Tätien käsissä on hevosten tulevaisuus

Mistäköhän johtuu, että innokkaista ja hevosrakkaista pikkutytöistä kehkeytyy vanhemmiten tiukkapipoisia ja auktoriteettiuskovaisia tätiratsastajia?

Pienet hevoshullut haluavat Ikioman Hevosen, joka on mieluiten arabialainen, friisiläinen, shire, andalusialainen tai lipizza. Pienet hevoshullut jaksavat viettää hoitohevosensa karsinassa tuntikausia letittämässä harjaa, pitämässä tallipäiväkirjaa tai ihan muuten vaan seurustelemassa hepan kanssa. Pienet hevoshullut rakastavat heppoja yli kaiken ja haaveilevat, kuinka he jonain päivänä saavat hullun ja vaarallisen valkoisen oriin, jonka he sitten kesyttävät lempeydellä ja ystävällisyydellä ja voittavat siinä sivussa pari estekilpailuakin.

Jossain vaiheessa pieni hevoshullu oppii tallin ja hevosmaailman tavoille. Valitettavasti. Ihan ensimmäiseksi hän unohtaa typerät haaveet omituisista hevosroduista, ja päätyy muun lauman mukana ihailemaan suuria puoliverisiä. Seuraavaksi hän oppii, että hevosten kanssa ei tule pelehtiä eikä hevosen kanssa oikeastaan voi edes olla kivaa. Nehän on tyhmiä ja vaarallisia eläimiä, jotka eivät tiedä omaa parastaan. Hän ymmärtää, että ihmisen velvollisuus on eristää hevonen lajitovereistaan, etteivät ne pääse potkimaan toisiaan tai syömään toistensa loimia. Hän oppii kengityttämään hevosensa kuuden viikon välein, kuten jokainen tiedostava ja tarkka hevosenomistaja tekee. Hän sisäistää ympärivuotisen loimittamisen ideologian ja ymmärtää, että oikeastaan hänen hevosensa ei voi sietää tarhassa oloa. Sitten hän oppii ratsastamaan eli käyttämään erikoiskuolaimia, apuohjia, kannuksia ja raippaa. Hän tajuaa, että maastossa ratsastaminen on äärimmäisen vaarallista, vastuutonta ja turhaa, ja päätyy kiertämään uraa maneesissa vuosi toisensa jälkeen. Hän oppii myös, että hevosmaailmassa pärjää, kunhan kuuntelee, siteeraa ja apinoi auktoriteettejä ja pitää naamansa peruslukemilla. Poikkeavia ideoita esittävät ihmiset eivät hevosmaailmassa kauaa kukkoile, sosiaalinen kuri kyllä eristää sellaiset tyypit omaan hörhöryhmäänsä. Ennen kaikkea hän oppii, että hevosteluhommissa ei ole mitään hauskaa, ihanaa tai riemukasta, se on vakavaa puurtamista joko koulu- tai esteradalla.

Jos entinen hevoshullu ja nykyinen tätiratsastaja joskus uskaltautuisi ajattelemaan hevosharrastustaan hieman pintaa syvemmältä, hoksaisi hän koko touhun järjettömyyden. Mitä järkeä on omistaa itselleen liian iso, vaikea ja suuriliikkeinen hevonen, jolla hädin tuskin uskaltaa laukata maneesissa. Oikeasti 99% tädeistä tarvitsisi ison, rauhallisen ponin tai vakaan mutta reippaan suomenhevosen. Tädin taso ratsastajana on yleensä seurakisatasoa (vaikka hän itse kokee olevansa kansallista tasoa, vähintään), joten on aivan sama, minkälaiset koululiikkeet tai sukupuu sillä tätiratsulla on. Jostain syystä täti kuitenkin pitää itseään tavoitteellisena urheiluratsastajana ja kuvittelee olevansa uskottavampi eli saavansa parempia prossia koulukisoissa sen 170-senttisen tummanruunikkonsa kanssa. Todennäköisesti täti kuitenkin pärjäisi vähän vaatimattomammalla hevosella paremmin, kun ei tarvitsisi koko ajan pelätä, että hevonen karkaa radalla käsistä tai että oma istunta irtoaa jättiliikkeisessä ravissa satulasta.

Kaikkein surullisinta on, että se alkuperäinen syy, hevosrakkaus ja kiinnostus hevosen hyvinvoinnista on täysin unohtunut, tai ainakin jäänyt taka-alalle. Tärkeämmiksi pointeiksi on noussut sosiaalinen päteminen ja harrastamisen helppous ja vaivattomuus. Kompromisseja on tottakai aina pakko tehdä, jos aikoo pitää omaa hevosta ja ehtiä vielä ratsastamaankin työpäivän jälkeen. kyse ei kuitenkaan ole enää kompromissista, jos lähtökohtana on, että Minä haluan harrastaa ratsastusta sillä hetkellä kun Minä haluan, olosuhteissa jotka ovat Minulle sopivimmat ja tavalla joka on Minulle helpointa. Lopulta käy niin, että suhteen hevososapuoli joutuu luopumaan jotakuinkin kaikesta sille tärkeästä: monipuolisesta liikunnasta, rapsuttelusta muiden hevosten kanssa, laumasosiaalisten taitojen käytöstä, vapaana liikkumisen riemusta, mutakylvyistä, laiduntamisesta, lajityypillisestä ruokailukäyttäytymisestä ja psyykkistä että fyysistä terveyttä edistävästä ruokavaliosta.

Ihmekös tuo, että kaupunkitallien tätiratsut ovat vähän väliä sairaana, että niillä on huonoja tallitapoja ja stereotyyppistä käyttäytymistä. Pienestä naarmusta jalassa kehittyy antibioottikuurin vaativa imppari, hevoset kärsivät kummallisista ja selvittämättömistä vaivoista ja ontumisista, tarhatessa ne rikkovat itsensä riehuessaan ylisyötön ja liian vähän liikunnan aiheuttamasta energianpurkauksesta, lihasjumit ja pahat vinoutumiset ovat arkipäivää, mahahaava oireilee, suolisto on vähän väliä kuralla, hiekkaähkystä tai yhtäkkiä iskevistä, klinikkakäynnin vaativista koliikkikohtauksista nyt puhumattakaan.

Oikeasti hevoset ovat itse asiassa varsin terveitä otuksia. Ähkyt ja ripulit pysyvät loitolla, kun ruokinta on suunniteltu hevosen ruoansulatusfysiologian kannalta oikein. Haavat paranevat ilman imppareita ja liikalihoja pelkällä vesipesulla tai muutaman päivän jodihauteella, kun elimistö ei ole jatkuvassa stressitilassa. Lihasjumit ja selittämättömät ontumiset pysyvät poissa, jos hevoset liikkuvat tarpeeksi ja monipuolisesti. Tervepäiset ja -vatsaiset hevoset seisovat tarvittaessa karsinassa vaikka kuukauden putkeen saamatta siitä aihetta kutomiseen tai imppaamiseen.

Oikeasti suorittava kilpahevonen vaatii usein erikoisolosuhteet, erikoisruokavalion ja erikoishuomiota pysyäkseen terveenä ja kyetäkseen suorittamaan kilparadoilla. Niin kyvykkäitä hevosia on ratsupuolella kuitenkin todella harvassa. On itsepetosta kuvitella, että juuri minun hevoseni on jokahevosta tärkeämpi, parempi ja vaativampi, ja itsepetoksen tai ajattelemattomuuden perusteella tehty hevosen eristäminen muista hevosista joksikin 600 kiloiseksi kemikaalien hajuiseksi puudeliksi on silkkaa julmuutta. Yleisesti hyväksyttä eläinrääkkäystä, oikeastaan. Jos tädit heräisivät vaatimaan parannusta kaupunkitallien olosuhteisiin, olisi tallienkin reagoitava asiakkaiden toiveisiin. Silloin ainakin uusien alalle pyrkivien kannattaisi suunnitella talli ympäristöineen yhtälailla hevosen kuin tädinkin näkökulmasta.

Jos vaan tädit heräisivät vaatimaan oikeutta hevosilleen.

Kevät umpunen pien, maastolenkille tamman pian vien

Kenkääjä kävi eilen vuolemassa ja kengittämässä Pollelan polyypit sekä valkun ruunan, joka muutti Pollelaan alkuviikosta. Kymmenestä potilaasta vain kaksi oli ympärikengitystä, yksi etupään sairaskengitys ja loput pelkkiä vuoluja. Keikkuvarsan vuolu oli ihan kirjaimellisesti ympärivuolu, koska pollenpoikanen kävi kertaalleen selälläänkin. Toista kertaa jo tällä viikolla. Eka kerta tapahtui matolääkkeen antamisen yhteydessä, kun Keikku oli sitä mieltä että lääketuubi tappaa. Mitäs muuta siinä pieni polle voisikaan, kuin heittäytyä sadasosasekunnissa pystyyn ja siitä takakautta maihin jos pahasti ahistetaan. Tulee olemaan mielenkiintoista tämän tammanalun ratsukoulutus sitten parin vuoden päästä. Sen reaktiot on niin nopeita ja isoja, että ihmisellä ei ole mitään tsänssiä pysyä mukana tilanteessa. Mutta muuten on kyllä varsin järkevä otus ja vähän kovakin, mistä on tulevaisuudessa vain hyötyä. Kestääpähän pää paremmin työntekoa.

Keikun ylireaktiot johtuvat siitä, että se on nyt viettänyt kolmisen viikkoa yöt eri karsinassa kuin emänsä. Se on ollut varsin hermostunut ja välillä jopa vihainenkin, kun mamma ei ole vieressä pitämässä maitobaaria 24/7. Tämä on muuten ensimmäinen varsa meillä, joka on suuttunut vieroituksesta. Aikaisemmat ovat suhtautuneet siihen jotakuinkin neutraalisti.

Vanhatamma sai vielä viideksi viikoksi idioottikengät alleen, mutta liikutuslupa saatiin jo. Eli rauhallista kävelyä ensin pehmeällä alustalla. Jos se sujuu, niin sitten vaan maastoon maisemakierrokselle. Itse asiassa toipuminen on sujunut ihan ällistyttävän hyvin, eilisessä vuolussa ei löytynyt sälekerroksesta tai valkoviivasta mitään moitittavaa. Vähän oli toisessa etusessa verenpurkaumia anturassa, mutta tamma ei reagoinut koetuspihteihin ollenkaan. Ja niitä purkaumiahan sillä on ollut aina. VT on jo kuukauden päivät liikkunutkin täysin puhtaasti, pieni sairastarha alkaa jo olla liian ahdas. Laajensin sitä toissapäivänä muutamalla neliöllä, ja kunhan lumi tästä sulaa ja maa kuivuu, niin pääsevät Kiltintamman kanssa käyttämään koko tarhaa.

Kentän jääpinta sulaa kohisten, kohta pääsee taas ratsimaan ja pitämään tunteja. Vähänkö hienoa!

Oma maa mansikka

Välillä tädille käy niin, että sitä leipiintyy omaan ratsastamiseensa. Tai pitäisikö tänä talvena sanoa hevosteluunsa, koska kelit eivät juurikaan ole ratsastamista suosineet. Kaikkialla on liukasta ja pimeää ja masentavaa. Kentällä ei uskalla kuin vähän köpötellä. Kivat, reippaat maastolenkit on saanut oikeastaan tyystin unohtaa. Välillä menee viikkoja, ettei hevosen selkään kannata mennä ollenkaan.

Maasta käsin työskentely on sinänsä ihan kivaa, opettavaista ja kehittävää. Tänä talvena olen normijuoksuttelun ja erilaisten talutusharjoitusten lisäksi kokeillut Kiltintamman kanssa pitkin ohjin ajoa (jossa taidetttiin molemmat olla yhtä kuutamolla) sekä vapaana työskentelyä pyöröaitauksessa.

Välillä tulee kuitenkin hirveä hinku ratsastaa ihan kunnolla. Pelkäämättä että kaatuu ja rikkoo hevosen tai itsensä. Tai aiheuttaa puoli vuotta käyntiä ja hidasta jogia köpötelleelle hevoselle fyysisiä tai etenkin henkisiä/koulutuksellisia revähtymiä. Voisipa ratsastaa ilman huolia, ajattelematta koko ajan, mitä tämä tai tuo tekemäni asia vaikuttaa siihen, miten hevonen toimii ylihuomenna/ensi viikolla/ensi kesänä/viiden vuoden kuluttua.

Ratkaisu on päivänselvä: mennään vieraisiin, toisin sanoen ratsastuskoulun tunnille. Niin siis tein, ja varasin elämäni ekan ratsastuskoulun western-tunnin (tähän asti olen opiskellut länkkäriä lähinnä Olmin ja tallillamme silloin tällöin vierailevan yksityisopen johdolla). Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut, kunhan saisin tunnin verran hömpötellä menemään mahdollisimman erilaisella hevosella kuin Kilttitamma, valoisassa ja sateelta suojassa (aah, maneesi!).

Tunnille sain pienen ja pönäkän ponin, joka totta tosiaan oli ainakin erilainen kuin Kilttitamma. Tai siis kyllä ponikin kiltti oli. Lisäksi se oli tyypillinen ratsastuskouluhevonen: kyljet kuin betonia ja kaula taipui oikealle kaksi milliä, vasemmalle millin. Ahkerasta yrittämisestäni huolimatta poni punkesi lapa edellä suurimman osan kulmista ja volteista. Etenkin vasemmassa laukassa rymisteltiin iloisesti menemään kaikki mutkat suorien, riippumatta siitä mitä pilotti selässä teki tai oli tekemättä. Sinänsä en voi ponia moittia, kyllä se selvästi oli jujulla hommasta ja suoritti kaiken minkä pyysin, mutta minimipanostuksella.

Pääasia kuitenkin oli, että vieraissa käynti täytti tehtävänsä. Minulla oli hauskaa, tunti oli sopivan vauhdikas ja pysyin hyvin muun porukan mukana. Poni oli kaikesta punkeamisestaan huolimatta ihan symppis ja opettaja mukava. Mutta ehkä suurinta mahtavuutta on taas, kun seuraavan kerran kelit sallivat kavuta tutun ja kaikista puutteistaan huolimatta rakkaan Kiltintamman selkään. On se vaan sentään kumminkin niin kiva.

Onko epäeettisyyden lisääntyminen välttämätön seuraus tason noususta?

Vielä 10 vuotta sitten luonnollinen hevostaito ja länkkäri miellettiin Suomessa melkein samaksi lajiksi. Nykyään löytyy paljon sellaisia harrastajia, jotka mieltävät itsensä pääsääntöisesti lännenratsastuksen harrastajiksi eivätkä juurikaan ole kiinnostuneita hevoskuiskutteluista ja narunpyörittelystä. Kisaaminen ja kisoissa pärjääminen koetaan hyvin tärkeäksi, ja valmennuksissa käydään ihan tosimielellä. Quarter-hevonen tai muu lännensukuinen on tietenkin must, jos haluaa harrastaa tuloshakuisesti.

Kilpailijoiden tason noustessa kilpailu myös kiristyy, ja tosissaan harrastavat erottuvat harrastelijoista. Reiningiä pidetään kuningaslajina, jota jokaisen tosiharrastajan on tietenkin harrastettava. Muut luokathan ovat lähinnä tarkoitettu reinarien lämmittelytilaisuuksiksi ja tätiratsastajien rusettiralliksi. Jokainen itseään kunnioittava ratsastaja käy ulkomaisten valmentajien opissa, joita tällä hetkellä ramppaa Suomessa lähes ylitarjontaan saakka.

Reining on maailmalla kova laji. Sitä harrastavat isot miehet ja palkintomassi on messevä: Jenkeissä 3-vuotisfuturityjen rahapalkinnot ovat valtavat, ja jos alle sattuu mahdottoman hyvä hevonen, se saattaa pärjätä sekä NHRA:n reining- että NRCHA:n snaffle bit- futurityssä. Niinpä hevosista irrotetaan maksimisuoritukset ulos jo 3-vuotiaina, koska jos futurityissä pärjää hyvin, on hevosen maine taattu siitoseläimenä ja valmentaja saa roppakaupalla kunniaa, joka on yhtä kuin tulevaisuuden asiakkaita huippuhevosineen.

Saksassa järjestetään omat futuritynsä, joihin osa Suomessa vierailevista valmentajista osallistuu. Kilpailu on kovaa, ja valmennuskeinot toisinaan kaukana luonnollisesta hevostaidosta. Voimakeinoja ei kaihdeta, jos niillä saadaan hevonen parempaan kisakuosiin. Lisäksi Manner-Euroopassa on totuttu pitämään kisahevosia sisällä tallissa, ulos ne pääsevät vain päivittäiseen treeniinsä. Ruokinta voi joillain talleilla olla vahvasti väkirehupainotteista, heinää annostellaan vain minimimäärä.

Reining ei suinkaan ole ainoa laji, jossa menetelmät keikkuvat eettisen ja epäeettisen rajalla, yhtälailla pleasureluokissa (pleasure, trail, horsemanship, western riding) tehdään lähes mitä tahansa voiton eteen: hevosten valmennuksessa voidaan käyttää radikaaleja apuvälineitä pään asennon madaltamiseksi ja vauhdin hiljentämiseksi, häntähermo joko puudutetaan ennen kilpailuja tai katkaistaan kokonaan, että saadaan hevonen kantamaan häntäänsä matalalla ja heilumatta. Rauhoittavia aineita käytetään, koska kiinnijäämisen riski on olematon.

Yleisestikin meno lajin huipulla muistuttaa menetelmiltään ja tavoitteiltaan enemmän ravi- tai laukkaurheilua kuin vaikka kouluratsastusta, johon meillä on jokseenkin typerästi reiningiä verrattu: hevosten huippusuoritukset halutaan mahdollisimman nuorena, vammautumisen riski on korkea ja hevosten kierto nopeaa. Vertaus kertoo lähinnä sanojan ajattelemattomuudesta tai sitten totaalisesta tietämättömyydestä mitä tulee kouluratsastuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin, koulutusmenetelmiin ja kouluhevosen kilpailuiän pituuteen.

Myös hevosten jalostus ja kasvatus on ravi- ja laukkaurheilun tavoin täysin markkinavoimien säädeltävissä. AQHA:lla, APHA:lla tai Appaloosa Horse Clubilla ei ole virallisia jalostusohjelmia eri käyttölinjoille (vt. esim. KWPN, saksalaiset pv-kantakirjat, FWB-hevonen), oritestejä röntgenkuvineen ja terveystarkastuksineen tai juuri muitakaan terveyteen liittyviä rajoituksia. Herdaan, HYPPiin ja GBEDiin reagoitiin järjestöjen taholta vasta, kun ongelmien piilottelu muuttui niiden määrän vuoksi mahdottomaksi. Quarterilla on erittäin kyseenalainen maine huonojalkaisena ja huonokavioisena rotuna. Vähemmän yllätten samasta ongelmasta kärsivät juuri englantilainen täysverihevonen ja lämminveriravurit.

Edelleenkin moni lajia aloitteleva haluaa oppia lännenratsastusta siksi, että se on hevoslähtöisempää ja luonnonmukaisempaa kuin englantilainen tyyli. Ristiriita potentiaalisten uusien harrastajien ja lajin syväharrastajien päämäärien välillä kasvaa koko ajan. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimevuoden SM-kisojen katsomossa kuultu paheksuvansävyinen keskustelu joidenkin kilpailijoiden lämmittelytyylistä, katsomosta näkien se oli erittäin kaukana luonnollisesta hevostaidosta, tai hevostaidosta ylipäätään. Koin olevani pahasti puun ja kuoren välissä yrittäessäni selittää joillekin järkyttyneille katsojille, miksi ratsastaja potki hevosta kannuksilla ja samaan aikaan repi kankikuolaimilla suusta ”motivoidessaan” ratsuaan parempaan suoritukseen. En usko, että selitykseksi riitti valmennustyyli ja motivoinnin tarve.

Saattaa olla, että tulevaisuudessa tason noustessa luonnollisia menetelmiä käyttäviä ratsastajia ei enää juurikaan näy kilpailuissa, paitsi ehkä siellä tilastojen häntäpäässä. Monet ihmiset valitsevat valmentajansa kilpailumenestyksen perusteella, joten niillä rumemmilla menetelmillä voi olla paremmat mahdollisuudet levitä harrastajien keskuuteen. Suurimpana riskiryhmänä pidän nuoria ratsastajia, joiden oma arvostelukyky ja ymmärrys hevosesta eläimenä ei ole vielä aikuisen ihmisen tasolla, ja joille valmentaja voi olla suurikin auktoriteetti.

Onneksi ei vielä sentään olla tuossa jamassa, meillä on useita kauniisti ratsastavia kilpailijoita siellä huipulla. Mutta suuntaus on ollut nähtävissä jo useamman vuoden ajan, peli on raa’istumaan päin.

Kauan kestänyt kavioliitto vaarassa päättyä!

(Huomatkaa otsikko, siinä on tavoiteltu iltapäivälehtien ja seiskan lööppityyliä)

Vanhatamma otti ja kehitti itselleen kaviokuumeen, sopivasti viikkoa ennen mun lomareissua. Touhis ilmoitti tiistaina, että Mummo ontuu. Siinä sitten iltasella tsiigailin vanhusta, ja etuset näyttivät olevan kipiänä, vaihteli hiljakseen painoa jalalta toiselle. Kaviot kuitenkin viileät, eikä digitaalipulssikaan ollut epänormaali. Aloitin tulehduskipulääkkeen ihan varuiksi, tosin kovin pienellä annostuksella. Keskiviikkoaamuna se tuntui olevan muuten normaali, mutta kovin kömpelö. Illalla kun otin sisään, niin klassinen kaviokuumehan sillä oli päällä, takaosa alla kuin slidestoppaajalla ja etusten paino kantaosalla. Ei muuta kun sitä lääkettä käkättimeen ja runsaalla kädellä. Aamulla soitto Kengittäjälle ja eläinlääkärille, tässä järjestyksessä. Ei tässä enää lähdetä vanhaa röntgeneihin raahaamaan, lisäksi luottamus oman kenkääjän taitoihin on todella kova. Varsinkin näissä laminiittihommeleissa. Lekuri totesi, että eipä häntä täällä sitten enää tarvitakaan, kun diagnoosi on maallikon toimesta tehty, oikea hoito aloitettu ja sairaskenkäyskin seuraavana listalla. Määräsi vain lisää troppia, kun vanha alkoi olla lopussa.

Kengittäjä tuli, vuoli pystympään, katkaisi kärjen varpaalta ja laittoi idioottikenkään (nimi tulee siitä, että kenkä laitetaan hevosen kavioon "väärin päin": kenkä on edestä auki ja kantojen alla on kengän kärki), että saatiin painetta pois varvasosalta. Toimenpide näytti helpottavan Mummon oloa välittömästi, hevonen pystyi jo laittamaan painoa etusille paremmin. Sen jälkeen edistymistä ei näyttänyt juurikaan tapahtuvan. Kun viikon päästä lähdin reissuun, oli päällimmäisenä mielessä, että täytyy alkaa miettiä Mummonruholle loppusijoituspaikkaa. Kotiin tullessa oli huojennus huomata, että Vanhatamma oli viikossa muuttunut selkeästi paremmaksi. Onneksi oli lauma fiksuja virkaatekeviä tallinpitäjiä, olivat hoksanneet jättää VTn sisälle, kun sen jalat väsyivät sille kyhätyssä minimaallisen pienessä "tuuletustarhassa" tallin kyljessä. Se kun ei siellä mene maaten, ja pohjakin on kovempi kuin karsinassa. Karsinassa se menee makuulle kun kaviot väsyvät, lisäksi siellä on alla paksuja lehmien parsimattoja ja kunnon kerros turvetta, eli se myös jaksaa seisoskella siellä pitempään. Uutta lääkettä loppuneen tilallekin olivat virkaatehneet osanneet hankkia. Ehkä ne hevoset tosiaan pysyvät hengissä ilman mun läsnäoloa 24/7 ?!

Ei muuten tullut siinä tositilanteessa mieleenkään alkaa virittelemään mitään strasser- tai villihevosvuoluja Mummelille. Kivut olivat hevosraukalla kovat, olisi ollut eläinrääkkäystä pakottaa sitä kävelemään tai pitää seisomassa kovalla pohjalla. Kun hevosen silmistä sammuu kipinä, se on jo sietokykynsä äärirajan väärällä puolella. Olen myös viimeisen kahden vuoden ajan seurannut vierestä Kengittäjän oman hevosen, Vanhanruunan, erittäin vaikean kaviokuumeen onnistunutta hoitoa. VR on 26vee ja osallistuu elämänsä ensimmäisiä kertoja täyttä häkää länkkärivalmennuksiin ja kisoihin. Jos kaviokuumeen hoidon onnistumisen mittarina pidetään sitä, että hevonen kykenee hoidon jälkeen siihen työhön, mitä se teki sairastuessaan, niin VRn kohdalla on tapahtunut tuplaonnistuminen.

Koska piuhat on tässä päässä erityisen pitkät ja sotkuiset, tajusin vasta tänään, mistä VTn kaviokuume todennäköisesti tuli. Ollaan koko ajan pidetty sitä PPIDn eli entisen Cushingin taudin luontevana seurauksena, mistä johtuen ennustekin on ollut huono. Yhtäkkiä mieleen tuli VTn kummallinen, todennäköisesti allerginen reaktio jollekin (heinän mahdollisesti sisältämille hometoksiineille?) kaksi viikkoa ennen kk-episodia. Sen silmät alkoivat vuotaa, naama turposi ja silmäluometkin paisuivat umpeen. Tilaa keski pari päivää, jonka jälkeen kaikki oli taas ok. VTllä on vuosien varrella ollut ennenkin vastaavia "kohtauksia", ainoana tallin hevosista, ja se on toipunut niistä ennalleen itsekseen. Vaan entäpä JOS tällä kertaa turvotus eteni myös martokavioihin saakka, puristaen lamellikerrosta niin, että sen verenkierto häiriintyi ja aiheutti kuolion, sitä kautta lamellien repeämisen ja kavioluun kääntymisen alaspäin?

Tämä kk kun on siitä jänskä sairaus, että oikeastaan kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaviossa oikeasti tapahtuu kuumeen alkuvaiheessa. Sinne kavion sisään kun ei pääse kurkistamaan niin kauan, kun hevonen on hengissä ja verenkierto toiminnassa. Itse olen sen teorian kannattaja, jonka mukaan on kyse turvotuksesta. Lähinnä siksi, että se selittäisi parhaiten oireet, mutta myös siksi että kylmäys helpottaa useimpia kk-potilaita. Toisen teorian mukaan kyse on alunperinkin verenkierron vähyydestä tai estymisestä, jolloin kylmäystä ei pidä suorittaa, koska se vähentää verenkiertoa entisestään. Kolmas, ehkä todennäköisin selitys on, että laminitis on nippu samantyyppisiä oireita, samalla tavalla kuin ähkykin. Taustalla voi olla useita erilaisia mekanismejä, jotka aiheuttavat samanlaisia oireita: turvotusta, verenkierron vähyyttä, tai muita toistaiseksi tuntemattomia juttuja. Ainakin kaviokuumeen laukaisijoiden kirjo on todella laaja: liikalihavuus ja EMS (hevosten metabolinen syndrooma eli ns. sokeritauti). PPID/Cushingin tauti (hormonierityssairaus), ruokinta (fruktaanit, tärkkelys, nopeat muutokset), rasitus (juokseminen kovalla pinnalla), hometoksiinit, kiinni jääneet jälkeiset ja kohtutulehdus, kuljetuskuume, lannehalvaus, kortisonilääkitys...

VT on nyt parempi, silmissäkin on eloisa ja kiinnostunut katse. Se kävelee jo paremmin, tosin vielä varovaisesti. Kääntyminenkin on helpottunut: vielä ennen reissua se kääntyi kuin roll backia tekevä leikkuupuimuri tai linja-auto, runko ja kaula tönkköjäykkänä ja kaikki paino takaosalla. Nyt se laittaa jo painoa etusille kääntyessään, vaikka edelleenkin takaosa hoitaa suurimman osan hommasta. Voi olla että Mummosta tulee vielä kalu.

Senioriseksiä

Eläinlääkäri kävi parisen viikkoa sitten tekemässä tiineystarkastuksen parille astutetulle tammalle, molemmat oli jo kertaalleen todettu tiineiksi alkusyksystä. Vanhatamma oli viimevuotiseen tapaansa tyhjä, ilmeisesti sen kohtu ei enää tarjoa istukalle toimivaa kiinnittymiskohtaa. Sanoin siinä sitten lekurille, että sai olla tämän tamman kanssa viimeinen kerta, kun yritän astuttaa, on se jo niin vanha ja raihnainenkin. Sinänsä sääli, koska VT ja Vanhaherra ovat maailman miellyttävin astutuspariskunta: tamma toimii pelkällä riimulla ja peruuttaa oriin alle, ori kysyy nätisti luvan ja astuu rauhallisen lempeästi, aktin jälkeen ne jäävät seisoskelemaan vierekkäin ja nuuhkivat toisiaan hellästi.

Kun tulin illalla talliin, kuulin pellolta jokiproomun sumusireeniä tai hirven kiimamölinää muistuttavan karjaisun. Se onVanhantamman tapa ilmoittaa, että joku hevosista on oman aitansa väärällä puolella. Ryntäsin alas pimeälle pellolle, missä kaikki näytti kuitenkin olevan hyvin, hevoset seisoskelivat omissa tarhoissaan rauhallisena. Kunnes huomasin Vanhanherran tarhasta ylimääräisen laikun: siellä näytti seisoskelevan yhden sijasta kaksi hevosta. Vanhaherra oli rikkonut tarhojen välisestä kaksoisaidasta pienen pätkän omanpuoleistaan sähkölankaa, niin että sähköt menivät maihin eivätkä enää kiertäneet langoissa. Kun tämä hevosten liikkuvuutta niin ikävästi rajoittava sähköasia oli miesosapuolen toimesta hoidettu pois päiväjärjestyksestä, oli ylipainoinen, kankea ja paksuksi toppaloimitettu Vanhatamma jotenkin onnistunut limboamaan että levitoimaan tamma-aitauksesta Vanhanherran aitaukseen. Missään ei ollut aitaa rikki tai lankoja irrallaan, itseasiassa missään ei edes näkynyt kavion jälkiä aitojen välisessä kujanteessa. Siellä ne seisoskelivat tyytyväisinä samassa tarhassa muutaman metrin päässä toisistaan.

Olin aivan satavarma, että vanhukset olivat rikkoneet jänteensä ja irrottaneet kenkänsä ynnä takoneet jalkansa täyteen hokin iskemiä jahdatessaan toisiaan esileikin huumassa. Tarhan pohja oli nimittäin yhtä jäätynyttä mutakokkaretta ja jäistä kuoppaa. Lähempi tarkastelu osoitti kuitenkin molempien olevan totally safe and sound, eikä tarhastakaan löytynyt ainuttakaan jälkeä juoksemisesta, jahtaamisesta tai muusta kohkaamisesta.

Tunsin itseni aika ilonpilaajaksi palauttaessani Vanhaatammaa tammatarhaan. Toisilla on Suhe Isolla Ässällä, ja me ihmiset mennään sotkeutumaan siihen. :o( Pariskunta asui ennenvanhaan vierekkäisissä karsinoissa, ja voi sitä jokailtaista lemmenleiskuntaa: siinä seinät notkuivat rakkauspotkuista ja pissa lensi, kun pariskunta toteutti intohimokohtaamistaan tallissa. Hevot ovat kuitenkin siitä hankalia olentoja, että ne eivät välttämättä viihdy ihmisten valikoimien lajitoveriensa seinänaapureina. Niinpä erinäisten asumisjärjestelyjen toteuttamiseksi jouduin siirtämään Vanhantamman tallin toiseen osaan, kauas Vanhastaherrasta. Kai ne olivat sitä mieltä, että kun eivät meidän toimesta saa tavata, niin homma on järkättävä itse. Tai sitten tiineystarkastus sai Vanhantamman hormonit hyrräämään siihen malliin, että sähköaidatkaan eivät enää olleet este. Olisi vaan mummo ymmärtänyt siellä pellolla pitää mölyt mahassaan, niin olisi saanut viettää pitemmän aikaa ylkänsä kanssa.

Huuto ja mekastus on pollen pelastus

On se vaan kumma, että pelkkä valkun läsnäolo saa ihmisen ratsastamaan paremmin. Tai sitten se johtui jostain ihan muusta:

Kilttitamma on viime aikoina ollut hiukan pinkeä ja pallosilmäinen, joten ajattelin katsastaa ihan selästä käsin miltä siitä tuntuu. Satuloin sen tunnille, päällimmäisenä ajatuksena "noh, tuskaahan se tämän kanssa tulee olemaan, mutta olkoon ny kun ketään muutakaan näistä ei ole säännöllisesti ratsastettu". Varsinkin kun olin edellisenä iltana vetänyt oikein täsmäpultit kyseiselle hevoselle, syynä täysin idioottimainen spedelöinti* (hevosen, ei mun tietenkään).

Omalle paikalleen 90 desibelin huutokomennoin ja viuhuvin riimunnaruin pultattu hevonen olikin seuraavana aamuna kuin maailman rauhallisin ja harkitsevin olento, ei täpinää, ei niskojen nakkelua (hänen nimenomainen bravuurinsa: nopea nakkaus ja kas, molemmat ohjat tulevat ratsastajan käsiin hevosen korvien välistä), ei kiihdyttelyä, ei huojumista, ei pinkelöintiä, ei mitään. Vain täydellistä käyntiä ja jogia. Oliko tällä hevosella muka joskus ollut ongelmana jännittyneisyys? Tai korkea pään asento??

Tästä lähtien otan huutomekastuksen tulevaisuudessa kehitettävän OmanValmennusMetodini (TM) kantavaksi ajatukseksi. Taso 1: Huuda ne rennoiksi! Taso 2: Rääkymällä voittoon! ja taso 3: Kiljumalla kunniaa!

* Hän kehittää itselleen aika ajoin sairaan ärsyttävän tavan rynkiä oviaukoista läpi tuhatta ja sataa. Hevosella ei tod. ole mitään laitakammoa tms. psyyken ongelmaa, se vaan kuvittelee mahtuvansa kapeikoista paremmin läpi, jos vauhtia on enemmän. Jos nyt 120cm oviaukkoa voi kapeikoksi edes sanoa, kun kyseessä on silakan muotoinen 152 cm korkea hevoke.

The Hevonen

Keikkuvarsan virallinen elämä hevosena on alkanut. Tunnistajatäti raapusti paperiin tähdet ja sukat ja merkkasi, että rautiaankimo tamma. Sitten otettiin kaulasta verikoe ja laitettiin sinne mikrosiru. Tapahtuma jännitti Keikun emää paljon enemmän kuin Keikkua, jouduttiin välillä vähän hätistelemään ylihuolehtivaista Pikkutammaa loitommalle. Keikku on tähän astisista varsoista ehdottomasti helpoin, järkevin ja rohkein. Vaikka sirun asentaminen sattui, se tuli asentamisen jälkeen uteliaana nuuhkimaan naamaa ja tarjosi kaulaansa rapsutettavaksi.

Keikku sai joululahjaksi oman harjapakin. Se on syvän pinkki, ja tietenkin kaikki aarteet sen sisälläkin ovat pinkkiä: 2 harjaa, kumisuka, hikiviila, kaviokoukku ja kaviorasvapurkki suteineen. Sinne kun laittaa pollen varhaisemmat lahjat, vaaleanpunaisen harjan ja mikrokuituliinan, niin pakki on täynnä rinsessatavaraa.

Pari viikkoa sitten Keikku oppi kävelemään riimussa. Keikku on äitinsä tavoin ollut elämänsä ensimmäiset 4kk erittäin epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Kolmisen viikkoa sitten se päätti yhtäkkiä, että ihmiset onkin kivoja. Sen jälkeen sitä on saanut oikein hätistellä kauemmaksi, kun olisi koko ajan hakemassa rapsutuksia. Jo ensimmäisestä kerrasta lähtien Keikku on osannut kulkea rauhallisesti ja asiallisesti narussa. Se kävelee riimussa paljon nätimmin kuin pää pystyssä ja silmät pyörien tepasteleva äitinsä, jota saa vähän väliä kehottaa pysymään oikeassa positiossa. Keikku sen sijaan astelee omalla paikallaan tyynen rauhallisena, kuin ikivanha hevonen.

Keikun ydinperheessä tapahtui pieniä muutoksia. Ennen Keikun ja sen emän kanssa asui isoisoäiti Vanhatamma, mutta Hän ilmoitti eilen illalla haluavansa oman asunnon. Niinpä Vanhatamma muutti viereiseen yksiöön, ja isoäiti Kilttitamma siirtyi Keikun ja Pikkutamman luokse pyhättöön. Isoisoäidistä on ollut paljon apua varsan kasvatuksessa, Keikulla on oikeastaan ollut kaksi äitiä: Pikkutamma, joka imettää ja Vanhatamma, joka opettaa hevosen tavoille. Vanhatamma alkoi kuitenkin väsyä 24/7 lastenhoitoon, joten korvasimme hänet vähän nuorekkammalla Kiltillätammalla. Keikun ja Vanhantamman kosketusyhteys säilyy kyllä, ne pääsevät hypistelemään toisiaan pihaton ja karsinan välissä olevasta oviaukosta.

VT ja ohjaspituusdilemma

Oltiin kisoissa. Yllättäen repäisin kaksi kolmatta sijaa (superhelpoissa) luokissa, vaikka alunperin menin mukaan vain täytteeksi. Viimeisenä ilmoittautumispäivänä selasin mielessäni hepat läpi. Lemppari? Öö, no jos tosiaan haluan järjestää katsojille rodeo&orishown. Pikkutamma? Äh, se imettää vielä eikä sitä ole ratsastettu sitten viime kevään. Kilttitamma? Varattu toiselle ratsastajalle. Jäljelle jäi Vanhatamma. Muistaakseni ratsastin sillä joskus kesäkuussa viimeksi. No joo, kävinhän mä sen selässä viikko sitten sunnuntaina noin 5 minuutin rupeaman vain todetakseni, että ihan hyvä muuten, mutta on vino kuin savolaisen hymy ja jarrut yhtä hyvät kuin ketjuttomassa Jopossa..

Vanhatamma on oikein rela ja hidas ratsastaa niin kauan, kun malttaa jättää sen suun rauhaan. Kuolaintuntumaa jos hapuilee, niin se alkaa leikkiä kouluratsua ja harppoo eteenpäin korkeahkossa muodossa ja schwungikkaasti kuin paraskin kouluhevonen. Niin että päätin sitten olla koskematta koko suuvärkkiin mikrosekuntia pitempiä rupeamia lukuunottamatta. VT on myös nopea havaitsemaan ohjaspituuden. Sitä ei pysty hämäämään mukamaspitkillä ohjilla, ne on sille ihan samaa kamaa kuin lyhyet kouluohjat. VTn mielestä pitkät on tosiaan piiitkät tyyliin amerikka, ohjien pitää heilua luuppeina askelten tahdissa, jotta hälle kelpaavat länkkäriohjiksi.

Horsemanshitin plösö- osuudessa alkoivat puuttuvat jarrut tuntua: VT naulasi kiinteän ja voitontaahtoisen katseensa edellä kulkevan hevosen ahteriin ja otti oikein asiakseen pyrkiä mahd pian ohitse. Sitä on aika aseeton, kun käsissä roikkuu kilometrin pituiset ohjat ja pålle kiihdyttää niin, että NASAn sukkulakin jää toiseksi. Onneksi kuitenkin sain sen jotenkin pidettyä jossain jogin ja harjoitusravin välimaastossa. Ajoittain jopa jogissa. Trailissa VT yllätti positiivisesti*, se nimittäin teki melkeinpä kiltisti kaksi inhokkiliikettään: sidepassin puomi mahan alla ja naruportin. Portin sulkuvaiheessa tosin täytyi hieman kutitella kannuksella, kun hevonpeffa ei meinannut millään parkkeerata siihen portin viereen. Portilla ja hevosen takapuolella täytyy olla samanmerkkinen magneettinen varaus, koska ne hylkivät toisiaan niin voimakkaasti.

Vikassa luokassa oli ihan laukkaakin. VT suuttui kovin, kun pyysin yllättäen vasenta laukkaa. Pukkiloikka-raviaskel-ristilaukka-laukannosto mahtoi olla näkemisen arvoinen. Samoin luokan plösö-osuuden raketti-imitaatio. VTllä on luonnostaan ISO laukka, lisäksi se yrittää kaikin tavoin sluibata työnteosta. Mikä tarkoittaa, että se mieluummin yrittää kaikin keinoin juosta alta pois kuin koota itseään milliäkään. Ja edelleen ne piitkät ohjat. Okei, olin lyhentänyt niitä vä-hä-sen, mutta pituus oli silti pielessä. Pollen mielestä liian lyhyet ja mun mielestä liian pitkät.

Mutta hauskaa oli, ja se on pääasia. Lisäksi täytyy pitää mielessä, että kyseessä on isoisoäiti-ikäinen, takkuinen, lihava ja roikkovatsainen mummohevonen. Ei sitä sovi mennä paljosti komentelemaan. Jos se ei sillä kertaa toimi, niin voi voi. Menee vaan human- horse- rileissönshippi pilalle, jos vanhaa lähtee äkseeraamaan ja kovistelemaan. Se nauttii hevosporukassa suurta arvonantoa, tuntuisi kertakaikkiaan pahalta ruveta sitä kyykyttämään. Vain siksi, että MINÄ haluan menestyä enkä MINÄ halua yleisön näkevän, miten huonosti koulutettu ja kuriton tamma MINULLA on. Varsinkin, kun sitä on viime aikoina ratsastettu erittäin epäsäännöllisesti, eikä siltä ole vaadittu samoja asioita kuin kisoissa olisi pitänyt suorittaa. Nyt VT näytti nauttivan tapahtumasta, ja oli kovin mielissään tarjolla olevista hevosten jouluherkuista.

Lisämausteensa tälle ohjaspituusdilemmalle aiheutti amerikasta palanneen valmentajan läsnäolo. Se olisi kuristanut mut kuoliaaksi, jos olisin mennyt lyhentämään niitä ohjia enemmän. Tässä ohja-asiassa on nähtävissä selkeä kulttuuriero: jenkkilässä kisahevosia EI OTETA kuolaintuntumalle, vaikka kisat menisivät sen vuoksi ihan pieleen. Lyhyille ohjille ei ole olemassa ainuttakaan ekskyyssiä. Ikinä. Eurooppalaiset tuomarit sen sijaan arvostavat kontrollia ja istunnan muuttumattomuutta enemmän kuin 50% hyvin mennyttä suoritusta pitkin ohjin. Lyhytkestoiset mutta isot korjausliikkeet ovat bääd, mutta jatkuva kuolaintuntuma ei. Toisaalta en usko, että jenkeissä on edes harjoituskisoissa nähtävissä samanlaista romurallia kun mitä meillä näkee ihan arvokisoissakin, niin että niitä isoja korjausliikkeitä ei todnäk tarvitse tehdä. Ainakin valkun mukaan USAssa on jo pohjaoletuksena, että KAIKKI könkkäävät hitaasti eivätkä häiritse muiden kilpailijoiden hevosia. Minkä on melkeinpä pakko olla totta, koska moderneissa plösöhevosissa on niin paljon täykkäriverta, etteivät ne yksinkertaisesti pysyisi hanskassa, jos ympärillä olisi sählinkiä tai ohi kiitäviä ratsukoita.

* sekä ratsastaja että hevonen inhoavat lajia ihan yhtä paljon. Hevonen siksi, että sitä ärsyttää ne obstakkelit ja ratsastajaa lajin kilpikonnamainen hitaus.

Tikkana pystyssä

No olipas maneesikeikka! Käveltiin ensin reippaassa talvisäässä 3km maneesille. Seuraavat puoli tuntia seisottiin ihmettelemässä outoa paikkaa ja taluteltiin äijänä röhkivää otusta. Ne peilit olivat taas ihan kauheita. Tai siis se harmaa könsikäs, joka aina niiden kohdalla ilmestyi maisemiin.

Puolen tunnin ihmettelyn jälkeen selkään ja lisää seisomista. Jossain vaiheessa Lempuusilla nousi testosteronit oikein kunnolla päähän, käytiin kerran kynttilänä pystyssäkin. Sen jälkeen katsoin tarvitsevani taluttajan. Taluttajan kanssakin seistiin pääasiassa paikoillaan, vasta vikat 15min käveltiin ympyrää.

On aika kamala tunne, kun jalkojen välistä ei löydykään hevosta, vaan liukkaannotkea saippuapala. Pohkeiden alla ei ole mitään, ja ohjista ei ole mitään apua, koska otus kokoaa itsensä jonkinlaisen pre-pomppuasentoon niiden hipaisustakin. "Eteen" on suunta, joka on tyystin korvautunut "ylöspäin"-suunnalla. Onneksi Lempijäbä nousee takajaloilleen hyvin hitaasti ja varmasti, niin että ei ole suurtakaan riskiä että se kaatuisi selälleen. Se myös pysyttelee siellä korkeuksissa mielellään tovin, ennen kuin laskeutuu neljälle (tänään tosin viidelle) jalalle. Ja sillä on mukavan paksu ja luotettava kaula, jota halia sen keulimisen aikana.

Ensi kerralla kyllä juoksutan ensimmäiseksi, kun päästään maneesiin. En tajua, miksen sitä nyt tehnyt, kun kerran oli liinat sun muut vempaleet mukanakin. Kaipa mä ajattelin, että en viitsi häiritä muita ratsukoita sillä juoksuttamisella. Typerä minä, koska LP on nimenomaan tottunut siihen, että se saa purkaa jännittyneisyyden pois liinassa ennen selkäännousua.

Niin, ja olisinhan voinut ratsastaa tai edes juoksuttaa pollen edellisenä päivänä. Edellisestä ratsastus/liikutuskerrasta kun oli jo viikko. Mutta kun oli kylmä ja väsy ja vaikka mitä...

Reining-rullakko

En voi muuta kuin nostaa hattua oikeille ratsastuksen opettajille. Musta on mehut ihan pihalla kahden tunnin ja yhden nuoren hevosen juoksutussession jälkeen. Niin mehuton olen, etten enää illalla jaksanut nousta oman pollen selkään. Jo pelkkä ulkona seisominen ja paleleminen väsyttää, ja kun siihen lisää 100 prosenttisen keskittymisen asiakkaisiin, niin huh huh. Tosin epäilen, että työkseen ridakoulussa opettava ei ehkä joudu enää laittamaan itseään likoon niin totaalisesti, opettaminen sujuu rutiinilla. Mutta silti, niillä on suuret ryhmät ja yleensä vielä huonompia ratsastajiakin oppilainaan.

Huomenna pitäisi lähteä isolla porukalla maneesiin. Vähän kyllä ihmettelen, miten Lemppari ottaa vajaan viikon seisomisen jälkeen keikan. Vieras paikka, vieraita hevosia ja ne perhanan peilit. Viimeksi kun käytiin maneesissa, se pysähtyi joka kerta pullistelemaan peilissä näkyvälle orhille. Joka oli todella törkeä otus kun pottuili pörhistelemällä takaisin... No, olen varautunut seisomaan vaikka kentän keskellä koko kaksituntisen, jos LP äityy liian äijäksi. Otan kuitenkin raipan mukaan ihan varuiksi.

Olen vähän huvittuneena seurannut tätä heppamediassa vellovaa rullakuurikeskustelua. Toivottavasti se nyt vihdoinkin laantuu, kun se on useammankin auktoriteetin voimin todettu vaarattomaksi. Nimittäin. Kukaan ei ilmeisesti ole missään vaiheessa hoksannut, että roll kür tai voimakkaasti eteen-alasratsastus tai ylivenytys tai miksi sitä nyt haluaa sanoa, on aivan normaali lännenratsastuksen treenimuoto. Reinarit treenaavat pitkiä rupeamia ympyräuralla niin, että hevonen kulkee kaulastaan ylitaivutettuna sisäänpäin, välillä _erittäin_ ylitaivutettuna. Pleasurehevosten -yleensä suhteellisen lyhytkestoinen kuolaintuntuma- on ihan silkkaa rullakuuria. Silti esim. italiaisen tutkimuksen mukaan lännenratsastushevosilla esiintyy vähemmän stereotyyppistä käyttäytymistä kuin englantilaiseen tyyliin ratsastetuilla. Ja silti lännenratsastushevoset (puhun nyt tässä hevosista, jotka ovat ammattilaisten tai pätevien amatöörien kouluttamia) ovat yleensä hyvin tasapainoisia ja rauhallisia, olematta silti opitun avuttomuuden tilassa. Sehän siitä rullakuurista pitäisi pahimmillaan seurata. Parhaimmillaan sillä näköjään saa vahvan selän ja loistavan peräänannon, ainakin jos katsoo huippureining-ratsukkoa (-rullakkoa? hah hah). Hevoset kantavat itseään lähes täydellisen kaaren muotoisena, takaosa alla, lavat ryhdikkäinä ja pää matalla. Hitto, jos ikinä pääsisi edes lähelle sitä, rullauksella tai ilman.

Mutta hys hys, ei herätetä nukkuvaa leijonaa, ja annetaan kouluratsastajien tapella keskenään siitä, kuka ratsastaa oikein ja kuka väärin. Koska tokihan maailmassa on vain se yksi oikea tapa ratsastaa, eikö vain?

No hoof no horse

Kengättömyys ei varsinaisesti ole ollut minulle mikään uskonasia, vaan huomasinpa vaan jossain vaiheessa, että suurin osa omista hevosistani tulee aivan hyvin toimeen ilman kenkiäkin. Paljasjalka- aate sai aikoinaan alkukipinänsä Pikkutamman kenkäongelmista: se onnistui jotenkin kiskomaan ainakin yhden kengän kavioistaan viimeistään kahden viikon kuluttua kengityksestä. Ja kun tietää, kuinka kiireistä porukkaa kengittäjät ovat (ja mitä kengitys kustantaa), oli helppo päätyä kokeilemaan kengättömyyttä. Kentällä ratsastaminen sujui alusta saakka aivan normaalisti, mutta maastossa mentiin seuraava vuosi pehmeitä pientareita pitkin. Seuraavana kesänä maastoilukin sujui jo ihan normaalisti.

Seuraavana oli vuorossa Kilttitamma, jonka etujalkojen liikkeissä oli parantamisen varaa. Sillä oli myös aika ajoin turvotusta takasissa. Kenkien poisto lisäsi etujalkojen liikettä, ja takajalkojen turvotukset ovat muisto vain. Sekä Pikkutammalla että Kiltillätammalla on molemmilla erittäin hyvät ja vahvat kaviot, joten kengättömyys on sopinut niille oikein hyvin.

Toisaalta taas Vanhallatammalla ja Vanhallaherralla on etujaloissa sen verran pehmeät lattakaviot, että täydellinen kengättömyys ei tule kysymykseenkään. Vanhatamma oli yhden kesän ilman etukenkiä, ja hevosparka masentui silminnähden. Se ei enää pystynyt johtamaan laumaansa, sen yleiskunto laski ja se sekä tuntui että näytti vanhalta hevoselta. Syksyllä, kun etusiin taas laitettiin popot, hevonen piristyi ihan silmissä ja sai takaisin entisen auktoriteettinsä.

Vanhanherran kaviot ovat puolestaan menneet pilalle vuosia kestäneen hoitamattomuuden vuoksi. Kavioiden holvirakenne on romahtanut, ja kaviot näyttävät lähinnä pingismailoilta. Antura on niin ohut, että se tuntuu sormella painettaessa pehmeältä. Kantoja sillä ei ollut Suomeen tuotaessa ollenkaan, niitä on nyt kasvateltu parisen vuotta hyvän kengittäjän tarkassa valvonnassa.

Lemppari ja Kaunispoika ovat olleet koko ikänsä ilman kenkiä. Poikkeuksena Lempparin muutaman vuoden takainen etukaviokato: sen etukaviot yksinkertaisesti sulivat pois märällä savipellolla. Sillä oli seuraavan talven ajan hyvin erikoisen muotoiset etukengät suojaamassa kavioita kulumiselta. Kevään koittaessa molemmat kaviot olivat kasvaneet normimittoihin, ja kengät voitiin taas jättää pois. Kauniillapojalla on emänsä ja siskonsa tavoin erinomaiset kaviot, se jopa kuluttaa ne täsmälleen oikeaan muotoon. Käytännössä se tarvitsee vuolua vain noin 4 kertaa vuodessa, ja silloinkin hyvin minimaallisesti.

En tiedä, olenko täällä maininnut asiasta, mutta Lemppari on hyvin tarkka pohjasta, jolla sitä ratsastetaan. Se ei edes harkitse laukan nostamista liukkaalla alustalla, ja liikkuu kovalla pohjalla tikittäen kuin pikku poni (mitä se ei suinkaan ole, onhan se nyt sentään 153cm korkea, iso, mahtava ja lennokasliikkeinen orhi). Viime viikonlopun tikitysratsastusten jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että pojan on saatava etukengät. Muuten se tikittää lihaksensa jumiin, ja se niistä lennokkaista liikkeistä. Takajalkojen kengitys muodostaa pienen ongelman: oriit viettävät päivänsä yhteisessä tarhassa, joten en hirveän mielelläni laitattaisi niille hokkareita takasiin. Yksi vaihtoehto saattaisi olla sellaiset päällepuettavat kalossit, mutta en ole vielä oikein vakuuttunut niiden käyttöominaisuuksista. Ensinnäkin pysyvyys askarruttaa, varsinkin pehmeillä pohjilla kuten lumihangessa tai soisilla metsäpoluilla. Toisekseen pukemisen helppous/vaikeus: miten onnistuu oletettavasti tiukkojen kenkien pukeminen pakkasen jähmettämin sormin minuuttiaikataulun hönkiessä niskaan?

Juoksutusjuttuja

Sarjassamme "hevonen opettaa tätiä", aiheenä tänään on juoksutus.

Juoksutan Kilttiätammaa säännöllisesti. Nykyisin yhä useammin, koska edistyessäni itse juoksutuksen jalossa taidossa olen alkanut saada siitä yhä enemmän hyötyäkin irti (josta lisää tuonnempana). Ehtana ratsastuskoulun kasvattina en tietenkään ollut koskaan juoksuttanut hevosta ennen Pollelaan rantautumistani. Se nyt vaan ei ole ollut ratsastuskouluissa tapana, kuten ei muukaan hevostaitojen opetus. Viime aikoina tässä on ilmeisesti tapahtunut hiukan parannusta, koska ainakin omat lapseni ovat ratsastuskoulussa saaneet monipuolista oppia myös hevosen käyttäytymisen, käsittelyn ja hoidon perusteista. Hienoa!

Palatakseni otsikon aiheeseen, juoksutin aluksi tammaa perinteiseen, kirjoista ja videoilta opiskelemaani ”enkkutyyliin”. Varusteina suitset, delta, liina ja pitkä piiska (en sentään sortunut mihinkään apuohjavirityksiin, vaikka lähes joka paikassa tähdennettiin, että juoksuttaessa on ehdottomasti oltava apuohja A, B tai ainakin C). KT on kokenut ja tasainen hevonen, joka satavarmasti ei lähde käsistä, joten pian vaihdoin suitset tavalliseen riimuun. Piiska oli mielestäni ehdottoman pakollinen varuste, koska tamma tuppasi juoksutettaessa toisinaan olemaan vähän laiska ja nihkeä.

Eli siinä sitä sitten patsasteltiin oikeaoppisesti kolmion kärkenä ja viuhuteltiin piiskaa aina kun tamman tahti alkoi hiipua. (Kaikki hevosoppaansa tavanneet tietävät, että juoksutuksessa hevonen, ihminen, liina ja piiska muodostavat tarkan, säännöllisen kolmionmuotoisen kuvion. Koska niin nyt vaan kuuluu tehdä).

Sattuipa sitten joku aika takaperin, että piiska unohtui matkasta enkä enää viitsinyt palata sitä hakemaan. ”Viuhuttelen vaikka ylimääräistä liinapäätä, eiköhän se tamma sillä edes jotenkuten liiku”, ajattelin.

Yllätys olikin suuri, kun KT tuntui paitsi reippaammalta, myös huomattavasti herkemmältä ja kuuntelevaisemmalta kuin normaalisti. Kovapäisenä en tietenkään yhdestä kerrasta uskonut, mutta kun seuraavallakin kerralla ilman piiskaa tapahtui sama ilmiö, koin ahaa-elämyksen. Kun käteni vapautui painavasta piiskasta (ja samalla minulla oli yksi tavara vähemmän, mihin sotkeentua ja kompastella), kroppani olikin huomattavasti rennompi ja vapaampi viestittämään hevoselle mitä halusin sen tekevän. (”Hei, tätihän on oppinut puhumaan!” Kilttitamma varmaan ajatteli mielessään.)

Olen hämmästellyt, miten herkästi hevonen reagoi kehonkieleeni. Toki ääniavutkin ovat juoksutuksessa tärkeitä (niitä käytin aiemminkin), mutta esimerkiksi temponvaihtelut on helppo saada aikaan omalla kehollaan viestittämällä. Olen edennyt lähinnä yritys-erehdys-periaatteella: kun hevonen reagoi oikein, tiedän että olen itse tehnyt oikein. Karkeana peruslogiikkana olen pitänyt "takaa ajetaan, edestä jarrutetaan". En tiedä kuinka oikeaoppista tuo lienee, mutta ainakin KT:n kohdalla toimii.

Juoksutuksesta on meille paljon hyötyä. Se on hyvää alkulämmittelyä ennen selkään nousua, ainakin Kiltintamman tapaiselle herkkikselle, joka on myös eri pätevä saamaan itselleen kaikenlaisia lihasjumeja. Ilman ratsastajaa selässä rytkymässä KT saa rauhassa verrytellä itseään ja rentoutua. Minä taas näen maasta käsin helposti, onko jompikumpi suunta tai tietty askellaji tavallista vaikeampi (etenkin laukka on KT:n kohdalla hyvä mittari). Näen myös, mikä on ”yleinen fiilinki”: tökötelläänkö happamana turpa taivaissa vai mennäänkö rentona ja tyytyväisenä pää alhaalla. Tästä on paljon apua selkään mennessä. Lisäksi juoksutuksen aikana saan hevosen kuulolle, löydämme yhteisen kielen ja vireen. Nykyisin juoksutuksesta on tullutkin ihan must, etenkin taukojen jälkeen. Jos en ensin juoksuta, tuntuu että menen hevosen selkään "sokkona".

Seuraava askel tädin opintiellä on oppia irtojuoksuttamaan pyöröaitauksessa, jolloin saan viimeisenkin haittaavan ylimääräisen kapineen eli liinan pois häiritsemästä. Uskon, että Kiltintamman kärsivällisyys riittää kyllä opettamaan tädille pyörötyöskentelyäkin. On se vaan niin pätevä ope.

Lemppari ja paremmintietäjien syvä ahdistus

Lemppari viime kesänä. Tämänkesäisiä kuvia ei ole tarjolla, kun en ole juurikaan ehtinyt ratsastaa. Oikeasti kuvan ottohetkellä ei satanut, lisäsin sateen ihan vaan tämän hetkisen sään kunniaksi.

Kiireistä huolimatta olen päässyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna peräti kolme kertaa ratsaille, yeehaw! Oloneuvoksena kesänsä laitumella/tarhassa hortoillut Lempipoika ei tunnu olevan ihan yhtä innostunut asiasta. Kaikki muut askellajit ja kommervenkit on ihan ok, mutta laukka ei kuulemma kuulu ohjelmistoon. Sen sijaan Lemppari esittää mitä hienointa selkäköyryloikkaa ja pikkupomppoa. Ei mitään varsinaisesti vaarallista, vaan lähinnä ärsyttävää. Joka loikalla persus irtoaa satulasta ja istunta katoaa hetkeksi, juuri siksi kriittiseksi ajaksi jolloin pitäisi laittaa poika kuosiin. Siinä vaiheessa kun olen saanut koordinoitua omat raajani taas omille paikoilleen, alkaakin uusi pomppusarja. No, kokemuksesta tiedän, että pukittelu lakkaa, kunhan saan taas ridaputken pään auki. Ratsastusintoa nostatin ostamalla Prof.Tsoissin anatomisen, terapeuttisen ja psykedeelisen erikoispadin. Mainosten mukaan erityisen kevyen, pätevästi iskuja vaimentavan ja tietenkin imukykyisen. Tottakai hankin samansävyiset pintelit myös. Epäilen kyllä vahvasti pintsujen päätyvän käyttämättöminä laatikkoon, joka on jo ennestään pullollaan tyylikkyyshimon kourissa ostettuja värikkäitä jalkariepuja. Kuka ihme niiden kanssa oikein jaksaa askarrella? En minä ainakaan...

Vielä kesällä olin aivan vino, kun vasemman jalan joku ihmelihas oli pahasti jumissa. Nyt on jotain kremppaa oikeassa jalassakin, joten päättelen olevani suhteellisen suora. Ainakin Lemppari liikkuu nyt suoremmin kuin kesällä. Se on aika kumma polle, nappaan sen suoraan pakasta keskimäärin joka toinen kuukausi, ja se on joka kerran ollut parempi ratsastaa kuin edellisellä kerralla. Ainoat ongelmat liittyvät siihen laukkaan, mutta nekin ovat aina korjaantuneet pois aika nopeasti. Jonkin verran sillä vieläkin esiintyy sellaista Mä-En-Halua-Kääntyä- ja Mä-Muuten-Meen-Nyt-Portille- asennetta, mutta niiden määräkin on koko ajan hiljaksiin vähentynyt. Tää mun hiljaa hyvä tulee- systeemi on ns. Metusalem- metodi, joka perustuu ajatukseen "Mihin tässä kiirettä olisi, valmiissa maailmassa?".

Jos ihan oikeasti juttua ajattelee, niin kyllähän se niin on, että me ihmiset määrittelemme suurinpiirtein kaiken hevosteluhomman omista lähtökohdistamme. Niinkuin nyt esimerkiksi, että kuinka nopeasti jonkun hevosyksilön koulutuksen pitäisi edetä. Jos jostain syystä haluaa edetä hitaammin, niin heti on vähintään kymmenen paremmintietäjää motkottamassa, että hevonen menee aivan pilalle, kun sitä ei aloiteta 3- vuotiaana (tai länkkärirotujen kohdalla 2- vuotiaana). Toinen yleinen huolenaihe on, kuinka usein joku liikuttaa omaansa. Tokihan me kaikki tiedämme, että jos hevosta ei säännöllisesti liikuteta ihmisvoimin joka päivä, se menee siitäkin pilalle, ja lisäksi sairastuu. Kolmas tarkkailun kohde onkin sitten liikunnan määrä. Ettei vaan hevosella olisi huono kunto? Sillä selittyy suurin piirtein kaikki ratsastukseen liittyvät ongelmat. (Se toinen mahdollinen selitys on tietenkin ruokinta. Koulutusvirheitä tai epämotivoivaa työskentelyä syyttää aika harva, vaikka väittäisin että ne ovat aika monen ongelman perimmäisiä syitä.)

Tottakai lihaskunnon puute vaikeuttaa kokoamista ja sydän-keuhkokunto vaikuttaa jaksamiseen. Hevonen on kuitenkin jo perusrakenteeltaan paljon atleettisempi otus kuin ihminen, sillä on elimistössä pelit ja vehkeet paremmassa valmiustilassa, ja sen lihasmassan kasvattaminen on paljon nopeampaa. Jos se saa noin muutoin liikkua ulkona omatoimisesti, esim. isossa tarhassa tai pihatossa, ei ole mikään ongelma nostaa kondista aika nopeastikin sille tasolle, että se jaksaa työskennellä kentällä sen maagisen tunnin, minkä useimmat (minä mukaan luettuna) jostain syystä ratsastavat automaattisesti ilman kelloakin. (Taitaa olla ratsastuskouluaikojen perua. Ja sitten ne ketkut hevoset ovat siitä oppineet jäykistelemään sen 50 minsaa ja toimimaan viimeiset 10, koska tietävät homman loppuvan pian. )

Hittoako se kelleen kuuluu, minkä ikäisenä joku oman hevosensa aloittaa, kuinka monta kertaa sillä viikossa ratsastaa ja miten intensiivistä treeniä harrastaa? Suurimmasta osasta hevosia ei tule ikinä kummoisiakaan kilpahevosia, joten minkä ihmeen vuoksi nekin pitäisi alistaa kilpahevosen luonnottomaan elämään? Vain siksikö, että niin kuuluu tehdä?

Oma talli kullan kallis

Oma talli näyttää olevan paras keino välttää säännöllistä ratsastusta. Ainakin jos käy tallinpidon lisäksi muualla töissä. Tallin koolla on tietenkin merkitystä. Kaksi tai kolme hevosta olisi ehkä se ihanteellinen määrä, kuutisen hevosta taas enimmäismäärä, minkä työpäivän jälkeen ehtii hoidella ja vielä ratsastaakin. Kymmenkunta hevosta on ehkä se hankalin luku: työtä riittää 25/8, mutta talli ei tuota tarpeeksi, että pystyisi palkkaamaan apurin ja maksamaan palkan lisäkulut eli työntekijästä koituvat työnantajamaksut. (Varsinkin, jos puolet hevosista on omia oloneuvoksia, joiden ainoa funktio tässä maailmassa on syödä, paskantaa ja repiä kalliita loimia.)

Heleppo ja vaivaton ratkaisu paikata likviditeettivajetta on tietenkin ratsastustuntien pito. Teoriassa siis. Oikeessa elämässä asia on kuitenkin monimutkaisempi. Palkkatyö plus paskanlappaaminen näet pitää tehokkaasti huolen siitä, että arkipäivinä ei ole mitään mahiksia revetä ratsastuksenopettajan hommiin. Viikonloput on joo olemassa, mutta koko viikon tarhassa seisoneita hevosia ei oikein voi työllistää kuin tunniksi per päivä. Lisäksi hevosia pitäisi olla tunnilla useampia, että homma ihan oikeasti kannattaisi. Toisaalta taas ei ole mitään järkeä ostaa lisää hevosia, että voisi viikonloppuisin leikkiä ridaopea. Kun ne penteleet syövät&paskantavat myös niinä arkipäivinä, jolloin eivät tuota mitään (muuta kuin lantalantäytettä ja selkäkipua).

Toinen probleema ridatuntien kanssa on hevosten läpiratsastus. Jotta kehtaisi pyytää tuntilaisilta rahallista korvausta, pitäisi hevosten olla siinä kuosissa, että ratsastaminen on sekä turvallista että mielekästä. Toisin sanoen, mitä useampi hevonen viikonloppuisin tunneilla juoksee, sitä useampi niitä on viikolla ratsastettavaksi. Tämän ongelman kanssa kulkee käsikynkkää opetettavien ratsastajien taso. Mitä noviisimpia oppilaita viikonloppuna, sitä enemmän läpiratsastamista viikolla.

Kolmas ongelma on sopivien ratsastajien löytäminen. Kun omat hevoset on hiellä, tuskalla ja armottomalla pähkäilyllä ratsastettu herkiksi, keveiksi ja hyvätapaisiksi, ei tarvita kuin pari vähemmän taitavaa ratsastajaa pilaamaan koko homma. Lajivalintakin rajoittaa aika lailla sopivien ratsastajien löytämistä. Suomessa taitaa olla tällä hetkellä noin 100 000 ratsastuksen harrastajaa. Niistä noin 1% eli korkeintaan 1000 ihmistä harrastaa lännenratsastusta, ja ne ovat penteleet solutt...levittäytyneet ympäri Suomea. Länkkäristä kiinnostuneita enkkutyylin ratsastajia saattaisi löytyäkin, mutta loppujen lopuksi aika harvalla on ihan oikeasti tahtoa ja nöyryyttä täysin uuden tyylin opetteluun. Ja ikävä tiukkapipo kun olen, en mielelläni päästä täysin aloittelijoita hevosteni selkään. Niitä varten on olemassa ratsastuskoulut tahmeine ja turvallisine tuntihevosineen.

Sitten on tietenkin olemassa se yksärin omistajan perusratkaisu, hevosen vuokraaminen kerran pari viikossa jollekin tutun työkaverin langon serkulle tai heppafoorumin kautta löytyneelle puskistädille. Harmi vaan, että nuo yllämainitut ratsastajan taitoihin liittyvät ongelmat haittaavat tätäkin vaihtoehtoa. Oikeastaan riskit ovat paljon suuremmat, koska kyseisen ihmisen tulisi kyetä hoitamaan hevonen ja ratsastamaan omatoimisesti sillä aikaa, kun tallinpitäjä lappaa paskaa, sekoittelee iltaruokia ja letkuttelee jalkavaivaisia hoidokkejaan.

Mukavista maastoiluhevosista näyttäisi olevan pulaa, mutta ihan oikeasti, kuinka moni hevosenomistaja uskaltaa enää nykypäivänä päästää kymmenen vuotta taukoa pitänyttä tätiä tai yli-innokasta 13-vuotiasta heppahullua maastoon, jos on olemassa edes mikroskooppisen pieni mahdollisuus, että joutuu ratsastamaan liikenteen seassa? Lisäksi vielä nuo vuodenaikoihin sidotut erikoispelotteet. Tällä hetkellä metsät ovat pullollaan puiden takana kykkiviä sienestäjiä, eikä olisi kiva joutua hirvenmetsästysporukan jalkoihinkaan. Talven lisäriesana ovat läpitunkematon pimeys, salakavalat jäätiköt ja mitä kummallisemmissa paikoissa holtittomasti kaahailevat moottorikelkkailijat. Keväällä, lumen sulaessa tietty osa hevospopulaatiosta saa ylimääräistä sydämentykytystä sulapaikoissa paistavasta maan pinnasta, kelirikko tekee tavallisista hiekkateistä petollisia jalkaloukkuja ja traktoreita kamaline kilisevine peltotyölaitteineen ei voi välttää. Onneksi sentään on olemassa kesä. Tosin jotkut hevoset saavat kolleria muistuttavan paniikkikohtauksen joutuessaan paarmojen hyökkäyksen kohteeksi. Ai niin joo, unohdin ihan tykkänään, että eihän niitä vuokraajia tietenkään kesäisin näy, kun on kummilapsen häitä ja mökkeilyä ja muuta elämää pienempää turhuutta. Kunnon hevosihmisen tuntee siitä, että sillä ei ole muita ihmissuhteita kuin toisia hevosihmisiä.

Mitä tästä opimme? A. Älä koskaan hanki omaa hevosta, koska se johtaa helposti 2-n kappaleeseen hevosia. B. Älä ainakaan hanki omaa tallia. Syyt selitetty yllä. C. Jos nyt kuitenkin olit niin tyhmä, että menit hankkimaan oman tallin, älä ainakaan ota vuokralaisia. Vaikka ne olisi kuinka kivoja, ihan oikeasti ne aiheuttaa töitä. D. Ratsastustuntien pidolla EI rikastu, sillä ei edes paikkaa hevosen aiheuttamia kuluja. E. Hyvä ja luotettava ynnä pätevä vuokraaja on legendaa. (nokei, on niitä poikkeuksiakin, mutta älä hyvä ihminen vaan laske niiden varaan.) Ja vielä viimeiseksi, F. Älä opettele ratsastamaan liian harvinaista lajia kuten länkkäriä, koska silloin vaikeutat hevosteluelämääsi vielä potenssiin 10.

Lämppärit länkkäreinä

Omat oppilaat oli viikonloppuna ekaa kertaa kisoissa. Toisella alla järkälemäisen kokoinen lv, Pahatamma, toisella 25-vuotias Vanharuuna, aikoinaan rahaa juossut kuumakalle, joka tuppasi vielä pari vuotta sitten linkoamaan ratsastajia selästään jos sitä esti toteuttamasta itseään.

Kumpaakin hevosta on pääasiassa ratsastettu hyvin kevyellä kuolaintuntumalla ja pitkähköllä ohjalla, mutta kisoja varten treenattiin muutama kertaa lyhyellä ohjalla ratsastamista. Koska oli aikalailla satavarmaa, että polleista tulee löytymään kisapaikalla sen verran palijo virtaa, ettei pelkkä istunta riitä jarruksi. Ja loppujen lopuksi tuomarit kuitenkin arvostavat radan täsmällistä suorittamista enemmän kuin täydellistä muotoa ja rentoutta.

Sain ehkä parasta palautetta, mitä ope voi tuomarilta saada. Se nimittäin kysyi kummaltakin oppilaalta, onko tämä mahdollisesti entinen kouluratsastaja, kun istunta on niin hyvä? Arvata saattaa, että tuomari hiukan yllättyi vastauksesta: "Ei kun ihan ravi-ihmisiä. Vaihdettiin tuossa muutama vuosi sitten suoraan raveista länkkäriin.."

Yleisesti ottaen kouluratsastuksen ja länkkärin istunnat poikkeavat sen verran toisistaan, että olisin saattanut ottaa kysymyksen moitteena, ellei tuomari olisi nimenomaan maininnut palautteessa, että suurimmalla osalla ratsastajista oli nimenomaan ongelmia istunnan kanssa: ratsastettiin pelkillä käsillä, jalat sojottivat jäykkinä ja käyttämättöminä, kädet olivat väärässä paikassa, ulkokäsi nousi kaarteessa ylemmäksi kuin sisäkäsi, tuoli-istunta jne...

Luettelo on kuin vikalista mun tunneilta. Siis niistä asioista, joista jaksan vuodesta toiseen jankuttaa. Arvatkaa vaan, korkattiinko me skumppapullo, kun päästiin kotiin? Sijoituksia ei tullut, mutta sitäkin enemmän hyvää mieltä ja intoa jatkaa treenaamista.

Pikkutamma ja varsa

Pikkutamman ja 2 tunnin ikäisen pikkuotuksen yhteinen lepohetki.

Pikkutamma varsoi torstain ja perjantain välisenä yönä mitä kauneimman pienen tammavarsan. Tiesin jo torstai- aamuna, että se tulee varsomaan seuraavana yönä, koska sen utareiden nisiin oli ilmestynyt kirkkaankeltaiset ternimaitotipat. Ne muuttuivat päivän mittaan valkoisiksi maitotipoiksi, niitä ns. vahatulppia/tippoja ei kehittynyt tällä kertaa ollenkaan. PTn takalisto alkoi myös näyttää siltä, että varsaa pukkaa. Ulkosynnyttimet ikäänkuin venyivät ulospäin ja näyttivät "veltommilta" kuin normaalisti.

Mulla on sikäli ollut hyvä tuuri tammojen kanssa, että kaikki ovat olleet luonnostaan erinomaisia äitejä, synnyttäneet ja aloittaneet imettämisen ilman apua. No, Vanhaatammaa on jouduttu vähän avustamaan tässä imetysasiassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että sillä on vanhemmiten ollut taipumusta valuttaa ternimaidot pihalle varsomista edeltävänä päivänä. Sen vuoksi siltä on jouduttu lypsämään ternimaitoa talteen ja annettu se sitten vastasyntyneelle varsalle tuttipullosta. Pikkutamma hoiti kuitenkin kaiken itse ja omatoimisesti, jälkeiset irtosivat nopeasti ja itsekseen ja varsakin osasi nisille ihan itse.

Synnytyksen odottaminen on aina hiukan hermostuttavaa. Koskaan ei voi etukäteen tietää, tuleeko komplikaatioita. Niitä tulee harvoin, mutta sitten ne ovatkin sitä vakavuusluokkaa, että siinä on sekä emän että varsan henki vaakalaudalla. Usein jompikumpi menetetään, yleensä varsa. Varsan syntymän jälkeen voi huokaista hetkeksi helpotuksesta, kunnes muistaa, että ai niin, ensimmäisen elinviikon ajan joutuu tarkkailemaan ettei varsa vain ole saanut mitään infektiota navan kautta. Siitähän on heti syntymän jälkeen suora yhteys varsan verenkiertoon, joten riski on aina olemassa, oli olosuhteet kuinka puhtaat hyvänsä. Ja kun tästä stressistä on selvitty, aletaan jännittää tamman varsakiiman varsalle aiheuttamaa ripulia, sitten rhodokokkitartuntaa, sen jälkeen mahdollisia onnettomuusperäisiä sairauksia (joille varsat ovat erityisen alttiita, kun eivät osaa varoa vaarallisia asioita).

Tähän saakka kaikki on kuitenkin hyvin. Varsa on peloton ja topakka olento, harjoittelee jo koottua laukkaa ja piffiäpaffia pihattokarsinassa. :o) Sanoisin, että se on tähänastisista kasvateistani paras, ainakin näin puolentoista vuorokauden tarkkailun jälkeen. Rakenne näyttää paremmalta kuin emällään, ja rotutyypistä ei tosiaankaan tule olemaan pulaa. Toivoisin sen jäävän rautiaaksi, mutta todennäköisyyden lait taitavat olla minua vastaan: kahden heterotsygootin kimon jälkeläisistä 75% ovat kimoja. Huokaus. Ei siinä, ettenkö tykkäisi kimoistakin, mutta olisi kiva saada välillä muunkin värisiä varsoja. Ja toisaalta, hyvä hevonen on hyvä hevonen, vaikka se olisi sinipunaruudullinen. Se väri on kuitenkin loppupeleissä kaikkein merkityksettömin tekijä. Tärkein on hevosen luonne ja käyttöominaisuudet, sitten terveys, ja sitten vasta tulee ne ulkonäköasiat, niissäkin rakenne ja rotutyyppi menee värin edelle.

Vanhaherra ja Nainen

Jostain käsittämättömästä syystä taulukointi saa aikaan sen, että postaus alkaa tuolta kilometrin päästä alempaa. Skrollatkaa sinne.

Huokaus. Kyllä miehen elämä on tylsää.	No mutta mistäs toi tohon ilmestyi? Sehän on NAINEN!
Nuuh...kyllä. Täällä on nainen kävellyt. Kakannutkin.	Mmmm, mikä tuoksu! Ihan parasta parfyymiä!
Täytyy merkata rajat ettei muut pojat vaan tuu osingoille...	Ja mitäs tässä... nuuh... se nainen on pissannutkin mun pihalle!
Peitetään pian, ettei muut huomaa. Tulee muuten vielä kilpakosintatilanne.	Tohtiskohan häntä lähestyä?
Hei, käytsä usein täällä? Saanksmä tarjota sulle jotain?	Kiva peba sulla, mutta ensin yks pikku juttu. (Tarkista vielä, että on nainen, ettei tuu mokattua...)
Aaaah, on se! Hei pojat, käyks kateeks, mulla on sauma!	Jestas että on kipakka akka! Tuli oikein kenkää.
Ihme tyyppi, käy suoraan asiaan, eikä meitä ole edes esitelty..	Mieluummin lounastan yksin kuin tollasen moukan kanssa.
Otetaas alusta. Hei kaunis neiti, saisinko tarjota teille jotain? Teillä kun on niin hyvänhajuinen peppukin.	Ekat varsinaiset treffit. Tästä se lähtee.

~The End~

Lemppari miehuudentunnossaan

Lemppari viime kesänä.

Parisen viikkoa sitten meidän tallille muutti Kimotamma ja sen vuosikas orivarsa. Pariskunta tuupattiin Lempparin ja Kauniinpojan viereiseen tarhaan, koska se oli ainoa vapaana oleva sijoituspaikka. Uudet hepat saapuivat illalla, ja koska kaikki hepat ovat yötä ulkona, ramppasin koko seuraavan yön noin tunnin, puolentoista välein ulkona katsomassa, että kaikki on hyvin. Kaunispoika, joka on koko kevään ollut pomoasemassa, riehaantui aivan tyystin tulokkaista (varsinkin kun Kimotammalla oli vielä kiimanjämät päällä), ja jaksoi juosta mylvien ja rehvastellen läpi yön eestaas aidanviertä. Lemppari otti asiat rauhallisemmin, keuli pikkuisen, röhki varoittavaan sävyyn Kauniillepojalle ja suuntasi vähän väliä Kimotammaan intensiivisiä sänkykamarikatseita.

Kimotamman ilmestyminen herätti ilmeisestikin Lempparissa niin voimakkaan miehisyydentunteen, että poikien oli keskusteltava arvojärjestysjutut uusiksi. Diskussion tuloksena Kaunispoika on täynnä hampaanjälkiä ja Lempparin ego on multiploitunut vähintäänkin nelinkertaiseksi. Hyvinkasvatettuna poikana se on edelleenkin helppo käsitellä, mutta muiden hevosten läheisyys saa sen laskemaan tunkin maata kohti ja kasvamaan ainakin 10cm korkeutta.

Lauantaina otin härkää sarvista ja lähdin Lempparilla maastoon, kavereina erittäin tiineenä oleva Pikkutamma ratsastajineen. Puolentunnin "rauhallinen" kävelyreissu sisälsikin sitten kaikki mahdolliset ja tahattomat uimakoululiikkeet takapotkullisesta courbettesta levadeen, piffistä paffiin ja salamannopeista rollbackeistä sivulle liiraaviin avo-, vasta- ja sulkutaivutuksiin. Useimmiten äijämäisen röhkinnän säestyksellä. Otettiin ehkä 4 tai 5 puhdasta käyntiaskelta koko reissun aikana.

Kentällä Lemppari oli onneksi paljon rauhallisempi, kaikki muu kävi paitsi laukka. Laukannostokäsky tuntui olevan yhtä kuin kehoitus köyryselkäloikkaan suorin jaloin, joten totesin että tänään onkin sitten jo ihan oman turvallisuuden vuoksi ravipäivä.

Sunnuntaina taas selkään, ja Lempo oli aivan kuin eri hevonen. Kaikki askellajit oli ok, mitä nyt muutama megapukki laukassa. Mutta nehän vaan piristää, pitää silleen kivasti ratsastajan hereillä. Onneksi tiedän, että pukittelu vähenee mitä enemmän ratsastaa ja jossain vaiheessa se jää kokonaan pois. Ihan omaa syytänihän se on, kun en ehdi/viitsi ratsastaa pollea säännöllisesti. Muutenkaan en oikein jaksa pitää tuota pukittelua mitenkään isona asiana, meidän kaikki tammat ovat olleet aikamoisia peräpään heittelijöitä jossain vaiheessa uraansa. Kyllä siihen sakkiin pari loikkivaa ja pomppivaa oriakin mahtuu.

Pystyyn nouseminen sen sijaan on paljon pelottavampaa, niin monta kammottavaa selälleenkaatumisjuttua olen vuosien varrella kuullut tai nähnyt. Mikäs siinä jos joku 600-700 kiloinen puokki nousee takajaloilleen, sehän on itse niin painava, ettei 60-kiloisen ratsastajan lisäpaino juurikaan keikauta sitä suuntaan tai toiseen. 400-450 kiloa painava arabi on yleensä sen verran huteranoloinen keuliessaan ja keulakin nousee pystysuoraan sadasosasekunnissa, niin että ratsastajan pienikin horjahdus saattaa saada sen kaatumaan. Jos ei nyt selälleen, niin ainakin kyljelleen. Onneksi Lemppari on ainakin tähän päivään saakka harrastanut lähinnä sellaisia levaden korkuisia, hallitunhitaita keulimisia. Ja niitäkin hyvin harvoin.

Lauantaisesta maastolenkistä tuli elävästi mieleen eräs vaellusretki Unkarissa. Kärjessä nuori mies valkoisen lipizzaoriin selässä ja perässä kymmenkunta kikattavaa suomalaisnaista. Koko reissun ajan poika hyppyytti ja pompotti oritta, ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen perässä seuraavaan naislaumaan. Tallin pihalta lähdettiin ylämäkeen kiitolaukassa, että saatiin pihalla keulineista hevosista liika into pois. Muutkin laukkaosuudet vedettiin hervotonta kiitoa, ja kiipeilyosuudessa mentiin sellaisia mäkiä, että ainakin puolet retkelle osallistuneista naisista näkee niistä vieläkin painajaisia. Se oli pelottavan ihana maastolenkki, muistaakseni vain yksi tai kaksi asiakasta putosi hevosen selästä.

Jos kaikenmaailman extremelajeilla machoilevat miehet oikeasti tietäisivät, kuinka vaarallinen ja tapaturma-altis laji ratsastus voi oikeasti olla, niin tallithan pursuisivat cowboy- unelmiaan toteuttavia uroita. Tosin siihen extreme- tunnelmaan saattaisi olla hiukan vaikeaa päästä maneesissa laahustavilla ratsastuskoulun tahmakavioilla. Hmm... liikeidea. Jonkun pitäisi perustaa ratsastustalli Miehille. Talli Äijät Oy. Siellä olisi kaikkea kivaa ja vaarallista kuten esim. villihevosen kesyttämistä, hillitöntä kiitolaukkailua kaikkialla missä suinkin mahtuu laukan nostamaan, hervotonta kaahailua hevoskärryillä, umpipäissään ratsastamista ja vaikkapa pienoiskiväärillä ampumista hevosen selästä. Luonnollisestikin kaikki tallin ratsut olisivat oriita, ja tallilla pidettäisiin paria tammaa ihan vaan sen vuoksi, että saataisiin orhit lietsottua sopivan räväkkään mielentilaan.

Oppivainen ihminen

Enkkuratsastelujen välissä harjoitellaan Ainoaa Oikeaa ratsastuksen lajia ;)



[Uudistusten myötä Tätipahkeinen muuttui Touhikseksi. Sama täti kyseessä kuitenkin.]

Hevosihmisten suusta kuulee usein lausahduksen ”se ja se hevonen opetti minulle paljon”. Tätikin on saanut kokea menneenä talvena, miten hevonen opettaa ihmistä, tai päinvastoin. Tai ainakin opitaan pikkuhiljaa puhumaan samaa kieltä, jos ei muuta.

Kun Kiltintamman vakkariratsastaja Talliorja muutti helmikuussa pois, omin KT:n omaksi vuokrapollekseni. KT ei ole niitä kaikkein suoraviivaisempia hevosia ratsastaa, vaikka muuten onkin kiltteyden perikuva. Yhteiset ratsastussessiomme vaihtelivat talven mittaan asteikolla ok - no jaa - melko hirveää - ei lasten katsottavaa. Maastoilu ja käynti-ravi-työskentely kentällä olivat suhteellisen ookoo, mutta se laukka. Voih ja eih. Alussa pidinkin viisaampana olla laukkaamatta lainkaan. Muutaman kerran kokeilin, mutta pakkamme hajosi välittömästi ja tuloksena oli joko sinne tänne kaahotusta pukittelun kera (huonona päivänä) tai nenä taivaissa selkä notkolla suorin jaloin tököttelyä (hyvänä päivänä).

Jossakin huhtikuun kieppeillä aloin päästä hiukan jyvälle hommasta. Ensin tarvittiin kuitenkin sisäinen asenteenmuutos. Olen nimittäin koko ajan ollut sitä mieltä, että hevonen kulkee, kunhan vain itse opin ratsastamaan paremmin. Pikku hiljaa aloin tajuamaan, että vika ei aina olekaan minussa. Ta-daa, mikä oivallus! Toisinaan KT siis ihan oikeasti pistää minua huokealla ja välttyy sillä tavoin työnteosta! (edellä olevaa totuutta ovat kyllä hyvää tarkoittavat ihmiset hokeneet minulle enemmän kuin usein, mutta lopullinen oma oivallus antoi odottaa itseään näin kauan.)

Toki syy virheisiin edelleenkin on yleisimmin siellä satulan ja ohjasperien välissä. Nyttemmin olen kuitenkin jo kohtalaisen hyvin oppinut erottamaan, milloin hevonen sanoo ”en mä voi tehdä noin niin kauan kun sä teet näin” ja milloin taas ”en viitsi, ei huvita, tee itte”. Suurin läpimurto tapahtui, kun toukokuun alusta alkaen pääsin ohjatuille tunneille kerran viikossa.

Tunneilla olen erittäin konkreettisesti saanut huomata, kuinka helpolla sitä päästää sekä itsensä että hevosen yksin ratsastellessaan: ”Johan se on mennyt kymmenen minuuttia ihan kivaa ravia, nyt pitkät ohjat ja huilaamaan”. Ja vaikka ne oman ratsastuksen perusvirheet ovat erittäinkin hyvin tiedossa, niiden aktiivinen korjaus on vaikeaa, ellei mahdotonta, jos ei joku ole jatkuvasti vieressä muistuttamassa. Ratsastuksen hankaluus kun piilee paljolti juuri siinä, että selässä asiat tuntuvat aivan erilaisilta kuin miltä ne näyttävät.

Suurin hyöty kuitenkin omalla kohdallani tulee itsevarmuuden kasvamisesta. Tiedän, että voin vaatia hevoselta työntekoa. Tiedän, että teen oikein ja hevosen on toteltava minua. Osaamisen kasvaessa voin myös tehdä vaihtelevampia asioita, jolloin ratsastuksesta tulee mielekkäämpää ja hauskempaa molemmille. KT:n kunniaksi on sanottava, että monipuolisuutta siltä ei ainakaan puutu: se on kouluratsu, maastoratsu ja lännenratsu, kaikki samassa paketissa. Ehkä saan väännettyä siitä kesän mittaan vielä esteratsunkin, kuka tietää…