Lemppari ja Vanhaherra vaihtavat alaa

Lempipoika esittelee laitumella raviaan.

Talven hiljaiselon jälkeen alkaa taas hevostelupuuhiin tulla vipinää. Pikkupuokki muutti helmikuun puolessa välissä toiselle tallille, ja samalla menetin hyvän talliorjan. Se joka sanoo, että 10 hevosta menee siinä missä yhdeksänkin, on muuten väärässä. Jo yhden yksilön vähennys luupääkokoonpanossa vähentää työtä noin 20 minuuttia päivässä. Varsinkin näinä ahdistavankiireisinä loimitusaikoina.

Perjantaina trakehneriruuna Perushevonen lähti kotiinsa maneesitallille, ja vaihdossa saatiin Vanhaherra takaisin kesäresidenssiinsä. VH on seisonut koko talven maneesitallilla ihan ruunana, ei ole huudellut naisille ja pötkyläkin on pysynyt häveliäästi housuissa. Trailerista ulos astuttuaan se kuitenkin hokasi välittömästi, että jee, täähän on se mesta missä sai viime kesänä paljon ***lua. Se kiljui täysin palkein muutaman kimeän Isäntä On Saapunut- ilmoituksen, ja oli niin tohkeissaan, että olisi varmaan astunut tallissa vaihtoa odottelevan Perushevosen, jos olisi päässyt siihen kalterien välistä käsiksi.

Minun olisi tarkoitus alkaa tässä pikkuhiljaa länkkäröimään Vanhaaherraa. Juoksutin sen sekä lauantaina että sunnuntaina, että päästäisiin edes jonkinlaiseen työskentelynmakuun heti alusta pitäen. Viime kesänähän en ehtinyt muuta kuin talutella sitä naisiin tai ulos laitumelle, joten sen käsitys meidän tallin viihtyisyydestä on ehkä hiukan ylimitoitettu. VH käyttäytyi kentällä aivan asiallisesti ja juoksuttaminenkin sujui ihan hyvin, paitsi että kentän vieressä ulkoileva tammalauma sai sen joka kierroksella kuikuilemaan ulos ympyrältä. Luulen, että kun menen ensimmäistä kertaa selkään, siirrän akkalauman ihan varmuuden vuoksi toisaalle.

Vanhanherran muuttuminen länkkärihevoseksi aiheutti ison aikapulaongelman. Oma aikani ei nimittäin millään riitä kolmen hevosen (Lempipoika, Kaunispoika ja Vanhaherra) liikuttamiseen, realistisesti ajatellen ehdin oikeastaan puuhastella korkeintaan yhden hevosen kanssa. Niinpä tein Lempparin tulevaisuuden suhteen radikaalin ratkaisun: siitä tulee kouluhevonen "Yhtiökumppanilleni", jonka kanssa kimppaomistan Vanhanherran. Lempparilla on erittäin hyvät liikkeet rotuisekseen: se kulkee luonnostaan rentona oikein päin, hakee eteen alas ja askel on sekä korkea että pitkä. Sen takapää on erittäin vahva, se kokoaa itsensä luonnostaan oikein ja esittää mielellään piffiäpaffia sekä levadeja tarhassa juostessaan.

YK kävi eilen koeratsastamassa Lempparia, ja tykkäsi kovasti. Alkuun hevonen oli todella hämmentynyt, sehän ei ole tottunut pysyvään ohjastuntumaan ja jatkuvasti kiinni oleviin pohkeisiin. Lemppari kalibroitui kuitenkin uudenlaisiin apuihin aika nopeasti, ja ratsastuksen lopussa se kulki jo suhteellisen rentona eteen. Välillä se muisti kapinoida pohkeita vastaan laimeasti sivuille potkimalla, mutta uskoisin tuonkin tavan poistuvan, kun se huomaa että potkimalla ei pääse pohkeista eroon. Nyt sitten vaan polle saa luvan tottua säännölliseen työskentelyyn ja reippaaseen eteenliikkumiseen, että saadaan se kunnolla kuolaimen ja pohkeen väliin. Tähän saakkahan sen liikkeitä on oikeastaan typistetty tahallaan, jogi ja hidas lope eivät todellakaan ole rohkaisseet sitä käyttämään koko liikekapasiteettiaan.

Lemppari on maailman ihanin hevonen, ja sillä ratsastaminen sen luokan nautinto, että yllämainitun päätöksen tekeminen oli pitkä ja vaikea, koko talven kestänyt juupas-eipäs-projekti. YK on kuitenkin hyvä ratsastaja, ja meillä on hyvin samanlainen käsitys siitä, miten hevosia kuuluu ratsastaa, joten uskon päätyneeni oikeaan ratkaisuun. Ja onhan minulla vielä VH ja KP ratsastettavana. VH on mielenkiintoinen projekti, koska sille on kertynyt 17 vuoden ajalta kokemuksia erilaisista ratsastajista ja lajeista: se on aluksi laukannut kilpaa, sitten toiminut seuratason estehevosena ja puskaratsuna, sen jälkeen se on ollut siitosoriina, ja aina välillä se on kaivettu naftaliinista laukkaamaan kilpaa tai hyppäämään esteitä. Kouluratsastusta sillä on todennäköisesti menty tosimielessä vasta viimeisen vuoden aikana. Ja nyt sitten vielä lännenratsastusta. Ei ole helppoa tällaisella yleisrotua edustavalla hevosella, kaikkeen muuhun voi joutua sekaantumaan paitsi raveihin.

Polle-esittely: Vanhatamma

Jos hevoset olisivat ihmisiä...

niin Vanhatamma olisi ehdottomasti Rouva Stiff Upperlip. Sellainen fiini, äkäisenreilu, vanhempi, englantilaista maalaisaatelia edustava rouvashenkilö, joka ei siedä sinuttelua ja pitää ehdottoman tarkasti kiinni yhteiskunnallisesta luokkajaosta. Se on omassa mielessään jakanut muut hevoset ja ihmiset neljään luokkaan: hyödyllisiin ja hyödyttömiin sekä sinuteltaviin ja teititeltäviin, ja käyttäytyykin sitten niitä kohtaan jaon mukaisesti. Hyödyllisten ryhmään pääsevät ihmisistä ruokkijat ja hevosista muut samanlaiset luokkatietoiset pokerinaamat. Hyödyttömien ryhmään kuuluvat satunnaiset ihmistuttavuudet ja alempiarvoiset hevoset, joista jälkimmäisiä se simputtaa ihan vaan omaksi huvikseen. Erinomaista anoppi- ja työpaikkakiusaajamateriaalia siis.

Sinuteltavien joukkoon pääsee, jos osaa käyttäytyä ja omaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. Ihmisiltä sinutteluvälit vaativat kohteliasta, pidättyväistä sekä johdonmukaista käyttäytymistä, toisten hevosten on ihan turha yrittää sinutella. Missään tilanteessa. Alempiarvoisia hevosia se puhuttelee kuin 1800-luvun kartanonrouva: "Pikkupuokki on hyvä ja poistuu, ja muistaakin sitten käyttää kyökin ovea", ja samassa yhteiskuntaluokassa olevia kohteliaan pidättyväisesti tituleeraamalla:"Ottaako Rouva vielä lisää paakelsia vai pyydänkö sisäkköä korjaamaan pois?" tai "Te Nuorimies siellä, olkaa hyvä ja poistukaa alueelta. Tämä on vain naisille."

Työpaikan kahvihuoneeseen se ehtii aina ensimmäisten joukossa, jos pullaa on tarjolla. Sillä on pokkaa ottaa se viimeinen kursailusiivu, vaikka ilman jääneen tsupparin tai jonkun muun alemman olion nenän edestä. Se on olevinaan nirso ja hienostunut, mutta kun kukaan ei ole näkemässä se tunkee herkkuja suun täyteen ja yrittää niellä ne ennen kuin muut huomaavat. Keskustelee kyllä mielellään tietäväisesti haute cuisinesta, mutta kiskoo kotona salaa keittössä läskisoosia kaksin käsin suoraan paistinpannulta. Sitten onkin hyvä mennä ystävättärien kanssa kello viiden teelle ja närkkiä pienenpieniä kurkkuvoileipiä ja inkiväärikeksejä nirsosti valikoiden. Pyylevyydestään se syyttää tietenkin hidasta aineenvaihduntaa ja perintötekijöitä.

Se harrastaa mielellään pitkiä kävelyretkiä perienglantilaiseen maalaistyyliin. Päällä tweedkankainen kävelypuku ja jalassa järkevät, paksupohjaiset kävelykengät ja päässä korkeahko tubeerattu nuttura, jonka se käy kerran viikossa uusimassa luottokampaajallaan. Jos sillä olisi koira, se olisi musta metsästyslinjainen labradorinnoutaja tai lauma cockerspanieleita. Maalaisaatelisena se suorastaan leuhkii sillä, että kykenee kulkemaan maastossa kuin maastossa, eikä tietenkään eksy koskaan. Kärryajelut maaseudulla ovat sen mielestä sivistyneisyyden huippu, tosin keskustan kauppakadutkin ovat sille tuttuja paikkoja.

Säädylleen uskollisena se ei ikinä näytä päällepäin tunteita. Tai ainakin se kuvittelee toimivansa niin. Se haluaa antaa itsestään viileän ja harkitsevan kuvan, mutta toisinaan se innostuu hiukan liikaa ja häpeää sitä silmät päästään jälkikäteen. Mannerheimintien liikenne, lähelle laskeutuva helikopteri tai ohiajava traktori eivät sitä hetkauta, mutta putoava lehti tai pikkulinnun pyrähdys saattavat aiheuttaa perinaisellisen hätkähdyksen, jota seuraa moittiva silmäys lornjetin läpi ja tuohtunut huomautus: "Hyvänen aika sentään!"

Ratsastuskulttuureissa on eroja

Kaunispoika. Meidän goottitukkainen taiteilijasielumme, jonka ainoa tehtävä tällä hetkellä on toimia Lempipojan adjutanttina ja seuraherrana. Ei liity mitenkään kirjoituksen aiheeseen, mutta en jaksanut alkaa väkertämään kuvaa ratsukosta, joka liikkuu valaistussa ja lämmitetyssä maneesissa master- tason opettajan haukansilmien valvonnassa ja on peittynyt turvavarustevuoren, puna-musta-keltaisen ratsastusloimen ja muhkeiden pinteli-patjaviritysten alle. Läjästä olisi sojottanut ulospäin vain vähintään 120-senttinen kouluraippa.

Välillä tuntuu siltä, että ne alan huippuasiantuntijat, jotka hevoslehdissä kirjoittelevat ratsastusharrastuksen turvallisuusasioista ovat enemmän kuin hiukan etääntyneet kentältä eivätkä näe, mihin kehitys on meitä viemässä. Toteamukset tyyliin "hevoset pois liikenteestä", "maastoilua varten pitäisi saada omat (valaistut!) reitit", "ilman raippaa ei saa nousta hevosen selkään" ja "nuoren hevosen koulutus tulisi jättää ammattilaisille" kuulostavat täältä katsottuna lähinnä elitistiseltä pätemiseltä. Maassa on tuhansia talleja, joilla ei ole kunnollista kenttää tai sitten ratsastajat liikkuvat paljon maastossa sekä omaksi ilokseen että hevosen virkistykseksi. Väistämättäkin joutuu ratsastamaan muun liikenteen seassa, ellei halua jäädä pyörimään kotitallin nurkille. Kokemuksesta tiedän, että kotimaastot on koluttu muutamassa kuukaudessa, jonka jälkeen mieli halajaa uusille reiteille. Ja miten kummassa onnistuisi matkaratsujen treenaus ilman kymmenien kilometrien pituisia maastoreittejä, kysyn ma?

Mitä tulee rakennettuihin ratsastusteihin, niin tylsempää maastossa liikkumista on vaikeaa kuvitella. Toki reittejäkin tarvitaan, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla. Nuorten hevosten totutus maastossa liikkumiseen vaatii turvalliset olosuhteet, ja ratsastuskoulujen kliinisen turvallisten maastotuntien vetämiseen ne ovat omiaan. Aneemistahan se sellainen maastoilu on, mutta omiaan avuttomille ja koordinaatiokyvyttömille nykyratsastajille. Hupaisin kommentti, jonka olen maastoa vetäessäni saanut tuli eräältä aikuisratsastajalta. Hän ei halunnut poiketa hiekkatieltä metsäpolulle, koska pelkäsi että oksat saattaisivat osua silmään ja puhkaista sen. Huokaus.

Ennenvanhaan uskallettiin ottaa riskejä. 70-luvulla, kun aloitin ratsastusharrastuksen Husön kartanossa, maastoilimme suurinpiirtein joka toisella tai kolmannella ratsastuskerralla. Ei silloin kuultu näitä nykyisiä valituksia siitä, että asiakas ei halua maksaa turhasta metsässä kävelystä vaan vaatii opetusta. Parhaat opit mitä minä ratsastuskouluaikoinani sain, tapahtuivat maastolenkeillä. Kiipeilimme kallioilla ja metsäpoluilla, laukkasimme sänkipelloilla ja hiekkateillä, hyppäsimme ojien ja kaatuneiden puiden yli. Leveillä metsäpoluilla hypättiin pieniä maastoesteitä, joskus käytiin merenrannassa kahlaamassa. Rantalaitumilla järjestettiin leikkimielisiä laukkakilpailuja koulun hevosille, ja talvella käytiin ilman satulaa maastossa, joskus jopa jäällä laukkaamassa. Maastotunnit antoivat varmuutta hevosen käsittelyyn ja eväitä selvitä yllättävistä tilanteista kuten hirven kohtaamisesta tai traktorin ohittamisesta. Hevoset olivat vielä silloin suurimmaksi osaksi suokkeja, joukossa oli peräti 3 puoliveristä ja sekalainen lauma risteytysponeja ja islanninponeja, kuten niitä silloin vielä kutsuttiin. Hevosten koulutustaso oli mitä oli, mutta kyllä ne tehtävänsä hoitivat: opettivat satoja, ellei peräti tuhansia lapsia, näitä nykyajan tätiratsastajia ratsastamaan.

Raipasta, tai siis sen puutteesta olen minäkin saanut aikoinani kuulla törmätessäni maastolenkillä Ypäjän käyneeseen Neiti Parempaan Ratsastajaan. Neiti Paremmalle Ratsastajalle ei ollut varmaan kuunaan tullut mieleen, että on ratsastustyylejä (kuten lännenratsastus), joissa raippaa ei käytetä. Ihmettelen myös kovasti, että mitä ihmettä minä sillä raipalla oikein siellä maastossa olisin tehnyt? Miellän raipan hienosäätöavuksi kenttätyöskentelyssä; merkinantovälineeksi jolla saadaan esimerkiksi takapäätä työskentelemään paremmin. Ei suinkaan Neiti Parempi Ratsastaja tarkoittanut lausahduksellaan sitä, että raippaa tarvitaan hevosen kurissa pitämiseen? Kyllähän nyt hänen koulutettuna ratsastuksen ammattilaisena olisi pitänyt tietää, että raippa ei ole sitä varten.

Mitä nuorten hevosten kouluttamiseen tulee, niin voi hyvänen aika. Mistä ihmeestä se Kainuun takametsien ratsastaja & pienkasvattaja itselleen sen asiantuntijan hankkii, kun lähimmät muiden hevosia kouluttavat asiantuntijat ovat vähintään 200 kilsan päässä ja ylityöllistettyjä? Helsingin seudulta ei löydy ainoatakaan ammattimaista lännenratsun kouluttajaa, ja niitä oikeasti osaavia issikka- treenareitakaan ei ihan joka oksalla kasva. Tilanne tulee tulevaisuudessa vain pahenemaan, koska hevosten määrän lisääntyessä nykyvauhtia kokemattomien tai hyvin ohkaisella kokemuspohjalla olevien hevosenomistajien määräkin tulee kasvamaan. On aika utopistista olettaa, että hevoskannan kasvu osuisi isojen kaupunkien läheisyydessä olevien valmennuskeskusten tietotaidon läheisyyteen. Todennäköisin kehitysmalli tulee meillä olemaan saman suuntainen kuin Ruotsissa, eli että erikoisrotujen ja erikoislajien harrastajien määrä tulee kasvamaan rajusti. Perun pasoista tai haflingereista innostunut hevosihminen on harvoin mikään koulu- tai esteratsastuksen taitaja, vaan ennemminkin aloitteleva aikuisharrastaja tai sunnuntairatsasteleva täti- ihminen, joka päättää toteuttaa elinikäisen haaveensa ja hankkia kauniin ja kivan hevosen. Eikä aikaakaan, kun hänellä on niitä jo useampi, jonkin sorttista kasvatustoimintaa takapihalla ja luottamustoimi rotuyhdistyksessä.

Onneksi monet erikoisrodut, kuten islanninhevoset ja länkkärirotuiset hevoset ovat jotain ihan muuta kuin kovapäiset, hitaat ja lähes tunnottomat puoliveriset (juu, tiedän että on niitä toisenlaisiakin, mutta arabihevosiin, issikoihin ja länkkärirotuihin tottuneena ne tuntuvat todella vaikeilta otuksilta kaikin puolin), joista nämä lehdissä kirjoittavat kilparatsastajat ja ratsastuksenopettajat ilmeisesti kirjoittelevat. Tietenkin nämä marginaalirodut vaativat aivan yhtä asiantuntevan kouluttajan omassa lajissaan kuin mikä hevonen hyvänsä, mutta niiden kanssa tehdyt koulutusvirheet eivät useimmiten aiheuta samanlaista katastrofia kuin 175-senttisen, itsetietoisen, kilpailuviettisen ja erittäin korkean kipukynnyksen omaavan puokin tai suokin tapauksessa. Pahimmillaan näistä kolosseista tulee hengenvaarallisia jyriä, jotka eivät pysy omistajillaan käsissä edes kahdenkymmenen sentin kankikuolaimilla ja gramaneilla, ja jotka kaiken lisäksi tietävät sen itse erittäin hyvin. Jos joku ei usko niin voi mun puolesta ihan vapaasti käydä seuraamassa ratsastelua jollakin pääkaupunkiseudun yksityistalleista. Veikkaan että viimeistään puolen tunnin kuluttua maneesiin ilmestyy joku omasta mielestään pätevän oloinen daami keventelemään liian isolla ja lihavalla puoliverisellä, ja ratsukosta näkyy kilometrin päähän, että se on heppa kun vie ja akka vaan vikisee. Jos joltakin lähtee arabi tai issikka totaalisesti käsistä, suosittelen lämpimästi ratsastusharrastuksen vaihtamista vaikkapa pitsinnypläämiseen. Onnistunut ryöstäminen on tapahtumana lähes täysi mahdottomuus, jos ratsastaja on edes sen verran kokenut että pysyy kiitolaukassa kyydissä. (Ai niin joo, eihän nykyratsastuskouluissa kiitolaukkaa opeteta, kun ei uskalleta viedä asiakkaita pelloille laukkaamaan ja kokemaan sitä oikeaa ratsastamista ja vaudin huumaa...)

Sitten on tietysti erikseen tämä kiistelty ja parjattu tapausryhmä ex- ravurit. Useimmat radoilla juosseet hevoset ovat jo elämässään sen verran kovan koulun käyneitä, että eivät hätkähdä kovin pienistä asioista. Joissain suhteissa ne ovat kokemattoman hevosenomistajan, varsinkin jos hänellä ei ole asiantuntija- apua käytettävissään kotitallilla, unelmahevosia. Helppo kengittää, rokottaa, raspata, kuljettaa ja ovat tottuneet liikenteeseen ja hälinään. Jos joku tyytyy siihen ratsastukselliseen tasoon, jonka ne pystyvät tarjoamaan, niin mikäs siinä. Kokemuksen ja tiedon karttuessa moni lämppäriratsu- ihminen hankkii itselleen seuraavaksi hevosekseen ratsurotuisen, koska huomaa, että niillä nyt vaan on yksinkertaisesti helpompi ratsastaa paremman rakenteen ja parempien askellajien vuoksi. Eivätkä kaikki lämppärit nyt niin toivottomia tapauksia ole, joillakin on luonnostaan siedettävän tahtinen laukka ja niitä loppujakin voi tiettyyn pisteeseen asti työstää paremmaksi. Ei kaikista ratsuista ole tarkoituskaan tulla kisatykkejä kansalliselle tasolle, mikä seikka näyttää asiantuntijoilta helposti unohtuvan. Tosissaan kilpailevat huippuratsastajat ovat aivan yhtä pieni marginaaliryhmä kuin lännenratsastuksen tai klassisen kouluratsastuksen harrastajat.

ADHD-hevosia

Olen koko syksyn hokenut itselleni, että joululomalla sitten. No nyt se loma sitten on, ollut jo monta päivää, enkä vieläkään ole päässyt vauhtiin. Hevostelussa siis. Omat ratsastettavat ovat lojuneet ja lihoneet tarhassa koko syksyn, viimeksi taisin olla hevosen selässä syyskuussa. Pikkutammalla on sentään käynyt vuokraajia, mutta oripojat ovat olleet aivan heitteillä.

Lempipoikaa ei lomailu hetkauta suuntaan eikä toiseen, se on aina samanlainen itsevarma ja rauhallinen jässikkä, mutta Kaunispoika on ihan mahdottomassa tilassa. Se ei osaa enää edes kävellä tarhasta sisään puhisematta ja toikkaroimatta häntä tötteröllä, tuntuu kuin riimunnarun toisessa päässä olisi kaksivuotias, täysin käsittelemätön varsa. Kunnianhimoisena suunnitelmana oli ratsastaa se "sisään" tämän loman aikana, mutta näköjään lehmätkin lentävät ennen kuin saan siitä hevosesta muokattua edes välttävän ratsun. Kaunispoika on sillä tavalla ärsyttävä olento, että sille pitää opettaa aina kaikki asiat uudestaan, jos niissä on ollut taukoa. Nuorena poikana se saattoi seistä tarhan sähkölangan vieressä ja kokeilla minuutin välein, satoja kertoja päivässä, vieläkö siinä kulkee virtaa. Joskus kun oli ollut tilanne, että akusta oli loppunut virta, joten asia piti tarkistaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Jokasyksyinen loimittamisen aloittaminen on aina yhtä ihmeellistä ja pelottavaa, ja vaatii loimittajalta parin viikon ajan buddhan kärsivällisyyttä. Satulointi ja satulan kantaminen on jostain kumman syystä mennyt aika hyvin jakeluun, aiheuttaa ainoastaan eestaas soutamista ja selän notkistelua, ja selkäänkin kyllä pääsee (kunhan nousee oikealta puolelta), mutta selästä alas tuleminen on aina jotain ihme taiteilua rodeon ja vikellysliikkeiden väliltä. Edellisellä kerralla, kun olin KP:n selässä, jouduin keikkumaan siellä suunnitellun viiden minuutin sijasta yli puoli tuntia, koska hevonen meni aina ihan tolaltaan kun lopetimme liikkumisen, enkä voinut laskeutua peloissaan olevan hevosen selästä alas.

Pitkän tauon vuoksi joudun aloittamaan sen kanssa ihan aakkosten alkupäästä eli siitä, että saan kiinnitettyä sen huomion itseeni. Pyöröaitaus on näppärä väline siihen, ja se onkin ainoa paikka missä KP rauhoittuu, rentoutuu ja muuttuu ADHD-hevosesta normaalihevoseksi. Sillä tuntuu normaalitilassa olevan koko ajan kaikki aistikanavat apposen avoinna, niin että sen koko keskittymiskyky menee ympäristön ärsykkeiden havainnointiin ja niihin reagointiin. Kun siltä pyytää huomiota, se antaa sitä kuuliaisesti noin sekunnin sadasosan ajan, jonka jälkeen periskooppimainen kuikuilu alkaa taas. Pysty ja pitkä kaula ei yhtään helpota asiaa taluttajan kannalta. Paras keino saada se rauhoittumaan ja kuuntelemaan ihmistä taluttaessa onkin ollut sen pään asennon madaltaminen. Pyörössä se madaltaa ryhtiään omatoimisesti, unohtaa ympäristön ja keskittyy kerrankin ihmiseen ja työskentelyyn. Vielä kun olisi umpiseinäinen aitaus, mutta kyllä tämä "läpinäkyväkin" toimii.

Erään tutun kasvattama arabiruuna oli aloitettu kolmevuotiaana Ypäjällä. Sitä oli siellä ratsastettu kuukauden ajan silmälaput päässä ja kaksi avustajaakin oli tarvittu koko koulutuksen keston ajan. Kyseinen hevonen ei mielestäni ole todellakaan mikään viiripää, vaan ihan tavallinen rotunsa edustaja, joten tuo kyllä kuulosti lähinnä hätävarjelun liioittelulta. Mitäköhän ne siellä tekisivät, jos veisin Kauniinpojan sinne koulutettavaksi? Se varmaan lähetettäisiin viikon kuluttua maitojunalla takaisin kotiin mukanaan lappu, jossa lukisi "täyshullu, ehdotetaan lopetettavaksi turvallisuussyistä". Toisissa verilinjoissa, varsinkin niissä joissa on paljon laukkahevosia, on normaalia enemmän puhtia. Näyttelykasvatus taas tuntuu lisäävän tiettyjen pakoreaktioiden esiintymistä (koska ne saavat hevosen esiintymään kehässä tulisemmin). Kun nämä ominaisuudet yhdistyvät samassa yksilössä, niin avot.



Jenkit ovat ratkaisseet dilemman kasvattamalla halter- ja performancehevosia erikseen. Suorituslinjojen tärkeimmät ominaisuudet ovat helppo koulutettavuus, hyvät liikkeet ja park-hevosilla mieluusti myös iso koko. Show- hevosten ei tarvitse muuta kuin olla äärimmäisen tyypikkäitä ja liikkua kauniisti, ratsastettavuudesta viis. Näyttelylinjaisten hevosten käyttöominaisuudet ovat pahimmillaan sitä luokkaa, että selkään ei ole asiaa. Rodun ongelmana on jo vuosia ollut huono maine vaarallisina ja hankalina ratsuina, eikä sellaisten tahallinen kasvattaminen ainakaan paranna tilannetta millään tavalla. Amerikassa tehtiin muutama vuosi sitten suuri kyselytutkimus, jossa udeltiin alan ammattilaisten (tallinpitäjät, valmentajat, kengittäjät, eläinlääkärit ym.) mielipidettä eri rotuisista hevosista. Arabihevosia pidettiin hankalina kouluttaa ja käsitellä, huonoina keskittymään ja niillä sanottiin olevan heikko työmoraali. Erittäin totta. Ne oppivat nopeasti, mutta tekevät vain sen minkä itse haluavat. Ovat ihan helppoja käsitellä, kunhan muistaa käyttää silkkihansikkaita, liikkua eläkeläisten tai ji- ryhmän vetäjän nopeudella ja supattaa mahdollisimman pienellä äänellä. Keskittyvät kyllä, kunhan häiriötekijöitä (mikä tahansa normaalista poikkeava asia) ei esiinny. Työmoraaliakin kyllä löytyy, mutta se vaan on heikompi kuin boheemisuudellaan kerskailevalla, viinaan menevällä runoilijalla.

Koulutusmenetelmät on monet

Luonnollinen hevostaito- käsitteestä tulee nykyään ensimmäisenä mieleen yliempaattinen tätiratsastaja, joka ymmärtää hevostaan niin pitkälle, että saa polleparkansa totaalisen hämmennyksen partaalle. Yleensä tällainen LH-täti on käynyt parissa Vepsän pyöröaitausdemossa ja Tuikun heppaluennoilla. Molemmat ihmiset ovat alallaan päteviä ja tekevät loistavaa työtä, mutta yleisön joukossa on valitettavasti aina henkilöitä, joiden kapasiteetti ei riitä käsittelemään opittuja asioita oikeassa kontekstissa. Pahin tapaus on näissä tilaisuuksissa itsensä pikakurssittanut tyyppi, joka alkaa guruilla ja neuvoa muita, ja ehtii siinä sivussa sekoittaa muutaman hevosen pään ennen kuin kukaan tajuaa, että eihän se tyyppi mitään osaa. Toiseksi pahin on fundamentalisti, joka tuomitsee ehdottomalla oikeassa olemisen varmuudella kaikki muut tavat käsitellä ja kouluttaa hevosia. Fundamentalistityypeillä on muuten tapana hurahtaa kaikkiin muihinkin ismeihin, jotka viittaavat luonnonmukaisuuteen ja pehmeyteen.

Kuoliaaksiymmärtäjien ryhmä tuleekin sitten hyvänä kolmosena. Heidän mielestään hevoselta ei saa vaatia mitään, vaan pitää kysyä että mennäänkö tänään töihin vai ei? Jos hevonen näyttää vähänkään hapanta naamaa tai näyttää nauttivan metsään katselusta, niin ei sitten. Heidän mielestään kaikenlainen fyysisen voiman käyttäminen on ehdottomasti kielletty, koska se on väkivaltaa. Hevoset kun ovat äärettömän herkkiä olentoja, joiden sielun saa revittyä rikki yhdellä ainoalla poikkipuolisella sanalla.

Kuinkahan moni kuoliaaksiymmärtäjätäti on koskaan tullut ajatelleeksi, että heidän harrastamansa ”pehmeys” onkin usein hevosen kannalta epäloogisuutta ja kyvyttömyyttä johtaa? Ei hevosilla ole mitään inhimillistä käsitystä demokratiasta tai yksilön oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen. Jos tammalauman pomo alkaisi ehdotella pikaneuvottelua siitä, että mennäänkö tuota irti päässyttä oria karkuun vai ei, niin laumaan saataisiin aika pian uusi pomopolle. Samoin kävisi jos samainen johtajatamma kursailisi fyysisen kontaktin suhteen ja pyrkisi pitämään uhmakkaat pissikset kurissa neuvottelutaidoin. Sekä liiallinen pehmeys ja kykenemättömyys johtaa aiheuttavat molemmat hevoselle epätietoisuutta ja sen seurauksena hämmennystä, joka helposti kehkeytyy ahdistukseksi. Ahdistus sitten aikanaan purkautuu ei-toivottuna käyttäytymisenä tai fyysisenä sairastumisena, minkä LH-täti tietenkin tulkitsee olevan hevosen julman ex-elämän kaikuja ja traumoja.

Keskivertopolle on samanlainen laumahierarkian keskivaiheen eläjä kuten keskivertoihminenkin: pitää siitä, että joku muu vie ja itse saa vain vikistä. Olen vuosien varrella saanut parinkin LH-henkisen tädin suunnalta moitteita siitä, että olen joissain tilanteissa pakottanut hevosen tottelemaan tyylillä ”nyt teet, tai itket ja teet”. Joskus vaan yksinkertaisesti tulee eteen tilanteita, joissa ei voi enää perääntyä. Se, että näitä tällaisia konflikteja pääsee syntymään on tietenkin kouluttajan (eli siis tässä tapauksessa minun) vika, mutta kun ihmisiä ollaan niin täydellistä kouluttajaa ei tähän maailmaan ole vielä syntynytkään. Onhan tietenkin niitä huippuja, kuten Kyra K tai Bob A, mutta niistä tyypeistä puhutaankin ihan eri päivänä kuin jostain Itä-Uudenmaan takametsissä räpeltävästä osapäivätallinpitäjästä, jonka kokemuspiiri rajoittuu muutamaan arabiin, jokuseen ex-ravuriin ja pariin länkkärirotuiseen polleen.

Sitten on niitä kakkosnelosella kouluttajia, joiden mielestä taas ratsastus- ja koulutustyylini on auttamattomasti pielessä, kun en silmä tarkkana kyttää hevosta ja ole joka välissä rankaisemassa. Heidän näkökulmastaan katsottuna hevonen kuin hevonen niskoittelee lähes koko ajan, ja sitä pitää tietenkin ojentaa ettei se vaan rupea hengenvaaralliseksi. Todisteeksi väitteen pitävyydestä käy tietenkin heidän omat hevosensa: jos niitä ei tasaisin väliajoin pane kovalla kädellä kuriin, niin ne muuttuvat hengenvaarallisiksi.

Eli teet niin tai näin, niin aina on joku moittimassa ja neuvomassa. Neuvojen vastaanottaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Aina pitäisi olla avoin uusille ajatuksille, jotta voisi kehittyä. Toisaalta taas useimmiten ne, joilta neuvoja tiheimmin sataa, ovat juuri niitä joilla ei ole kokemusta kuin korkeintaan yhdestä hevosesta, ja he olettavat samojen temppujen toimivan kaikilla hevosilla. Aina ei voi luottaa edes kokeneen valmentajan neuvoihin. Jos oma hevonen on koulutettu täysin erilaisella menetelmällä kuin mitä valmentaja käyttää, voi neuvojen noudattamisesta seurata katastrofi ja koulutuksellinen takapakki, jonka korjaamiseen meneekin sitten pahimmassa tapauksessa vuosia.

Perinteisiä enkkulajeja harrastavat eivät voi kuvitellakaan, kuinka suuren mokan voi tehdä esimerkiksi käyttämällä ohjia väärin tai laukkaamalla hevosella, jonka mieli ei vielä ole kypsä siihen. Koulu- ja esteratsastuksessa haetaan voimakasta eteenpyrkimystä ja lennokkuutta, mutta lännenratsun tärkeimmät ominaisuudet ovat sen henkinen tasapaino ja luottamus ratsastajaan. Kaksi asiaa, jotka on äärettömän helppo pilata ja jotka tulevat vaikuttamaan hevosen ratsastettavuuteen koko sen loppuelämän ajan. Ilman niitä on ihan turha kuvitella saavansa koulutettua hevosen, joka toimii lähes ilman ohjia ja reagoi ratsastajan painopisteen muutoksiin luottavaisen tottelevaisesti.

Lännenratsastuskisojen säännöissä sanotaan, että ratsastajaa tulee rangaista virhepisteillä tai jopa hylkäämisellä hevosen pakoreaktioista. Hännällä viuhtova, suutaan aukova, kuolaimia kilkuttava, pukitteleva, käsistä lähtemään pyrkivä tai niskojaan nakkeleva hevonen kapinoi apuja vastaan, joten sen koulutuksessa ja/tai ratsastuksessa on jotain pielessä. Oikeassa elämässähän tätä hyvää tarkoittavaa sääntöä ei aina jakseta noudattaa. Suomessa monien kisojen taso on sitä luokkaa, että jos tuomarit alkaisivat karsia ratsukkoja hännän viuhdonnan tai kuolainten kilkuttamisen vuoksi, ei kehään jäisi kuin 1 tai 2 ratsukkoa. Koko kisapäivältä. Ja suuressa maailmassa, missä reining-kisoissa liikkuvat isot miehet ja suuret rahasummat, katsotaan hevosten kapinointia aika lailla läpi sormien. Riittää, että vauhtia piisaa ja hevoset suorittavat vaaditut liikkeet täsmällisesti. Aika huonoa esimerkkiä siis näyttävät meille harrastelijoille.

Pleasure-kisoissa taas hevosten askellajit on viety niin äärimmäisen hitaiksi, että katsoja saa ihan tosissaan arpoa, että mitäs tässä nyt mentiinkään, käyntiä vai ravia. Huumaavien aineiden kuten valeriaanan käyttö ei ole mitenkään harvinainen juttu, varsinkin kun nykypäivänä pleasure-hevosen ihannetyyppi on sievä pienipäinen otus, jolla on quarterin runko mutta täysverisen luustolla. Monissa pleasure-hevosissa onkin paljon täykkäriverta, mikä tuo mukanaan myös kuuman ja nopeasti reagoivan luonteen. Sinänsä erittäin epäjohdonmukaista, koska tässä lajissahan hevosen pitää olla etanaakin hitaampi keinuhevonen.

Täällä esimerkki pleasuren askellajeista.

Jos määrittelee kouluratsastuksen tai reiningin kilpailusääntöjen ja ihanteellisten koulutusmetodien perusteella, ne näyttävät ihan eri lajeilta kuin mitä oikeasti harrastetaan. Tosiasia on, että keskiverto koulunylpyttäjä helsinkiläiseltä yksäritallilta on ihan yhtä hukassa oman lajinsa päämäärien ja koulutusmenetelmien suhteen kuin omassa pikku tallissaan länkkäriä vääntävä toisinajattelija, joka suuressa tietämättömyydessään luulee harrastavansa eettisesti korkeatasoisempaa ratsastusta kuin em. nylpyttäjä. Kaikissa lajeissa on omat hyvät puolensa ja ne pimeät nurkkansa, joita ei haluta esitellä ulkopuolisille. Koulu- ja esteratsastuksessa on roppakaupalla hyviä asioita, joita kannattaa soveltaa lännenratsastukseen ja varsinkin lännenhevosen lihaksiston ja kunnon huoltoon ja ylläpitoon. Länkkärin lahja koulu- ja esteratsastukselle voisi puolestaan olla hevosen maasta käsin tapahtuva tapakasvatus, mikä on mielestäni enkkupuolen tavistasolla aika pahasti hakusessa.

Teoria hanskassa, hanskat hukassa

Tätipahkeinen ja VT joskus aikoja sitten... huomaa perin asiallinen tuoli-istunta ;)

Näköjään tämä talvikausi menee tädiltä lähinnä teoriaopintojen parissa. Kohtapuoliin on kerättynä jo senkaltainen kirjasto kaikenkarvaisia ratsastusopuksia, että tytärten Pollux-kokoelmatkin jäävät toiseksi (jotka nekin kyllä ovat erittäin kunnioitusta herättävät, ei sen puoleen.)

Aloitin syksyn teoriapläjäyksen muutamalla valitulla palalla vanhaa kunnon Tuire Kaimion Hevosen kanssa-tiiliskiveä. En edelleenkään ole lukenut ko. opusta ihan kokonaan, vaikka se on kirjahyllyssä kököttänyt ilmestymisestään asti. Tuollaisissa hakuteos-tyyppisissä kirjoissa piilee ilmeinen vaara: sitä uskottelee itselleen, että ”palaan tähän ja tuohon asiaan sitten paremmalla ajalla, kunhan se tulee omassa hevostelussa ajankohtaisemmaksi”. Eikä tietenkään koskaan palaa. Sen vuoksi yritän aina silloin tällöin (vaikka vessalukemisena) silmäillä Tuikun kirjaa, koska joskus sieltä ihan oikeasti sattuukin silmään jotain ajankohtaista.

Toinen samaan kategoriaan kuuluva raamattu on Kyra Kyrklundin ja Jytte Lemkowin Kyra ja Ratsastuksen taito. Yleensä pääsen noin toisen luvun puoliväliin ennen kuin masennun ja luovutan. Tätiin ei tule mahtumaan edes Kyran varpaankynnen vertaa ratsastustaitoa vaikka pompottelisin pollejen selässä 2 krt/vko luonnollisen elämäni loppuun asti.

Viimeisin lukemani opus oli Mary Wanlessin kirjoittama Mielekästä ratsastusta. Kirjassa keskitytään pääasiassa ratsastajan istuntaan (joka karkeasti ottaen on kaikilla vääränlainen), mutta huutia saa pari muutakin ”yleisesti tiedossa olevaa tosiasiaa ratsastuksesta”.

Kirjassa on kyllä paljon järkeä. On nimittäin taivaan tosi, että suurin osa perinteisellä ratsikoulutyylillä ratsastava ratsastaa pelkästään hevosen etuosaa, tai vielä tarkemmin sanottuna päätä. Turpa hyvin (=luotiviivalla), kaikki hyvin, eikö vain? Paikoin kirja on ihan täyttä länkkäriä, esimerkiksi jatkuva pohkeella naputus tai kaikkien ongelmien ratkaisu ohjilla tuomitaan jyrkästi. Hevosta ratsastetaan istunnalla ja sillä sipuli.

Tädin teoriaosuus jatkunee koko talven, sillä ensi viikolla postiluukkuun kopsahtavat ”Ratsastajan istunta”, Ina G . Sommermeier, ”Hevosen voimistelu”, Angelika Schmelzer (edelliset Vudekasta) sekä ”Ratsasta paremmin” (Tiina Sederholm). Lapsille on lisäksi tilattu joululahjaksi Tuikun ”Hevonen, ensimmäinen oppaani”, jonka äiti todennäköisesti lukaisee läpi ennen pakettiin laittoa.

Hakusessa olisi vielä hyvä kirja hevosen hieronnasta ja toinen lännenratsastuksesta. Noista aiheista tuskin irtoaa suomen kielellä tietoa, joten on suunnattava etsinnät kansainväliselle puolelle. (vinkkejäkin vastaanotetaan!)

Ai niin, ja ne kaikki kolme postilaatikkoon tupsahtavaa heppa-aiheista aikakausjulkaisuakin on ehdittävä jossain välissä lukea.

Että kyllä kuulkaas kohta irtoaa tädiltä teoria jos toinenkin. Niiden käytäntöön siirtäminen voi sitten olla toinen juttu.

Laumassa lätisee

Laitoin kaikki tammat pari viikkoa sitten samaan tarhaan. Aikamoista säpinää saivat tammat aikaiseksi ekalla viikolla, muutama heppa ehti saada potkun jälkiä jalkoihin ja puremia kylkiin, ennenkuin arvojärjestys taas vakiintui ja rauha palasi laumaan. Kellään ei ole takakenkiä, joten ne potkuvauriot olivat sellaisia pieniä karvattomia nirmamia. Pikkupuokkiparka on arvojärjestyksessä pahnanpohjimmainen, jopa kaksi vuotta nuorempi Läikkäpolle on kiipinyt sen ohitse. Jonkun nahinan johdosta PP sai metsätarhassa haavan takamukseensa, mitä nyt sitten on hoideltu viikonpäivät betadinepesuilla, kipulääkkeillä ja antibioottipiikeillä. Kyllä on käynyt muutaman kerran mielessä, että onneksi se loukkaantunut yksilö on juuri PP, koska sitä on niin helppo hoidella. Antaa pistää kiltisti, haavaa saa letkuttaa ja hinkata ihan rauhassa ja kaikki lääkkeetkin katoavat ruokakupista kuin namipalat konsanaan. Jos uhri olisi ollut Pikkutamma, olisi lääkitseminen ja hoitaminen ollut todennäköisesti yhtä tuskaa. Se olisi potkinut, keulinut, puhissut ja vastustellut hoitotoimenpiteitä ihan raivopäänä, tuo minun pikku kullanmuruni ja silmäteräni.

Laumakähinöissäkin PT ilmoitti heti kaikille osapuolille olevansa raskaana oleva nainen ja kovis potkimalla kohti ylempiään, jonka jälkeen se väisti vain minimimäärän ja kovin kopeana senkin vähän. Sitten se asettui sivummalle, ja jätti muut selvittelemään itse aloittamiaan riitoja, ja tarkkaili sieltä että kuka voittaa ja ketä pitää mielistellä. Ollaankin nimetty PT mäkkärin vuoropäälliköksi: kaveria kaikkien kanssa, mutta heti kun silmä välttää se menee puhumaan ylemmilleen paskaa muista.

Tammojen luonteet tulevat aika hyvin esille juuri tuollaisissa tapauksissa, missä ne mittelevät pokkiaan. Vanhatamma on agressiivinen kiusaaja, Hienohelma niin arrogantti ja pidättyväinen, ettei kukaan uskalla sille mitään, Kilttitamma on arvoasetelmassa kolmantena vain ikänsä ja harmittomuutensa vuoksi, PT taas neljäntenä kun kukaan ei oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Sitten tulee Läikkis, joka kovasti yrittää uhmata vanhempiaan, ja jonka lautasten hampaanjälkitilasto kertoo ettei vielä ole onnistanut. PP on sitten viimeisenä, todennäköisesti siksi, että on niin älyttömän hidas reagoimaan että saa turpaansa ennen kuin edes tajuaa, että hei, tota tyyppiä piti muuten väistää. Sinänsä mielenkiintoista, tämä sen vikana oleminen, koska Saksassa se oli oman varsapihattolaumansa pomo. Ilmeisesti nämä meidän hirmuvaltiaat VT ja HH ovat nuijineet sen niin maanrakoon, ettei tosikaan. Kokeilin laittaa sen yhteiskarsinaan PT:n kanssa, mutta siitä ei tullut mitään kun PT piti sitä yhdessä nurkassa ja päänkin piti olla melkein maassa kiinni. Aina kun PP osoitti elämisen merkkejä, PT sinkautti korvansa uhkaavasti luimuun ja muljautti silmänvalkuaisiaan haastavasti. Niinpä annoin sen pirulaisen maistaa omaa lääkettään, ja laiton sille kaveriksi sen emän, Kiltintamman, joka pitää PT:n mahtiegon kohtuullisissa mitoissa.

Hullujen hommaa

Kaunispoika metsätarhassa.
Kuva TH.



Tuleva talvi masennuttaa jo etukäteen, vaikka toisaalta nythän on oikeastaan jo menossa se kaikista kamalin vaihe. Pimeätä, tuulta, kuraa ja vesisadetta saadaan jo, enää puuttuu liukkaus. Kun tämä kurjuus tästä muuttuu oikeaksi talveksi, alkaa helpottaa. Etelä-Suomen talvet vaan tuppaavat olemaan tällaisia tuonne tammikuun puoleenväliin, jonka jälkeen sitten saadaan se oikea talvi. Siinä vaiheessa vaan alkaa olla huumori aika vähissä, kun on jo kaksi, kolme kuukautta kärsitty yllämainituista. Lapista kotoisin oleva ystäväni sanoi, että pohjoisen talvi on paljon miellyttävämpi, vaikka onkin kaamos ja kovat pakkaset. Kun on lunta maassa, ei ole koskaan täysin pimeää. Eikä siellä ole tätä raakaa merituultakaan, mikä meillä on riesana. Hän sanoi palelevansa Helsingissä paljon enemmän kuin Enontekiössä.

Tänä aamuna tuli ihan oikeaa lunta. Ollaan onneksi juuri sen verran kaukana rannikosta, että kun stadissa sataa vesiräntää, niin meillä se tulee lumena. Lämpötilakin on usein 1-2 astetta matalammalla kuin rannikolla. Sen vuoksi meillä on aika usein pysyvä lumipeite, vaikka pääkaupunkiseudulla kahlataan likaisenruskeassa räntäsohjossa. Niin että en kyllä enää ihan heti muuttaisi takaisin merenrannalle, vaikka muuten merta kaipaankin. Ennemminkin syvemmälle sisämaahan, hieman pohjoisemmaksi, että pääsisi eroon tästä Etelä-Suomen syyssäästä.

Tavallinen pollestelija ei välttämättä tajuakaan, kuinka paljon sää vaikuttaa tallinpitäjän elämään. Hänelle sää merkitsee lähinnä sitä, pääseekö illalla töiden jälkeen ratsastamaan vai ei. Ja maneesitalleilla asialla ei ole edes sen vertaa merkitystä, vain maastoilut jäävät väliin jos sää ei suosi.

Tallinpitäjän elämää säätelevät säät. Kesällä jos sataa, tallautuvat laitumet pilalle. Tallattuihin kurakoihin versoo pian rikkakasveja, jotka huonontavat laitumen laatua ja saattavat aiheuttaa hevosille allergioita, tai jopa olla myrkyllisiä. Lisäksi oikein kunnolla pilalle tallatun laitumen uusiminen on kallista. Se vaatii ainakin traktorin, kyntöauran, äkeen ja kylvökoneen. Jyräkin olisi hyvä olla. Nurmen perustamiseen tarvitaan lannoitteita useampi sata kiloa hehtaarille, ja heinän siemenet ovat kalliita. Vastikään kylvettyä nurmea ei voi laiduntaa ennen kuin seuraavana kesänä, joten lohko on poissa käytöstä siihen saakka. Märkinä kesinä mäkärät ja polttiaiset kiusaavat hevosia, ja varsinkin kesäihottumaisten pollejen elämä on kurjaa. Joko kutisee ja kirvelee, tai sitten seisotaan sateessa litimärkä ötökkäloimi päällä.

No entä jos on kuivaa ja kuumaa, kuten viime kesänä? Laitumet kuluivat puhki jo alkukesästä, koska ruoho ei kasvanut kuivuuden takia. Uusia lohkojakaan ei voinut ottaa kuivaheinän odelmasta, koska ne eivät lähteneet niiton jälkeen kasvuun. Kaivoista loppuivat vedet, tai ainakin olivat koko ajan loppumaisillaan, mikä aiheutti aikamoista stressiä. Lähitallille joutuivat tilaamaan säiliöllisen vettä muualta, mikä maksoi maltaita. Ei tietenkään se vesi, vaan sen rahti. Kuuman ja kuivan kesän ötökkävalikoimaan kuuluvat paarmat ja kärpäset. Siellä missä on hevosia, siellä on myös paarmoja. Jotkut hevoset ovat hyvin herkkiä paarmanpuremille, ja tulevat aivan hysteerisiksi jos, tai siis kun joutuvat paarmojen piirityksen kohteeksi.

Syksyisin taas säätiedotuksia joutuu seuraamaan tuulien, myrskyjen ja sateiden vuoksi. Ei ole todellakaan kiva istua töissä, kun tietää hevosten palelevan ulkona ilman sadeloimia. Ja ne loimet. Yhdessä sadeloimessa on yleensä noin 6 tai 7 solkea, kymmenen hevosen loimissa jo 60-70. Yhden hevosen loimittamiseen menee helposti useampi minuutti, mikä sinällään ei ole paljon. Vaan kun loimitettavia on 10 kappaletta, puhutaan jo noin puolen tunnin lisäajasta aamutallin muutenkin tiukkaan aikatauluun. Ei siis ole vaikea arvata, miksi annan omien hevosten talvikarvan kasvaa. Loimittamisessa säästetty aika on jo viiden hevosen kohdalla noin puolitoista tuntia viikossa. Puolitoista tuntia ei tässä kuulosta pahalta, mutta kun on ensin yhdeksän tuntia päivästä muualla töissä ja sen lisäksi tekee tallihommia kolmesta viiteen tuntia, jokainen ylimääräinen minuutti on tuskaa. Varsinkin kun useimmilla tallinpitäjillä on –ainakin teoriassa- se niin kutsuttu oma elämä:lapset ruokittavana, pyykit pestävänä, koululaisten läksyt tarkistettavana ja niin poispäin. Toinen syksyn ongelma on kuraiset tarhat. Jos kura olisi vain kosmeettinen ongelma, se ei vielä haittaisi niin paljon. Toiset hevoset ovat kuitenkin hyvin herkkiä saamaan riviä ja/tai impparin jalkoihinsa, jos joutuvat seisomaan kosteassa. Ja onpa tallissa sellainenkin hevonen, jonka kaviot yksinkertaisesti sulavat pois, jos se joutuu seisomaan viikkotolkulla kosteassa.

Maan jäätymispäivä olisi myös hyvä osata ennustaa ajoissa, että olisi kaikki aidat siihen mennessä valmiina. Ja kenttäkin olisi hyvä saada lanattua tasaiseksi, ennen kuin se ehtii syväjäähän. Jos se pääsee jäätymään muhkuraiseksi, ei sillä voi ratsastaa ennen kunnon lumipeitteen tuloa. Pakkasten tulon jälkeen tarhoihin ei myöskään enää saa vettä vesiletkuilla, vaan ne on kannettava sinne. Pakkasten tultua myös kuiviketurve menee jäähän, ja paalit on raahattava etukäteen sisään sulamaan. Jos taas käyttää irtoturvetta tai purua, eikä sille ole katettua suojaa, on irtonainen kuivike aika usein kaivettava jäisestä kuoresta muodostuneen lipan alta. Joka tietenkin paksunee sitä mukaa kun talvi etenee, ollen lopputalvesta jo useamman kymmenen sentin paksuinen.

Talvella lisätyötä aiheuttavat joko pihajäätiköiden hiekoittaminen tai lumityöt. Meillä käy aurausurakoitsija avaamassa pihatien, mutta tallin ovien ja tarhojen porttien eteen kasautuneet lumipenkereet on poistettava käsipelillä. Lumi on myös käytävä pudistelemassa alas sähkölangoista, koska varsinkin raskas nollakelin lumi painaa ne helposti hankeen kiinni. Runsaslumisina talvina joutuu lumihankea talloa aitojen alta litteämmäksi, samasta syystä kuin yllä. Lisäksi tarvitaan ennustajanlahjoja aavistamaan lumiauran mahdollinen tulohetki, koska osa hevosista saa aikamoisen juoksu- ja ryntäyskohtauksen auraustraktorin ajaessa pihaan. Olisi kiva että joku olisi silloin paikalla siltä varalta, että joku hevosista keksii tulla aidoista läpi. Meillä kun on noita orejakin, niin joutuu olemaan aika tarkkana siitä, että tallinpihalla ei juoksentele irtopolleja aiheuttamassa vielä suurempia ikävyyksiä.

Irtoturpeen tai kutterinpurun kaivaminen puolimetrisen lumipeitteen ja koppuraksi jäätyneiden pressujen alta on sekin oma riesansa. Varsinkin pimeässä, kun otsaa kohti vihmoo neulanteräviä jää/räntäpiikkejä 25 metrin sekuntivauhdilla. Tai hevosten heinien raahaamisessa tarhoihin, kun on kahlattava polveen asti ulottuvassa lumihangessa. Pimeässä tietenkin, koska aamutallin aikaan on pimeää, päivätallin aikaan hämärää ja iltatallin aikaan taas pilkkopimeää.

Se, että ryhtyy pitämään tallia Suomessa vaatii kyllä ison annoksen hulluutta, tai ainakin loogisen ajattelukyvyn puutetta. Koska eihän kukaan järkevään ajatteluun kykenevä ihminen ihan oikeasti ryhtyisi moiseen hommaan. Paitsi tietenkin silloin, jos omistaisi niin paksun lompakon, että kykenisi kustantamaan salaojitetut hiekkatarhat, laatoitetun/asfaltoidun pihan, katetun ja seinällinen kuivikevaraston, maneesin, loimienkuivaushuoneen sekä tallirengin tai kaksi.

Jokalajin kaikentietäjä kommentointituulella

Orkidea ja pokaali- niminen tilataideteos satulahuoneen ikkunalaudalla. Sievää, eikö vain?


En sitten loppujen lopuksi ehtinyt hissiin. Mikä ei ole suurikaan menetys, koska mua ei ihan aikuisten oikeesti kiinnosta tuntikausia katsella maalattujen keppien yli loikkimista. Koulua olisi vielä voinut mennä katsomaankin, mutta edellisten vuosien pettymykset ratsastajien määrään ja tasoon eivät juurikaan rohkaisseet lipun ostoon. Ei mulla mitään esteratsastusta vastaan ole, en vaan ole vähääkään kiinnostunut kilpaurheilusta, en oikeastaan kovin paljon edes länkkärilajeista. Katselen kisoja lähinnä sillä silmällä, että mitä annettavaa niillä on mun omalle ratsastustaidolle, mutta itse kisatilanteesta en saa minkäänlaisia kiksejä tai messissäolokokemuksia.

Ainoa, mikä harmittaa on se, etten ehtinyt torstaina seuraamaan F.Sloothaakin klinikkaa nuorille hevosille. Kävin jokunen vuosi sitten kuuntelemassa hemmoa Rusan maneesissa, ja täytyy sanoa, että siinä oli mies täynnänsä parasta mahdollista horsemanshippiä. Sloothaak olisi voinut aivan hyvin puhua lännenratsastuksesta esteratsastuksen sijaan. Häntä kuunnellessa oivalsi aika nopeasti, mistä se ihan hyvän ja sikahyvän ratsastajan välinen ero löytyy. Ihan hyvät yrittävät voimalla ja väkisin, eivätkä sen vuoksi saa hevosta toimimaan yhteistyössä iloisena ja kuuliaisena kuin vahingossa. Ne sikahyvät puolestaan tietävät, mitä hevosen päässä liikkuu ja sen vuoksi huolehtivat koko ajan siitä, että hevosella on hyvä ja luottavainen olo.

Hyvistä ratsastajista pääsenkin aasinsiltaa saksalaisten puoliverioriiden esittelyvideoihin, joita katselimme lauantai-iltana. Näitä hevosmaailman filmitähtiä ratsastettiin erittäin hoikkien, pitkäjalkaisten, vaaleatukkaisten saksalaismiesten toimesta. Monien jalat roikkuivat selvästi hevosen rungon alapuolella, isot 165-175 cm korkeat oriit näyttivät melkeinpä pieniltä. Kateellisena katselin näiden ratsastajien istuntaa: jalat riippuivat rentoina mutta jäntevinä hevosen kyljillä, lantio liikkui hevosten valtavan suurien liikkeiden mukana vaivattoman näköisesti, ohjasotteet olivat tasaisia ja hevoselle selkeitä ja reiluja. Eniten kiinnitin ohjasotteissa huomioon myötäämiseen: hevosia palkittiin suoritetuista liikkeistä myötäämällä todella reilusti, jopa kisatilanteissa. Jotakuinkin kaikki orit esitettiin ratsain nivelkuolaimella, eikä kädelle raskaita hevosia ollut kuin pari useasta kymmenestä oriista. Yksikään ratsastajista ei pungertanut pohkeilla naama punaisena ja rakkoja persvaossa, kaivellut hevosen kylkiä kannuksilla varpaat maata kohti tai repinyt yläselkä krampissa hevosta pakkomuotoon. Aikamoinen kontrasti kun vertaa siihen suhteellisen yleiseen käsitykseen, että saksalainen tyyli on raskas ja väkivaltainen.

Toisaalta taas tuossa männäviikolla katselin reiningvideota Aachenin tämänvuotisista World Equestrian- kisoista. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että reining ei ole se minun lajini, ainakaan kilpailumielessä, vaikka kaikkein mieluiten sitä muuten ratsastankin. Siis ihan oikeasti, miten on mahdollista, että tuolla tasolla näkee ratsastajia, jotka eivät edes osaa istua hevosen selässä? Tiedän kyllä, että reinarit eivät juurikaan arvosta näitä tylsiä istunta- asioita (vähän samaan tapaan kuin eivät esteratsastajatkaan), mutta ihan oikeesti, helpottaisi aika lailla suoritusta jos ratsastaja ei koko ajan häiritsisi hevosen suoritusta. Olihan siellä tietenkin ihan huippujakin, joiden ratsastusta katseli mielellään. Ärsytti vain se yleinen leväperäisyys ja holtittomuus ratsastuksessa ja hevosen kontrollissa. Reining on viime vuosina mielestäni mennyt liikaa nopeuden ja liukupysähdysten ihannointiin, ja tietenkin hyvän ratsastuksen kustannuksella. Ja edelleenkin, jenkkien ja eurooppalaisten ratsastustyyleissä oli eroa, ei kuitenkaan enää niin selkeästi kuin vielä jokunen vuosi sitten. Eurooppalaisten hevoset tuppaavat liikkumaan edestä lyhyinä ja jännittyneinä, kun taas jenkit onnistuvat kouluttamaan ratsunsa niin, että ne liikkuvat edestä vapaasti ja kaula suorempana, matalampana. Voimakkaimmin mieleen jäi Sylvia Rzepka- niminen nuori saksalaisratsastaja, jonka tyylistä pidin aivan mielettömän paljon. Sylvian tyyli on hyvin amerikkalaistyyppinen, johon syy löytynee siitä, että hän on kanadalaissyntyisen Vern Sapergian vaimo. Vernin Kanadassa asuva tytär Shawna Sapergia muuten ratsasti taannoisissa Jerezin MM-kisoissa erittäin hyvin tullen henkilökohtaisessa kilpailussa kolmanneksi . Nyt tiedän, kenelle lähetän sen tulevan huippureinarini Saksaan koulutettavaksi, kun voitan lotossa.

Koltiaisten vallanvaihto

Lemppari pari kolme viikkoa sitten. Pyrkii vähän hengailemaan tuolla kuolaimen takana, kun on niin herkkä suustaan. Kuva HS.

Lemppari ja Kaunispoikahan viettävät päivänsä samassa tarhassa, niin että olen päässyt seuraamaan kahden aikuisen orin muodostaman poikamieslauman edesottamuksia. Lemppari on rauhallinen eläin, joka ei turhia hössötä ja seisoskelee mieluummin paikoillaan ja syö. Kaunispoika taas on enemmän sellaista hyperaktiivista tyyppiä, joka tekee koko ajan jotain: tuijottelee, korskuu, leikkii, juoksee, näprää jne. Lemppari on välillä ihan ranteet, tai siis vuohiset auki, kun KP sählää sen ympärillä ja yrittää saada mukaan riekuntaan. Tästä aktiivisuuserosta johtuen KP on pomo kesäisin (kun testosteroni jyllää) ja LP talvisin (kun KPn testotason lasku on muuttanut KPn rauhallisemmaksi ja vähemmän aktiiviseksi).


Syksyisin ja keväisin tapahtuvan vallanvaihdoksen huomaa heti poikain käytöksestä. Tämän syksyn vallanvaihdos tapahtui viime viikolla, mitä enteili toissa viikolla lisääntyneet puremajäljet poikien kauloilla ja kyljissä. Lemppari muuttui hieman hankalammaksi käsitellä ja KP taas "ruunaantui". Lempparin hankalampi käytös on yhtä kuin orimaista huutelua ja enemmän kaulastelua, kesäisin se ei huutele oikeastaan ollenkaan. KPn käytös muuttuu näissä vallanvaihdoksissa vähemmän sen aktiivisuuden ja äänekkyyden vuoksi, mutta kyllä siinäkin tiettyä rauhoittumista ja pehmentymistä on havaittavissa.

Alunperin minulla oli tarkoitus eristää pojat toisistaan siinä vaiheessa, kun muuttuvat pikkupojista oreiksi. Odottelin merkkejä vakavammista konflikteista aivan turhaan. Totta kai ne nahistelivat nuorena aika paljonkin, mutta niiden käyttäytymisestä näki selvästi, että hommassa ei ole tosi kyseessä. Ja hauskaakin niillä näytti olevan. Leikkimielinen pullistelu oli ajoittain aika rankkaa, mutta kumpikaan ei onneksi satuttanut itseään vakavasti. Lempparilla oli kyllä jossain vaiheessa (3-4-vuotiaana) tosi isot kinnerpahkat, jotka se sai mitä ilmeisimmin karsinanahisteluista, kun kolhi itseään seiniin (pojat asuivat kolmevuotiaaksi asti samassa isossa yhteiskarsinassa). Pahkat ovat onneksi pienentyneet itsestään ja kintereet näyttävät nyt ihan normaaleilta. Rankat leikit vahvistivat poikien lihaksia ja jänteitä ihan ilmaiseksi, ja tulipahan samalla vähän testattua rakenteen kestävyyttäkin. Meno oli nimittain toisinaan niin riehakasta ja nopeaa riuhtomista, että heikommalle pollelle olisi tullut vähintäänkin jännevammoja, jos ei ihan murtumiakin. Vaan niin ne kestivät, sekä psyykkisesti että fyysisesti nuo rankat nuoruusajan koettelemukset. Tätä nykyä tallissa seisoo kaksi oikein mukavaa ja helppoa sosiaalista oria, jotka osaavat suhtautua tammoihin mukavasti ja ihmisiäkin kunnioittavat hyvin.

Liikenteessä

Klassisen tunti peruuntui, mutta menimme maneesille isommalla porukalla, kun se kerran oli varattu meille. Meiltä on sinne pari kilsaa, josta puolet kiemurtelevan ja mäkisen asfalttitien reunaa, loput pientä hiekkatietä (jossa autoja ei juuri kulje). Onneksi täällä meillä päin on hevosia vähän joka pihalla, joten autoilijat osaavat kyllä periaatteessa varoa ja hidastaa hevosia nähdessään. Jännitin silti hiukan asfalttiosuutta, koska porukassa oli 2 täysin liikennekokematonta hevosta (Hienohelma ja Lempipoika) sekä Pikkutamma, joka muuten vaan on arvaamaton, vaikkei autoja pelkääkään. Lempparin tiedän olevan järkevä ja autoja pelkäämätön hevonen, mutta kokemuksen puute saattaa aiheuttaa ylimääräistä hötkyilyä. Hienohelma taas on erittäin fiksu ja itsevarma hevonen, mutta runsas täykkäriveri (50% lähisukupuussa ja ties kuinka paljon lisää niiden quarter-esi-isien kaukaisemmissa sukupolvissa) kuohahtaa aina välillä pintaan.

Yleensä juoksutan Lempparin ennen selkäännousua, mutta nyt siihen varattu aika hupeni hevosen siistimiseen: se oli mahaan saakka savikuorettunut, ja varsinkin jalat olivat ihan kauheassa ravassa. Niinpä kiireessä hyppäsin suoraan tallin pihalla kyytiin ja lähdin "maastoon" kylmiltäni. Aika typerästi tehty näin jälkikäteen ajateltuna (hevosella on ratsastettu viimeksi 2 viikkoa sitten..), mutta onneksi kaikki sujui hyvin. Matka maneesitallille mentiin erittäin kootussa muodossa: piffissä, paffissa ja puffissa. Puffi onkin ihan uusi korkean koulun liike, joka johdetaan piffistä rohkaisemalla ratsua köyryselkäiseen pukkiloikkaan suoraan ylöspäin takapään ollessa erittäin syvällä rungon alla. Muistuttaa vähän croupadea, mutta köyrymmällä selällä. Toisentyyppisiä piffejä ja paffeja löytyy muuten täältä.

Maneesissa piti tietenkin pullisteleman peileissä isottelevalle komealle kimo-orille, rääkyä jokaiselle tammalle kuin tuntemattomalle naimaprospektille, kiemurrella lasiseinäisen kanttiinitilan kohdalla kaula käärmeenä, heittää aina silloin tällöin väliin pienet puffit. Mutta se sallittakoon hevoselle, joka ennen tätä päivää ei ole ollut maneesissa muuta kuin vuosia sitten näyttelyissä. Kotimatkalla mentiinkin sitten jo letkeää ghetto walkia, paitsi alla kuvaillun mopedikohtauksen aikana. Pikkutamma käväisi pari kertaa löysällä pientareella (ja otti siitä palkokasvia sieraimeensa), mutta maneesissa se oli oikein asiallinen. Hienohelmaa jännitti kai niin paljon, että se sipsutteli epätahtista hilipannytkyä paskajäykkänä mennen tullen. Maneesissa, turvassa maailman pahuudelta ja sekavuudelta, se käyttäytyi täysin normaalisti. Ihan hyvin hevoselta, jonka elämänkokemukset ovat koostuneet lähinnä laitumella kuljeskelusta New Mexicossa ja tiineenä olemisesta, varsomisesta ja imettämisestä Suomessa. Vanhatamma ja Kilttitamma vain kävelivät, työskentelivät ja taas kävelivät, mitäs sitä vanhat turhia hörhöilemään.

Kaikki autoilijat noudattivat ystävällisesti hidasta- pyyntöä, jonka näytimme sekä takaa että edestä tuleville. Muutamilla vaan tuntui olevan ihan älyttömän pitkät piuhat, tai sitten keskittyminen oli jossain ihan muussa kuin liikenteen seuraamisessa. Ensin ne ajoivat lähes hevoskaravaaniin kiinni, jotkut osittain jopa meidän puoleisella kaistalle, ja sitten kun hoksasivat hidastaa, niin eivät tajunneet mennä tien toista laitaa vaan ajoivat tien keskiviivaa pitkin. Takaa tuli kerran myös iso joukko kilpapyöräilijöitä, jotka onneksi hidastivat kiltisti kun pyysimme. Selitin heille, että hevoset saattavat pelätä polkupyöristä kuuluvaa ääntä, pyöräköt itsessään eivät olleet niin pelottavia. Pari isompaa moottoripyörääkin meni ohitse ilman sen kummempia reaktiota, isotkin nykypyörät kun ovat aika äänettömiä. Voimakkaimman reaktion saivat aikaiseksi kaksi mopoilijaa, joiden ajopelit pitivät aika karmeaa ääntä, eivätkä he ilmeisesti ymmärtäneet näyttämääni hidasta- merkkiä (johtuisiko siitä, että mopoilija ei ole käynyt autokoulua eikä siis välttämättä tiedä, miten hevospeli ohitetaan?). Ensimmäisen mopon karauttaessa läheltä ohitse Lempparilla keitti salamana, se teki muutaman todella nopean sivuttaisen väistöliikkeen suoraan keskelle tietä, jonka johdosta toinen mopoilija ymmärsi pysäyttää rakkineensa. Tosin se pysähdys kesti noin nanosekunnin (eli tasan niin pitkään, kun kuskilta kului aikaa löytää vapaa ajoväylä jostain Lempparin jalkojen, huiskivan hännän ja tienpientareen välimaastosta), jonka jälkeen tyypille tuli armoton kiire päästä eteenpäin. Liikennekasvatusta näköjään kaivattaisiin vähän enemmän.

Kotona kokeilin vielä Vanhalletammalle Wintecin koulusatulaa (IW Cair), mutta se ei sopinut. Kun tarvitsen koulusatulaa niille klassisen tunneille. Levein kaari oli kyllä ok, mutta VTn säkä on aika perkeleen korkea ja selkä kaareva ja laskeutunut. Kokeilin vielä jonkun typerän varmistusvimman valtaamana ratsastaakin sillä, mutta eihän siitä mitään tullut kun istuin kuin kirahvin selässä, etukaari ylhäällä ja takakaari jossain puoli metriä alempana. Ainakin jonkun romaanin olisin tarvinnut väliin, todennäköisesti viisi. Osasyy kokemuksen kammottavuuteen oli varmasti se, että en ole taas istunut enkkusatulassa kuukausiin (ellei peräti vuoteen?). Ratsastaminen tuntui IHAN KAMALALTA. Miten kukaan voi ihan oikeasti sanoa nauttivansa ratsastuksesta sellaisen kiikkerän lätyskän kanssa, kun jalustimetkin heiluvat joidenkin ihme narujen varassa? Panee kyllä harkitsemaan erittäin tarkkaan, että haluanko ihan oikeasti mennä kiduttamaan itseäni joka toinen viikko tunnille, jolla käytetään moisia varusteita. Sitäpaitsi, jos olisin tänään ollut Lempparin kanssa liikenteessä enkkusatulalla, olisin pudonnut ainakin 3 kertaa. Lempparin Tex Tanin AQHA Reinerissä perse pysyy mokassa kiinni kuin täi puolikuivassa tervassa, vaikka hevonen uisi selkää. Niin se vaan on että turvallisuus (ja mukavuus) ennen kaikkea.

Vanhatamma on aika mamma

Saatiin vihdoin ja viimein varsomiskarsina jaettua kahdeksi yhden hevosen yksiöksi, niin että tammat pääsivät yöksi sisään. Ei niillä oikeastaan mitään hätää ulkonakaan olisi ollut, kun olisivat päässeet halutessaan pellolta metsään sateen suojaan. Nukun vaan paljon paremmin, kun tiedän, että tallessa ovat. Tosin tulipalokammoisena pelkään ajoittain lähes hysteerisesti sitä, että talli syttyy tuleen (esim. rottien mahdollisesti pureskelemien sähköjohtojen vuoksi), mutta onneksi vain ajoittain. ;o)

Vanhatamma joutui asumaan oripuolella olevaan tyhjään karsinaan, koska se on tiine eikä siten innosta vieressä asuvaa Vanhaaherraa liikaa. Samoin sen itseluottamus on sen verran kova, ettei se mene tolaltaan osastossa ajoittain runsaanakin hyökyvästä testosteronin ja uhon määrästä, kuten nuoret tammat saattaisivat mennä. Eilinen ensitapaaminen Vanhojen kesken oli hupaisa: molemmat möykkäsivät, potkivat ja nakkelivat niskojaan. Sitten ne rauhoittuivat, kunnes taas laittoivat sieraimensa kaltereiden välistä yhteen ja sama peli alkoi alusta. Vielä yöllä, valojen sammuttamisen jälkeen kuului tallista Vanhantamman rekantorvelta kuulostavia törähdyksiä.

(Ählämithän ovat rotuna erittäin äänekkäitä, niillä on voimakas ja syvä hirnumisääni ja ne möykkäävät mielellään pienemmästäkin syystä. Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa asui maneesitallilla, jossa oli 6 puoliverioria, eron huomasi hyvin. Orit asuivat kaikki saman tallinkäytävän varrella, ja kun talutin tammaani niiden ohi, sieltä kuului kimeää ja pientä iha-haa-ta kuudesta suusta yhtäaikaa. Tamma vastasi pojille, että O-HO-HOOOO niin että taluttajan korvissa soi vielä puolen tunnin kuluttuakin.)

No, takaisin asiaan eli tänään kun otettiin hevoiset illalla sisään, oli hirnumiset näköjään hirnuttu. Vanhaherra siellä vähän pöhelsi ja Appisruuna tapansa mukaan kiekui pää punaisena, mutta Vanhatamma ei enää vaivautunut sanomaan yhtään mitään. Meni vaan heinäkasalle ja alkoi rouskuttaa. Kai se oli huomannut, että ei niiden putkiaivojen kanssa saa älykästä keskustelua millään aikaiseksi, vaikka kuinka painottaisi ja alleviivaisi sanomaansa.

Vanhatamma kunnostautui tänään työasioissa. Ensin se eskorteerasi pelokasta aloittelijaa tunnin verran kentällä, esitteli parasta ja tasaisinta mahdollista jogiaan ja oli kaikille mahdollisille avuille erittäin herkkänä ja nöyränä. Sen jälkeen se tarjoili Läikkiksen Omistajalle ensin kentällä parhaimpia laukkojaan ja sen jälkeen opetti pihatiellä, miten hevosta ohjastetaan* maastakäsin. VT on siitä hauska otus, että sen kanssa on aikojen kuluessa tehty jotakuinkin kaikkea mahdollista (ajettu kärryillä, hiihtoratsastettu, hypätty esteitä, menty koulua, laukattu kiitoa kilvan, maastoiltu mitä kummallisemmissa paikoissa, kahlattu vedessä, lanattu kenttää, kisattu länkkäriä, ratsastettu maastossa pelkällä riimulla ja riimunnarulla, harrastettu hevos-cuttingia [kun Pikkupuokki ja oripojat karkasivat, ja ne oli jollain keinoin saatava naapurin pellolta kotio...], oltu paraateissa, taluteltu lapsia selässä, ratsastettu kaksi päällä jne. ). Aika harva asia yllättää sen, ja yleensä se suhtautuu uusiinkin asioihin tyynen varmasti. Vuosia sitten, kun se oli mukana erään tallin jouluratsastuksella, se oli ainoa hevonen, joka suostui ensimmäisenä ylittämään sellaisen metallisen tietyösillan ja kulkemaan alikulkutunnelista. Ei todellakaan mikä hullu arabi, kuten usein kuulee sanottavan. On niitä hullujakin, mutta useimmiten silloinkin taitamattoman käsittelyn vuoksi kuin luontaista hulluuttaan. Ei ole hevosen eikä rodun vika, jos käsittelijä on amatööri.

Mitäs vielä VTstä? Niin joo, se on myös yliäidillinen superemo, joka omii muidenkin varsat jos vaan saa tilaisuuden, ja jopa imettää niitä. Lisäksi sillä on hormonihäiriö, jonka vuoksi se ei koskaan mene kokonaan umpeen, vaan alkaa herua maitoa jos sitä lypsää. Samoin jos sen ruoka on liian sokeripitoista, sen utareet täyttyvät niin, että niitä on pakko hieroa ja lypsää. Muuten se ei enää mene maaten niiden kipeiden tissiensä vuoksi, ja muuttuu väsymyksestä ärtyisäksi. Niin että aikaisin korjattu säilörehu on sen kohdalla kokonaan poissa kuvioista, samoin suuret väkirehuannokset, varsinkin melassi. Se on äärettömän perso kaikelle ruoalle, ja sen syömisiä saa vahtia varsinkin talvella (kun ratsastetaan vähemmän). Kuukausi tarhassa norkoilua ja holtitonta heinänsyöntiä, ja hevonen muistuttaa lähinnä virtahepoa.

Tyyppinä se on suuri persoona ja diiva, mutta siitä huolimatta aina ystävällinen ja lempeä ihmisiä kohtaan. Muita hevosia se kyllä kurmoottaa, koska on hyvin herkkähipiäinen omasta asemastaan ja tilastaan. Silti se on erittäin laumasosiaalinen ja sitoutunut johtajuuteensa, menettää helposti mielenrauhansa jos joutuu porukastaan eroon. Tosin vain kotona, koska kun sen vie yksin klinikalle tai toiseen talliin, se on itse rauhallisuus. Esimerkki- potilas tai -yövieras. VT onkin Oikea Kaikkien Hevosten Äiti, The Horse.

*Mikään ei ole niin typerä termi kuin "ajaa hevosta takaa", niin että kieltäydyn käyttämästä sitä sekä julkisesti että salaisesti. Mieluummin ohjastan takaa tai ajan/ohjastan maastakäsin. Jos haluaa ajaa hevosta takaa, kannattaa ottaa vaikka maastopyörä alleen, ettei hevonen juokse karkuun... Toinen lähes yhtä typerä termi on "eteenpäinpyrkimys". Mitä ihmettä se -päin- siinä välissä tekee? Pelkkä eteenpyrkimys on paljon parempi ja nasevampi.

Klassista ja länkkäriä

Vääntäydyttiin tänään Talliorjan ja Kiltintamman kanssa kauhialla innolla Nurmijärvelle klassisen kouluratsastuksen tunnille, mutta kun hevoselle saatiin satula selkään, alkoi ukkonen ja kaatosade. Eikä siellä tietenkään mitään maneesia ollut. Shit. Ei muuta kuin tamma koppiin ja takaisin kotiin. Sen verran ehdittiin ajomatkalla kehityskeskustelua käydä, että päätettiin pyytää ope seuraavan kerran tänne meille päin, tuohon naapuriratsastuskoulun maneesiin. Nyt vaan pitäis saada TO:lle kaveriksi joku toinen ratsukko, jotta opelle olisi kannattavaa ajaa tännepäin.

****

Sen verran hyötyä tästä olemattomasta tunnista oli, että pidin länkkätunnin jo puolenpäivän aikaan, jolloin sää oli vielä siedettävä. Otin myös harkitun riskin yhden ratsastajaparan puolesta ja laitoin Lempipojan tunnille, oriilla kun ei ole ennen eilistä iltapäivää ratsastettu kahteen kuukauteen. Ratsastajan nielusta kuului tukeva glump, kun ilmoitin kellä pitäis mennä. Vaan tunnin jälkeen oli saman tyypin naama onnesta soikeana, oli kyyti ollut sen verran mukavaa. Ja mikäs sillä Lempparilla on ratsastaessa, ponny etenee vakaan miellyttävästi kuin pyörillä liikkuva moottoroitu leposohva. Samalla tunnilla oli myös kaksi tammaa, Pikku- ja Vanha-. Niiden läsnäolo ei häirinnyt sen keskittymistä ollenkaan, mitä nyt välillä rinta kävi rottinkilla ja liikkeet muuttuivat äijämäisen notkeiksi ja kimmoisiksi. Mutta vain, jos tamma liippasi ohi ihan vierestä. Oli mukava pitää tuntia, kun kaikki kolme pokua oli hyvätapaisia ja suhteellisen helppoja ratsastajalle. Itse koulutettujen kanssa on aina helppoa, kun tietää ne erikoisnapit, joista kyseisen pollen saa toimimaan parhaiten. Vaikeinta tunnin pitäminen on, jos ratsastajalla on täysin vieras hevonen, jolla ei ole ikinä ennen menty lännenratsastusta. Pahimmillaan kyseessä on ex- tahi nykyinen ravuri, joka lähtee välittömästi kiitämään niska paksuna tuhatta ja sataa, kun ottaa vähän suusta kiinni. Lämppäreillä on myös usein niin pitkät ja matkaavoittavat askeleet, että pelkkää säällistä jogia saa työstää kuukausitolkulla. Kyllähän ne lönkyttämään saa helpolla, mutta jos jonkinsorttista peräänantoa haluaa, niin töitä saa tehdä ihan tuhottomasti. Niiden kanssa on toisinaan tehtävä kompromissin kompromissejä, ja ratsastajan on itse ymmärrettävä hevosensa rajoitukset ja päätettävä, millä tasolla sitä länkkäriä oikein haluaa mennä: joko vähän "vääräoppisesti" mutta niin, että heposta saadaan mahdollisimman turvallinen maastoratsu tyyliin sidepullit ja luomuhevostelu, vai "oikeaoppisesti" niin, että hevonen todellakin tekee töitä, kantaa itsensä ja on eteenpyrkivä. Eka vaihtoehto on helppo ja nopea, eikä oikeastaan vaadi ratsastajalta muuta kuin yhtäaikaista pehmeyttä ja jämäkkyyttä, toka taas perkeleellistä vääntöä ja lähes epäinhimillisiä hermoja ja uskoa siihen, että kyllä se hepo lopulta kykenee. Hattua nostan kaikille jälkimmäisen polun kulkijoille. Oikein isoa hattua.

****

Kaveri oli kuvaamassa eilen, kun tunnustelin sen kahden kuukauden tauon jälkeen, miltä Lemppari tuntuu selästä käsin. Kuvia otettiin jotain 200 kappaletta, ja muistaakseni vain yhdessä kuvassa hevoinen oli rumassa asennossa. Senkin miedon pukkilaukan jälkeisessä kurinpalautuspidätteessä, josta poku pyrki laimeasti kapinoiden läpi. Itse en kyennyt yhtä kauniiseen suoritukseen, koska jouduin normaalia enemmän säätelemään Lempparin nopeutta, suuntaa ja muotoa. Osassa kuvista näytti siltä, että ratsastaja harjoittelee hevon seljässä jonkin sortin uimakoululiikkeitä ja sellaista hiphopparihapuilulta näyttävää kauhontaa.

Voisko joku hei tehdä mun kandin, niin että mä saisin ratsastaa? Mulla on tuolla tallissa mahdottoman hyvä hevonen, joka tuolla huhuilee päivittäin ratsastamaan kuin pahinkin seireeni, ja mä vaan joudun istumaan koneella ja naputtelemaan jotain tieteellisenkuivakkaa tekstiä. Nuivaa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Käyn nykyään aika harvoin muilla talleilla, ja varsinkin ratsastuskoulut ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Yksäritalleilla tulee silloin tällöin poikettua, yleensä katsomassa jonkun kaverin hevosta. En juurikaan ole kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä, mutta toisinaan joutuu todistamaan mitä ihmeellisimpiä älyttömyyksiä, ja vielä ihan aikuisten ihmisten toimesta. Jotenkin kuvittelen aina, että koska itse olen ratsastajana ja hevosen käsittelijänä kehittynyt tiettyyn suuntaan vuosien varrella, niin täytyyhän niiden muidenkin olla. Lähinnä tarkoitan tässä hevosen käsittelytaitoa, joka on mielestäni se tärkein juttu. On aika vaikeaa olla hyvä ratsastaja, jos ei ole hajuakaan siitä miksi hevonen reagoi ja toimii niin kuin toimii erilaisissa tilanteissa. Valmiiksi koulutetun, vanhemman ja rauhallisen hevosen kanssa voi vielä pärjätä joten kuten, mutta nuorten, vahvaluonteisten tai säikkyjen hevosten kanssa tulee ihan varmasti ongelmia jos perustiedot hevosen käyttäytymisestä eivät ole hallinnassa.

Monet näistä ongelmista ovat sellaisia, joihin lännenratsastuspiireissä harvemmin törmää. Tarkoitan tässä lännenratsastajalla nyt lajia ”vakavissaan” harjoittavia ihmisiä, jotka ovat syvällisesti perehtyneet lajiin ja kouluttaneet hevosensa sen vaatimalla tavalla. Avainsana on nimittäin juuri tuo koulutus. Vaikka laji sisältää monia toisistaan paljon poikkeavia alalajeja ja koulutusmenetelmiä on yhtä monta kuin on kouluttajiakin, on yksi asia niille kaikille yhteinen: ensin haetaan hevosen huomio, sitten ansaitaan johdonmukaisella työskentelyllä sen kunnioitus. Sen jälkeen voidaan aloittaa varusteille ja ratsastajaan siedättäminen, mikä nykypäivänä kestää yleensä huomattavasti kauemmin kuin enkkupuolella. Toisin siis kuin yleinen käsitys on, minkä mukaan laumasta otetaan käsittelemätön hevonen, isketään sille satula ja cowboy selkään ja odotetaan että kyllä se talttuu kunhan pukittelee itsensä väsyneeksi. Kyllä tätäkin vielä tapahtuu, mutta harvemmin kisahevosten kanssa, jotka ovat erittäin pitkälle lajiinsa jalostettuja suoritushevosia. Ratsukoulutuksessa lännenhevoselle ei opeteta niin vaikeita asioita ja liikesarjoja kuin esimerkiksi kouluratsastuksessa, mutta se mitä opetetaan, opetetaan lyhyen ajan sisällä mutta erittäin perusteellisesti ja siten, että hevonen osaa suorittaa vaaditut liikkeet ja liikesarjat vaikka unissaan. Kaikki koulutus perustuu siihen, että hevonen säilyttää aina sekä itseluottamuksensa että luottamuksen ratsastajaan. Tämä luottamus itse asiassa on koko homman avain. Ilman luottamusta ei ole mahdollista saada aikaiseksi hevosta, jonka itsehillintä pitää kisatilanteen jännityksestä ja metelistä huolimatta, koska länkkärikisoissa, varsinkin reiningissä yleisö pitää usein kovaa meteliä ja kannustaa suosikkejaan viheltämällä ja tömistämällä. Lisäksi hevosen tulee liikkua löysin ohjin, takapää alle koottuna, ”moottori” hyrräten, pää alhaalla, välillä lujaakin laukkaa, ja silti pystyä siirtymään salamannopeasti siitä mihin tahansa askellajiin tai liikkeeseen ratsastaja sen sitten haluaakin.

Periaatteessa kaikki hevoset koulutetaan tuon saman kaavan mukaisesti, mutta eri osioiden painotus vaihtelee eri lajien välillä. Englantilaisissa lajeissa voidaan mennä tietyt osiot nopeammassa tahdissa, koska hevosen liikkumista voidaan säädellä enemmän ohjilla, eikä siis siten tarvita pelkille painoavuille hyvin herkäksi koulutettua, erittäin itsevarmaa hevosta. Se, mitä tässä itse asiassa lähdin alun perin ihmettelemään, on se tiedon puute enkkutyylin ratsastajien keskuudessa. Syy saattaa olla siinä, että valtaosa ratsastajista on aloittanut harrastuksensa ratsastuskoulussa. Siellä ihmiset laitetaan –ainakin ihannetilanteessa- valmiiksi koulutettujen, osaavien hevosten selkään ja opettaja sanelee, mitä milloinkin tehdään. Se, mikä minua pistää nykysysteemissä erityisesti silmään, on hevosen ”käsittelyopin” puuttuminen lähes täysin. Käsittely ja tutustuminen hevoseen lajina jää pakostakin vähemmälle, ja monta kertaa ihan järkevistä syistä. En minäkään haluaisi (jos siis omistaisin ratsastuskoulun), että joku älhoosta innostunut heppatäti alkaisi omatoimisesti ”maastakäsittelemään” hyvin toimivaa tuntipollea, ja saisi raukan aivan sekaisin päästään. Länkkäripuolella suurin osa harrastajista ovat yksityisratsastajia ja joutuneet lajin harvinaisuuden ja vähäisen opetuksen vuoksi perehtymään lajiinsa huomattavasti syvemmin kuin keskiverto-enkkuratsastaja. Kyllähän heistäkin suurin osa on aloittanut ratsastusharrastuksensa tavallisessa ratsastuskoulussa, mutta lajin vaihdon yhteydessä on jouduttu tekemään hyppäys aika lailla erilaiseen hevoskulttuuriin ja ajattelutapaan.

Lännenratsastuksessa hevoset totutetaan erilaisiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi riimunnarun tai ohjan päälle astumiseen, jalkoihin kietoutuvaan juoksutusliinaan, kummaltakin puolelta selkään nousevaan ratsastajaan, läpättäviin ja rapiseviin pressuihin, puomiin sitomiseen, toisiin hevosiin yms. niin, että ne eivät aiheuta paniikkia ja vaaratilanteita. Väittäisin omien kokemuksieni ja havaintojeni perusteella, että lännenratsuksi koulutettu hevonen on selkeästi turvallisempi olento kuin englantilaiseen tyyliin pidetty eläin. Poikkeuksia suuntaan jos toiseenkin löytyy tietenkin kummastakin porukasta, mutta keskimäärin juttu menee näin. Enkkupuolella proot osaavat tietenkin hommansa ja hanskaavat hevosensa, mutta harrastajatasolla, siinä suuressa massassa, tilanne on jotain ihan muuta.

Esimerkki 1. Päälle tunkeva hevonen. Aika yleinen ongelma, jota hämmästyttävän monet eivät edes tajua ongelmaksi. Tämä kattaa kaikenlaisen hevosen taholta tulevan tunkeilevaisuuden. Useimmiten hevonen kävelee ihmisen yli, tyrkkää lavalla kumoon tai sitten se huitoo päällään niin että ihmiseen osuu. Lännenratsu opetetaan jo varsana siihen, että ihmisen tilaan ei tulla ilman lupaa ja että sen tulee aina ensisijaisesti kiinnittää huomionsa ihmiseen, ja vasta toissijaisesti siihen mitä ympärillä tapahtuu. Kukin tietenkin kokee tämän tilan erilaiseksi, minulle se tarkoittaa sitä, että hevonen ei vahingossakaan osu minuun tai vaikeuta minun liikkumistani olemalla tiellä tai kiinnittäessään huomionsa johonkin ympäristössä tapahtuvaan.

Esimerkki 2. Taluttaessa ryöstävä hevonen. Tämä näyttäisi myös olevan aika yleinen juttu. Tämä yleensä tiedostetaan kyllä ongelmaksi, muttei osata tehdä sille mitään. Useimmiten temppu pyritään kyllä estämään kuolaimilla, raipalla ja ketjutaluttimilla, mutta tulokswt eivät välttämättä ole pysyviä. Länkkärissä yksi tärkeimmistä opetettavista asioista on sanallinen pysähtymiskäsky. Toinen on automaattinen myötäys ohjalle, riimunnarulle, pohkeelle tai mille tahansa avulle. Kun hevonen myötää riimunnarulle mieluummin kuin vetää vastaan ja väistää lavalle kevyesti laitettua sormea tai ihmisen takaosaa kohti siirtyvää kehoa, mihin lisätään se jatkuva huomion kiinnittäminen ihmiseen, ei mitään ryöstämisongelmaa yksinkertaisesti ole.

Esimerkki 3. Vetopaniikkinen hevonen. Näitä on yksäreissä aika paljon. Jo syntynyttä vetopaniikkia on vaikeaa ja vaarallistakin alkaa työstää pois, varsinkin jos ei ole ihan varma mitä on tekemässä, mutta alunperinkin paineeseen myötäämään ja rauhallisesti kiinni sidottuna seisomaan opetettu hevonen on huomattavasti epätodennäköisempi panikoija kuin opettamaton.

Usein kuvitellaan, että kyllä se hevonen nämä tällaiset perusasiat oppii opettamattakin. Tällöin kyllä valitettavasti kuvitellaan hevonen huomattavasti älykkäämmäksi ja syy-seuraussuhteita ajattelemaan kykeneväksi olennoksi kuin mitä se oikeasti on. Hevosparan pitäisi jotenkin kyetä päättelemään ihmisen epämääräisistä vihjeistä, mikä on oikea tapa toimia. Kuinka siltä voi vaatia paikallaan olemista, jos sille ei ole sitä edes opetettu? Rankaisemalla väärästä käytöksestä mutta tarjoamatta tilalle mahdollisuutta oivaltaa sitä oikeata tapaa saadaan vain ihmiseen tympääntyneitä, happamia ja yhteistyöhaluttomia hevosia. Ja se ei kaiketi ole kenenkään tarkoitus?

Syyskuun satoa

Molemmat omat tammat ultrattiin ja todettiin tiineiksi, samoin kaikki vierailevat daamit. Vanhantamman tiinehtyminen on sen verran suuri ihme (syynä ikä, 6 vuoden tauko varsomisessa ja lievä cushingintauti), että en ollenkaan kummastele jos se sikiö sieltä vielä häviää. Mutta PT ainakin näyttäisi olevan erittäin vahvasti rouvana. Se on alkanut komennella bestistään Läikkistä enemmän ja liikkua hitaan arvokkaasti.

Olin pari viikkoa sitten naapuritallilla pitämässä länkkärileiriä ja PT oli mukana tuntihevosena. Että on luupää kuulkaas rauhoittunut sitten viime kesän, toissavuodesta puhumattakaan! Vielä viime kesänä se kuikuili vieraalla kentällä koko ajan ympäristöään, ja muuttui sitä kuumemmaksi ja nopeammaksi, mitä kauemmin sillä ratsasti. Toissavuonna taas se ei voinut olla vieraassa tarhassakaan huutamatta ja juoksematta tauotta edestakaisin, kun oli niin pelottavaa. Nyt se lampsi samaisessa kauhutarhassa kuin kotonaan ja kentällä oltiin ihan asialinjalla. Vieraat hevoset ja kaukana tiellä liikkuvat autot saivat tulla ja mennä miten halusivat, ne eivät enää saaneet aikaiseksi jähmettymis- tai ryntäyskohtauksia. Kyllä siitä vielä kelpo tulee, vaikka välillä olenkin ollut vajoamaisillani epätoivon suohon sen kanssa.

Harmittaa, että aika ei tällä hetkellä riitä ratsastamiseen. Opiskeluissa on nyt sellainen vaihe, että kaikki mahdollinen liikenevä aika on laitettava kandiin ja graduun. Säät nimittäin olisivat aivan megabuenot ja kentän pohja säännöllisten sateiden vuoksi loistava. Kävin viime viikonloppuna PTn selässä, mikä tahtoo sanoa että istuin siellä tuntia pitäessäni ja spinnailin sillä seuratessani uralla liikkuvaa ratsukkoa. Lopussa sitten laukkasin yhdet mukavat, hitaat ja kootut laukat molempiin kierroksiin, tein yhden laukanvaihdon ja stopit suoraan laukasta. Jostain käsittämättömästä syystä se on alkanut tämän kesän aikana vaihtamaan ristilaukalle ja vasta sieltä pyydettyyn laukkaan, toisinaan pukin kanssa. Se ei ole ikinä ennen tehnyt moista, vaan on aina suorittanut erittäin siistejä, litteitä vaihtoja. Mulla oli tarkoitus alkaa nyt syksyllä hiomaan juuri noita vaihtoja western riding- luokkia varten, joten takapakki kyllä vähän harmittaa. No, sen siitä saa, kun laittaa hevosensa yleiseen käyttöön. Alkaa heti ilmaantua kummallisia virhetoimintoja. Toisaalta se on myös muuttunut epäherkemmäksi, mikä tämän pollen kohdalla on vaan hyvä juttu.

Olen pikkuhiljaa päässyt sinuiksi Vanhanherran kanssa, kesällähän me ei juurikaan ehditty tutustumaan toisiimme astutushommien vuoksi. Minut nähdessään ori pudotti vehkeensä ulos, kun luuli että taas mennään naisiin. Nyt se on viisaana pollena hoksannut, että astumiset on tältä vuodelta ohi, vaikka 4 tammaa edelleenkin kiimapäissään sitä vokottelee. Hienohelman varsan muuttaessa Viroon vapautui sille laidun ja se pääsi kahden tammalaitumen väliin. Arvatkaa vaan, onko se nyt tyytyväinen tilanteeseen: naisia siellä, naisia täällä, naisia jokasäällä! Tosin nää tammat on vaan syvällisiä keskusteluja ja platonista suhdetta varten, koska osa niistä on jo naituja ja osa kiellettyä kamaa. Nyt se pystyy pitämään kaikki tallin tammat samalla kertaa näköpiirissään ja puolustamaan niitä rintakehä rottingilla kiljuvaa Appisruunaa vastaan. Jälkimmäinen kun ei millään meinaa uskoa, että pallit puuttuu ja tammat ovat entistä elämää, vaikka ruunauksesta on jo vuosi. Tyypillä on enemmän orielkeitä kuin mun nuorilla oreilla, Lempparilla ja Kauniillapojalla. Vaikka saman ikäisiähän nuo kaikki kolme ovat, Appis, Lemppari ja KP. AR vaan on jo kuudessa ja puolessa vuodessa ehtinyt elää sekä siitosoriin että kisahevosen elämän, kun taas meidän pojat ovat vain viettäneet villiä teinielämää, jonka lisäksi niillä on vähän ratsasteltu. Näitten ählämien kanssa on eduksi jos omistaa buddhan kärsivällisyyden ja malttaa olla aloittamatta liian aikaisin. Mutta toisaalta sitten jaksavatkin vanhaksi, hyvänä esimerkkinä VT, jota alettiin ratsastaa vasta 6,5-vuotiaana. Frouva on nyt 23-vee ja täydessä vedossa.

Ainoa ongelma tässä VHn tarhaamisessa tammojen väliin on se, että se ei iltaisin millään haluaisi lähteä sisään talliin, kun tammat jäävät vielä yöksi ulos. Onneksi nyt on omenasesonki parhaimmillaan, koska se tykkää ompuista melkeinpä enemmän kuin naisista. Kiinnisaamisprobleemat pysyvät poissa niin kauan, kun muistaa aina silloin tällöin viedä sille omenan. Omenia antaessani muuten huomasin, että se on joskus oikein opetettu kerjäämään etujalalla. Aluksi luulin, että se yrittää huitoa niillä silleen orityyppisesti, mutta sitten hoksasin, että omeniahan se vaan pyytelee. Olen kyllä vähän sitä mieltä, että tapa ei ole paras mahdollinen. Toisaalta niin kauan, kun se ei tähtäile niillä etusillaan ihmisiä eikä kolistele karsinanovea (mikä on yksi maailman ärsyttävimmistä tavoista) ei tuo maneeri niin hirveästi haittaa. Lisäksi tuota etusella hapuilua vähän jalostamalla siitä olisi helppo opettaa sille espanjalainen käynti. Hmm, en kyllä tiedä, mitä se sillä taidolla tekisi. Toisaalta kyllähän nyt kaikkien valkoisten pitkätukkaisten oriiden pitää vähintäänkin sitä osata, se kuuluu vähän niinku imagoon. Selässä en ole vieläkään käynyt, kun ei ole ollut aikaa esitellä sille länkkärijuttuja. Se on helposti jännittyvää tyyppiä, kulkee mielellään pää ylhäällä eikä kovin innokkaasti venytä itseään eteen- alas, joten länkkä vois tehdä sille erityisen hyvää. Noin niinku kouluratsastuksen tueksi. Mutta kaikki aikanaan, ehtiihän sitä myöhemminkin. Tällä haavaa suunnitelmissa olisi viedä se maneesitallille ratsastettavaksi marraskuun ajaksi, jotta nuo keväällä hyvin alkaneet kouluhommelit eivät ihan kokonaan unohtuisi.

Ja tapahtui niinä elokuun päivinä

Vanhanherran panohommat alkavat olla pulkassa. Huomenna tulee eläinlääkäri ultraamaan Pikkutamman ja Haminanheitukan, ainakin jälkimmäinen näyttäisi olevan pieniin päin. PTstä en tiedä, koska sillä oli viime viikon lopulla joitain kiimahtavia oireita. Vihdinvosu ja Pohjanmaanprinsessa ovat jo lähteneet tiineinä kotio, ja Hämähäkkijalkainen varsakin muutti viime viikolla eestiin kasvamaan. Hevoslukumäärä alkaa olla jo lähellä normaalia, nurkissä pyörii enää yksi ylimääräinen otus.

Vanhatamma ei ole tullut kantavaksi, kuten jo keväällä epäilinkin. Sillä on lieviä cushingintaudin oireita, joten sen tiinehtyminen on aika epätodennäköistä. Mietin tuossa vielä yhtä vaihtoehtoa, eli että laittaisin Vanhantamman ja Vanhanherran samalle laitumelle, saisivat kutea ja sosialiseerata mielin määrin. Ei haittaisi, vaikka tamma ei siitä tiinehtyisikään. Saisivat vanhukset edes nauttia yhdessä elämästä. Täytyy vielä neuvotella tästä VHn toisen omistajan kanssa, että uskalletaanko ottaa riski. VT on nimittäin sen verran kipakka kosittava, että oriin etujalat ovat aikamoisessa vaaravyöhykkeessä.

Näyttelyssäkin käytiin, ja VT yllätti tulemalla luokassaan toiseksi. VH sai näyttelyn viidenneksi parhaat pisteet ja PTn pisteetkin olivat hyvää keskitasoa. Kilttitamma uusi viimevuotisen voittonsa ratsastusluokassa, niin että oikein hyvillä mielin tultiin näyttelystä kotiin. Saaliina oli esinepalkintojen lisäksi 2 pokaalia, yksi championaattinauha ja kassillinen ruusukkeita. Hyvä me! Tässä kohdin mun kuuluu kyllä kiittää kaikkia niitä osallisia, jotka jaksoivat koko viime talven ja kevään ulkoiluttaa hevosia, siivota karsinoita, raahata heinää tarhoihin, treenata ratsastusta tosissaan ja auttaa mua lukemattomin eri tavoin. Thanx!

Samalla kun vietiin varsa eestiin katseltiin myytäviä hevosia. Ihastuin yhteen trakehner-oriiseen niin maan perusteellisesti, että. Juu, en aio sitä ostaa (kun ei ole rahaa eikä tallissa tilaa), mutta kyllä mieli tekisi! Kaikenlisäksi kys. polle on estehevonen, eli siis täysin käyttökelvoton otus mun laiselle ratsastajalle, jolle maksimiestekorkeus on kauhiat 30cm. Mutkun se oli NIIN KAUNIS.

Kesäraporttia ja ählämien ylistystä

Kesä on siitä kumma vuodenaika, että ensin sitä odottaa koko talven ja ajattelee sitten kesällä ehtivänsä tekemään kaikki talveen mahtumattomat hommat. Sitten kun se kesä ihan oikeesti tulee, niin huh huh, se onkin vielä kiireisempää aikaa kuin talvi! Koko talven sitä funtsaa, että nyt ei ole hyvä aika ratsastaa, koska on niin pimeää ja liukasta. Pohjakin on liian kova. Räntää sataa ja on kylmä tuuli. Joo ei. Sitten tulee kevät ja iskee ihan hirmuinen ratsastusinto, joka kesäkuuhun puoleenväliin mennessä on hiipunut pois. Yleensä syynä on jatkuva vesisade ja hyttyset, tänä vuonna läkähdyttävä helle ja paarmat. En oikein usko, että maneesi ratkaisi tätä ongelmaa kovinkaan tehokkaasti. Talvella se olisi kolkko ja hyytävä jääkaappi, kesällä tukahduttava, pölyinen uuni. Tai jotain.

Tämä kesä on kulunut tammojen kiimoja seuraillessa niitä astutellessa. Pikkutammaa en ole ehtinyt ratsastaa oikeastaan ollenkaan, koska olen nauttinut Lempipojan ihanuudesta aina, kun olen hevosen selkään halunnut. Ihan älytön ero kahden hevosen välillä! PT suhtautuu ihan jo periaatteen vuoksi epäilevästi ja vastahankaisesti kaikkeen, mikä vaatii siltä vaivautumista tai keskittymistä. Lemppari taas on ihan toista maata. Se on yhteistyöhaluinen ja nöyrä, keskittyy enemmän ratsastajaan kuin ympäristöön. Eilen istuin sen selässä, kun pidin tuntia kahdelle tammaratsukolle. Toinen tammoista sattui vielä kaiken lisäksi olemaan ihan järisyttävässä kiimassa. LP ei sanonut sanaakaan koko kentälläoloaikana, mitä nyt aina vähän hidastui kun ohitettiin jompikumpi tammoista. Vasta kun duuni oli ohi ja mentiin tammalaitumen ohi, se kaulasteli ja höpötteli vaimean elvismäisesti. Vähän niinku ilmoittaakseen, että kyllä mulla pallit on, vaikka osaankin käyttäytyä.

Ensi viikonloppuna pitäisi osallistua PT:llä näyttelyn ratsastusluokkaan, eli joudun nyt tämän viikon ratsastamaan sitä. Käytännössä mulla on 4 päivää aikaa saattaa se sellaiseen kuosiin, että toimii yhdellä kädellä. Edes siedettävästi. Ei kyllä yhtään huvittaisi, koska vaikka se menisi kotona kuinka loistavasti, heittäytyy se taas näyttelypaikalla ihan siaksi. Toisaalta kun tuon tiedän jo ennakolta, niin en hirveästi ota paineita sen esiintymisestä. Kunhan selässä pysyn niin hyvä on.

Läikkiksen Omistaja on treenannut Vanhaatammaa ihan tosissaan, ja nyt alkaa työ tuottaa tuloksia. Eilen sain nähdä niin upeaa jogia yhdellä kädellä ratsastettuna, ettei ole tosikaan. Hevonen kulki höyhenenkevyellä kuolaintuella erittäin kauniissa muodossa, siirtymiset olivat loistavia ja pysähdyksissä se niiasi takapäällä kuin reininghevonen. Laukassa se pyrkii vielä poistumaan kuolaimelta ja sitä täytyy hiukan säätää kahdella kädellä, mutta muuten sekin askellaji alkaa olla hyvällä mallilla. Nyt alkaa takapäässä ja selässä olla jo tarpeeksi voimaa hitaaseen, pyöreään laukkaan. Alkukeväästähän se vielä mennä viipotti pitkänä ja matalana, kun ei kunto kestänyt kokoamista. Niin että kyllä yli kaksikymppinen hevonenkin treeniä kestää, kunhan se vaan on mitoitettu sille oikein. Ei liikaa työtä kerralla, ja tehtävät on pidettävä mielenkiintoisina. Ja palkintojen tulee olla niin selkeitä, että vanha ja kaikenkokenutkin hevonen jaksaa niistä motivoitua. VT:n kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että ratsastaja nousee välittömästi onnistuneiden suoritusten jälkeen pois selästä ja antaa sen olla hetken aivan rauhassa.

Se on tässä rodussa kaikkein parasta, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Ja se, että ne ovat järjestään terveitä, hyväjalkaisia ja kovakavioisia, ruoansulatuskin on ihan huippuluokkaa. Tulevat vähällä rehulla toimeen, mutta sietävät silti tarvittaessa suuriakin väkirehumääriä. Ne ovat helppoja käsitellä ja kouluttaa, koska ovat poikkeuksellisen ihmisorientoituneita. Eikä se kauneuskaan ole paha asia. Miinuspuoliakin löytyy, tietenkin: Hidas kehittyminen, keskittymiskyvyttömyys, reaktioherkkyys, kuumenemistaipumus ja säheltäminen ovat ne pahimmat. Pieni koko on ongelma joillekin, mutta lännenratsastuksessa hevosen koolla ei ole niin suurta merkitystä kuin englantilaisessa. Kehitysnopeudelle ei voi mitään, se on perinnöllinen ominaisuus, samoin reaktioherkkyys ja keskittymiskyvyttömyys. Mutta säheltäminen ja kuumeneminen ovat estettävissä asianmukaisella koulutuksella. Ja keskittymiskyky paranee ja reaktioherkkyys vähenee hevosten vanhetessa, ne alkavat olla tuossa 10 ikävuoden paikkeilla siedettäviä. 15 vuotiaina ovat hyviä ja kaksikymppisinä loistavia. Näiden kanssa pitää olla kärsivällinen potenssiin kymmenen muihin rotuihin verrattuna. Mutta palkinto onkin sitten sen arvoinen.

Alla pari kuvaa Talliorjasta ja Pikkutammasta. Reenaavat english pleasure- näyttelyluokkaa varten. Minen tuolla roiskeläpällä suostu ratsastamaan, kunnon satula sitä pitää olla...

Pelimiehen ikävä elämä

Parittajan hommia on hoideltu ahkerasti eli tässä on parisen viikkoa tuijotettu hevonperää silmä kovana. Vanhallaherralla on yhteensä 5 morsiota: Vanhatamma, Pikkutamma, Haminanheitukka, Pohjanmaanprinsessa ja Vihdinvosu. Lisäksi kuviota sotkevat tallin muut tammat (4 kappaletta), joita ei ole tarkoituskaan astuttaa, mutta jotka ovat jatkuvasti tukevassa myötätuntokiimassa ja siten huudattavat oriparkaa ihan kiusallaan.

VH on onneksi ihan pro näissä ajohommissa, joten astumisten suhteen ei ole ollut ongelmia. Jopa äärettömän ujo ja siveä Haminanheitukka on saatu väkisinmaattua, vaikka jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että se on siemennyskamaa se tamma. Vaikka jalostusoriin elämä on naisia, naisia ja vielä kerran naisia, niin ei se silti mitään ruusuilla tanssimista ole. Ensin miesparkaa kiusataan viikkotolkulla PMS:n kourissa tuskailevilla äkäpusseilla, ja sitten kun aletaan hommiin niin naidaan niin että polvet on ruvella eivätkä jalat enää kanna. Ja loppuvuosi haistellaan kiellettyjen tammojen kiimoja ja muistellaan, miten kivaa oli.

Tämmöinen elämä on isäpollelle niin stressaavaa, että ilottelusesongin huipulla on vaikeaa säilyttää normaali lihavuusaste. Ruoka ei kiinnosta, koska tammat pitää laskea minuutin välein. Paikoillaan ei voi seisoa rentona, koska tammat saattavat sillä välin kadota näkyvistä. Hiljaa ei voi olla, koska tammat saattavat unohtaa who's The Man. Lisäksi kuuma latistaa ja kärpäset häiritsee, puhumattakaan muiden, vähempiarvoisten orien ja ruunanretaleitten harrastamasta kateellisten panettelusta.

Joo, olen mä nähnyt erilaisia orejakin. Seisovat kuin vanhat lehmät tarhassa ja toljottavat tammoja tylsämielisen näköisinä. Kiiman kokeilu tapahtuu kohteliaan kysyvästi, ainoana äänenä nuuhkimisesta syntynyt vaimea puhina. Astutustapahtuma itsessään on laiskanvetelä ja vailla sen suurempaa tunteen paloa. Ja astutuksen jälkeen voi pikkutytöt lähteä oripojan kanssa maastoilemaan ilman satulaa. VH ei todellakaan ole tätä sorttia, vaan sillä latinorakastajan ote työhönsä: ääntä lähtee kuin satamahinaajasta, kosiotanssi esitetään laukassa kahdella jalalla heppi tanassa ja tamma otetaan sellaisella intohimolla, että moni mies olisi kateellinen. Lyhyestä aktista huolimatta tammat ovat hyvin tyydytettyjä, tokalla kerralla ne jo muikeana peruuttavat oriin alle ja coituksen jälkeen jämähtävät niille sijoilleen ja silmäävät selästä huohottaen jalkautuvaa pelimiestä rakastuneen blondin ilmein.

Tulisuudestaan huolimatta VH on uskomattoman helppo käsitellä. Siinä on kaksi asentoa, on ja off. Normaalisti se on offilla, paitsi jos näkee naisen odottavan sovitulla treffipaikalla. Silloin se syttyy salamannopeasti ja meno on yllä kuvatun mukaista. Se pysyy sähkölangoissa paremmin kuin tammat, sen voi tarhata tammalaitumen viereen (mikä itse asiassa se onkin sen mieleisin ulkoilupaikka) ja ihmisiä kohtaan se on hyvin kohtelias ja lempeä. Toisista oreista (tai orimaisista ruunista) se ei tykkää, mutta kukapa sitä kilpailijoistaan pitäisi.

Haaremin valtias

Vanhaherra tuli ja vaiensi kertalaakista Lempipojan ja Kauniinpojan. Kun äijien äijä testosteronia tihkuen ja silmät päästä pullistuen alkaa laulaa kosioserenadia, kutistuvat nuoret oriit pienenpieniksi ja vaatimattomiksi poniruuniksi. Appisruunalla sen sijaan riittää pokkaa VH:n uhmaamiseen, voi olla että näiden kahden egot eivät ikinä tule mahtumaan samaan talliin ilman pullistelu- ja mahtailuelkeitä. Molemmat sonnit vaikenevat kuitenkin aika helpolla, riittää että niitä ohjeistaa sanallisesti pitämään turpansa kiinni. (kirjaimellisesti! ;o)

VH on jo viikossa ehtinyt laihtua, mikä ei ole kivaa. Sille ei oikein ruoka maistu, kun maailma on täynnä mahdollisia naimakumppaneita. Mitkään mössöt eivät tällä helteellä putoa, joten sen kanssa ollaan pelkän heinän ja kuivamuonan varassa. Heinää ja tuoretta ruohoa se syö, kunhan se tarjotaan sisälle talliin. Väkirehutkin putoavat kyllä, mutta hii-taaas-ti natustellen. Ikäänkuin sillä olisi tallin ikkunassa ikioma telkkari, josta se katsoo vähäpukeisia naisia ja napostelee samalla pikkusuolaista purtavaa. Ulkona sitä ei voi muutamaa tuntia pitempään pitää, koska se pasteeraa vain eestaas tarhanlaitaa, eikä suostu syömään eikä juomaan. Sisään otettaessa se on aivan hikinen ja janoinen, niin että sitä pitää ensimmäiseksi viilentää kylmällä vedellä ja juottaa kunnolla.

Mutta kiltti se on, aivan ihana. Vähän se tuppaa änkeämään ihmisen tilaan ja punkee taluttaessa helposti eteen, mutta sehän ei todellakaan ole sen vika, ettei ole opetettu väistämään ja kunnioittamaan ihmistä. Se on niin lempeä ja ihmisystävällinen, että uskon sen oppivan nämäkin asiat ajan kanssa. Niin ja mainitsinko jo, että se on lähes ylimaallisen kaunis?

Eilen kävi ell ultraamassa tammat, ja ensi viikolla se tulee törkkäämään niihin kiimapiikin. Pikkutamma oli ok, mutta Vanhallatammalla oli toinen munasarja nukuksissa. Onneksi sentään toisessa oli vielä elämää. VH saattaa kauden ekalla astumisella olla tarpeettoman innokas, joten olis kiva, jos VT tulis ekana kiimaan, koska se on näissä hommissa vanha tekijä: se suorastaan peruuttaa oriin alle eikä pelästy innokkainta machoiluakaan. PT sen sijaan on vielä impye, niin että sillä saattaa astutustilanteessa mennä pupu pahasti pöksyyn.

Arvatkaa vaan, olenko ratsastanut? No en, kato ku laiska ei tässä ilmastossa millään jaksa. Se kostautuu vielä, sano mun sanoneen, viimeistään seuraavissa kisoissa.

Kisaväsymystä

Kisat oli ja meni, ja nyt on sitten kauhea kisaväsymys päällä. Peräti kaksien kisojen ja yhteensä neljän luokan jälkeen. Huoah. Lauantaina olisi ollut seuraavat mahdolliset, mutta kun Vanhaherra muuttaa juuri sinä pänä meille asumaan niin ei päästä.

VH on muuttunut todella paljon siitä, minkälaisena me se marraskuussa ostettiin: ohuesta kirahvinkaulasta on tullut kaareva orikaula, entiset pyykkilautakyljet ovat nykyään sileät ja lihaksikkaat, notkolle painunut selkälinjakin on suoristunut työskentelemällä hankittujen selkälihasten ansiosta. VH:lla on käyty kouluvalmennuksessa ja valmentajalta on tullut hyvien neuvojen lisäksi kasapäin kehuja. Hänen mukaansa on todellinen harmi, että oria ei löydetty edes viisi vuotta sitten, koska jos se olisi nuorempi, siinä olisi ollut ainesta vaativiin luokkiin asti. Nyt se on jo niin vanha, että kisaamisesta tuskin enää tulee mitään. Sitä ratsastetaan siksi, että se pysyisi kunnossa ja tietenkin myös siksi, että saataisiin selville sen todellinen kapasiteetti. Vasta viiden, kuuden vuoden päästä tiedetään enemmän, kun sen hyvistä puhdasverisistä tammoista saadut jälkeläiset ovat kilpailuiässä. Hidasta puuhaa tämä hevosjalostus.

Niin, niistä kisoista. Olin molemmissa luokissa viimeinen hyväksytyn tuloksen saanut ratsukko. Kisat pidettiin ulkokentällä, mikä oli hieno juttu. Pikkutamma oli verkka- alueella ja muualla ihan ääliö, mutta suoritusten ajan se pysyi normaalia paremmin kasassa. Itseasiassa molemmat luokat menivät paremmin kuin koskaan aikaisemmin on mennyt. Plösössä se jopa myötäsi muutaman kerran rentoutuneena alas, ja kulki erittäin kauniissa rotutyypillisessä muodossa. Yleensä horsemanship- luokissa muut ratsukot jäävät kentän laitaan lineuppiin siksi aikaa, kun ratsukot suorittavat yksilö- osuutensa. Juuri tämän vuoksi olin ilmoittautunut kyseiseen luokkaan, ettei PTn tarvitsisi mennä kentälle yksin. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan tehty, vaan ratsukot poistuivat kentältä viereiselle verkka- alueelle. Onneksi se oli niin lähellä, että PT ei omasta mielestään ollut kentällä yksin, ja toimi ihan… tai no, melkein hyvin.

Sitä vaan taas ihmettelin, että minkä ihmeen vuoksi kisat pidettiin kääpiökokoisella kentällä kun tilaa olisi ollut? Reiningissä kentän pitäisi olla suurinpiirtein kokoa 30 x 60m, jotta koko hommassa olisi mitään järkeä. Kuinka ihmeessä voi jollain noin 20m leveällä kentällä laukata ison ja nopean laukkaympyrän, kysyn vaan? Sama ongelma on useimmissa maneesikisoissa, koska maneesit ovat yleensä aivan liian ahtaita reiningiin. Sitten siitä tulee sellaista hemmetin kökkimisreininkiä, missä isot ja nopeat laukkaympyrät eivät mitenkään eroa pienistä ja hitaista. Samoin jäävät rundownit, rollbackit ja slidestopit ihan kämäsiksi, kun ei ole tilaa kiihdyttää, kääntyä tai liukua. Puhumattakaan laukanvaihdoista pääty- ympyröiden keskellä: kentällä pitäisi aivan ehdottomasti olla tilaa hevosen suoristamiseen ennen laukan- ja suunnanvaihtoa. Vauhtia pitää olla, tai ainakin mahdollisuus siihen. Vai ajattelevatko kilpailun järjestäjät, että ratsastajilla eivät pysy hevoset käsissä isommilla plaaneilla? Sitten ei mun mielestä pitäis kisoihin tullakaan, jos ei hevonen ole hanskassa. PT esim. on kaikinpuolin hankala hevonen, mutta käsistä se ei lähde. Se tietää varsin hyvin, että kaikki ryöstämisyritykset päätyvät poikkeuksetta johonkin ikävään, kuten esim. kyykytyslaukkaan tai perkeleenmoiseen kokoamiseen ja rimpanpullaan.

No, onneksi tämä kenttäkoko ei ole mulle mikään akuutti ongelma, koska en vielä kisaa reiningiä. PT on kuitenkin koulutettu reininkiin, tässä vaan odotellaan että sen pää kestäisi yksinoloa ja nopeaa laukkaa. Tällä hetkellä kentän kokoa todellisempi ongelma on huonot kentänpohjat. Kisoissa voi joutua verkkaamaan tai suorittamaan vaikka minkälaisilla kammoalustoilla. Useimmat maneesit ovat pohjaltaan aivan kivikovia, ja ulkokentillä taas pohja usein ikäänkuin aaltoilee irtohiekan alla. Tämä on asia, johon tallinpitäjät voisivat kyllä kiinnittää hiukan enemmän huomiota. On aika epäreilua hevosta kohtaan vaatia tasaista suoritusta, jos alustassa on ylä- ja alamäkiä tai upottavia hetteikköjä. Puhumattakaan siitä, mitä huonot alustat pitemmän päälle tekevät hevosen jaloille. Ei mikään ihme, että jalkavaivaisia hevosia on niin paljon.