Meidän Pikkutamma on äärettömän sosiaalinen otus, joka tulee toimeen kaikkien muiden hevosten kanssa, riippumatta niiden asemasta laumahierarkiassa. Niinpä laitoimme sen Läikkäpollen kaveriksi pihattoon. Läikkis on vuotias tammavarsa, joka oli ennen meille tuloa ehtinyt asua syntymäpaikkansa lisäksi kahdella muulla tallilla. Läikkiksen ja PT:n välille syntyi nopeasti hyvin voimakas kiintymys, ja nyt ne ovat kuin emä ja varsa. Sosiaalisuudestaan huolimatta PT osaa olla ihan luontevasti välillä yksinkin, mutta Läikkis on aivan murheen murtama, jos sen uusi kaveri viedään pois.
Sunnuntaina pollet joutuivat olemaan erossa toisistaan muutaman tunnin, ja Läikkis sai sen aikaa olla muiden tammojen kanssa samalla laitumella. Kun hepat taas illalla laitettiin yhdessä pihattoon, Läikkis oli niin innoissaan parhaan kaverinsa tapaamisesta, että se nuoli PT:a kaulasta. Se liimautui PT:n pykälään niin tiiviisti, että PT:kin alkoi jo vähän ahdistaa moinen tunkeilu.
Aikoinaan, kun kaksi vanhinta tammaa, VT ja KT, olivat vieraassa tallissa vuokralaisena, nuorempi niistä kiintyi hyvin voimakkaasti samanikäiseen kaveriinsa. Kaveri kuitenkin katkaisi laitumella jalkansa ja se jouduttiin lopettamaan. KT oli monta kuukautta hyvin masentuneen oloinen, se oli niin apaattinen, että luulimme sen olevan sairas. Samoin PT menetti kaksivuotiaana varsakaverinsa, ja oli sen jälkeen hyvin pitkään muissa maailmoissa ja apaattinen. Joskus, kun VT ja KT ovat joutuneet olemaan pitkään erossa toisistaan, jälleennäkemisen riemua on hauska katsella. Ne laittavat kaulat kaarella ja nenänsieraimet vastakkain, höpöttävät toisilleen matalalla äänellä ja pyrähtävät yhtä aikaa joustavaan raviin. Sitten ne juoksevat palan matkaa rinnakkain, pysähtyvät ja höpöttävät taas toisilleen nenät vastakkain. Juoksevat taas, kääntyvät yhtä aikaa ja välillä pysähtyvät höpöttämään. Tätä kestää vartin verran, sitten mennään yhdessä syömään, samalle heinäkasalle tai ruohotuppaalle.
Ilmeisestikin nuorena solmituista ystävyyssuhteista muodostuu hyvin kiinteitä, ja hevoset kokevat kaverin menetyksen voimakkaasti. Kuinkakohan moni hevosen omistaja miettii tätä, kun vaihtaa hevosensa uuteen tallipaikkaan? Useimmiten ihmiset tekevät tallinvaihtopäätöksen sen perusteella, missä talli sijaitsee ja mikä on kuukausivuokra. Tai onko tallilla maneesi vai ei. Tai keitä muita ihmisiä tallilla liikkuu. Kaikki tekijöitä, jotka ovat hevosen kannalta merkityksettömiä. Entä sitten ne hevoset, joilta on viety mahdollisuus kaverisuhteiden solmimiseen, koska ne on aina tarhattu yksin, ja karsinassakin on kiinteät seinät niin että ne eivät pääse koskettelemaan muita hevosia? Hevosen laumavietti on todella voimakas, todennäköisesti paljon voimakkaampi kuin ihmisellä. Siitä huolimatta me tuomitsemme ne hyvin kevyin perustein elämään eristyssellissä, ilman ainuttakaan fyysistä kontaktia lajitovereihin. Kuinkahan moni meistä ihmisistä selviäisi täyspäisenä moisesta?
Kognitiivisella etologialla höystettyjä kertomuksia hevostelun syvimmästä olemuksesta. Kirjoittaja seuraa useita eri tieteenaloja ja soveltaa niitä sekä hevosten että ratsastajien opetuksessa.
tiistaina, elokuuta 02, 2005
maanantaina, elokuuta 01, 2005
Maastoilua ponien kanssa
Pikkutamma ja minä lähdettiin sunnuntaina issikoiden kanssa pitkälle maastolenkille. Käytiin koluamassa reittejä, joita kukaan meistä ei aikaisemmin ollut ratsastanut. Reissu kesti 3,5 tuntia ja matkaa kertyi sellaiset 20 kilsaa. Pidettiin aika rauhallista tahtia, pääasiassa mentiin kävellen, sopivat pätkät ravattiin hillitysti (issikat tölttäsivät).
Vähän jännitti lähteä kyseiseen suuntaan, koska sielläpäin nimittäin vaikuttaa eräs maanviljelijä, joka inhoaa hevosia. On hätyytellyt suurilla työkoneilla ajaessaan hevosen kanssa tiellä liikkuneita ja kuulemma kehoittanut perheenjäseniäänkin kiusantekoon. Juorut kertovat, että tyyppi olisi keväällä ajanut jollain kauhakuormaajalla tms. hevosen päälle, ja hevonen jouduttiin sen vuoksi lopettamaan. Niin että äijän muodostama uhka on ihan todellinen. Kyseinen hemmo on joskus käynyt meillä urakoimassa, ja olen jokunen vuosi sitten ostanut silti heinää ja olkia, niin että ajattelin että pystyn kyllä puhumaan sen järkiinsä, jos joudutaan lenkillä vastakkain.
Ei törmätty kuitenkaan yhteenkään kiusaajaan, vaan lenkki sujui mainiosti. Pikkutamma alkaa pikkuhiljaa oppia suhtautumaan erilaisiin kulkuneuvoihin, eikä enää yritä loikata auton eteen tai peruuta ojaan pelästyessään. Autoilijat eivät käsitä sitä, että hevonen painaa saman verran kuin hirvi ja toimii pelästyessään täsmälleen samalla tavoin: hyökkää pelkoa aiheuttavan kohteen eteen. Moni autoilija vetää kapealla tiellä hevosten ohi normaalia ajonopeutta, mutta en oikein usko että kukaan niistä tekisi samoin jos tienvarressa liikkuisi hirvi. Joo, onhan sillä hevosella se ratsastaja selässä, mutta ihan oikeasti, mitä joku 50-80 kiloinen ratsastaja pystyy tekemään, jos 400-600 kiloa hevosta päättää hypätä auton eteen? Sellaista otusta kuin täysin liikennevarma hevonen ei olekaan, rauhallisin ja varminkin polle saattaa yhtäkkiä säikähtää jotain ja loikata ajoradalle.
Jaa, miksi sinne liikenteeseen sitten on tungettava hevosen kanssa? No ensinnäkin siksi, että hevoset tarvitsevat vaihtelua työskentelyynsä, pelkällä kenttä/ maneesityöskentelyllä niistä tulee joko sikalaiskoja, hysteerikkoja tai elämäänsä kyllästyneitä robotteja. Pääkaupunkiseudulta ei juurikaan enää löydä maastolenkkejä, jotka eivät ainakin osittain menisi autoteitä pitkin. Toisekseen vaihtelu tekee hyvää ratsastajallekin, koska ainainen suu viivana/ otsa rypyssä työskentely vie kivasta harrastuksesta kaiken ilon ja hommasta tulee ennen pitkää ilotonta tahkoamista (joidenkin ratsastajien homma on aina ollut sitä, joten he eivät edes tiedä, mitä on mukava yhteistyö hevosen kanssa). Kolmanneksi liikenteeseen ja muuttuvaan ympäristöön tottumaton hevonen on aina ja jokapaikassa vaarallinen, ja ainoa paikka, jossa sen voi siihen totuttaa, on liikenne. Neljäntenä ja mun mielestä tärkeimpänä syynä liikenteessä ratsastamiseen on se, että alunperin hevonen kuului liikenteeseen. Hevoset olivat teillä ennen autoja, itse asiassa ne ovat kulkuneuvoja siinä missä autotkin. Jos minä haluaisin alkaa käyttää hevoskyytiä vaikkapa kauppareissulla, minulla pitäisi kaiken tasapuolisuuden nimissä olla siihen mahdollisuus. Esim. Unkarissa käydessäni olin aivan haltioissani siitä, että kaupunkien liikenteessä liikuttiin hevoskärryillä ihan luontevasti, ja muu liikenne huomioi hevoset kohteliaasti. No, Unkarin liikennekulttuuri oli suomalaiseen verrattuna muutenkin huomattavasti kohteliaampaa, ja sitä myöten myös hitaampaa.
Illalla kolusin karttaa läpi ja etsin uusia, pitempiä ja parempia maastoilureittejä. Löysin yhden lyhyemmän, sellaisen 10 kilsan mahdollisen reitin, sekä muutaman pidemmän , 20-30 kilsan mittaisen ehdokkaan. nyt sitten vaan pitäisi jostain löytyä sitä aikaa että pääsisi tutkimaan, josko reitit olisivat käyttökelpoisia ja turvallisia.
Vähän jännitti lähteä kyseiseen suuntaan, koska sielläpäin nimittäin vaikuttaa eräs maanviljelijä, joka inhoaa hevosia. On hätyytellyt suurilla työkoneilla ajaessaan hevosen kanssa tiellä liikkuneita ja kuulemma kehoittanut perheenjäseniäänkin kiusantekoon. Juorut kertovat, että tyyppi olisi keväällä ajanut jollain kauhakuormaajalla tms. hevosen päälle, ja hevonen jouduttiin sen vuoksi lopettamaan. Niin että äijän muodostama uhka on ihan todellinen. Kyseinen hemmo on joskus käynyt meillä urakoimassa, ja olen jokunen vuosi sitten ostanut silti heinää ja olkia, niin että ajattelin että pystyn kyllä puhumaan sen järkiinsä, jos joudutaan lenkillä vastakkain.
Ei törmätty kuitenkaan yhteenkään kiusaajaan, vaan lenkki sujui mainiosti. Pikkutamma alkaa pikkuhiljaa oppia suhtautumaan erilaisiin kulkuneuvoihin, eikä enää yritä loikata auton eteen tai peruuta ojaan pelästyessään. Autoilijat eivät käsitä sitä, että hevonen painaa saman verran kuin hirvi ja toimii pelästyessään täsmälleen samalla tavoin: hyökkää pelkoa aiheuttavan kohteen eteen. Moni autoilija vetää kapealla tiellä hevosten ohi normaalia ajonopeutta, mutta en oikein usko että kukaan niistä tekisi samoin jos tienvarressa liikkuisi hirvi. Joo, onhan sillä hevosella se ratsastaja selässä, mutta ihan oikeasti, mitä joku 50-80 kiloinen ratsastaja pystyy tekemään, jos 400-600 kiloa hevosta päättää hypätä auton eteen? Sellaista otusta kuin täysin liikennevarma hevonen ei olekaan, rauhallisin ja varminkin polle saattaa yhtäkkiä säikähtää jotain ja loikata ajoradalle.
Jaa, miksi sinne liikenteeseen sitten on tungettava hevosen kanssa? No ensinnäkin siksi, että hevoset tarvitsevat vaihtelua työskentelyynsä, pelkällä kenttä/ maneesityöskentelyllä niistä tulee joko sikalaiskoja, hysteerikkoja tai elämäänsä kyllästyneitä robotteja. Pääkaupunkiseudulta ei juurikaan enää löydä maastolenkkejä, jotka eivät ainakin osittain menisi autoteitä pitkin. Toisekseen vaihtelu tekee hyvää ratsastajallekin, koska ainainen suu viivana/ otsa rypyssä työskentely vie kivasta harrastuksesta kaiken ilon ja hommasta tulee ennen pitkää ilotonta tahkoamista (joidenkin ratsastajien homma on aina ollut sitä, joten he eivät edes tiedä, mitä on mukava yhteistyö hevosen kanssa). Kolmanneksi liikenteeseen ja muuttuvaan ympäristöön tottumaton hevonen on aina ja jokapaikassa vaarallinen, ja ainoa paikka, jossa sen voi siihen totuttaa, on liikenne. Neljäntenä ja mun mielestä tärkeimpänä syynä liikenteessä ratsastamiseen on se, että alunperin hevonen kuului liikenteeseen. Hevoset olivat teillä ennen autoja, itse asiassa ne ovat kulkuneuvoja siinä missä autotkin. Jos minä haluaisin alkaa käyttää hevoskyytiä vaikkapa kauppareissulla, minulla pitäisi kaiken tasapuolisuuden nimissä olla siihen mahdollisuus. Esim. Unkarissa käydessäni olin aivan haltioissani siitä, että kaupunkien liikenteessä liikuttiin hevoskärryillä ihan luontevasti, ja muu liikenne huomioi hevoset kohteliaasti. No, Unkarin liikennekulttuuri oli suomalaiseen verrattuna muutenkin huomattavasti kohteliaampaa, ja sitä myöten myös hitaampaa.
Illalla kolusin karttaa läpi ja etsin uusia, pitempiä ja parempia maastoilureittejä. Löysin yhden lyhyemmän, sellaisen 10 kilsan mahdollisen reitin, sekä muutaman pidemmän , 20-30 kilsan mittaisen ehdokkaan. nyt sitten vaan pitäisi jostain löytyä sitä aikaa että pääsisi tutkimaan, josko reitit olisivat käyttökelpoisia ja turvallisia.
torstaina, heinäkuuta 28, 2005
Pikkupuokin korkkaus
Pikkupuokki on Hoitaja1sen omapolle. Se on just niin tyypillinen saksalaisen suoritushevoskasvatuksen tulos, kun vaan olla voi. Tyypillinen puurtaja, joka ei korvaansa pikkuasioista lotkauta. Niinpä en hirveästi jännittänyt etukäteen ensimmäistä selkäännousua. H1 juoksutti sitä ensin pyörössä, että saatiin siitä ylimääräiset höyryt ulos. Tietenkin sen piti juuri tällä kerralla esittää ekaa kertaa elämässään, että kyllä rodeoloikatkin onnistuvat. Katselin esitystä lievän hämmentyneenä, että tollaisen lingon selkäänkö sitä tässä pitäisi kavuta. Rodeo taisi johtua siitä, että Pikkupuokilla oli eri satula kuin aikaisemmin, totuttuaan siihen se oli taas oma tasainen itsensä.
Roikuin ensin molemmissa jalustimissa, sitten nousin makuulleen sen selkään ja H1 talutti meitä muutamia metrejä. PP ei juurikaan maindannut, joten jatkettiin proseduuria. Nousin selkään sellaiset 6 kertaa, istuin satulaan ja tulin jotakuinkin samoin tein alas kun polle kerran seisoi niin nätisti paikoillaan. Ratsautumisten välissä talutettiin sitä muutama askel eteenpäin, jos se vaikutti hermostuneelta ja yritti purkaa hämmennystään kuopimalla tms. Tällä tavalla se pääsi purkamaan toimintatarpeensa ja oli rauhallinen siinä vaiheessa, kun kiipesin selkään. PP oli vähän varautunut, mutta suhtautui hommaan kuitenkin ihan asiallisesti. Seuraavana päivänä taas sellaiset 6-8 selkäännousua, mutta nyt istuin siellä kauemmin ja PP:a talutettiin pyörössä. Pysäytyksissä ja liikkeellelähdöissä oli jo painoavut mukana, jotta PP oppisi heti alussa kuuntelemaan niitä. Samoin kevyet pohkeet, neck rein ja johtava ohja olivat jo käytössä, mutta hyvin mietoina, ikäänkuin ehdottelevina.
PP on tyypillisen puokkitapaan lankkusuora pökkelö, joka mieluummin puskee painetta vastaan kuin myötää sille, joten pyöröstä tullaan pois vasta, kun se on ymmärtänyt miten myödätään taivuttavalle ohjalle ja mikä on pidäte. Pieni tila ei rohkaise liikkumaan lujaa, ja hevosen rauhallisena pitäminen on helpompaa. Tällä tavoin pystyy välttämään turhaa ohjien käyttöä ja polle oppii kuuntelemaan enemmän istuntaa. Homman voisi toki tehdä nopeamminkin, mutta oman kokemuksen mukaan hiljaa parempi hyvä tulee. Kun alussa toimitaan perusteellisesti, ei myöhemmässä vaiheessa enää tulee paniikkireaktioita huonosti opituista perusasioista.
Niin että tästä se lähtee, Pikkupuokin työrupeama aluksi länkkäri-, myöhemmin kouluratsuna.
Roikuin ensin molemmissa jalustimissa, sitten nousin makuulleen sen selkään ja H1 talutti meitä muutamia metrejä. PP ei juurikaan maindannut, joten jatkettiin proseduuria. Nousin selkään sellaiset 6 kertaa, istuin satulaan ja tulin jotakuinkin samoin tein alas kun polle kerran seisoi niin nätisti paikoillaan. Ratsautumisten välissä talutettiin sitä muutama askel eteenpäin, jos se vaikutti hermostuneelta ja yritti purkaa hämmennystään kuopimalla tms. Tällä tavalla se pääsi purkamaan toimintatarpeensa ja oli rauhallinen siinä vaiheessa, kun kiipesin selkään. PP oli vähän varautunut, mutta suhtautui hommaan kuitenkin ihan asiallisesti. Seuraavana päivänä taas sellaiset 6-8 selkäännousua, mutta nyt istuin siellä kauemmin ja PP:a talutettiin pyörössä. Pysäytyksissä ja liikkeellelähdöissä oli jo painoavut mukana, jotta PP oppisi heti alussa kuuntelemaan niitä. Samoin kevyet pohkeet, neck rein ja johtava ohja olivat jo käytössä, mutta hyvin mietoina, ikäänkuin ehdottelevina.
PP on tyypillisen puokkitapaan lankkusuora pökkelö, joka mieluummin puskee painetta vastaan kuin myötää sille, joten pyöröstä tullaan pois vasta, kun se on ymmärtänyt miten myödätään taivuttavalle ohjalle ja mikä on pidäte. Pieni tila ei rohkaise liikkumaan lujaa, ja hevosen rauhallisena pitäminen on helpompaa. Tällä tavoin pystyy välttämään turhaa ohjien käyttöä ja polle oppii kuuntelemaan enemmän istuntaa. Homman voisi toki tehdä nopeamminkin, mutta oman kokemuksen mukaan hiljaa parempi hyvä tulee. Kun alussa toimitaan perusteellisesti, ei myöhemmässä vaiheessa enää tulee paniikkireaktioita huonosti opituista perusasioista.
Niin että tästä se lähtee, Pikkupuokin työrupeama aluksi länkkäri-, myöhemmin kouluratsuna.
tiistaina, heinäkuuta 19, 2005
Maastoilua maaseudulla
Pakattiin lauantaiaamuna Hoitaja1sen kanssa Pikkutamma ja Kilttitamma traikkuun ja ajettiin reilun sadan kilsan päähän maastoilemaan. Siinä oli sekä hevosilla että ratsastajilla ihmettelemistä, kun hiekkatietä ja metsäpolkua näytti jatkuvan loputtomiin.
Lauantaina mentiiin hieman rauhallisempi parinkymmenen kilsan lenkki. Ravattiin paljon hiekkateillä, käveltiin metsäpoluilla ja laukattiinkin muutaman kerran lyhyehkö pätkä. Sunnuntaina ratsastettiin pitempi reissu ja mentiin lujempaa. Maasto oli myös vaihtelevampaa, rämmittiin umpivesakossa ja kahlattiin tuoreella hakkuualueella. Ja laukattiin niin pitkään ja niin kovaa, että hevosetkin alkoivat jo kyselellä jotta voisko mennä vähän hiljempää välillä.
Kilttitamma otti koko reissun rauhallisesti, mutta Pikkutamma kävi välillä kuumana kuin höyrykone. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten kohiseva koski, kopiseva silta, lukuisia erivärisiä ja -muotoisia postilaatikoita, epäilyttäviä maatalouskoneita, pelottavia kivenlohkareita ja kummallisia sarvekkaita hevosia. Ensikohtaaminen laiduntavien lehmien kanssa tapahtui kesken reippaan laukan, mikä aiheutti akuuttia jähmettymistä ja sitä kautta myös äkkipysähdyksen (myös kaikille meidän takana ratsastaneille). Onneksi sentään pysyttiin kaikki pollejemme selässä, vaikka energian häviättömyyden lain mukaan ratsastajien olisi kyllä pitänyt jatkaa matkaa vielä muutaman metrin verran.
Meillä on oman tallin liepeillä ihan kohtuulliset, pääkaupunkiseudun mittapuun mukaan jopa hyvät maastot, mutta ne kalpenevat viikonloppuisiin maastoihin verrattuna. On monia asioita, joita hevonen ei opi muualla kuin maastossa (liikennevarmuus, erilaisiin asioihin tottuminen, erilaisilla pinnoilla liikkuminen, ryhmässä laukkaaminen, kahlaaminen ja uittaminen, siltojen ylittäminen, kiipeäminen, ojien ylittäminen...) joten on sääli jos sillä ei koskaan maastoilla. Kyllähän polle toimeen tulee pelkällä kenttätyöskentelylläkin, mutta sellainen elämä on sille aika tylsää ja virikkeetöntä.
Oman kokemuksen mukaan nuoren hevosen kouluttaminen on paljon helpompaa, kun osa siitä tehdään maastossa. Metsässä hevoset oppivat aivan itsestään taipumaan ja myötäämään avuille, muutenhan ne törmäilisivät päin puita ja kiviä. Hiekkateillä ne oppivat laukkaamaan ja ravaamaan suoraan ja pitämään tasaista tahtia. Kiipeilymäet opettavat niitä ottamaan takapäätä alle ja käyttämään selkää. Sileällä ja tyhjällä kentällä kiemurtelu ja taipuminen voi olla joillekin, varsinkin normaalia älykkäämmille hevosille vaikeaa, koska ne eivät näe touhussa mitään järkeä. Maastossa hevosen motivointi tapahtuu automaattisesti, ja hommasta selviää vähemmällä suostuttelulla tai pakottamisella.
Lauantaina mentiiin hieman rauhallisempi parinkymmenen kilsan lenkki. Ravattiin paljon hiekkateillä, käveltiin metsäpoluilla ja laukattiinkin muutaman kerran lyhyehkö pätkä. Sunnuntaina ratsastettiin pitempi reissu ja mentiin lujempaa. Maasto oli myös vaihtelevampaa, rämmittiin umpivesakossa ja kahlattiin tuoreella hakkuualueella. Ja laukattiin niin pitkään ja niin kovaa, että hevosetkin alkoivat jo kyselellä jotta voisko mennä vähän hiljempää välillä.
Kilttitamma otti koko reissun rauhallisesti, mutta Pikkutamma kävi välillä kuumana kuin höyrykone. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, kuten kohiseva koski, kopiseva silta, lukuisia erivärisiä ja -muotoisia postilaatikoita, epäilyttäviä maatalouskoneita, pelottavia kivenlohkareita ja kummallisia sarvekkaita hevosia. Ensikohtaaminen laiduntavien lehmien kanssa tapahtui kesken reippaan laukan, mikä aiheutti akuuttia jähmettymistä ja sitä kautta myös äkkipysähdyksen (myös kaikille meidän takana ratsastaneille). Onneksi sentään pysyttiin kaikki pollejemme selässä, vaikka energian häviättömyyden lain mukaan ratsastajien olisi kyllä pitänyt jatkaa matkaa vielä muutaman metrin verran.
Meillä on oman tallin liepeillä ihan kohtuulliset, pääkaupunkiseudun mittapuun mukaan jopa hyvät maastot, mutta ne kalpenevat viikonloppuisiin maastoihin verrattuna. On monia asioita, joita hevonen ei opi muualla kuin maastossa (liikennevarmuus, erilaisiin asioihin tottuminen, erilaisilla pinnoilla liikkuminen, ryhmässä laukkaaminen, kahlaaminen ja uittaminen, siltojen ylittäminen, kiipeäminen, ojien ylittäminen...) joten on sääli jos sillä ei koskaan maastoilla. Kyllähän polle toimeen tulee pelkällä kenttätyöskentelylläkin, mutta sellainen elämä on sille aika tylsää ja virikkeetöntä.
Oman kokemuksen mukaan nuoren hevosen kouluttaminen on paljon helpompaa, kun osa siitä tehdään maastossa. Metsässä hevoset oppivat aivan itsestään taipumaan ja myötäämään avuille, muutenhan ne törmäilisivät päin puita ja kiviä. Hiekkateillä ne oppivat laukkaamaan ja ravaamaan suoraan ja pitämään tasaista tahtia. Kiipeilymäet opettavat niitä ottamaan takapäätä alle ja käyttämään selkää. Sileällä ja tyhjällä kentällä kiemurtelu ja taipuminen voi olla joillekin, varsinkin normaalia älykkäämmille hevosille vaikeaa, koska ne eivät näe touhussa mitään järkeä. Maastossa hevosen motivointi tapahtuu automaattisesti, ja hommasta selviää vähemmällä suostuttelulla tai pakottamisella.
maanantaina, heinäkuuta 11, 2005
Kesäkuulumisia
Long time no see. Duunia pukkaa siihen malliin, että hyvä kun ehtii pollen selkään. Kirjallinen osuus jääkin sitten siinä kiireessä toteuttamatta. Lueskelin noita menneitä bloggauksiani, ja totesin, että pollikkaat ovat kaikki edenneet kovasti viime syksyisistä merkinnöistä.
Vanhatamma nostaa taas laukan kuin laukan, vauhtikin pysyy kontrollissa. Kilttitamma siirtyi kokonaan länkkärihommiin, ja on tätänykyä loistava pleasurehevonen. Pikkutamma on edelleen kuuma ja omapäinen, mutta laukkaa ympyrällä kuin unelma ja spinit ovat kehittyneet ihan valtavasti. Lempipoika nostaa jo korrektin laukan, ja osaa alkeet kaikesta tarvittavasta. Kaunispoika on korkattu selästä, ja toimii pyörössä loistavasti. Pahatamma löysi vihdoinkin jogin, ja oikea laukahko nousee oikein nätisti jopa kentällä. Isoruunaa olen ratsastanut viimeksi öö... ehkä toukokuussa, lisäksi olen tutustunut kahteen uuteen pollikkaaseen: Kauniiseen ruunaan ja Ihanaan ruunaan. Molemmat ovat täysin ja pelkästään western- hevosia, Kaunisruuna herkkä, kuuma ja hyvin hienostunut, Ihanaruuna taas itsevarma ja kiltti söpöläinen.
Kisoissa käytiin alkukeväästä, ja taisin jopa voittaa yhden luokankin. Voitto vaan ei tuntunut niin makialta kuin olisi voinut luulla, lähinnä kai siksi että alla oli valmentajan kouluttama lainahevonen. Sinä päivänä, kun sijoitun itse kouluttamallani pollella, tuuletan kunniakierroksella niin että Rafael Sotokin kalpenee hörökorviaan myöten. Sitäpaitsi olen armoton perfektionisti. Vasta täydellinen suoritus kelpaa, pelkkä voitto ei sinällään riitä. No, ongelmansa kullakin. ;o)
Tallin hevosmäärä kasvoi parilla tammukalla, molemmat kivoja otuksia. Pikkutamma lyöttäytyi välittömästi nuoremman uuspollen pykälään, ja hepat ovat olleet siitä asti bestiksiä. Vanhempi tamma on yli 50- prossasesti täykkäri ja siten hyyyyvin herkkä ja sofistikoitunut olento. Nirsoilee ruoan kanssa, saa henkisiä näppylöitä ötököistä ja valikoi seuransa värin perusteella. Niin kaunis eläin, että kun se laskeutui kuljetusautosta tallinpihalle, arvatkaakenen leuka loksahti 20 senttiä lähemmäksi maata. Hoitaja1 suorastaan masentui, koska omistaa tähän hienohelmaan verrattuna niiin ruman hevosen. No, mitäs meni aikanaan ostamaan saksalaisen puokin. Ne kun ovat järjestään pitkäpäisiä ja pienisilmäisiä rumiluksia, jotka tarvitsevat osaavan ratsastajan laittamaan ne esteettisempään muotoon. Olisi vaan uskonut viisaampiaan ja hankkinut sievän ja hyväluonteisen lännenhevosen. Varsinkin kun pitkällisen aivopesun tuloksena siirtyi lopulta länkkäriin itsekin.
Vanhatamma nostaa taas laukan kuin laukan, vauhtikin pysyy kontrollissa. Kilttitamma siirtyi kokonaan länkkärihommiin, ja on tätänykyä loistava pleasurehevonen. Pikkutamma on edelleen kuuma ja omapäinen, mutta laukkaa ympyrällä kuin unelma ja spinit ovat kehittyneet ihan valtavasti. Lempipoika nostaa jo korrektin laukan, ja osaa alkeet kaikesta tarvittavasta. Kaunispoika on korkattu selästä, ja toimii pyörössä loistavasti. Pahatamma löysi vihdoinkin jogin, ja oikea laukahko nousee oikein nätisti jopa kentällä. Isoruunaa olen ratsastanut viimeksi öö... ehkä toukokuussa, lisäksi olen tutustunut kahteen uuteen pollikkaaseen: Kauniiseen ruunaan ja Ihanaan ruunaan. Molemmat ovat täysin ja pelkästään western- hevosia, Kaunisruuna herkkä, kuuma ja hyvin hienostunut, Ihanaruuna taas itsevarma ja kiltti söpöläinen.
Kisoissa käytiin alkukeväästä, ja taisin jopa voittaa yhden luokankin. Voitto vaan ei tuntunut niin makialta kuin olisi voinut luulla, lähinnä kai siksi että alla oli valmentajan kouluttama lainahevonen. Sinä päivänä, kun sijoitun itse kouluttamallani pollella, tuuletan kunniakierroksella niin että Rafael Sotokin kalpenee hörökorviaan myöten. Sitäpaitsi olen armoton perfektionisti. Vasta täydellinen suoritus kelpaa, pelkkä voitto ei sinällään riitä. No, ongelmansa kullakin. ;o)
Tallin hevosmäärä kasvoi parilla tammukalla, molemmat kivoja otuksia. Pikkutamma lyöttäytyi välittömästi nuoremman uuspollen pykälään, ja hepat ovat olleet siitä asti bestiksiä. Vanhempi tamma on yli 50- prossasesti täykkäri ja siten hyyyyvin herkkä ja sofistikoitunut olento. Nirsoilee ruoan kanssa, saa henkisiä näppylöitä ötököistä ja valikoi seuransa värin perusteella. Niin kaunis eläin, että kun se laskeutui kuljetusautosta tallinpihalle, arvatkaakenen leuka loksahti 20 senttiä lähemmäksi maata. Hoitaja1 suorastaan masentui, koska omistaa tähän hienohelmaan verrattuna niiin ruman hevosen. No, mitäs meni aikanaan ostamaan saksalaisen puokin. Ne kun ovat järjestään pitkäpäisiä ja pienisilmäisiä rumiluksia, jotka tarvitsevat osaavan ratsastajan laittamaan ne esteettisempään muotoon. Olisi vaan uskonut viisaampiaan ja hankkinut sievän ja hyväluonteisen lännenhevosen. Varsinkin kun pitkällisen aivopesun tuloksena siirtyi lopulta länkkäriin itsekin.
lauantaina, huhtikuuta 30, 2005
PT:n spinikoulu
Pikkutamma on parhaimmillaan loistava otus, mutta huonona päivänä lähes hengenvaarallinen. Niinpä mietin muutamaan kertaan, ennenkuin laitoin sen tunnille viime tiistaina. Juoksutin ja koeratsastin sen ennen tuntia, joten olin melko varma, että se käyttäytyy hyvin kyseisellä ratsastajalla. Ja hyvinhän kaikki menikin.
On aina mielenkiintoista nähdä oma polle jonkun toisen ratsastamana, samalla pääsee tarkkailemaan hevosen oppimia asioita sivustakatsojana. Kun pääasiassa ratsastelee itsekseen, saattaa vahingossa opettaa hevoselle jotain väärin. Ja kuten kaikki nuoria hevosia ratsastaneet hyvin tietävät, jonkun väärin opetetun liikkeen korjaaminen voi olla todella työlästä, joskus jopa mahdotonta.
Tällä kertaa huomasin, että PT:llä on taipumus spinnata oikealle väärin. Se siirsi vasemman etujalan oikean taakse, kun sen pitäisi astua etukautta ristiin. Jotkut ameriikanreinarit kyllä opettavat hevosensa spinnaamaan niin, että ulkojalka astuu sisäjalan viereen, eikä ristiin, koska sillä tavoin saa aikaiseksi erittäin pehmeän ja sujuvan, mutta vähän hitaamman spinin. Mutta että takakautta? Iiik...
Heti tilaisuuden tullen tarkistin homman maasta käsin ja nakitin Hoitaja1:n tarkkailemaan, kun ratsastin PT:a. Hän kyllä vakuutti, että olisi jo aiemmin huomauttanut, jos olisin spinnannut väärin. Onneksi kyse ei sitten lopulta ollutkaan muusta kuin liian kireästä ulko- ohjasta. Jos ratsastaja yrittää ohjilla pitää PT:n takapään "väkisin" paikoillaan, se siirtää painon hyvin takaosalle, mutta samalla lyhenee edestä liikaa ja spinnaa ulkojalka sisäkautta.
Itselläni on muutamia todella ärsyttäviä tapoja ja virheitä, jotka tuppaavat näkymään ratsastamissani hevosissa. PT on myös hevonen, jolla ratsastaminen kehittää helposti kaikenmaailman lisämaneereita. Pahimpia sellaisia ovat paniikkitakertumiset, kun se yhtäkkiä päättää singahtaa päinvastaiseen suuntaan kuin olin suunnitellut. PT on ollut yksi vaikeimpia hevosia, joita olen ratsastanut: se on pieni, pyöreä, lyhyt, sikanopea, notkea, sähäkkä, omapäinen, älykäs, yliherkkä ja kovasti täynnä itseään. Kesät se tuppaa kiekumaan kiimoissaan, syksyisin ja keväisin se saa tuulisella säällä selkänsä jumiin, jolloin se on ihan mahdoton ratsastaa. Mutta silloin kun se suostuu toimimaan, se on ihan uskomattoman hyvä. Yksikin onnistunut PT- kokemus kuukaudessa riittää pitämään addiktiota yllä, vaikka ne muut 10-20 kertaa olisivat painajaismaisia.
On aina mielenkiintoista nähdä oma polle jonkun toisen ratsastamana, samalla pääsee tarkkailemaan hevosen oppimia asioita sivustakatsojana. Kun pääasiassa ratsastelee itsekseen, saattaa vahingossa opettaa hevoselle jotain väärin. Ja kuten kaikki nuoria hevosia ratsastaneet hyvin tietävät, jonkun väärin opetetun liikkeen korjaaminen voi olla todella työlästä, joskus jopa mahdotonta.
Tällä kertaa huomasin, että PT:llä on taipumus spinnata oikealle väärin. Se siirsi vasemman etujalan oikean taakse, kun sen pitäisi astua etukautta ristiin. Jotkut ameriikanreinarit kyllä opettavat hevosensa spinnaamaan niin, että ulkojalka astuu sisäjalan viereen, eikä ristiin, koska sillä tavoin saa aikaiseksi erittäin pehmeän ja sujuvan, mutta vähän hitaamman spinin. Mutta että takakautta? Iiik...
Heti tilaisuuden tullen tarkistin homman maasta käsin ja nakitin Hoitaja1:n tarkkailemaan, kun ratsastin PT:a. Hän kyllä vakuutti, että olisi jo aiemmin huomauttanut, jos olisin spinnannut väärin. Onneksi kyse ei sitten lopulta ollutkaan muusta kuin liian kireästä ulko- ohjasta. Jos ratsastaja yrittää ohjilla pitää PT:n takapään "väkisin" paikoillaan, se siirtää painon hyvin takaosalle, mutta samalla lyhenee edestä liikaa ja spinnaa ulkojalka sisäkautta.
Itselläni on muutamia todella ärsyttäviä tapoja ja virheitä, jotka tuppaavat näkymään ratsastamissani hevosissa. PT on myös hevonen, jolla ratsastaminen kehittää helposti kaikenmaailman lisämaneereita. Pahimpia sellaisia ovat paniikkitakertumiset, kun se yhtäkkiä päättää singahtaa päinvastaiseen suuntaan kuin olin suunnitellut. PT on ollut yksi vaikeimpia hevosia, joita olen ratsastanut: se on pieni, pyöreä, lyhyt, sikanopea, notkea, sähäkkä, omapäinen, älykäs, yliherkkä ja kovasti täynnä itseään. Kesät se tuppaa kiekumaan kiimoissaan, syksyisin ja keväisin se saa tuulisella säällä selkänsä jumiin, jolloin se on ihan mahdoton ratsastaa. Mutta silloin kun se suostuu toimimaan, se on ihan uskomattoman hyvä. Yksikin onnistunut PT- kokemus kuukaudessa riittää pitämään addiktiota yllä, vaikka ne muut 10-20 kertaa olisivat painajaismaisia.
perjantaina, huhtikuuta 22, 2005
Huhtikuun raportti
Huomaa kyllä, että kevät on tullut: millään ei ehtisi istua koneelle ja näpytellä blogeihin. Kenttä, ihana, iso, hiekkainen, SULA kenttä huhuilee tuossa talon takana kuin seireeni, varsinkin aurinkoisina päivinä. Niinpä suurin osa ajasta (siitä mikä jää yli työpaikalta, opiskelulta [hah...] ja perheeltä) kuluu hinkatessa hevosia kesäterään.
Tein toissatalvena periaatepäätöksen: en ratsasta talvisin. Paitsi jos huvittaa. Sellaisina kauniina ja aurinkoisina päivinä vain, mutta kovalla tuulella tai pakkasella, pimeässä tai räntäsateessa EN ratsasta. Ja ihan hyvin on jo 2 talvea tällä systeemillä mennyt. Kaikki hevoset ovat hengissä, kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole kuukahtanut liikunnan puutteeseen. Suurin yllätys on ollut se, että yksikään kokopäivätarhatuista hevosista ei ole menettänyt 4 kuukauden loman aikana lihaksiaan, ja kaikki ratsastuskelpoiset eli 3 tammaa sekä 1 ori olivat jopa parempia kuin syksyllä kun laitoin ne lomalle. Lomanjälkeiseen sisäänratsastukseen meni noin viikon verran, sen jälkeen liika energia olikin pukiteltu pois ja pahimmat möröt tapettu lähimetsistä.
Vanhatamma on ollut loistava. Ainoa mikä vielä vaatii kovasti hiomista (koska homma jäi syksyllä kesken) on laukka. Molemmat laukat nousevat kyllä, mutta vauhti on melkoinen. Asiaa ei hirveästi auta notkoselkäinen ja riippusiltamainen rakenne, takajalkoja on todella vaikea saada rungon alle laukassa. VT yrittää koko ajan fuskata juoksemalla litteänä ja lujaa. Toisaalta taas se on jogissa todella miellyttävä, parhaimmillaan sen saa koottua ja takapään alle pelkällä istunnalla.
Kilttitamma, jota Hoitaja1 "rääkkää" kouluratsastuksella, on myös ollut erityisen rento ja tasaisen eteenpyrkivä. Sen ryhti on loman jälkeen ollut hyvä, eikä se rentoutuessaan valu niin helposti etupainoikseksi kuin mitä viime syksynä. Hoitaja1 on luvannut aloittaa länkkärin opettelun kesän alussa (sinnikäs aivopesu on näet tuottanut tulosta), which is nice koska hän on ainoa ihminen maailmassa, joka osaa tuota hevosta kunnolla ratsastaa. Nykytilannehan on sellainen, että Hoitaja1 ensin hioo polleparkaa ulko- ohjalle ja tiiviille istunnalle. Sitten tulen minä, ja vaadin päätä alas ja vien sen ohjastuen pois. Ei siinä mitään, toimiihan se, kunhan vaan antaa hepalle vartin aikaa kalibroitua erilaisiin apuihin. Reilumpaa kuitenkin olisi, jos me Hoitaja1:sen kanssa ratsastettaisiin samanlaisilla avuilla ja tähdättäisiin samoihin päämääriin. Varsinkin kun KT on aika yksioikoinen hevonen, Equus putkiaivo.
Pikkutamma, jota Hoitaja1 on lopputalven aikana silloin tällöin kouluratsastellut palasi länkkäriruotuun hyvin vaivattomasti. Se oli ilmeisesti miettinyt asioita talviloman aikana, ja päättänyt että länkkäri rulettaa. Laukannostot ovat parantuneet (vaikkakin vielä aivan liian innokkaita ja energisiä), jogi on hyvää ja spinit parantuneet huomattavasti. Suurin ongelma on stopit, se kyllä pysähtyy kaikista askellajeista hyvin, mutta minkäänlaista slideä ei olla saatu aikaiseksi. Tarkoitus olisi kohtapuoliin laittaa sille takakavioihin slaidarit, eiköhän se pysähdys siitä pikkuhiljaa parane.
Lempipoika alkaa olla jo ihan ratsu. Se on kentällä laiskahko (ihanaa, ensimmäinen laiska hevoseni!), ja osaa jo jotenkuten nostaa laukan. Ainakaan toistaiseksi meillä ei ole ollut ongelmia väärän tai ristilaukan kanssa. Viikko sitten se myös pääsi jyvälle spinistä, ja mongertaa hyvin keskittyneesti ja suu viivana jonkinmoisen käännöksen takaosan ympäri. Lempparin laukka on mukavan pyöreä ja rullaava, varsinkin kun sitä kokoaa vähäsen. Ravi on suorastaan taivaallinen: tarvittaessa se osaa mennä erittäin tasaista ja pehmeää jogia, mutta löytyy sieltä sitten ihan liikettäkin: meinasi täti ihan pudota kun Lemppari otti ja rynkäisi maastossa lisättyyn raviin kesken jogirupeaman.
Sitten kävin myös Kauniinpojan selässä, ekaa kertaa. Se meni yllättävän hyvin, kunhan sinne ensin pääsi. Suurin ongelma nimittäin on KP:n panikointi selkäännousuvaiheessa. Nousin sinne tuolilta, koska jalustimelta nousten ei homma onnistunut sitten millään. Niin, ja oikealta kyljeltä, KP:llähän on ongelmia tuon vasemman kylkensä kanssa: kaikki mitä siellä tapahtuu on pelottavaa. Ja sitä hevosta ON säkitetty ja lääpitty ja totutettu, ei se siitä kiinni ole. KP:llä vaan on tapana "unohtaa", että se on jo tottunut johonkin.*) Esim. se ulkoili koko viime talven markiisiloimi päällään, kuten kahtena edellisenä talvenakin. Joka syksy on sama rumba edessä: loimi on kauhistuttava kapine ainakin kuukauden ajan, ja lopputalvenkin saa olla varovainen sitä pukiessa ja riisuessa, ettei silmitön paniikki iske. Se oli ehtinyt tarhailla kuukauden ajan ilman markiisiaan, kun viime viikolla puin sille sen taas päälle. Joo ei, sanoi KP. Ei ainakaan karsinassa, koska siellä tulee pakokauhu ja klaustrofobia**). Polle oli laitettava käytävälle loimituksen ajaksi, ja siellä se onnistuikin ihan hyvin.
*) Ihan oikeastihan se ei ole unohtanut yhtään mitään. En vain ole onnistunut totuttamaan sitä loimeen tai muihin asioihin miljoonista eri yrityksistä huolimatta. Heti ollaan hevosta syyttämässä, jos itse on mokattu... :o(
**) KP on ahtaanpaikankammoisin hevonen, jonka tunnen. Sillä ei ole varsinaista laitakammoa, se matkustaa trailerissa oikein tyytyväisenä, meneekin sinne aina suoraan ekalla yrittämällä. Oviaukoissa se tuppaa olemaan vähän hätäinen, mutta karsinassa se on todella klaustrofobinen. Muutaman kerran on ollut aika vaarallinen tilanne, kun KP on säikähtänyt jotain ja yhtäkkiä täydessä paniikissa rynnännyt karsinan takaosaan jäykistelemään, sitten kiepauttanut takaosan käytävää kohti ja latassut oikein kunnon pukkipotkun. Viime kerralla kohtaus tuli heinäverkosta, jota olin (poikkeuksellisesti, mutta en ensimmäistä kertaa) kiinnittämässä sen karsinassa.
Tein toissatalvena periaatepäätöksen: en ratsasta talvisin. Paitsi jos huvittaa. Sellaisina kauniina ja aurinkoisina päivinä vain, mutta kovalla tuulella tai pakkasella, pimeässä tai räntäsateessa EN ratsasta. Ja ihan hyvin on jo 2 talvea tällä systeemillä mennyt. Kaikki hevoset ovat hengissä, kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole kuukahtanut liikunnan puutteeseen. Suurin yllätys on ollut se, että yksikään kokopäivätarhatuista hevosista ei ole menettänyt 4 kuukauden loman aikana lihaksiaan, ja kaikki ratsastuskelpoiset eli 3 tammaa sekä 1 ori olivat jopa parempia kuin syksyllä kun laitoin ne lomalle. Lomanjälkeiseen sisäänratsastukseen meni noin viikon verran, sen jälkeen liika energia olikin pukiteltu pois ja pahimmat möröt tapettu lähimetsistä.
Vanhatamma on ollut loistava. Ainoa mikä vielä vaatii kovasti hiomista (koska homma jäi syksyllä kesken) on laukka. Molemmat laukat nousevat kyllä, mutta vauhti on melkoinen. Asiaa ei hirveästi auta notkoselkäinen ja riippusiltamainen rakenne, takajalkoja on todella vaikea saada rungon alle laukassa. VT yrittää koko ajan fuskata juoksemalla litteänä ja lujaa. Toisaalta taas se on jogissa todella miellyttävä, parhaimmillaan sen saa koottua ja takapään alle pelkällä istunnalla.
Kilttitamma, jota Hoitaja1 "rääkkää" kouluratsastuksella, on myös ollut erityisen rento ja tasaisen eteenpyrkivä. Sen ryhti on loman jälkeen ollut hyvä, eikä se rentoutuessaan valu niin helposti etupainoikseksi kuin mitä viime syksynä. Hoitaja1 on luvannut aloittaa länkkärin opettelun kesän alussa (sinnikäs aivopesu on näet tuottanut tulosta), which is nice koska hän on ainoa ihminen maailmassa, joka osaa tuota hevosta kunnolla ratsastaa. Nykytilannehan on sellainen, että Hoitaja1 ensin hioo polleparkaa ulko- ohjalle ja tiiviille istunnalle. Sitten tulen minä, ja vaadin päätä alas ja vien sen ohjastuen pois. Ei siinä mitään, toimiihan se, kunhan vaan antaa hepalle vartin aikaa kalibroitua erilaisiin apuihin. Reilumpaa kuitenkin olisi, jos me Hoitaja1:sen kanssa ratsastettaisiin samanlaisilla avuilla ja tähdättäisiin samoihin päämääriin. Varsinkin kun KT on aika yksioikoinen hevonen, Equus putkiaivo.
Pikkutamma, jota Hoitaja1 on lopputalven aikana silloin tällöin kouluratsastellut palasi länkkäriruotuun hyvin vaivattomasti. Se oli ilmeisesti miettinyt asioita talviloman aikana, ja päättänyt että länkkäri rulettaa. Laukannostot ovat parantuneet (vaikkakin vielä aivan liian innokkaita ja energisiä), jogi on hyvää ja spinit parantuneet huomattavasti. Suurin ongelma on stopit, se kyllä pysähtyy kaikista askellajeista hyvin, mutta minkäänlaista slideä ei olla saatu aikaiseksi. Tarkoitus olisi kohtapuoliin laittaa sille takakavioihin slaidarit, eiköhän se pysähdys siitä pikkuhiljaa parane.
Lempipoika alkaa olla jo ihan ratsu. Se on kentällä laiskahko (ihanaa, ensimmäinen laiska hevoseni!), ja osaa jo jotenkuten nostaa laukan. Ainakaan toistaiseksi meillä ei ole ollut ongelmia väärän tai ristilaukan kanssa. Viikko sitten se myös pääsi jyvälle spinistä, ja mongertaa hyvin keskittyneesti ja suu viivana jonkinmoisen käännöksen takaosan ympäri. Lempparin laukka on mukavan pyöreä ja rullaava, varsinkin kun sitä kokoaa vähäsen. Ravi on suorastaan taivaallinen: tarvittaessa se osaa mennä erittäin tasaista ja pehmeää jogia, mutta löytyy sieltä sitten ihan liikettäkin: meinasi täti ihan pudota kun Lemppari otti ja rynkäisi maastossa lisättyyn raviin kesken jogirupeaman.
Sitten kävin myös Kauniinpojan selässä, ekaa kertaa. Se meni yllättävän hyvin, kunhan sinne ensin pääsi. Suurin ongelma nimittäin on KP:n panikointi selkäännousuvaiheessa. Nousin sinne tuolilta, koska jalustimelta nousten ei homma onnistunut sitten millään. Niin, ja oikealta kyljeltä, KP:llähän on ongelmia tuon vasemman kylkensä kanssa: kaikki mitä siellä tapahtuu on pelottavaa. Ja sitä hevosta ON säkitetty ja lääpitty ja totutettu, ei se siitä kiinni ole. KP:llä vaan on tapana "unohtaa", että se on jo tottunut johonkin.*) Esim. se ulkoili koko viime talven markiisiloimi päällään, kuten kahtena edellisenä talvenakin. Joka syksy on sama rumba edessä: loimi on kauhistuttava kapine ainakin kuukauden ajan, ja lopputalvenkin saa olla varovainen sitä pukiessa ja riisuessa, ettei silmitön paniikki iske. Se oli ehtinyt tarhailla kuukauden ajan ilman markiisiaan, kun viime viikolla puin sille sen taas päälle. Joo ei, sanoi KP. Ei ainakaan karsinassa, koska siellä tulee pakokauhu ja klaustrofobia**). Polle oli laitettava käytävälle loimituksen ajaksi, ja siellä se onnistuikin ihan hyvin.
*) Ihan oikeastihan se ei ole unohtanut yhtään mitään. En vain ole onnistunut totuttamaan sitä loimeen tai muihin asioihin miljoonista eri yrityksistä huolimatta. Heti ollaan hevosta syyttämässä, jos itse on mokattu... :o(
**) KP on ahtaanpaikankammoisin hevonen, jonka tunnen. Sillä ei ole varsinaista laitakammoa, se matkustaa trailerissa oikein tyytyväisenä, meneekin sinne aina suoraan ekalla yrittämällä. Oviaukoissa se tuppaa olemaan vähän hätäinen, mutta karsinassa se on todella klaustrofobinen. Muutaman kerran on ollut aika vaarallinen tilanne, kun KP on säikähtänyt jotain ja yhtäkkiä täydessä paniikissa rynnännyt karsinan takaosaan jäykistelemään, sitten kiepauttanut takaosan käytävää kohti ja latassut oikein kunnon pukkipotkun. Viime kerralla kohtaus tuli heinäverkosta, jota olin (poikkeuksellisesti, mutta en ensimmäistä kertaa) kiinnittämässä sen karsinassa.
perjantaina, maaliskuuta 11, 2005
Kiirettä pitää...
... niin ettei ehdi tänne kirjoitella. Pollejen ratsastus lähti hyvin käyntiin, mutta taas kerran kariutui koviin pakkasiin. Siis eihän niitä pitäisi enää maaliskuussa tulla! Epistä!
Valmennuksessa on käyty, ja Isoruuna on toiminut hyvin. Puhuttiin Valmentajan kanssa, että osallistuisin ensi kuun kisoissa kahteen tai kolmeen eri luokkaan. Jaa-a, en tiedä riittääkö oma keskittymiskyky niin moneen luokkaan. Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, pääsee meidän tiimi loppukesän kisoihin laajemmalla kalustolla eli kisakuntoisten pollejen määrä noussee parilla luupäällä.
Lemppari sai eilen etusiinsa kengät, kun oli kuopinut toisen etukavion ihan tärviölle. Mitä sekin mokoma kuopii, heinää aina nenän edessä. Taitaa moinen häiriötoiminto liittyä kevääseen ja hormonien hyrinään. Kengitys olikin mielenkiintoinen tapahtuma. Se pilallinen kavio meni kenkään ihan asiallisesti, mutta sitten toisen kanssa olikin NIIN vaikeata, että. Kengittäjäparka roikkui sinnikkäästi kintussa, jota polle heivaisi vimmatusti eestaas. Välillä kengittäjä- hevonen- yhdistelmä oli jonkinlaisessa levadessa, paitsi että pollella oli kengittäjä ylimääräisenä tukijalkana. Välillä mentiin seinää päin, mutta onneksi kengittäjälle ei käynyt kuinkaan. Ja mikäs sille olisikaan, kun sen ja seinän välissä oli 60- kiloa toppavaatteista Olmia. Hemmetin kaakki, varsinkin kun edellinen kenkäys sujui aivan asiallisessa hengessä.
Pikkutamma on nostattanut Hoitaja1:sen verenpainetta olemalla mahdottoman epälooginen ja täpinäpäinen. Se johtuu osaksi varmaan pakkasista, mutta toisaalta Pikkutamma tarvitsisi säännöllistä liikuntaa päivittäin, jotta saisi purettua ylimääräisen energiansa. Odottakoon vaan, kunhan lumet tästä vaan sulaa. Viikon kentällä hinkkaamisen jälkeen sekin on niin rauhallista tammaa, että.
Misu on muuten muuttanut maalle, uskoisin että tulevaisuudessa saadaan Blogistaniaan lisää heppa- aiheisia blogikirjoituksia. Taidankin kerätä tuohon oheen listan hevostelublogeista.
Valmennuksessa on käyty, ja Isoruuna on toiminut hyvin. Puhuttiin Valmentajan kanssa, että osallistuisin ensi kuun kisoissa kahteen tai kolmeen eri luokkaan. Jaa-a, en tiedä riittääkö oma keskittymiskyky niin moneen luokkaan. Jos kaikki menee kuten on suunniteltu, pääsee meidän tiimi loppukesän kisoihin laajemmalla kalustolla eli kisakuntoisten pollejen määrä noussee parilla luupäällä.
Lemppari sai eilen etusiinsa kengät, kun oli kuopinut toisen etukavion ihan tärviölle. Mitä sekin mokoma kuopii, heinää aina nenän edessä. Taitaa moinen häiriötoiminto liittyä kevääseen ja hormonien hyrinään. Kengitys olikin mielenkiintoinen tapahtuma. Se pilallinen kavio meni kenkään ihan asiallisesti, mutta sitten toisen kanssa olikin NIIN vaikeata, että. Kengittäjäparka roikkui sinnikkäästi kintussa, jota polle heivaisi vimmatusti eestaas. Välillä kengittäjä- hevonen- yhdistelmä oli jonkinlaisessa levadessa, paitsi että pollella oli kengittäjä ylimääräisenä tukijalkana. Välillä mentiin seinää päin, mutta onneksi kengittäjälle ei käynyt kuinkaan. Ja mikäs sille olisikaan, kun sen ja seinän välissä oli 60- kiloa toppavaatteista Olmia. Hemmetin kaakki, varsinkin kun edellinen kenkäys sujui aivan asiallisessa hengessä.
Pikkutamma on nostattanut Hoitaja1:sen verenpainetta olemalla mahdottoman epälooginen ja täpinäpäinen. Se johtuu osaksi varmaan pakkasista, mutta toisaalta Pikkutamma tarvitsisi säännöllistä liikuntaa päivittäin, jotta saisi purettua ylimääräisen energiansa. Odottakoon vaan, kunhan lumet tästä vaan sulaa. Viikon kentällä hinkkaamisen jälkeen sekin on niin rauhallista tammaa, että.
Misu on muuten muuttanut maalle, uskoisin että tulevaisuudessa saadaan Blogistaniaan lisää heppa- aiheisia blogikirjoituksia. Taidankin kerätä tuohon oheen listan hevostelublogeista.
torstaina, helmikuuta 24, 2005
22-2-05 Lempipoika, maastoilua naisseurassa
Tätipahkeisen ja Vanhantamman kanssa maastossa, loistava sää vaikkakin vähän kylmä: siinä -12 astetta. Ehdittiin lähteä juuri ennen auringonlaskua, joten valoa riitti hyvin sellaiseen tunnin ratsastukseen. Lemppari kävi tosi kovilla kierroksilla, johtui varmaan pakkasesta. Lähdettiin tallin pihasta pellolle päin, ja kaikkien sääntöjen vastaisesti aloitettiin reissu reippaalla laukalla syvässä lumessa. Ajattelin sen hiukan rauhoittavan Lempparia, mutta eipä se juurikaan auttanut. Mentiin vielä metsässäkin häntä tötteröllä piffiä ja paffia. Vasta kun päästiin vaikeammalle polulle, missä pitää katsoa mihin kavionsa laittaa, muuttui eteneminen normaalimmaksi.
Ihan metsäpolun loppupäässä Lemppari jäykistyi patsaaksi ja katoi epäileväisenä etuvasemmalle. Hiihtäjähän se siellä suhisi. Polle patsasteli sydän pampattaen aikansa, annoin sen miettiä asiaa, ja pyysin sitten eteenpäin. Se empi hetken, ja jatkoi sitten matkaa, kohti tuota pelottavaa suhisevan mörön ilmestymiskohtaa.
Kun päästiin metsästä hiekkatielle, ravailtiin ja laukkailtiin lyhyitä pätkiä. Oriit on kyllä loistoporukkaa, tai ainakin Lemppari. Sen kanssa laukatessa ei tarvitse koskaan pelätä, että se pillastuisi ohi lentävän linnun tai putoavan puunlehden vuoksi. Kerran se teki sivuloikan pienen kuusen kohdalla, mutta kun tulimme samasta kohtaa toista kertaa, se hidasti yhden askeleen kohdalla raviaan ja jatkoi kuin siinä ei olisi ikinä mitään ollutkaan. Tosin Vanhatamma oli aivan samanlainen nuorempana, se meni minne vaan ja milloin vaan, ikinä ei tarvinnut pyydellä anteeksi että "sori mut tää mun hevonen ei nyt suostu tulemaan sitä siltaa pitkin" tms.
Viimeksi kesällä, kun yritin Lempparin kanssa maastoilla Vanhantamman kanssa, se kävi aika kuumana. Tällä kertaa mentiin ihan ruunana, ei höpöttänyt kertaakaan koko reissun aikana. Jopa tamma- aitauksen ohittaminen sujui normaalilla askelella ja suu supussa. Tosin takana ratsastava tätipahkeinen sanoi, että pojalle oli putkahtanut viides jalka takasten välistä.
Ihan metsäpolun loppupäässä Lemppari jäykistyi patsaaksi ja katoi epäileväisenä etuvasemmalle. Hiihtäjähän se siellä suhisi. Polle patsasteli sydän pampattaen aikansa, annoin sen miettiä asiaa, ja pyysin sitten eteenpäin. Se empi hetken, ja jatkoi sitten matkaa, kohti tuota pelottavaa suhisevan mörön ilmestymiskohtaa.
Kun päästiin metsästä hiekkatielle, ravailtiin ja laukkailtiin lyhyitä pätkiä. Oriit on kyllä loistoporukkaa, tai ainakin Lemppari. Sen kanssa laukatessa ei tarvitse koskaan pelätä, että se pillastuisi ohi lentävän linnun tai putoavan puunlehden vuoksi. Kerran se teki sivuloikan pienen kuusen kohdalla, mutta kun tulimme samasta kohtaa toista kertaa, se hidasti yhden askeleen kohdalla raviaan ja jatkoi kuin siinä ei olisi ikinä mitään ollutkaan. Tosin Vanhatamma oli aivan samanlainen nuorempana, se meni minne vaan ja milloin vaan, ikinä ei tarvinnut pyydellä anteeksi että "sori mut tää mun hevonen ei nyt suostu tulemaan sitä siltaa pitkin" tms.
Viimeksi kesällä, kun yritin Lempparin kanssa maastoilla Vanhantamman kanssa, se kävi aika kuumana. Tällä kertaa mentiin ihan ruunana, ei höpöttänyt kertaakaan koko reissun aikana. Jopa tamma- aitauksen ohittaminen sujui normaalilla askelella ja suu supussa. Tosin takana ratsastava tätipahkeinen sanoi, että pojalle oli putkahtanut viides jalka takasten välistä.
20-2-05 Isoruuna, tunti
Tunnilla taas, pitkän tauon jälkeen. Isoruuna oli aika reippaalla tuulella, enkä oikein saanut omaa istuntaani vakaaksi. Hevonen kulki ja kukkui kuitenkin aivan mallikkaasti, joten en vaivautunut laskeutumaan ratsailta ja tarkistamaan satulointia.
Valmentaja laittoi ratsastamaan ilman käsiä, se sadisti ;o). Jouduin pitämään käsiäni selän takana kaikissa askellajeissa, two trackissä sekä peruutuksessa. Varsinkin peruuttaminen oli alussa vaikeaa, which was nice, koska päästiin työstämään yhtä heikoista kohdistani (ja niitä on leegio...). Peruuttaminen pelkällä istunnalla on aina ollut mielestäni hankalaa, olen jotenkin onnistunut välttämään sen oppimisen ja mennä syyhkinyt hevosella takaperin milloin milläkin avuilla. Nyt sitten pakitettiin, kunnes Valmentaja oli ihan satavarma, että tiedän mitä siellä selässä oikein väsäilen.
Vaativimmassa harjoituksessa ratsastin n. 8-10 metrin voltilla keskellä pystyssä olevan kepin ympäri, naru kädessä. Narun toinen pää oli sidottu keppiin, eli hevosen oli pysyttävä voltilla tai keppi kaatui. Ohjia ei saanut käyttää, tietenkään, ne riippuivat löysänä hevosen kaulalla. Ja tietenkin hommaa harjoiteltiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa.
Laukkasimme myös aika paljon uralla ja ohjat kädessä/ käsissä. Jotenkin laukka tuntui tällä kertaa helpolta ja kevyeltä, vielä ennen joulua olin aika epätoivoinen sen kanssa. Se on jännä, miten tuollaiset osaamisasiat kytevät tauon aikana, ja onnistuvat sen jälkeen aivan kuin ongelmaa ei ikinä olisi ollut edes olemassakaan. Sama pätee hevosiinkin. Olen huomannut, että jos joku juttu ei millään onnistu ja hevonen alkaa olla asenteellinen (ratsastus sucks), parin viikon loma tekee hyvää. Tauon jälkeen hevonen todennäköisesti suorittaa sen ongelmajutun kuin vettä vaan, ja minä olen pelkkänä kysymysmerkkinä tyyliin "oliko meillä muka tämän kanssa joskus joku ongelma vai, häh?"
Tunnin jälkeen, kun otin hepalta satulaa pois, huomasin että kappas vaan, satula oli aika löysällä. Ei ihme että istunta oli tuntunut hiukan epävakaalta. Isoruuna ei kuitenkaan aristanut selkäänsä, eikä sen karvakaan ollut rypyssä tai hiertynyt mistään. Niin että kai se satula sitten oli pysynyt jotakuinkin paikoillaan.
Valmentaja toi minulle jenkeistä kahdet kuolaimet ja yhdet ohjat. Toiset kuolaimet ovat ns. correction bits ja toiset show- kuolaimet. Molemmissa sellainen ihan hillityn kokoinen portti, niissä ongelmankorjauskuolaimissa se on nivelletty. Ohjat ovat aivan mielettömät: noin 2cm leveät ja 3mm paksut, todella hyvälaatuista ja tasapaksuista nahkaa. Suomesta on aika vaikeaa löytää niin paksuja ja painavia ohjia, parhaimmatkin ovat joko liian kapeita tai sitten aika ohutta nahkaa. Varsinkin plösössä painavista ja paksuista ohjista on hyötyä, ne eivät läpätä laukassa niin pahasti kuin kevyet ohjat.
Valmentaja laittoi ratsastamaan ilman käsiä, se sadisti ;o). Jouduin pitämään käsiäni selän takana kaikissa askellajeissa, two trackissä sekä peruutuksessa. Varsinkin peruuttaminen oli alussa vaikeaa, which was nice, koska päästiin työstämään yhtä heikoista kohdistani (ja niitä on leegio...). Peruuttaminen pelkällä istunnalla on aina ollut mielestäni hankalaa, olen jotenkin onnistunut välttämään sen oppimisen ja mennä syyhkinyt hevosella takaperin milloin milläkin avuilla. Nyt sitten pakitettiin, kunnes Valmentaja oli ihan satavarma, että tiedän mitä siellä selässä oikein väsäilen.
Vaativimmassa harjoituksessa ratsastin n. 8-10 metrin voltilla keskellä pystyssä olevan kepin ympäri, naru kädessä. Narun toinen pää oli sidottu keppiin, eli hevosen oli pysyttävä voltilla tai keppi kaatui. Ohjia ei saanut käyttää, tietenkään, ne riippuivat löysänä hevosen kaulalla. Ja tietenkin hommaa harjoiteltiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa.
Laukkasimme myös aika paljon uralla ja ohjat kädessä/ käsissä. Jotenkin laukka tuntui tällä kertaa helpolta ja kevyeltä, vielä ennen joulua olin aika epätoivoinen sen kanssa. Se on jännä, miten tuollaiset osaamisasiat kytevät tauon aikana, ja onnistuvat sen jälkeen aivan kuin ongelmaa ei ikinä olisi ollut edes olemassakaan. Sama pätee hevosiinkin. Olen huomannut, että jos joku juttu ei millään onnistu ja hevonen alkaa olla asenteellinen (ratsastus sucks), parin viikon loma tekee hyvää. Tauon jälkeen hevonen todennäköisesti suorittaa sen ongelmajutun kuin vettä vaan, ja minä olen pelkkänä kysymysmerkkinä tyyliin "oliko meillä muka tämän kanssa joskus joku ongelma vai, häh?"
Tunnin jälkeen, kun otin hepalta satulaa pois, huomasin että kappas vaan, satula oli aika löysällä. Ei ihme että istunta oli tuntunut hiukan epävakaalta. Isoruuna ei kuitenkaan aristanut selkäänsä, eikä sen karvakaan ollut rypyssä tai hiertynyt mistään. Niin että kai se satula sitten oli pysynyt jotakuinkin paikoillaan.
Valmentaja toi minulle jenkeistä kahdet kuolaimet ja yhdet ohjat. Toiset kuolaimet ovat ns. correction bits ja toiset show- kuolaimet. Molemmissa sellainen ihan hillityn kokoinen portti, niissä ongelmankorjauskuolaimissa se on nivelletty. Ohjat ovat aivan mielettömät: noin 2cm leveät ja 3mm paksut, todella hyvälaatuista ja tasapaksuista nahkaa. Suomesta on aika vaikeaa löytää niin paksuja ja painavia ohjia, parhaimmatkin ovat joko liian kapeita tai sitten aika ohutta nahkaa. Varsinkin plösössä painavista ja paksuista ohjista on hyötyä, ne eivät läpätä laukassa niin pahasti kuin kevyet ohjat.
20-2-05 Lempipoika, maastoilua
Lemppari oli niin seesteisen oloinen, että otin riskin ja jätin juoksuttamatta. Eipä tuota huomannut mitenkään, se antoi ihan asiallisesti nousta selkään tallin edessäkin. Joka muuten olikin eka kerta, olen ain aikaisemmin noussut selkään vasta kentällä. Nyt ei huvittanut kahlata lumessa parin sadan metrin matkaa kentälle, joten lainasin pihalla autoaan lumen alta kaivavaa Koirasta pitelemään hevosta kiinni. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaan eipä tuota olisi tarvittu, Lemppari steppasi askeleen kaksi ja seisoi sen jälkeen nätisti aloillaan.
Käveltiin ja ravattiin jonkin aikaa kentällä, mutta lunta oli liikaa ja pohja epätasainen. Se sai Lempparin hiihtelemään aivan liian nopeaa ravia, mikä ei tosiaankaan ole millään lailla suotavaa lännenhevoselle. En halua, että se oppii huonot kenttätavat, joten poistuttiin maastoon.
Laukkasimme pellon poikki, sellaiset 300 metriä, ravasimme peltotien ja sukelsimme metsään. Pollea ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän, että se oli elämänsä ensimmäistä kertaa yksin maastossa. Niinpä jatkoimme metsäpolkua eteenpäin ja tulimme kotiin toista kautta. Tamma- aitaus ohitettiin taas röhkien ja kaula kaarella, mutta hyvässä järjestyksessä.
Lempipoika on jo näin nopeasti, muutamalla ratsastuskerralla, oppinut ratsastuksen jälkeisrituaalit: pesukarsinaan seisomaan ja kahdelta puolelta kiinni. Vekkaat pois ja kevyt harjaus. Karsinaan ja pieni väkirehuannos. Ämpärillinen "kaljaa" turvan alle. Eihän se nyt mitään bisseä oikeasti saa, vaan melassisiirapista tehtyä mehua. Melassimehu vaan näyttää kermaisine vaahtoineen aivan kuin pollella olisi nenänsä edessä ämpärillinen Guinnessin stouttia. Nam.
Käveltiin ja ravattiin jonkin aikaa kentällä, mutta lunta oli liikaa ja pohja epätasainen. Se sai Lempparin hiihtelemään aivan liian nopeaa ravia, mikä ei tosiaankaan ole millään lailla suotavaa lännenhevoselle. En halua, että se oppii huonot kenttätavat, joten poistuttiin maastoon.
Laukkasimme pellon poikki, sellaiset 300 metriä, ravasimme peltotien ja sukelsimme metsään. Pollea ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän, että se oli elämänsä ensimmäistä kertaa yksin maastossa. Niinpä jatkoimme metsäpolkua eteenpäin ja tulimme kotiin toista kautta. Tamma- aitaus ohitettiin taas röhkien ja kaula kaarella, mutta hyvässä järjestyksessä.
Lempipoika on jo näin nopeasti, muutamalla ratsastuskerralla, oppinut ratsastuksen jälkeisrituaalit: pesukarsinaan seisomaan ja kahdelta puolelta kiinni. Vekkaat pois ja kevyt harjaus. Karsinaan ja pieni väkirehuannos. Ämpärillinen "kaljaa" turvan alle. Eihän se nyt mitään bisseä oikeasti saa, vaan melassisiirapista tehtyä mehua. Melassimehu vaan näyttää kermaisine vaahtoineen aivan kuin pollella olisi nenänsä edessä ämpärillinen Guinnessin stouttia. Nam.
maanantaina, helmikuuta 21, 2005
19-2-05 Kaunispoika, maastakäsintyöskentelyä
Laitettiin tällä kertaa satula selkään. Satulointi sujui jo paljon helpommin kuin viime kerralla, KP kyllä yritti heittää "voi vitsi mua pelottaa"- vaihteen päälle satulahuopaa laitettaessa, mutta satulasta se ei sanonut mitään. Se satulahuopakin pelotti vain siksi, ettäse oli musta. KP suhtautuu kaikkeen mustaan todella epäluuloisesti. Laitoin sille suitset päähän, ihan vaan kuolaimiin totuttelun vuoksi, vaikka juoksutinkin sen naruriimulla.
Liinassa se oli aluksi oikein rauhallinen, mutta sinkoili aika lailla ravissa. Annoin sen siirtyä käyntiin aina, kun se rauhoittui ja laski pään alas. Tällaisen hevosen kanssa voi mennä aika helposti siihen vipuun, että kuvittelee sen haluavan juosta. Mitä enemmän se juoksee, sen kihtyneemmäksi se kuitenkin muuttuu, kunnes se lopulta väsähtää ja antaa periksi. Haluaisin sen kuitenkin keskittyvän minuun ja opeteltaviin hommiin vapaaehtoisesti, joten yritän saada sen ensin oppimaan, että käveleminen ja/tai seisominen on hyvä asia. Monet kuumat hevoset nimittäin eivät tiedä haluavansa olla paikoillaan. Sitten kun ne oppivat, että rauhallisesti liikkumisesta ja paikallaan seisomisesta tulee hyvä olo, ne myös oppivat pitämään sitä palkintona. Sen jälkeen ne on helpompi rauhoittaa, jos ne sattuvat kiihtymään liikaa.
Teimme lopuksi etu- ja takaosan väistöjä, varsinkin takaosa menee jo kivasti. Se astuu hyvin ristiin ja pitää rauhallisen tahdin monta väistöä peräkkäin. Jos joku ihmettelee, miksi me tuollaisia opettelemme, niin siitä on apua pariinkin eri juttuun: ensimmäinen ja tärkein asia on, että hevonen oppii tekemään liikkeen, jota yhden ohjan pysäytyksessä tarvitaan katkaisemaan eteenpyrkimys. Toinen syy liikkeen tekemiselle on takaosan lihasten vahvistaminen two trackia varten (jota taas tarvitaan hevosen vauhdin ja kokoomisasteen säätelyyn, asettamiseen, laukannostoihin, sidepassiin...). Etuosan väistötkin sujuivat jo paremmin kuin edellisellä kerralla, tosin hyviä ristiinastumisia tulee vielä lähinnä yksittäin. Tämä liike auttaa myös two trackiin, mutta myös käännösten tekemiseen sekä spineihin.
Liinassa se oli aluksi oikein rauhallinen, mutta sinkoili aika lailla ravissa. Annoin sen siirtyä käyntiin aina, kun se rauhoittui ja laski pään alas. Tällaisen hevosen kanssa voi mennä aika helposti siihen vipuun, että kuvittelee sen haluavan juosta. Mitä enemmän se juoksee, sen kihtyneemmäksi se kuitenkin muuttuu, kunnes se lopulta väsähtää ja antaa periksi. Haluaisin sen kuitenkin keskittyvän minuun ja opeteltaviin hommiin vapaaehtoisesti, joten yritän saada sen ensin oppimaan, että käveleminen ja/tai seisominen on hyvä asia. Monet kuumat hevoset nimittäin eivät tiedä haluavansa olla paikoillaan. Sitten kun ne oppivat, että rauhallisesti liikkumisesta ja paikallaan seisomisesta tulee hyvä olo, ne myös oppivat pitämään sitä palkintona. Sen jälkeen ne on helpompi rauhoittaa, jos ne sattuvat kiihtymään liikaa.
Teimme lopuksi etu- ja takaosan väistöjä, varsinkin takaosa menee jo kivasti. Se astuu hyvin ristiin ja pitää rauhallisen tahdin monta väistöä peräkkäin. Jos joku ihmettelee, miksi me tuollaisia opettelemme, niin siitä on apua pariinkin eri juttuun: ensimmäinen ja tärkein asia on, että hevonen oppii tekemään liikkeen, jota yhden ohjan pysäytyksessä tarvitaan katkaisemaan eteenpyrkimys. Toinen syy liikkeen tekemiselle on takaosan lihasten vahvistaminen two trackia varten (jota taas tarvitaan hevosen vauhdin ja kokoomisasteen säätelyyn, asettamiseen, laukannostoihin, sidepassiin...). Etuosan väistötkin sujuivat jo paremmin kuin edellisellä kerralla, tosin hyviä ristiinastumisia tulee vielä lähinnä yksittäin. Tämä liike auttaa myös two trackiin, mutta myös käännösten tekemiseen sekä spineihin.
lauantaina, helmikuuta 19, 2005
Lempipoika 19-2-05, lumessa rämpimistä
Katselin lauantaina epätoivoisena tallinpihalta kentälle johtavaa reittiä: lunta ainakin polviin saakka. En kuitenkaan viitsinyt nousta hevosen selkään juoksuttamatta ensin, joten rämmin pollea taluttaen kentälle. Siellä oli ihan sama tilanne, niin paljon lunta että polle huohotti kevyesti jo 5 minuutin juoksuttamisen jälkeen. Eikä suostunut laukkaamaan, vaikka olisin tehnyt mitä. Kerran nosti -ilmeisesti vaan ihan saadakseen minut lopettamaan hätistelyn- kolmen askeleen pituisen laukan, ja pudotti takaisin raviin. Ovela polle: se huomasi hyvin nopeasti, että minä en kovin innokkaasti poistu juoksutusympyrän keskustasta (liikaa lunta) ja piiskakin oli vain tavallinen kouluraippa (en yletä). Ja viisas polle myös, sillä juoksutusympyrän kohdalla olikin yllättäen liukas kohta.
Noin 15 minuutin juoksuttamisen jälkeen ratsastin kentällä sellaiset 20 min. käyntiä ja ravia, tein jotain pysähdyksiä, half circlejä ja voltteja. Yrittelimme myös peruuttamista ja väistöjä, mutta lunta oli liikaa.
Käytiin vielä lopuksi pellolla laukkaamassa ja maastossa kävelemässä, tosin laukkaaminen muistutti lähinnä jäniksen loikkimista syvän lumen vuoksi. Ohitettiin tamma- aitaus kahdesti ja molemmilla kerroilla mentiin ohi sivuluisussa ja kaula kaarella & häntä korkealla. Oriin vakuuttava "pöh pöh" tuli niin syvällä rinta- äänellä, että koko humma heilui sen tahdissa. Suurimman intohimon aiheuttaja siellä naisten leirissä on Pikkupuokki, joka on tallin uusin asukas ja asuu eri puolella tallia. Pikkupuokki vikittelee poikia varsinaisella teiniprinsessan idolinpalvontakiihkolla, mikä lienee aika imartelevaa miehuutensa voimissa pullistelevalle Lempparille .
Noin 15 minuutin juoksuttamisen jälkeen ratsastin kentällä sellaiset 20 min. käyntiä ja ravia, tein jotain pysähdyksiä, half circlejä ja voltteja. Yrittelimme myös peruuttamista ja väistöjä, mutta lunta oli liikaa.
Käytiin vielä lopuksi pellolla laukkaamassa ja maastossa kävelemässä, tosin laukkaaminen muistutti lähinnä jäniksen loikkimista syvän lumen vuoksi. Ohitettiin tamma- aitaus kahdesti ja molemmilla kerroilla mentiin ohi sivuluisussa ja kaula kaarella & häntä korkealla. Oriin vakuuttava "pöh pöh" tuli niin syvällä rinta- äänellä, että koko humma heilui sen tahdissa. Suurimman intohimon aiheuttaja siellä naisten leirissä on Pikkupuokki, joka on tallin uusin asukas ja asuu eri puolella tallia. Pikkupuokki vikittelee poikia varsinaisella teiniprinsessan idolinpalvontakiihkolla, mikä lienee aika imartelevaa miehuutensa voimissa pullistelevalle Lempparille .
keskiviikkona, helmikuuta 16, 2005
Vanhatamma 16-2-05, hämärähommia
Käytiin taas Hoitaja1:n kanssa pikamaastoilemassa pimeässä ilman satulaa. Olikin luksusta tulla siivottuun talliin, missä odotti hevonen valmiiksi "satuloituna". Kyseinen termi piti tässä tapauksessa sisällään villaloimitetun ja riimuun puetun eläimen. Maanantaina ei liukkaiden housujen ja liukkaan hevosenkarvan välissä ollut mitään karhennetta, mikä aiheutti muutamia oho- tilanteita. Siksi se villaloimi sinne väliin. Tällä kertaa Hoitaja1 ehti napata sidepullit omalle ratsulleen, joten hän oli armeliaasti virittänyt Vanhalletamman nahkariimuun kaksi riimunnarua ohjiksi.
Vanhassa Karvasäkissä oli aika paljon meininkiä, joten ravattiin ja laukattiin kaikki sellaiset pätkät joissa oli sopiva pohja. Me laukkasimme, VT ja minä, mutta Hoitaja1 ja Kilttitamma tulivat tikittävää poniravia perässä. KT on ihan onneton syvässä lumessa, se ei oikein osaa sijoittaa tikkujalkojaan sopiviin paikkoihin, vaan huojuu ja pykii kuin lannehalvautunut humalainen.
VT on aina kovin innoissaan, jos se huomaa että ollaan lähdössä maastoon ilman satulaa ja kuolaimia. Ne ovat kaksi asiaa, jotka saisi sen mielestä poistaa maailmasta vaikka kokonaan. Se "pukee itse" kuolaimettomat suitset päähänsä ja katselee sitten karsinan oviaukosta malttamattomana, että joko mennään, joko? Nousen sen selkään aina samasta paikasta, ison kiven päältä (silloin kun satula puuttuu), ja se seisoo kuin paikoilleen juurtunut täsmälleen oikeassa paikassa, kunnes olen päässyt selkään. Normaalisti se ei tosiaankaan ole niin lenseä, vaan saattaa aivan viime sekunneilla siirtyä ne kriittiset 20cm, eli että jalka ei millään yletä selän yli. Kuolaimet kun jättää pois, niin yhteistyökykyä löytyy. Johtuu varmaan siitä, että useimmiten satulatta ja kuolaimitta ratsastaminen on sellaista rentoa köpöttelyä. Se on oppinut, että silloin ei tehdä töitä, ainakaan kovin rankasti.
Tänään oli paljon kylmempää kuin maanantaina, ja varsinkin alussa tuntui siltä että äkkiä takaisin sisään, hyi olkoon. Ekan ravipätkän jälkeen alkoi veri kiertää raajoissa ja laukkaaminen lämmitti oikein tosissaan.
Lottovoitto auttaisi kyllä kovasti, meinaan maneesinhankinnassa. Ratsastaminen tässä ilmastossa talvisin on pääsääntöisesti tuskallista, joskus harvemmin siedettävää. Vaikeaa se on varsinkin silloin, jos yrittää olla Kelpo Ratsastaja ja liikuttaa hevosta säännöllisesti tai jopa noudattaa jotain valmennusaikataulua. Yäk, pelkkä ajatus että joutuisin tuuliselle kentälle säässä kuin säässä on masentava. Pullapollet rulettavat talvisin, ehdottomasti.
ps. Muistin vasta tallinpihassa, että eihän mulla ollut edes kypärää päässä. Otsalampun kuminauha kun puristaa päätä samalla tavalla kuin kypärä. Olisin ehkä jättänyt ne laukkasessiot vähemmälle...
Vanhassa Karvasäkissä oli aika paljon meininkiä, joten ravattiin ja laukattiin kaikki sellaiset pätkät joissa oli sopiva pohja. Me laukkasimme, VT ja minä, mutta Hoitaja1 ja Kilttitamma tulivat tikittävää poniravia perässä. KT on ihan onneton syvässä lumessa, se ei oikein osaa sijoittaa tikkujalkojaan sopiviin paikkoihin, vaan huojuu ja pykii kuin lannehalvautunut humalainen.
VT on aina kovin innoissaan, jos se huomaa että ollaan lähdössä maastoon ilman satulaa ja kuolaimia. Ne ovat kaksi asiaa, jotka saisi sen mielestä poistaa maailmasta vaikka kokonaan. Se "pukee itse" kuolaimettomat suitset päähänsä ja katselee sitten karsinan oviaukosta malttamattomana, että joko mennään, joko? Nousen sen selkään aina samasta paikasta, ison kiven päältä (silloin kun satula puuttuu), ja se seisoo kuin paikoilleen juurtunut täsmälleen oikeassa paikassa, kunnes olen päässyt selkään. Normaalisti se ei tosiaankaan ole niin lenseä, vaan saattaa aivan viime sekunneilla siirtyä ne kriittiset 20cm, eli että jalka ei millään yletä selän yli. Kuolaimet kun jättää pois, niin yhteistyökykyä löytyy. Johtuu varmaan siitä, että useimmiten satulatta ja kuolaimitta ratsastaminen on sellaista rentoa köpöttelyä. Se on oppinut, että silloin ei tehdä töitä, ainakaan kovin rankasti.
Tänään oli paljon kylmempää kuin maanantaina, ja varsinkin alussa tuntui siltä että äkkiä takaisin sisään, hyi olkoon. Ekan ravipätkän jälkeen alkoi veri kiertää raajoissa ja laukkaaminen lämmitti oikein tosissaan.
Lottovoitto auttaisi kyllä kovasti, meinaan maneesinhankinnassa. Ratsastaminen tässä ilmastossa talvisin on pääsääntöisesti tuskallista, joskus harvemmin siedettävää. Vaikeaa se on varsinkin silloin, jos yrittää olla Kelpo Ratsastaja ja liikuttaa hevosta säännöllisesti tai jopa noudattaa jotain valmennusaikataulua. Yäk, pelkkä ajatus että joutuisin tuuliselle kentälle säässä kuin säässä on masentava. Pullapollet rulettavat talvisin, ehdottomasti.
ps. Muistin vasta tallinpihassa, että eihän mulla ollut edes kypärää päässä. Otsalampun kuminauha kun puristaa päätä samalla tavalla kuin kypärä. Olisin ehkä jättänyt ne laukkasessiot vähemmälle...
maanantaina, helmikuuta 14, 2005
Vanhatamma 14-2-05
Pyörähdettiin pieni maastolenkki Hoitaja1:n ja Kiltintamman kanssa ilman satulaa. Ei menty ollenkaan autotielle, vaan kahlattiin käynnissä ja ravissa lumisella metsätiellä ja hiekkakuopalla. Laitettiin kuitenkin otsalamput päähän ja vikkuvat punaiset valot käsivarteen, lähinnä siltä varalta että kohdattaisiin moottorikelkkailijoita. Hoitaja1 joutui viime talvena todella vaaralliseen tilanteeseen aivan pihamme viereisessä metsikössä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista valoa mukanaan. Joku oli iltapimeässä kokeilemassa kelkkaansa, ja tottakai kuvitteli olevansa liikenteessä yksinään. Oli kuulemma sujahtanut todella läheltä ohi, eikä ilmeisesti edes huomannut meinanneensa kolaroida hevosen kanssa. Sen jälkeen ollaan aika visusti pidetty heijastimia ja vilkkuvaloja pimeässä.
Lunta oli aika paljon, ajoittain hevoset joutuivat oikein tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli aika kylmä, mutta satulattoman hevosen selässä on lämmin istua. Ja pehmeä. Vanhatamma on kuin ruskealla karvalla päällystetty liikkuva sohvatuoli, jonka kyyti on miellyttävän tasaista ja luotettavaa. Nuorempien hevosten kanssa saa aina olla varuillaan sivuloikkien ja muiden asiaankuulumattomien tempausten varalta, joten en niin hirveän usein leiki hengelläni ja ratsasta niillä ilman satulaa. Vanhantamman kanssa ei välttämättä tarvita edes suitsia, maastossa pärjää riimulla ja riimunnarulla, kentällä voi mennä pelkällä kaulanarulla.
Lunta oli aika paljon, ajoittain hevoset joutuivat oikein tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli aika kylmä, mutta satulattoman hevosen selässä on lämmin istua. Ja pehmeä. Vanhatamma on kuin ruskealla karvalla päällystetty liikkuva sohvatuoli, jonka kyyti on miellyttävän tasaista ja luotettavaa. Nuorempien hevosten kanssa saa aina olla varuillaan sivuloikkien ja muiden asiaankuulumattomien tempausten varalta, joten en niin hirveän usein leiki hengelläni ja ratsasta niillä ilman satulaa. Vanhantamman kanssa ei välttämättä tarvita edes suitsia, maastossa pärjää riimulla ja riimunnarulla, kentällä voi mennä pelkällä kaulanarulla.
lauantaina, helmikuuta 12, 2005
Lempipoika 12-2-05 maastoilua
Taas uusi yritys aloittaa hevosten säännöllinen liikuttaminen. Sama juttu joka talvi, heti kun pääsee hommiin käsiksi, iskee flunssa tai sää muuttuu ihan kamalaksi.
Juoksutin Lempparin ihan vaan tarkistaakseni, ettei polle ole liian reipas. Liikkui aika kivasti (se on just sellanen peruslaiska oriinketale, joka lintsaa aina kun vaan voi), eikä pukitellut liinassa kertaakaan. Muutaman riehakkaan oriloikan teki, mutta ne syntyivät ihan silkasta elämisen ilosta, sekä syystä, että parinkymmenen metrin päässä sipsutti Pikkutamma selässään Hoitaja1.
Käärin liinan (huom, se ei ole yhdyssana ;o) kiepille ja sidoin sen satulan skirtissä olevaan takavyön D-renkaaseen. Lemppari on niin ihanan miehekäs, se ei ota kierroksia vaikka liinavyyhti läpsyttäisikin kylkeen. Pikkutamma tai Kaunispoika saisivat sellaisesta vähintäänkin kollerikohtauksen. Kahlattiin pellolla lumihangessa, Pikkutamma ja Hoitaja1 tulivat 5-10 metrin päässä perässä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska Lemppari ei ole ennen maastoillut naisseurassa (paitsi kerran, emänsä kanssa, mutta sitä ei lasketa). Käytiin kerran matalan ojan pohjallakin, mutta teräshermoinen oripoika ei siitä hirveästi hätkähtänyt. Pellon loppupäässä jouduttiin vaihtamaan järjestystä, koska Pikkutamma ja Hoitaja1 tunsivat ojien välistä menevän reitin paremmin kuin me. Loppureissu mentiinkin sillä tavalla, että tamma kulki edellä ja ori perässä. Kaksi kertaa Lemppari kaulasteli ja sanoi miehekkäästi pöh pöh. Ekalla kerralla tilanteessa, jossa tultiin liian lähelle tammaa ja tokalla kerralla siksi, että Pikkutamma katsoi kohti. Pidettiin sellaista 2-5 metrin väliä tamman takamukseen, ja se riitti oikein hyvin.
On tosi huvittavaa, että tamman peräpää ei saa niin isoa reaktiota aikaiseksi kuin sen naama. Ollaan tallissa monta kertaa naurettu samalle jutulle: orit ovat ihan rauhassa, vaikka tamma seisoo pesukarsinassa takapuoli niihin päin. Annas olla, kun naikkoset erehtyvät vilkuilemaan miehiin päin: alkaa hirveä pyöriminen, röhkiminen ja pullistelu. Ihan kuin ihmisiä. Tai sitten ne ihmismiehet käyttäytyvät kuten hevoset, tiedä häntä.
Selviydyttiin hyvin metsäpolusta, vaikka jännitinkin sitä vähän etukäteen. Polku on paikoin aika vaikeakulkuinen, ja menee hyvin läheltä puunrunkoja. Lemppari ei vielä reagoi apuihin kovin luotettavasti eikä ole tottunut liikkumaan ratsastaja selässä, joten ajattelin että sillä saattaisi olla vaikeuksia tasapainon kanssa. Sillä mitään ollut, kiipeili mäet ja sovitteli kinttunsa polun koloihin kuin vanha tekijä. Ravattiin pari lyhyttä pätkää ja ihan lopussa laukattiin sellaiset 50 metriä. En malta olla hehkuttamatta Lempparin laukkaa, se on hidas, rauhallinen, pehmeä, pyöreä, matala, rullaava... ahhh.
Pihaan tultaessa pistettiin pystyyn lyhyt macho- näytös, kun käveltiin tammojen tarhan ohi. Tammat tulivat norkoomaan aidan vierelle, mistä Lemppari sai kimmokkeen pullisteluun. Olin tyytyväinen, että oli raippa mukana. Lemppari on jo ihan pienenä opetettu tottelemaan raipalla annettuja merkkejä, joten päästiin sen avulla hankalasta tilanteesta nopeasti eteenpäin.
Juoksutin Lempparin ihan vaan tarkistaakseni, ettei polle ole liian reipas. Liikkui aika kivasti (se on just sellanen peruslaiska oriinketale, joka lintsaa aina kun vaan voi), eikä pukitellut liinassa kertaakaan. Muutaman riehakkaan oriloikan teki, mutta ne syntyivät ihan silkasta elämisen ilosta, sekä syystä, että parinkymmenen metrin päässä sipsutti Pikkutamma selässään Hoitaja1.
Käärin liinan (huom, se ei ole yhdyssana ;o) kiepille ja sidoin sen satulan skirtissä olevaan takavyön D-renkaaseen. Lemppari on niin ihanan miehekäs, se ei ota kierroksia vaikka liinavyyhti läpsyttäisikin kylkeen. Pikkutamma tai Kaunispoika saisivat sellaisesta vähintäänkin kollerikohtauksen. Kahlattiin pellolla lumihangessa, Pikkutamma ja Hoitaja1 tulivat 5-10 metrin päässä perässä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska Lemppari ei ole ennen maastoillut naisseurassa (paitsi kerran, emänsä kanssa, mutta sitä ei lasketa). Käytiin kerran matalan ojan pohjallakin, mutta teräshermoinen oripoika ei siitä hirveästi hätkähtänyt. Pellon loppupäässä jouduttiin vaihtamaan järjestystä, koska Pikkutamma ja Hoitaja1 tunsivat ojien välistä menevän reitin paremmin kuin me. Loppureissu mentiinkin sillä tavalla, että tamma kulki edellä ja ori perässä. Kaksi kertaa Lemppari kaulasteli ja sanoi miehekkäästi pöh pöh. Ekalla kerralla tilanteessa, jossa tultiin liian lähelle tammaa ja tokalla kerralla siksi, että Pikkutamma katsoi kohti. Pidettiin sellaista 2-5 metrin väliä tamman takamukseen, ja se riitti oikein hyvin.
On tosi huvittavaa, että tamman peräpää ei saa niin isoa reaktiota aikaiseksi kuin sen naama. Ollaan tallissa monta kertaa naurettu samalle jutulle: orit ovat ihan rauhassa, vaikka tamma seisoo pesukarsinassa takapuoli niihin päin. Annas olla, kun naikkoset erehtyvät vilkuilemaan miehiin päin: alkaa hirveä pyöriminen, röhkiminen ja pullistelu. Ihan kuin ihmisiä. Tai sitten ne ihmismiehet käyttäytyvät kuten hevoset, tiedä häntä.
Selviydyttiin hyvin metsäpolusta, vaikka jännitinkin sitä vähän etukäteen. Polku on paikoin aika vaikeakulkuinen, ja menee hyvin läheltä puunrunkoja. Lemppari ei vielä reagoi apuihin kovin luotettavasti eikä ole tottunut liikkumaan ratsastaja selässä, joten ajattelin että sillä saattaisi olla vaikeuksia tasapainon kanssa. Sillä mitään ollut, kiipeili mäet ja sovitteli kinttunsa polun koloihin kuin vanha tekijä. Ravattiin pari lyhyttä pätkää ja ihan lopussa laukattiin sellaiset 50 metriä. En malta olla hehkuttamatta Lempparin laukkaa, se on hidas, rauhallinen, pehmeä, pyöreä, matala, rullaava... ahhh.
Pihaan tultaessa pistettiin pystyyn lyhyt macho- näytös, kun käveltiin tammojen tarhan ohi. Tammat tulivat norkoomaan aidan vierelle, mistä Lemppari sai kimmokkeen pullisteluun. Olin tyytyväinen, että oli raippa mukana. Lemppari on jo ihan pienenä opetettu tottelemaan raipalla annettuja merkkejä, joten päästiin sen avulla hankalasta tilanteesta nopeasti eteenpäin.
tiistaina, helmikuuta 08, 2005
Kaunispoika 8-2-05 satulaan totuttelua
Harjoiteltiin tänään Kauniinpojan kanssa satulointia. Otin sen tallin käytävälle ja harjasin ensin enimmät irtokarvat pois. Niitä riitti, koska KP alkoi pudottaa talvikarvaansa jo heti talvipäivän seisauksen jälkeen, kuten joka vuosi aikaisemminkin. Sitten otin satulan (ilman mitään lisävarustuksia eli ei jalustimia, satulavyötä tai huopaa) ja annoin KP:n tutustua siihen rauhassa. Kun se lopettin satulan nuuskimisen, nostin satulaa vähän ylemmäksi ja rapsuttelin hevosta samalla. Alussa se yritti kiskoa itsensä irti narusta, sitten se yritti kääntää takapäänsä itsensä (=oman päänsä) ja satulan väliin. Kun jatkoin rapsuttelemista ja poistuin satulan kanssa kauemmaksi aina kun se seisoi kiltisti paikoillaan, se käsitti pian, että kannattaa vaan seistä. Sitten nostin satulaa pikkuhiljaa ylemmäksi ja ylemmäksi, heiluttelin sitä ylös alas ja läpsyttelin vähän sen siipiäkin. Tarkkailin siinä samalla vaivihkaa KP:n ilmeitä, kun se rentoutui vähäsen, eikä enää ollut niin kovin kiinnostunut satulasta, laitoin sen sen selkään. Tein sen oikean kyljeltä, koska jostain syystä KP hyväksyy uudet asiat helpommin siltä puolelta. Sitten rapsuttelin sitä harjan juuresta ja kehuin kovasti, ja kun tuntui rennolta ja seisoi paikoillaan, otin satulan pois. Toistin satuloinnin sellaiset 7-8 kertaa, viimeisellä kerralla otin sen pois vasemmalta kyljeltä. Se vähän arvelutti KP:a, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut enää mitään steppailua tms.
Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.
Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.
Lopuksi raahasin paikalle samannäköisen satulan, jossa oli kaikki remelit kiinni. Siinä oli vaan sellainen pieni vika, että se oli tamman satula ja haisi naiselta. Eihän sitä saanut KP:n selkään mitenkään, kun se keräsi itseensä macho- kierroksia satulahuopaa ja vyötä nuuhkiessa. Vein satulan pois, täytyy laittaa oriin omaan satulaan kunnolla pesty vyö kiinni. Muut hevoset on opetettu lännensatulalla, ja itse asiassa KP:llä on ollut sellainen jo aikaisemmin selässä. Sen selän muoto vaan on sellainen, että mikään meidän länkkärisatuloista ei istu kunnolla, ei edes välttävästi. Ne myös narisevat ja läpsyttävät enemmän kuin enkkusatula, joten ajattelin että näin yliherkkä hevonen tottuisi helpommin enkkusatulaan.
Homma olisi ollut hevoselle helpompi, jos olisin voinut tehdä sen sillä tavoin, että se on irti. Karsinassa KP on sen verran klaustrofobinen, että jouduin tuomaan sen käytävälle. Käytävällä irtipitäminen ei onnistunut, koska silloin sen koko huomiokyky olisi ollut tavaroiden penkomisessa ja tammojen loimien nuuskimisessa. Toisaalta silloin olisi ollut hyvä mahdollisuus opettaa se satulaan sen huomaamatta, kun mieli olisi ollut muualla. Utelias nuori ori, ja varsinkin KP (jos se olisi ihminen, se olisi adhd- tapaus) osaa olla todella rasittava liikkuessaan irtonaisena tallissa, koska kaikki esineet pitää repiä paikoiltaan, loimet pitää kiskoa telineiltä ja ravistella kuoliaaksi pitkin lattioita. Ja minulla olisi ollut täysi työ yrittää estää sitä menemästä naisten karsinoihin. Tammojen karsinat kun ovat tyhjilläänkin äärettömän mielenkiintoisia, sillä ne ovat täynnä naisten kakan ja pissan tuoksua, mitkä ovat oripoikien suurimmat kiinnostuksen kohteet heti sen varsinaisen tavaran jälkeen.
perjantaina, helmikuuta 04, 2005
Tätipahkeinen & Vanhatamma 4-2-05
Maastoilua transsissa
Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.
Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.
Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).
Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)
Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.
Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).
Täti päätti tänään jättää kentällä liukastelut väliin. Suunnattiin siis VT:n turpa kohti maastoreittejä. Tarkoitus oli ensin oikaista pellon yli metsäautotielle, mutta keskellä peltoa polku katosi lumikenttien alle, joten käännyttiin takaisin. Pellolla kulkee useita aika syviä ojia, enkä muistanut äkkiseltään ulkoa niiden sijaintia. Toisaalta ojaan putoamisesta hevosen kanssa olisi tietysti saanut taas mielenkiintoista blogattavaa. Mieluiten tietysti vielä niin että täti alla, hevonen päällä. Mutta tänään nyt siis jätettiin extremet sikseen.
Loppu maastolenkkeily suoritettiin toisella metsäautotiellä, jossa kulki ainoastaan kapea polku keskellä. Hiljainen, luminen metsä ja orastava sininen iltapäivähämärä kera hevosen rytmikkään käynnin vaivuttivat tädin suorastaan transsiin. Samalla tajusin, etten ole itse asiassa käynyt yksikseni maastossa vuosiin. Johtunee ehkä siitä, että ratsastan yleensä iltaisin, jolloin tässä maanääressä on puolet vuodesta pimeää. Ja silloin, kun on valoisaa, on myös kesäkeli ja voi vääntää vaikka vähän tavoitteellisemminkin hevosen kanssa, siis kentällä.
Koska mentiin pääasiassa käyntiä, keskityin oikein kunnolla ihmettelemään istuntaani. Kokeilin erilaisia tapoja istua: eteenpäin kumarassa, liioitellusti taaksepäin nojaten, suorassa istuen jne. VT varmaan ihmetteli mitä se täti siellä keikkuu. Itse asiassa maastokävely on hyvä tilaisuus treenata istuntaa, koska hevonen kulkee koko ajan suoraan eteenpäin (kentällähän tulee vähän väliä kulma vastaan).
Huomasin myös, että istuntani paranee, jos pidän käsiä suoraan satulanupin päällä enkä sen edessä. Lyhytvartisena ja siis myös muita lyhyemmät käsivarret omaavana minut täytyy ojentaa kädet melkein suoraksi, että ne yltäisivät nupin eteen, joka lienee "normaali" käsien paikka länkkärissä. Kun käsivarret ovat suorana, selkä ei pysty joustamaan ja koko asento on jäykkä. Kokeilkaapas vaikka ;)
Koko loppureissun pyrin siis pitämään käsiäni uudessa paikassa, joka osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Heti kun herpaannuin ja aloin ajatella niitä näitä, kädet ujuttautuivat itsestään takaisin eteenpäin. Tässä piileekin ratsastuksen (ja monen muunkin homman) dilemma: että voisi kehittyä eteenpäin, on monet "alemman tason" asiat opittava niin perusteellisesti, että ne muuttuvat automaattisiksi (kansankielellä "menevät selkäytimeen"). Tämä vapauttaa aivojen aktiivista työmuistia muihin juttuihin. Ihmisen aivot nimittäin pystyvät käsittelemään vain muutamaa juttua kerrallaan aktiivisesti, joten jos joudun koko ajan keskittymään vaikkapa käsien ja jalkojen asentoon, se "syö kovalevytilaa" muilta toiminnoilta. Toisaalta, kun joku asia on opittu niin hyvin että toiminta on automatisoitunut, onkin todella kovan työn takana poisoppia siitä.
Melkein koko maastoreissu siis meni syvällisiä pohtiessa ja käsiä uudelleenkoulutellessa. VT taisi itse asiassa vähän pitkästyä, ainakin se otti kaiken irti niistä parista lyhyestä pätkästä jotka pystyttiin ravaamaan. Mamma päästeli kaula kaarella ja topakkana puhkuen oikein super-reipasta ravia. Meinasi tätiä jo ruveta naurattamaan ;).
tiistaina, helmikuuta 01, 2005
Minkälainen on hyvä ratsastaja?
Ratsastaja voi olla teknisesti vaikka kuinka loistava, mutta jos häneltä puuttu kyky lukea eri tyyppisiä hevosia, ei hänestä voi tulla hyvää ratsastajaa. Tuo onkin mielenkiintoinen juttu, tuo hyvän ratsastajan määritelmä. Mielestäni ratsastajasta ei tee hyvää se, että hän kisaa aktiivisesti ja/tai voittaa kisoissa (kuten suurin osa ratsastajista näyttää ajattelevan). Tottakai se mittaa ratsastajan taitoja, mutta mikään absoluuttinen mittari se ei tosiaankaan ole. Jokainen näissä hevoskuvioissa tarpeeksi kauan mukana ollut tietää, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Lajissa kuin lajissa pääsee suhteellisen pitkälle, varsinkin näissä kotimaan ympyröissä, ostamalla valmiiksi koulutetun huippuhevosen ja käyttämällä hyviä valmentajia ja ratsuttajia. Vasta ihan korkeimmalla huipulla päästään vertailemaan sitä ratsastajan todellista osaamista, kun kaikilla kilpailijoilla on allaan huippuhevoset ja huippuvalmentajien tuki.
Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.
Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.
Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.
Kilpaileminen kertoo mielestäni paljon enemmän ihmisen kilpailuvietistä, voitontahdosta tai halusta olla esillä. Se kertoo myös tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta: onko varaa ostaa hyvä hevonen ja pitää sitä maneesitallilla, asuuko tarpeeksi lähellä sivistystä, että on mahdollisuus saada hyvää valmennusta, löytyykö hevosteluhistoriasta esikuvia, joiden jalanjälkiä voi yrittää seurata, kannustavatko vanhemmat vai pitävätkö koko harrastusta typeränä ajanhaaskauksena jne... Yksi kilpailemisen motiivi voi myös olla halu kuulua joukkoon, mitä näkee paljon varsinkin seuratasolla. Mukana ollaan, koska siellä tapaa ihmisiä.
Itse pidän sellaisia ihmisiä hyvinä ratsastajina, jotka kykenevät kouluttamaan itse hevosensa ja jotka pystyvät leipomaan kaikenrotuisista ja muotoisista otuksista säällisiä ratsuhevosia. Kaikista eniten arvostan ratsastajia, jotka pystyvät tarvittaessa ohittamaan sovinnaisuuden ja yleisen mielipiteen, suhtautumaan asioihin avoimesti mutta kriittisesti, soveltamaan osaamiaan asioita ja sitä kautta luomaan uusia keinoja hevosen ymmärryksen saavuttamiseksi.
Huippuratsastaja- kastiin pääsee, kun noiden yllä mainittujen seikkojen lisäksi kykenee saamaan hevosestaan irti hyvän kisasuorituksen. Huippuratsastajan pitäisi myös kyetä siirtämään osaamistaan eteenpäin, eli olemaan hyvä valmentaja. Hyvä valmentaja pystyy analysoimaan ratsastustaan, ja näkee sen taustalla toimivan teorian. Teoria taas auttaa luomaan metodin, johon hänen opetuksensa perustuu.
maanantaina, tammikuuta 31, 2005
Pahatamma 30-1-05 edistymistä tapahtuu
Pahis on viimeisen parin kuukauden aikana edistynyt todella hyvin. Tai oikeastaan sen ratsastaja. Mulla on ärsyttävä taipumus keskittyä vain hevoseen ja unohtaa, kuka sen työn siellä oikein tekee.
Oikeastihan juttu on kiinni siitä, miten ratsastaja oppii käyttämään kehoaan. Hevonen osaa kyllä, kunhan sille antaa siihen mahdollisuuden. Ehkä tärkeintä on se, että hevonen uskaltaa alkaa luottaa ratsastajan apuihin. Sen ei enää tarvitse pelätä, että ratsastaja vetää yhtäkkiä ohjista tai keikahtaa pois tasapainosta. Istunnan parantuessa ratsastajan avut muuttuvat pikkuhiljaa varmemmiksi ja tietty apu alkaa pikkuhiljaa merkitä hevoselle jotain eksaktia, kun virhesignaalit vähenevät.
Takaisin Pahikseen ja sen ratsastajaan. Ratsukolle tapahtui puolitoista vuotta sitten ikävä onnettomuus, joka aiheutti ratsastajalle kivuliaan ja elinikäisen vamman. Tämän johdosta ratsastaja alkoi pelätä ratsastamista, ja roikkui ohjissa ettei heppa vaan liikkuisi liian lujaa. Jatkuva varuillaanolo vaikutti koko istuntaan: selkä muuttui jäykäksi, katse liimautui hevosen kaulaan ja päähän, nyrkit vetäytyivät vaistomaisesti kohti vatsaa. Lopputuloksena oli hevonen, joka pakeni kuolaimen taakse, kokosi itsensä ihan rullalle ja askel muutui tosi korkeaksi. Eli siis kaikki alkoi mennä ihan päinvastoin kuin suunniteltiin. Mehän etsittiin matalaa kaulaa, luotiviivaa sekä tasaista ja lyhyttä askeltä. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, mistä Pahis on nimensä ansainnut: röyhkeä ja itseään täynnä oleva otus, joka ei tosiaankaan anna mitään ilmaiseksi.
Jossain vaiheessa oltiin Pahiksen ratsastajan kanssa aika epätoivoisia, kun edistymistä ei vaan tapahtunut. Ihankuin se ennen onnettomuutta ollut hevonen olisi muuttunut "huonommaksi", avut eivät menneet läpi tai hevonen reagoi ihan päinvastoin kuin aiemmin. Hevosta syynättiin ja hierottiin, josko se olisi satuttanut itsensä siinä onnettomuudessa. Satulaa vaihdettiin, mutta ei sekään pitemmän päälle auttanut. Minä ratsastin hevosella muutaman kerran, ja se oli aina alussa tosi hankala, ja alkoi toeta loppua kohti.
Homma lähti etenemään oikeastaan vasta sitten, kun tajusin kuinka paljon ratsastaja oikeasti pelkäsi hevosen selässä. Suuri osa siitä pelosta oli tiedostamatonta, sen vuoksi kaikki ne takertumis- ja jarrutusreaktiot olivat niin hankalia saada pois. Ne kun tulivat aina ihan itsestään, suoraan selkärangasta.
Nyt ratsukko alkaa taas toimia hyvin, puolentoista vuoden paikoillaanjauhamisen jälkeen. Hevonen kulkee pää alhaalla, ei kiihdytä eikä ala kasata itseään kippuralle. Ratsastajan istunnassa on tapahtunut kuitenkin se suurin muutos: käsi pysyy satulanupin edessä ja matalalla, selkä suorana ja katse ylhäällä.
Oikeastihan juttu on kiinni siitä, miten ratsastaja oppii käyttämään kehoaan. Hevonen osaa kyllä, kunhan sille antaa siihen mahdollisuuden. Ehkä tärkeintä on se, että hevonen uskaltaa alkaa luottaa ratsastajan apuihin. Sen ei enää tarvitse pelätä, että ratsastaja vetää yhtäkkiä ohjista tai keikahtaa pois tasapainosta. Istunnan parantuessa ratsastajan avut muuttuvat pikkuhiljaa varmemmiksi ja tietty apu alkaa pikkuhiljaa merkitä hevoselle jotain eksaktia, kun virhesignaalit vähenevät.
Takaisin Pahikseen ja sen ratsastajaan. Ratsukolle tapahtui puolitoista vuotta sitten ikävä onnettomuus, joka aiheutti ratsastajalle kivuliaan ja elinikäisen vamman. Tämän johdosta ratsastaja alkoi pelätä ratsastamista, ja roikkui ohjissa ettei heppa vaan liikkuisi liian lujaa. Jatkuva varuillaanolo vaikutti koko istuntaan: selkä muuttui jäykäksi, katse liimautui hevosen kaulaan ja päähän, nyrkit vetäytyivät vaistomaisesti kohti vatsaa. Lopputuloksena oli hevonen, joka pakeni kuolaimen taakse, kokosi itsensä ihan rullalle ja askel muutui tosi korkeaksi. Eli siis kaikki alkoi mennä ihan päinvastoin kuin suunniteltiin. Mehän etsittiin matalaa kaulaa, luotiviivaa sekä tasaista ja lyhyttä askeltä. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, mistä Pahis on nimensä ansainnut: röyhkeä ja itseään täynnä oleva otus, joka ei tosiaankaan anna mitään ilmaiseksi.
Jossain vaiheessa oltiin Pahiksen ratsastajan kanssa aika epätoivoisia, kun edistymistä ei vaan tapahtunut. Ihankuin se ennen onnettomuutta ollut hevonen olisi muuttunut "huonommaksi", avut eivät menneet läpi tai hevonen reagoi ihan päinvastoin kuin aiemmin. Hevosta syynättiin ja hierottiin, josko se olisi satuttanut itsensä siinä onnettomuudessa. Satulaa vaihdettiin, mutta ei sekään pitemmän päälle auttanut. Minä ratsastin hevosella muutaman kerran, ja se oli aina alussa tosi hankala, ja alkoi toeta loppua kohti.
Homma lähti etenemään oikeastaan vasta sitten, kun tajusin kuinka paljon ratsastaja oikeasti pelkäsi hevosen selässä. Suuri osa siitä pelosta oli tiedostamatonta, sen vuoksi kaikki ne takertumis- ja jarrutusreaktiot olivat niin hankalia saada pois. Ne kun tulivat aina ihan itsestään, suoraan selkärangasta.
Nyt ratsukko alkaa taas toimia hyvin, puolentoista vuoden paikoillaanjauhamisen jälkeen. Hevonen kulkee pää alhaalla, ei kiihdytä eikä ala kasata itseään kippuralle. Ratsastajan istunnassa on tapahtunut kuitenkin se suurin muutos: käsi pysyy satulanupin edessä ja matalalla, selkä suorana ja katse ylhäällä.
Kaunispoika 30-1-05
Juoksutusta ja maastakäsin työskentelyä. otin KP:n tallinkäytävälle harjattavaksi ja "satuloitavaksi". Laitoin sille ison ja paksun satulan alustan ja sen juoksutusvyöllä kiinni. Lennätin sitä puolisen tuntia liinassa, väittelimme aika laikka oikean kierroksen kanssa. Se ei ollut kovin innokkaalla juoksutuulella, joten teimme aika paljon maastakäsinharjoituksia. Takaosan väistättäminen sujuu jo aika kivasti, se laskee päänsä, siirtää painon takaosalle ja astuu rauhallisesti takajaloilla ristiin. Homma pitää saada vielä paljon rauhallisemmaksi, mutta suuntaus on hyvä. Etupään väistättäminen on aina hankalampaa, mutta KP on onneksi niin herkkä, että siirtää myös etuosaa sivulle aika pienestä paineesta. Se ei vaan siirrä painoa tarpeeksi takaosalle sitä tehdessä, joten harjoitella täytyy.
KP:n kanssa hääräily on mukavaa, koska se on oriksi ihan kamalan kiltti. Se ei ala pullistella eikä väitä vastaan, kuten Lemppari toisinaan. Vielä kun se saisi jostain lisää itseluottamusta, niin pääsisin sen selkään. Ainakin toistaiseksi se on niin epävarma, että suhtautuu kaikkeen uuteen pelokkaasti. No, hiljaa hyvä tulee. Ei mulla sen kanssa mikään kiire ole, kun on muutenkin noita ratsastettavia hevosia enemmän kuin ehtii millään. Ärsyttää vaan välillä, kun ihmiset kyselee, että oletko jo noussut selkään. Kun vastaan, että en ole, niin alkaa kummastunut silmien levittely ja ihmettely. Tämä taitaa taas olla niitä "pakko- tehdä- koska- kaikki- muutkin- tekee- niin"- asioita tämä hevosen aloittaminen. Jos sitä ei tee hevosen ollessa 3 vuotta, niin eihän siitä ikinä hevosta tule. Entäpä jos hevonen ei ole valmis? Siitähän se vasta pilalle meneekin, jos se pakotetaan johonkin mihin sen psyyke ei ole valmis.
KP:n kanssa hääräily on mukavaa, koska se on oriksi ihan kamalan kiltti. Se ei ala pullistella eikä väitä vastaan, kuten Lemppari toisinaan. Vielä kun se saisi jostain lisää itseluottamusta, niin pääsisin sen selkään. Ainakin toistaiseksi se on niin epävarma, että suhtautuu kaikkeen uuteen pelokkaasti. No, hiljaa hyvä tulee. Ei mulla sen kanssa mikään kiire ole, kun on muutenkin noita ratsastettavia hevosia enemmän kuin ehtii millään. Ärsyttää vaan välillä, kun ihmiset kyselee, että oletko jo noussut selkään. Kun vastaan, että en ole, niin alkaa kummastunut silmien levittely ja ihmettely. Tämä taitaa taas olla niitä "pakko- tehdä- koska- kaikki- muutkin- tekee- niin"- asioita tämä hevosen aloittaminen. Jos sitä ei tee hevosen ollessa 3 vuotta, niin eihän siitä ikinä hevosta tule. Entäpä jos hevonen ei ole valmis? Siitähän se vasta pilalle meneekin, jos se pakotetaan johonkin mihin sen psyyke ei ole valmis.
Lempipoika 30-1-05
Ajattelin ensin juoksuttaa Lempparin liinassa, ja kavuta sitten hetkeksi selkään. Olen ratsastanut sillä viimeksi joskus syys-tai lokakuussa, joten ajattelin että olisi hyvä tarkistaa ennen selkään nousua, mikä on meininki. Kenttä oli liian liukas, joten yritin juoksuttaa sitä tarhassa. Ei siitäkään oikein mitään tullut, koska sielläkin oli lumen alla liukkaita jääläikkiä. Eihän siinä muu auttanut, kun nousta selkään ja lähteä pellolle kävelemään.
En ole ennen ollut Lempparin kanssa "maastossa" yksinään, kerran ollaan käyty kokeilemassa samalla pellolla sen emän seurassa, mutta eihän siitä silloin mitään tullut. Koko ajan piti pullistella ja olla isoa miestä. Niin, ja kerran käytiin viime kesänä hiekkatiellä kävelemässä taluttajan kanssa.
Lemppari talsi lumihangessa kuin juna, ja rentouttaakseni sitä (ja itseäni) lauleskelin sille kulkuset, kulkuset- biisiä. Se sovitti aika pian askeleensa kappaleeseen, ja siinä me sitten mentiin musiikin (jos sitä nyt musiikiksi voi sanoa) tahdissa, minä ja mun Lemppari. Ei kävelty kuin sellainen kilometri, koska lumihanki oli raskas kävellä ja hevonen ratsastettavana ekaa kertaa moneen kuukauteen. Takaisin tullessa nostin ravin, jonka Lemppari rikkoi laukalle. Annoin laukata pehmeällä kuolaintuntumalla, otin kiinni vain silloin kun yritti tehdä niitä hassuja hitaita oriloikkiaan. Siirtyi laukasta raviin pienellä pidätteellä ja ravista käyntiin pidätteellä ja "raviiin"- komennolla. Oli ihan samantien aivan rela, ja loppumatka käveltiin pitkähköin ohjin.
En ole ennen ollut Lempparin kanssa "maastossa" yksinään, kerran ollaan käyty kokeilemassa samalla pellolla sen emän seurassa, mutta eihän siitä silloin mitään tullut. Koko ajan piti pullistella ja olla isoa miestä. Niin, ja kerran käytiin viime kesänä hiekkatiellä kävelemässä taluttajan kanssa.
Lemppari talsi lumihangessa kuin juna, ja rentouttaakseni sitä (ja itseäni) lauleskelin sille kulkuset, kulkuset- biisiä. Se sovitti aika pian askeleensa kappaleeseen, ja siinä me sitten mentiin musiikin (jos sitä nyt musiikiksi voi sanoa) tahdissa, minä ja mun Lemppari. Ei kävelty kuin sellainen kilometri, koska lumihanki oli raskas kävellä ja hevonen ratsastettavana ekaa kertaa moneen kuukauteen. Takaisin tullessa nostin ravin, jonka Lemppari rikkoi laukalle. Annoin laukata pehmeällä kuolaintuntumalla, otin kiinni vain silloin kun yritti tehdä niitä hassuja hitaita oriloikkiaan. Siirtyi laukasta raviin pienellä pidätteellä ja ravista käyntiin pidätteellä ja "raviiin"- komennolla. Oli ihan samantien aivan rela, ja loppumatka käveltiin pitkähköin ohjin.
perjantaina, tammikuuta 28, 2005
Tätipahkeinen & Vanhatamma 28-1-05
Mukkelismakkelis
Tätiratsastajathan ovat tunnetusti varovaista ja pelkääväistä porukkaa. Tädit pitävät kaikenkarvaiset varustekauppiaat leivänsyrjässä hankkimalla vaikuttavan kokoelman turvakypäriä, turvaliivejä, turvakenkiä ja "saisinko vielä kattavimman tapaturmavakuutuksenne, kiitos".
Tädit pelkäävät putoamista ja suosivat rauhallisia, mieluiten puolinukuksissa laahustavia, maastossa pomminvarmoja jokamiehen ratsuja. Ja joka tädin kamalin pelko ja kauhistus, josta öisin nähdään tuskanhikisiä painajaisia, on tietenkin kumoonratsastus elikkäs kaatuminen heposen kanssa.
No, tämä tätipä sitten männä viikolla otti ja kaatui hevosen kanssa. Ihan kesken rauhallista ravihölköttelyä. Hups vaan, vanhantamman kengättömät takajalat luiskahtivat alta pois ja molemmat pyllähdimme mukkelismakkelis paksuun, pehmeään lumihankeen.
Hölmistyneinä kömmimme pystyyn ja tuijottelimme tammamamman kanssa toisiamme.
"Mitä hittoa tapahtui?"
"En mä vaan tajua. Mitä sä siellä alhaalla teet?"
"Sattuks sua?"
"Ei, entäs sua?"
Osapuilleen tällaista äänetöntä keskustelua käyden käveltiin tamman kanssa vähän aikaa reippaasti eestaas kentällä (halusin tietenkin tarkistaa ettei tamma ontunut tms., mutta olisin voinut vannoa, että myös se tarkkaili minua yhtä huolestuneesti tarkistaakseen saman asian).
Selvisimme siis säikähdyksellä. Lopputunti kului rattoisasti rauhallisella maastokävelyllä. Tästä lähin täti muistaa hiukan tutkiskella jalkaisin kentän pintarakennetta ennen ratsastusta. Lumihangen alla saattaa vaania jäinen vaara.
Tätiratsastajathan ovat tunnetusti varovaista ja pelkääväistä porukkaa. Tädit pitävät kaikenkarvaiset varustekauppiaat leivänsyrjässä hankkimalla vaikuttavan kokoelman turvakypäriä, turvaliivejä, turvakenkiä ja "saisinko vielä kattavimman tapaturmavakuutuksenne, kiitos".
Tädit pelkäävät putoamista ja suosivat rauhallisia, mieluiten puolinukuksissa laahustavia, maastossa pomminvarmoja jokamiehen ratsuja. Ja joka tädin kamalin pelko ja kauhistus, josta öisin nähdään tuskanhikisiä painajaisia, on tietenkin kumoonratsastus elikkäs kaatuminen heposen kanssa.
No, tämä tätipä sitten männä viikolla otti ja kaatui hevosen kanssa. Ihan kesken rauhallista ravihölköttelyä. Hups vaan, vanhantamman kengättömät takajalat luiskahtivat alta pois ja molemmat pyllähdimme mukkelismakkelis paksuun, pehmeään lumihankeen.
Hölmistyneinä kömmimme pystyyn ja tuijottelimme tammamamman kanssa toisiamme.
"Mitä hittoa tapahtui?"
"En mä vaan tajua. Mitä sä siellä alhaalla teet?"
"Sattuks sua?"
"Ei, entäs sua?"
Osapuilleen tällaista äänetöntä keskustelua käyden käveltiin tamman kanssa vähän aikaa reippaasti eestaas kentällä (halusin tietenkin tarkistaa ettei tamma ontunut tms., mutta olisin voinut vannoa, että myös se tarkkaili minua yhtä huolestuneesti tarkistaakseen saman asian).
Selvisimme siis säikähdyksellä. Lopputunti kului rattoisasti rauhallisella maastokävelyllä. Tästä lähin täti muistaa hiukan tutkiskella jalkaisin kentän pintarakennetta ennen ratsastusta. Lumihangen alla saattaa vaania jäinen vaara.
tiistaina, tammikuuta 25, 2005
Pikkutamma 29-1-05 sekä ajatuksia ratsastamisesta
Mielettömän upea ilma, joten lähdin Pikkutammalla maastoon HoitajaYkkösen ja Kiltintamman kanssa. Pikkutammalla on ratsastettu viimeksi joskus marras- joulukuun vaihteen tienoilla, joten arvelin sen olevan menokenkä ojossa. Tehtiin pitkä kävelylenkki maastossa, otettiin vain pari lyhyttä ravipätkää. Lumessa kahlaaminen oli kuitenkin sen verran raskasta, että oli parasta varoa rasittamasta polleja liikaa. Lihaskunto ei ole kummallakaan paras mahdollinen pitkän loman jäljiltä. Lopussa laukattiin pellolla lyhyt pätkä, Pikkutamma olisi mielellään päästellyt niin lujaa kuin jaloista lähtee, mutta ajattelin että parempi köpötellä näin aluksi. Tuli ihan issikkaratsastus- fiilis, koska hevonen oli pieni ja eteenpyrkivä ja kulki ravissa ja laukassa pää ylhäällä.
HoitajaYkkönen alkaa jatkossa ratsastaa enemmän Pikkutammaa, jotta minä pääsen keskittymään nuorempiin polleihin. Harmittaa luovuttaa PT kouluratsastukseen, koska se edistyi viime vuonna lännenratsastushommissa aika kivasti. Suurin ongelma tässä kahden lajin systeemissä on ulko- ohjan tuki. Länkkärissä hevosen pitäisi kyetä liikkumaan ilman ulko- ohjan tukea ja koota itsensä pelkällä istunnalla ja pohkeilla. Kouluratsastuksessa taas hevonen oppii luottamaan siihen, että ulko- ohja on työskennellessä aina päällä. Samoin olen huomannut, että valitettavasti herkkyys istunnalle ja pohkeille katoaa, ja hevosesta tulee helposti tahmea. Tämä on sinänsä aika yllättävää, koska kouluratsastuksen tarkoitushan on tuottaa keveitä, avuille herkkiä hevosia. Toisaalta lännenratsastuksen herkkyys ja kouluratsastuksen herkkyys poikkeavat toisistaan, ensimmäisessä haetaan pelkällä istunnalla toimivia, itsestään suorittavia ratsuja. Jälkimmäisessä lajissa taas suoritettavat tehtävät ovat hevoselle vaikeampia, ja ratsastajat käyttävät enemmän apuja hevosen liikkumisen kontrolloimiseen.
HoitajaYkkönen alkaa jatkossa ratsastaa enemmän Pikkutammaa, jotta minä pääsen keskittymään nuorempiin polleihin. Harmittaa luovuttaa PT kouluratsastukseen, koska se edistyi viime vuonna lännenratsastushommissa aika kivasti. Suurin ongelma tässä kahden lajin systeemissä on ulko- ohjan tuki. Länkkärissä hevosen pitäisi kyetä liikkumaan ilman ulko- ohjan tukea ja koota itsensä pelkällä istunnalla ja pohkeilla. Kouluratsastuksessa taas hevonen oppii luottamaan siihen, että ulko- ohja on työskennellessä aina päällä. Samoin olen huomannut, että valitettavasti herkkyys istunnalle ja pohkeille katoaa, ja hevosesta tulee helposti tahmea. Tämä on sinänsä aika yllättävää, koska kouluratsastuksen tarkoitushan on tuottaa keveitä, avuille herkkiä hevosia. Toisaalta lännenratsastuksen herkkyys ja kouluratsastuksen herkkyys poikkeavat toisistaan, ensimmäisessä haetaan pelkällä istunnalla toimivia, itsestään suorittavia ratsuja. Jälkimmäisessä lajissa taas suoritettavat tehtävät ovat hevoselle vaikeampia, ja ratsastajat käyttävät enemmän apuja hevosen liikkumisen kontrolloimiseen.
maanantaina, tammikuuta 24, 2005
Isoruuna 23-1-05
Hieno tunti! Aloitettiin reippaasti reining- harjoituksilla. Harjoiteltiin laukanvaihtoja kahdeksikolla, ensin käynnissä ja ravissa, lopuksi laukassa. Harjoittelu hitaammissa askellajeissa ennen varsinaisia laukanvaihtoja oli aika hedelmällistä puuhaa, koska siinä ehti muuttaa istuntaa "asteittain", vaihe kerrallaan. Laukassa vauhti on sen verran kova, että keskialueella kahden pääty- ympyrän välissä loppuu tila kesken, jos avut eivät osu kohdalleen. Tehtiin myös joitain vaihtoja laukkaamalla uralta keskihalkaisijalle ja kääntymällä siltä pääty- ympyrälle. Harjoiteltiin myös laukan eri "vaihteita" eli perusistunnassa hidasta laukkaa ja kakkosvaihteella, lievässä etukenossa nopeampaa laukkaa. Maneesissa ei valitettavasti riitä tila kolmosvaihteeseen, joten sen harjoitteleminen täytyy siirtää keväämmälle (kunnes ulkokenttä on lumeton ja jäätön).
Lopussa pleasurea, Valmentaja laittoi minut ratsastamaan "radan" ja tarkkaili, miten siirtymiset sujuvat. Plösö kuulostaa varsinkin lajiin vihkiytymättömistä lapsellisen helpolta, kyllähän nyt kuka tahansa ratsastaja osaa mennä uralla käyntiä, ravia ja laukkaa sekä vaihtaa suuntaa ja peruuttaa. Homman juju onkin siinä, että ratsastajan täytyy osata ratsastaa hevonen mahdollisimman rennoksi, askellajit täytyy hioa todella hitaiksi mutta silti oikean tahtisiksi ja siirtymiset tapahtua niin eleettömästi kuin mahdollista. Ja tämä kaikki pitkin ohjin. Niin ja hevosen täytyy tietysti liikkua oikeassa muodossa: takapää hyvin alla ja kaulan ylälinja sään korkeudella.
Lopussa pleasurea, Valmentaja laittoi minut ratsastamaan "radan" ja tarkkaili, miten siirtymiset sujuvat. Plösö kuulostaa varsinkin lajiin vihkiytymättömistä lapsellisen helpolta, kyllähän nyt kuka tahansa ratsastaja osaa mennä uralla käyntiä, ravia ja laukkaa sekä vaihtaa suuntaa ja peruuttaa. Homman juju onkin siinä, että ratsastajan täytyy osata ratsastaa hevonen mahdollisimman rennoksi, askellajit täytyy hioa todella hitaiksi mutta silti oikean tahtisiksi ja siirtymiset tapahtua niin eleettömästi kuin mahdollista. Ja tämä kaikki pitkin ohjin. Niin ja hevosen täytyy tietysti liikkua oikeassa muodossa: takapää hyvin alla ja kaulan ylälinja sään korkeudella.
sunnuntaina, tammikuuta 16, 2005
Isoruuna 16-1-05
Huh huh, pitkästä aikaa hevosen selässä. Onneksi Valmentaja oli inhimillinen eikä laukkuuttanut tuntikausia. Harjoittelimme tänään istunnalla ja sisäohjalla kokoamista sekä hevosen valmistelemista hyvään laukannostoon, mahdollisimman koottua laukkaa pitkin ohjin sekä joitain trail- juttuja. Olin niin kertakaikkisen jumissa selästäni, että osa ajasta oli käytettävä venyttelemiseen.
Laukkasessiot sujuivat yllättävän hyvin, ratsastustauko tuntui eniten jalkojen voimissa: laukkapätkät oli pidettävä aika lyhyenä ettei heppa ehtinyt huomata kontrollin hiipuvan. Isoruuna oli mukavan kevyt ratsastaa, ja tein pari oikein näppärää laukannostoa. (Ja pari aika kamalaa, mutta niistä ei nyt puhuta.. ;o) Jogia mentiin sen verran, että saatiin lihakset lämpimiksi. Se on osa- alue, jossa minun ei tarvitse enää nykyään tehdä kovin paljon töitä. Olen sen verran paljon jogannut vuosien varrella erilaisilla hevosilla, että homma alkaa olla suht hyvin hanskassa. Varsinkin Isollaruunalla, joka on kone.
Trail- harjoituksissa tehtiin muutamia peruutuksia puomikujassa, sidepassia puomin päällä, 360 asteen käännöksiä puomiruudussa ja käyntipuomeja. Valmentaja pienensi ruutua, sitä mukaa kun selvitin tehtävän, lopulta ruutu oli enää vajaat 7 askeleenmittaa pitkä. AQHA:n kisoissa se on kuulemma 8, joten tulin pyöritelleeksi isoa ruunanrohjaketta postimerkin kokoisella alueella. Kivaa oli, ja trail oli ihan omiaan pitkän tauon päälle.
Laukkasessiot sujuivat yllättävän hyvin, ratsastustauko tuntui eniten jalkojen voimissa: laukkapätkät oli pidettävä aika lyhyenä ettei heppa ehtinyt huomata kontrollin hiipuvan. Isoruuna oli mukavan kevyt ratsastaa, ja tein pari oikein näppärää laukannostoa. (Ja pari aika kamalaa, mutta niistä ei nyt puhuta.. ;o) Jogia mentiin sen verran, että saatiin lihakset lämpimiksi. Se on osa- alue, jossa minun ei tarvitse enää nykyään tehdä kovin paljon töitä. Olen sen verran paljon jogannut vuosien varrella erilaisilla hevosilla, että homma alkaa olla suht hyvin hanskassa. Varsinkin Isollaruunalla, joka on kone.
Trail- harjoituksissa tehtiin muutamia peruutuksia puomikujassa, sidepassia puomin päällä, 360 asteen käännöksiä puomiruudussa ja käyntipuomeja. Valmentaja pienensi ruutua, sitä mukaa kun selvitin tehtävän, lopulta ruutu oli enää vajaat 7 askeleenmittaa pitkä. AQHA:n kisoissa se on kuulemma 8, joten tulin pyöritelleeksi isoa ruunanrohjaketta postimerkin kokoisella alueella. Kivaa oli, ja trail oli ihan omiaan pitkän tauon päälle.
lauantaina, tammikuuta 15, 2005
Kaunispoika 15-1-05
Kaunispoika oli oikein innoissaan, kun lähdimme tallista kentälle. Se on eläin, jolla on niin paljon toimintatarmoa ja energiaa, että sillä lämmittäisi ja valaisisi vaikka pienen kylän. Panin tyytyväisenä merkille, että se käveli oikein rentona (ollakseen KP) kentälle. Liinassa se oli aluksi todella vauhdikas, ja lensi häntä tötteröllä. Annoin sen purkaa energiaansa juoksemiseen ja vaihdoin suuntaa, kun se oli tarpeeksi rauhoittunut. Ei meinannut millään pysyä oikeassa kierroksessa, vaan yritti vaihtaa suuntaa jos herpaannuin hetkeksikin. Lopetettiin, kun se alkoi venyttää eteen- alas ja tempo oli jotakuinkin järkevä. KP:llä on ihan uskomattoman hyvä tasapaino, se ei liukastunut tai horjahtanut kertaakaan, vaikka pohja oli paikoitellen liukas ja sillä ei ole kenkiä. Itse asiassa sen laukka oli aika hauskan näköistä jänisloikkaa, se suorastaan istui kintereittensä päällä yrittäessään välttää liukastumista.
Juoksutuksen loputtua KP keksi, että ympäristössä voisi olla vaikka mitä kivaa tuijotettavaa. Niinpä laitoin sen seuraamaan ja väistämään minua, kun kävelin täysin ennalta arvaamattomia kiekuroita. Aina kun sen huomio siirtyi pois minusta, nyin tai ravistin liinaa kunnes sen huomio oli taas siirtynyt minuun. KP on ihan hirveän herkkä ympäristöstä tuleville ärsykkeille, joten sen kanssa saa koko ajan tehdä kaikenlaisia keskittymisharjoituksia. Sen yleisin asento on pää ylhäällä ja katse kaukaisuudessa, valmiina loikkaamaan sivuun ja karauttamaan karkuun. Jos sen pään pystyy pitämään alempana, sen koko vireystaso on matalampi ja sen kanssa työskentely on paljon helpompaa ja turvallisempaa. KP on herkkyydessään ja vaikeudessaan yksi liikkiksimmistä hevosista, mitä olen ikinä tavannut. Se pitää ihan hirveästi ihmisistä ja on kamalan kiltti, sitäpaitsi se on silmiä hivelevän kaunis. Eräs ystäväni sanoikin minulle, että KP:tä ei ole tehty ihmisen ratsuksi, vaan laukkaamaan arolla villinä ja vapaana.
Juoksutuksen loputtua KP keksi, että ympäristössä voisi olla vaikka mitä kivaa tuijotettavaa. Niinpä laitoin sen seuraamaan ja väistämään minua, kun kävelin täysin ennalta arvaamattomia kiekuroita. Aina kun sen huomio siirtyi pois minusta, nyin tai ravistin liinaa kunnes sen huomio oli taas siirtynyt minuun. KP on ihan hirveän herkkä ympäristöstä tuleville ärsykkeille, joten sen kanssa saa koko ajan tehdä kaikenlaisia keskittymisharjoituksia. Sen yleisin asento on pää ylhäällä ja katse kaukaisuudessa, valmiina loikkaamaan sivuun ja karauttamaan karkuun. Jos sen pään pystyy pitämään alempana, sen koko vireystaso on matalampi ja sen kanssa työskentely on paljon helpompaa ja turvallisempaa. KP on herkkyydessään ja vaikeudessaan yksi liikkiksimmistä hevosista, mitä olen ikinä tavannut. Se pitää ihan hirveästi ihmisistä ja on kamalan kiltti, sitäpaitsi se on silmiä hivelevän kaunis. Eräs ystäväni sanoikin minulle, että KP:tä ei ole tehty ihmisen ratsuksi, vaan laukkaamaan arolla villinä ja vapaana.
Lempipoika 15-1-05
Tänään tuntui siltä, että alkaa olla aika kaivaa pollet naftaliinista. Juoksutin Lempipoikaa liinassa sellaiset puoli tuntia, minkä jälkeen teimme joitain harjoituksia maasta käsin. Kenttä oli jotakuinkin kauttaaltaan jäässä, onneksi yhdessä nurkassa oli sellainen öbaut ison juoksutusympyrän kokoinen luminen ja jäätön kohta. Uskaltauduin juoksuttamaan pelkällä naruriimulla, koska oripojat ovat viime aikoina olleet todella rauhallisia.
Lemppari on uskomattoman cool eläin. Siitä ei kyllä huomannut oikeastaan ollenkaan, että se on viime aikoina joutunut jäisten kelien vuoksi seisomaan karsinassa normaalia enemmän. Tai että se on ollut lomalla viime lokakuusta lähtien. Muutamia pää- alas-ja- leikitään- isoa- oria- elkeitä, joitain pukkiloikkia ja pari laitonta suunnanvaihtoa, muuten meno oli erittäin asiallista. Aina vaan jaksan ihailla sen laukkaa: rento, hidas, koottu, hakee eteen- alas. Jäät pois, hus hus, että pääsen pian ratsastamaan!
Tehtiin vielä juoksutuksen päätteeksi joitain takaosan väistätyksiä (parempi vasemmalta oikealle), etuosan väistätyksiä (parempi oikealta vasemmalle) ja peruutuksia. Ei meinannut aluksi peruuttaa millään, vaan yritti nousta takajaloilleen (silleen laiskasti ja matalasti, levade- tyyppisesti). Vika oli liinan toisessa päässä, eli käytin liikaa voimaa: polle kokosi itseään enemmän kuin oli tarkoitus ja peruuttamisesta tulikin jotain ihan muuta. Kun vähensin voimaa liinakädessä ja työnsin kevyesti ryntäistä, se peruutti aivan asiallisesti.
Lemppari on uskomattoman cool eläin. Siitä ei kyllä huomannut oikeastaan ollenkaan, että se on viime aikoina joutunut jäisten kelien vuoksi seisomaan karsinassa normaalia enemmän. Tai että se on ollut lomalla viime lokakuusta lähtien. Muutamia pää- alas-ja- leikitään- isoa- oria- elkeitä, joitain pukkiloikkia ja pari laitonta suunnanvaihtoa, muuten meno oli erittäin asiallista. Aina vaan jaksan ihailla sen laukkaa: rento, hidas, koottu, hakee eteen- alas. Jäät pois, hus hus, että pääsen pian ratsastamaan!
Tehtiin vielä juoksutuksen päätteeksi joitain takaosan väistätyksiä (parempi vasemmalta oikealle), etuosan väistätyksiä (parempi oikealta vasemmalle) ja peruutuksia. Ei meinannut aluksi peruuttaa millään, vaan yritti nousta takajaloilleen (silleen laiskasti ja matalasti, levade- tyyppisesti). Vika oli liinan toisessa päässä, eli käytin liikaa voimaa: polle kokosi itseään enemmän kuin oli tarkoitus ja peruuttamisesta tulikin jotain ihan muuta. Kun vähensin voimaa liinakädessä ja työnsin kevyesti ryntäistä, se peruutti aivan asiallisesti.
lauantaina, tammikuuta 08, 2005
Pahantamman tunti 8-1-05
Olin tänään pitämässä tuntia Pahalletammalle ja sen omistajalle. Omat hevoseni toimivat paljon paremmin, jos ne juoksuttaa liinassa ennen ratsastusta, joten olemme kokeilleet Pahiksen kanssa samaa juttua. Se on toiminut aika hyvin, koska kapinointi apuja vastaan on vähentynyt huomattavasti (tosin syynä saattaa osittain olla myös talviaika ja kiimojen puuttuminen).
Two trackin sinnikäs harjoitteleminen on selkeästi vaikuttanut käyntiin: heti kun takaosa on alla, askel lyhenee ja rauhoittuu. Samoin ravin suhteen on tapahtunut huomattavaa edistymistä tämän syksyn ja talven aikana. Tänään mentiin jo pitkiä pätkiä hyvää jogia ilman ryntäilyä ja pääkin pysyi tarpeeksi alhaalla. Ollaan päästy myös aika hyvin eroon rullaamisesta; viime keväänä Pahis keksi reagoida jopa pienimpiin mahdollisiin pidätteisiin rullaamalla itsensä ihan kaarelle ja kokoamalla itseänsä liikaa ja väärin. Päästiin tavasta eroon, kun vieroitettiin se kokonaan ohjastuesta ja yhtäjaksoisista, taaksepäin suuntautuvista pidätteistä. Nykyään tarvitaan jo todellinen erikoistilanne, että se vetää itsensä kasaan ja lähtee "pönkimään" vinttikoirana.
Laukka on vielä arvoitus, tuleeko se onnistumaan ja minkälaatuisena (Pahis on lv). Maastossa suoralla laukka nousee, mutta on helposti nelitahtista. Kentällä tilaa on vielä toistaiseksi liian vähän, ja pohjan pitäisi olla todella hyvässä kunnossa, ennenkuin laukkaa uskaltaisi edes yrittää. Pahiksen tasapaino laukassa ei ole paras mahdollinen, joten se saattaa kaatua kaarteessa. Olen nähnyt ja kokenut siltä myös 3-tahtisen laukan, mutta se vaatii voimakkaan kokoamisen ja paljon apua ratsastajalta. Tavoitteet laukan suhteen ovatkin varmuuden vuoksi mahdollisimman matalalla: hepo oppii nostamaan laukan avuista ja pystyy ainakin suoralla laukkaamaan turvallista ja kontrolloitavissa olevaa laukkaa. Kaikki, mikä tulee tuon päälle on sitten bonusta.
Two trackin sinnikäs harjoitteleminen on selkeästi vaikuttanut käyntiin: heti kun takaosa on alla, askel lyhenee ja rauhoittuu. Samoin ravin suhteen on tapahtunut huomattavaa edistymistä tämän syksyn ja talven aikana. Tänään mentiin jo pitkiä pätkiä hyvää jogia ilman ryntäilyä ja pääkin pysyi tarpeeksi alhaalla. Ollaan päästy myös aika hyvin eroon rullaamisesta; viime keväänä Pahis keksi reagoida jopa pienimpiin mahdollisiin pidätteisiin rullaamalla itsensä ihan kaarelle ja kokoamalla itseänsä liikaa ja väärin. Päästiin tavasta eroon, kun vieroitettiin se kokonaan ohjastuesta ja yhtäjaksoisista, taaksepäin suuntautuvista pidätteistä. Nykyään tarvitaan jo todellinen erikoistilanne, että se vetää itsensä kasaan ja lähtee "pönkimään" vinttikoirana.
Laukka on vielä arvoitus, tuleeko se onnistumaan ja minkälaatuisena (Pahis on lv). Maastossa suoralla laukka nousee, mutta on helposti nelitahtista. Kentällä tilaa on vielä toistaiseksi liian vähän, ja pohjan pitäisi olla todella hyvässä kunnossa, ennenkuin laukkaa uskaltaisi edes yrittää. Pahiksen tasapaino laukassa ei ole paras mahdollinen, joten se saattaa kaatua kaarteessa. Olen nähnyt ja kokenut siltä myös 3-tahtisen laukan, mutta se vaatii voimakkaan kokoamisen ja paljon apua ratsastajalta. Tavoitteet laukan suhteen ovatkin varmuuden vuoksi mahdollisimman matalalla: hepo oppii nostamaan laukan avuista ja pystyy ainakin suoralla laukkaamaan turvallista ja kontrolloitavissa olevaa laukkaa. Kaikki, mikä tulee tuon päälle on sitten bonusta.
keskiviikkona, tammikuuta 05, 2005
Hiljaista näin talvisin
Pollelassa on näin talvisaikaan hiljaista, koska hepat ovat lomalla. Inhoan niin kauheasti kylmää ja epämiellyttävää säätä, että en enää nykyään viitsi kiusata itseäni yrittämällä ratsastaa tavoitehakuisesti talvella. Hepat voivat mitä mainioimmin, ainakin omasta mielestään, kun ne saavat viettää parin kuukauden talviloman. Liikuskelemme maastossa silloin kun sää sallii, käväisemme ehkä pikaisesti ja lievän välinpitämättömästi kentällä muistelemassa two trackiä ja sidepassia.
Oman ratsastusmotivaation nostattamisessa tällainen tauko on loistava työkalu: odotan helmikuun aurinkoa ja sen lunta sulattavaa lämpöä malttamattomana. Mielessä pyörii jo Lempipojan tuleva valmennussuunnitelma ja Kauniinpojan ratsukoulutuksen aloittaminen. Mielikuvaratsastan päivittäin Lempipojalla, käyn läpi laukannostoapuja ja väistöjä. Mietin, miten saan sen pysähdykset terävämmiksi. Uskaltaisinko jo aloittaa spinnaamisen, vai odotanko vielä syksyyn, että tiedän varmasti sen pitävän kaikki 4 jalkaa lähellä maata. Lempipoika on hyvin orimainen, ja esittelee mielellään parhaita puoliaan, oli naisia läsnä tai ei. Olen toistaiseksi välttänyt turhaa provosoimista, kuten liikkeitä, joilla paino siirtyy voimakkaasti takaosalle. Asiassa ei olisi mitään hämminkiä, jos olisin kouluttamassa siitä este- tai kouluratsua, tällöin kokoamisaste saisi ajoittain ollakin korkea. Lännenhevosen kohdalla juttu on vähän toinen, sillä kokoamisaste on matalampi, eikä etuosan voimakas lyheneminen ole suotavaa. Jos hevosta ratsastaa voimakkaasti kooten, se kasvattaa paksut kaulalihakset, ja alkaa kantaa itseään hyvin kouluhevosmaisessa muodossa. Tällöin etuosan elastisuus kärsii, ja hevonen näyttää liikkuvan pitkillä ohjillakin koottuna. Ei hyvä. Tämän lisäksi länkkärissä ratsastajan ei ole tarkoitus kontrolloida hevosen liikkumista jatkuvalla ohjastuntumalla, vaan istunnalla. Kärjistetysti sanottuna: mitä vähemmällä suuhunkoskemisella pääsen hevosen kanssa, sen parempi lännenhevonen siitä tulee.
Lempipoika ei onneksi ainakaan toistaiseksi tunnu liian herkkänahkaiselta tai eteenpyrkivältä, mutta tilanne saattaa vielä muuttua, kun se on tottuneempi ratsastajaan. Kokemukseni mukaan monet aloitettavat hevoset ovat alkuvaiheessa rauhallisia, jopa laiskoja. Sitten, kun ne tottuvat ratsastajaan ja niiltä aletaan vaatia työntekoa, muuttuu asenne aivan päinvastaiseksi. Varsinkin jos ne ovat tottuneet pääsemään helpolla liian pitkään. Hyvän hevosenkouluttajan pitää tietää, missä vaiheessa siirtyä eteenpäin uusiin ja astetta vaativampiin tehtäviin. Alkuvaiheessa tehdyt mokat kun seuraavat pahimmassa tapauksessa mukana koko hevosen loppuiän. Onneksi on asiantuntijoita, joilta voi tarvittaessa kysyä neuvoa. No, länkkäriosaajia on meillä Suomessa harvemmassa, mutta kyllä niitäkin löytyy.
Oman ratsastusmotivaation nostattamisessa tällainen tauko on loistava työkalu: odotan helmikuun aurinkoa ja sen lunta sulattavaa lämpöä malttamattomana. Mielessä pyörii jo Lempipojan tuleva valmennussuunnitelma ja Kauniinpojan ratsukoulutuksen aloittaminen. Mielikuvaratsastan päivittäin Lempipojalla, käyn läpi laukannostoapuja ja väistöjä. Mietin, miten saan sen pysähdykset terävämmiksi. Uskaltaisinko jo aloittaa spinnaamisen, vai odotanko vielä syksyyn, että tiedän varmasti sen pitävän kaikki 4 jalkaa lähellä maata. Lempipoika on hyvin orimainen, ja esittelee mielellään parhaita puoliaan, oli naisia läsnä tai ei. Olen toistaiseksi välttänyt turhaa provosoimista, kuten liikkeitä, joilla paino siirtyy voimakkaasti takaosalle. Asiassa ei olisi mitään hämminkiä, jos olisin kouluttamassa siitä este- tai kouluratsua, tällöin kokoamisaste saisi ajoittain ollakin korkea. Lännenhevosen kohdalla juttu on vähän toinen, sillä kokoamisaste on matalampi, eikä etuosan voimakas lyheneminen ole suotavaa. Jos hevosta ratsastaa voimakkaasti kooten, se kasvattaa paksut kaulalihakset, ja alkaa kantaa itseään hyvin kouluhevosmaisessa muodossa. Tällöin etuosan elastisuus kärsii, ja hevonen näyttää liikkuvan pitkillä ohjillakin koottuna. Ei hyvä. Tämän lisäksi länkkärissä ratsastajan ei ole tarkoitus kontrolloida hevosen liikkumista jatkuvalla ohjastuntumalla, vaan istunnalla. Kärjistetysti sanottuna: mitä vähemmällä suuhunkoskemisella pääsen hevosen kanssa, sen parempi lännenhevonen siitä tulee.
Lempipoika ei onneksi ainakaan toistaiseksi tunnu liian herkkänahkaiselta tai eteenpyrkivältä, mutta tilanne saattaa vielä muuttua, kun se on tottuneempi ratsastajaan. Kokemukseni mukaan monet aloitettavat hevoset ovat alkuvaiheessa rauhallisia, jopa laiskoja. Sitten, kun ne tottuvat ratsastajaan ja niiltä aletaan vaatia työntekoa, muuttuu asenne aivan päinvastaiseksi. Varsinkin jos ne ovat tottuneet pääsemään helpolla liian pitkään. Hyvän hevosenkouluttajan pitää tietää, missä vaiheessa siirtyä eteenpäin uusiin ja astetta vaativampiin tehtäviin. Alkuvaiheessa tehdyt mokat kun seuraavat pahimmassa tapauksessa mukana koko hevosen loppuiän. Onneksi on asiantuntijoita, joilta voi tarvittaessa kysyä neuvoa. No, länkkäriosaajia on meillä Suomessa harvemmassa, mutta kyllä niitäkin löytyy.
perjantaina, joulukuuta 31, 2004
Tätipahkeinen & vanhatamma 31-12-04
Laukk… eikun ravia, eikun….
Mammahan oli menopelipäällä! Täti oli päättänyt (onneksi) edellisestä kerrasta lähes itsemurhan partaalle masentuneena laittaa hevolle satulan selkään, jotta kykenisi menemään muutakin askellajia kuin käyntiä. Alkukäynnissä ei vielä mitään hätää, toki tammamamman askellus oli pitkää ja reipasta, mutta niinhän se aina on. Mutta kun täti alkoi pyydellä tammalta kevyttä ravia, alkoi tapahtua. Tamma päätteli saavansa laukka-avut joten laukkaa siis. Tämä toistui muutaman kerran, jonka jälkeen täti heitti kannuksensa kentän laidalle. Sen jälkeen alkoi ravivaihdekin löytymään. Ilmeisesti tammamamma vain kertakaikkiaan oli niin menopäällä, että kannuksen kosketus kylkeen toimi sille sopivana tekosyynä vähän päästellä höyryjä.
Mitä siitä muuten tulee kun jäykkä täti ratsastaa jäykkää mammahevosta? En tiedä, mutta tunne oli vähän niin kuin sokea taluttaisi toista sokeaa ;) Tädin on ilmeisesti laitettava itsensä venyttely-vanuttelu-taivuttelukuurille, josko sitä hevostakin sitten joskus olisi helpompi taivutella.
Ja kyllä se tamma lopputunnista jo meni ihan säällistä jogiakin, pitkin ohjin ja rentona. Toivo elää.
Mammahan oli menopelipäällä! Täti oli päättänyt (onneksi) edellisestä kerrasta lähes itsemurhan partaalle masentuneena laittaa hevolle satulan selkään, jotta kykenisi menemään muutakin askellajia kuin käyntiä. Alkukäynnissä ei vielä mitään hätää, toki tammamamman askellus oli pitkää ja reipasta, mutta niinhän se aina on. Mutta kun täti alkoi pyydellä tammalta kevyttä ravia, alkoi tapahtua. Tamma päätteli saavansa laukka-avut joten laukkaa siis. Tämä toistui muutaman kerran, jonka jälkeen täti heitti kannuksensa kentän laidalle. Sen jälkeen alkoi ravivaihdekin löytymään. Ilmeisesti tammamamma vain kertakaikkiaan oli niin menopäällä, että kannuksen kosketus kylkeen toimi sille sopivana tekosyynä vähän päästellä höyryjä.
Mitä siitä muuten tulee kun jäykkä täti ratsastaa jäykkää mammahevosta? En tiedä, mutta tunne oli vähän niin kuin sokea taluttaisi toista sokeaa ;) Tädin on ilmeisesti laitettava itsensä venyttely-vanuttelu-taivuttelukuurille, josko sitä hevostakin sitten joskus olisi helpompi taivutella.
Ja kyllä se tamma lopputunnista jo meni ihan säällistä jogiakin, pitkin ohjin ja rentona. Toivo elää.
perjantaina, joulukuuta 17, 2004
Tätipahkeinen & vanhatamma 17-12-04
Kadonnutta ratsastustaitoa muistelemassa
Tädillä on ollut vähän stressiä viime aikoina, joten täti päätti viettää rentouttavan ratsastelukerran vanhalla tammalla ilman satulaa. Viimeksi täti on istunut hevosen selässä satulatta joskus…öööö…. tuota… taisi olla vuonna 2002? Joka tapauksessa vielä tuolloin tädin ja vanhan tamman yhteispeli sujui ihan mallikkaasti ilman satulaa ja suitsiakin.
No, enää kyseinen taito on muisto vain. Täti huomasi kauhukseen pysyvänsä hädin tuskin hiljakseen hölköttelevän hevosen selässä, puhumattakaan mistään korkeamman tason toiminnasta. Ei helvata, sanonpahan vaan. Ilmeisesti joka-toinen-viikko-ratsimistahti on tehnyt tehtävänsä ja ruostuttanut tädin vähäisetkin taidot.
Vettä satoi, maa oli musta ja tunnelma ankea. Tammakin oli vastaanvänkäyspäällä (mikä ei sinänsä ihme, raahata nyt viaton elukkaparka moiseen ilmaan). No, tästähän ei päästä kuin ylöspäin, täti tuumasi, ja päätti jatkossa muistella kadonnutta ratsastustaitoaan hiukan tiuhemmassa tahdissa.
Tädillä on ollut vähän stressiä viime aikoina, joten täti päätti viettää rentouttavan ratsastelukerran vanhalla tammalla ilman satulaa. Viimeksi täti on istunut hevosen selässä satulatta joskus…öööö…. tuota… taisi olla vuonna 2002? Joka tapauksessa vielä tuolloin tädin ja vanhan tamman yhteispeli sujui ihan mallikkaasti ilman satulaa ja suitsiakin.
No, enää kyseinen taito on muisto vain. Täti huomasi kauhukseen pysyvänsä hädin tuskin hiljakseen hölköttelevän hevosen selässä, puhumattakaan mistään korkeamman tason toiminnasta. Ei helvata, sanonpahan vaan. Ilmeisesti joka-toinen-viikko-ratsimistahti on tehnyt tehtävänsä ja ruostuttanut tädin vähäisetkin taidot.
Vettä satoi, maa oli musta ja tunnelma ankea. Tammakin oli vastaanvänkäyspäällä (mikä ei sinänsä ihme, raahata nyt viaton elukkaparka moiseen ilmaan). No, tästähän ei päästä kuin ylöspäin, täti tuumasi, ja päätti jatkossa muistella kadonnutta ratsastustaitoaan hiukan tiuhemmassa tahdissa.
maanantaina, lokakuuta 25, 2004
Kilttitamma 24-10-04
Juoksutin Kilttiätammaa noin 20 min. Toimi liinassa oikein kivasti, harjoittelimme myös peruuttamista liinassa. Varsinkin laukka oli suorastaan erinomaista: hidasta, rentoa ja kaula oli suurimman osan aikaa vaakatasossa.
Ratsastin vajaan tunnin. Menimme aluksi two trackiä käynnissä, toimi erinomaisesti pelkästä pohkeen hipaisusta ja yhdellä kädellä. Ratsastan Kilttiätammaa nivelillä, mutta usein yhdellä kädellä. Se on suustaan niin herkkä, että kapinoi kankikuolaimilla pienintäkin pidätettä. Se ei myöskään nostanut päätään kuin pari kertaa, ja silloinkin se laski sen heti alas, kun heilautin tai ravistin ohjia. Teimme aika paljon pysähdyksiä ja peruutuksia, ne onnistuivat paremmin kuin edellisillä kerroilla. Ilmeisesti liinassa peruututtaminen auttoi.
Jogi oli suorastaan taivaallista! Kilttitamma pysyi helposti takapää alla, kevyellä ulkopohkeella. Tempo ja tahti alkavat olla hallussa, vain lievä passitahtisuus vaivaa ajoittain. Passikin katoaa, kun takapään saa kunnolla käyttöön.
Laukkasin yhden ympyrän molempiin suuntiin. Kilttitamma laukkasi niin nätisti hidasta, kaunista lopea, että en kiusannut sitä laukalla sen enempää vaan poistuttiin maastoon kävelemään. Pään asennossa oli vielä korjaamisen varaa, mutta muuten laukka oli ok: heppa pysyi hyvin pohkeiden välissä eikä sillä ollut kiire mihinkään. Vitsi, kun aina menisi ratsastus näin hyvin!
Ratsastin vajaan tunnin. Menimme aluksi two trackiä käynnissä, toimi erinomaisesti pelkästä pohkeen hipaisusta ja yhdellä kädellä. Ratsastan Kilttiätammaa nivelillä, mutta usein yhdellä kädellä. Se on suustaan niin herkkä, että kapinoi kankikuolaimilla pienintäkin pidätettä. Se ei myöskään nostanut päätään kuin pari kertaa, ja silloinkin se laski sen heti alas, kun heilautin tai ravistin ohjia. Teimme aika paljon pysähdyksiä ja peruutuksia, ne onnistuivat paremmin kuin edellisillä kerroilla. Ilmeisesti liinassa peruututtaminen auttoi.
Jogi oli suorastaan taivaallista! Kilttitamma pysyi helposti takapää alla, kevyellä ulkopohkeella. Tempo ja tahti alkavat olla hallussa, vain lievä passitahtisuus vaivaa ajoittain. Passikin katoaa, kun takapään saa kunnolla käyttöön.
Laukkasin yhden ympyrän molempiin suuntiin. Kilttitamma laukkasi niin nätisti hidasta, kaunista lopea, että en kiusannut sitä laukalla sen enempää vaan poistuttiin maastoon kävelemään. Pään asennossa oli vielä korjaamisen varaa, mutta muuten laukka oli ok: heppa pysyi hyvin pohkeiden välissä eikä sillä ollut kiire mihinkään. Vitsi, kun aina menisi ratsastus näin hyvin!
Pikkutamma 23-10-04
Juoksutin Pikkutammaa noin puoli tuntia, kunnes se laukkasi rauhallisessa tempossa ja pää laski alas.
Ratsastin sillä noin tunnin, menimme aluksi taas käännöksiä ja two trackia, varsinkin käännökset onnistuivat hyvin. Two trackistä saattaa olla sellainenkin lisähyöty, mitä en ollut ajatellut: voi olla että se saa Pikkutamman hyväksymään satulavyön taakse osuvat pohjeavut vähän paremmin. Tarkkailin sen häntää käännöksissä ja two trackissä, enkä huomannut että se olisi kapinoinut pohjetta vastaan viuhtomalla häntää. Jog oli ok, ei menty sitä kuin vähän koska Pikkutamma tuntui liian reippaalta.
Laukka oli ihan siedettävää: nopeus oli ok mutta pää oli vielä liian ylhäällä. Teimme pysähdyksiä laukasta: laukkaympyrä - pysähdys - peruutus. Stopit ovat päässeet huonontumaan, kun en ole harjoitellut niitä pitkään aikaan kunnolla. Oli molemmissa kierroksissa suurinpiirtein samanlainen, eli juoksutus on auttanut parantamaan vasemman laukan laatua.
Teimme muutamia spinejä, tällä kertaa ne sujuivat yllättävän hyvin. Tosin se spinnaa vasta vain yhden kierroksen kunnolla, mutta parantaa koko ajan. Ihan lopussa harjoiteltiin sidepassia puomi rungon alla. Lopetettiin, kun sujui siedettävästi.
Pikkutamma ei selvästikään ole mikään pleasurehevonen, se on siihen liian ryhdikäs ja nopealiikkeinen. Se jopa häiriintyy liian löysinä roikkuvista ohjista, ja toimii paremmin kun ne ovat vähän lyhyemmät. Kuolaintuntumaa ei kuitenkaan tarvita, paitsi laukannostoissa sisäohjaa ja sitäkin hetkellisesti asetukseen ja kokoamiseen.
Ratsastin sillä noin tunnin, menimme aluksi taas käännöksiä ja two trackia, varsinkin käännökset onnistuivat hyvin. Two trackistä saattaa olla sellainenkin lisähyöty, mitä en ollut ajatellut: voi olla että se saa Pikkutamman hyväksymään satulavyön taakse osuvat pohjeavut vähän paremmin. Tarkkailin sen häntää käännöksissä ja two trackissä, enkä huomannut että se olisi kapinoinut pohjetta vastaan viuhtomalla häntää. Jog oli ok, ei menty sitä kuin vähän koska Pikkutamma tuntui liian reippaalta.
Laukka oli ihan siedettävää: nopeus oli ok mutta pää oli vielä liian ylhäällä. Teimme pysähdyksiä laukasta: laukkaympyrä - pysähdys - peruutus. Stopit ovat päässeet huonontumaan, kun en ole harjoitellut niitä pitkään aikaan kunnolla. Oli molemmissa kierroksissa suurinpiirtein samanlainen, eli juoksutus on auttanut parantamaan vasemman laukan laatua.
Teimme muutamia spinejä, tällä kertaa ne sujuivat yllättävän hyvin. Tosin se spinnaa vasta vain yhden kierroksen kunnolla, mutta parantaa koko ajan. Ihan lopussa harjoiteltiin sidepassia puomi rungon alla. Lopetettiin, kun sujui siedettävästi.
Pikkutamma ei selvästikään ole mikään pleasurehevonen, se on siihen liian ryhdikäs ja nopealiikkeinen. Se jopa häiriintyy liian löysinä roikkuvista ohjista, ja toimii paremmin kun ne ovat vähän lyhyemmät. Kuolaintuntumaa ei kuitenkaan tarvita, paitsi laukannostoissa sisäohjaa ja sitäkin hetkellisesti asetukseen ja kokoamiseen.
Vanhatamma 23-10-04
Käytiin ensin rämpimässä metsässä ja etsimässä umpeen kasvaneita polkuja. Viime talvena hakkuiden jälkeen kalliolle syntynyt polku oli näköjään edelleen käytössä. Sen toisessa päässä oleva ylösnousu oli ilman lumipeitettä aika kauhea: mutaa, juuria ja oksia sikinsokin, alta paistoi liukas kalliopinta. Vanhatamma tuli mäkeä alas ihan hyvin, mutta minä en enää uskaltanut kiivetä sitä hevosen selässä ylös. Niinpä talutin Vanhantamman ylämäkeen, ja ihan hyvä olikin. Maasta käsin näin, miten kovaa työtä se joutui tekemään kiivetessään. Vanhatamma näytti mäen päällä tyytyväiseltä ja kiitolliselta. Ihan selvästi se käsitti, että en ollut pyytänyt sitä kantamaan ratsastajaa niin vaikeassa paikassa. Se nimittäin kiipeää vaikka puuhun, jos pyydän kauniisti. Niinpä saan olla aika tarkkana, että en pyydä liikaa.
Mentiin vielä maastolenkin jälkeen kentälle, ja laukattiin muutama kierros ympyrällä ja uralla. Molemmat laukat olivat erittäin hyviä ja hitaita, myös vasen. Laukkasin hyvin pitkillä ohjilla, pitäen hevosen ulkopohkeella ympyrällä. Vasemman laukan kanssa on vielä pienenpieni ongelma; se nimittäin nostaa lähes aina oikean, mutta vaihtaa sen vasemmaksi jo toisella tai kolmannella askeleella. Nyt täytyisi keksiä jokin keino, jolla sen saa nostamaan vasemman laukan suoraan. Selkeät avut eivät auta, ei myöskään two trackistä (eli siis sulkutaivutuksesta) nosto. Täytyy vielä yrittää voltilta nostoa ja ulospäin asettamista, niistä voi olla apua. Enää sillä ei selvästikään ole mitään kipuja, jotka estäisivät vasemman laukan. Se saattaa kuitenkin vanhasta muistista nostaa oikean, ja vaihtaa sen vasempaan kun huomaa että vasen onnistuukin helpommin eikä enää satu.
Lopussa harjoittelimme sidepassia puomi pollen rungon alla. Vanhalletammalle on aina ollut sellaiset liikkeet vaikeita, joissa se joutuu kulkemaan sivuittain tai takaperin puomien keskellä. Tälläkin kertaa se yritti aluksi kiemurrella ja peruuttaa pois puomin päältä, mutta lopuksi antoi periksi. Mentiin yhdet onnistuneet sidepassit suuntaansa ja lopetettiin siihen.
Mentiin vielä maastolenkin jälkeen kentälle, ja laukattiin muutama kierros ympyrällä ja uralla. Molemmat laukat olivat erittäin hyviä ja hitaita, myös vasen. Laukkasin hyvin pitkillä ohjilla, pitäen hevosen ulkopohkeella ympyrällä. Vasemman laukan kanssa on vielä pienenpieni ongelma; se nimittäin nostaa lähes aina oikean, mutta vaihtaa sen vasemmaksi jo toisella tai kolmannella askeleella. Nyt täytyisi keksiä jokin keino, jolla sen saa nostamaan vasemman laukan suoraan. Selkeät avut eivät auta, ei myöskään two trackistä (eli siis sulkutaivutuksesta) nosto. Täytyy vielä yrittää voltilta nostoa ja ulospäin asettamista, niistä voi olla apua. Enää sillä ei selvästikään ole mitään kipuja, jotka estäisivät vasemman laukan. Se saattaa kuitenkin vanhasta muistista nostaa oikean, ja vaihtaa sen vasempaan kun huomaa että vasen onnistuukin helpommin eikä enää satu.
Lopussa harjoittelimme sidepassia puomi pollen rungon alla. Vanhalletammalle on aina ollut sellaiset liikkeet vaikeita, joissa se joutuu kulkemaan sivuittain tai takaperin puomien keskellä. Tälläkin kertaa se yritti aluksi kiemurrella ja peruuttaa pois puomin päältä, mutta lopuksi antoi periksi. Mentiin yhdet onnistuneet sidepassit suuntaansa ja lopetettiin siihen.
Kilttitamma 22-10-04
Juoksutin n.20 min että sain pollen selän toimimaan. Pimeä metsä oli mörköjä pullollaan, joten rauhallisista askellajeista oli turha haaveilla. Sitten selkään ja tunnin verran ratsastusta kentällä. Mörkömetsä nostatti päätä ylös, jouduin koko ajan huomauttelemaan ja korjaamaan pään asentoa. Kilttitamma oli myös HYVIN herkkä suustaan, nakkeli niskojaan jos ohjasapu osui perille asti (siis suupieleen).
Jogi oli oikein hyvää, mutta Kilttitamma tuppasi alussa hukkaamaan takaosansa ja ryömimään passitahtisesti. Muutama kierros two trackia molempiin suuntiin, niin alkoi se takapääkin astua alle ja ravi pysyä ravina.
Laukka sitten olikin katastrofaalista. Täyttä vauhtia eteen, pää pilvissä ja selkä notkolla. Vaikka kuinka yritti nostaa hyvän laukan ja pitää ulkopohkeen kiinni, Kilttitamma jotenkin hävisi jalkojen välistä. Laukkasin niin kauan, että se sujui edes siedettävällä nopeudella. Yllämainittu suu-herkkyys pahensi tilannetta; kaikki yritykset korjata pään asentoa muuttivat laukan vielä pahemmaksi. Lopetettiin, kun pysyi siedettävässä tempossa eikä enää kiihdyttänyt porttia kohti.
Koska kiihdytti porttia kohti kävellessä, laitoin sen tekemään muutaman "spinin" ennen kuin päästin sen pois kentältä. Kilttitamma ei tosiaankaan ole mikään reining-hevonen, joten sen spinit ovat hitaita ja epävarmoja. Se ei myöskään astu ristiin, vaan töpöttää etupäällään takaosan ollessa jotakuinkin paikoillaan. Teki kuitenkin kiltisti, mitä pyysin, ja kehuin sitä kovasti.
Jogi oli oikein hyvää, mutta Kilttitamma tuppasi alussa hukkaamaan takaosansa ja ryömimään passitahtisesti. Muutama kierros two trackia molempiin suuntiin, niin alkoi se takapääkin astua alle ja ravi pysyä ravina.
Laukka sitten olikin katastrofaalista. Täyttä vauhtia eteen, pää pilvissä ja selkä notkolla. Vaikka kuinka yritti nostaa hyvän laukan ja pitää ulkopohkeen kiinni, Kilttitamma jotenkin hävisi jalkojen välistä. Laukkasin niin kauan, että se sujui edes siedettävällä nopeudella. Yllämainittu suu-herkkyys pahensi tilannetta; kaikki yritykset korjata pään asentoa muuttivat laukan vielä pahemmaksi. Lopetettiin, kun pysyi siedettävässä tempossa eikä enää kiihdyttänyt porttia kohti.
Koska kiihdytti porttia kohti kävellessä, laitoin sen tekemään muutaman "spinin" ennen kuin päästin sen pois kentältä. Kilttitamma ei tosiaankaan ole mikään reining-hevonen, joten sen spinit ovat hitaita ja epävarmoja. Se ei myöskään astu ristiin, vaan töpöttää etupäällään takaosan ollessa jotakuinkin paikoillaan. Teki kuitenkin kiltisti, mitä pyysin, ja kehuin sitä kovasti.
lauantaina, lokakuuta 23, 2004
Pikkutamma 15-10-04 ja seisoskelusta
Juoksutin sitä puolisen tuntia ja sen jälkeen istuin sen selässä pitäessäni ratsastustuntia. Tein joitakin peruutuksia ja spinintekeleitä vasemmalla kädellä, muutoin homma oli pelkkää seisoskelua. Olen huomannut, että "tuolina" seisoskelusta on ollut valtavasti apua paikoillaan seisomisen opettelussa. Vaikka Pikkutamma on äärimmäisen toimelias otus, se on oppinut että seisominen = lepo. Yritän muutenkin, siis kun ratsastan sillä, katkaista toiminnan mahdollisimman usein seisoskelulla (alkaa muuten aina tehdä mieli tupakkaa kun seisoskelee hepan selässä, vaikka on jo vuosia ollut polttamatta...). Tällä tavoin se ei kuumene niin paljon, kun se tietää että tehtävät eivät seuraa toisiaan tauotta. Muuten se heittäytyy helposti urakkahommiin: se yrittää tarjota kaikkea mahdollista pikakelauksella, jonka jälkeen se yrittää ulos kentältä. Ja suuttuukin vielä, kun estän sitä! Se on sitä mieltä, että hei haloo hölmö, kaikki hommathan on hoidettu jo!
perjantaina, lokakuuta 22, 2004
Pikkutamma 14-10-04 ja hanskahommia
Pikkutamma heittäytyi lapselliseksi, kun näki että naksuttelen Kauniillepojalle. Tähän saakka naksuttelu oli ollut meidän kahden oma juttu. Niinpä se seurasi kärppänä, mitä vastapäisessä karsinassa tehtiin, ja yritti kaikin keinoin kiinnittää huomioni itseensä: se kilkutti ja repi loimitangolla roikkuvaa riimua, ja aina välillä tarkkaili, miten häirintä vaikuttaa minuun. Lopulta se kiskoi tangolta fleeceloimensa, ravisteli sitä tarmokkaasti ja pudotti sen lattialle.
Niinpä päätin Kauniinpojan suitsikokeen jälkeen leikkiä Pikkutamman kanssa nosta hanska-leikkiä. Leikkiin kuuluu, että menen sen karsinaan ja pudotan hanskani maahan. Pikkutamma hyökkää heti nostamaan sen ja antaa sen minulle. Palkinnoksi se saa leivänpalan. Se jaksaa toistaa temppua muutaman kerran, mutta sen jälkeen leikki muuttuu lentäväksi hanskaksi. Se ravistelee hanskaa äkäisesti, eikä annakaan sitä minulle vaan kääntää pään pois ja heittää sen toiselle puolelle karsinaa. Tässä vaiheessa kannattaa panna peli poikki, koska jos leikin päästää pitemmälle, mennään kakkahanska-osastolle: Pikkutamma viskoo hanskaa, kunnes se putoaa kakkakasaan. Sitten se hieroo turvalla hanskan palleroiden sekaan ja näyttää kyllästyneeltä.. ;o)
Niinpä päätin Kauniinpojan suitsikokeen jälkeen leikkiä Pikkutamman kanssa nosta hanska-leikkiä. Leikkiin kuuluu, että menen sen karsinaan ja pudotan hanskani maahan. Pikkutamma hyökkää heti nostamaan sen ja antaa sen minulle. Palkinnoksi se saa leivänpalan. Se jaksaa toistaa temppua muutaman kerran, mutta sen jälkeen leikki muuttuu lentäväksi hanskaksi. Se ravistelee hanskaa äkäisesti, eikä annakaan sitä minulle vaan kääntää pään pois ja heittää sen toiselle puolelle karsinaa. Tässä vaiheessa kannattaa panna peli poikki, koska jos leikin päästää pitemmälle, mennään kakkahanska-osastolle: Pikkutamma viskoo hanskaa, kunnes se putoaa kakkakasaan. Sitten se hieroo turvalla hanskan palleroiden sekaan ja näyttää kyllästyneeltä.. ;o)
torstaina, lokakuuta 21, 2004
Kaunispoika 14-10-04 ja suitsikammo
Ajattelin lähteä juoksuttamaan Kaunistapoikaa liinassa, mutta eihän mikään ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Kaunispoika oli ehdottomasti suitsia vastaan. Niinpä päätin naksuttimen avulla ottaa selvää, onko kyseessä suitsien pelko vai opittu käyttäytyminen (suitset -> töitä = ikävää -> parempi heittäytyä pelokkaaksi).
Opetin sen ensin luopumaan namista, mihin taisi mennä noin 5 namia ja naksautusta. Sitten opetin sen kääntämään pään kokonaan poispäin, mihin kului kymmenkunta leipäpalaa lisää. Pidimme tauon, jonka aikana täytin taskut leivänpaloilla. Takaisin karsinaan, nyt suitset mukana. Kaunispoika vetäytyi epäluuloisena karsinan takaseinälle suitset nähdessään. Ripustin ne oveen roikkumaan ja jäin odottelemaan, mitä tapahtuu. No, pollehan oli jo minuutin kuluttua toiveikkaana vieressäni leipäpaloja odottelemassa, eikä välittänyt lähellä roikkuvista suitsista vähääkään. Kymmenkunta namia myöhemmin se tiesi, että palkinto tulee, kun koskee turvalla suitsiin. Tauko ja noin 10 namia lisää, ja se jo työnsä turpaansa suitsien sisään. Vielä yksi tauko ja 10 namia ja Kaunispoika jo kosketti kuolaimia. Lopetettiin siihen, mutta tarkoitus olisi jatkaa hommaa myöhemmin.
Eli pollella ei oikeasti ollut mitään suitsikammoa. Se vaan oli oppinut, että aina kun jotain epämiellyttävää (kuten kuolaimet) tapahtuu tai esiintyy, siitä pääsee helpoiten eroon kun menee karsinan takaseinälle ja kääntää takapään ihmistä kohti. Huomasin naksutellessani, että Kaunispoika oppii ihan järkyttävän nopeasti. Tiesin kyllä, että se oppii asioita äkkiä, joskus jopa yhdestä kerrasta. Vasta naksuttelu avasi silmäni huomaamaan, että se on ihan ilmiömäisen nopea. No, eipä ole yllätys sinänsä, koska se on myös kaikissa reaktioissaan ja liikkeissään todella vikkelä.
Opetin sen ensin luopumaan namista, mihin taisi mennä noin 5 namia ja naksautusta. Sitten opetin sen kääntämään pään kokonaan poispäin, mihin kului kymmenkunta leipäpalaa lisää. Pidimme tauon, jonka aikana täytin taskut leivänpaloilla. Takaisin karsinaan, nyt suitset mukana. Kaunispoika vetäytyi epäluuloisena karsinan takaseinälle suitset nähdessään. Ripustin ne oveen roikkumaan ja jäin odottelemaan, mitä tapahtuu. No, pollehan oli jo minuutin kuluttua toiveikkaana vieressäni leipäpaloja odottelemassa, eikä välittänyt lähellä roikkuvista suitsista vähääkään. Kymmenkunta namia myöhemmin se tiesi, että palkinto tulee, kun koskee turvalla suitsiin. Tauko ja noin 10 namia lisää, ja se jo työnsä turpaansa suitsien sisään. Vielä yksi tauko ja 10 namia ja Kaunispoika jo kosketti kuolaimia. Lopetettiin siihen, mutta tarkoitus olisi jatkaa hommaa myöhemmin.
Eli pollella ei oikeasti ollut mitään suitsikammoa. Se vaan oli oppinut, että aina kun jotain epämiellyttävää (kuten kuolaimet) tapahtuu tai esiintyy, siitä pääsee helpoiten eroon kun menee karsinan takaseinälle ja kääntää takapään ihmistä kohti. Huomasin naksutellessani, että Kaunispoika oppii ihan järkyttävän nopeasti. Tiesin kyllä, että se oppii asioita äkkiä, joskus jopa yhdestä kerrasta. Vasta naksuttelu avasi silmäni huomaamaan, että se on ihan ilmiömäisen nopea. No, eipä ole yllätys sinänsä, koska se on myös kaikissa reaktioissaan ja liikkeissään todella vikkelä.
keskiviikkona, lokakuuta 20, 2004
Pikkutamma 13-10-04 ja laukkaamisesta sekä apujen käytöstä
Juoksutin Pikkutammaa kunnes löytyi hyvä, pyöreä ja rauhallinen laukka.
Sitten selkään ja aluksi vähän two trackia ja kääntymisiä. Pikkutamma ei yleensä aluksi jaksa keskittyä apuihin, vaan yrittää kipittää mahdollisimman nopeasti alta pois. Sen vuoksi kääntävät avut on käytävä huolellisesti läpi, ennen kuin aloittaa muiden hommien tekemisen. Muuten ollaan pian tilanteessa, että se reagoi kaikkiin pohjeapuihin lisäämällä vauhtia. Jog oli kohtuullista (kovin hitaaseen jogiin Pikkutammasta ei yleensä ole, se on henkisesti vielä niin kiireinen ja lyhytpinnainen). Välillä joutui huomauttelemaan aika ankarasti pään asennosta, kentän viereinen metsä tuntui sisältävän kaikkea mahdollista kiinnostavaa...
Laukkasimme ympyrällä molemmissa kierroksissa, oikea laukka oli todella hyvää. Vasemman kanssa on vielä pieniä ongelmia, nostaa mielellään oikean (jopa toisinaan silloin kun nostaa laukan suoraan two trackista). Vasen laukka on myös paljon nopeampaa kuin oikea, joten täytyy miettiä miten saisi oikeaa puolta, varsinkin takajalkaa vahvemmaksi.
Aluksi kaikki sujui todella kivasti, mutta sitten Vanhatamma ratsastajineen poistui kentältä. Pikkutamma on toisinaan aika epävarma yksinään. Vaikka sen huomion yrittäisi kuinka tiukkaan pitää ratsastajassa, se jäykistyy ja muuttuu kiireiseksi. Niinpä jätimme laukkaamisen sikseen, koska se on Pikkutammalle muutenkin vaikea askellaji. Kyllähän se laukata osaa, kuten varmasti joka ikinen ratsusukuinen hevonen, mutta se kuumenee laukasta todella nopeasti. Kiihtyneenä ei sitten työnteosta tulekaan yhtään mitään, pahimmillaan se keinuu laukkaa paikoillaan kuin keinuhevonen ja korskuu kuin pahinkin oripoika...
Toinen laukkaan liittyvä ongelma on hännän viuhtominen. Yritän pitää sen laukatessa niin rauhallisena kuin mahdollista, että sen häntä pysyisi rauhallisempana. Pikkutamma on ehkä herkin hevonen, jonka tunnen. Siis fyysisessä mielessä, koska sen veli Kaunispoika on taas henkisesti hyvin herkkä. Pikkutamma ei voi sietää voimakasta ohjas- tai pohjeapua*. Vaikka se muuten käyttäytyisi jotakuinkin asiallisesti, sen häntä alkaa viuhtoa heti, kun se kokee avut liian voimakkaiksi. Niinpä yritän käyttää niin pieniä apuja että hevonen sietää ne mukisematta. Jossain vaiheessa yritin totuttaa Pikkutammaa hieman voimakkaampiin apuihin (koska "asiantuntijat" neuvoivat niin), mutta se juttu ei toiminut ollenkaan. Hevonen muuttui todella kireäksi ja hankalaksi ratsastaa, niin että lopulta minun oli pakko laittaa se parin kuukauden hermolomalle.
* Hevosella käy säännöllisen epäsäännöllisesti hieroja, sen hampaat on ok ja jalat sekä selkä terveet. Sen kipukynnys vaan on ihan mielettömän alhainen, se ilmeisesti kokee lievästi epämiellyttävän olon paljon pahempana kuin keskivertohevonen. Tämä on ominaisuus, jolle ei voi tehdä mitään. Täytyy vaan yrittää elää sen kanssa ja toivoa, että se vanhemmiten siitä tokeentuu. Sinänsä harmillista, koska Pikkutamma on fyysisesti erittäin kyvykäs hevonen. Tämän saman ominaisuuden vuoksi Pikkutammalla ei ole kenkiä. Ne vaivaavat sitä ja se muuttuu hermostuneeksi ja äkäiseksi.
Harjoittelimme myös spinejä, mutta puolihuolimattomasti, ettei Pikkutamma huomannut hermostua. Teimme ensin rauhallisesti askel kerrallaan muutamia kierroksia. Peruutin välillä pari askelta, kun ei tahtonut pysyä paikoillaan vaan valui porttia kohti. Hyvästä spinistä annoin palkinnoksi luvan poistua eteenpäin. Pikkutamma on hyvin toimintatarmoinen eläin, joten sille ei seisominen välttämättä aina ole se paras mahdollinen palkinto.
Pysähdykset olivat tosi huonoja, mutta en nyt viitsinyt puuttua niihin kovin tiukasti. Polle olisi vain hermostunut pidätteistä ja alkanut nykiä päätä ylös pienimmästäkin ohjasotteesta. Tsiisus, että herkällä ja kuumalla hevosella ratsastaminen voikin välillä olla vaikeaa. Kaikkea mahdollista pitää ajatella etukäteen, ja varoa sataa eri asiaa ettei hepo vaan ala käydä ylikierroksilla... >:o/
Sitten selkään ja aluksi vähän two trackia ja kääntymisiä. Pikkutamma ei yleensä aluksi jaksa keskittyä apuihin, vaan yrittää kipittää mahdollisimman nopeasti alta pois. Sen vuoksi kääntävät avut on käytävä huolellisesti läpi, ennen kuin aloittaa muiden hommien tekemisen. Muuten ollaan pian tilanteessa, että se reagoi kaikkiin pohjeapuihin lisäämällä vauhtia. Jog oli kohtuullista (kovin hitaaseen jogiin Pikkutammasta ei yleensä ole, se on henkisesti vielä niin kiireinen ja lyhytpinnainen). Välillä joutui huomauttelemaan aika ankarasti pään asennosta, kentän viereinen metsä tuntui sisältävän kaikkea mahdollista kiinnostavaa...
Laukkasimme ympyrällä molemmissa kierroksissa, oikea laukka oli todella hyvää. Vasemman kanssa on vielä pieniä ongelmia, nostaa mielellään oikean (jopa toisinaan silloin kun nostaa laukan suoraan two trackista). Vasen laukka on myös paljon nopeampaa kuin oikea, joten täytyy miettiä miten saisi oikeaa puolta, varsinkin takajalkaa vahvemmaksi.
Aluksi kaikki sujui todella kivasti, mutta sitten Vanhatamma ratsastajineen poistui kentältä. Pikkutamma on toisinaan aika epävarma yksinään. Vaikka sen huomion yrittäisi kuinka tiukkaan pitää ratsastajassa, se jäykistyy ja muuttuu kiireiseksi. Niinpä jätimme laukkaamisen sikseen, koska se on Pikkutammalle muutenkin vaikea askellaji. Kyllähän se laukata osaa, kuten varmasti joka ikinen ratsusukuinen hevonen, mutta se kuumenee laukasta todella nopeasti. Kiihtyneenä ei sitten työnteosta tulekaan yhtään mitään, pahimmillaan se keinuu laukkaa paikoillaan kuin keinuhevonen ja korskuu kuin pahinkin oripoika...
Toinen laukkaan liittyvä ongelma on hännän viuhtominen. Yritän pitää sen laukatessa niin rauhallisena kuin mahdollista, että sen häntä pysyisi rauhallisempana. Pikkutamma on ehkä herkin hevonen, jonka tunnen. Siis fyysisessä mielessä, koska sen veli Kaunispoika on taas henkisesti hyvin herkkä. Pikkutamma ei voi sietää voimakasta ohjas- tai pohjeapua*. Vaikka se muuten käyttäytyisi jotakuinkin asiallisesti, sen häntä alkaa viuhtoa heti, kun se kokee avut liian voimakkaiksi. Niinpä yritän käyttää niin pieniä apuja että hevonen sietää ne mukisematta. Jossain vaiheessa yritin totuttaa Pikkutammaa hieman voimakkaampiin apuihin (koska "asiantuntijat" neuvoivat niin), mutta se juttu ei toiminut ollenkaan. Hevonen muuttui todella kireäksi ja hankalaksi ratsastaa, niin että lopulta minun oli pakko laittaa se parin kuukauden hermolomalle.
* Hevosella käy säännöllisen epäsäännöllisesti hieroja, sen hampaat on ok ja jalat sekä selkä terveet. Sen kipukynnys vaan on ihan mielettömän alhainen, se ilmeisesti kokee lievästi epämiellyttävän olon paljon pahempana kuin keskivertohevonen. Tämä on ominaisuus, jolle ei voi tehdä mitään. Täytyy vaan yrittää elää sen kanssa ja toivoa, että se vanhemmiten siitä tokeentuu. Sinänsä harmillista, koska Pikkutamma on fyysisesti erittäin kyvykäs hevonen. Tämän saman ominaisuuden vuoksi Pikkutammalla ei ole kenkiä. Ne vaivaavat sitä ja se muuttuu hermostuneeksi ja äkäiseksi.
Harjoittelimme myös spinejä, mutta puolihuolimattomasti, ettei Pikkutamma huomannut hermostua. Teimme ensin rauhallisesti askel kerrallaan muutamia kierroksia. Peruutin välillä pari askelta, kun ei tahtonut pysyä paikoillaan vaan valui porttia kohti. Hyvästä spinistä annoin palkinnoksi luvan poistua eteenpäin. Pikkutamma on hyvin toimintatarmoinen eläin, joten sille ei seisominen välttämättä aina ole se paras mahdollinen palkinto.
Pysähdykset olivat tosi huonoja, mutta en nyt viitsinyt puuttua niihin kovin tiukasti. Polle olisi vain hermostunut pidätteistä ja alkanut nykiä päätä ylös pienimmästäkin ohjasotteesta. Tsiisus, että herkällä ja kuumalla hevosella ratsastaminen voikin välillä olla vaikeaa. Kaikkea mahdollista pitää ajatella etukäteen, ja varoa sataa eri asiaa ettei hepo vaan ala käydä ylikierroksilla... >:o/
Kilttitamma 12-10-04
Juoksutin aluksi noin 20 min. liinassa. Kiltintamman selkä menee helposti jumiin, joten se on viisainta juoksuttaa ennen ratsastusta. Usein myös hypytän sitä liinassa muutaman kerran pienen esteen yli. Tällä tavoin sen ravi ja laukka ovat heti alusta saakka miellyttäviä istua, eikä tarvitse pelätä pukkeja.
Ratsastin noin tunnin. Menimme two trackia käynnissä, kunnes alkoi käyttää takapäätään itse. Jogi oli ajoittain todella mahtavaa. Laukattiin isolla ympyrällä molempiin suuntiin. Nosti alussa päätään ylös, mutta huomasi pian että se on mukavampaa pitää alhaalla. Vauhti on vielä aivan liian kova, Kilttitamma ei reagoi vielä tarpeeksi hyvin istunnan muutoksiin vaan odottaa saavansa ohjasapuja. Käänsin sen istunnalla sekä sisäohjalla pienemmälle ympyrälle aina kun lähti kiihdyttämään. Jostain kumman syystä se vauhti tuppaa kiihtymään aina porttia kohti mentäessä.. ;o)
Loppukäynnin aikana pujoteltiin keiloja. Se on hyvä keino saada liian nopeasti kipittävä hevonen kävelemään rauhallisemmin. Keilat olivat noin metrin päässä toisistaan, teimme pientä ympyrää keilan ympärillä. Kun se onnistui, teimme kahdeksikkoa kahden keilan ympärillä sekä pujottelimme edestakaisin kaikkien 6 keilan välistä.
Ratsastin noin tunnin. Menimme two trackia käynnissä, kunnes alkoi käyttää takapäätään itse. Jogi oli ajoittain todella mahtavaa. Laukattiin isolla ympyrällä molempiin suuntiin. Nosti alussa päätään ylös, mutta huomasi pian että se on mukavampaa pitää alhaalla. Vauhti on vielä aivan liian kova, Kilttitamma ei reagoi vielä tarpeeksi hyvin istunnan muutoksiin vaan odottaa saavansa ohjasapuja. Käänsin sen istunnalla sekä sisäohjalla pienemmälle ympyrälle aina kun lähti kiihdyttämään. Jostain kumman syystä se vauhti tuppaa kiihtymään aina porttia kohti mentäessä.. ;o)
Loppukäynnin aikana pujoteltiin keiloja. Se on hyvä keino saada liian nopeasti kipittävä hevonen kävelemään rauhallisemmin. Keilat olivat noin metrin päässä toisistaan, teimme pientä ympyrää keilan ympärillä. Kun se onnistui, teimme kahdeksikkoa kahden keilan ympärillä sekä pujottelimme edestakaisin kaikkien 6 keilan välistä.
tiistaina, lokakuuta 19, 2004
Vanhatamma 11-10-04
Juoksutin Vanhaatammaa liinassa sellaiset puoli tuntia. Siitä huomaa, että sitä on vuosien varrella juoksutettu jos minkinlaisilla avuilla ja taidoilla, koska se ei ole kovin yhteistyöhaluinen liinassa. Sillä on tapana kiihdyttää itsensä hillittömään laukkaan, jonka jälkeen se leijailee puhisten, häntä tötteröllä ja sieraimet suurina. Huvittavaa käytöstä seniori-ikäiseltä roikkomahalta.. ;o)
Aikansa riehuttuaan Vanhatamma rauhoittui, ja välillä vaivautui jopa kuuntelemaan ja tottelemaan. Lopussa juoksutin sitä kahdella liinalla siten, että ulkopuolen liina oli juoksutusvyössä kiinni ja tuli takajalkojen takaa käteen. Tehtiin käynti-ravi-siirtymisiä, tarkoituksena saada takaosaa paremmin alle. Vanhana ja varsoneena Vanhantamman selkä on aika laskeutunut, ja se tuppaa liikkumaan takaosaansa pahemmin käyttämättä.
Aikansa riehuttuaan Vanhatamma rauhoittui, ja välillä vaivautui jopa kuuntelemaan ja tottelemaan. Lopussa juoksutin sitä kahdella liinalla siten, että ulkopuolen liina oli juoksutusvyössä kiinni ja tuli takajalkojen takaa käteen. Tehtiin käynti-ravi-siirtymisiä, tarkoituksena saada takaosaa paremmin alle. Vanhana ja varsoneena Vanhantamman selkä on aika laskeutunut, ja se tuppaa liikkumaan takaosaansa pahemmin käyttämättä.
sunnuntaina, lokakuuta 17, 2004
Pikkutamma 10-10-04 ja pitkin ohjin ratsastamisesta
Juoksutin aluksi liinassa noin puoli tuntia. Pikkutamma kuikuili kovasti ympärilleen, joten annoin aina lisää kyytiä kun vilkuili ulospäin. Nauratti kun seurasin sen ilmeitä: "MITÄ tuolla metsässä oikein on? Ainiinjoo, sinnehän ei saa vilkuilla...Mutta jos kurkkaan IHAN vähän? Jaa, ei saa kurkata edes vähääkään. Höh, juostaan nyt vähän aikaa kuikuilematta, ja kun akka herpaantuu, niin kurkitaan oikein urakalla. Hitto, sehän vahtii mua koko ajan...". Välillä ei edes eteen ajaminen riittänyt, vaan jouduin nykäisemään liinasta (juoksutan tammoja riimulla tai naruriimulla, joten liina ei ole kuolaimissa kiinni). Jonkun ajan kuluttua se huomasi, että on järkevämpää pitää se naama uralla ja sisäkorva juoksuttajaa kohti. Lopetettiin, kun keskittyi minuun eikä ympäristöönsä.
Ratsastin tunnin verran. Alussa aika pitkään käyntityöskentelyä, haettiin vähän hitaampaa tempoa ja harjoiteltiin kääntymistä painoavuista. Jouduin aluksi käyttämään aika paljon ohjia, mutta se ei suinkaan tarkoita, että ne olisivat olleet lyhyet. Yritin pitää ne mahdollisimman pitkinä, koska jos ne ottaa liian lyhyiksi, ei pysty myötäämään tarpeeksi. Hevonen tuntee kyllä eron, jos sille antaa 10cm ohjaa tai 40cm ohjaa. Siksi 10cm myötäys ei aina riitä palkinnoksi hyvin tehdystä työstä. Varsinkin laukannostoissa käytän tarpeen vaatiessa "luuppeja": otan lyhyemmät ohjat, mutta niin että ohja tekee kädessä lenkin. Kun hevonen reagoi oikein (eli lähtee vaikka laukkannostoon), vapautan lenkit ja hevonen saa palkinnoksi pitkät ohjat. Tällä tavoin en jää liian pitkäksi aikaa roikkumaan ohjaan, mikä saattaa pilata koko homman. Juttu perustuu siihen, että hevonen tietää, ettei ratsastaja missään tilanteessa (kun se suorittaa oikein) vedä sitä suusta. Laukannostossa ratsastaja jää helposti jälkeen, ja jos siinä pitää vielä alkaa liu'uttamaan ohjia sormien välistä tms., on homma jo ratsastajan osalta munattu.
Laukattin lopussa muutama kierros ympyrällä ja uralla, muuten ok mutta vauhti oli porttia kohti mentäessä aikamoinen. Ei kuitenkaan paha, joten olin ratsastuksen jälkeen ihan tyytyväinen (varsinkin kun vertaa alkutilanteeseen).
Ratsastin tunnin verran. Alussa aika pitkään käyntityöskentelyä, haettiin vähän hitaampaa tempoa ja harjoiteltiin kääntymistä painoavuista. Jouduin aluksi käyttämään aika paljon ohjia, mutta se ei suinkaan tarkoita, että ne olisivat olleet lyhyet. Yritin pitää ne mahdollisimman pitkinä, koska jos ne ottaa liian lyhyiksi, ei pysty myötäämään tarpeeksi. Hevonen tuntee kyllä eron, jos sille antaa 10cm ohjaa tai 40cm ohjaa. Siksi 10cm myötäys ei aina riitä palkinnoksi hyvin tehdystä työstä. Varsinkin laukannostoissa käytän tarpeen vaatiessa "luuppeja": otan lyhyemmät ohjat, mutta niin että ohja tekee kädessä lenkin. Kun hevonen reagoi oikein (eli lähtee vaikka laukkannostoon), vapautan lenkit ja hevonen saa palkinnoksi pitkät ohjat. Tällä tavoin en jää liian pitkäksi aikaa roikkumaan ohjaan, mikä saattaa pilata koko homman. Juttu perustuu siihen, että hevonen tietää, ettei ratsastaja missään tilanteessa (kun se suorittaa oikein) vedä sitä suusta. Laukannostossa ratsastaja jää helposti jälkeen, ja jos siinä pitää vielä alkaa liu'uttamaan ohjia sormien välistä tms., on homma jo ratsastajan osalta munattu.
Laukattin lopussa muutama kierros ympyrällä ja uralla, muuten ok mutta vauhti oli porttia kohti mentäessä aikamoinen. Ei kuitenkaan paha, joten olin ratsastuksen jälkeen ihan tyytyväinen (varsinkin kun vertaa alkutilanteeseen).
Isoruuna 10-10-04 ja laukkaamisesta pitkin ohjin
Taas laukattiin, ja paljon. Vasen laukka oli hukassa, mutta 1,5 tunnin hinkkaamisen jälkeen sekin lopulta onnistui. Lopussa mentiin vähän trail-puomeja. Meni ok, mutta ei niin hyvin että olisin ollut tyytyväinen suoritukseeni.
Laukkaamisesta pitkin ohjin
On se vaan kumma, miten paljon vaikeampaa on laukkaaminen pitkin ohjin. Sen lisäksi, että vauhti- ja suuntakontrolli on vaikeampaa, se on myös henkisesti rankempaa. Sitä on vaan luotettava hevoseen, ja uskottava että se tosiaan tottelee. Samoin se on aivan eri tuntuista kouluratsastuslaukkaan verrattuna: edestä lyhyeksi vedetty (no, ei välttämättä vedetty, mutta pyydetty) hevonen laukkaa pyöreää, keinuvaa laukkaa, missä on helppo istua. Pitkin ohjin laukatessa laukasta tulee matalampaa ja aluksi myös nopeampaa. Hevosen ja ratsastajan kehittyessä laukka muuttuu hitaammaksi, lopulta se on niin hidasta että se vastaa reipasta kävelynopeutta. Ja hevosen päänhän täytyy olla alhaalla, niskalinjan suurinpiirtein sään korkeudella. Hevosen pään asento (luotiviivalla vai ei) riippuu aika paljon hevosen kaulan rakenteesta ja siitä, haluaako ratsastaja taivuttaa hevosen niskaa. Monet ovat sitä mieltä, että parempi antaa pään olla luotiviivan edellä ettei yläniskan lihakset kehity liian suuriksi. Siinä on riskinä, että hevonen alkaa kantaa itseään kouluratsutyyppisesti, ja liikkeiden elastisuus kärsii.
Laukkaamisesta pitkin ohjin
On se vaan kumma, miten paljon vaikeampaa on laukkaaminen pitkin ohjin. Sen lisäksi, että vauhti- ja suuntakontrolli on vaikeampaa, se on myös henkisesti rankempaa. Sitä on vaan luotettava hevoseen, ja uskottava että se tosiaan tottelee. Samoin se on aivan eri tuntuista kouluratsastuslaukkaan verrattuna: edestä lyhyeksi vedetty (no, ei välttämättä vedetty, mutta pyydetty) hevonen laukkaa pyöreää, keinuvaa laukkaa, missä on helppo istua. Pitkin ohjin laukatessa laukasta tulee matalampaa ja aluksi myös nopeampaa. Hevosen ja ratsastajan kehittyessä laukka muuttuu hitaammaksi, lopulta se on niin hidasta että se vastaa reipasta kävelynopeutta. Ja hevosen päänhän täytyy olla alhaalla, niskalinjan suurinpiirtein sään korkeudella. Hevosen pään asento (luotiviivalla vai ei) riippuu aika paljon hevosen kaulan rakenteesta ja siitä, haluaako ratsastaja taivuttaa hevosen niskaa. Monet ovat sitä mieltä, että parempi antaa pään olla luotiviivan edellä ettei yläniskan lihakset kehity liian suuriksi. Siinä on riskinä, että hevonen alkaa kantaa itseään kouluratsutyyppisesti, ja liikkeiden elastisuus kärsii.
Kilttitamma 9-10-04
Alussa two trackiä, ei aluksi meinannut millään uskoa, että ulkopohje tosiaankin pyytää takapäätä uran sisäpuolelle... Sitten mentiin jogia, toimi ajoittain automaattisesti hip over, niin että vauhti ja tempo olivat oikein hyviä. Kilttitamma on niin pieni ja kapea, että minulla on todellisia ongelmia ratsastaa sillä. Alapohkeet eivät osu hevoseen, vaikka miten jalkojaan laskostelisi sen ympärille. No, onneksi se on hyvin herkkä painoavuille ja yläpohkeelle. Pitkäkoipiset joutuu käyttämään sen kanssa samaa systeemiä kuin Pikkutammankin kanssa: kääntävä ulkopohje korvautuu painoavuilla ja neck reinillä: kun kääntää katseella ja ylävartalolla, osuu neck rein kaulaan. Samalla kun vielä painaa ulkojalkaa enemmän jalustimeen, hevonen kääntyy oikein näppärästi kaikissa askellajeissa. Kääntymistä helpottaa, jos avaa sisälonkan koukistamalla pikkuisen sisäpolvea.
Laukattiin aika paljon pääty-ympyrällä. Pyrki alussa nostamaan päätään ylös (-->selkä jäykistyy --> laukasta tulee mahdotonta istua), mutta uskoi kun otin sisäohjasta muutaman kerran. Muuten laukattiin aika kivasti pitkin ohjin. Alussa Kiltintamman laukassa on aika kauhea istua, mutta helpottaa kun menee muutaman kierroksen siten, että pitää ulkokädellä satulanupista kiinni. Sitten kun se uskoo, että ratsastaja EI AIO alkaa heilua, ei kallistu eteenpäin, ei revi suusta eikä takerru jaloilla sen ympärille, laukka muuttuu oikein mukavaksi. Sekä Kilttitamma että Pikkutamma ovat hyvin herkkiä, joten niillä ei edes kannata lähteä yrittämään laukkaa jos ei hallitse istuntaansa. Muuten saattaa aika pian löytää itsensä hiekalta...
Laukattiin aika paljon pääty-ympyrällä. Pyrki alussa nostamaan päätään ylös (-->selkä jäykistyy --> laukasta tulee mahdotonta istua), mutta uskoi kun otin sisäohjasta muutaman kerran. Muuten laukattiin aika kivasti pitkin ohjin. Alussa Kiltintamman laukassa on aika kauhea istua, mutta helpottaa kun menee muutaman kierroksen siten, että pitää ulkokädellä satulanupista kiinni. Sitten kun se uskoo, että ratsastaja EI AIO alkaa heilua, ei kallistu eteenpäin, ei revi suusta eikä takerru jaloilla sen ympärille, laukka muuttuu oikein mukavaksi. Sekä Kilttitamma että Pikkutamma ovat hyvin herkkiä, joten niillä ei edes kannata lähteä yrittämään laukkaa jos ei hallitse istuntaansa. Muuten saattaa aika pian löytää itsensä hiekalta...
Vanhatamma 9-10-04
Ratsastin Vanhallatammalla noin 1,5 tuntia. Oli taas päässyt vähän metsittymään. Tehtiin paljon two trackiä käynnissä, mentiin sen verran jogia että tiesin sen luonnistuvan. Laukattiin paljon, koska sen kanssa on eniten ongelmia. Oikea laukka on ok, vaikka onkin vielä aivan liian nopeaa. Vasen on ihan hirveätä. Nostaa aina ensin oikean, vaikka kuinka antaisi laukka-avut kun sillä on ulkotakajalka alla. Jotenkin se onnistuu pullauttamaan itsensä nostotilanteessa kaarelle väärään suuntaan. Korjaa kuitenkin itse vasempaan laukkaan, kun huomaa että se on sittenkin helpompaa. Parani kovasti loppua kohden, lopetettiin kun polle toimi siedettävästi. Käytiin maastossa köpsyttelemässä loppukäynnit.
Pikkutamma 7-10-04
Juoksutin liinassa ensin puolisen tuntia, että sain pollesta ylimääräiset höyryt ulos. Se laukkasi ihan silmitöntä vauhtia, oli ympyrän koko mikä hyvänsä. Vasemmassa kierroksessa huomattavasti huonompi laukka.
Sitten selkään ja ratsastin sellaiset 20min kentällä. Tehtiin paljon siirtymisiä, pysähdyksiä ja peruutuksia käynnissä ja jogissa. Harjoiteltiin myös kääntymistä, kun se näytti tällä kertaa olevan hukassa kokonaan... Oli alussa todella reipas, mutta rauhoittui loppua kohden ja oli lopulta oikein kiva.
Sitten selkään ja ratsastin sellaiset 20min kentällä. Tehtiin paljon siirtymisiä, pysähdyksiä ja peruutuksia käynnissä ja jogissa. Harjoiteltiin myös kääntymistä, kun se näytti tällä kertaa olevan hukassa kokonaan... Oli alussa todella reipas, mutta rauhoittui loppua kohden ja oli lopulta oikein kiva.
Isoruuna 3-10-04
Kokeiltiin jättää kokocahpsit pois, josko sillä olisi vaikutusta laukan laatuun. Ja olihan sillä! Valmentaja ehdotti sitä, se taisi olla ainoa keino mikä meillä oli enää kokeilematta. Aloin olla jo tosi epätoivoinen sen vasemman laukan kanssa, tuntui siltä että mun vartaloa ei yksinkertaisesti ole suunniteltu pehmeään, hitaaseen ja pyöreään vasempaan lopeen...
Alussa oli tosi vaikeaa istua satulassa ja antaa lantion liikkua hevosen liikkeiden mukana. Kun oma jäykkyys lopulta suli nikamista, oli laukka jotain ihan muuta kuin aikaisemmin. Olen niin tottunut vetämään kokochapsit jalkaan, että aluksi tuntui tosi alastomalta ja huteralta istua satulassa pelkillä kangaspaikkaisilla ratsastusfarkuilla. Vasemman laukan kanssa oli taas aikamoinen tekeminen, tuntuu että jos istun hyvin ja rentona, hevonen pudottaa raviin. Jos taas käytän pohkeita ylläpitääkseni laukkaa, menee koko selkä lukkoon ja alan taas soutaa ja heilua laukassa. Lopussa vasenkin laukka oli ok. Hitsi, että ihmisen täytyykin olla jäykkä.. :o(
Alussa oli tosi vaikeaa istua satulassa ja antaa lantion liikkua hevosen liikkeiden mukana. Kun oma jäykkyys lopulta suli nikamista, oli laukka jotain ihan muuta kuin aikaisemmin. Olen niin tottunut vetämään kokochapsit jalkaan, että aluksi tuntui tosi alastomalta ja huteralta istua satulassa pelkillä kangaspaikkaisilla ratsastusfarkuilla. Vasemman laukan kanssa oli taas aikamoinen tekeminen, tuntuu että jos istun hyvin ja rentona, hevonen pudottaa raviin. Jos taas käytän pohkeita ylläpitääkseni laukkaa, menee koko selkä lukkoon ja alan taas soutaa ja heilua laukassa. Lopussa vasenkin laukka oli ok. Hitsi, että ihmisen täytyykin olla jäykkä.. :o(
Pikkutamma 2-10-04
Pitkästä aikaa Pikkutamman selässä, vedin sillä yhden maastotunnin. Sillä oli tässä välissä kouluratsastuskuukausi, joten en ole tehnyt sen kanssa mitään. Päätettiin elokuun lopussa antaa sille joksikin aikaa erilaista tekemistä, kun se alkoi olla vähän turhan asenteellinen ja kuuma länkkäripuuhissa. Työnkuvan muutos näytti tehneen hyvää, sillä vaikka se oli ihan kauhean reipas ja tanssivainen (viikon tauko ratsastuksessa), se oli hyvin avuilla ja kuunteli ratsastajaa. Maastoilut vanhempien tammojen seurassa rauhoittavat sitä, varsinkin jos sen annetaan liikkua jonossa keskellä tai viimeisenä. Kärkipaikka saa sen hermostumaan, ja se vilkuilee koko ajan Vanhaatammaa, ettei vaan vahingossakaan anna sille sellaista kuvaa että haluaisi etuilla tai jotain..
Isoruuna 26-9-04
Taas paljon laukkaa; uralla, ympyrällä, laukkapuomeja, vaihtoja. Lopussa harjoiteltiin trail-porttia, molemmankätisiä sekä peruutusportteja. Tällä kertaa laukka meni suht asiallisesti, vielä kun pääsisi eroon ylävartalolla eteen ajamisesta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)