsisin sen selkään. Ainakin toistaiseksi se on niin epävarma, että suhtautuu kaikkeen uuteen pelokkaasti. No, hiljaa hyvä tulee. Ei mulla sen kanssa mikään kiire ole, kun on muutenkin noita ratsastettavia hevosia enemmän kuin ehtii millään. Ärsyttää vaan välillä, kun ihmiset kyselee, että oletko jo noussut selkään. Kun vastaan, että en ole, niin alkaa kummastunut silmien levittely ja ihmettely. Tämä taitaa taas olla niitä "pakko- tehdä- koska- kaikki- muutkin- tekee- niin"- asioita tämä hevosen aloittaminen. Jos sitä ei tee hevosen ollessa 3 vuotta, niin eihän siitä ikinä hevosta tule. Entäpä jos hevonen ei ole valmis? Siitähän se vasta pilalle meneekin, jos se pakotetaan johonkin mihin sen psyyke ei ole valmis.

Lempipoika 30-1-05

Ajattelin ensin juoksuttaa Lempparin liinassa, ja kavuta sitten hetkeksi selkään. Olen ratsastanut sillä viimeksi joskus syys-tai lokakuussa, joten ajattelin että olisi hyvä tarkistaa ennen selkään nousua, mikä on meininki. Kenttä oli liian liukas, joten yritin juoksuttaa sitä tarhassa. Ei siitäkään oikein mitään tullut, koska sielläkin oli lumen alla liukkaita jääläikkiä. Eihän siinä muu auttanut, kun nousta selkään ja lähteä pellolle kävelemään.

En ole ennen ollut Lempparin kanssa "maastossa" yksinään, kerran ollaan käyty kokeilemassa samalla pellolla sen emän seurassa, mutta eihän siitä silloin mitään tullut. Koko ajan piti pullistella ja olla isoa miestä. Niin, ja kerran käytiin viime kesänä hiekkatiellä kävelemässä taluttajan kanssa.

Lemppari talsi lumihangessa kuin juna, ja rentouttaakseni sitä (ja itseäni) lauleskelin sille kulkuset, kulkuset- biisiä. Se sovitti aika pian askeleensa kappaleeseen, ja siinä me sitten mentiin musiikin (jos sitä nyt musiikiksi voi sanoa) tahdissa, minä ja mun Lemppari. Ei kävelty kuin sellainen kilometri, koska lumihanki oli raskas kävellä ja hevonen ratsastettavana ekaa kertaa moneen kuukauteen. Takaisin tullessa nostin ravin, jonka Lemppari rikkoi laukalle. Annoin laukata pehmeällä kuolaintuntumalla, otin kiinni vain silloin kun yritti tehdä niitä hassuja hitaita oriloikkiaan. Siirtyi laukasta raviin pienellä pidätteellä ja ravista käyntiin pidätteellä ja "raviiin"- komennolla. Oli ihan samantien aivan rela, ja loppumatka käveltiin pitkähköin ohjin.

Tätipahkeinen & Vanhatamma 28-1-05

Mukkelismakkelis

Tätiratsastajathan ovat tunnetusti varovaista ja pelkääväistä porukkaa. Tädit pitävät kaikenkarvaiset varustekauppiaat leivänsyrjässä hankkimalla vaikuttavan kokoelman turvakypäriä, turvaliivejä, turvakenkiä ja "saisinko vielä kattavimman tapaturmavakuutuksenne, kiitos".

Tädit pelkäävät putoamista ja suosivat rauhallisia, mieluiten puolinukuksissa laahustavia, maastossa pomminvarmoja jokamiehen ratsuja. Ja joka tädin kamalin pelko ja kauhistus, josta öisin nähdään tuskanhikisiä painajaisia, on tietenkin kumoonratsastus elikkäs kaatuminen heposen kanssa.

No, tämä tätipä sitten männä viikolla otti ja kaatui hevosen kanssa. Ihan kesken rauhallista ravihölköttelyä. Hups vaan, vanhantamman kengättömät takajalat luiskahtivat alta pois ja molemmat pyllähdimme mukkelismakkelis paksuun, pehmeään lumihankeen.

Hölmistyneinä kömmimme pystyyn ja tuijottelimme tammamamman kanssa toisiamme.
"Mitä hittoa tapahtui?"
"En mä vaan tajua. Mitä sä siellä alhaalla teet?"
"Sattuks sua?"
"Ei, entäs sua?"
Osapuilleen tällaista äänetöntä keskustelua käyden käveltiin tamman kanssa vähän aikaa reippaasti eestaas kentällä (halusin tietenkin tarkistaa ettei tamma ontunut tms., mutta olisin voinut vannoa, että myös se tarkkaili minua yhtä huolestuneesti tarkistaakseen saman asian).

Selvisimme siis säikähdyksellä. Lopputunti kului rattoisasti rauhallisella maastokävelyllä. Tästä lähin täti muistaa hiukan tutkiskella jalkaisin kentän pintarakennetta ennen ratsastusta. Lumihangen alla saattaa vaania jäinen vaara.

Pikkutamma 29-1-05 sekä ajatuksia ratsastamisesta

Mielettömän upea ilma, joten lähdin Pikkutammalla maastoon HoitajaYkkösen ja Kiltintamman kanssa. Pikkutammalla on ratsastettu viimeksi joskus marras- joulukuun vaihteen tienoilla, joten arvelin sen olevan menokenkä ojossa. Tehtiin pitkä kävelylenkki maastossa, otettiin vain pari lyhyttä ravipätkää. Lumessa kahlaaminen oli kuitenkin sen verran raskasta, että oli parasta varoa rasittamasta polleja liikaa. Lihaskunto ei ole kummallakaan paras mahdollinen pitkän loman jäljiltä. Lopussa laukattiin pellolla lyhyt pätkä, Pikkutamma olisi mielellään päästellyt niin lujaa kuin jaloista lähtee, mutta ajattelin että parempi köpötellä näin aluksi. Tuli ihan issikkaratsastus- fiilis, koska hevonen oli pieni ja eteenpyrkivä ja kulki ravissa ja laukassa pää ylhäällä.

HoitajaYkkönen alkaa jatkossa ratsastaa enemmän Pikkutammaa, jotta minä pääsen keskittymään nuorempiin polleihin. Harmittaa luovuttaa PT kouluratsastukseen, koska se edistyi viime vuonna lännenratsastushommissa aika kivasti. Suurin ongelma tässä kahden lajin systeemissä on ulko- ohjan tuki. Länkkärissä hevosen pitäisi kyetä liikkumaan ilman ulko- ohjan tukea ja koota itsensä pelkällä istunnalla ja pohkeilla. Kouluratsastuksessa taas hevonen oppii luottamaan siihen, että ulko- ohja on työskennellessä aina päällä. Samoin olen huomannut, että valitettavasti herkkyys istunnalle ja pohkeille katoaa, ja hevosesta tulee helposti tahmea. Tämä on sinänsä aika yllättävää, koska kouluratsastuksen tarkoitushan on tuottaa keveitä, avuille herkkiä hevosia. Toisaalta lännenratsastuksen herkkyys ja kouluratsastuksen herkkyys poikkeavat toisistaan, ensimmäisessä haetaan pelkällä istunnalla toimivia, itsestään suorittavia ratsuja. Jälkimmäisessä lajissa taas suoritettavat tehtävät ovat hevoselle vaikeampia, ja ratsastajat käyttävät enemmän apuja hevosen liikkumisen kontrolloimiseen.

Isoruuna 23-1-05

Hieno tunti! Aloitettiin reippaasti reining- harjoituksilla. Harjoiteltiin laukanvaihtoja kahdeksikolla, ensin käynnissä ja ravissa, lopuksi laukassa. Harjoittelu hitaammissa askellajeissa ennen varsinaisia laukanvaihtoja oli aika hedelmällistä puuhaa, koska siinä ehti muuttaa istuntaa "asteittain", vaihe kerrallaan. Laukassa vauhti on sen verran kova, että keskialueella kahden pääty- ympyrän välissä loppuu tila kesken, jos avut eivät osu kohdalleen. Tehtiin myös joitain vaihtoja laukkaamalla uralta keskihalkaisijalle ja kääntymällä siltä pääty- ympyrälle. Harjoiteltiin myös laukan eri "vaihteita" eli perusistunnassa hidasta laukkaa ja kakkosvaihteella, lievässä etukenossa nopeampaa laukkaa. Maneesissa ei valitettavasti riitä tila kolmosvaihteeseen, joten sen harjoitteleminen täytyy siirtää keväämmälle (kunnes ulkokenttä on lumeton ja jäätön).

Lopussa pleasurea, Valmentaja laittoi minut ratsastamaan "radan" ja tarkkaili, miten siirtymiset sujuvat. Plösö kuulostaa varsinkin lajiin vihkiytymättömistä lapsellisen helpolta, kyllähän nyt kuka tahansa ratsastaja osaa mennä uralla käyntiä, ravia ja laukkaa sekä vaihtaa suuntaa ja peruuttaa. Homman juju onkin siinä, että ratsastajan täytyy osata ratsastaa hevonen mahdollisimman rennoksi, askellajit täytyy hioa todella hitaiksi mutta silti oikean tahtisiksi ja siirtymiset tapahtua niin eleettömästi kuin mahdollista. Ja tämä kaikki pitkin ohjin. Niin ja hevosen täytyy tietysti liikkua oikeassa muodossa: takapää hyvin alla ja kaulan ylälinja sään korkeudella.

Isoruuna 16-1-05

Huh huh, pitkästä aikaa hevosen selässä. Onneksi Valmentaja oli inhimillinen eikä laukkuuttanut tuntikausia. Harjoittelimme tänään istunnalla ja sisäohjalla kokoamista sekä hevosen valmistelemista hyvään laukannostoon, mahdollisimman koottua laukkaa pitkin ohjin sekä joitain trail- juttuja. Olin niin kertakaikkisen jumissa selästäni, että osa ajasta oli käytettävä venyttelemiseen.

Laukkasessiot sujuivat yllättävän hyvin, ratsastustauko tuntui eniten jalkojen voimissa: laukkapätkät oli pidettävä aika lyhyenä ettei heppa ehtinyt huomata kontrollin hiipuvan. Isoruuna oli mukavan kevyt ratsastaa, ja tein pari oikein näppärää laukannostoa. (Ja pari aika kamalaa, mutta niistä ei nyt puhuta.. ;o) Jogia mentiin sen verran, että saatiin lihakset lämpimiksi. Se on osa- alue, jossa minun ei tarvitse enää nykyään tehdä kovin paljon töitä. Olen sen verran paljon jogannut vuosien varrella erilaisilla hevosilla, että homma alkaa olla suht hyvin hanskassa. Varsinkin Isollaruunalla, joka on kone.

Trail- harjoituksissa tehtiin muutamia peruutuksia puomikujassa, sidepassia puomin päällä, 360 asteen käännöksiä puomiruudussa ja käyntipuomeja. Valmentaja pienensi ruutua, sitä mukaa kun selvitin tehtävän, lopulta ruutu oli enää vajaat 7 askeleenmittaa pitkä. AQHA:n kisoissa se on kuulemma 8, joten tulin pyöritelleeksi isoa ruunanrohjaketta postimerkin kokoisella alueella. Kivaa oli, ja trail oli ihan omiaan pitkän tauon päälle.

Löysin neljän lokakuisen tekstin luonnokset, joten laitoin nekin blogiin. Tekstit ovat päiviltä 22.10. - 24.10.04.

Kaunispoika 15-1-05

Kaunispoika oli oikein innoissaan, kun lähdimme tallista kentälle. Se on eläin, jolla on niin paljon toimintatarmoa ja energiaa, että sillä lämmittäisi ja valaisisi vaikka pienen kylän. Panin tyytyväisenä merkille, että se käveli oikein rentona (ollakseen KP) kentälle. Liinassa se oli aluksi todella vauhdikas, ja lensi häntä tötteröllä. Annoin sen purkaa energiaansa juoksemiseen ja vaihdoin suuntaa, kun se oli tarpeeksi rauhoittunut. Ei meinannut millään pysyä oikeassa kierroksessa, vaan yritti vaihtaa suuntaa jos herpaannuin hetkeksikin. Lopetettiin, kun se alkoi venyttää eteen- alas ja tempo oli jotakuinkin järkevä. KP:llä on ihan uskomattoman hyvä tasapaino, se ei liukastunut tai horjahtanut kertaakaan, vaikka pohja oli paikoitellen liukas ja sillä ei ole kenkiä. Itse asiassa sen laukka oli aika hauskan näköistä jänisloikkaa, se suorastaan istui kintereittensä päällä yrittäessään välttää liukastumista.

Juoksutuksen loputtua KP keksi, että ympäristössä voisi olla vaikka mitä kivaa tuijotettavaa. Niinpä laitoin sen seuraamaan ja väistämään minua, kun kävelin täysin ennalta arvaamattomia kiekuroita. Aina kun sen huomio siirtyi pois minusta, nyin tai ravistin liinaa kunnes sen huomio oli taas siirtynyt minuun. KP on ihan hirveän herkkä ympäristöstä tuleville ärsykkeille, joten sen kanssa saa koko ajan tehdä kaikenlaisia keskittymisharjoituksia. Sen yleisin asento on pää ylhäällä ja katse kaukaisuudessa, valmiina loikkaamaan sivuun ja karauttamaan karkuun. Jos sen pään pystyy pitämään alempana, sen koko vireystaso on matalampi ja sen kanssa työskentely on paljon helpompaa ja turvallisempaa. KP on herkkyydessään ja vaikeudessaan yksi liikkiksimmistä hevosista, mitä olen ikinä tavannut. Se pitää ihan hirveästi ihmisistä ja on kamalan kiltti, sitäpaitsi se on silmiä hivelevän kaunis. Eräs ystäväni sanoikin minulle, että KP:tä ei ole tehty ihmisen ratsuksi, vaan laukkaamaan arolla villinä ja vapaana.

Lempipoika 15-1-05

Tänään tuntui siltä, että alkaa olla aika kaivaa pollet naftaliinista. Juoksutin Lempipoikaa liinassa sellaiset puoli tuntia, minkä jälkeen teimme joitain harjoituksia maasta käsin. Kenttä oli jotakuinkin kauttaaltaan jäässä, onneksi yhdessä nurkassa oli sellainen öbaut ison juoksutusympyrän kokoinen luminen ja jäätön kohta. Uskaltauduin juoksuttamaan pelkällä naruriimulla, koska oripojat ovat viime aikoina olleet todella rauhallisia.

Lemppari on uskomattoman cool eläin. Siitä ei kyllä huomannut oikeastaan ollenkaan, että se on viime aikoina joutunut jäisten kelien vuoksi seisomaan karsinassa normaalia enemmän. Tai että se on ollut lomalla viime lokakuusta lähtien. Muutamia pää- alas-ja- leikitään- isoa- oria- elkeitä, joitain pukkiloikkia ja pari laitonta suunnanvaihtoa, muuten meno oli erittäin asiallista. Aina vaan jaksan ihailla sen laukkaa: rento, hidas, koottu, hakee eteen- alas. Jäät pois, hus hus, että pääsen pian ratsastamaan!

Tehtiin vielä juoksutuksen päätteeksi joitain takaosan väistätyksiä (parempi vasemmalta oikealle), etuosan väistätyksiä (parempi oikealta vasemmalle) ja peruutuksia. Ei meinannut aluksi peruuttaa millään, vaan yritti nousta takajaloilleen (silleen laiskasti ja matalasti, levade- tyyppisesti). Vika oli liinan toisessa päässä, eli käytin liikaa voimaa: polle kokosi itseään enemmän kuin oli tarkoitus ja peruuttamisesta tulikin jotain ihan muuta. Kun vähensin voimaa liinakädessä ja työnsin kevyesti ryntäistä, se peruutti aivan asiallisesti.

Pahantamman tunti 8-1-05

Olin tänään pitämässä tuntia Pahalletammalle ja sen omistajalle. Omat hevoseni toimivat paljon paremmin, jos ne juoksuttaa liinassa ennen ratsastusta, joten olemme kokeilleet Pahiksen kanssa samaa juttua. Se on toiminut aika hyvin, koska kapinointi apuja vastaan on vähentynyt huomattavasti (tosin syynä saattaa osittain olla myös talviaika ja kiimojen puuttuminen).

Two trackin sinnikäs harjoitteleminen on selkeästi vaikuttanut käyntiin: heti kun takaosa on alla, askel lyhenee ja rauhoittuu. Samoin ravin suhteen on tapahtunut huomattavaa edistymistä tämän syksyn ja talven aikana. Tänään mentiin jo pitkiä pätkiä hyvää jogia ilman ryntäilyä ja pääkin pysyi tarpeeksi alhaalla. Ollaan päästy myös aika hyvin eroon rullaamisesta; viime keväänä Pahis keksi reagoida jopa pienimpiin mahdollisiin pidätteisiin rullaamalla itsensä ihan kaarelle ja kokoamalla itseänsä liikaa ja väärin. Päästiin tavasta eroon, kun vieroitettiin se kokonaan ohjastuesta ja yhtäjaksoisista, taaksepäin suuntautuvista pidätteistä. Nykyään tarvitaan jo todellinen erikoistilanne, että se vetää itsensä kasaan ja lähtee "pönkimään" vinttikoirana.

Laukka on vielä arvoitus, tuleeko se onnistumaan ja minkälaatuisena (Pahis on lv). Maastossa suoralla laukka nousee, mutta on helposti nelitahtista. Kentällä tilaa on vielä toistaiseksi liian vähän, ja pohjan pitäisi olla todella hyvässä kunnossa, ennenkuin laukkaa uskaltaisi edes yrittää. Pahiksen tasapaino laukassa ei ole paras mahdollinen, joten se saattaa kaatua kaarteessa. Olen nähnyt ja kokenut siltä myös 3-tahtisen laukan, mutta se vaatii voimakkaan kokoamisen ja paljon apua ratsastajalta. Tavoitteet laukan suhteen ovatkin varmuuden vuoksi mahdollisimman matalalla: hepo oppii nostamaan laukan avuista ja pystyy ainakin suoralla laukkaamaan turvallista ja kontrolloitavissa olevaa laukkaa. Kaikki, mikä tulee tuon päälle on sitten bonusta.

Hiljaista näin talvisin

Pollelassa on näin talvisaikaan hiljaista, koska hepat ovat lomalla. Inhoan niin kauheasti kylmää ja epämiellyttävää säätä, että en enää nykyään viitsi kiusata itseäni yrittämällä ratsastaa tavoitehakuisesti talvella. Hepat voivat mitä mainioimmin, ainakin omasta mielestään, kun ne saavat viettää parin kuukauden talviloman. Liikuskelemme maastossa silloin kun sää sallii, käväisemme ehkä pikaisesti ja lievän välinpitämättömästi kentällä muistelemassa two trackiä ja sidepassia.

Oman ratsastusmotivaation nostattamisessa tällainen tauko on loistava työkalu: odotan helmikuun aurinkoa ja sen lunta sulattavaa lämpöä malttamattomana. Mielessä pyörii jo Lempipojan tuleva valmennussuunnitelma ja Kauniinpojan ratsukoulutuksen aloittaminen. Mielikuvaratsastan päivittäin Lempipojalla, käyn läpi laukannostoapuja ja väistöjä. Mietin, miten saan sen pysähdykset terävämmiksi. Uskaltaisinko jo aloittaa spinnaamisen, vai odotanko vielä syksyyn, että tiedän varmasti sen pitävän kaikki 4 jalkaa lähellä maata. Lempipoika on hyvin orimainen, ja esittelee mielellään parhaita puoliaan, oli naisia läsnä tai ei. Olen toistaiseksi välttänyt turhaa provosoimista, kuten liikkeitä, joilla paino siirtyy voimakkaasti takaosalle. Asiassa ei olisi mitään hämminkiä, jos olisin kouluttamassa siitä este- tai kouluratsua, tällöin kokoamisaste saisi ajoittain ollakin korkea. Lännenhevosen kohdalla juttu on vähän toinen, sillä kokoamisaste on matalampi, eikä etuosan voimakas lyheneminen ole suotavaa. Jos hevosta ratsastaa voimakkaasti kooten, se kasvattaa paksut kaulalihakset, ja alkaa kantaa itseään hyvin kouluhevosmaisessa muodossa. Tällöin etuosan elastisuus kärsii, ja hevonen näyttää liikkuvan pitkillä ohjillakin koottuna. Ei hyvä. Tämän lisäksi länkkärissä ratsastajan ei ole tarkoitus kontrolloida hevosen liikkumista jatkuvalla ohjastuntumalla, vaan istunnalla. Kärjistetysti sanottuna: mitä vähemmällä suuhunkoskemisella pääsen hevosen kanssa, sen parempi lännenhevonen siitä tulee.

Lempipoika ei onneksi ainakaan toistaiseksi tunnu liian herkkänahkaiselta tai eteenpyrkivältä, mutta tilanne saattaa vielä muuttua, kun se on tottuneempi ratsastajaan. Kokemukseni mukaan monet aloitettavat hevoset ovat alkuvaiheessa rauhallisia, jopa laiskoja. Sitten, kun ne tottuvat ratsastajaan ja niiltä aletaan vaatia työntekoa, muuttuu asenne aivan päinvastaiseksi. Varsinkin jos ne ovat tottuneet pääsemään helpolla liian pitkään. Hyvän hevosenkouluttajan pitää tietää, missä vaiheessa siirtyä eteenpäin uusiin ja astetta vaativampiin tehtäviin. Alkuvaiheessa tehdyt mokat kun seuraavat pahimmassa tapauksessa mukana koko hevosen loppuiän. Onneksi on asiantuntijoita, joilta voi tarvittaessa kysyä neuvoa. No, länkkäriosaajia on meillä Suomessa harvemmassa, mutta kyllä niitäkin löytyy.